Brasilia

Etelä-Amerikan historiaa

Espanjalainen löytöretkeilijä Juan Diaz de Solis saapui Argentiinaan La Platan suuhun vuonna 1515. Espanjalaiset perustivat La Platan ympärille vuodesta 1516 alkaen siirtokuntia, jotka kuuluivat aluksi Perun ja vuodesta 1776 La Platan varakuningaskuntaan. Vuonna 1826 säädettiin perustuslaki, jota 1853 muutettiin federalistiseen suuntaan.

Espanja tunnusti Argentiinan itsenäiseksi vuonna 1842. Poliittinen epävakaisuus johti kuitenkin väkivaltaisuuksiin ja diktatuuriin. Myös Brasilian ja Uruguayn kanssa Paraguayta vastaan 1865–70 käyty sota vaikeutti taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä. Pitkään jatkuneen laman seurauksena 1938 esiintyi levottomuuksia, jopa aseellinen kapina. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa 1945 Argentiina julisti sodan Saksalle ja Japanille.

Olavi Paavolainen (s. 17.9.1903 Kivennapa, k. 19.7.1964 Helsinki), oli kirjailija, toimittaja kulttuurivaikuttaja. Olavi Paavolainen teki matkan Etelä-Amerikkaan kohti uutta mannerta, joka alkoi 6. maaliskuuta 1937. Matkan pohjalta Paavolainen kirjoitti Etelä-Amerikasta ja sen suomalaissiirtolaisista kertovan kirjan Lähtö ja loitsu, joka ilmestyi 1937. Paavolainen aloitti vielä toisenkin kirjan kirjoittamisen, joka ilmestyi 1938 nimellä Risti ja hakaristi. Kirja sai hyvän vastaanoton. Teos käännettiin myös ruotsiksi, ja se sai Ruotsissa loistavat arvostelut.

Toivo Rapeli ”Kuohuvassa Etelä-Amerikassa” (Kirjapaja 1974), josta lainaus sivulta 55: ”Amazonin alueen valtaus alkoi 1637, jolloin portugalilainen Pedro Texeira nousi Amazonin virtaa pitkin Perun alueella olevaan Iquitosiin… Mielenkiintoista on tutustua portugalilaisten kertomukseen amatsoneista. ’Intiaanit olivat täysin hölmöjä, mutta heidän eturivissään taistelivat amatsonit osoittaen sellaista urheutta, että intiaanitkaan eivät rohjenneet lähteä pakosalle. Ja jos joku sitä yritti, amatsonit surmasivat hänet nuijaniskulla… Nämä naiset ovat hyvin pitkiä ja vaaleaihoisia, heillä on pitkät hiukset, jotka he palmikoivat ja kietovat pään ympärille.

He ovat hyvin lihaksikkaita ja kulkevat melkein alasti. He käsittelevät taitavasti jousta, ja jokainen heistä vastaa taistelussa kymmentä intiaania… Heidän nuolensa tunkeutuivat aluksimme kämmenenleveyden syvyyteen tehden niistä piikkisikoja muistuttavia.’ Valkoisten tuliaseet olivat kuitenkin tehokkaampia kuin intiaanien jouset: näiden oli vähitellen peräännyttävä ja alistuttava. Intiaaneja metsästettiin kuin petoja. Uudisasukkaat alistivat voitetut orjikseen ja maatilojensa työmiehiksi. Intiaanit pakotettiin asettumaan vakinaisille asuinpaikoille kyliin puukirkon ympärille rakennettuihin majoihin.

Valloittajien mukana seurasivat lähetystyöntekijät; voitettuja intiaaneja ryhdyttiin käännyttämään kristinuskoon. Heille opetettiin myös maataloustehtäviä. On muistettava, että kirkon miehet saivat tehtäväkseen myös suojella intiaaneja sotilaiden julmuudelta. Kuningas halusi, että lähetystyöntekijät vaikuttaisivat verilöylyjen lopettamiseen ja yrittäisivät totuttaa intiaaneja uusiin elämäntapoihin. Heidät oli vähitellen vieroitettava kiertelevästä elämästä… Ennen pitkää luovuttiin intiaanityövoiman kouluttamisesta ja tilalle tuotiin neekerityövoimaa, joka osoittautui paljon soveliaammaksi.

Francisco Pizarro oli syntynyt Espanjassa Estremadurassa 1478 köyhän ja sivistymättömän maalaisaatelismiehen äpärälapsena… Sittemmin hän kierteli palkkasoturina ja liittyi 1510 tunnetun conquistadorin espanjalaisen valloittajan Vasco Núnez de Balboan (1475-1517) Balboa näki ensimmäisenä eurooppalaisena Ison valtameren ja julisti sen saarineen ja rantoineen Espanjan kuninkaalle kuuluvaksi.

Pizarro oli mukana neljä vuotta myöhemmin, jolloin Balboa mestattiin… Espanjalaisten uuteen maailmaan tekemien löytö- ja valloitusretkien päävaikuttimena oli kullanhimo… Garcilaso de la Vega, conquistadorien kristinuskoon käännyttämä inka ja inkojen ensimmäinen ’eurooppalainen’ historiankirjoittaja, olettaa Manco Capacin valtakunnan syntyneen 1000-luvun keskivaiheilla.”

Katso: https://en.wikipedia.org/wiki/Inca_Garcilaso_de_la_Vega

Brasilia

Portugalilaiset saapuivat Brasiliaan 1500-luvun alussa. Pedro Álvares Cabral valtasi maan Portugalin kuninkaan nimissä vuonna 1500. Ensimmäinen siirtokunta perustettiin kuitenkin vuonna 1532. Vuonna 1549 siitä tuli kenraalikuvernöörikunta, jolloin maahan tuli jesuiittalähetyssaarnaajia. Intiaanien orjuus kiellettiin vuonna 1758, mutta heidän sijaansa käytettiin mustia orjia, joita oli vuonna 1818 puolet asukasluvusta.

Kolmen vuosisadan aikana eurooppalaiset hakivat maasta brasilianpuuta ja maassa viljeltiin runsaasti sokerirukoa. Ranska valloitti Portugalin vuonna 1807, pakeni sen kuningas Juhana VI Brasiliaan, joka korotettiin Portugalin kanssa personaaliunionissa olevaksi kuningaskunnaksi.

Hänen poikansa Pedro I, jolle kuningas oli uskonut hallinnan lähtiessään takaisin emämaahan vuonna 1820, julisti yleisen mielipiteen pakottamana Brasilian itsenäiseksi ja hänet tunnustettiin perustuslailliseksi keisariksi 12. lokakuuta 1822. Pedro I:tä (1822–1831) seurasi hänen poikansa Pedro II (1831–1889). Orjuuden poistaminen aiheutti 1889 vallankumouksen, jolloin Brasilia julistettiin tasavallaksi. 

Betty Ahvenainen-Salinin kirjassa ”Donna Bettynä Brasiliassa” (WSOY 1966), jossa hän kertoo lapsuudestaan Hämeenlinnassa, kouluaikoja Mikkelissä, opintomatkaansa Wieniin, jossa sai valmistaa kisällinnäytteenä itselleen Romanian tulevalle kuningattarelle, prinsessa Helenalle, sekä sota-ajan kenttäsairaalakokemuksistaan Petsamossa.

Iso muutos oli muutto Brasiliaan siskonsa luokse, jossa aloitti kotiompelijattarena Rio de Janeirossa, myöhemmin hän perusti menestyvän oman ompelimon. Hänestä tuli Copacabanan Golden Roomin muotimaailmassa tunnettu nimi. Hän kertoo lukeneensa paljon Raamattua ja teki Brasilian slummialueilla avustustyötä työnsä ohessa, josta hän kertoo kirjassaan.

Lainaan sivulta 86 alkaen kertomusta Matto Grosson intiaanikylässä: ”Jo pitkän aikaa oli halunnut tehdä matkan Keski-Brasiliaan Matto Grosson osavaltioon. Olin jo useita vuosia hyvin varakkaan rouvan, Donna Sandran, joka oli intiaanipäällikön tytär tästä valtiosta. Päällikkö oli kuollut vuotta aikaisemmin ja nyt Donna Sandra tahtoi yhdessä miehensä kanssa lähteä tervehtimään sukuaan tuodakseen samalla äitinsä Rioon. Iloni oli suuri kun sain kutsun tulla mukaan matkalle.

Paperisota vei aikansa, kuten tavallisesti. Toistakymmentä erilaista rokotustakin oli otettava. Mutta kun kaikki oli kunnossa, kiipesimme yksityiskoneeseen, joka käänsi nokkansa kohti pohjoista. Taivas oli pilvetön ja sääennustus lupasi hyvää ilmaa. Olen paljon lentänyt etelävaltiossa, mutta lentomatka kauas pohjoiseen sademetsissä asuvien intiaanien keskuuteen tuntui sentään aika uskalletulta. Luotin kuitenkin Donna Sandraan, joka oli kuusitoista ikävuottaan viettänyt kotiseudullaan. Hän oli yksi intiaanipäällikön kuudestatoista lapsesta.

Ensimmäinen laskumme tapahtui Bello Horizontessa. Täytettyämme polttoainetankkimme jatkoimme matkaa Goiasin osavaltion yli Matto Grosson pääkaupunkiin Cuibaan. Tämä alle sadantuhannen asukkaan kaupunki oli jo intiaanien asuma-aluetta. Viivyimme siellä pari päivää papereittemme tähden… Donna Sandran syntymäkoti, suuri maatila, sijaitsi Juruena-joen rannalla autiolla tasangolla aarniometsän keskellä lähellä Bolivian rajaa.

Tietysti ei kaupungissa eikä pienessä kyläpahasessa ollut sellaista ylellisyyttä kuin lentokenttää, ja niin meidän koneemme oli muutamia kierroksia tehtyään laskeuduttava suurelle maissipellolle… Kun olimme aikamme raahanneet tavaroitamme pitkin peltoa, saavumme lopulta leveän joen tuntumaan. Sen rantaa pitkin kulkien tulimme taloon, jonka edessä seisoi arviolta parisataa miestä, naista ja lasta meitä odottamassa…

Lähetyssaarnaajaan ja hänen vaimonsa tapasimme myöhemmin uudestaan, kävimme heidän vaatimattomassa majassaan. Siellä oli suuria kääröjä Amerikasta saapunutta tavaraa, lääketarpeita, siteitä, instrumentteja, kangasta ym. Rouva oli aikoinaan valmistanut sairaanhoitajaksi ja oli korvaamaton tuki miehelleen. – Tunnemme olevamme täällä kotonamme, kertoilivat lähetyssaarnaajat. Epäonnistuminen intiaanien ja muidenkin alkuasukasheimojen keskuudessa johtuu siitä, että vieras tulija asettuu heidän yläpuolelleen erikoisasemaan eivätkä he pidä siitä.

Vaikeuksia meilläkin oli alussa, mutta Xugun isä, suuri päällikkö, alkoi luottaa meihin. Kun hän ja hänen perheensä kääntyi kristinuskoon, alkoi työmme menestyä. Työkenttämme on laaja ja käymme monien päivämatkojen päässä. Yritämme olla auttamassa, kun on kysymyksessä esim. vaikea synnytys tai sairaat tarvitsevat hoitoa.

Kulkeminen viidakoissa on hidasta ja vaikeata, mutta ei lainkaan niin vaarallista kuin sivistyneessä maailmassa luullaan. Lähetyssaarnaajat kertoivat, että eri intiaaniheimot eroavat suuresti toisistaan sekä tapojensa että luonteensakin puolesta. Kun voittaa heidän luottamuksensa, saa heistä uskollisia ystäviä… – Uskon ja evankeliumin sanoman he ottavat vastaan lapsen lailla, jatkoi lähetyssaarnaaja.

Minulla on täysiverisiä intiaaneja apulaisinani. He ovat älykkäitä eivätkä pelkää mitään. Heidän työnsä on jo tuottanut suurta siunausta. On täällä ollut myös joitakin amerikkalaisia työntekijöitä, mutta työ on ollut heille liian vaikeata ja ilmasto rasittavaa, ja niin he ovat palanneet takaisin. Me olemme jo vanhoja ja voisimme lähteä kotiin eläkkeelle, mutta emme viihtyisi enää muualla, sillä olemme olleet täällä liian kauan. – Miten opitte tämän kielen? Minusta tuntuu, että kaikki puhuvat eri tavalla. – Kyllä kielen oppiminen usein oli vaikeata, se on totta.

Suurimman kiitoksen ansaitsee Xugun isä. Hän oppi nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan ja alkoi sitten opettaa meitä ja niin pääsimme vähitellen perille eri heimojen kielistä. Uuden testamentin olen vaimoni kanssa kääntänyt neljän heimon kielelle ja sitä luetaan ahkerasti. Eivät läheskään kaikki ihmiset osaa lukea, mutta he kuuntelevat mielellään, kun toiset heille lukevat. Kirkkoa meillä ei ole. Tällaisessa kylässä pidämme jumalanpalvelukset ja rukoushetket ulkona tai sateen sattuessa suuremmissa majoissa. Kuulijakuntamme, jotka tulevat uskomattoman pitkien ja vaivalloisten matkojen päästä, tilaisuudet ovat aina juhlahetkiä.”

Lähteet ja kirjallisuus:

Otavan Suuri Ensyklopedia
CD Fokus. WSOY
Hammond Innes ”Conquistadorit: Espanjalaiset valloittajat” (Weil+Göös 1973)
Matti Rossi ”Väkivallan vuosi: Matka Latinalaiseen Amerikkaan maaliskuu 1969 – toukokuu 1970” (Tammi 1970)
Marjatta Nieminen ”Suomalaiset merimiehet 1900-luvun Buenos Airesissa ja siirtolaisuus” (www.migrationinstitute.fi 2003)
Kustaa Hautala ”Merimiesten karkaaminen suomalaisilta laivoilta 1800-luvulla” (Porvoo 1967)
Olavi Lähteenmäki; Reino Kero ”Colonia Finlandesa: Uuden Suomen perustaminen Argentiinaan 1900-luvun alussa” (Suomen historiallinen seura 1989)
Enrique Tessieri. Kaukainen maani: päätepysäkki Colonia Finlandesa. WSOY 1986
Olavi Koivukangas. Kaukomaiden kaipuu: Suomalaiset Afrikassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Latinalaisessa Amerikassa. (www.migrationinstitute.fi 1998)
Pekka Valtonen. Latinalaisen Amerikan historia. Gaudeamus 2001