Hyvän tekemiseen tutustuin 1990-luvun loppupuolella, kun liityin seurakuntaan, jossa osallisuin avustusmatkoille maksamalla omat kuluni matkoistani. Tässä seurakunnassa toimi erilaisia itsenäisiä avustustiimejä, jotka toivat tavaraa tiimiläisten henkilökohtaisena matkatavarana, jolloin tiimiläisiä piti olla paljon, sillä tavaraa sai tuotua 20 kiloa henkilöä kohti, sillä suurten määrien tuonti tarvitsi aina paljon erilaisten viranomaisten lupia, rahtikirjoja jne., mikä pienille vapaamuotoisille toimijoille olisi ollut liian vaikeaa.
Olin mukana tiimissä, joka teki tiimimatkoja Venäjälle Pietarin alueelle Leskolovoon. Jotkut vietävää tavaraa antaneet pohtivat sitä, että minä saan kunnian viedyistä tavaroista, eli olisi pitänyt tuoda kaikkien antajien hyvät teon tiedoksi tavaraa luovutettaessa avustuskohteisiin.
Venäjä oli avautunut avun tuojille Neuvostoliiton lakattua olemasta olemassa, sillä sairaalat, lastenkodit, seurakunnat ja ihmiset tarvitsivat apua Neuvostoliiton romahduksen takia, sillä ihmisten palkanmaksu, eläkkeiden maksut olivat lykkääntyneet monilla siellä, mikä näkyi vakavana toimeentulon vaikeutena. Hyvin monenlaiset erilaiset tahot Suomessa vastasivat tähän tarpeeseen Venäjällä. Tiimi, jossa olin mukana rekisteröityi tiiminjohtaja Vesa Tuppuraisen toimesta rekisteröidyksi yhdistykseksi myöhemmin.
Esko Seppänen ”Mepin elämää – Europarlamenttipäiväkirja” (WSOY 1997), josta lainaus sivulta 8: ”Ennen sanottiin, että Neuvostoliitto on pahan valtakunta. Siellä on nyt hyvä voittanut pahan? Lopulta oikeus aina voittaa vääryyden? Maan väkiluku alenee, ja miesten keskimääräinen elinikä on enää 58 vuotta. Sairaanhoitajan palkalla saa kuukausilipun bussiin. Noin 60 prosenttia väestöstä ansaitsee alle 500 markkaa kuukaudessa.
Kymmenet miljoonat eläkeläiset ovat menettäneet säästönsä. Erään tutkimuksen mukaan Venäjällä on 4 miljoonaa koditonta, 3 miljoonaa kerjäläistä, 4 miljoonaa katulasta ja 3 miljoonaa prostituoitua. Näin on Venäjä Jeltsinin mukaan vähitellen valmis ’EU:n jäseneksi ja täysivaltaiseksi eurooppalaiseksi valtioksi’.”
Venäjälle vietiin käsittämättömät määrät käytettyjä vaatteita, pyörätuoleja, ruokaa jne., jopa niin paljon, että tarpeet ylitettiin monin kerroin avustuskohteissa, jolloin avun saajat eivät tienneet mitä tekevät ylenmääräisen tavara avun suhteen, vaikka osa avusta oli valitettavasti käyttökelvotonta. Tästä syystä avun saajat myivät ylimääräistä saamaansa tavara apua eteenpäin, jolloin monet avuntuojat pahoittivat mielensä tästä. Avustustavara oli hyvin yksipuolista, eikä vastannut tarpeita, mihin sopiva ratkaisu oli myydä tarpeeton avustus, jotta saaduilla varoilla voisi hankkia tarpeellista.
Myöhemmin sukuseuran kautta, johon kuuluin, sain tietää, että Venäjän Karjalassa 2000-luvun alussa, että siellä asui kaukaisia sukulaisiani, joiden luona ryhdyin käymään. Meeri sukulainen toimi tulkkina matkoillamme. Meerin vanhemmat olivat Venäjälle kansalaissodan aikoihin loikanneeita sukulaisia. Meerin avulla sain yhteyden Lahdenpohjan lastenkoteihin, joissa vierailtiin ja tuotiin apua mahdollisuuksien mukaan.
Mukanani oli jonkun kerran avustustyöntekijä konkari Tampereen Vapaa seurakunnan evankelista Pekka Katajisto vaimonsa kanssa, jolla oli ollut aikanaan oma yhdistys. Pekka Katajisto, Vesa Tuppurainen ja Meeri ovat jo kuolleet. Minäkin perustin yhdistyksen tätä työtä varten, mutta viiden vuoden kuluttua lakkautin sen, koska minkäänlaista tukea tämä yhdistys ei saanut mistään suunnasta, eikä ollut omia säästöjä jatkaa tätä työtä.
Ajan myötä Venäjän tulli rajoitti avustustarpeiden tuontia monin tavoin, mikä vähensi avustuksen vientiä Venäjälle.
Frank Johansson ”Hyvän tekemisen markkinat” (Gaudeamus 2917), josta lainaus sivulta 7: ”Nykypäivän läntisen avun antaminen kaukana kärsiville pohjautuu 1800-luvun lopulla muotoutuneeseen hyvän tekemisen holhoavaan kertomukseen, jolla on vahva kolonialistinen perintö…
Ajan myötä kansainvälisestä avuannosta on muodostunut suuri ja maailmanlaajuinen poliittinen ja taloudellinen ammatillinen instituutio, auttamisen toimiala, joka koko ajan kasvaa ja vahvistuu. Jotkut käyttävät siitä nimeä aputeollisuus. Itse puhun mieluummin hyvän tekemisen markkinoista, sillä pohjimmiltaan on kyse siitä, että auttaminen on tänä päivänä äärimmilleen tuotteistettu ja tätä tuotetta – apua – myydään markkinoilla kaupallisin keinoin kuten mitä tahansa kulutushyödykettä. Apua myydään myös erilaisina ’projekteina’ valtioille, jotka toimivat alan suurimpina rahoittajina. Uusliberalistinen talousjärjestelmän laajentumisen aika kylmän sodan päätyttyä on ollut tämän auttamisen alan kukoistuskautta. Voisi jopa sanoa, että uusliberalismi on mahdollistanut hyvän tekemisen markkinat…
Meneekö apu varmasti perille? Paljonko rahaa käytetään hallintoon tai varainhankintaan? Kaikki isot järjestöt toimivat ammattimaisesti, ja niiden ’tuote’ eli apu täyttää alan nykyiset vaatimukset. Muuten ne eivät pärjäisi hyvän tekemisen markkinoilla. Ammattimainen organisaatio tarvitsee myös hallintoa riippumatta siitä, myydäänkö ruokaa, matkapuhelimia tai apua. Jos varainhankintaan ei panosteta, ei tule uusia tukijoita. Harvemmin kaupallisen alan toimijoilta kysytään niiden hallinnon tai mainosbudjetin suuruutta…
Lainaus sivulta 169: ”Jos uskonto läpäisee elämän, uskontoa ja kehitystä ei kannata erottaa toisistaan, koska uskonnollisten yhteisöjen usko ja opit ovat niiden kehitystyön pohja ja koska koulut, sairaalat ja poliittinen toiminta ovat osa niiden uskonnon harjoittamista, osa kristittynä elämistä. Toisaalta avun vastaanottajan näkökulmasta kaikki läntiset järjestöt ovat tavalla tai toisella kristillisiä, mikä perustuu pitkään, ensimmäisistä lähetystyöntekijöistä alkaneeseen historiaan. Uskonnon roolin myönteisesti suhtautuvien tutkijoiden konsensus on siis, että erottelu uskonnollisten ja maallisten järjestöjen välillä on puhtaasti läntinen ajattelutapa, joka ei kuvaa eikä palvele alaa.”
Kehitysapu
Matti Kääriäinen ”Kehitysavun kirous” (Into 2015), jossa kerrotaan kuinka kehitysavun antaminen köyhille maille ei ole johtanut niihin tavoitteisiin, jotka sille alun perin asetettiin. Äärimmäinen köyhyys on häviämässä lähinnä sellaisissa maissa, joille kehitysapua ei ole annettu – vaikka virallinen propaganda toista väittääkin. Monissa maissa kehitysapu tukee paikallista eliittiä, ei demokratisoitumista.
Ulkoasiainneuvos ja eläkkeellä oleva suurlähettiläs Matti Kääriäinen kirjoittaa kehitysapubisneksen karusta todellisuudesta juhlapuheiden takana. Siinä todellisuudessa rikkaat maat ovat antavinaan apua ja kehitysmaiden eliitti on ottavinaan sitä vastaan. Osansa saavat tässä kirjassa myös suomalaispoliitikot, kun Paavo Väyrysen, Suvi-Anne Siimeksen ja Alexander Stubbin toimet kehitysapukoneiston pyörteissä. Kirja sisältää myös katkelman Kääriäisen Mosambikin-komennuksensa jälkeen laatimasta loppuraportista, jossa hän ehdottaa oman asemapaikkansa lakkauttamista.
Tietoa kirjoittajasta:
https://www.tv7.fi/arkki/isannan-poydassa/vieraana-pentti-mattila-osa-1-3_p107651/
https://www.tv7.fi/arkki/isannan-poydassa/vieraana-pentti-mattila-osa-2-3_p107652/
https://www.tv7.fi/arkki/isannan-poydassa/vieraana-pentti-mattila-osa-3-3_p107653/
Pentti Mattila 