Me voimme tuntea erilaista ahdistusta tuntomme vaivoja, jos tiedämme tehneet väärin, mutta emme halua tehdä asialle enempää. Tunnekuohujemme jatkamme taas samaa vanhaa tietä, sillä eri syistä ei ole halua tehdä suunnan muutosta elämään, eli parannusta.
Selventääksemme asiaa, niin voimme lukea Matteuksen evankeliumista (27:3-4), että kun Juudas Iskariot näki Jeesuksen saaneen kuolemantuomion, hän myöhemmin katui sitä, että oli rahasta kavaltanut Jeesuksen. Juudaksen reaktiota kuvaillaan kreikan sanalla metamelein, mikä tarkoittaa tunnonvaivoja ja ahdistusta, jotka usein väärin tulkitaan todelliseksi parannuksenteoksi.
Ei ole epäilystäkään siitä, että tuolla hetkellä Juudas oli mitä syvimmissä tunnonvaivoissa ja ahdistuksessa. Siitä huolimatta hän ei kuitenkaan tehnyt todellista, raamatullista sydämen parannusta, eli mielenmuutosta, suunnan ja päämäärän vaihdosta. Seuraavassa jakeessa kerrotaankin, että Juudas hirtti itsensä, johtuen suurista tunnonvaivoista, jotka eivät jättäneet rauhaan.
Juudas oli voimakkaiden tunteiden vallassa, keskellä katkeraa ahdistusta ja tunnonvaivoja. Ehkä totuus tässä on, että hän ei kyennyt enää muuttaa suuntaansa, sillä oli jo mennyt liian pitkälle. Jeesuksen varoituksista huolimatta hän oli tieten tahtoen päätynyt tielle, josta ei voinut olla paluuta, eli hän ei enää löytänyt tilaa parannuksen teolle ja armoon.
Miten kauheaa ja vakavaa tämä on. Jos ihminen jatkaa uppiniskaisuutta siihen vaiheeseen saakka, jossa parannuksen ovi on hänen oman itsepintaisuutensa vuoksi sulkeutunut hänen takanaan, sillä kaikelle on aikansa.
Uusi testamentti antaa selkeän kuvan siitä, että parannuksenteon on aina käytävä todellisen uskon edellä. Ilman todellista sydämen katumusta ei voi olla todellista uskoakaan. Kutsu parannukseen kuuluu, kun Johannes Kastaja aloittaa toimintansa Mark. 1:3-4: ”Huutavan ääni kuuluu erämaassa: ’Valmistakaa Herralle tie, tehkää polut hänelle tasaisiksi’, niin Johannes Kastaja saarnasi erämaassa parannuksen kastetta syntien anteeksiantamiseksi.”
Ensimmäinen Jeesuksen antama käsky ei siis ollut käsky uskoa, vaan tehdä parannus. Ensin siis parannus, sitten seuraa usko. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus käski opetuslapsiaan menemään kaikkien kansojen keskuuteen ja saarnaamaan evankeliumi, jossa hän kehotti ensimmäiseksi tekemään parannuksenteko. Jälleen kerran parannus, eli suunnan vaihto tulee ensin, sen jälkeen syntien anteeksiantamus.
Helluntaina Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen tunnontuskiin tullut kansanjoukko kysyi opetuslapsilta: ”Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?” (Ap.t. 2:37). Opetuslasten vastauksessa on kehotus tehdä ensimmäisenä parannus, sen jälkeen kaste ja syntien anteeksiantaminen. Kaikkialla Uudessa testamentissa parannus on poikseutta ensimmäinen Jumalan vaatima vastaus evankeliumiin.
Mitään ei voi tulla sitä ennen, eikä mikään voi ottaa sen paikkaa. Todellinen parannus edeltää aina todellista uskoa. Ilman todellista parannuksentekoa pelkkä usko on tyhjää vakuuttelua. Se on yksi syy siihen, miksi niin monet kristityt nykyään ovat hengellisessä elämässään epävakaita ja turvattomia.
Kirjallisuus ja lähteet:
Derek Prince ”Kristillisen elämän perusteet” (TV7 2010)
Tietoa kirjoittajasta:
https://www.tv7.fi/arkki/isannan-poydassa/vieraana-pentti-mattila-osa-1-3_p107651/
https://www.tv7.fi/arkki/isannan-poydassa/vieraana-pentti-mattila-osa-2-3_p107652/
https://www.tv7.fi/arkki/isannan-poydassa/vieraana-pentti-mattila-osa-3-3_p107653/
