Henrik Renqvist

Henrik Renqvist e. Heikki Kukkonen syntyi 1. elokuuta 1789 Ilomantsissa, kuoli 5. marraskuuta 1866 Sortavalassa, oli suomalainen kirkonmies ja herätysjohtaja, kirjailija ja kirjankustantaja. Henrik Renqvist on minulle sukua Ilomantsin mummoni Hilja os. Kukkosen kautta, sillä mummoni isoisä veli oli Heikki Kukkonen, eli Henrik Renqvist. Heikki Kukkonen eli Henrik Renqvist oli syntynyt talonpoika Henrik Kukkosen poikana Ilomantsissa. Köyhyyden vuoksi koulunkäynti myöhästyi, ja sotaisat ajat vielä hidastivat. 

Anna-Maija Raittilan ”Suomen kirkkohistoria” kirja toteaa: ”Henrik Renqvist (1789-1866) kiersi kulkukauppiaana Oulun ja Karjalan välillä. Näillä kauppamatkoilla hän tuli tutkineeksi Arthur Dentin Totisen kääntymisen harjoituksesta. (tämä kirja on edelleenkin saatavilla EV. Lut. Herätysseura r.y:n julkaisemana). Tuo kirja paljasti, että häneltä puuttui elävä usko. Ystävien rohkaisemana hän valmistui 28 vuotiaana papiksi. Kun hän siirtyi papinvirkaansa Liperiin, hän huomasi joutuneensa sangen pimeään Karjalaan.

Laajassa pitäjässä oli vallalla tietämättömyys, taikausko ja paheellinen elämä. Uuden apulaispapin laskelman mukaan kaksi kolmesta pitäjän miehistä oli juoppoja, ja vain neljäsosa täysi-ikäisistä seurakuntalaisista osasi lukea. Sairaskäynneillä hän ei keskustellut vain sairaan kanssa, vaan otti sielunasiat puheeksi koko talonväen kesken. Jokaisessa kodissa, mihin hän poikkesi, hän esitti kysymyksiä, piti hartauksia ja polvirukouksia. 

Vähitellen hedelmät alkoivat näkyä. Renqvistin kolmantena virkavuotena herätykset levisivät yli koko seurakunnan. Toisista pitäjistäkin tuli kansaa hänen jumalanpalveluksiinsa ja seuroihinsa, varsinkin miesväkeä ja nuorisoa. Seurauksena oli myös tapojen korjautuminen. Yksinomaan hänen uuttera kirjallinen työnsä tuotti noin 60 teosta, pääosaltaan käännöksiä (esim. Viinan kauhistus). 1840-luvun alussa renkvistiläinen herätys levisi voimakkaana koko Laatokan-Karjalaan sekä pohjoisessa Ilomantsiin ja lännessä Mikkelin tienoille.”

Lapsena Heikki Kukkonen oli Oulusta ostanut pari hengellistä kirjaa kotiväelle tuomisiksi, kun toimi laukkukauppiaana, mutta toinen niistä, Arthur Dentin ”Totisen kääntymisen harjoitus” (tämä kirja on edelleenkin saatavilla EV. Lut. Herätysseura r.y:n julkaisemana), löi häneen omaan sieluunsa elinikäiset merkit. Tuo kirja paljasti, että häneltä puuttui elävä usko. Heikki heräsi vakavaan huoleen sielustaan, sillä hän tunsi olevansa kadotettu. Heikki sanoi äidilleen: ”Emme äitirukka, tällä keinoin koskaan pääse taivaaseen.” 

Johon äiti oli vastannut: ”Eihän sitä tiedä ennen kuin kuoltua, mihin tullaan.” Mutta pojasta tuntui kovin pahalta, sillä olisi pitänyt tietää jo täällä. Ystävien rohkaisemana hän valmistui 28 vuotiaana papiksi ja muutti Kukkonen sukunimensä Renqvistiksi, koska hän tahtoi olla ”puhdas oksa totisessa viinipuussa”.

Henrik Renqvistin syntymän 200-vuotisjuhlissa Ilomantsissa 5-6.8.1989 pidetyt saarnat ja puheet, Prof. Aimo Turunen ”Rukouksen ja taistelujen mies” sivulta 18: ”Herännäisjohtaja Henrik Renqvist, Suomen kirkon elämään voimakkaasti vaikuttanut uskonnollinen julistaja ja hengenmies, syntyi 1. elokuuta 1789 Ilomantsissa. Vielä nyt, vaikka on kulunut jo kaksi vuosisataa hänen syntymästään, hänen aloitteisella toiminnallaan on merkitystä monilla elämänaloilla.

Ilomantsi oli 1700-luvun lopulla syrjäinen erämaapitäjä, mutta sen jylhä luonto, suuret salot, laajat vedet ja pitkät välimatkat pysähdyttivät ihmiset pohtimaan elämänsä sisältöä ja olemassaolon tarkoitusta. Uskonnollisilla kysymyksillä oli jo tuolloin tärkeä sijansa pitäjän asukkaiden mielissä. 

Henrik Renqvistin elämässä oli runsaasti vaikeita vastoinkäymisiä, mutta siihen sisältyi myös tiennäyttäjän ja syvällisen vaikuttajan aikaansaannoksia. Jo pelkästään talollisenpoika Heikki Heikinpoika Kukkosen kouluttuneisuus papiksi 1700- ja 1800-vaihteessa ja 1800-luvun alkuvuosina on elävää kulttuurihistoriaa, joka kuvastaa maalaisnuorukaisen hellittämätöntä pyrkimystä hänen uskonnollisen vakaumuksensa asettamaan opilliseen päämäärään.

Kukkosten suku oli siitä alkaen, kun Ilomantsi suurissa väestön siirtymissä sai luterilaiset asukkaansa, asunut Sonkajan kylässä, viljellyt maataan, polttanut kaskea talollisten yleiseen tapaan, kalastellut ja metsästellyt. Talo on periytynyt isältä pojalle. Kukkosia on myös muualla Pohjois-Karjalassa, Savossa ja laajalti koko Itä-Suomessa ja muuallakin maassamme, mutta jo tällä Ilomantsilaisella sukuhaaralla on vuosisatainen historiansa.

Vanhin Ilomantsin kirkonkirjoissa esiintyvä suvun jäsen oli talollinen Olli Kukkonen, syntynyt vuonna 1678 ja kuollut 1746. Henrik Renqvist oli tässä sukupolviensa ketjussa isänsä Heikki Kukkosen vanhin lapsi, esikoinen, josta isä toivoi työnsä jatkajaa tilansa viljelijänä. Toive ei täyttynyt, sillä poika sai jo varhain vastustamattoman halun opintielle, ja merkillisellä tavalla tämä toive toteutui, vaikkei pitäjässä kouluja ollutkaan.

Rovasti Juhana Molander, Ilomantsin silloinen kirkkoherra, tarvitsi pojilleen Juhana Fredrikille ja Kaarle Augustille kotiopettajan, ja heitä varten otettiin tähän tehtävään jumaluusopin ylioppilas J. D. Schröder. 

Kolmanneksi opetettavaksi tuli Heikki Kukkonen, Sonkajan poika, ja mitä hän oppi: puolen katkismusta ruotsiksi, joitakin latinan kieliopista ja kirjoitustaidon. Näillä tiedoillaan poika pääsi v. 1806 Kuopion triviaalikouluun, jossa kirkkoherra Molander oli aikaisemmin ollut opettajana. Kirkkoherra Molanderilla oli siten ratkaiseva vaikutus Sonkajan pojan opintiehen. Isä Heikki Kukkonen lienee ollut arvostettu talollinen, sillä tuskinpa rovasti muuten olisi ottanut hänen poikaansa omien poikiensa kanssa opinalkeita saamaan. 

Sonkajan Kukkoset olivat omassa ympäristössään muutenkin mainittavia ihmisiä, sillä heidän nimiään esiintyy mm. vanhoissa kansaomaisissa runosepitteissä. Ensimmäinen Sonkajaan tullut Kukkonen toimi vv. 1737-39 lautamiehenä. Tuon ajan maalaisoloissa tuota tehtävää pidettiin niin suuressa arvossa, että sanaa lautamies käytettiin suorastaan puhuttelunimenä.

Nuorelta Heikki Kukkoselta koulunkäynti keskeytyi, kun v. 1808 syttyi sota, historiassa tunnettu Suomen sota. Heikki Kukkonen oli tuolloin 19 -vuotias ja hän ryhtyi harjoittamaan maakauppaa, osti maaseudun tuotteita, vei ne Sortavalaan ja toi sieltä tavaraa Savoon ja Pohjanmaalle myytäväksi. Kaupanteko onnistui ja tuotti pääomaa. On mainittu 1000 riikintaalerin ansioista. Yksi erikoispiirre siihen sisältyi. 

Heikki Kukkonen teki kauppaa myös virsikirjoilla ja hartausjulkaisuilla. Viimeksimainittujen joukossa oli Juhana Arndtin teos Totisesta kristillisyydestä, joka Renqvistin itseensä oli syvästi vaikuttanut. Nuorukaisiässä olleen kauppamiehen työalaksi kirjojen myynti oli tuhon aikaan harvinaista, jopa yllätyksellistä eikä sitä voine selittää mikään muu kuin koulunkäynti. Työ osoittaa joka tapauksessa nuoren miehen hengellistä suuntautumista. Kauppamatkoilla oli Heikki Kukkoselle muutakin merkitystä. Pohjanmaan rannikolla eli vielä varhaisemman herännäisyyden perintöä. 

Vuosien 1808-1809 sota johti Suomen irtautumiseen Ruotsista ja Suomen autonomian syntyyn Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaanmaana. Pohjois-Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden hengellinen yhteys säilyi ja kiinteytyi. Heikki Kukkonen joutui jo varhain kosketuksiin sellaisten herännäisjohtajien kuin pohjalaisen Juhana Lustigin, nilsiäläisen Paavo Ruotsalaisen ja kuopoiolaisen Pietari Väänäsen kanssa.

Uutta vaihetta Heikki Kukkosen elämässä merkitsi hänen siirtymisensä sodan jälkeen Turkuun suorittamaan teologisia opintoja. Siellä hän sai asunnon hurskaan kirjansitoja Juhana Agreliuksen luota, ja tällä miehellä tuli olemaan suuri vaikutus nuoren opiskelijan kehitykseen. Agrelius oli tunnustautunut Saksan pietistiseen uskonsuuntaukseen, ns. herrnhutilaisuuteen, jolla oli vaikutusta myös Heikki Kukkoseen. 

Agrelius neuvoi Kukkosta monissa asioissa ja nimenomaan hän antoi sysäyksen nimen muuttamiseen Heikki Kukkosesta Henrik Renqvistiksi, puhtaaksi oksaksi totisessa viinipuussa. Turussa Henrik Renqvist oli jatkuvassa yhteydessä uskonnollisten henkilöiden kanssa ja toimi mm. Tukholman evankelisen seuran kirja-asiamiehenä ja opintojensa ohessa teki jatkuvasti kirjallista työtä. Kun opinnot olivat jääneet sodan vuoksi hajanaisiksi, hänen oli suoritettava ylioppilastutkinto. Se valmistui toukokuussa 1815, ja todistuksen pappistutkinnon suorittamisesta hän sai yliopistosta 21. helmikuuta 1817. Sen jälkeen hänet määrättiin Liperin kirkkoherran N. J. Peranderinapulaiseksi.

Renqvistin esittäytyminen esimiehelleen tapahtui Porvoossa ennen Liperiin menoa. Kirkkoherran saama vaikutelma hänestä jäi kovin vaisuksi ja sitä pahensivat vielä piispa Alopaeuksen antamat tiedot Renqvistin hurmahenkisyydestä ja uskonnollisista harhakäsityksistä. Jo alku oli paha, mutta itse työ kävi vielä pahemmaksi. Syntyi valituksia, riitaa, rettelöitä ja oikeusjuttuja. Perander ja Renqvist olivat erilaisia miehiä ja heidän uskonkäsityksensä erilainen. Perander oli kaupunkiseurakunnissa toimiessaan tottunut kohteliaaseen seurusteluun ja mukavuuden tavoitteluun, Renqvist ankara puhtaan elämän kannattaja ja vaatija… 

Renqvistin ja Peranderin ristiriita johti lopulta siihen, että Renqvist v. 1825 siirrettiin Svartholman vankilan saarnaajaksi. Seurakuntatyö sai jäädä kymmeneksi vuodeksi, vv. 1826-1836. Vankilapapin työssä oli kuitenkin etunsa. Siinä Renqvist sai aikaa kirjalliseen työhön, joka Liperissä oli jäänyt vähiin.

Kirjatyö oli tärkeä osa hänen elämäänsä. Hän kirjoitti, kustansi ja myi hengellisiä kirjoja. Renqvistin kustannustuotteiden määrä nouseen kaikkiaan 60:een, niistä neljä viidettä osaa käännöksiä… Henrik Renqvistin elämän loppuvuodet Sortavalassa olivat hänen elämänsä rauhallisinta aikaa. Renqvist kuoli 5.11.1866.”

Osmo Durchman & Lotte Reenpään kirjassa Kukkonen, Renqvist Reenpää suku sanotaan lisäksi näin Henrik Renqvististä: ”Svartholman vankilan saarnaaja 1826. Sortavalan kappalainen 1835. Kuollut Sortavalassa 1866. Seurakuntalaiset pystyttivät hänelle hautapatsaan 1887 ja 1943 pystytettiin muistomerkki hänen pappilansa paikalle Sortavalassa.

Sodan jälkeen pystytettiin uusi muistokivi vuonna 1953 Ilomantsin kirkon kupeelle.” Vuonna 1835 Henrik Renqvist sai kappalaisen paikan Sortavalasta. Hänen huolenpitonsa lapsista näkyi siinä, että hän perusti Sortavalaan 89 pyhäkoulua. Renqvistin rukous ja työ ei ollut turhaa Sortavalassa, sillä jo seuraavana vuonna hänen muuttonsa jälkeen alkoi ihmisiä herätä.

Renqvist kirjoitti niistä: ”Täällä on Herran armo saanut paljon ihmisiä hätään syntiensä tähden, niin ettei enää ole monta kylänpäätä, jossa ei joku tai joitakuita olisi huolissaan asiastaan. Muutamissa kylissä on puoliksi, jos ei enemmänkin katumuksen murheessa.” Renqvistin kappalaispappila oli tavallisesti lauantaista sunnuntai-iltaan ja monesti maanantaihinkin miltei täynnä opastusta ja sielunhoitoa etsiviä ihmisiä.

Hän keskusteli heidän kanssaan, kuulusteli heitä, piti seuroja ja rukoili polvillaan heidän kanssaan. Tätä työtä varten hän rakennutti omilla varoillaan seuratuvan. Herätys ei pysähtynyt Sortavalan kaupunkiin, vaan levisi Pälkjärvelle, Jaakkimaan, Tohmajärvelle, Ilomantsiin ja kauemmaksikin.

Ilmari Salosen kirjassa Henrik Renqvist II Otava 1931 sanotaan Renqvistin vanhuudesta Sortavalassa: ”Vanhuudenväsymyksestään huolimatta Renqvist ponnisteli toisessakin työssä, Langhansin laajan lastenpostillan suomentamisessa. Tällä työllään hän toivoi lähestyvän poismenonsa varalta saavansa kokoon varoja vaimonsa ja tyttärensä eläketurvaksi.

Kuten ennen on mainittu jäi tämä laaja työ kesken. Muuan silminnäkijä on antanut seuraavan kuvauksen vanhasta Renqvististä tämän liikkuessa ratsain sairasmatkalla tiettömällä takamaan taipaleella: ”Ihanteelliselta näytti tämän kirjoittajalle tuo ratsastava vanhus hevosen selässä, sadetakki hartioilla, ripityslaukku kainalossa.

Unohtumattomat olivat ne hetket kuin sai tuota kunnon vanhusta nähdä ja kuulla sairaan luona. Tuossa sairaan vieressä istuu hän hopeainen liperi kiillellen kaulassa. Vakaasti ja lempeästi hän puhuu. Lempeä on hän neuvoissaan ja varoituksissaan. Näkyy selvään, että hänellä on suuri huoli sairaan sielun tilasta. Hän koittaa kaikin tavoin sairasta taivuttaa. Hän veisaa virren värssyjä, sovittaen selittää niitä sitten sairaalle. Hän kantaa, polvilleen laskeutuen sairaan vuoteen viereen, hartaassa rukouksessa sairaan asian Herran kaikkien armahtajan eteen.”

Alvar Renqvistin juhlajulkaisussa 15.2.1928 Otava, Alvar Renqvistin täyttäessä 60 vuotta on Ernst Lampén kirjoitus Alvar Renqvistin savolaisuudesta sivulla 75 alkaen, josta seuraava lainaus: ”Yleisesti tunnustettuahan on, että Pohjois-Karjala on savolaisten siirtomaata. Vaikka se jäikin Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Venäjälle, siis karjalaisten haltuun, kansoittui se hyvin hitaasti. Rintamaan karjalalaiset kävivät siellä vain riistaretkillään. Silloin kaskenpolttajat savolaiset rupesivat tunkeutumaan maahan. Kreikkalaiskatoliset karjalaiset joutuivat kohta vähemmistöön, vaikka heillä olikin hallussaan multaiset vesistöjen rannat. 

Savolaiset kapusivat tapansa mukaan mäkien rinteille, joissa oli lääniä vaikka mitä myöten ja joilta ei sopivia halmemaita puuttunut. Kaikkein omituisinta oli, ettei valtakuntien raja heitä ollenkaan tuntunut estelevän. Vuosien 1601 ja 1613 välillä, jolloin Pohjois-Karjala vielä kuului Venäjälle, muutti yksin Tavisalmen pitäjästä (Kuopiosta) 256 perhettä tänne. Se merkitsee jo pientä kansainvaellusta, sillä kullakin perheellä oli ainakin 8 lasta. Sitä pidetään vieläkin keskinkertaisena avioliiton satona Karjalan ja Kajaanin saloilla… 

Niin rajua oli tämä siirtyminen Savosta Karjalaan, että Kustaa II Aadolf kauhistui ja lähetti ankaran käskyn Itä-Suomen linnojen haltijoille, että heidän piti ankarasti rangaista tällaisia siirtolaisia ja tehokkaasti estellä heitä karkaamasta pois valtakunnasta. Kirje lähetettiin lokakuussa 1613. Kun raja sitten Stolbovan rauhan kautta v. 1617 aukeni selki selälleen, ei siirtymistä enää ollut mikään estämässä. Näihin aikoihin lienevät Kukkosetkin lentäneet Savosta Karjalan Ilomantsiin. Kukkosia on nimittäin aina asunut Savossa.”

Samassa Alvar Renqvistin juhlakirjassa Osmo Durchman kertoo Ilomantsin Kukkosista näin: ” Sukunimi Kukkonen tavataan jo keskiajalla. Niinpä siinä tuomiossa, jolla Pohjois-Suomen laamanni Sune Sunenpoika tammik. 13. (jn octaua epyphanie Dominj) 1441 ”stru” Birgitta Klauntyttärelle tuomitsee puolet kalavedestä Vola- ja Sulkavajärvissä Kangasalalla ja sakottaa R(u)okolan Erkkiä kalastuksesta tässä puoliskossa, mainitaan todistajana mm. Eskel Kukkoynen. 

Heinäk. 19./26.1462 tavataan Pälkäneellä lautamies Laurens Kvkkoyn (Kåckoi) ja samassa yhteydessä Kaepi Kwkalasth (Kukkolan kylästä, Jalkanen, Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, s. VI). Lokak. 2. 1466 tavataan todistajana Peter Kukkon aff Asikala. 1500-luvun keskipaikkeilla Kukkonen-nimeä tavataan myös Etelä-Hämeen pitäjien erämaassa Rautalammilla, jossa Haapaniemessä ja Armisvedellä 1564 oli Kukkos- (Kuckoi-)nimisiä tilallisia (Kallio, Savolaisia sukuja ja sukunimiä, s. 8).

Samoihin aikoihin on sukunimi levinnyt kautta koko Savon ja Pohjois-Karjalan kuuluen tämän maakunnan ’suursukujen’ siihen ryhmään, jonka jäsenluku v. 1890 sukunimitilaston mukaan vaihteli 500-1.000 edustajan välillä. Savonlinnan läänin nimismieskunnissa oli 1571 Kukkos- (Kuckon-, Kuckoinen-, Kuckainen-) nimisiä verotettuja Visulahdella 2, Pellosniemellä 3, Juvalla 8, Rantasalmella 6 ja Tavisalmella 2; Säämingissä sensijaan ei yhtään (Gebhard, Savonlinnan läänin oloista vuoteen 1571, s. VIII).

Ilomantsin Kuuksenvaarassa (Meskonvaarassa) tavataan 1689 ja 1696 tilallisena Samuel Kukkonen (S. V. A. 9762:1171; 9790:1092). Vuosien 1696-1721 väliltä puuttuu tilikirjoja ja 1722 v:n maakirjassa, joka on pahasti tärveltynyt, ei ole ketään Kukkos-nimistä mainittu. Seuraavana vuonna 1723 on Sonkajan kylän viimeisen 16. talon omistajana Olli Kukkonen, josta polveutuu 6. polvessa Alvar Renqvist.” Lähteet: (KA 8769, s.643), (KA 8892, s. 702), (KA 9768, s. 323).

Ulla Koskinen ”Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin perheen elämä 1500-luvulla” (into 2022), josta lainaus sivulta 222: ”Palkkaluetteloihin on merkitty usein erikseen Vesunnan ja Kurjalan kartanoiden palkolliset. Kurjalassa työskenteli 1953 16 miestä ja 11 naista… Suurin osa kartanoiden työväestä lienee ollut kotoisin lähiseuduilta. Joukossa oli yhä kokonaisia perheitä, esimerkiksi Kukko-Matti, Valpuri Yrjöntytär Kukko, Olavi Matinpoika Kukko ja Jaakko Matinpoika Kukko (SE/RA AHTs_3, Kartanoiden tilit v. 1595; Koskinen 2011b: 301).

Veijo Saloheimo kirjassaan ”Viipurinkarjalaiset kotona ja maailmalla 1541-1620, Viipurinkarjalaisten sukunimien esiintyminen muualla Suomessa ja lähialueilla liikkuvuuden mittarina” Suomen Sukututkimusseuran juhlajulkaisuja 57, 2006 mainitaan mm. näin: ”Kukko ja Kukkonen kuulunevat yhteen. Savitaipaleen Hevosojalla asui 1571 Heino ja Joutsenon tulevalla kirkolla Martti Kukko, Viipurissa Mauno, Vesilahden Suonolassa Jaakko ja Heikki Kukko. Vuonna 1590 asui Mikko Kukko Kivennavan Rantakylässä, Niilo Muolaan Taaperniemessä, Paavo Pällilässä sekä Heino Kukkonen Uudenkirkon Kukkolassa… 

Kukkosia asui 1543 kaksi Haanusta, Paavo ja Pekko Antrean Kukkolassa… Hankasalmen Armisvedellä asui 1571 Lasse, Laukaan Haapamäessä Paavo, Pihtiputaan Kolimassa Antti, Multian Vekkueella Matti sekä Ähtärissä Juho ja Paavo Kukkonen. Paavo karkasi 1601 Värmlantiin Gräsmarkin Långnäsiin ja Olli 1598 ensin Mikkelistä Orsaan, josta hänet passitettiin Amerikkaan…Vuonna 1613 Kurkijoen Elisenvaarassa Olli Kukkonen.”