Inkerinmaa

Inkeriläiset tulivat suomalaisten tietoisuuteen, kun presidentti Mauno Koivisto käynnisti inkeriläisten paluumuuton Suomeen huhtikuussa 1990 antamallaan lausunnolla. Vuoden 1990 lausunto, jossa Presidentti Koivisto totesi Yleisradion haastattelussa, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää paluumuuttajina, joilla on oikeus muuttaa Suomeen.

Koivisto luonnehti inkeriläisiä suomalaisiksi, joiden kulttuurinen tausta ja historia kytkevät heidät tiiviisti Suomeen. Tämän presidentin lausunnon seurauksena syntyi muuttoaalto, jonka seurauksena Suomeen on muuttanut kymmeniä tuhansia inkeriläisiä (arviolta noin 30 000 henkilöä). Inkeriläiset ovat pitäneet Koiviston elettä erittäin arvokkaana ja historiallisena.

Inkeriin olen tutustunut, kun olen vieraillut Hatsinassa, jossa on Ukrainasta Pietariin tulleiden pastoreiden 1990-luvulla perustamat Avoimen sydämen järjestö ja Aamuruskoseurakunnan toimitiloja, jossa pitivät omakotitaloissa kuntoutuskotitoimintaa päihteiden käyttäjille. Tätä toimintaa tuki norjalainen järjestö.

Inkeri eli Inkerinmaa on Venäjällä sijaitseva historiallinen alue, joka nykyisin kuuluu Pietarin kaupunkiin ja sitä ympäröivään Leningradin alueeseen. Noin 15 000 neliökilometrin laajuinen alue ulottuu pohjoisessa Rajajokeen, lännessä Narvajokeen ja Laukaanjokeen sekä idässä Laatokkaan ja Lavajokeen.

Inkerin nimi todennäköisesti juontuu Inkereenjoen nimestä. Inkerinmaan on sanottu saaneen nimensä ruotsalaiselta prinsessa Ingegerdiltä, joka meni vuonna 1019 naimisiin Novgorodin ruhtinaan Jaroslav I Viisaan kanssa. Eymundin saagassa kerrotaan, että Ingegerd sai Jaroslavilta myötäjäislahjaksi Laatokanlinnan ja siihen liittyvät maat, jonka perusteella aluetta olisi kutsuttu Inkerinmaaksi eli Ingegerdin maiksi.

Inkeri kuului Ruotsille vuonna 1617 solmitusta Stolbovan rauhasta aina Pohjan sotaan asti. Tuolloin alueelle muutti paljon suomalaisia, joiden jälkeläiset tunnetaan inkerinsuomalaisina eli inkeriläisinä. Vastaavasti Tarton rauhan solmimisen jälkeen osa Länsi-Inkeriä liitettiin Viroon. Tämä alue tunnetaan nimellä Viron Inkeri. Nykyään sekin kuuluu Venäjään.

Suomalaisia alkoi muuttaa alueelle Viipurin ja Käkisalmen lääneistä 1610-luvulla. Myöhemmin 1600-luvulla muuttajia tuli Savosta sekä Viipurin läänistä, erityisesti Äyräpään kihlakunnasta.

Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen Inkerinmaa alkoi venäläistyä. Pietaria ympäröivällä maaseudulla suomalaisuus säilyi 1900-luvulle saakka. Stalinin valtakaudella Neuvostoliiton kaudella suomalaisväestön olot vaikeutuivat, alkoivat Stalinin vainot ja karkotukset. Toisen maailmansodan aikana Inkerinmaa käytännössä tyhjennettiin inkeriläisistä. Länsi- ja Keski-Inkeri joutui saksalaisten miehittämäksi syksyllä 1941.

Suomen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan alueen suomalaisväestö (myös vatjalaiset ja inkeroiset) evakuoitiin Suomeen 1943 ja 1944. Kaikkiaan Suomeen saapui yli 63 000 inkeriläistä. Puna-armeijan valvontaan jääneiltä inkeriläisalueilta karkotettiin talvella 1942–1943 arviolta 20 000–30 000 inkeriläistä Siperiaan työleireille.

Vuoden 1917 vallankumousten ja myöhempien levottomuuksien aikana lähti Inkeristä arviolta 8 000 henkeä Suomeen ja yli 1 000 henkeä Viroon. Heistä suuri osa palasi olojen rauhoituttua takaisin.

Kun Suomen työvoimatarve pysyi suurena ja saksalaiset olivat jo sijoittaneet virolaisia ja inkeriläisiä sotataloutensa palvelukseen mm. tuotannossa, suomalaiset alkoivat haluta inkeriläisiä Suomeen työvoimaksi, kun taas Saksan halukkuus luovuttaa heitä Suomeen muuttui vastustukseksi. Saksan maavoimien esikunta (OKH) ja Saksan valloitettujen Itäalueiden ministeriö vastustivat inkeriläisten siirtoa Suomeen työvoimaksi, kun taas Suomen hallitus oli valmis ottamaan vastaan 40 000 inkeriläistä kertasiirrolla.

Ja 23. tammikuuta 1943 Saksan ulkoasiainministeriö ilmoitti suostuvansa enintään 12 000 inkeriläisen siirtoon. Saksan valtakunnanhallitus ratkaisi asian 5. helmikuuta lähinnä poliittista suosiollisuuttaan. Siirrettäviksi suunnitelluista oli 8 000 työkykyisiä miehiä. Siirrossa pyrittiin pitämään perheitä koossa.

Ensimmäiset vapaaehtoiset inkeriläisten siirrot alkoivat 29. maaliskuuta 1943 Kloogan leiriltä. 302 siirtolaista siirtyi Paldiskin satamassa yhteysalus S/S Arandaan. Kuljetuksia suoritettiin 2–3 päivän väliajoin Hangon leirille. Huhtikuun alkupuolella Arandan tueksi kuljetuksiin lisättiin S/S Suomi, joka kykeni kuljettamaan 450 matkustajaa.

Heinäkuussa kolmanneksi alukseksi kuljetuksiin alkoi osallistua miinalaiva Louhi. Reitillä olivat ongelmana merimiinat, joita jouduttiin raivaamaan. Syksyllä kuljetukset siirrettiin yöaikaan tapahtuviksi Neuvostoliiton ilmavoimien toiminnan tehostuttua Suomenlahdella.

Kaikkiaan n. 63 000 ihmistä siirrettiin Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Neuvostoliitto vaati heitä takaisin vuonna 1944. Suomesta palaajat kuljetettiin venäläisille alueille, kuten Pihkovan, Tverin, Novgorodin maaseudulle ym. Jotkut joutuivat kauemmaskin, kuten Kazakstaniin, minne jo 1930-luvulla oli karkotettu paljon varakkaiksi luokiteltuja inkeriläisiä talonpoikia.

Sodan jälkeen monet Suomessa olleet yrittivät palata kotiseudulle ja hankkivat jopa sitä varten lupia ylemmiltä viranomaisilta. Uudet asukkaat kuitenkin vastustivat ankarasti inkeriläisten paluuta ja estivät paikallisviranomaisten avulla useimpien asettumisen entisille kotipaikoille.

Vuonna 1947 säädettiin salainen asetus, jolla kiellettiin inkeriläisten asuminen Leningradin lähimaillakaan. Tämä merkitsi lähes kaikkien Inkeriin palanneiden karkottamista. Palaaminen Leningradin lähistölle kävi mahdolliseksi vasta Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen, kun lakeja lievennettiin. Seuraavalla vuosikymmenellä asettumista Inkeriin ruvettiin jälleen rajoittamaan. Monet olivat jo kuitenkin ehtineet asettua uusille paikkakunnille. Suurehkot inkeriläisyhteisöt muodostuivat Viroon ja Karjalan Tasavaltaan.

Max Engman ”Suureen Itään – Suomalaiset Venäjällä ja Aasiassa” (Siirtolaisuusinstituutti 2005), josta lainaus: ”Muutot Inkeriin olivat 1600-luvulla maassamuuttoa, ja aluetta käytettiin myös karkotuspaikkana. Tähän aikaan syntyivät Inkerin suomalaiset evankelisluterilaiset seurakunnat, jotka jäivät pysyviksi aina 1930- luvulle asti. Venäjän valloitettua Inkerin useimmat luterilaiset seurakunnat jatkoivat toimintaansa, vaikka niiden olot muuttuivatkin ratkaisevasti ensinnäkin siksi, että seurakuntien jäsenistä tuli maaorjia, ja toiseksi siksi, että kirkko alistettiin ensin Pyhälle Synodille vuoteen 1727 asti ja sen jälkeen oikeuskollegion konsistoriosastolle…

1800-luvun lopussa väestöä kasvatti myös venäläisten suuri maahanmuutto, vuoden 1860 jälkeen virolaisten tulo. 1880-luvulla virolaisten määrä Inkerissä arvioitiin 8 000:ksi, 1900-luvun alussa jo lähes 20 000:ksi. Eräissä Inkerin pitäjissä virolaiset muodostivat kolmanneksen väestöstä. Samalla tavalla muodostivat Suomesta muuttaneet kolmanneksen eräiden Pohjois-Inkerin pitäjien asujaimistosta. Muutto lännestä ja pohjoisesta oli epäsuorasti seurausta Pietarin vetovoimasta…

Inkerin maaseudulle syntyi kirjastoja etenkin seurakuntien yhteyteen 1850-luvulta lähtien, jolloin vanhin kirjasto perustettiin Tyröön. Seuraavat tulivat 1870- ja 1880-luvulla. Emansipaation jälkeen, 1860-luvulta lähtien syntyi aikaa myöten kukoistava yhdistyselämä. Raittiusyhdistyksiä perustettiin eräissä seurakunnissa 1870-luvulla. Ne uinahtivat pian, mutta 1880-luvulla perustettiin raittiusyhdistyksiä Pietariin ja v. 1891 Inkerinmaan keskusseuraksi raittiusyhdistys Inkeri. 1880-luvulla alkoivat opettajat ja talolliset järjestää kesäjuhlia, ja v. 1885 pidettiin ensimmäinen inkeriläinen kansanjuhla Lempaalassa. Ensimmäisen inkeriläisen laulujuhlan järjesti v. 1899 raittiusyhdistys Inkeri Skuoritsissa. Toinen pidettiin Tuutarissa v. 1901, jolloin esiintyjiä oli yli 600. Viimeinen eli seitsemäs inkeriläinen laulujuhla pidettiin samassa pitäjässä kesällä 1918. Laulujuhlista tuli suuria kansallisia manifestaatioita ja ohjelma oli monipuolista: laulua, musiikkia, teatteria, puheita ja jumalanpalvelus. ”Inkerin kansallislaulu” eli Mooses Putron ’Nouse Inkeri’ esitettiin ensimmäisen kerran Kolppanan seminaarin 25-vuotisjuhlassa v. 1888.”

Hatsina

Jesse Hirvelä ”Inkerin diktaattorit – Leningradin suomalaiset kommunistit 1918-1938” (SKS 2026), josta lainaus sivulta 59: ”Keski-Inkerissä sijaitsevaa Hatsinaa on usein kutsuttu Inkerin pääkaupungiksi. Bolsevikkijohtaja ja puna-armeijan perustajaksi tituleerattu Lev Trotski sai tunnustusta vuoden 1919 Pietarin puolustustaistelujen onnistumisesta, minkä takia Hatsina nimitettiin uudelleen hänen mukaansa.

1920-luvun lopulla kaupunki nimitettiin Lev Trotskiin kohdistuneiden syytösten taas uudelleen, nyt punakaartilaisten mukaan Krasnogvardeiskiksi. Vuonna 1925 inkerinsuomalainen opettaja ja kirjailija Yrjö Savolainen kuvaili Trotskia ’puolisuomalaiseksi’ kaupungiksi: Trotsk sijaitsee suomalaisen asutuksen keskellä ja sen tähden sen kaduilla joka toinen tai kolmas vastaantulija on suomalainen.

Suomalaisia ovat ajurit, maitokauppiaat, monet neuvostotoimitsijat. Suomea puhutaan useassa kaupassa, suomalaisia ovat puolet ravintoloissa olijoista, suomea puhuu tuossa joukko nuorisoa, joka reippaasti kulkee katua pitkin. He ovat Pedagoogisen Teknikumin oppilaita… Niin että suomalaisille tämä kaupunki paitsi sitä, että on suomalaisen asutuksen keskus, on myöskin suomenkielisen valistustyön tyyssijana.”

Toksova

Ollessani Suur-Helsingin seurakunnassa, jossa Vesa Tuppurainen teki tiimeinen ja myöhemmin perustamansa yhdistyksen kautta Venäjän avustustyötä Toksovassa, niin pääsin näille matkoille mukaan 1990-luvun lopussa.

Toksova on kaupunkikunta Inkerinmaalla noin 20 km Pietarista pohjoiseen. Kunnan asukasluku on noin 7 700, keskustaajaman 5 900. Toksova on tunnettu pietarilaisten kesänviettopaikka, ja Kavgolovossa on suosittu talviurheilukeskus.

Toksova mainitaan jo vuonna 1500 Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjassa. Alueen vanha kantaväestö, ortodoksiset inkerikot, joutuivat vuonna 1583 Ruotsin valtaan ja suuri osa heistä pakeni Venäjälle. Heidän tilalleen alueelle saapui Savosta ja Karjalasta luterilaisia. Aikoinaan Toksova oli Pohjois-Inkerin suurimpia luterilaisia seurakuntia ja siihen kuului jopa 11 000 jäsentä.

Suuren Pohjan sodan jälkeen alue siirtyi jälleen Venäjälle. Toksovan Palikoonan eteläosassa (polygoni eli sotaväen ampuma-alue) on valtava joukkohautojen alue, jossa 1920–1930-luvuilla ammuttiin kymmeniätuhansia kommunismin vastustamisesta tuomittuja ihmisiä. Tälle Koirakankaalle on pystytetty muistomerkki niille arviolta 46 700 ihmiselle, jotka siellä saivat surmansa NKVD:n teloittamina.

Nykyinen Toksovan luterilainen kirkko on vuodelta 1887. Toksovan kirkossa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus 1936. Alueen suomalais-inkeriläistä väestöä karkotettiin useaan otteeseen ensin osa vuonna 1936, sitten kaikki vuonna 1942 ja sodan jälkeen palanneet karkotettiin vielä vuonna 1947. Vasta Stalinin kuoltua 1953 toksovalaiset olisivat saaneet laillisesti palata takaisin. Harva enää palasi, sillä mahdollisuudesta ei ilmoitettu ja monet olivat jo juurtuneet muualle.

Toksovan luterilaisen kirkon entistäminen aloitettiin 1991 ja työ valmistui 1994. Seurakunnassa on nykyisin jäseniä noin 600. Toksovassa ilmestyy vuonna 2000 perustettu suomenkielinen Toksovan Sanomat.

Pähkinälinna

Pähkinälinna Šlisselburg, vuoteen 1611 saakka, Orešek, vuosina 1611–1702 Noteburg ja vuosina 1944–1992 Petrokrepost, on kaupunki Leningradin alueen Kirovskin piirissä Venäjällä. Se sijaitsee Nevan niskassa lähellä Laatokkaa 41 kilometrin päässä Pietarista. Kaupungissa asui 13 305 henkeä (vuonna 2010).

1400–1500-luvulla Pähkinälinna oli merkittävä kauppapaikka ja samannimisen Novgorodin Vatjan viidenneksen läänin keskus. Entinen läänijako säilyi Ruotsin vallan aikana. 1620-luvulla Pähkinälinnaan rakennettiin luterilainen kirkko, ja siellä toimi myös valtion rahoittama lastenkoulu.

Kaupunginoikeudet se sai vuonna 1780. Saksankielisestä nimestä Schlüsselburg (”Avainlinna”) väännettiin suomenkieliset nimitykset Lyyssinä ja Lyyssinlinna. Laatokan kanavien ansiosta kaupungista tuli huomattava tavaraliikenteen keskus.

Tärkein nähtävyys on museona toimiva Pähkinäsaaren linna. Kaupunkia halkovat vanha ja uusi Laatokan kanava sekä niistä haarautuva Nevan kanava. Vanhan kanavan ja Nevan yhtymäkohdassa on vuonna 1836 rakennettu sulkulaitteisto. Kirkkorakennuksista ovat säilyneet ortodoksiset Jumalansynnyttäjän ilmestyksen katedraali ja pyhän Nikolauksen kirkko. Kaupungissa on kotiseutumuseo.

Armenialainen pastori Aykasar Ovsepyan Venäjän Shlisselburgin kaupungista (Pähkinälinnasta, Pietarin läheltä Laatokan rannalta), jonka luona vierailimme usein Vesa Tuppuraisen tiimin kanssa, sekä Aykasar Osepyan pastori oli myös vierailemassa Suomessa Vesan kotipaikkakunnalla Nummelassa. Nummelan vapaaseurakunnassa Hayk puhui torstaina 24.2.2005.

Hayk pastori kertoi, kuinka hän oli opiskellut Pietarin yliopistossa, mutta hän kaipasi elämäänsä onnellisuutta tai jotakin mitä ei ollut saavuttanut yliopistossa opiskellessaan. Hän kysyi itseltään, miksi hän ei ole onnellinen. Meni keskustelemaan armenialaisen pastorin kanssa kirkkoon tästä asiasta.

Pappi sanoi, että me olemme kaikki syntisiä, kadu sitä mitä pahaa, jota olet tehnyt, mutta se ei auttanut elämän tyhjyyteen ja syyllisyyteen. Hän kävi Venäläisen vaimonsa Ortodoksikirkossa myös kysymässä tätä asiaa, mutta hän ei saanut sieltäkään mitään apua. Hän oli perustanut 15 baaria ja kahvilaa Pietariin ja oli mukana mafiajärjestön johtotehtävissä. Hän näki kaikkea laittomuutta ja miliisi oli ostettu olemaan puuttumatta asioihin.

Mutta kerran Aykasar Ovsepyan pidätettiin ja oli kaksi päivää tutkintovankeudessa mafiatoiminnastaan. Hayk rukoili sellissään näin ”Jumala, jos olet olemassa, niin auta minua”. Rukouksen seurauksena hänet vapautettiin kaikista syytöksistä. Tämän jälkeen mafia otti yhteyttä ja pyysi jatkamaan toimintaa, mutta hän muisti antamansa lupauksensa Jumalalle sellissä, että jos Jumala vapauttaa hänet, niin hän tekee mitä vain Jumalalle ja jättää entisen elämänsä.

Seitsemän päivän kuluttua tuli evankelista hänen kotiinsa ja koko perhe antoi elämänsä Jeesukselle. Jumala puhui hänelle, myy asunto Pietarissa ja muuta Shlisselburgiin. Hän muutti ja perusti seurakunnan ja hänen kauttaan siellä on tullut 2.000 ihmistä uskoon. Hänen seurakuntansa poltettiin jne., mutta hän jatkaa työtä. Hän on paastonnut 40 päivää ja kokenut Jumalan puhdistavan tulen ja rakkauden kosketuksen 36 päivän kohadalla. Hayk on Suomessa vielä muutaman päivän ja palaa Shlisselburgiin. Hayk rukoili sairaiden puolesta Nummelassa.

Pastori Aykasar Ovsepyan elämästä on kirjoitettu myös suomalaisessa 7 päivää lehdessä (Seiska.fi) 22/2005

Aykasar Ovsepyan on 59 vuoden ikäinen ja muutti Armeniasta Venäjälle asepalveluksen yhteydessä. Ovsepian joutui tekemisiin mafian kanssa, sillä hänellä oli kahviloita ja häneltä vaadittiin suojelurahoja. Hän meni mafiapomon luokse, joka tarjosi hänelle työtä. Ovsepian toimi mafialle velkojana ja myös palkkamurhaajana. Hän ampui, jos rahoja ei löytynyt. Eräänä aamuna KGB:n miehet tulivat rynnäköllä Ovsepianin kotiin, josta löytyi raskauttava kirjanpitoaineisto.

Häntä syytettiin monista rikoksista. Hän ei tiedä maksoiko joku hänet ulos vankilasta, mutta kaikki syytteet jätettiin nostamatta. Hän meni hengelliseen kokoukseen ja hänestä tuli uusi ihminen. Ovsepian tiesi, ettei mafiasta lähdetä kuin jalat edellä. Hänen kotiinsa tuli mafiajoukko, jotka uhkailivat, mutta hän selvitti, että hän tekee nykyään töitä vain Jumalalle. Pomo vaati todisteita uskoontulosta ja hän näytti paperin mistä ilmeni hänen käyvän Raamattukoulua. Mafiamiehet jättivät hänet rauhaan.

Käy katsomassa TV7 pastori Aykasar Osepyan opetus:
https://www.tv7.fi/arkki/aykasar-ovsepyan-missa-ajassa-kuljemme/islamin-uhka_p51056/

Keltto

Keltto on kaupunki ja kaupunkikunta Seuloskoin piirissä Leningradin alueella Venäjällä. Siellä on asukkaita on 9 085, ja sen keskus sijaitsee 12 kilometriä Pietarista itään.

Keltossa on myös Inkerin kirkon luterilainen seurakunta, joka nykymuodossaan perustettiin vuonna 1989. Kelton kirkko rakennettiin Kolpinan ja se vihittiin käyttöön vuonna 1992. Samassa kylässä on myös S. J. Laurikkalalle nimetty teologinen instituutti, josta valmistuu muun muassa pappeja Inkerin kirkolle.

Kelton seurakunnan tarkkaa perustamisajankohtaa ei tiedetä, mutta vuonna 1628 se oli jo olemassa. Kirkonkylä sijaitsi Ruotsin vallan aikana Uudessakylässä. Pohjansodassa kirkko hävitettiin ja rakennettiin uudelleen Kirkonpellonkylään. Kirkko otettiin seurakunnalta pois vuonna 1939, ja se purettiin vuonna 1941, ja sen puutavara käytettiin raaka-aineeksi ampumahautoihin. Seurakuntalaiset kokoontuivat vielä tämän jälkeen muun muassa jumalanpalveluksiin vanhalla hautausmaalla kirkon lähellä.

Leskolovo

Leskolovo (suomeksi Lieskola tai Lieskula) on historiallinen inkeriläiskylä ja nykyinen maaseututaajama Venäjällä. Kylä esiintyy vanhoissa kartoissa ja asiakirjoissa nimillä Lieskula, Lieskola tai Leskula. Alueen asukkaat olivat pääosin inkerinsuomalaisia äyrämöisiä. Kylässä sijaitsi aikoinaan Lempaalan seurakunnan pappila sekä koulu. Vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan kylässä asui vielä runsaasti suomalaisia (luettelossa 50 talosta suomalaisia oli merkittävä osa väestöstä).

Nykyään Leskolovo on oman kuntansa (Leskolovon maalaiskunta) suurin asutuskeskus, jossa asuu yli 4 000 asukasta. Alueella on nykyään myös paljon pietarilaisten vapaa-ajan asuntoja (datšoita). Kylän ohi kulkee Pietari–Käkisalmi-rautatie.

Tarinoita Inkeriläisistä

Inkerimaan sodan aikaisista vaiheista kertoo Oili Forsman, joka on kirjoittanut omakustannekirjan vuonna 2007 ”Inkeriläistytön elämäkerta – Kohtalo määrää tien”. Kirjassa Oili kertoo syntyneensä 16.4.1928 Neuvostoliitossa Inkerinmaalla Detskoje Selossa nimellä Olga Rytkönen. Olgan on kastanut Venjoen pappi Akseli Kajanti, joka oli vihkinyt myös äidin ja isän avioliittoon. Hänen isänsä Antti Rytkönen ja äitinsä Anna Rytkönen (s. 30.9.1904 Venjoella, k. 18.5.1987 Puolarmetsän sairaalassa), jotka olivat molemmat sukunimeltään Rytkösiä.

Suomeen Oili pääsi saksalaisten siirtäessä laivalla hakemuksesta inkeriläisiä Tallinnan kautta Hankoon vuonna 1943. Oilille ja äidille osoitettiin työpaikka maatilalta Nastolan Metsäkylässä. Kampaajan oppisopimusoppilaana Oili aloitti Hugo Badheltin Hämeenlinnan Keskuskampaamossa,. Kampaajan uraa Oili jatkoi myöhemmin Helsingissä.

Yrittäjänä Oili hankki menestyksekkään kampaajan uran Tapiolassa. Ensimmäisen miehen Aimon kuoltua Suomessa, niin Oili muutti 1980-luvun lopussa Yhdysvaltojen Floridaan Lake Clarke Gardensiin, joka kuuluu West Palm Beachiin, vaikka posti kulki Lake Worhin kautta. Lopulta hän muuttaa Kanadaan St. Catharinesiin, jossa saa Kanadan kansalaisuuden. Oilin äidin sisko Mari oli avioitunut Mikko Kapasen kanssa.

Eeva Mesiäinen ”Maria Kajavan pitkä taival” (Karas-Sana 1990) kirjassa, jossa kerrotaan inkeriläisestä Maria Kajavasta os. Mehiläisestä, joka syntyi 24.10.1908 Keltossa. Stalinin puhdistuksissa perhe joutui Siperiaan kultakaivoksille. Siperiassa Marian mies ja muitakin miehiä pidätettiin tekastuin syytöksin ja aikanaan ammuttiin vankeudessa. Stalin kuoleman jälkeen syyttöminä tuomittujen maine palautettiin ja maksettiin pieni korvaus.

Vajaan kahdenkymmenen vuoden vankeusajan jälkeen Siperian tuomitut vapautettiin. Näin pääsi Marin jäljelle jäänyt perhe lähtemään Leningardiin, mutta siellä ei saanut asumislupaa, eikä Virossakaan, mutta Petroskoissa pääsi sahalle töihin. Siellä oli paljon suomalaisia, jotka halusivat perustaa luterilaisen kirkon suomalaisille, mutta se oli vaikeaa saada se rekisteröityä 1960-luvulla. Suomalaiset uskovat kokoontuivat epävirallisesti hautajaisissa, syntymäpäivillä ja kyläilemällä. Näissä tilaisuuksissa laulettiin virsiä jne.

Lainaus sivulta 257 tästä kirjasta: ”Hautajaisiin kokoontui paljon väkeä siltä laajalta alueelta, jossa Haimi oli toiminut. Toivo Ronkosella oli omakotitalo Keltossa, ja siellä vietettiin muistotilaisuutta. Muistotilaisuudessa sovittiin, että pastori Kull (Virosta) koettaisi joskus käydä Petroskoissa jatkamassa Haimin työtä. Oltiin sitä mieltä, että näin voitaisiin menetellä, koska seurakunnan perustamislupaa oli anottu. Varovaisia heidän piti olla: pastori Kull oli ollut vankina kuusi vuotta…

Kaupunkineuvostolle jätettyyn anomukseen ei kuulunut vastausta. Sitä käytiin jatkuvasti kyselemässä… Vihdoin vastaus sitten tuli. Siinä sanottiin, että Karjalan toimeenpaneva keskuskomitea on käsitellyt anomuksen ja katsoo oikeaksi kieltää hankkeen toteuttamisen. Anomusta ei siis ollut Moskovaan lähetettykään…

Kaupunkineuvoston toimeenpanevan komitean puheenjohtaja sijainen Greblikov kutsui Marin kuultavakseen parikin kertaa. Kävi ilmi, että Greblikovin tiesi pastori Kullin käyneen uskovia katsomassa. Hän tiesi myös kymmeniä tapauksia, jolloin uskovat olivat olleet koolla kodeissa ja hautausmailla…

Greblikov halusi tietää, mitä luterilaisuus on, millainen seurakunta on, julkaisevatko he seurakuntalehteä ja millainen heidän oppinsa on… Mari pyysi, että Greblikov kutsuisi samaan tilaisuuteen Lilja Kapasen, joka täällä oli mukana uskonnonvastaisessa toiminnassa mutta joka oli aikoinaan Suomeen evakoituna käynyt rippikoulun…

Mari sanoi Lilja Kapaselle, että tämän tuli selostaa tarkkaan, mitä rippikoulussa oli opetettu ja miten hänet oli konfirmoitu… Greblikov nyökkäsi Liljalle, joka alkoi kasvot punaisina selittää, mitä rippikoulussa opetetaan ja mitä kaste ja konfirmaatio merkitsevät. Hän sanoi, ettei luterilainen usko ole taikauskoa, vaan perustuu Raamattuun…

Ortodoksit tarjosivat luterilaisen käyttöön omaa kirkkoaan – he voisivat kokoontua siellä silloin, kun se oli vapaa… Ilmeisesti viranomaiset eivät kuitenkaan olleet heidän pahimpia vastustajiaan, vaan kiihkeät ateistit, erityisesti USA:sta muuttaneet suomalaiset, joiden mielestä oli kehityksen jarruttamista antaa perustaa uusia seurakuntia, kun he halusivat rakentaa ateistista kulttuuria, jossa kansaa ei enää pimitettäisi uskonnolla. Viranomaisten oli tarkistettava jokainen ilmianto…

He saivatkin kutsun kaupunkineuvoston täysistuntoon… Heti istunnon alkupuolella Mari kutsuttiin sisään. Joku valtuutettu nousi ja sanoi: ’Toveri Kajava, kaupunkineuvosto on päättänyt antaa teille seurakunnan rekisteröimisluvan.’

Ja sivulta 294: Kahden jumalanpalveluksen lisäksi oli keskusteluja seurakuntalaisten kanssa, oli lauluharjoitukset ja aina jäätiin myös rukoilemaan. Sielunhoidon tarve oli suuri, ja nyt kun oli kirkko ja ihmiset tiesivät, minne he voivat tulla, he tulivat ongelmineen. Katri Kukkosella oli kädet täynnä juuri sielunhoidossa, ja riitti sitä Marillekin.

Oli hätääntyneitä ihmisiä, jotka olivat tajunneet eläneensä erossa Jumalasta, joitakin painoivat erityiset synnit, perheissä oli ongelmia ja tuskaa – olihan sitä kaikkea. Eräs vanha nainen tuli kertomaan Marille onnettomana tehneensä aikoinaan monta aborttia. Nyt ne painoivat hänen tuntoaan. Keskusteltiin tuntikausia. Joka viikko hän tuli pyytämään, että Mari puhuisi taas Jumalan armosta ja anteeksiantamuksesta.”

Eeva Mesiäinen ”Maria Kajavan pitkä taival” (Karas-Sana 1990), josta lainaus sivulta 31: ”Suomen kansalaissodan jälkeen Inkeriin alkoi tulla Suomesta punapakolaisia, jotka kulkivat agitaattoreina kylästä kylään ja joita sijoitettiin eri virkapaikoille inkeriläisten keskuuteen, koska he olivat suomenkielisiä.

Agitaattoreille oli köyhälistökomitean tai kyläneuvoston järjestettävä johonkin taloon kyläläisten kokous. Oravankylän palokunnantalolle tuli tällainen naisdelegaatio pitämään valistustilaisuutta. Heitä kuunneltiin aluksi, mutta kun yksi heistä sanoi, ettei lapsille ole tarpeen opettaa uskontoa, kylän naiset nostivat sellaisen metelin, ettei kokousta voitu enää jatkaa.

Punapakolaiset perustivat toukokuussa 1918 ’Vapaus’-nimisen sanomalehden, jota aluksi jaettiin ilmaiseksi. Siinä muun muassa sanottiin kirkossa käyntiä maaorjuuden ajalta periytyväksi tavaksi, Jeesusta äpäräpojaksi ja uskontoa myrkyksi ja kansan pimittämiseksi. Sellainen teksti oli talonpoikien mielestä kauhistuttavaa.

Pietarista alkoi tulla tietoja, että entisiä virkamiehiä ja kauppiaita oli vangittu. Pian alkoi vangitsemisia tapahtua myös maaseudulla. Punakaartilaiskomennuskunta vangitsi varakkaimpia isäntiä tai sellaisia, jotka olivat olleet kunnallisissa tai seurakunnallisissa luottamustoimissa. Vangitsijat tulivat yöllä. Keltosta vangittiin kuusikymmentä isäntää. He joutuivat Pähkinälinnan vankilaan.”

Inkerin kirkko

Ensimmäinen luterilainen seurakunta perustettiin Lempaalaan vuonna 1611. Stolbovan rauhan jälkeen 1617 suuri joukko savolaisia ja karjalaisia muutti Inkeriin, ja heitä varten alettiin perustaa suomenkielisiä luterilaisia seurakuntia. Venäjän keisarikunta valloitti 1703 Inkerin, mutta seurakunnat saivat jatkaa toimintaansa.

Luterilaisuudesta muodostui suomen kielen ohella inkeriläisen identiteetin peruselementti, joka erotti inkerinsuomalaiset ympäröivästä venäläis-ortodoksisesta valtakulttuurista. Kun Ruotsin hävittyä sodan Venäjälle, jolloin Suomen alue liitettiin Venäjään 1809, Inkeriin alkoi siirtyä suomalaisia pappeja, ja yhteydet Suomeen vilkastuivat monin tavoin.

Vuosina 1704–1917 Inkerin suomen- ja ruotsinkielisissä seurakunnissa toimi yhteensä 397 suomalaista pappia. Heistä kolme neljäsosaa (301) oli Suomessa syntyneitä ja neljä viidesosaa (324) Turun akatemiassa ja Helsingin yliopistossa koulutettuja.

Neuvostoliiton aikaan Inkerin luterilaisiin seurakuntiin kohdistui vainoja ja niiden jäsenet hajosivat Stalinin väestönsiirtojen vuoksi ympäri maata muun muassa Siperiaan. Suuri osa inkeriläisten asuinseuduista autioitui ja yhteisöt hajosivat. Elpyminen tapahtui hitaasti. 1970-luvulla Neuvostoliittoon perustettiin kaksi luterilaista seurakuntaa, Petroskoihin 1970 ja Puškiniin 1977.

Perestroikan ja glasnostin seurauksena Neuvostoliiton voimakkaan kontrolloiva uskontopolitiikka alkoi murtua, mikä toi lisää toimintavapauksia uskonnollisille yhteisöille. Tällöin inkeriläiset alkoivat perustaa uusia seurakuntia asuinseuduilleen. Samaan kansallisuuskysymykset nousivat esiin ympäri Neuvostoliittoa ja vähemmistökansat alkoivat ajaa oikeuksiaan.

Myös inkeriläisten keskuudessa syntyi kansallinen liikehdintä, jonka yksi ilmenemismuoto oli oman kansallisen kirkon uudelleen perustaminen. Ensin kesällä 1990 inkeriläisseurakunnista muodostettiin Inkerin rovastikunta Viron kirkon yhteyteen ja vuoden 1992 alussa Inkerin kirkko aloitti toimintansa itsenäisenä kirkkona. Seurakuntien määrä kasvoi 1990-luvulla nopeasti.

Pietarin Pyhän Marian kirkko

1734 keisarinna Anna lahjoitti seurakunnalle nykyisen Nevski Prospektin läheisyydestä tontin, jolle rakennettiin puinen Pyhän Annan kirkko. 1745 suomalainen seurakunta erotettiin ruotsalaisesta omaksi yhteisökseen. 1767 suomalaiset saivat ensimmäisen oman kirkkonsa. Puukirkko vaihtui sittemmin kiviseksi. Kirkon yhteydessä oli kaksi orpokotia, vaivaistalo, köyhien avustusrahasto ja koulu. Seurakunnan omistuksiin kuului myös kappeli Mitrofanin hautausmaalla ja rukoushuone Lahden kylässä.

1938 kirkko suljettiin ja muutettiin yhteisasuntolaksi. 1970–1990 tiloissa toimi Dom Prirody -niminen pysyvä botaninen näyttely. 1990 rakennus luovutettiin Inkerin kirkolle ja vihittiin toukokuussa 2002. Vihkimystilaisuuden vieraina olivat tasavallan presidentti Tarja Halonen. Pietarin silloinen kuvernööri, äidin puolelta inkerinsuomalainen Vladimir Jakovlev ja arkkipiispa Jukka Paarma.

Matkakertomus Hatsinan kuntoutuskoteihin 29.4.-1.5.2011

Vappuviikonloppuna 2011 lähdimme Pietariin Harrin tila-autolla nelihenkisenä ryhmänä. Ryhmässä oli pari Leppävaaran luterilaisesta seurakunnasta ja yksi kesällä 80 vuotta täyttävä jo eläkkeellä oleva yrittäjä Alpo Pollari Valkeakoskelta. Lauantaina me tutustuimme Aamuruskoseurakunnan laajaan päihdetyöhön Avoin sydän järjestön kautta, joka oli perustettu norjalaisen liikemiehen tuella. Päihdetyön hoitokotien johtajat ovat entisiä päihteiden käyttäjiä, jotka ovat vapautuneet päihdekierteestään seurakunnan työn seurauksena.

Meidän oppaamme toimi Dima, joka oli tällainen henkilö jolla oli myös 16 vuoden vankilakierre takanaan. Diman ja Aamuruskoseurakunnan tulkin Rosan kanssa lähdimme käymään seurakunnan toimistolla Pietarissa, jossa on osa seurakunnan ja sen järjestön toiminnoista. Tämän jälkeen suuntasimme Hatsinaan, jossa seurakunnalla on omia päihteiden käyttäjille tarkoitettuja hoitokoteja.

Ensimmäisessä tapasimme Arkadin, joka kertoi omasta taustastaan ja esitteli hoitokodin toimintaa tässä yksikössä. Toisessa isommassa vielä keskeneräisessä hoitokodissa oli meneillään seurakunnan paasto ja rukoustapahtuma johon oli tullut mukaan paikallinen helluntaipiispa apulaisineen. Saavuttuamme paikalle siellä oli ehtoolliskokous. Paikalla oli seurakunnan ylistysryhmä ylistysjohtaja Aleksanteri Turovskyn johdolla. Meille esiteltiin tilat johon tulee sauna ja kylpytilat. Heillä on myös verstas, jossa he tekivät paikalliselle yrittäjälle alihankintana jalkapumppuja.

Ryhmämme jäsenet ihmettelivät työn laajuutta, sillä seurakunnassa on vain 200 jäsentä, mutta heidän hoitokodeissaan on hoidettavana 50 henkilöä. Tämän jälkeen jatkoimme Diman, Rosan ja pastori Pavel Duzenkon johdolla naisten hoitokotiin, missä meille pastorin rouva tarjoisi maittavan aterian. Tämän jälkeen palasimme hotelliin. Sunnuntaina menimme Aamuruskoseurakunnan kokoukseen Pietarilaiseen elokuvateatteriin, mikä on vuokrattu sunnuntaisin seurakunnan käyttöön.

Seurakunnassa oli voimakas ylistys ja seurakuntalaisten karkelointi, mikä tuo Herran läsnäolon paikalle. Saimme kertoa terveiset, jonka jälkeen lähdimme kohti Suomea ajamaan. Nämä mainitut Pietarin Aamuruskon seurakunnan vastuunkantajat olivat ukrainalaisia ja heidät karkoitettiin Venäjältä ja toimivat Virossa ja Suomessa nykyään.

Kirjallisuus ja lähteet:

Oili Forsman ”Inkeriläistytön elämäkerta – Kohtalo määrää tien” (omakustannekirja 2007)
Eeva Mesiäinen ”Maria Kajavan pitkä taival” (Karas-Sana 1990)
Jesse Hirvelä ”Inkerin diktaattorit – Leningradin suomalaiset kommunistit 1918-1938” (SKS 2026)
Hannes Sihvo ”Inkerinmaalla – muistoja Inkerin maasta ja kansasta sanoin ja kuvin” (Karisto 1989)
Pekka Wikberg ”Inkerinmaan kasvattajia – Toikat Hietamäeltä” (Omakustanne 2007)
Anni Reuter ”Maa joka katosi – Isoisäni salainen tehtävä Inkerissä” (SKS Kirjat 2026)
Max Engman ”Suureen Itään – Suomalaiset Venäjällä ja Aasiassa” (Siirtolaisuusinstituutti 2005)
Matti Taina ”Esi-isien maassa – Inkeristä tulleiden Tainojen elämää Suomessa ja kertomuksia matkoista Neuvostoliiton ja Venäjän hallitsemaan tarunhohtoiseen Inkerinmaahan” (BoD – Books on Demand 2017)
Wikipedia