Espanjan sisällissota käytiin vuosina 1936–1939 vapailla vaaleilla valitun Espanjan toisen tasavallan hallituksen (republicanos) ja kenraali Francisco Francon johtamien kansallismielisten (nacionalistas) kapinallisten välillä. Vastakkain olivat eri puolien ideologiat, joiden puolesta taisteltiin ja kuoltiin.
Tasavaltalaisten puolella taisteli liberaaleja, sosialisteja, kommunisteja, anarkisteja jne. Heidän rinnallaan sotivat myös ulkomaalaisista vapaaehtoisista kootut kansainväliset prikaatit. Ulkovalloista tasavaltaisten tukijoina olivat Neuvostoliitto ja Meksiko. Kansallismielisiä puolestaan avustivat Saksa, Italia ja Portugali.
Markku Saksa ”Don Quijoten maassa – Reportaasi Espanjasta” (WSOY 1992), josta lainaus sivulta 242: ”Sisällissodassa Espanjan köyhän ja rikkaan kansanosan välinen sukupolvesta toiseen jatkunut epäluulo ja viha purkautivat ilman pidäkkeitä. Espanjan historiassa koko 1800-luku oli veristä myllerrystä eikä uusi vuosisatakaan tuonut rauhaa ja turvallisuutta.
Kun teollisuus kehittyi ja alkoi kukoistaa viime vuosisadan vaihteessa, kapitalistit unohtivat tulonjaon, minkä vuoksi sosialistiset ajatukset levisivät kulovalkean tavoin anarkismin ohella. Mielenkiintoista on se seikka, että anarkismi ei saanut kannatusta Espanjan lisäksi juuri muualla kuin Tsaarin Venäjällä…
Ihmiset luulivat Espanjassa ja muuallakin, että Neuvostoliitto toimitti pyyteettömästi aseita ja muuta apua Espanjalle. Jo sodan aikana vuonna 1938 Stalin ilmoitti tasavallan ilmavoimien päällikölle Hidalgo de Cisnerosille, että siihenastiset aseet olivat maksaneet 500 kultatonnia vastaavan määrän. Nyt Neuvostoliitto toimitti aseita jo velaksi. Tämä oli ikävä yllätys tasavallan johdolle, joka hyväuskoisesti kuvitteli, että kultavaranto olisi riittänyt pidemmälle. Pravda löi pisteen kiistan loppuun kirjoittamalla vuonna 1957, että tasavalta jäi velkaa Neuvostoliitolle noin 50 miljoonaa dollaria.”
Antony Beevor ”Taistelu Espanjasta” (WSOY 2006), josta lainaus sivulta 25: ”Mutta Espanjan tragedia vuonna 1936 oli vieläkin suurempi. Se sotkeentui kansainväliseen sisällissotaan, joka oli toden teolla alkanut bolsevikkien vallankumouksesta. Venäjän hirveydet olivat horjuttaneet demokraattisen keskustan pohjaa kaikkialla manner-Euroopassa. Se johtui siitä, että polarisoituminen ’punaisiin’ ja ’valkoisiin’ antoi poliittisille ääripäille mahdollisuuden kasvattaa omaa valtaansa vahvistamalla pelottavia, ellei suorastaan apokalyptisiä viholliskuviaan.
Niiden propagandat ruokkivat toisiaan. Sekä Stalin että Goebbels käyttivät mahtavaa pelon ja vihan yhdistelmää paholaismaisen nerokkaasti hyväksi. Prosessi riisti heidän ’petturimaisilta’ vastustajiltaan sekä inhimillisyyden että kansalaisoikeudet. Siksi on väärin puhua Espanjan sisällissodasta ’veljesmurhana’. Uusien ideologioiden kahtia jakavuus pystyi tekemään veljistä kasvottomia muukalaisia ja ammattiyhdistysaktiiveista tai liikkeenharjoittajista luokkavihollisia.
Normaalit inhimilliset vaistot sotkettiin jalkoihin… Espanjan sisällissotaa on usein kuvattu vasemmiston ja oikeiston yhteentörmäykseksi, mutta se on harhaan johtava yksinkertaistus… Oikeiston kansallismieliset voimat olivat paljon yhtenäisemmät, koska ne yhdistivät mitättömiä poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki kolme yhteenkuuluvaa ääripäätä…
Toisaalta tasavalta oli kuin yhteen soveltumattomien ja keskinäisten epäluulojen noidankattila, jossa keskitetyn vallan kannattajat ja autoritaarikot, varsinkin kommunistit, saivat vastaansa aluevallan kannattajat ja libertariaanit. Propagandataistelujen haamut vainoavat meitä vielä seitsemän vuosikymmenen takaa… Venäjän aiemmin salaiset kansiot on kymmenen viime vuoden aikana avattu. Meillä on myös paljon tarkempi näkemys Neuvostoliiton Espanjan-politiikasta…
Espanjan taloudellisen toimeliaisuuden takapajuisuus 1600- ja 1700-luvulla johtui ennen muuta tavasta, jolla espanjalaisten katolisuus oli säilyttänyt kapitalisminvastaisen linjansa tarrautumalla keskiaikaisiin opetuksiin koronkiskonnasta. Hidalgon (espanjalaisen aatelismiehen) käyttäytymissääntö pakotti hänet halveksimaan rahaa ylimalkaan ja sen ansaitsemista erityisesti. Vuoden 1788 väestönlaskenta osoitti, että lähes 50 prosenttia aikuisesta miesväestöstä ei ollut millään tavoin mukana tuottavassa työssä.
Armeija, kirkko ja varsinkin suuri aatelisto olivat muun väestön kiviriippana. Sellainen tilasto kenties synnytti tunnetun sanonnan, että ’puolet Espanjasta syö mutta ei tee työtä kun taas toinen puoli tekee työtä mutta ei syö’…
Sitten Pyreneitten takaa tuli uusia poliittisia aatteita, jotka alkoivat saada jalansijaa. Ensimmäisenä saapui sosialismin anarkistinen eli libertarianistinen muoto. Se oli jyrkästi eri linjoilla kuin marxilainen sosialismi, mikä aiheutti suuret jälkiseuraukset Espanjassa. Ensimmäisen tasavallan presidentti Pi y Margall oli jo espanjantanut Proudhonia, kun Giuseppe Fanelli saapui Espanjaan vuonna 1868. Fanelli ihaili suuresti Bakuninia, Marxin päävastustajaa Ensimmäisessä internationaalissa.
Fanelli tuli Madridiin taitamatta sanaakaan espanjaa ja täysin rahattomana, mutta ’Asia’, kuten sitä kutsuttiin, sai erittäin innostuneita kuulijoita. Neljä vuotta myöhemmin Espanjassa oli jo lähes 50 000 bakunilaista, joista suurin osa oli Andalusiassa. Oli monta syytä siihen, miksi anarkismista tuli alkuvaiheessa espanjalaisten työväenluokan suurin voima. Anarkistit ehdottivat rakennelmaa, johon osuustoiminnalliset yhteisöt liittyisivät vapaasti. Se vastasi syvään juurtuneita keskinäisen avun perinteitä…
Karl Marxin vävy Paul Lafargue tuli Espanjaan Pariisin kommuunin kukistumisen jälkeen vuoden 1871 lopulla, ja vuoden kuluessa luotiin Madridissa pohja Espanjan marxilaiselle sosialismille. Marxilaisten melko vaatimaton menestys johtui osaksi siitä painosta, jonka he panivat keskusjohtoiselle valtiolle.
Latoja Pablo Iglesias kohosi Espanjan marxilaisten johtajaksi… Toinen syy sosialistien verkkaiseen kehitykseen valtaosin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa johtui siitä, että Marx halveksi talonpoikia ja ’maalaiselämän idiotismia’, kuten hän sitä kutsui. Marx uskoi kapitalismin oman luomuksen, teollisuusproletariaatin, syrjäyttävän kapitalismin. Mutta valtaosa teollisuudesta oli keskittynyt Kataloniaan, josta oli tullut anarkismin tukikohta…
Vasemmiston puolueet ja ammattiliitot ottivat haltuunsa rakennuksia ja perustivat omia ’tutkintakomissioitaan’, jotka yleensä tunnettiin venäläisellä nimellä tšeka. Sotilaskapinan kannattajia raahattiin näiden vallankumous tribunaalien eteen, jos heitä ei ollut oitis ammuttu.
Kapinaan osallistuneiden ryhmien jäsenten nimet ja osoitteet oli hankittu julkisista virastoista tai kyseisten puolueiden päämajoista, jos niiden arkistoja ei ollut hävitetty ajoissa. Palvelijat, velkojat ja viholliset olivat ilmeisesti antaneet ilmi eräitä uhreja. Epäluulon kiihkossa ja tapahtumien vilinässä tehtiin varmasti paljon virheitä. Laillisuutta teeskenneltiin lähinnä suurkaupungeissa, joita sosialistit ja kommunistit pitivät vallassaan.
Ripeä oikeudenkäynti varmistettiin usein esittämällä väärennetty falangin jäsenkortti, jonka sanottiin kuuluneen syytetylle. Tuomion saaneet vangit vietiin ammuttavaksi. Heidän ruumiinsa jätettiin usein näkyviin paikkoihin ja varustettiin kyltillä, jossa uhrin ilmoitettiin olleen fasisti… ’Valkoisessa’ Espanjassa tappokaava oli todella erilainen. Ajatus ’limpiezasta’ eli ’puhdistuksesta’ oli muodostanut kapinastrategian oleellisen osan, ja prosessi alkoi heti kun alue oli saatu vallatuksi.
Kenraali Mola antoi 30. kesäkuuta ohjeensa Marokon vyöhykkeelle. Hän käski joukkojen ’eliminoida vasemmistolaiset ainekset, kommunistit, anarkistit, ammattiliittojen jäsenet, vapaamuurarit jne.’.
Kenraali Queipo de Llano oli kuvannut heidän omaa liikettään ’Espanjan kansan puhdistamiseksi’, mutta hän ei tarkentanut lähemmin poliittisia liikkeitä. Hän määritteli heidän vihollisekseen kaikki, jotka suhtautuivat myötätunnolla ’edistyksellisiin yhteiskunnallisiin virtauksiin tai yksinomaan demokraattista ja liberaalia mielipidettä edustaviin liikkeisiin’…
Kenraali Francon lehdistöavustaja kapteeni Gonzalo de Aguilera jopa sanoi amerikkalaiselle lehtimiehelle John Whitakerille, että heidän oli ’tapettava, tapettava, tapettava’ kaikki punikit, ’tuhottava kolmannes miespuolisista väestöstä ja raivattava maa proletariaatista’…
Tasavallan alueen tšekojen kansallismielisenä vastapelurina olivat paikalliskomiteat, joihin kuului yleensä johtavia oikeistolaisia, esimerkiksi suurin maanomistaja, paikallisen kansalliskaartin päällikkö, falangisti ja melko usein pappi, vaikka joku vaaransi henkensä koettaessaan estää joukkomurhia. Kaikki tunnetut tai epäillyt liberaalit, vapaamuurarit ja vasemmistolaiset vietiin komitean eteen.”
Englantilainen historioitsija Paul Preston kirjoitti vuonna 1993 perusteellisen kirjan kenraali Francosta ”Franco: A Biography”. Madridin lähellä sijaitsee diktaattori Francon monumentaalinen hautapaikka Valle de los Caidos, ’Kaatuneiden laakso’. Se kuuluu edelleenkin monien koulujen kevätretkien ohjelmaan yhdistettynä vierailuun kuuluisassa El Escorialin luostarissa. Joka vuosi Valle de los Caidosissa vierailee yli miljoona turistia.
Tapio Hiisivaara on kirjoittanut ”Hurja, viehkeä Espanja” (Pellervo-Seura 1949), josta lainaus sivulta 176: ”Espanjan sisällissodasta, sen syistä ja seurauksista on vallalla kaksi kovin pelkistettyä määritelmää. Toinen on, että kenraali Franco syöksi maan veriseen sisällissotaan vastoin kansan suuren enemmistön tahtoa pääomanomistajien ja maanomistajan etujen nimessä, ja toinen on, että kenraali Franco pelasti Espanjan joutumasta kommunistien käsiin.
Kumpikin väite on perätön. Ensinnäkin on syytä todeta, ettei Espanjan kansa ollut pienimmälläkään tavalla kypsä siihen täydellisen kansanvallan tasavaltaan ja eduskunnan valtaiseen perustuslakiin, jonka hyvää tarkoittavat toiveajattelijat sille laativat.
Espanjan rauhallisimmat ainekset saivat pian tarpeekseen tasavaltalaisesta hallituksesta, joka ei kyennyt ylläpitämään edes järjestystä, ja ensimmäiset tasavallan perustamisen jälkeiset vaalit johtivat oikeistopuolueiden suureen voittoon. Espanjan vasemmistopuolueet vastasivat tähän kapinalla, jonka kukistaminen kesti kauan varsinkin Asturiasin maakunnassa ja aiheutti paljon uhreja.
Oikeistopuolueiden hallitus ei onnistunut paljoakaan paremmin rauhan säilyttäjänä ja seuraavat vaalit pidettiin, sai kominternin käytäntöön ottaman kansanrintamataktiikan mukaisesti perustettu vasemmistolainen ja keskustalainen vaaliliitto ylivoimaisen voiton.
Seurasi uusi melskeiden aalto, jonka aikana eräitä johtavia oikeistolaisia politiikan tekijöitä murhattiin ilman että hallitus nytkään sai kannattajiansa hillityksi. Silloin kenraali Francon aloitteesta ja johdolla Espanjan armeija yritti nopeaa vallankaappausta, mutta se epäonnistui ja seurauksena oli kolme vuotta kestänyt sisällissota, joka päättyi keväällä vuonna 1939 Francon voittoon.”
Alex Kershaw ”Sotaa ja samppanjaa Robert Capan elämä” (Otava 2003) lainaus sivulta 60: ”Capa ja Gerda saapuivat Barcelonan laitamille myöhään elokuun 5. päivän iltana. Pakkolasku unohtui pian Katalonian pääkaupungin kiihkeässä ilmapiirissä; kaupunki oli tuolloin anarkistisen vallankumouksen kourissa. Eräältä kadulta Capa ja Gerrda löysivät useita haalareihin pukeutuneita anarkistipariskuntia, jotka nauttivat iltapäiväauringosta iloiten Barcelonan majesteetillisten rakennusten ja laitosten äkillisestä siirtymisestä kansan syvien rivien käsiin.
Useimmat kaupungin tehtaanomistajista olivat joko paenneet tai kokeneet saman kohtalon kuin tuhannet nunnat, munkit ja papit, jotka tasavaltalaiset teurastivat sodan ensimmäisten kuukausien aikana.” Endre Friedmann syntyi Budabestissa 22.10.1913. Hänen vanhempansa olivat maallistuneita juutalaisia, jotka omistivat vaateliikkeen. Budapestin juutalaisyhteisö lähetti lahjakkaita nuoria ulkomaille opiskelemaan, ja Friedmann sai apurahan Berliiniin.
Apurahaa ei ollut tarkoitettu suoraan Berliiniin matkustamiseen, vaan hän siirtyi usean juutalaisen isäntäperheen ja eri kaupunkien kautta saapuen lopulta Berliiniin, jonne hän saapui syyskuun 1931 alussa. Pariisissa 1930-luvulla Friedmann alkoi käyttää nimeä Robert Capa.
Ernest Miller Hemingway (s. 21.7.1899, k. 2.7.1961) oli 1900-luvun merkittäviä kirjailijoita. Hän aloitti uransa lehtimiehenä, rikostoimittajana ja ulkomaankirjeenvaihtajana. Hän palveli ensimmäisessä maailmansodassa ambulanssiyksikössä ja haavoittui. Vuonna 1921 Hemingway muutti Pariisiin, missä hän aloitti kirjailijanuransa.
Helmikuussa 1937 Hemingway lähti omasta aloitteestaan Noerth American Newspaper Alliancen kirjeenvaihtajaksi Espanja sisällissotaan. Hemingway tuki kirjoituksissaan tasavaltalaisjoukkoja, jotka taistelivat kenraali Francoa vastaan. Martha Gellhorn oli matkustanut Espanjaan Hemingwayn seuraksi.
Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls) on Sam Woodin ohjaama elokuva vuodelta 1943. Se perustuu Ernest Hemingwayn vuonna 1940 ilmestyneeseen romaaniin Kenelle kellot soivat. Elokuva kertoo yhdysvaltalaisesta miehestä Espanjan sisällissodassa 1936-1939. Tarina perustuu Hemingwayn omiin sotakokemuksiin lehtimiehenä.
Jyrki Juusela ”Suomalaiset Espanjan sisällissodassa” (Atena 2003), josta lainaus sivulta 116: ”Hemingway majoittui Madridissa hotelli Floridaan keskeisen Gran Via-kadun varrelle. Hän ehti tuoreeltaan kuvailla Francolla lainassa olleiden italialaisten musertavaa tappiota Guadalajarassa… Hemingway välitti uutisnälkäisille amerikkalaisille espanjalaisten kiemuraista politiikkaa. Reportterin keskeiset vinkkimiehet, punaiset syväkurkut, olivat upeassa hotelli Gaylordissa pyöriskelleet venäläiset Pravdan kirjeenvaihtaja Mihail Koltsov, joka sittemmin katosi Stalinin syövereihin, sekä Izvestia-lehden toimittaja Ilja Ehrenburg. Hemingwayn asiantuntevia artikkeleja julkaistiin myös Suomessa…
Kirjailija koosti matkojensa ohessa vuonna 1940 ilmestynyttä teosta Kenelle kellot soivat, ja monet todelliset henkilöt saivat esiintyä sen sivuilla. Esikuvia hahmoille olivat amerikansuomalainen sissi Bill Aalto, tanssitaiteilija Irving Goff, texasilainen kapteeni Phil Detro sekä prikaatin esikuntapäällikkö Robert Merriman, joka oli keskeinen hahmo kirjan päähenkilölle Jordanille.
Samoin puolalainen kenraali Swierczewski sai olla mallina kirjassa esiintyneelle ’kenraali Golzille’. Värikkään kuvauksen kirjassa saivat – hyvässä tai pahassa – Kominternin päämajasta Moskovasta komissaariksi lähetetty ranskalainen André Marty, joka oli monien mielestä ’paholainen enkelten puolella’…
Teoksesta tuli Amerikassa bestseller, mutta sen sijaan monet veteraanit paheksuivat sitä syvästi, kun siinä rohjettiin loukata kommunistijohtajia ja ihannemaata Neuvostoliittoa. Kirja ei läpäissyt tietään Neuvostoliittoon kuin vähäisesti mustan pörssin kautta.”
Andrei Saharov ”Muistelmat” (WSOY 1991), josta lainaus sivulta 59: ”1930-luvun lopun tärkein tapaus oli tietenkin Espanjan sisällissota. Se oli todellinen, traaginen tapahtuma, mutta sitäkin meillä käytettiin ihmisten ajatusten siirtämiseksi pois muista asioista. Kumma kyllä Espanjan sisällissodan synnyttämä levottomuus ja katkeruus elää yhä, puoli vuosisataa myöhemmin, niiden mielissä, jotka silloin olivat teini-ikäisiä. Siinä oli jotain aitoa lumovoimaa, romantiikkaa, sankaruutta, taistelua, ehkä myös traaginen ennakkoaavistus siitä, mitä fasismi tuo tullessaan.
Meitä kuohutti länsimaiden päätös olla puuttumatta tapahtumien kulkuun. Nykyään tiedämme, ettei Neuvostoliiton ja sen tiedustelupalvelujenkaan osuus ollut aivan vilpitön. Vasta viidenkymmenenviiden ikäisenä luin Hemingwayn Kenelle kellot soivat. Orwellin teoksen Katalonia, Katalonia! ja aivan äskettäin Kirill Henkinin (venäläissyntyinen lehtimies, joka taisteli Espanjassa 13. kansainvälisessä prikaatissa) teoksen.”
Kalevi Toiviainen ”Tähtiä Espanjan taivaalta – Espanjan kulttuurin ja espanjalaisuuden vaikuttajia” (Kirja kerrallaan 2010), josta lainaus sivulta 171: ”Erityisen vaikeaksi muodostui tasavaltalaisten alueella kirkon ja sen palvelijoiden asema. Toisen tasavallan ja sisällissodan aikana murhattiin kaikkiaan 6 832 pappia, munkkia ja nunnaa, 12 piispaa ja yksi hiippakunnan administraattori, tuhottiin 7000 kirkkoa ja noin 10 000 ryöstettiin. Barbastron hiippakunnassa tapettiin 91% papeista, Katalonian kahdeksassa hiippakunnassa 30%.
Sosialistianarkistien lehti Solidaridad Obrera kirjoitti (15.8.1936), että pappeja ei ole vangittava, vaan määräyksen mukaisesti kaikki on tapettava. Väkivallan lisäksi tietysti pilkattiin sakramentteja ja häpäistiin alttareita sekä ehtoollisastioita mitä törkeimmin.”
Sotareportaasin Espanjan sisällissodasta on kirjoittanut George Orwell ”Katalonia, Katalonia” (WSOY 1974), josta lainaus sivulta 10: ”Olin saapunut Espanjaan mielessäni epämääräinen aikomus kirjoittaa sanomalehtiartikkeleita, mutta olin liittynyt miliisiin lähes heti, koska tuona aikana ja tuossa ilmapiirissä se näytti ainoalta ajateltavissa olevalta teolta. Anarkistit olivat vielä Katalonian tosiasiallisina vallanpitäjinä ja vallankumous oli edelleen täydessä käynnissä…
Olin ensimmäistä kertaa kaupungissa, jossa valta kuului työväenluokalle. Työläiset olivat ottaneet haltuunsa lähes jokaisen suuren tai suurehkon rakennuksen, ja niissä liehui punainen tai anarkistien punamusta lippu; jokaiseen seinään oli maalattu sirppejä ja vasaroita ja vallankumouksellisten puolueiden alkukirjaimia; lähes jokainen kirkko oli tyhjennetty ja niiden kuvat poltettu.
Siellä täällä työläisryhmät purkivat kirkkoja järjestelmällisesti. Jokaisen kauppaliikkeen ja kahvilan seinällä riippui taulu, jossa ilmoitettiin, että se oli otettu yhteisomistukseen; jopa kengänkiillottajatkin oli järjestetty kollektiiveiksi ja heidän laatikkonsa oli maalattu punamustiksi. Tarjoilijat ja kauppa-apulaiset katsoivat asiakasta silmiin ja kohtelivat häntä vertaisenaan. Puhetavasta oli kadonnut nöyristelevyys ja jopa pelkkä kohtelias muodollisuuskin…
Yksityisautoja ei ollut, kaikki oli pakko-otettu sotilastarkoituksiin ja raitiovaunut ja taksit ja suuri osa muista kulkuneuvoista oli maalattu punamustiksi. Vallankumousjulisteita oli kaikkialla, niiden kirkas punainen ja sininen leimusi vastaan seiniltä ja sai harvat jäljellä olevat mainokset näyttämään harmailta liejutahroilta, Ramblasilla, kaupungin avaralla keskusväylällä, joka oli tungokseen asti täynnä edestakaisin liikkuvaa väkeä, kaiuttimet mylvivät vallankumouslauluja pitkin päivää myöhään yöhön asti…
Espanjan ulkopuolella vain harvat tajusivat, että oli käynnissä vallankumous; Espanjan sisäpuolella kenelläkään ei ollut siitä epäilystä. Jopa PSUC: sanomalehdet, jotka olivat kommunistien ohjauksessa ja enemmän tai vähemmän sitoutuneita vallankumouksen vastaiseen linjaan, puhuivat ’meidän kunniakkaasta vallankumouksestamme’.
Samaan aikaan ulkomaiden kommunistilehdet kaiuttivat, että missään ei näkynyt merkkiäkään vallankumouksesta; tehtaiden haltuunottoja, työläiskomiteoiden perustamisia jne. ei ollut tapahtunut – tai, vaihtoehtoisesti, niitä oli tapahtunut mutta niillä ’ei ollut poliittista merkitystä’…
Todellisuudessa kirkkoja ryöstettiin kaikkialla aivan itsestään selvänä asiana, koska jokainen ymmärsi, että Espanjan kirkko oli osa kapitalistista hapatusta… s. 71 Näennäisesti kommunistien ja POUM:n välinen riita koski taktiikkaa. POUM kannatti välitöntä vallankumousta, kommunistit eivät…
Aluksi tunnustellen, sitten äänekkäämmin he alkoivat väittää, ettei POUM hajottanut hallituksen rintamaa arvostelukyvyttömyyttään vaan tarkoituksellisesti. POUM:n julistettiin olevan suorastaan Francon ja Hitlerin palkkaamien salafasistien ryhmä, joka käytti vallankumouksellisen politiikan vaatimista keinona auttaa fasistien asiaa. POUM oli tämän mukaan ’trotskilainen’ järjestö ja ’Francon viides kolonna’.
Tässä väitettiin epäsuorasti, että tuhannet työväenluokkaan kuuluvat, näiden joukossa kahdeksan-kymmentätuhatta etulinjan taisteluhaudoissa värjöttelevää sotilasta ja sadat ulkomaalaiset, jotka olivat tulleet Espanjaan taistellakseen fasismia vastaan ja näin tehdessään usein uhranneet työpaikkansa ja kansallisuutensa, olivat yksinkertaisesti vihollisen palkkaamia pettureita.
Ja tätä tarinaa levitettiin kaikkialle Espanjaan muun muassa julisteiden välityksellä ja toistettiin yhä uudestaan ja koko maailman kommunistisessa ja kommunisteja myötäilevässä lehdistössä. Voisin täyttää viisi kuusi kirjaa tämän sisältöisillä lainauksilla, jos vaivautuisin kokoamaan niitä.
He väittivät meitä trotskilaisiksi, fasisteiksi, pettureiksi, murhaajiksi, pelkureiksi, vakoojiksi jne. Myönnän, että tämä tuntui karvaalta, varsinkin kun ajatteli eräitä henkilöitä, jotka olivat vastuussa siitä… Kesäkuun 15. päivänä poliisi oli odottamatta pidättänyt Andres Ninin hänen toimistossaan ja tehnyt samana iltana yllätystarkastuksen hotelli Falconiin (Barcelona) ja pidättänyt kaikki siellä olevat, jotka olivat pääasiassa lomalla olevia miliisisotilaita.
Rakennus muutettiin heti vankilaksi ja se täyttyi hyvin lyhyessä ajassa ääriään myöten monenlaisista vangeista. Seuraavana päivänä POUM julistettiin laittomaksi järjestöksi ja kaikki sen toimistot, kirjakaupat, parantolat, Punaisen avun keskukset ynnä muu takavarikoitiin. Samaan aikaan poliisi pidätti jokaisen, jolla tiedettiin olevan jotakin yhteyttä POUM:ään.”
Jason Gurney ”Ristiretki Espanjassa” (Desura 2000), jossa kerrotaan kuvanveistäjä Jason Gurneyn matkasta taistelemaan Espanjaan 1930-luvulla, josta tämä lainaus: ”Helmikuussa 1936 Espanjassa pidettiin vaalit. Kansanrintama voitti kansallisrintaman. Tilanne ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen. Koko maa oli jakautunut niin monessa eri asiassa, ettei kukaan henkilö tai mikään puolue voinut saada riittävää tukea vakaan hallituksen muodostamiseksi.
Poliittisen kentän oikealla laidalla toimi kaksi lähes yhtä vahvaa rojalistipuoluetta. Toinen niistä kannatti Bourbonien kruununperimystä ja toinen karlistien, eikä kumpikaan ollut valmis tekemään myönnytyksiä kilpailijan suuntaan. Espanjassa toimi myös kaksi fasistipuoluetta, jotka eivät tulleet toimeen keskenään.
Oli myös puolueita, jotka edustivat liikemiesten ja maanomistajien keskenään ristiriidassa olevia intressejä. Kaikille konservatiivisuuden eri sävyille löytyi oma puolueensa. Poliittisen kentän toisella laidalla olevat puolueet ilmensivät vasemmistolaisen ajattelun kaikkia asteita sosialisteista mietoihin radikaaleihin ja liberaaleihin. Asioita mutkisti vielä se, että eräs merkittävä puolue oli keskittynyt tavoittelemaan Baskimaan itsenäisyyttä ja kaksi puoluetta, toinen oikeistolainen ja toinen sosialistinen, piti päämääränään Katalonian itsenäisyyttä.
Oli selvää, että vakaa hallitus oli näissä oloissa mahdottomuus ja erilaisia levottomuuksia ilmeni pian alkaen lakoista ja työsuluista eri puolilla maata. Sekä äärioikeisto että äärivasemmisto syyllistyivät poliittisiin salamurhiin. Tilanne huononi nopeasti ja kävi selväksi, että sovinto ei ollut enää mahdollinen. Heinäkuussa 1936 joukko kenraaleita ryhtyi kapinaan hallitusta vastaan. Se ei ollut mitenkään poikkeuksellista vaan noudatti johdonmukaista kaavaa Espanjan poliittisessa historiassa.
Poikkeuksellista oli ainoastaan se, etteivät kapinalliset olleet tehneet kotiläksyjään kunnolla. Kapinasuunnitelman laatineet kenraalit olivat olettaneet, että heillä olisi automaattisesti koko sotakoneiston tuki takanaan. Pahaksi onneksi suuri joukko upseereita aina maakuntavaruskuntia komentavista kenraaleista lähtien päätti kunnioittaa tasavallan puolustamiseksi vannomaansa uskollisuudenvalaa. Vallankaappaus oli epäonnistunut ja maa ajautui sisällissotaan. Alueilla, joilla armeija pysyi lojaalina tasavallalle, se sai tuekseen ammattiyhdistysten organisoimat miliisijoukot… Hallitus näytti pystyvän pitämään puoliaan aina siihen asti kun kenraali Franco saapui Marokosta maurilegioonalaisten kanssa…
Kenraali Franco ei ollut fasisti vaan pelkkä muinaisjäänne. Hän oli valmis käyttämään apunaan fasistisia järjestöjä niin kauan kuin siitä oli hänelle hyötyä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan jakaa valtaa niiden kanssa, sillä hän piti niitä pelkkänä ulkomaisena tuontitavarana.”
”Mitä Kataloniaan tulee, trotskilaisen ja anarkosyndikalistisen ainesten puhdistus on jo alkanut ja tullaan suorittamaan samalla tarmolla kuin Neuvostoliitossa”, julisti Pravda 17.12.1936 (Gerald Brenan: The Spanish Labyrinth. Cambridge 1990, 328).
Jorma Multanen ”Suomalaisen Espanjan sisällissodassa” (Jorma Multanen), josta lainaus sivulta 7: ”Sanomalehdissä oli uutisia Espanjan sisällissodasta, siellä riehuvista kahakoista, Francosta, vasta perustetusta Puuttumattomuuskomiteasta sekä sen ruhtinaallisista palkoista.
Sain kuulla, että Puuttumattomuuskomiteaan palkattaisiin merikapteeneita, perämiehiä, meriupseereita ja merenkulkualaa tuntevia miehiä. Koska itse olin meriupseeri suoritettuani 1932-1933 Suomen Joutsenen valtameripurjehduksella reservin upseerikurssin, mieleeni juolahti mahdollisuus korjata oman budjettini tulopuolta Puuttumattomuuskomitean leivissä…
Siispä soitin Ulkoasiainministeriöön ja tarjosin palveluksiani… Suomesta lähtiessäni tehtävän luonnetta ei kuvailtu minulle sanallakaan, vaan tehtävät selvisivät vasta perillä… Espanja oli sisällissodan syttyessä heinäkuussa 1936 kaksijakoinen valtio. Maa oli täysin demokraattinen, sillä kaikilla oli äänioikeus eikä kiellettyjä järjestöjä ollut jesuiittoja lukuun ottamatta. Oli vapailla vaaleilla valittu Cortes eli parlamentti sekä hallitus. Kaikilla järjestöillä ja ammattiyhdistyksillä oli kokoontumisvapaus. Yhteiskunta oli kuitenkin keskiaikainen, feodaalinen.
Maaomaisuudesta suurtilalliset – joita oli vain kaksi prosenttia tilojen kokonaismäärästä – omistivat peräti 67 prosenttia kaikesta viljelysmaasta. Loput 98 prosenttia omistivat siis vain noin kolmanneksen maasta. Epäsuhde oli valtava ja maan tarve suuri. ’Maata maattomille’ kuului mottona kaikkialla. Suurmaanomistajista melkoinen osa ei asunut tiloillaan vaan kaupungeissa.
Keskiluokan puuttuessa lähes kokonaan seuraavan luokan muodostivat pienviljelijät, joilla oli vain muutama aari tai hehtaari maata. Siitä he yrittivät saada niukan toimeentulonsa. Vuokraviljelijät joutuivat luovuttamaan tavallisesti puolet sadostaan suurtilallisille, joilta maat oli vuokrattu. Varsinaisen paarialuokan muodostivat maatyöläiset. Heidät palkattiin keväällä ja syksyllä vain toukotöiden ajaksi.
Asuntoina heillä olivat kallioluolat, maakuopat tai he asuivat perheineen yksinkertaisesti vain jonkin suuren puun alla. Tosiasiassa he olivat maaorjia ja paljon huonommassa asemassa kuin venäläiset maaorjat aikoinaan. Toinen suuri epäkohta ja orjuuttaja oli katolinen kirkko, joka oli suunnattoman rikas ja ahne kerättyään vuosisatojen ajan suunnattomat määrät aarteita itselleen.
Niitä oli ryöstetty inkoilta ja muilta intiaaneilta, niillä oli pelastettu vainajien sieluja helvetin lieskoilta ja kiirastulesta, kullan kilinällä oli saatu raskaitakin rikoksia anteeksi, jonka jälkeen maallinen esivalta ei enää ulottunut rikolliseen. Kirkolla oli valtavia maaomaisuuksia, kultaa, jalokiviä ja hopeaa. Kirkko omisti kaivoksia, voimalaitoksia, viinitarhoja ja suurimman osan laivayhtiöistä sekä liikennelaitoksista.
Kirkolla olikin hallussaan kolmannes Espanjan kansallisomaisuudesta sen hallitessa myös Cortesia, parlamenttia ja saaden aina tahtonsa läpi. Vastustajat leimattiin Jumalan, kirkon ja Paavin vihollisiksi eikä keinoja sellaisten synnintekijäin nujertamiseksi puuttunut. Papiston lisäksi myös luostarit elivät ylellisyydessä aarteiden ja valtavien omaisuuksien keskellä aina valmiina kartuttamaan rikkauksiaan.
Koululaitos oli kirkon yksinoikeus, sillä vain kirkko sai perustaa ja ylläpitää kouluja tai muita oppilaitoksia. Opetus oli erittäin yksipuolista, sillä pyhimystarinat ja muut vastaavat aiheet olivat tärkeämpiä kuin maallisemmat tiedot. Ei ole siis yllätys, että katolinen kirkko oli vihatuin instituutio Espanjassa. Tämä ilmenee muun muassa siitä, että kaikkialla maassa poltettiin ja ryöstettiin yli puolet kirkoista ja piispoja, pappeja, nunnia sekä munkkeja murhattiin ja jopa ristiinnaulittiin…
Törkein poliittinen murha toimeenpantiin heinäkuun kolmantenatoista päivänä 1936. Silloin oli vielä ’rauhan’ aikaa. Hallituksen nimeämä oikeiston johtaja Calvo Sotelo arvosteli heinäkuun 12. päivänä Cortesissa hallituksen toimettomuutta. Hän totesi tapahtuneen kymmeniä tuhansia murhia, raiskauksia ja ryöstöjä eikä niitä edes tutkittu, saati rangaistu rikollisia. Hän vaati, että rikolliset piti saada teoistaan vastuuseen.
Lisäksi hän syytti hallituksen päinvastoin suosivan murhaajia ja kannustavan raakuuksiin. Niinpä kaksi poliisiupseeria haki Sotelon itsensä kotoaan autolla. Hän istui kuljettajan vieressä ja takana istunut ampui häntä niskaan. Murhaajia ei edes kuulusteltu, rankaisusta puhumattakaan. Päinvastoin, he selostivat ’sankaritekoaan’ yksityiskohtaisesti torilla…
Vasemmisto ryhtyi kaikin voimin sabotoimaan alkanutta kehitystä ja kaikin erilaisin taktisin ja poliittisin keinoin torpedoimaan maareformin edistymistä. Otettuaan hallitusvallan itselleen vaalien jälkeen, se kokonaan pysäytti maareformin kehityksen täydellisesti eikä koko kysymystä enää edes käsitelty Cortesissa. Vaalivalttina se oli toiminut tuloksellisesti, joten se voitiin panna syrjään, ja maattomat painettiin unholaan. Seuraukset nähtiin pian. Maattomat lähtivät laumoittain liikkeelle ja valtasivat maata väkivaltaa käyttäen.
Kun isännät eivät suostuneet ilman laillista ja virallista maareformitoimitusta maata luovuttamaan, epävirallisessa toimituksessa sysättiin heinähanko isännän tai hänen edustajansa mahaan, jolloin maata saatiin ja väkivalloin otettiin. Kun hallitus vielä kannusti ja tuki näitä laittomia maan valtaajia, he uskalsivat ryhtyä entistä raaempiin väkivaltaisuuksiin. Vastaavanlaisia suostuttelumuotoja kohdistettiin myös kirkkoon ja papistoon ja näin samanlaiset julmuudet levisivät kaikkialle maahan.”
Ingo Möbius ”Hävittäjälentäjänä Espanjasta Jäämerelle – Günther Scholz muistelee” (Koala-kustannus 2014), josta lainaus sivulta 10: ”Synnyin Breslaussa 8. joulukuuta 1911. Isäni oli opiskellut insinööriksi ja työskenteli Breslaun palokunnan paloinsinöörinä.” Ja sivulta 48: ”Monarkia oli lakkautettu Espanjassa 1931, ja kuningas oli lähtenyt vapaaehtoiseen maanpakoon. Maa ei kuitenkaan ollut vielä kypsä siirtymään demokratiaan.
Vuoteen 1936 mennessä oli pidetty kolmet vaalit, hallitus oli vaihtunut kolmekymmentä kertaa, ja pienempiä kapinoita sekä levottomuuksia syttyi toistuvasti. Tämän seurauksena muodostui kaksi poliittista leiriä: toisessa olivat kansallismieliset ja toisessa erilaiset tasavaltalaiset ryhmät. Vasemmiston tasavaltalaiset liittoutuivat poliittisen keskustan kanssa. Näin muodostunut kansanrintama sai 16.helmikuuta 1936 pidetyissä vaaleissa enemmistön Espanjan parlamenttiin.
Muutamat äärivasemmistolaiset näkivät hetkensä koittaneen ja julistivat proletariaatin vallankumousta. Siitä alkaen Espanja vajosi lopullisesti anarkiaan. Useita kansallismielisiä politiikkoja murhattiin. Tasavaltalaiset pelkäsivät armeijan vastatoimenpiteitä, lakkauttivat tärkeimmät armeijan yksiköt pikaisesti, pistivät kylmäksi heidän näkökulmastaan epäluotettavat kenraalit ja perustivat omat työläisten miliisijoukot.
Yksi näistä kenraaleista oli silloin 43-vuotias Franciso Franco. Hän pakeni 17. heinäkuuta 1936 karkotuspaikastaan Kanarian saarilta Espanjan Marokkoon. Suurin osa siellä sijaitsevista yksiköistä oli kansallismielisten puolella, ja Franco otti johdon käsiinsä. Heinäkuun 19. päivänä 1936 Espanjan mantereen suurimpien kaupunkien kasarmit alkoivat kapinoida.
Tasavaltalaiset kukistivat tämän kapinan verisesti, ja valtaosa Espanjan upseeristosta surmattiin. Espanjan tilanne oli lopulta eskaloitunut sodaksi… Virallisesti Saksa ei osallistunut sotatoimiin Espanjassa. Legion Condor koostui pääasiassa maavoimien ja ilmavoimien vapaaehtoisista. Vuoden 1938 alkuun mennessä sen olemassaolo ei ollut enää mikään salaisuus, ei varsinkaan Luftwaffen riveissä… Burgosissa meille jaettiin espanjalaiset uniformut.
Espanjassa sotilasarvojamme korotettiin yhdellä ylöspäin, ja minusta tuli yliluutnantti. Seuraavana päivänä saksalaisten legioonan hävittäjälaivueen yhteyskone lensi meidät Zaragoza-San Jurgan lentokentälle…
Laivue koostui lentueesta sekä esikuntakomppaniasta. 1. ja 2. lentue olivat Bf 109 -koneilla varustettuja hävittäjälentueita… Espanjalaiset olivat todella hartaita katolilaisia. Me emme olleet, emme ainakaan espanjalaisten mielestä. Välimeren rannalla ollessamme joka sunnuntai järjestettiin tanssiaiset. Kun osallistuimme niihin ja lähestyimme espanjalaista tyttöä, saimme aina vain pakit. He eivät kerta kaikkiaan halunneet tanssia meidän kanssamme.
Bordellitoiminta kuitenkin kukoisti Espanjassa. Siinä asiassa espanjalaiset eivät yhtäkkiä ottaneetkaan uskontoa niin vakavasti. Sellaisia laitoksia oli niin paljon, että niitä alettiin myös pitää aivan arkipäiväisenä asiana.”
Jukka Kekkonen ”Kun aseet puhuvat – Poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodissa” (Art House 2016), josta sivulta 183: ”Espanjan kommunistinen puolue perustettiin vasta vuonna 1921. Sen alkutaival oli kivulloinen linjariitoineen, joita aiheutti ennen kaikkea suuntautuminen Neuvostoliiton politiikkaan ja Moskovan ohjeiden seuraamiseen.
Kuvaavaa on se, että puolue ei saanut lainkaan edustajiaan perustuslakia säätävään edustajainkokoukseen vuonna 1931. Puolue alkoi saada suurempaa joukkokannatusta vasta tasavallan kauden lopulla ja erityisesti sisällissodan puhjettua, jolloin puolueen pragmaattinen sodan voittamiseen tähdännyt politiikka ja Neuvostoliiton tuki toimivat sen eduksi.
Espanjassa maatalousvaltaisen yhteiskunnan muuttuminen teolliseksi kapitalistiseksi yhteiskunnaksi eli modernisaatioksi kutsuttu prosessi, joka oli kaikissa saman kehityksen kokeneissa maissa ollut tavalla tai toisella tuskallinen, käynnistyi kuvatuin tavoin suhteellisen myöhään…
Modernisaation prosessi törmäsi Espanjassa poikkeuksellisen takapajuisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja omistussuhteisiin ja laajamittaiseen köyhyyteen erityisesti maatalouden dominoimilla alueilla. Ongelmat kongretisoituivat maakysymykseen, johon ei ollut onnistuttu saamaan ratkaisua. Maatyöläisten palkkataso oli alhainen, ja he työllistyivät vain kausittain. Heidän äärimmäisen niukkoja elinolojaan on kuvattu sietämättömiksi. Ongelmia pahensi maaomaisuuden – kirkon ja paikallisten yhteisöjen – yksityistäminen 1800-luvulla.
Taloudellisissa vaikeuksissa ollut valtio myi edellä mainittujen instituutioiden maita rikkaille yksityishenkilöille, lähinnä aatelisille. Tämä yksityistäminen merkitsi samalla maahan liittyneiden kollektiivisten oikeuksien päättymistä, mikä vaikeutti maatyöläisten asemaa entisestään. Nämä muutokset maanomistusoloissa ja teollistumisen aiheuttamat ongelmat loivat kipeitä sosiaalisia jännitteitä, jotka johtivat kansainvälisessä vertailussa poikkeukselliseen kirjoon sosiaalisia, liikkeitä ja radikaaleja poliittisia puolueita. Erityisesti anarkistisen liikkeen saama vahva joukkokannatus oli poikkeuksellista eurooppalaisessa katsannossa, ja se selittyy ennen kaikkea maanomistusolojen takapajuisuudesta. Espanjalaista politiikkaa leimasivat niin vallanperimyskiistat kuin sotilaiden toistuvat väliintulotkin…
Perustuslaki laajensi demokratiaa huomattavasti sekä valtiollisella että alueellisella tasolla. Katalonia ja Baskimaa saivat autonomisen aseman, mikä huolestutti erityisesti separatismia pelännyttä oikeistoa. Perustuslaki rakentui yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalle: myös naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Se erotti kirkon ja valtion toisistaan ja poisti kirkon ja kirkollisten sääntökuntien nauttimia taloudellisia ja muita privilegioita.
Kirkon maaomaisuus siirrettiin valtiolle – kirkolle tosin jätettiin nautintaoikeus siihen. Opetuksesta huolehtiminen siirtyi valtion vastuulle, maallisille viranomaisille, ja kaiken opetuksen lähtökohdan tuli olla ’inhimillisen solidaarisuuden ideaalissa’. Siviilivihkimisestä tehtiin ainoa laillinen avioliiton solmimisen tapa…
Perustuslain vanavedessä säädetty laki tasavallan suojelemisesta muodostui välineeksi, jota jouduttiin käyttämään toistuvasti. Voimakeinojen ja väkivallan käyttö omia kannattajia vastaan tuli olemaan yksi niistä tekijöistä, jotka syvensivät ristiriitoja tasavallan kauden Espanjassa…
Miten vallan keskittäminen saattoi tapahtua näin lyhyessä ajassa ja miten Francon onnistui nousemaan kapinan kiistattomaksi johtohahmoksi, joka hän ei ollut vielä kapinan syttyessä? Nykytutkimuksen mukaan taustalla oli Francon taitavaa politikointia, jossa nousivat esille muiden ehdokkaiden aikaisemmat toimet ja heidän uskollisuutensa tasavallalle.
Esimerkiksi pohjoista armeijaa johtanutta kenraali Molaa pidettiin – siitä huolimatta, että hän oli kapinan johtava suunnittelija – liian ’tasavaltalaisena’. Lisäksi yksi Francon potentiaalinen kilpailija (José Sanjurjo) menehtyi lento-onnettomuudessa. Viime kädessä Francon taito liittoutua oikeiden tahojen kanssa oikeilla hetkillä nosti hänet kapinan kiistattomaksi johtajaksi. Franco pystyi sotatilaa hyväksikäyttäen nopeasti vahvistamaan valta-asemaansa sellaisiin mittoihin, ettei hänellä ollut edes potentiaalisia kilpailijoita.”
Katso Falangi-puolueesta tietoa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Falangi_(puolue)
Suomalaisia Espanjan sisällissodassa
Jyrki Juusela ”Suomalaiset Espanjan sisällissodassa” (Atena 2003), jossa kerrottaan yli 200 miehestä jotka taistelivat tasavaltalaisten joukoissa, josta lainaus sivulta 119: ”Espanjan sisällissotaan tasavallan puolella osallistui noin 240 suomalaista. Heistä runsaat 70 lähti taistelukentille suoraan Suomesta ja suunnilleen noin 80 USA:sta kuin myös Kanadasta. Ruotsinsuomalaisia meni kymmenkunta. Kolme Neuvostoliitosta neuvonantajiksi lähetettyä upseeria oli asunut poliittisina pakolaisina itä-naapurissa jo kansalaissodasta 1918 lähtien.
Lisäksi Espanjaan lähetettiin viisi suomalaista, jotka opiskelivat tuolloin Lenin-koulussa Moskovassa. Suomalaisia kaatui noin 70. Monet suomalaiset, lähinnä kommunistit, utelivat jo vuoden 1936 syksyllä mahdollisuuksia osallistua Espanjan sisällissotaan. Samoihin aikoihin Moskovasta johdettu kansainvälinen Komintern ryhtyi organisoimaan vapaaehtoisia eri puolelta maailmaa.
SKP oli Suomessa tuolloin ainoa puolue, tosin salainen ja juuriaan myöten laiton, joka värväsi miehiä sotakentille. Tehtävä ei ollut järin helppo, sillä puolue joutui muodostamaan tätä varten oman kenttäorganisaation. Työnsä tueksi SKP teki paljon salaista propagandaa levittämällä mm. lentolehtisiä.”
HS Teema Nro 2/2026 Tuomo Väliaho ”Suomen vaarallisin vakooja – Luutnantti Vilho Pentikäinen luovutti Neuvostoliittoon sotasalaisuuksia. Niiden avulla puna-armeija hyökkäsi Suomeen”, josta lainaus sivulta 24: ”Vilho Pentikäinen syntyi 5. maaliskuuta 1903 Antreassa Karjalankannaksella. Hänen isänsä Herman Pentikäinen työskenteli seppänä rautateiden konepajalla Viipurissa. Pentikäisen suku oli voimakkaan uskonnollinen, mutta nuori Vilho valitsi toisenlaisen maailmankuvan…
Majuriksi ylennetty Pentikäinen palveli Espanjan sisällissodassa vapaaehtoisena tasavaltalaisten puolella. Se oli jälleen yksi onnenpotku Pentikäisen elämässä. ’Se todennäköisesti pelasti hänen henkensä. Stalinin puna-armeijassa tekemät puhdistukset olivat rajuimmillaan 1937, mutta Pentikäinen oli niiltä suojassa Espanjassa’, Backman sanoo. Espanjasta Pentikäinen palasi Neuvostoliittoon talvisodan alla. Hän päätyi päälliköksi armeijan topografiselle osastolle, joka keskittyi Suomeen…
Talvisodan alla Pentikäisen osakkeet olivat muutenkin nousussa: hän oli avoliitossa Otto Wille Kuusisen Riikka-tyttären kanssa. Pentikäinen katosi. Tietoja hänestä saatiin vasta tällä vuosituhannella, kun Pentikäisen veljenpoika ja uskontotieteen professori Juha Pentikäinen ryhtyi tutkimaan setänsä kohtaloa. Vuonna 2007 hän kääntyi Venäjän tiedustelupalvelu FSB:n puoleen. FSB:ltä hän sai viestin, jonka mukaan Vilho Pentikäinen oli kuollut vankileirillä 1942… Esiin tuli myös toinen todiste. Kun professori Kimmo Rentola tutki Riikka Kuusisen henkilömappia Moskovassa, hän löysi merkinnän, jonka mukaan salainen poliisi NKVD oli pidättänyt Kuusisen miehen vuonna 1941.”
Örnulf Tigerstedt ”Vastavakoilu iskee – Suomen taistelu neuvostovakoilua vastaan 1919-1939” Otava 1943), josta lainaus sivulta 143: ”… reserviluutnantti Vilho Armas Pentikäinen… Pentikäisestä kerrotaan, että hän Espanjan sisällissodan aikana olisi ollut Espanjassa upseerina punaisten puolella. Nyt hän lienee kohonnut everstiksi puna-armeijassa…”
Vilho Armas Pentikäinen s. 5.3.1903 Antrea. Hän hankki Neuvostoliitolle 1930-luvun alkuun mennessä tietoja useista Suomen salaisista sotilaallisista suunnitelmista. Paljastuttuaan vakoilijaksi Pentikäinen pakeni Neuvostoliittoon, missä hän loi vielä uuden menestyksekkään sotilas- ja tiedustelu-uran. Pentikäisen kuolinaikaa ja -paikkaa ei tiedetä varmuudella.
Pentikäinen osallistui vuoden 1936 lopulla alkaneeseen Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisarmeijaa tukeneiden kansainvälisten prikaatien riveissä everstin arvoisena neuvonantajana ja tiedustelu-upseerina. Vilho Pentikäinen säilytti henkensä Stalinin 1930-luvun lopun ankarissa puhdistuksissa oleskeltuaan juuri pahimman puhdistusvaiheen Espanjassa ja palattuaan takaisin Neuvostoliittoon vuoden 1939 alkupuolella.
Jenny Pajunen ”Espanja sinä nuoruutemme” (Gummerus 1976), josta lainaus sivulta 70: ”Teen tässä melkein testamenttiani. Ensi yönä menemme etulinjoille ja hyvin pahaan paikkaan. Mutta on yksi toivo ei siellä kaikki kaadu, ja jos kaatuu, niin asian puolestahan se tapahtuu. Olenhan jo elänytkin kokonaista 33 vuotta ja väkisin koko ajan, kirjoitti Paavo Pajunen 22.5.1937 päivätyssä kirjeessään… Vangiksi joutuneet italiaiset fasistisotilaat kertovat, että heidät lähetettiin Abessiniaan uutisviljelijöiksi ja tuotiinkin tänne. Malagan poika kertoi, miten fasistit vallattuaan Malagan raiskasivat naisia ja sen tehtyään leikkelivät heiltä rinnat…
En ole vielä saanut sanakirjaa, mutta Sosiaalidemokraatin, 9.5.1937 olen saanut. Minä luin siitä aivan kaiken, yksinpä ilmoituksetkin, ja nyt lehti on kiertämässä ympäri Espanjaa suomalaisten keskuudessa. Mene Lempi Tillaselle kertomaan terveisiä Henry Mäeltä USA. Henryllä on sama osite kuin minulla. Henry on hyvä toveri ja haluaa, että lähtisin hänen kanssaan Amerikkaan kun sota on voitettu – si si!
Tästä Paavon toverista luin myöhemminkin: ’Käsitys, että Espanjan kansan taistelu oli hänen taisteluaan, saattoi Henry Mäen Ohiosta, Yhdysvalloista, autotyöläisen, jättämään työaseensa ja lähtemään Espanjaan.’ Hän haavoittui kahdesti, mainittiin erikoisesti urheutensa vuoksi ja kohotettiin Espanjan hallituksen aloitteesta kapteenin arvoon’, kirjoitettiin 1939 Yhdysvalloissa julkaistussa kirjassa ’Meidän poikamme Espanjassa’.
Knut Einar Heikkinen ”Meidän poikamme Espanjassa” on vuonna 1939 Yhdysvalloissa julkaistu kirja, joka kertoo Espanjan sisällissotaan (1936–1939) vapaaehtoisina osallistuneista amerikansuomalaisista ja kanadansuomalaisista sotilaista, jonka Julkaisijana toimi New Yorkissa vaikuttanut amerikansuomalainen vasemmistolainen järjestö.
Kirja on 192-sivuinen dokumentaarinen teos, joka sisältää rintamamiehistä otettuja valokuvia sekä sotilaiden, kuten Carl Syväsen, Anton Ulvin ja George Leiviskän omakohtaisia muistelmia ja selostuksia muun muassa Jaraman, Guadalajaran ja Bruneten taisteluista. Moni kirjan suomalaisista taisteli osana kuuluisaa amerikkalaista Abraham Lincolnin pataljoonaa tai XV kansainvälistä prikaatia.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_pojat_Espanjassa
Kirjallisuus ja lähteet:
Antony Beevor ”Taistelu Espanjasta” (WSOY 2006)
Wikipedia
Tapio Hiisivaara on kirjoittanut ”Hurja, viehkeä Espanja” (Pellervo-Seura 1949)
Jenny Pajunen ”Espanja sinä nuoruutemme” (Gummerus 1976)
Jukka Kekkonen ”Kun aseet puhuvat – Poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodissa” (Art House 2016)
Tietoa Kirjoittajasta:
https://www.tv7.fi/arkki/isannan-poydassa/vieraana-pentti-mattila-osa-1-3_p107651/
https://www.tv7.fi/arkki/isannan-poydassa/vieraana-pentti-mattila-osa-2-3_p107652/
https://www.tv7.fi/arkki/isannan-poydassa/vieraana-pentti-mattila-osa-3-3_p107653/
Linkkejä:
