Vankilatyö

Olen vieraillut eri seurakuntien tiimien kanssa vankiloissa katsomassa vangittuja ja kertomalla heille tulevaisuudesta ja toivosta Jeesuksessa.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus puhuu ihmisten teoista, mm. vankien luona vierailuista, eli teoista, jotka seuraavat elävää uskoa, eikä tekojen kautta tulevasta pelastuksesta, sillä armosta me ollaan pelastettuja, mutta usko tulee ilmeiseksi Pyhän Hengen vaikuttamien tekojen kautta, joista Jeesus puhuu Matteus 25:31-46 ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista. Ja hän asettaa lampaat oikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle. Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.’ Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: ’Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja ruokimme sinua, tai janoisena ja annoimme sinulle juoda? Ja milloin me näimme sinut outona ja otimme sinut huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut? Ja milloin me näimme sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?’ Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: ’Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle’. Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.’ Silloin hekin vastaavat sanoen: ’Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena tai outona tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä sinua palvelleet?’ Silloin hän vastaa heille ja sanoo: ’Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle’. Ja nämä menevät pois iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” 

Vankila on laitos, jossa säilytetään vankeja. Vankilassa olevat vangit voivat olla esimerkiksi rikoksista epäiltyjä tutkintavankeja, vankeusrangaistukseen tuomittuja tai sakon muuntorangaistusta suorittavia tai vallankäyttäjän mielivaltaisesti vangitsemia henkilöitä. Vankilan tarkoitus on eristää julkisen vallan eri tavoin yhteiskunnalle jollain tapaa haitallisiksi toteamat henkilöt yhteiskunnasta, jolloin he eivät pysty jatkamaan haitallista toimintaansa yhteiskunnan vahingoksi. Vankila on olennainen osa järjestäytyneen yhteiskunnan laillista rikosseuraamusjärjestelmää. Yhdysvalloissa on myös yksityisen tahon yhteiskunnan käyttöön tarjoamaa vankilapalvelua. Vankila on suunniteltu siten, että sieltä karkaaminen on mahdollisimman vaikeaa. Vankilat ovat tavanomaisesti aidattuja ja vartioituja.

Kirsi Vainio-Korhonen & Mikael Korhonen ”Wäärentäjä Grandellin elämä ja lankeemukset” (WSOY 2024), josta lainaus sivulta 74: ”Valistusaatteiden vanavedessä eurooppalaisissa vankiloissa nostettiin ankariin rangaistuksiin pohjaavan pelotusperiaatteen rinnalle kasvatuksellisia tavoitteita. Tällainen kasvatuksellinen vankeinhoitotoiminta halusi muokata rikollisista yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Venäjän ajan Suomessa näiden virtausten kannatus sai nopeasti jalansijaa, koska itse keisari Aleksanteri I oli filantrooppisten vankilauudistusten ihailija. Vankien fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin ja opastukseen ryhdyttiin kiinnittämään huomiota. Turun tuomiokapituli totesi vuonna 1822, ettei vankiloiden tulisi olla pelkkiä rikollisten säilytyspaikkoja vaan ennen kaikkea opetus- ja kasvatuslaitoksia. Kruununvankiloihin palkattiin vankilasaarnaajia pitämään hartaushetkiä ja antamaan sielunhoitoa. Lisäksi vankiloihin ostettiin katekismuksia, virsikirjoja ja Uusia testamentteja halukkaiden luettavaksi… Vankien työnteolla oli niin ikään kasvatuksellisia tavoitteita.”

Juhani Kuosmanen ”Herätyksen historia” (Ristin Voitto 1979), josta lainaus sivulta 240 ”Varsinaiseksi vankilalähetystyön uranuurtajaksi tuli kuitenkin Henrik Wreden sisar, maaherran tytär Mathilda Wrede (1864-1928). Hän antautui tähän työhön kokoaikaisesti. Mathilda Wrede oli lähinnä vapaakirkollinen, mutta hän oli myös läheisessä työyhteydessä Pelastusarmeijan ja muiden piirien kanssa. Saatuaan erikoisluvan vierailla vankiloissa hän teki tätä työtä vuodesta 1883 lähtien… Vuonna 1917 Pelastusarmeija tuli mukaan vankilatyöhön. Vuonna 1921 siunasi Wrede työnsä jatkajaksi opettaja Aarne Ylpön. Ylppö teki siunauksellista työtä Suomen vankiloissa noin 40 vuotta johdattaen suuren joukon vankeja kääntymykseen. Vähitellen tulivat eri kristilliset piirit mukaan ja syntyi erilaisia yhteistyöelimiä. Vangin Toivo -lehti on läheisessä yhteydessä Vapaakirkkoon mutta toimii allianssipohjalla. Pelastusarmeijan vankilalähetys on taas kutsunut eri piirejä edustavan seminaaritoimikunnan, joka järjestää vuosittain vankilalähetysseminaareja.”

Henrik Wrede ”Jokilaivalla ja tarantassissa – matkakuvaus Siperiasta 100 vuoden takaa” (Karas-Sana Oy 1985), josta lainaus sivulta 7: ”Syksyllä 1882 Alba Hellman pyysi eräänä päivänä minua käymään rakkaitten vankiensa luona lukemassa Jumalan vapauttavaa, eläväksi tekevää sanaa, ja häntä ilahduttaakseni lupasin vielä samana päivänä toteuttaa hänen toivomuksensa. Isäni lupatodistus kädessä läksin iltapuolella vankilan johtajan puheille, joka heti kutsutti vangit koolle vankilan kirkkoon… Uudenvuodenpäivänä 1883 oli Alba Hellman luvannut tulla mukanani vankilaan, missä hän oli pahenevan sydänvikansa vuoksi käynyt viimeksi toistakymmentä vuotta sitten… Mutta lähetystyötäkin lämpimästi harrastava Alba Hellman oli aivan minun tietämättäni kirjoittanut Lontooseen tohtori Henry Landsdellille kertoen minun käynneistäni Vaasan lääninvankilassa. Samainen tohtori Landsdell oli nimittäin Alba Hellmanin kehotuksesta v. 1879 matkustellut Siperiassa käyden monissa vankiloissa ja jaellen runsaasti Raamatuita tässä suuressa kärkotettujen maassa… Sen enemmittä seikkailuitta pääsin onnellisesti Omskiin, missä asetuin asumaan suomalaisen pastorin Johannes Granön kotiin. Tämä oli vasta pari viikkoa sitten saapunut Omskiin vaimonsa, kahden poikansa, kälynsä ja veljensä kanssa… Luonani kävi useita tänne karkotettuja suomalaisia elinkautisvankeja, joita ’vankien ystävän’, sisareni Mathildan toivomuksesta olin yrittänyt tavata kuullakseni, millaiset olot heillä oli, ja auttaakseni heitä parhaani mukaan. Yleensä eivät kuulumiset olleet hyviä; pelkkiä ikäviä asioita kuulin näiden onnettomien maanmiestemme synnillisestä rosvoelämästä täällä karkotuspaikassaan. He elivät, paha kyllä, keskenään riidoissa, toisiaan kadehtien ja peläten. Muun muassa tapasin erään aikanaan Oulun seudulla yleisesti pelätyn rosvopäällikön.”

Aarne Ylppö syntyi 11.12.1893 Toijalassa, kuoli 7.3.1970, oli suomalainen opettaja, evankelista ja vankilatyöntekijä. Ylpön vaikutuksesta helluntaiherätyksen vankilatyö kasvoi mittavaksi. Uransa aikana Ylppö vieraili vankiloissa Suomessa ja Ruotsissa.  Aarne Ylppö kasvatti suuren joukon vankilatyöntekijöitä. Ylpön vaikutuksesta herätysliikkeen keskuudessa ryhdyttiin järjestämään vankilalähetyspäiviä vuonna 1955 ja seminaareja. Aarne Ylppö opiskeli lakitiedettä Helsingin yliopistossa, mutta tunsi uskoontulonsa myötä kutsun evankelistan työhön. Ylppö tuli uskoon 25-vuotiaana vuonna 1919. Aarne Ylppö tuli valituksi Konnunsuon vankilan opettajaksi ja sai työhönsä oppia Mathilda Wredeltä. Ylppö järjesti Konnunsuon vankilassa jumalanpalveluksia. Aarne Ylppö vieraili aktiivisesti seurakunnissa ja rohkaisi helluntailaisia osallistumaan vankien ulkonaiseen ja hengelliseen hoitamiseen. Aarne Ylpölle myönnettiin Suomen Leijonan Ritarikunnan ritarimerkki sekä Oikeusministeriön vankeinhoitolaitoksen ansioristi. Aarne Ylppö oli arkkiatri Arvo Ylpön ja professori Aune Ylpön veli.

Emma Pulkkinen ”Francesca” (Päivä 2009), kirja kertoo mm. Espanjalaisesta Francescasta, eli Francesca Kekomäki s. 1930, joka syntyi Barcelonassa ja kuoli Helsingissä 24.2.2016. Francesca oli avioitunut Eero Vilho Kekomäen kanssa (s. 28.8.1933 Helsingissä, k. 13.8.2024 Helsinki), oli suomalainen varatuomari, joka toimi suojelupoliisissa päällikkönä 1990–1996. Francesca Kekomäki aloitti lähes ummikkona vierailut suomalaisissa vankiloissa. Tätä vankilatyötä kesti hänellä 19 vuotta. Hänestä tuli myös vuonna 1984 perustetun Vapautuvien Tuki ry:n perustajajäsen. Francesca Kekomäki on Mathilda Wreden kaltainen vankien ystävä. Nuorena aikuisena Francesca tapasi Englannissa suomalaisen Eero Kekomäen ja avioitui tämän kanssa. Kekomäet asuivat yleensä Suomessa, mutta miehen kansainvälisen työn tähden he asuivat useaan otteeseen ulkomailla. Francescan elämä on itsessään mielenkiintoinen ja kirjan arvoinen: isä kuoli nuorena, ja perheen ainoana lapsena Francesca eli leskiäitinsä kanssa. Tässä on Francesca Kekomäen haastattelu:
https://www.tv7.fi/arkki/leo-meller-ja-ystavat/francesca-kekomaki_p12446/

Matti Einiö kirjassa ”Sielunhoidon aikakauskirja – rikos ja rangaistus nro 14” (Kirkon sairaalasielunhoito 2002) otsikolla ”Vangin tukihenkilönä”, josta lainaus sivulta 125: ”Vankilamaailma ja siellä suoritettava hengellinen työ ovat varsin vähän tunnettuja alueita kristillisellä työsaralla… Luterilaisen kirkon vankilapapit kantavat päävastuun vankilaseurakunnasta ja vankien sielunhoidosta. Vankilaseurakunnat luovat hyvät puitteet vangittujen uskonnollisiin tarpeisiin vastaamiseen ja hengelliseen kasvuun. Suljettu ympäristö luonnollisesti asettaa tiettyjä reunaehtoja monille sellaisille toiminnoille, jotka ovat itsestään selviä asioita tavallisissa seurakunnissa. Vapaat suunnat ovat saaneet kiitettävästi tilaa osallistua ja tukea hengellistä työtä vankien parissa… Perusedellytyksenä tukitoiminnan aloittamiseen ovat tuettavan ja tukijan oikeat motiivit. Vangin vaikuttimena saattaa olla esimerkiksi hyötyminen, ripustautuminen tai aito pyrkimys löytää menetelmät tulevaisuudessa selviytymiseen. Tukisuhde oman edun tavoitteluna saattaa olla vangille houkutteleva. Hyötyäkseen asianomainen ainakin pyrkii luomaan kuvaa halukkuudesta asenteelliseen muutokseen, mikäli hän ei kykene suoraan astumaan hengellisesti muuttuneen ihmisen rooliin. Saavutettuina etuina voivat olla muun muassa tukihenkilön tapaamiset ja hänen käymisensä vangin omien asioiden hoitamiseen, saatetut lomat seurakuntiin ja kuvitellun luottamuksen saavuttaminen laitoksen sisällä… Vaikka suhteen päällimmäiseksi tavoitteeksi näyttäisi nousevan vangin itsekäs hyödyn tavoittelu, siihen saattaa kätkeytyä todellinen avunpyyntö. Vankilamaailmassa pyritään keinoja kaihtamatta luomaan kovan miehen rooli ja ylläpitää sitä… Jos tuettava pyrkii ripustautumaan tukihenkilöön, siitä muodostuu vähitellen luonnoton suhde. Ilmiö on mutkikas psykologinen tapahtumasarja, jonka seurauksena kyltymätön ottaja vähitellen vie tukijan voimavarat.”

Ilkka Puhakka ”Mitä silmät ei nää” (Päivä Oakesyhtiö 2008), josta lainaus sivulta 40: ”Nizni Tagil sijaitsee Uralvuoriston Aasian-puoleisella alueella, jonka jälkeen alkaa Siperia. Kaupungissa sijaitsee KGB:n erikoisvankila, joka on tarkoitettu KGB:n ja miliisin entisille upseereille sekä valtion korkea-arvoisille virkamiehille, kuten syyttäjille ja vakoilijoille. … vuode Nizni Tagilissa poistuivat minulta uskon häpeän. En osaa sanoa, mitä sen ilmenemismuodot ovat. Ylisanoja. Suurempaa julistusta kuin mihin itse uskoin. Alisanoja paikoissa, joissa pelkäsin joutuvani naurunalaiseksi. Mielistelyä hyväksynnänkipeänä. Jotakin, missä en ollut sisintäni myöten aito. Teologisia venytyksiä oman tiedon loppuessa. Mitä lie. Häpeään liittyy voimakkaasti tunne, ettei hyväksytä tai joutuu naurunalaiseksi… Lokakuun 8. päivä 1994 oli minulle merkittävä. Silloin vierailimme Gerlassa, viisisataa vuotta vanhassa vankilassa. Tiesin etukäteen, että juutalainen, luterilainen pappi Richard Wurmbrand oli ollut tuomittuna tuossa vankilassa. Vuonna 1945 Wurmbrand osallistui vaimonsa Sabinan kanssa kommunistihallituksen järjestämään ’Kulttien kongressiin’, jossa papit vannoivat uskollisuutta uudelle hallitukselle. Silloin vaimo sanoi Wumbrandille: ’Mene ja poista tuo häpeä Kristuksen yltä!’ Vaimo sanoi myös, ettei hän halua rinnalleen pelkuria, vaan kristityn! Niinpä Wurmbrand oli julistanut kokouksessa, että kristityn tehtävänä on korottaa yksin Kristusta. Karkauspäivänä vuonna 1948 hänet pidätettiin ja vuonna 1950 hänet tuomittiin 30 vuodeksi vankilaan. Myös hänen Sabina-vaimonsa pidätettiin ja lähetettiin kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön Tonavan kanavatyömaalle. Vuonna 1965 norjalaiset kristityt ostivat Richard Wurmbrandin vappaksi, kun diktaattori Ceausescu myi juutalaisia saadakseen länsivaluuttaa. Wurmbrandista maksettiin kolme kertaa niin suuri summa kuin diplomaatista. Päivänä, jolloin Wurmbrand käveli ulos vankilasta, hän tapasi englantilaisen miehen, jolla oli näky rautaesiripun takana olevien vainottujen kristittyjen auttamisesta. Tästä sai alkunsa Stefanus-lähetys, joka teki työtä kommunistimaissa ja tekee edelleen työtään kaikkialla, missä vainotaan kristittyjä… Venäjällä riidat työntekijöiden kesken ovat normaaleja, vaikkakin aluksi ihmettelin, miten tätä työtä voidaan tehdä niin riitaisan väen kanssa. Riitojen syynä ovat johtajuuskysymykset: lähes jokainen mies haluaa olla ensisijaisesti johtaja, muiden pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan johtajan arvosteleminen ja kampittaminen. Toinen perusongelma on mustasukkaisuus: ketä on huomioitu enemmän, ja kuka on saanut tärkeämpiä tehtäviä enemmän? Nämä riidat johtavat usein ihmisten eroamisiin ja uusien yhdistysten perustamiseen. Mutta silti työ etenee ja laajenee. Toisaalta: ei tässä mitään outoa ole suomalaisittainkaan tai alkukirkon näkökulmasta tarkasteltuna… Kesällä 2002 tapasin Pietarissa nuoren Yan Volkovin, joka oli silloisen vankilamatkamme isäntänä. Yan toimii ACCR:n vankilatyön johtajana. ACCR on venäläinen kristillisten kirkkojen yhdistys, joka kuuluu kansainväliseen Prison Fellowship -järjestöön. Yanista jäi mieleen se, että hän oli erittäin tarmokas ja tehokas. Silloin hän kertoi näystänsä saada jokaiseen vankiselliin oma televisio ja satelliittivastaanottimet, jotta järjestö voisi lähettää vangeille itse tuottamaansa ja tekemäänsä hengellistä ohjelmaa.”

Leevi Launonen ”Nina Åström toisin silmin” (Aikamedia 2016), josta lainaus sivulta 138: ”Toisella Pietarin-matkallaan 2002 Nina oli tavannut Yan Volkovin, tarmokkaan 23-vuotiaan venäläismiehen, joka oli tullut vankilassa uskoon ja ollut sen jälkeen vuoden vapaana… Vapauduttuaan vankilasta mies oli tullut nopeasti mukaan kristilliseen vankilatyöhön. Hän toimi Pietarissa Venäjän kristillisen kirkkojen yhdistyksen ACCR:n (Association of Christian Churches in Russia) vankilatyön johtajana. Yhdistys, jonka synty ja toiminta olivat monella tavalla Klinu Loikkasen vuonna 1990 aloittaman vankilatyön hedelmää, liittyi myöhemmin kansainväliseen Prison Fellowship -järjestöön, ja sillä oli laaja yhteistyöverkko. Yan Volkov oli erityisen innostunut hankkimaan vankien selleihin televisioita, jotta järjestö voisi lähettää satelliitin kautta vangeille itse tuottamaansa hengellistä ohjelmaa. Tässä tarkoituksessa hän hakeutui yhteistyöhön Trinity Broadcasting Network -kanavan kanssa. TBN oli maailman suurin uskonnollinen verkosto ja Amerikan katsotuin uskonasioita käsittelevä kanava, joka tarjosi ohjelmaa 24 tuntia vuorokaudessa. Venäjällä se toimi ACCR:n alaisuudessa nimellä TBN Russia, ja Yan Volkovista tuli sen varajohtaja. Hän onnistui hankkimaan Pietarin vankiloihin televisioita, ja vangeille päästiin tuottamaan hengellistä ohjelmaa. Satelliittikanavien kautta lähetettävät TBN:n venäjänkieliset ohjelmat olivat tehokas ja nopeasti laajeneva evankelioimismuoto. Pian venäjänkielisiä ohjelmia oli mahdollista seurata aina Tyynellämerellä, Siperiassa ja Ukrainassa asti… Yhteyshenkilö Ukrainassa oli Slavik Kogut. Tällä Kiovassa asuvalla miehellä oli vaikuttava elämäntarina. Hän oli toiminut vuosia rikollisliigassa, sortunut päihteisiin, varastellut torilta syötävää ja menettänyt lopulta rankan elämän seurauksena myös oman terveytensä. Sitten Slavik löysi Kristuksen ja tuli uskoon. Nyt hänellä on oli upea perhe, ja hän johti Ukrainassa kristillistä vankilatyötä. Hän järjesteli myös Ninan kiertueet maan vankiloihin.”

Risto Siltanen ”Matti Jeesuksen pappi – Mies ja elämä – Matti Vuolanne” (Kuva ja Sana 1998), josta lainaus sivulta 193: ”Matkasimme aivan Mordvan länsirajalle, Stalinin suurten soitten keskelle rakennuttamaan Javasin vankilakaupunkiin. Javasissa on 18 vankilaa, joissa kärsii rangaistustaan yhteensä yli 20 000 vankia… Vankilanjohtajana toimiva kenraali yllätti meidät myönteisyydellään – niin kuin moni muukin Venäjää kiertäessämme tapaamamme vankilanjohtaja. Hän sanoi Venäjän johtajien suurimman rikoksen olevan sen, että kansalta on kielletty Jumalan Sana. – Tämän kiellon seurauksena kansa on menettänyt myös ajalliset siunaukset… Aloitimme kierroksemme naisvankilasta. Minulla oli mukana tulkki Pjotr, joka oli joskus armeijan leivissä ollessaan opiskellut itsekseen meidän kielemme suomalaisista lehdistä. Saimme käyttöömme vankilan kirjaston, johon virtasi tuntien ajan itkeviä naisia, tyttöjä ja mummoja kertomaan elämäntarinaansa. Itkimme itkevien kanssa ja saimme julistaa heille synnit anteeksi… Seuraavaksi matka jatkui erääseen Venäjän ankarimmista, ns. ’erittäin kovan kurin vankiloista’. Vain kaksi vastaavanlaista löytyy koko Venäjän maalta. Yhdessä huoneessa oli majoitettuna 180 miestä… Kenraali kyseli kyselemästä päästyään kaikkea mahdollista, mutta kaikkein tärkeimpiä hänelle näyttivät olevan uskonasiat! Siinä kysymysten ja vastausten meille kirkastui yhtäkkiä, että Jumala oli asettanut tuon vankilanjohtajan sydämeen tavattoman halun löytää Jeesus… Kun olimme vaihtaneet ajatuksia tunnin verran, kysyin kenraalilta, halusiko hän itselleen varmuuden pelastuksestaan Jeesuksen, juutalaisen Messiaan ja Vapahtajan avulla. – Haluan, vastasi vankilanjohtaja hiljaisella äänellä vähääkään epäröimättä. Rukoillessamme yhdessä miehen koko olemus muuttui. Kyyneleet ilmestyivät silmänurkkiin. Rutistimme toisiamme ja koko ryhmämme siunasi hänet. Lopuksi johtaja lupasi hoitaa kasseissamme odottavat kirjat oikeisiin osoitteisiin, ei vain vangeille vaan myös vartijoille.”

Juhani Salokannel ”Hengen paloa & Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815-2015” (Otava 2015), josta sivulta 20 lainaus: ”Nuori pappi tarttui innolla työhön, niin innokkaasti että nostatti kolmessa vuodessa pienen hengellisen kansanliikkeen. Moinen into ja menestys suututtivat hänen esimiehensä – tuolloin kirkko ei odottanut seurakuntalaisilta minkäänlaista aloitteellisuutta, rahvaan omakohtainen uskoontulo, jopa kokoontuminenkin omin päin, oli ankarasti kielletty. Ja aivan kuin epäilyttävän liikehdinnän sytyttämisessä ei olisi ollut kylliksi, uusi apupappi äityi vielä moitiskelemaan kirkkoherran toimintatapoja… Porvoon piispa vei häneltä ensiksi viran, hän oli palkatta kolme vuotta ja kulki käräjiltä toisille, sitten hänet nimitettiin ylimääräiseksi saarnaajaksi Porvooseen. Sieltä tuli lähtö vankilasaarnaajaksi Svartholman linnoitukseen. Piispaksi oli edennyt taannoinen Ilomantsin kirkkoherra, joka kääntyi näin entistä suojattiaan vastaan. Svartholman entinen merilinnoitus Suomenlahden saaressa Loviisan lähellä toimi vankilana. Renqvist oli siellä miltei kymmenen vuotta ja tosiasiassa vankina itsekin, hän ei saanut poistua saarelta… Elinkautis- ja muiden vankien sielunhoitajana toiminen, karut asuinolot, rajoitukset yhteydenpidossa, kaikki tämä kuulostaa ankealta ja oli sitä aivan varmasti.” Henrik Heikinpoika Renqvist is Pentti Mattila’s third great uncle (Lähde: http://www.geni.com).

Anne Miettinen ”Ihmeitä Filippiinien slummeissa” (Hosea International Finland ry 2009), josta lainaus sivulta 32: ”Mindoron saari kuuluu Filippiinien viidenneksi suurimpaan saariryhmään… Ensimmäinen vierailukohteemme oli syrjäisillä vuorilla sijaitseva vankila. Siellä eli noin tuhat vankia eräänlaisessa siirtolayhdyskunnassa kaikesta eristettynä. Mindoro on aina ollut vankilasaari. Sen toisessa päässä olivat poliittiset vangit ja terroristit, mutta tänne toiseen päähän, jossa kävimme, oli sijoitettu muut rikolliset: henkirikosten tekijät, varkaat ja huumeidenkäyttäjät. Vankilasiirtolaa vartioitiin tarkasti. Matkustimme sinne kuorma-autolla, jonka avonaiseen takaosaan oli laitettu isot lankut penkeiksi ja ihmiset istuivat niillä rivissä käytännöllisesti katsoen toistensa sylissä. Pastori Sonion seurakunta teki paljon vankilatyötä ja mahdollisimman moni halusi tulla mukaan, olimmehan tulleet kaukaa Australiasta asti saarnaamaan vangeille.”

Pentti Mattila vankilatyössä mukana

Olen käytännössä tutustunut vankiloihin, sillä vierailin SUHE-seurakunnan vankilatiimini kanssa 2000-luvun alun vaihteessa vankiloissa. Tämän lisäksi vierailin myös yhteiskristillisesti muiden seurakuntien ryhmien mukana vankiloiden kirkoissa. Myös hyvä ystäväni, mutta jo kuollut Tampereen vaapaaseurakunnan evankelista Pekka Katajisto teki vankilatyötä ja kuoli 2004 erään vankilavierailunsa päätteeksi, tosin vasta kotona. Raamatussa Hebrealaiskirje 13:3 sanotaan: ”Muistakaa vankeja, niinkuin olisitte itsekin heidän kanssaan vangittuina; muistakaa pahoinpideltyjä, sillä onhan teillä itsellännekin ruumis.”

Olen ollut mukana Etelä-Suomessa vapaaehtoistyössä vankilavierailuilla 1990-lopusta 2000 luvun alkuun. Tulin mukaan erään Helsingissä toimivassa seurakunnassa, jossa eräs seurakunnan jäsen Pauli halusi viedä toivoa ja tulevaisuutta myös vangituille. Menin hänen ryhmäänsä mukaan. Pauli pyysi minua jatkamaan minua tätä työtä, vaikka olin hänen mukanaan pari kertaa. Aluksi vierailimme jäljelle jääneen tiimin kanssa Keravan nuorisovankilassa, jonka jälkeen työtä tuli jatkamaan yhteiskristilliseltä pohjalta Matti Einiö. Vierailukohteet lisääntyivät Keravan lisäksi Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Turkuun ja Riihimäelle. Järjestetyissä kokouksissa laulettiin, kerrottiin Raamatun opetusta ja omista kokemuksista, kuinka selvitä vaikeuksista Jumalan avulla, kuinka saada vastaanotettua Jumalan armo, sekä oltiin heidän ystäviään tarjoamalla kahvia pullan kera. Sanan koskettamat kuulijat saivat rukousta.

Vieraillessani ryhmän mukana mm. Riihimäellä, niin tutustuimme erääseen uskovaan romaanimieheen, joka oli istumassa elinkautista tuomiotaan. Vieraillessamme vankilan kirkossa hän osoitti olevansa aito kristitty, jolla on Raamatun mainitsemia yliluonnollisia armolahjoja. Hän puolestaan oli tehty armonanomuksia, joiden seurauksena hän aikanaan vapautui vankilasta. Vankilasta vapauduttuaan hän oli kadottanut uskonsa ja unohtanut olevansa kristitty, jolla on Herran pelkoa, mikä estää tekemästä syntiä. Hän palasi jostain syystä tietojeni mukaan vanhaan syntiseen rikolliseen elämään takaisin. Tämän seurauksena hän joutui palamaan vankilaan takaisin. Hän ryhtyi käymään uudestaan näisssä pitämissämme hengellisissä kokouksissa uudestaan jonkun ajan kuluttua lankeemuksestaan. Kerrankin, kun olin mukana, hän kertoi, että miksi Jumala on antanut ihmisille ja hänelle vapaan tahdon? Tämän vuoksi hän on langennut. Ymmärsin hänen syyttävän Jumalaa lankeemuksestaan, kun Jumala on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on. Puhe ei osoittanut hänen kunnioittavan Jumalaa, vaan arvostelevan. Ehkä hän oli saanut Jumalasta ja Hänen armostaan väärän kuvan, sillä Jumala antaa armonsa niille, jotka tekevät parannuksen teoistaan ja ovat alamaiset Jumalan tahdolle tekemällä sen, eikä vain puhu siitä. Vasta nyt jälkeenpäin vuosien jälkeen olen ymmärtänyt, kuinka väärin on ollut antaa ymmärtää kaiken hyväksyvästä armon Jumalasta, mikä on eksytystä.

Kerran vuosia sitten eräs vankilatyötä tekevä Tero Favorin pyysi minua pitämään Raamattutunnin Keravan nuorisovankilaan, johon suostuinkin, vaikka en ole pitänyt aiemmin Raamattutunteja. Menin vankilaan, jossa olikin noin kymmenen hengen ryhmä odottamassa. Vartijat poistuivat ja jättivät minut vankien kanssa Raamattutunnin pitoon pariksi tunniksi, mutta eräs henkilö sanoi, että on väärässä paikassa, voisiko hän päästä pois. Vastasin minulle sen sopivan hyvin, mutta huomattiin, ettei ole yhtään vartijaa saapuvilla päästääkseen häntä pois, joten hän joutui kärsimään tästä opetuksesta sen kaksi tuntia, kunnes vartijat saapuivat paikalle. Jostain syystä voimme olla väärässä paikassa, jonne emme ole halunneet mennä.

Kerran olen erään evankelioimisryhmän mukana eräässä vankilassa Riihimäellä, jossa tapahtuman jälkeen vankilapastori puhui, kuinka sinne on tulossa vierailemaan julkisuudessa hyvin tunnettu henkilö. Tämä vieraileva henkilö on erityisen suosittu, koska hän rukoilee ihmisten puolesta mm. sairaiden. Rukousvastauksia rukoiltuihin rukouksiin tapahtui hänen kokouksissaan. Sitten vankilapastori sanoi, että hänen täytyy kuitenkin puhua ennen tilaisuutta tilaisuuteen osallistuville, etteivät odottaisi mitään liikoja tapahtuvaksi, koska he voivat pettyä odotuksissaan. Jäin miettimään tämän sanoman sisältöä, joka ei ole kovinkaan paljoa Raamatun sanoman mukainen, sillä meidän tulisi uskoa Raamatun lupauksiin lasten tavoin, eli luottaa siihen mitä Jumala on luvannut tehdä, niin Hän sen tekee. Ei ole mitään suurempaa kuin odottaa ja janota Jumalan ihmeitä ja siunauksia elämäämme, jotta voisimme olla suuria siunauksia kaikkialla maailmassa. Meidän tulisi olla tarkkoja, jotta puheemme ei olisi kovin sekavia ja epäselviä mielipiteitämme, vaan tasapainoista Raamatun sanaa.

Kun olin mukana vankilatyötä tekemässä, niin oli puhetta vääristä profetioista tiimin jäsenten kanssa. Sanoin heille, että samalla tavalla, kun on liikkeellä oikeaa ja väärää rahaa, niin on myös vääriä profetioita, enkä väärän rahan pelossa heitä aitoja rahoja pois ja olisin onneton. Sama koskee profetioita, ne pitää koetella Raamatun sanalla, ovatko aitoja. Ja eräs vankilatyössä ollut sisar kertoi, kuinka hän oli pyytänyt Herran siunausta ja Herra oli antanut syöpäsolun, että sellaisen siunauksen hän oli saanut, että saisi nöyryyttä tähän vankilatyöhönsä. Onkin tärkeää olla toinen toistemme tukena menessämme eteenpäin Jeesuksen tuntemisen lisääntyessä, jolloin saamme selvyttä mieltä painaviin kysymyksiin.

Tamperelaisen evankelista ja vankilatyöntekijä Pekka Katajiston kanssa käytiin vankiloissa. Pekka Katajisto kertoi Al Trembletrtistä, jonka elämästä on tehty kirjakin. Kaarina Pellinen-Tremblett ”Elämänkartta” (omakustanne 2009). Al Trembletin koko perhe oli ollut Kanadassa rikollisia ja hänen veljensä ja isänsä oli teloitettu sähkötuolissa. Vankilassa, jossa Al oleskeli, kävi suomalainen naisevankelista kertomassa Jeesuksesta ja hänen tuomasta tulevaisuudesta, sekä toivosta. Al oli tehnyt ratkaisun uskoa ja luottaa Jeesukseen kuulemansa sanoman mukaan. Kun Al Trembletin vuoro oli mennä sähkötuoliin teloitettavaksi, niin matkalla teloituspaikalla hän sai armahduksen. Tämä suomalainen nainen ja Al Tremblet olivat avioituneet myöhemmin ja tulivat Suomeen. Pekka oli kierrellyt Suomessa heidän kanssaan kertomassa Jeesuksesta ja hänen tuomastaan avusta.

Olin myös käynnistämässä eräässä järvenpääläisessä seurakunnassa vankilatyötä, jossa vedin tällaista vierailuryhmää vähän aikaa vieraillen Riihimäellä, jonne olin saanut hengellisen työn luvan vankilan johtajalta pastorin suosituksesta. Minun tilalleni tuli uusi henkilö vetämään vankilatyötä ja muiden kiireiden vuoksi vankilatyö jäikin pois.

Vankilatyö ei ole turhaa

Max Jacobson ”Veteen piirretty viiva” (Otava 1980), josta lainaus sivulta 19: ”Opin tuntemaan Eero Wuoren Lontoossa, minne hänet lähetettiin Suomen ensimmäisenä sodanjälkeisenä diplomaattisena edustajana syyskuussa 1945… Vuoden 1918 alussa helsinkiläinen puusepän poika Eero Aarne Wuori oli ollut 17-vuotias koululainen, joka käytyään viisi luokkaa Suomalaista normaalilyseota oli joutunut taloudellisista syistä keskeyttämään koulunkäyntinsä ja menevän työhön, mutta lukenut yksityisesti työn ohella kuudennen luokan oppimäärän ja päässyt Norssin seitsemännelle luokalle. Lahjakkaan pojan koulunkäynti ei kuitenkaan johtanut ylioppilastutkintoon, vaan valtiorikosoikeuden tuomioon helmikuussa 1920: ’… sittenkun n.k. punakaari oli maassa alussa vuotta 1918 asevoimin ryhtynyt kumoamaan maan laillista hallitusmuotoa, on syytetty (Wuori), joka oli 17 vuotta täyttänyt kapinan alussa, tullut kapinallisten pääindententuurin palvelukseen sekä senjälkeen elintarveosastoon ja sittemmin Pietarin kauppakamarissa, palaten syytettynä Suomeen vasta keväällä 1919, minkä vuoksi Valtiorikosoikeus … katsoo oikeaksi tuomita syytetyn nuorena henkilönä … avunannosta valtiopetokseen pidettäväksi kuusi vuotta kuristushuoneessa …’ Wuoren poliittinen menneisyys oli itse asiassa hänelle rasitukseksi ’niissä piireissä, joissa hän joutui etupäässä toimimaan: ulkoministeriössä, jossa aristokraattiset perinteet yhä elävät, ja Lontoon Cityn liikemiesten parissa …’ Tästä huolimatta hän saavutti arvonantoa juuri näissä piireissä. Muuan konservatiivisen puolueen parlamentinjäsen oli minulle kertonut puolueensa ulkoasiaintoimikunnan Wuoren kunniaksi järjestämästä päivällisestä, jolla ’Hänen Ylhäisyytensä oli ilmoittanut opiskelleensa kuusi vuotta Kakolan yliopistossa’. Tällaista sisäoppilaitosta konservatiivit eivät tunteneet, mutta kertojani mukaan ’isännät rupesivat jälkeenpäin puhumaan kunnioittavasti Kakolan antaman sivistyksen tehokkuudesta’.”

Lauri Johansson ”Suomen pelätyimmän rikollisen tarina” (Docendo 2020), joka on rikostoimittaja Jarkko Sipilän toimittama elämäkerta Late Johanssonista ja kertoo Laten toimistaan järjestäytyneen rikollisuuden ytimessä. Suomen pahamaineisimman rikollisjärjestön Natural Born Killersin perustajajäsen Lauri Late Johansson tuomittiin elinkautiseen vankeuteen vuonna 2002 liigasta eroon pyrkineen jäsenen murhasta. Vankeudessa Johansson tuli uskoon ja tunnusti kaksi muuta selvittämättömäksi jäänyttä henkirikosta. Vuonna 2019 Helsingin hovioikeus hyväksyi Johanssonin anomuksen päästä ehdonalaiseen vapauteen. Hovioikeus katsoi vapauttamista puoltaviksi seikoiksi rikollisjärjestöstä ja sen johtajuudesta eroamisen, kahden murhan tunnustamisen, pitkäaikaisen päihteettömyyden sekä poistumislupien moitteettoman sujumisen. Oikeus asetti vapautuspäiväksi 1. kesäkuuta 2020, jolloin Johanssonin elinkautinen vankeus on kestänyt 18,5 vuotta. Valvottuun koevapauteen Johansson pääsi syksyllä 2019.

Guy Chevreaun kirjassa ”Pilvetön tanssi” (Päivä Osakeyhtiö 2000) kertoo Betel seurakunnasta Espanjan Madridissa (Jumalan huone espanjaksi), jossa seurakunta on saanut sydämelleen auttaa narkomaaneja ja vankiloissa olleita uuden elämisen arvoisen elämän alkuun. Betel seurakunnan jäsenet ovat olleet narkomaaneja, kuten heroinisteja ja kaikilla on ollut vankilatuomioita. Monet tämän seurakunnan jäsenistä olivat hiv-positiivisia, mutta nykyään enää harvat. Espanjan Madridin Betel seurakunta on kasvanut (vuonna 2000) silloiseen mittaansa neljässätoista vuodessa ja on perustanut viisikymmentä uutta yhteisöä yhdeksään maahan kaikkialle Eurooppaan aina Melillasta – marokkolaisesta espanjalaisyhteisöstä – Lissaboniin, Malagaan, Almeriaan, Sevillaan, Valenciaan, Barcelonaan, Marseilleen, Hampuriin, Napoliin ja Birminghamiin. Pohjois-Amerikassa New Yorkissa ja Pueblassa Meksikossa, sekä uusin kenttä Pohjois-Intiassa. Monet Betelin toimintatavat määriteltiin noina ensimmäisinä vuosina. Käytännön toimia ovat osoitettu rakkaus – keskinäinen huolenpito, todistaminen ja opetuslapseus; luottamus, anteeksiantamus ja armo; vapaa sisäänpääsy, vapaa ulospääsy; työ, arvokkuus ja työn tuoma omavaraisuus – kaikki perustui ihmissuhteisiin. He eivät soveltaneet mitään ohjelmaa eivätkä noudattaneet seurakuntien perustamisstrategioita. Sen sijaan he ottivat vastaan ne, jotka Herra heille lähetti, ja rakenne syntyi tarpeiden mukaan. Heillä ei ollut käsitystä siitä, mihin olivat menossa tai miten sen tekisimme. Yritimme vain vastata siihen, mitä koimme Jumalan haluavan tehdä. Valitsivat nimeksi ’Jumalan talo’ – espanjaksi Betel. Heillä ei ole psykologeja tai koulutettuja hoitoalan ammattilaisia, vaan toimivat Jumalan läsnäolossa ja voimassa. Betelissä eläminen tuo ihmiset yliluonnollisen Jumalan valtakunnan piiriin. Vuode ja puhtaat lakanat, puhtaat vaatteet, ruoka ja ystävä joka sitoo haavat ja auttaa vieroituksessa, oisoittavat käyttäjille Jumalan rakkautta käytännössä. Lainaus tästä kirjasta sivulta 87: ”Juana Garcia Mellinas joutui heroiinikoukkuun 13-vuotiaana. Hän synnytti ensimmäisen lapsensa 16-vuotiaana, pian avioitumisensa jälkeen. Yhdessä miehensä kanssa hän ryösti pankkeja, jalokiviliikkeitä – missä vain oli rahaa. 19-vuotiaana hän joutui vankilaan. Juana pääsi vankilasta ennen puolisoaan, mutta kotiväki oli kääntynyt hänelle selkänsä, ja puolen vuoden ajan hän eli kadulla. Hänet pidätettiin toistuvasti, ja lopulta hänelle annettiin vielä kuuden vuoden tuomio. Osana tuomiotaan hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen Beteliin. Hän tuli Malagaan, Espanjaan elokuussa 1997. Hän asui ja työskenteli yhteisössä päivisin ja palasi vankilaan illalla. Marraskuussa 1999 hänen annettiin muuttaa Beteliin kokoaikaisesti, ja 4. helmikuuta 2000 hänen koko tuomionsa tuli kärsittyä. Juana oli saanut Betelin esitteen Madridin kaduilla. Siinä luki: ’Kun olet liian sairas varastamaan, tule meille, niin me huolehdimme sinusta.’ … Juana alkoi lukea saamaansa Raamattua, ja muutaman seuraavan kuukauden aikana hänestä alkoi vähitellen tuntua, että hänen sydämensä alkoi virota. ’Todella vakuuttuneeksi Jumalan rakkaudesta minut sai se, mitä tapahtui vauvalleni. Hän oli syntyessään hiv-positiivinen, ja kaikki odottivat hänen kuolevan kahdessa vuodessa. Sanoin Jumalalle: ’Jos olet olemassa, paranna pieni tyttöni.’ Sen jälkeen koin joka päivä suurempaa rauhaa. Joka päivä pystyin luovuttamaan Rebeccaa yhä enemmän Herran hoitoon.’ … Lääkäri ei hämmästynyt vain siitä, että HIV oli kadonnut – hän ihmetteli myös sitä, ettei Rebecalla enää ollut hepatiittia. Juana aikoo pysyä Betelissä ja kasvattaa Rebecan kodissa, jossa hänestä pidetään huolta ja häntä kunnioitetaa.” Kotisivut: https://betel.org/betel-spain/

Vankiloiden olemassaolon merkitys avautui, kun olen lukemassa Anwar Sadatin kirjaa ”Presidentin ääni” (WSOY 1978), jossa hän kertoo myös vankilassaolokokemuksiaan yksityiskohtaisesti, jotka alkoivat, kun Egypti oli Englannin vaikutusvallan alainen. Suojellakseen sijoituksiaan Yhdistynyt kuningaskunta otti Egyptin haltuunsa vuonna 1882, vaikka nimellinen valta säilyikin osmaneilla vuoteen 1914 asti. Vuonna 1914 maasta tehtiin virallisesti Britannian protektoraatin alainen Egyptin sulttaanikunta. Vuonna 1922 Egypti virallisesti itsenäistyi, mutta Britannialla oli maassa huomattava vaikutusvalta vielä sen jälkeen, koska sillä oli sotilastukikohtia Suezin kanavan varrella, jota se yhä piti hallinnassaan. Egyptin parlamentti laati vuonna 1923 uuden perustuslain suositun Sa’d Zaghulin johdolla. Vuosina 1924–1936 maassa yritettiin muotoilla Egyptin hallintoa eurooppalaisen mallin mukaan. Britit kuitenkin pitivät tietyn määrän valtaa hallussaan, mikä johti hallituksen jatkuvaan epätasapainoon. Egyptiläiset iloitsivat siitä, että Englannin joukot olivat alakynnessä Saksan Erwin Rommelin joukkoja vastaan taisteltaessa toisessa maailmansodassa. Anwar Sadat oli sodan aikaan upseeri ja yritti ottaa yhteyttä Deutsches Afrikakorps’n komentajaan erämaan kettu Erwin Rommeliin, jotta olisivat tehneet sopimuksen, että saksalaiset antaisivat Egyptille itsenäisyyden, jolloin egyptiäiset olisivat tulleet Rommelin puolelle. Anwar Sadatin ehtona olisi ollut, etteivät antaisi Egyptiä Mussolinille hallintaan kuten oli sovittu, sillä Mussolinilla oli jo valkoinen ratsu varattuna, jolla olisi ratsastanut Roomasta Kairoon ja tullut ottamaan vallan haltuunsa. Anwar Sadat paljastui ja saksalaiset vakoilijat ja joutui vankilaan muutamaksi vuodeksi. Sadat olisi luvannut egyptiläisiä apujoukkoja Rommelille, jos olisi suostunut Sadatin ehtoihin itsenäisestä Egyptistä, mutta hanke ei onnistunut.

Toisen maailmansodan päätyttyä, jolloin Anwar Sadat oli tavannut salaseuran, joka päätti salamurhata Wafdin hallituksen valtiovarainministeri Amin Osmanin ja Egyptin-British Friendship Societyn johtajan, joka tuki englantilaisia. Osman murhattiin tammikuussa 1946. Amin Osmanin salamurhan jälkeen Sadat pidätettiin ja palasi taas vankilaan, jossa oli kamalammat olosuhteet kuin edellisellä kerralla kovan kurin ja syöpäläisten jne. johdosta. Qarmidanin vankilassa hän koki vaikeimmat ajat. Sadat joutui kuulusteluihin salamurhaan osallistumisesta, mutta kielsi kaikki, koska se oli luvallista taisteltaessa vääräuskoisia englantilaisia alistajia vastaan. Vapauduttuaan vankilasta ja Presidentiksi päästyään kävi näytöksenomaisesti itse hakulla purkamassa vankilan, jossa oli ollut ja rakennutti uuden tilalle ihmisille kelvollisen vankilan, jossa ei ole syöpäläisiä ja kunnolliset vessat. Näin oma vankilakokemus sai aikaan epäkohtien korjaamista. (Vuoden 1952 vallankaappauksen pääarkkitehti oli Anwar Sadatin ystävä Gamal Abdel Nasser, joka pakotti presidentti Nagibin eroamaan vuonna 1954. Nasserin kuoleman jälkeen häntä seurasi varapresidentti Anwar Sadat. Sadat vaihtoi Egyptin puolta Neuvostoliitolta Yhdysvalloille, karkottaen maasta neuvostoliittolaiset neuvonantajat vuonna 1972. Hän myös käynnisti taloudelliset Intifah-uudistukset murskaten samalla väkivaltaisesti sekä uskonnollisen että maallistuneen opposition. Myös Egyptin nimi palautettiin viralliseen käyttöön. Yksi Sadatin rauhanpolitiikan tärkeimmistä tavoitteista oli saada uskonnollista tukea ponnisteluilleen. Jo vierailullaan Yhdysvalloissa loka–marraskuussa 1975 hän kutsui evankelisen pastori Billy Grahamin viralliselle vierailulle. Sen lisäksi hän kehitti suhteita evankelisiin kristittyihin Yhdysvalloissa, sekä rakensi myös yhteistyötä Vatikaanin kanssa. Huhtikuun 8. päivänä 1976 hän vieraili Vatikaanissa ensimmäistä kertaa ja sai paavi Paavali VI:lta tukea rauhan saavuttamiseksi Israelin kanssa, jotta se sisälsi oikeudenmukaisen ratkaisun Palestiinan kysymykseen. Sadat puolestaan esitti paaville julkisen kutsun vierailla Kairossa. Anwar Sadatista tuli vuonna 1977 ensimmäinen arabijohtaja, joka vieraili Israelissa virallisesti, kun hän tapasi Israelin pääministerin Menachem Beginin ja puhui Knessetissä Jerusalemissa näkemyksensä siitä, kuinka saada aikaan kattava rauha arabien ja Israelin väliseen konfliktiin. Lopulta Anwar Sadat ja Israelin pääministeri Menachem Begin allekirjoittivat rauhansopimuksen Washingtonissa 26. maaliskuuta 1979 Camp Davidin sopimuksen jälkeen, Egyptin ja Israelin välisten tapaamisten sarjan johdolla Yhdysvaltain presidentti Jimmy. Carter. Sekä Sadat että Begin saivat Nobelin rauhanpalkinnon sopimuksen luomisesta.).

Siperiaan karkotetut suomalaiset vangit

Toivo Rapeli ”Siperian haaste” (Kirjapaja 1977), josta lainaus sivulta 18: ”Vasta kun venäläiset liittivät nämä alueet kiinteämmin alaisuuteensa, alkoi Siperian varsinainen asuttaminen. Jermakin miehet kukistivat siperialaiset kaanikunnat. Syntyi linnoitettuja venäläisiä kaupunkeja: Tjumen, Tobolsk, Manganseja ja useita muita. Varhaisimpina aikoina Venäjällä oli vallalla kuolemanrangaistus, mutta keisarinna Elisbetin (1741-1761) aikana ja sen jälkeen sitä ei pantu toimeen. Keisarinna antoi ukaasin, jonka nojalla tilanherrat saivat oikeuden karkottaa maaorjatalonpoikia Siperiaan ilman oikeudenkäyntiä, pelkästään ’röyhkeästä käytöksestä’. Tästä alkaen Siperia sai pelottavan kaiun. Pelkästään yhden vuosikymmenen aikana 1867-1876 karkotettiin Siperiaan 79 000 ihmistä. Vuoteen 1900 mennessä karkotettujen lukumäärä nousi 287 000:ään… Jo Pultavassa kärsityn tappion jälkeen joutui joukko suomalaisia Siperiaan vangeiksi. Siperiaan karkotettiin näinä aikoina myös vangittuja virkamiehiä, monet perheineen. Isonvihan aikana 1714-1721 suomalaisten luku Siperiassa lisääntyi. Myöhemmin mm. elinkautiseen pakkotyöhön määrättyjä ja irtolaisia lähetettiin mielellään maasta pois. Monet pitkäaikaista vapausrangaistusta kärsivät anoivat jopa itse päästäkseen siirtolaisiksi Siperiaan, sillä eläminen maamme ahtaissa vankiloissa merkitsi melkoista kärsimystä… Kuuluisin karkotuksen saanut ’häijy’ oli Jaakko Jaakonpoika Pukkinen eli ’Pukkilan Jaska’, josta laulussa lauletaan. Hänet karkotettiin 1853. Toinen kuuluisa mies oli Johannes Sippola eli ’Sippolan Janne’, joka karkotettiin 1861. Maineikkain Siperiaan karkotetuista lienee ollut talollisen poika Johannes Hallinen eli ’Hallin Janne’ Kuorevedeltä. Hän teki renkinsä kanssa ryöstömurhan 1867, ja heidät molemmat tuomittiin Siperiaan… Suomalaisten kuljettamisesta Siperiaan  on katekeetta V. Juntunen 31.1.1900 merkinnyt Siperiassa muistiin Riihiranta-nimisen suomalaisen kertomuksen... Katekeetta Juntunen merkitsi vuonna 1906 muistiin Matti Pekkala-nimisen rangaistusvangin kokemuksia… Britannian ja ulkomaiden Bibliaseuran englantilainen lähetti Henry Landsdell kertoo tavanneensa Oulun vankilassa suomalaisen naisen, joka oli paennut Siperiasta… Inkeristä oli lähtenyt Siperiaan siirtolaisia maaorjuutta pakoon. He olivat suomalaisia, ja kun myöhemmin Suomestakin tuli sinne väkeä, syntyi Keski-Siperiaan suomalainen siirtokunta. Inkeriläiset perustivat 1802 Ryzkovan kylän Omskista luoteeseen. Kaikki Länsi-Siperian suomalaiset siirtolat, joita Ryzkovan lisäksi oli kolme, ovat saaneet kantaväestönsä tästä siirtolasta… Suomesta karkotetut lähetettiin kaivoksiin aina vuoteen 1848 asti. Hajasijoittelun takia heistä on jäänyt jälkimaailmalle hyvin vähän tietoja. Siperiassa matkustellut M. A. Castren antoi selvityksen suomalaisten oloista. Suurin osa heistä työskenteli Nertshinskin kaivoksissa. Useimmat heistä elivät mitä suurimmassa kurjuudessa. Syynä tähän oli juoppous. Hengellisen huollon täydellinen puuttuminen painoi karkotettujen mieltä. Useimmat papeista olivat sekä kansallisuudeltaan että kieleltään suomalaisille vieraita. Saarnatessaan he käyttivät viron kieltä. Inkeriläisiä muutti jatkuvasti Siperiaan, samoin muitakin luterilaisia, varsinkin virolaisia ja saksalaisia. Monet suomalaiset perustivat Siperiassa perheitä. Myös uusia siirtoloita syntyi. Ryzkovaa hieman pohjoisemmaksi perustettiin Bukenen ja Bojarkan siirtolat. Länsi-Siperiaan perustettiin siirtola Om-joen varrelle 1861. Kylän nimi oli Helsinki, siitä tuli suomalainen asutuskeskus… Varsinkin joulunpyhien aika oli vaikea, sillä silloin suomalaiset irtolaisainekset kerääntyivät Helsinkiin juomaan, räyhäämään ja tappelemaan. Paavo Granö kuvailee tilannetta… Henrik Wrede – Mathilda Wreden veli – toimi 1880-luvulla kolmisen vuotta Englannin ja ulkomaan Bibliaseuran palveluksessa Siperiassa etupäässä Irkutskissa ja sieltä itään ja koilliseen ulottuvilla alueilla… Huomattava muutos oloissa tapahtui, kun Siperiaan matkusti pappeja ja opettajia. Erityisesti on mainittava pastori Johannes Granön työ. Hän tuli v. 1885 suomalaisten siirtoloiden opettajaksi ja sielunhoitajaksi. Hän asui Omskissa ja kävi vuosittain kiertämässä kaikki suomalaiskylät, jopa oleskeli muutaman viikon kussakin jokaisella käynnillään. Hän sai työhön avukseen veljensä, pehtori Anders Granön, joka asettui asumaan Helsingin kylään… Suomalaiset ovat yhä enemmän sulautuneet sikäläiseen väestöön. Om-siirtolan paikalla sijaitsee nykyisin Pobede-niminen kolhoosi. Siinä on 11 eri kansallisuutta. Suomalaisia on muutamia kymmeniä… Joukko punaisten riveissä kansalaissodassa taistelleita suomalaisia pakeni sodan päättyessä Neuvostoliittoon, jossa he joutuivat kärsimään ehkä elämänsä kovimmat koettelemukset. Keväällä 1918 Venäjälle siirtyneistä suomalaisista osa joutui siirtymään Siperiaan. Viipurissa ja muuallakin raaoista murhistaan tunnettu ’kenraali’ H. Kaljunen pakeni Omskiin… Juna pysähtyi ja vaunuissa olleet ihmiset tyhjennettiin Buissa. Siellä oli jo ennestäänkin suomalaisia… Heikki Herlin kertoo historiikissaan Suomalaiset Siperiassa suomalaisjoukon matkasta… Yleisesti lienee tuskin tunnettua, että suomalaiset tutkijat ja tiedemiehet ovat tehneet Siperiassa uraanuurtavaa työtä jo varhaisina aikoina. Pappi ja tutkimusmatkailija Erik Laxman (1737-96) nimitettiin papiksi Barnauliin Obin varrella, mistä hän teki matkoja keräten kasvi-, eläin-, hyönteis- ja kivennäiskokoelmia. Hänet nimitettiin 1770 Pietarin tiedeakatemian akateemikoksi sekä taloustieteen ja väliaikaiseksi kemian professoriksi.”

Karkotetut suomalaiset Siperiassa autonomian aikana Luettelo Siperiaan karkotetuista rikollisista ja irtolaisista autonomian aikana perustuu fil. tri Alpo Juntusen väitöskirjan tutkimuskortistoon. Siihen on koottu tiedot karkotetuista vankiloiden, senaatin oikeusosaston, kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin arkistoista. Jokaisesta karkotetusta on tehty oma korttinsa, johon on kirjattu häntä koskevat tiedot. Luetteloon on tallennettu kaikki korteissa esiintyvät tiedot. Kortisto on vuonna 2003 sijoitettu Turun maakunta-arkistoon.  Taustatietoa karkotuksesta ja karkotettujen elämästä Siperiassa löytyy fil. tri Alpo Juntusen julkaistusta väitöskirjasta Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa. Suomen vankeinhoidon historiaa, osa 3. 1983, 210 s. ISBN 951-46-6712-3. Myös julkaistu sarjassa Siirtolaisuustutkimuksia A 10. 1983, 210 s. ISBN: 951-9266-22-4. Käytetyt lyhenteet: AD = anomusdiaari; Da = päätöstaltio; EE = senaatin kirkollisasiaintoimituskunta; KKK = kenraalikuvernöörin kanslia; Mvs = ministerivaltiosihteeri; VSV = valtiosihteerinvirasto. Esimerkkinä mainitaan mm. Kankkunen Matti. Ikä: 23 Rantasalmi. Tuomittu irtolaisuudesta vähintään 1 vuodeksi Kronoborgin ojennuslaitokseen; Tehnyt anomuksen päästä siirtolaiseksi Siperiaan ja sen. katsoo, ettei ole mitään syytä olla päästämättä häntä sinne, H:ki 19.3.1858; Mvs esitti asian keisarille, joka hyväksyi sen 12/24.4.1858; VSV 1858 akt 386 (687, 376); KKK 7/1858; Ilm. Viip. lähdöstä 2/14.9.1858.

Alpo Juntusen kirjassa ”Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Speriassa” (Siirtolaisuusinstituutti Turku 1983) todetaan näin: ”Oltuaan muutaman päivän siirtolassa Granö havaitsi, että asukkaiden siveellinen taso oli erittäin alhainen. Rikokset, tappelut ja juopottelut olivat jokapäiväistä elämää. Tämä johtui karkotettujen taustasta ja siitä, ettei heillä ollut opettajaa eikä järjestyksenpitäjää. Asukkaat olivat vuosikymmeniä saaneet asua kuin villi-ihmiset.” Museoviraston kuva-arkistossa on Albin Mikanderin valokuvakokoelma suomalaisista karkotetuista Siperiassa.

Johannes Granö on kirjoittanut kirjan ”Kuusi vuotta Siperiassa” (Weilin & Göös’in osakeyhtiön kirjapainossa ja kustantamana 1893), jossa todetaan: ”Vanhin suomalainen siirtola Siperiassa on Rishkova Tshukalinin piirissä Tobolskin kuvernementissä. Vuonna 1802 siirtyi vähä yli kahdenkymmenen perheen Inkeriläisiä suomalaisia Narvan seudulta tuhon kaukaiseen maahan. Syyksi siirtymiseen sanovat nämä jälkeläiset kuulleensa esi-isiltään sen julmuuden, jolla heitä kohtelivat tilan haltijat, joiden orjia he olivat ja joille heidän piti alinomaan tehdä työtä, niin että oman maanviljelyksensä, josta heidän ja heidän perheidensä oli elettävä, oli heidän tehtävä yöllä. Kun tämä olo tuli yhä raskaammaksi, lähettivät he kaksimiehisen lähetyskunnan Aleksanteri I:sen luo Pietariin…”

Johannes Granö ”Kuusi vuotta Siperiassa” (Weilin & Göös’in osakeyhtiön kirjapainossa ja kustantamana 1893), josta lainaus: ”Kun minä iltapäivällä kävin vankilassa niin sain minä kuulla eräältä suomalaiselta, joka sairauden vuoksi oli jäänyt toisista jälelle, että kaikki sinä vuonna lähetetyt jo olivat lähteneet Tjumenista. Minä pidin varmana, että he tulisivat hajotettaviksi sinne tänne venäläisiin kyliin kuten ennenkin. Sittemmin sain kuulla siirtovangeilta, että he matkalla olivat saaneet käskyn pysähtyä vankilaan Tshukalinissa. Täällä täytyi heidän odottaa kaksi viikkoa, ymmärtämättä syytä viivytykseen. Sitten tuli käsky että he olivat tiloitettavat vanhaan luterilaiseen siirtolaan Rishkovaan ja laskettavat vapaiksi. Että tämä oli seuraus käynnistäni Tjumenin vankikonttorin päällikön luona, ymmärsin heti. Mainitussa konttorissa kuulin että 18-20,000 siirtovankia tulee vuosittain Siperiaan. Vahinko vaan että konttorin nykyinen päällikkö tulee luopumaan siitä toimestaan ja siirtymään korkeampaan virkaan Omskissa. Sillä ei tiedä kuinka uusi tulee noudattamaan tuota asetusta. Kuitenkin lupasi nykyinen päällikkö osoittaa asetusta jälkeläiselleen. Asetusta oli minulla mukana kaksi venäläistä kappaletta ja jätin toisen tähän konttoriin. Tjumen on hyvin renttumainen kaupunki. Eräässä tappelussa täytyi meidän sattumalta vasten tahtoamme olla läsnä. Ajoimme issikalla ja kun tämä eräässä kadunkulmassa näki niin hauskan asian kuin tappelun, pysähtyi hän heti ja näytti hänellä olevan hyvä halu sekaantua mellakkaan. Mutta kun hän nyt kumminkaan ei ollut siihen tilaisuudessa, niin huusi hän kuitenkin toiselle puolelle: ”lyökää, lujasti!” Omituiselta näytti tappelu. Osanottajia oli? 7 à 8 miestä. He asettuivat ensin piiriin ja sitten hyökkäsivät he toistensa kimppuun lyöden ja hosuen. Sitten hajosivat he taas tullen entiseen asentoonsa piiriin ja silloin tehtiin uusi hyökkäys. Mutta heidän huomaamattansa mitään vaaraa tulikin poliisi ja sieppasi kiinni muutamia heistä, ja asia oli lopussa. Täällä olivat kaikki ikkunat varustetut luukuilla, jotka huolellisesti suljettiin yöksi. Tämä tapa on yleinen Siperiassa, sekä kaupungissa että maalla. Luukkujen taitse kulkee rautakanki ja sen toisessa päässä on koukku, jonka voi seinän läpitse pistää huoneeseen; siellä pistetään nappula koukun läpi tehtyyn reikään ja varas ei siis voi helposti tulla sisään tätä tietä. Kun piha sitä paitsi on aidattu neljän kyynärän korkuisella lauta-aidalla, jonka harja usein on varustettu terävillä piikeillä, sekä kaksi tai kolme valpasta koiraa vartioimassa, niin voi ymmärtää ettei varas paljo saa toimeen sellaisissa paikoissa, varsinkin kun tähän on lisättävä että yksi tai useampia yövartijoita kävelee ympäri myöskin kylissä.”

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Leevi Launonen ”Nina Åström toisin silmin” (Aikamedia 2016)
Henrik Wrede ”Kymmenen vuotta vapautettujen vankien parissa – Mistelmia” (WSOY 1926)
Henrik Wrede ”Jokilaivalla ja tarantassissa – matkakuvaus Siperiasta 100 vuoden takaa” (Karas-sana 1985)
Johannes Granö ”Kuusi vuotta Siperiassa” (Weilin & Göös’in osakeyhtiön kirjapainossa ja kustantamana 1893)
Ester Ståhlberg ”Mathilda Wreden testamentti” (WSOy 1949)
Ester Ståhlberg ”Mathilda Wrede” (WSOY 1966)
Saara Karppinen ”Mathilda, Henrik ja vangit” (Päivä Osakeyhtiö 2004)
Aarne Ylppö ”Herra on lippuni – vankien ystävän vapauttavaa sanaa” (Kuva ja Sana 1963)
Taito Seila ”Vapautetut” (Kuva ja Sana 1961)
Emma Pulkkinen ”Francesca” (Päivä 2009)
Ilkka Puhakka ”Mitä silmät ei nää” (Päivä Osakeyhtiö 2008)
Olli Karhi ”Klinu: elinkautusvanki Reijo Loikkasen tarina” (Karas-sana 1993)
Eero Pokela ”Kutsu – Jussi Latvalan kolme elämää” (Minerva 2012)
Tapani Koivunen ”Amerikkalainen painajainen – Vuoteni USA:n vankiloissa” (Atena 2015)
Michael Franzese ”Veriliitto – Hän jätti mafian ja jäi eloon” (Kristillinen kirja- ja musiikkikustannus 2015)
Antti Sainio ”Vankilalähetti” (Evankeliumi ja vankilalähetys ry.)
Fred Lemon ja Gladys Knowlton ”Vapautettu – rikollinen löytää Jeesuksen” (Päivä Oy 1980)
Paul Raja-aho ”Älä luovuta – Never Give Up – Pioneerin polku – Rauno Kokkola” (Päivä Oy 2024)
Wikipedia

Opinnäytetöitä:

Marjo-Riitta Antikainen ”Mathilda Wrede ja vankeinhoito 1883-1913” (Lisensiaattityö, Helsingin yliopisto 2002)

Tuulimaria Bützow ”’Ku käet ristiin laitetaan nii joku pittää minusta huolen’ – Uskonnollisuuden merkitys vapautuneille naisvangeille” (Kirkkososiologian pro gradu -tutkielma 2019)
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/305058/Butzow_Tuulimaria_Pro_gradu_2019.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Janika Lindström ja Kimmo Kumlander ”Auttamista, vaikuttamista, asiantuntemusta – Järjestöjen monet roolit kriminaalityössä” (Humanistinen ammattikorkeakoulu 2014)
https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2014/11/Jarjestojen-monet-roolit-kriminaalityossa.pdf

Ulla Forsblom ja Katariina Kerttula-Hiippavuori ”ViaDian kristillinen kuntoutus – Naisvangin tie rikoksettomaan elämään” (Laurea amk, opinnäytetyö 2019)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/166425/Opinna%CC%88ytetyo%CC%88%20Forsblom%2C%20U.%20ja%20Kerttula-Hiippavuori%2C%20K.%202019.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Linkkejä:

https://www.tv7.fi/arkki/isannan-poydassa/vieraana-antti-sainio_p10704/ (vankilalähetti Antti Sainio)
https://seura.fi/viihde/julkkikset/maria-tyyster-taustani-auttaa-ymmartamaan-vankeja/
https://www.kirkotvankiloissa.fi/yhteistyoverkosto/ (Yhteistyöverkosto – Prison Fellowship International, PFI)
https://fi.wikipedia.org/wiki/Mathilda_Wrede
https://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Renqvist
https://en.wikipedia.org/wiki/At_Folsom_Prison
https://marttyyrienaani.fi/tyomme/meista/
https://www.natgeotv.com/fi/ohjelmat/natgeo/vankilassa-ulkomailla

Yhteiskristillisyys

Kuulun nykyään luterilaiseen kirkkoon ja minua on mietityttänyt se, että voiko Raamatusta saada sellaisen käsityksen, että on olemassa vain yksi Jeesuksen ruumis, eli vain yksi uskovien yhteinen joukko, jotka kuuluvat erilaisiin kirkkokuntiin. Tämä uskovien joukko on aikojen kuluessa aina Jeesuksen ajoista alkaen jakaantunut isoihin kirkkokuntiin ja lukemattomaan joukkoon pieniä vapaiden suuntien yhdistystoimintaan pohjautuviksi seurakunniksi, joilla ei ole välttämättä mitään yhteyttä isompiin kirkkokuntiin tai toisiinsa.

Pohdintaa siitä mistä jakaantuminen johtuu löytyy: Francis Frangipane ”Että he olisivat yhtä” (Itätuuli-Kustannus 2002), josta lainaus sivulta 10: ”Saatanan tavoite ei ole vain puhua pahaa vaan asettaa jotakin ihmisten väliin erottaakseen heidät toisistaan. Tämä hajottava työ tuhoaa ystävyyksiä, avioliittoja ja seurakuntia. Hän liioittelee sitä, mikä näyttää väärältä toisessa ihmisessä, ja vääristelee tuon ihmisen vastustelevia kommentteja. Hän tekee turhiksi pyrkimyksemme päästä sovitteluratkaisuun ja jakaa yhä uudelleen kristittyjä uusilla kiistakysymyksillä.”

Jakaantumista seurakunnissa monesti aiheuttaa uudet hengen liikehdinnän  ilmentymät, joita aiemmin ei ole koettu tai muisteta niitä olleen, eikä voida olla varmoja siitä, että hengen kyseiset liikehdinnät ovat Juamalasta lähtöisin, kuten niinkutsuttu Toronton herätys, joka jakoi monet seurakunnat sisältä puolesta ja vastaan niin, että seurakuntien johto jopa pakotti eroamaan ne, jotka tähän uuteen hengen liikehditään mukaan menneet. Mahdollisuus oli siis tehdä parannus harhasta tai eroamaan harhaoppineina seurakunnasta. Näin rakkaus kylmenee seurakunnissa jakaantumisten seurauksena, kun uusista jakaantuneista seurakunnista tulee jonkinasteisia vihollisia toisilleen.

Aapeli Saarisalon Raamatun Sanakirjassa todetaan yhteydestä kristittyjen välillä, että kristittyjen yhteys on sitä mitä Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan, että hänen opetuslapsensa olisivat yhtä, ”että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt” (Joh. 17:21), Opetuslasten yhteyden perustana on niin muodoin heidän asenteensa Isään ja Poikaan. Sen esikuvana on Isän ja Pojan keskinäinen yhteys. Ei siis ole kysymys pelkästään ulkonaisesta yhteydestä. Mutta ”samoin kuin Poika on kaikessa täysin riippuvainen Isästään ja Isä leimaa hänen ajattelemisensa, tahtomisensa ja tekemisensä, tulee Isän Jeesuksen kautta leimata heidän ajattelemisensa, tekemisensä ja tahtomisensa.” Tätä sisäistä tietä he tulevat yhdeksi, ei millään ulkonaisella, keinotekoisella tavalla. Ef, 4:3 puhuu ”hengen yhteydestä”, so. siitä yhteydestä uskovien kesken, jonka Jumalan Henki on luonut. Hengen kautta asuu Kristus heissä ja siksi he ovat yhtä. Heidän yhteytensä säilytetään rauhan yhdyssiteellä, Keskinäiset riidat tuhoavat yhteyden, sillä sellaisessa taistelussa ilmenee itsekäs mielenlaatu, Ef, 4:3 puhuu yhteydestä ”uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa”. ”Tuntemisella” tarkoitetaan tässä tuntemista, joka perustuu uskoon ja saa alkunsa siitä.

Iso Raamatun tietosanakirja määrittelee kristittyjen yhteyttä, että se on ykseyttä, mikä on Jumalan kansan tuntomerkki UT:ssa samoin kuin VT:ssakin. Kun Jumala kokoaa itselleen kansaa, alkaa ihmissuvun yhdistäminen, Joh. 11:52. Tämä merkitsee liikettä päinvastaiseen suuntaan kuin se hajaantuminen, joka alkoi Baabelin tornin rakentamisesta. Helluntai-ihme, jonka välityksellä uusitestamentillinen seurakunta perustettiin. Helluntaipäivänä tuli esiin yhteenkuuluvuus ja yhteys, joka särki kaikki kielelliset, kansalliset ja sosiaaliset rajat, Ap. t. 2. ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa”. Ykseyden perustana on yhteys Jeesukseen Kristukseen, joka on viimeinen Aadam, uusi kantaisä. Hänestä alkaa aivan uusi suku. Tämä uusi suku on Hänen seurakuntansa, jota kutsutaan myös Kristuksen ruumiiksi. Varsinkin ehtoollinen havainnollistaa Kristuksen yhteydessä syntyvää ykseyttä. ”Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset”, 1Kor. 10:17. Uskovien yhteyttä Jumalaan ja Kristukseen sekä heidän keskinäistä yhteyttään Jeesus vertaa mm. viinipuuhun ja oksiin, Joh. 15. Koko viinipuussa ja kaikissa sen oksissa sykkii yksi Kristus-elämä. Kristukseen uskovat ovat Kristuksessa, ja Kristus on heissä salaperäinen yhteys. Paavali kuvaa ykseyttä puhumalla ruumiista. Kristus on pää, ja uskovat ovat ruumis, joka kokonaan kuuluu Hänelle ja joka muodostaa elimellisen ykseyden. ”Te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä”, 1Kor. 12:27.

Tässä on esimerkki yhteiskristillisestä toiminnasta, josta voimme lukea Juhani Kuosmanen ”Herätyksen historia” (Ristin Voitto 1979), josta lainaus sivulta 276: ”Huhtikuun 19.1906 vuokrattiin Azusa-katu 312, sillä Bonnie Brae -kadun rakennus sortui väenpaljoudesta. Uusi paikka oli kerran ollut metodistikirkko, mutta nyt sitä oli käytetty mm. tallina… Kun Seymore istui rukoillen, hän tavallisesti piti päätään ylemmässä laatikossa… Kokoukset Azusa-kadulla alkoivat aamupäivällä kymmenen tienoilla ja kestivät iltamyöhään…Kokousten meno oli spontaania: rukous, palvonta, todistukset, kiitos ja saarna. Ei ollut varsinaista johtajaa, sillä haluttiin antaa Hengen johtaa. Ei ollut myöskään uhrinkeruuta eikä ohjelmaa. Kokoukset muistuttivat nykyisiä karismaattisia kokouksia. Tämä ehkä käy päinsä siellä, missä ei tarvitse rakentaa järjestäytynyttä seurakuntaa, ja alussahan ei Azusa-kadun toimintaa nimenomaan ajateltukaan seurakuntana… Kokouksissa tapahtui jatkuvasti: sairaita parani, sieluja pelastui ja ennen kaikkea uskovia täyttyi Pyhällä Hengellä.”

Paul Raja-aho ”Älä luovuta – Never Give Up – Pioneerin polku – Rauno Kokkola” (Päivä 2024), josta lainaus sivulta 145: ”Karisma-konferenssin yhtenä erityispiirteenä on yhteiskristillisyys. Kaikki muut konferenssit on tarkoitettu lähinnä omien kirkkokuntien ja herätysliikkeiden kristityille. Meillä on tavoitteena tavoittaa kaikkien suuntien uskovia – tavallisia seurakuntalaisia ja työntekijöitä. Näin konferenssi on omalta osaltaan kaatamassa raja-aitoja eri piirien uskovien väliltä. Konferenssi ei ole poistamassa seurakuntia eikä niiden merkitystä – se ei ole tarkoitus, vaan tarkoitus on, että tämä saisi olla opetukseltaan vahvistamassa seurakuntia. Kristuksen ruumiissa me tarvitsemme toisiamme. Ei kukaan voi kulkea yksin. Me tarvitsemme toistemme rohkaisua, nihdetta ja ohjausta.”

Espanjassa vieraillessani olen huomannut, ettei suomalaisilla vapaiden suuntien seurakunnilla, jotka järjestävät kokouksia suomalaisille siellä, ei ole edes jäseniä, koska toiminta kuuluu paikalliseen Espanjalaisen seurakunnan toimintoihin, joiden suojissa toimivat suomalaisten hyväksi.

Olen kuulunut moneen erilaiseen kirkkokuntaan ja vapaiden suuntien seurakuntaan, sekä yhteiskristillisiin järjestöihin kuten Gideonit ja STELK, enkä ole havainnut mitä lisäarvoa itse jäsenyys toisi tullessaan, sillä olen aina jäänyt vähän ulkopuoliseksi. Olen ollut mukana yhteiskristillisessä vankilavierailuryhmässä, joka kävi myös asuntoloissa pitämässä kokouksissa. Äidin puoleinen vaarini oli käsittääkseni yhteiskristillinen, vaikka oli ortodoksi. Minulla on ollut myös yhteys rabbi Benjamin Lillemäen (kuoli 2024) messiaaniseen seurakuntaan Virossa, jossa kokivat, että minulla on pastorin kutsumus, josta laativat todistuksen eräässä kokouksessa, vaikka minulla ei seurakuntaa ollutkaan vuonna 2015, enkä kuulunut jäsenenä heidän messiaaniseen seurakuntaansa. Kirkon pirstoutuminen erilaisiksi yhteyksiä vaille oleviksi kirkko- ja seurakunniksi, mikä on Jumalan tahdon vastainen asia. Ongelmana yhteiskristillisyydessä voi olla, että seurakuntien lampaat tuo kirkkokunnille ja seurakunnille tuloja verojen, kymmenysten ja lahjojen muodossa, jos koetaan uhkana, että joku toinen yhteisö varastaa heidän lampaansa syntyy taloudellisia vaikeuksia, taikka lampaat jättäytyvät kokonaan pois näistä kristillisisistä kirkoista välittämättä enää sielunsa pelastuksesta. Minulla on omakohtainen kokemus noin kymmenen vuoden takaa, sillä perustin eräässä seurakunnassa ollessani avustusyhdistyksen, jonka toiminnassa oli myös seurakunnan jäseniä mukana, mutta pastori näki asian niin, että olin varastanut hänen lampaansa ja myös lampaiden villat. Näihin näkemyseroihin yhdistystoiminta päättyikin sekin toiminta ja suuriin väärinkäsityksiin.

Emme voi väittää, että vain luterilaiset pelastuvat, emme myöskään, sillä usko on henkilökohtainen asia, eikä liity mitenkään eri kirkko- tai seurakuntien jäsenyyteen. Eri kirkkokunnissa on ihmisiä, jotka Pyhän Hengen työn vuoksi uskovat Jeesukseen ja pelastuvat. Kristittyjen ryhmien välillä herättää kovasti kiistaa se, että pelastutaanko hyvien tekojen tähden vai uskosta ilman tekoja. Käsittääkseni armosta uskon kautta uskoon tullutta seuraa Jumalan lapselle edeltä valmistetut hyvät teot Pyhän Hengen voimalla ja Hänen ohjauksessaan, ei siksi, että hän ansaitsi pelastustaan jälkikäteen tai hyviä töitä tehtäväkseen. Tärkeä olisi löytää todellista ja aitoa yhteiskristillisyyttä eli ekumeniaa, jossa Jumalan sanan valo poistaa kirkkokuntien aikojen kuluessa syntyneet mielipide-erot rakkauden kautta vaikuttavassa uskossa. Ongelmia tulee sakramenteista, eli pyhistä toimituksista, sillä kirkoilla on omia määriteltyjä pyhiä toimituksia, eli sakramentteja, joita voi jakaa vain saman kirkkokunnan virassa oleva pappi, mutten ne katsotaan pätemättömiksi. Sakramentteja voi olla, kuten kaste, ehtoollinen, rippi jne. Vapaiden suuntien seurakunnista puuttuu sakramenttikäsite ja niiden toimittaminen, koska on omaksuttu uskovien yleinen pappeus Raamatusta, jolloin maallikot jakavat ehtoollista ja suorittavat uskovien kastamista ja voivat jakaa Jumalan sanaa.

Yhteiskristillisyys on käytäntöön vietyä Ekumeniaa, mikä tarkoittaa eri kristillisten kirkkojen ja tunnustuskuntien yhteistyötä ja pyrkimyksiä läheisempään yhteyteen. Nykyinen ekumeenin liike sai alkunsa 1800-luvun lopulla. Kristillinen ekumenia on eri asia kuin uskontojen kohtaaminen ja niiden välinen vuoropuhelu eli uskontodialogi, vaikka myös viimeksi mainitusta toisinaan käytetään ekumenia-sanaa. Kansalliset ekumeeniset neuvostot ymmärtävät ekumenian nimenomaan kristinuskon sisäisenä liikkeenä. Ekumenian raamatullinen perusta on Jeesuksen niin sanotussa ylimmäispapillisessa rukouksessa: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21).

Christian Schreiber (s. 1921 Saksassa, mutta asui pitkiä aikoja Suomessa) ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1992), kertoo, kuinka hän on myös Suomessa työskennellyt kristittyjen ykseyden eteen. Lainaus tästä kirjasta sivulta 46: ”Tietämättään Robert Rokitta ensimmäisenä ihmisenä kylvi sydämeeni kristittyjen ykseyden siemenen. Hänelle Johanneksen evankeliumin 17. luvun jakeessa 22 mainittu Jeesuksen rukous kaikkien uskovien ykseydestä ’… että he kaikki olisivat yhtä …’ oli käynyt kaukana lähetyskentillä ajankohtaiseksi. Pian siitä tuli minullekin sydämen asia. Olinhan uskoontultuani joutunut eroamaan vanhempieni katolisesta kirkosta liittyäkseni luterilaiseen. Siirtymiseni kirkkokunnasta toiseen oli jättänyt sydämeeni haavan, joka ei ollut arpeutunut. Robert ja minä näimme kahden kirkkokunnan välisen kuilun. Kristittyjen jakautuneisuus oli vakava hätätila ja se tuskastutti meitä. Baptistikirkko, jonka palveluksessa toverini oli ollut, tuntui minusta vieraalta ja pidin sitä aluksi lahkona. Olin aikaisemmin kuullut puhuttavan baptisteista, metodisteista ja muista opinsuunnista, mutta en tuntenut niitä tarkemmin… Raamatun pohjalta hän osoitti vakuuttavasti, miten kaikkien Jumalan lasten täytyy kuulua yhteen saman Kristuksen seurakuntaruumiin jäseninä.” Ja toinen lainaus sivulta 246: ”Kristuksen ruumis on täynnä haavoja ja repeytymiä, joihin maailmalla ei ole osaa eikä arpaa. Syyllisiä niihin olemme me, hänen lapsensa. Kuinka kaipaisinkaan sitä hetkeä, jona kristityt alkaisivat hakeutua toistensa yhteyteen, rakastaa toisiaan ja työskennellä heitä erottavan ennakkoluulojen sumun hälventämiseksi, heitä erottavien raja-aitojen poistamiseksi ja lahkohengestä luopumiseksi. Rukoillessaan, ’että he kaikki olisivat yhtä’ Jeesus laski perustan tälle ykseydelle. Meidän tehtävämme on toimia ja työskennellä tältä pohjalta sitä edelleen rakentaen. Meidän on kiireesti ja kaikin keinoin pyrittävä siihen, että sallimme Jeesuksen jakautuneen ja rikkirevityn ruumiin ykseyden tulla eläväksi todellisuudeksi ajattelussamme, sanoissamme ja toiminnassamme. Eri kirkkokunnilta ja uskonsuunnilta vaaditaan sitä, että ne ovat valmiit luopumaan itsekkyydestään Kristuksen jaetun ja rikkirevityn ruumiin eheytymiseksi.” Ja kolmas lainaus sivulta 251: ”Tunsin Pyhän Hengen johdatuksen voimakkaana. Hän antoi minulle valtuudet puhua ja jatkoin: ’Tässä rukouksessa on ilmaistu Vapahtajamme viimeinen tahto. Se on hänen meille jättämänsä testamentti, jonka täyttämistä voidaan hyvällä syyllä pitää meidän velvollisuutenamme… Kristittyinä meidän täytyy tehdä kaikkemme tämän Jeesuksen tahdon julistamiseksi. Meidän kristittyjen tehtävänä on viedä kadotukseen tuomittuun maailmaan pelastuksen evankeliumia. Velvollisuutemme on kertoa kadotetuille sieluille uuden elämän mahdollisuudesta. Mutta uskooko maailma sanomaamme? Ihmiset tarkkailevat meitä kristittyinä. Mutta maailma ei yksinkertaisesti voi tunnistaa meitä tällaisina Kristuksen maanpäällisen seurakuntaruumiin jäseniksi. He toivoisivat näkevänsä meissä sitä rakkautta, jota julistamme, sitä rakkautta, josta Jeesus sanoi: ’Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.’ (Joh. 13:35) Mutta uskotaanko tätä ilosanomaa? Onko todistuksemme vakuuttava? Löytävätkö he meissä tällaista rakkautta? Vai näkeekö maailma meissä toisella tavalla ajattelevien kristittyjen farisealaista halveksimista, aliarvioimista ja syrjimistä? Onko meihin päässyt tunkeutumaan lahkohenki, joka jakaa kristityt lukemattomiin ryhmiin? Tätä henkeä ilmenee kaikkialla siellä, missä kristityt pyrkivät erottautumaan muista kristityistä, siellä, missä teologisista tai organisatorisista syistä vetäydytään omaan linnoitukseen ja koteloidutaan omaan kuoreensa. Me kristityt olemme kadottaneet keskinäisen rakkauden, sen ainoan tuntomerkin, joka voi todistaa maailmalle meidän olevan Jeesuksen opetuslapsia: ’… että he kaikki olisivat yhtä …’ Ratkaisuna ei voi olla kaikkien kirkkokuntien sulautuminen yhdeksi maailmanlaajuiseksi kirkoksi, yhtä vähän kuin kaikille yhteisen ja kaikkien hyväksymän uskontunnustuksen laatiminen. Na eivät pysty antamaan maailmalle sitä, mitä se kaipaa: Kristuksen opetuslasten näkyvänä ykseytenä ilmenevää rakkautta.”

Käy kuuntelemassa Christian Scheiberin puhe:
https://www.ristintie.com/files/Schreiber-Christian-Kristuksen-ruumiin-ykseys-80-luku.mp3

Roomalaiskatolisten ja ortodoksien välisessä vuoropuhelussa törmätään määrättyihin ongelmiin. Yhteistyössä ns. vapaiden suuntien kanssa ovat taas esillä toiset ongelmat, suurimpana niistä käsitys sakramenteista. Niin kauan kuin kiistakysymyksissä ei löydetä yhteistä näkemystä, kuten kasteesta ei kyetä ratkaisemaan, jolloin yhteistyö voi jäädä vaille todellista pohjaa, mutta onko se tarpeellista näin yksityiskohtaisesti löytää yhteinen oppi. Luterilaiselle uskolle luovuttamatonta on, että syntisen ihmisen pelastus on alusta loppuun Jumalan sovitusteko Golgatan ristillä sijaisena meidän edestämme. Jumala tuli Jeesuksen syntymän kautta synnin rasittamaan maailmaan ja perusti maailmaan seurakuntansa. Tähän valtakuntaan hän ottaa meidät pyhässä kasteessa, joka merkitsee liittymistä Jeesuksen maailmanlaajuiseen ruumiiseen, eli uutta syntymää. Esimerkkejä ongelmista löytyy mm. Juhani Kuosmanen ”Herätyksen historia” (Ristin Voitto 1979), josta lainaus sivulta 32: ”Itä-Rooman eli Bysantin alueella koitti paulikaaneille rauhan kausi Leo III:n noustua valtaistuimelle vuonna 717. Hän oli kotoisin seudulta, missä oli paljon paulikaaneja. Hän tunsi heidän kristillisen vaelluksensa ja tunsi muutenkin sympatiaa heitä kohtaan. Seuraava keisari, Leo III:n poika, Konstaninos V, oli ’luultavasti itsekin paulikaani’ (The New International Dictionary of the Christian Church sivu 755). Leo III:n myötätunto paulikaaneja kohtaan ilmeni jopa niin pitkälle, että hän koetti rauhoittaa veljien sisäisiä riitoja, joita näinä rauhan ja menestyksen kausina syntyi. Keisarit saivat myös paulikaaneilta apua taistelussa ortodoksikirkon ikonipalvontaa vastaan niin sanotussa kuvariidassa. Konstantinos V:n aikana siirrettiin paulikaaneja runsaasti Konstantinopoliin ja Traakiaan, ja näin tämä kristillisyyden muoto levisi jopa Euroopan puolelle.” Ja lainaus sivulta 48: ”Pienen esimerkin siitä antaa Pietari Valduksen kuulustelu ja hylkääminen Laternaanikokouksessa vuonna 1179. Kuulustelija kysyi: ’Uskotko Isään? Poikaan? Pyhään Henkeen?’ Valdus ja hänen toverinsa vastasivat myöntävästi kaikkeen. Seuraava kysymys oli: ’Uskotko Kristuksen äitiin?’ Tähänkin he vastasivat myöntävästi. Silloin heidän tiensä kirkon hyväksyminä julistajina oli poikki. Heidän olisi tullut vastata uskovansa Jumalan äitiin. Nyt heitä voitiin syyttää nestoriolaisesta harhaopista. Valdus ja hänen toverinsa eivät olleet selvillä joka teologian mutkasta ja kirkkohistoriasta ja menivät näin viritettyyn ansaan. Tämänkaltaisella kuulustelulla pääsi kyllä lyömään ’harhaoppi’ -leiman todelliseen kristittyyn… Valdolainen herätys sai kokea jatkuvaa vainoa. Lyonista valdolaiset karkotettiin v. 1182. Kaksi vuotta myöhemmin kirkko julisti heidät kiroukseen. Vuonna 1209 hyökkäsi noin 30.000 miehen ristiretkiarmeija Etelä-Ranskaan tuhotakseen lahkolaiset. Nämä albigenssisodat kestivät noin 20 vuotta. Ristiretken osallistujille luvattiin lahkolaisten omaisuus ja synninpäästö kehdosta hautaan asti. Mm. Bezerin kaupungin koko 60.000 asukasta käsittävä väestö tuhottiin kokonaan. Kuuluisat ovat Simon Montfortilaisen, retken sotapäällikön, sanat, kun kysyttiin, miten voi lahkolaisen erottaa muista. ’Tappakaa heidät kaikki, Herra tietää, ketkä ovat Hänen omansa”’ hän vastasi… Ehdottomasti tunnetuin 1600-luvun baptisteista on John Bunyan (1628-1688)… Bunyanista tuli väkevä herätyssaarnaaja. Hän vietti palavaa rukouselämää ja paastosi usein. Vaikka hän piti kiinni seurakuntakurista, hän ei ollut kova ja kylmä. Usein hän kävi uskovien luona.. Toisinajatteleviin hän suhtautui myönteisesti. Kristittyjen yhteydessä hän meni jopa niin pitkälle, että harrasti avointa ehtoollista (ehtoollinen jaetaan niillekin uskoville, jotka eivät ole kastattaneet itseään uskoontulon jälkeen). Bunyan opetti kuitenkin uskovien kastetta ja paikallisseurakuntaa. Evankeliumin saarnaamisen tähden hän joutui olemaan 12 vuotta vankilassa… Vankilassa ollessaan hän kirjoitti kuuluisimman kirjansa, Kristityn vaelluksen.”

Kun kristityt käyvät opillisia keskusteluja ykseyden löytämiseksi kirkkokuntien kesken niin tapana, on puhua ekumeniasta. Esimerkiksi luterilainen kirkkomme on sopinut ehtoollisyhteydestä anglikaanien kanssa. Katolisten kanssa luterilaiset ovat käyneet aikanaan keskustelua, jonka tuloksena kirjoitettiin yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Uusin katolisten kanssa tehty dokumentti on reformaation juhlavuodeksi kirjoitettu vastakkain asettelusta yhteyteen. Näiden merkityksestä keskuudessamme on erilaisia näkemyksiä. Jotkut pitävät niitä uhkana luterilaiselle uskolle, toiset toivon merkkinä tiellä kristittyjen yhteyteen. Mielestäni tarvitaan sekä oman uskonkäsityksemme selkeää sanoittamista, että pyrkimyksiä ymmärtää toisten kirkkokuntien tulkintoja. Termiä yhteiskristillisyys käytetään yleensä silloin, kun luterilaisten kirkkojen ja ns. vapaitten suuntien väki tulee yhteen jonkun kampanjan tai tapahtuman merkeissä, myös pienimutoisessa paikallisessa työssä, kuten vankilavierailuilla jne. Tämän tyyppistä kristittyjen yhteyttä voidaan kutsua myös allianssikristillisyydeksi. Suomessa on tätä varten organisaatiokin: Suomen evankelinen allianssi. Se pitää yhteyttä vastaaviin kansainvälisiin järjestöihin. Yhteiskristillisyys on kannatettavaa ja hyödyllistä sen vuoksi, että se antaa viestin maailmalle ja toisillemme, että olemme menossa samaan taivaaseen. Keskinäisiä opillisia eroja ei tarvitse häivyttää, vaikka ne tilapäisesti laitetaan syrjään yhteisen hyvän vuoksi. Mitä paremmin olemme selvillä oman uskomme juurista, sen levollisemmin voimme kohdata toisin ajattelevat kristityt.

Ruohonjuuritasolla ekumeniassa monet kristittyjen keskinäiset erot häviävät. Vaikka meillä ei ole virallista ehtoollisyhteyttä kaikkien kanssa, käytännössä katolinen, luterilainen, helluntailainen ja vapaakirkollinen voivat mennä samaan ehtoollispöytään ja kohdata siinä Jeesuksen ja toinen toisemme. Kirkkomme herätysliikkeiden välit ja saman liikkeen sisäiset jännitteet uhkaavat pirstoa palasiksi hyvin rakennettuja yhteyksiä. Mitä oikeaoppisempia jotkut katsovat olevansa, sitä suppeammaksi käy omaan joukkoon hyväksyttyjen piiri. Erot kristittyjen kesken eivät ole mikään uusi keksintö. Jo Paavalin kirjoittaessa korinttilaisille oli seurakunnassa kuppikuntia ja alkuseurakunnassa esiintyi nurinaa työnjaosta. Juutalaiskristittyjen ja pakankristittyjen välinen juopa uhkasi repiä varhaisen kirkon kahtia. Jeesuksen rukous ”että he yhtä olisivat” on alusta asti ollut koetteella. Muistan niin kutsutun Toronton herätyksen ajan, jolloin aktivoitui myös yhteiskristilliset kotikokoukset, joihin sain osallistua jopa Rovaniemellä saakka ja erään tamperelaisen evankelistan kanssa toteutettiin sellainen yhteiskristillinen kotikokous sotaveteraanien veljestuvalla Rovaniemellä, jossa setäni asui silloin. Kokouksessa löytyi vielä iäkäs kanttori, joka säesti virsiä. Näissä kotikokouksissa oli vahvaa ylistystä ja profeetallista palvelua. Joissakin kirkkokunnissa väitettiin, että näissä torontolaisissa kokouksissa tulee hulluksi, mikä vaikutti kateellisten puheilta, sillä mikään herätys ei ole täydellinen, sillä Jumala valitsee tahtonsa mukaan meitä vajavaisia ihmisiä tahtoansa toteuttamaan, sillä virheettömiä ei ole edes epätäydellisessä maailmassa.

Minkälaisia esteitä voisi olla yhteiskristillisyyden toteutumisella käytännössä. Silloin kun tulin uskoon vuonna 1994, niin eräässä pääkaupunkiseudun vapaiden suuntien seurakunnassa oli pyörätuolipotilaalle tapahtunut parantumisihme, jota iltapäivälehdissäkin käsiteltiin aukeaman verran. Samaan aikaan, kun seurasin kristillisiä radiolähetyksiä, niin oli käsitys, että tämä oli kokenut toisessa seurakunnassa parantumisen, johon hän kuului. Parantuneelle vakuutettiin, ettei Jumala ollut häntä parantanut, vaan paholainen, eli toisessa seurakunnassa ei voinut tapahtua mitään Jumalasta lähtöisin olevaa, mikä vaikeuttaa kristittyjen yhteyden toteutumista. Muistan parinkymmenen vuoden takaa tapauksen, kun tamperelaisen erään kirkkokunnan evankelista mukana olin Rovaniemellä. Rovaniemellä meidät otettiin hyvin vastaan saman kirkkokunnan seurakunnassa. Kokouksessa evankelista pitäessä puhettaan, niin kaikki muuttui, sillä tässä seurakunnassa oli käsitys, että Jumala kasvattaa lapsiaan antaen sairauksia. Evankelista taas kertoi, että Jumala haluaa parantaa sairaat, sillä se on Jumalan tahto. Tämän ristiriidan seurauksena huomasin, että olimme tulleet rakkaista veljistä paholaisiksi vain yhdessä hetkessä, joille ei enää puhuttu tai hyvästelty kokouksen jälkeen. Muistan, kun olin ammattikoulun opettajana, että eräs opiskelija kysyi, miksi opetan eri tavalla kuin toinen opettaja. Vastasin, että monesti asioita voidaan tehdä eri tavalla ja päästä kuitenkin samaan tulokseen, ettei kaikki ole väärin opetettu, vaikka poikkeaakin toisista. Minusta tuntuu, että suomalaiset ovat tavallista oikeaoppisempia kuin muut.

Samassa seurakunnassakin voi seurakuntalaisten kesken voi olla kateutta, joka saa muodon joskus niin, että pitää painaa rakasta seurakuntaveljeään alas valheilla. Näin koen minulle käyneen, sillä kuulin, että yhteiskristillisessä miesten saunaillassa hyvä veli Kristuksessa, joka oli mukana Venäjälle ja Viroon suuntautuneissa matkoillamme mukana, mutta sai sydämelleen puhua minun olevan paha, joka on vain seurakunnan tytöistä kiinnostunut sopimattomalla tavalla. Tämä sai läsnäolijat pöyristymään asiasta, sekä kokemaan vihaa tällaista väärintekijää kohtaan ja vaatia tuomiota. Asia kantautui myös pastorille, etteikö hän tekisi jotakin asian suhteen, joten hän soittikin ja syytti vain näistä asioista hämmästyksekseni, vaikka kielsin mitään tällaista tapahtuneen, mutta kukaan ei vaivautunut edes tutkimaan asiaa, vaan se jäi ikään kuin päälle.

Jotkut kristityt laativat mustia listoja julistajista, jotka ovat heidän mielestään satanisteja, eli paholaisen oppipoikia ja jopa varoittavat heistä seurakuntakokousten ulkopuolella ennen kokousten alkua sinne pyrkiviä kuuntelijoita, sekä kirjoittavat törkykirjoituksia sosiaalisessa mediassa. Kautta aikojen on kirjoitettu paljon kiistakirjoja vääristä opeista ja pastoreista ja seurakunnista, jotka tuovat pahaa eripuraa uskovien keskuuteen, kuten John MacArhthur ”Vierasta tulta” (Datakirjat 2017). Kirjaa markkinoidaan mm. Uskon sana -liike ja uusapostolinen reformaatio ovat osa karismaattista liikettä. Ne tarjoavat menestysevankeliumin tyhjiä lupauksia. Monet julkisuudessa esiintyvät karismaatikot julistavat kristinuskoa ilman Kristusta ja Pyhää Henkeä ilman pyhyyttä. Heidän opetuksillaan on valtava ja tuhoisa vaikutus, kun suuret televisioverkot välittävät heidän harhaoppejaan kaikkialle maailmaan. Opeilla tarkoitetaan sitä mitä painotetaan Raamatun sanasta omassa näkemyksessä, mutta mielestäni mikään taho ei ole oikeaa oppia hallussaan. Raamattu puhuu Galatalaiskirjeessä, että ihminen niittää sitä mitä kylvää, joka on hyvä muistaa, kun ryhtyy mustamaalaamaan henkilöitä, joita ei edes tunne, mutta omasta kateudesta lähtevät nämä pahat puheet ja ajatukset. Galatalaiskirje 6:7-10: Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää. Ja kun hyvää teemme, älkäämme lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy. Sentähden, kun meillä vielä aikaa on, tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille.”

Liisa Väisänen ”Enemmän Espanjaa – Matkoja maahan josta on moneksi” (Kirjapaja 2018), josta lainaus sivulta 166: ”Espanjan inkvisition päämäärä oli yksinkertainen: tuhota väärä oppi. Mitä väärä oppi kulloinkin oli, vaihteli. Aluksi inkvisitio kohdistui voimakkaimmin muslimeihin ja juutalaisiin, myöhemmin protestantteihin. Eniten syytteitä jaettiin tässä järjestyksessä: 1) jumalanpilkasta, esimerkiksi kiroilusta, väärästä opista, 2) juutalaisuudesta, 3) islaminuskosta, 4) inkvisition vastustamisesta, 5) protestantismista, 6) noituudesta, 7) kaksinnaimisesta, 8) paheeseen ja tai väärään oppiin kehottamisesta. Pahimmillaan inkvisition toiminta oli vuosien 1550 ja 1580 välisenä aikana. Roviolle joutuivat ne, joita syytettiin väärästä opista ja jotka eivät katuneet, ne jotka oli jo armahdettu ja silti palasivat väärään oppiin, ne jotka karkasivat inkvisition kynsitä, mutta myös jo kuolleet, jotka eivät katuneet. Roviolla siis poltettiin kuolleitakin. Rovio oli kuuluisin rangaistus, mutta ei toki ainut. Tyypillinen pienemmän rikkeen rangaistus oli sata ruoskan iskua. Myös omaisuuden takavarikointi oli tyypillistä. Katumusharjoituksina määrättiin esimerkiksi pyhiinvaelluksia tai rukouksia… Kun ei ole eriäviä mielipiteitä, ei ole valtakunnan sisäisiä ongelmia, oli tuon ajan logiikka. Inkvisitiossa uskonto otettiin täydellisen itsevaltiuden välineeksi. Inkvisition tehtävä oli taata ja tukea kuninkaan absoluuttista valtaa… Kaikki tieto ja pelastus annettiin kirkoissa. Kun inkvisiittori tuli paikkakunnalle, se oli aikamoinen tapahtuma. Aluksi pidettiin erikoismessu, johon kaikkien paikkakuntalaisten oli pakko osallistua. Messussa pidettiin saarna, jonka lopuksi kehotettiin kaikkia harhaoppisia tulemaan tunnustautumaan. Kaikille annettiin 30-40 päivää aikaa ilmoittautua vapaaehtoisesti. Tunnustuksia kutsuttiin nimellä Auto de Fe. Ne, jotka kertoivat itse, saivat kevyemmän rangaistuksen… Jokaisen harhaoppisen oli pakko kertoa jonkun toisen harhaoppisen nimi, nimenomaan sellaisen, joka ei vielä ollut tunnustanut. Siitä syntyi tietysti tapa maksella vanhoja kalavelkoja ihan viattomillekin ihmisille.”

Matteuksen evankeliumi 12:31-37 ”Sentähden minä sanon teille: jokainen synti ja pilkka annetaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen pilkkaamista ei anteeksi anneta. Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa. Joko tehkää puu hyväksi ja sen hedelmä hyväksi, tahi tehkää puu huonoksi ja sen hedelmä huonoksi; sillä hedelmästä puu tunnetaan. Te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka te saattaisitte hyvää puhua, kun itse olette pahoja? Sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvän runsaudesta esille hyvää, ja paha ihminen tuo pahan runsaudesta esille pahaa. Mutta minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä. Sillä sanoistasi sinut julistetaan vanhurskaaksi, ja sanoistasi sinut tuomitaan syylliseksi.” Jeesusta syytettiin siitä, että Hän paransi Beelsebulin avulla, sekä ajoi ulos riivaajia, siksi Jeesus varoitti tästä, sillä se on Pyhän Hengen pilkkaa.

Mielestäni sillä on suuri yhteiskunnallinen merkitys, että pyritään olemaan sovussa ja toimimaan yhteydessä. Psalmi 133:1-3: ”Matkalaulu; Daavidin virsi. Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat! Se on niinkuin kallis öljy pään päällä, jota tiukkuu partaan – Aaronin partaan, jota tiukkuu hänen viittansa liepeille. Se on niinkuin Hermonin kaste, joka tiukkuu Siionin vuorille. Sillä sinne on Herra säätänyt siunauksen, elämän, ikuisiksi ajoiksi.” (Tämä psalmi on otsikoitu: Veljessovun siunaus.) Meillä on vielä parannuksenteon mahdollisuus olemassa, jota ei kannata jättää käyttämättä tässä kristittyjen ykseysasiassa.

Matteuksen evankeliumin luvussa 24:45-51″ Kuka siis on se uskollinen ja ymmärtäväinen palvelija, jonka hänen herransa on asettanut pitämään huolta palvelusväestään, antamaan heille ruokaa ajallansa? Autuas se palvelija, jonka hänen herransa tullessaan havaitsee näin tekevän! Totisesti minä sanon teille: hän asettaa hänet kaiken omaisuutensa hoitajaksi. Mutta jos paha palvelija sanoo sydämessään: ’Minun herrani viipyy’, ja rupeaa lyömään kanssapalvelijoitaan ja syö ja juo juopuneiden kanssa, niin sen palvelijan herra tulee päivänä, jona hän ei odota, ja hetkenä, jota hän ei arvaa, ja hakkaa hänet kappaleiksi ja määrää hänelle saman osan kuin ulkokullatuille. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.”

Aksel Valen-Sendstadt ”Kristillinen Dogmatiikka” (Uusi tie 1985), josta lainaus sivulta 26: ”Kun Raamattu puhuu siitä, että Jumala on ilmoittanut itsensä historiassa, tämän taustana on se, mitä Jumala on sanonut tuonpuoleisuudestaan, transsendenssistaan. Koska hän on tuonpuoleinen, hänen täytyy ilmoittaa itsensä, jotta ihminen oppisi tuntemaan hänet.

Jumala on ennen kaikkea luomansa, sen yläpuolella ja siitä riippumaton. Hän on ennen aikaa, paikkaa, kaikkia universumeja ja kaikkea olemassa olevaa sekä niiden yläpuolella ja ulkopuolella. Tätä ihminen ei voi ymmärtää itsestään eikä itse antaa itselleen. Ilmoitus kuitenkin vie meidät myönteisesti niiden rajojen yli, joita ihmisjärjellä on omassa ajattelussaan ja ymmärtämisessään. Siksi ajattelu oikeastaan murtuu Jumalan tuonpuoleisuuden tiedostamisen edessä. Se merkitsee, ettei Jumala voi mahtua sanoihin. Hän ei mahdu mihinkään aikakategoriaan eikä myöskään mihinkään paikkakategoriaan, sillä hän on kaikkea tätä ennen ja sen yläpuolella ja sen tuolla puolen. Siksi mikään luotu ei myöskään voi välittömästi tiedostaa häntä. Hänet voidaan tiedostaa vain sikäli kuin hän itse tulee ulos tästä tuonpuoleisuudestaan ja luo suhteen ihmiseen (luotuun) ilmoittamalla itsensä ajassa ja paikassa eli meidän todellisuudessamme. Vasta tämä Jumalan itseilmoitus antaa perustan mielekkäälle ja todelle puheelle Jumalasta. Se on taustana Raamatun puheelle ilmoituksesta. Raamatussa edellytetään Jumalan tuonpuoleisuus puhuttaessa Jumalasta suoraan ja epäsuorasti. Tämä edellytys on aina sen taustana, mitä sanotaan Jumalasta, ihmisestä, ihmisen synnistä ja luopumuksesta ja ilmoituksesta. Siksi voimme ilmoituksen perusteella muodostaa itsellemme kuvan Jumalan tuonpuoleisuudesta ja siitä, mitä tämä ajatus sisältää. Ilmoitus ilmoittaa siis meille tietyssä määrin Jumalan tuonpuoleisuuden… Ikuisena Jumalana hän on menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa vaihtelevan ajan tuolla puolen. Kaikki on hänelle aina läsnäolevaa ilman tällaista eroa… Jumala on täydellisesti kaiken sen yläpuolella, mitä me ajattelussamme omin päin voimme yhdistää esim. aikaan, paikkaan, pyhyyteen, puhtauteen, vihaan, hyvyyteen ja rakkauteen. Kun hän ilmoittaa itsensä, se merkitsee, että hän itse ilmoittaa tuonpuoleisuutensa, paljastaa salaisuuden ja tulee luoksemme, puhuu meille ja toimii historiassa, niin että voimme tuntea hänet hänen sanastaan ja teostaan. Tästä peilistä näemme hänet. Saamme tietoa Jumalasta hänen sanastaan ja teostaan, jotka tapahtuvat historiassa. Siksi sanomme pelastushistoriaksi ja ilmoituksen historiaksi sitä historiallista aikaa, jolloin Jumala puuttuu asioihin ja ilmoittaa itsensä.”

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Johannes Granö ”Kuusi vuotta Siperiassa” (Weilin & Göös’in osakeyhtiön kirjapainossa ja kustantamana 1893)
Christian Schreiber ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1992)
John Fenn ”Alkuseurakunnan paluu” (TV7 2015)
Francis Frangipane ”Että he olisivat yhtä” (Itätuuli-Kustannus 2002)
Howard Astin ”Soluseurakunta – kuvaus siirtymisestä soluseurakunnaksi” (Päivä 2000)
Marko Mäkinen ”Päämäärätietoinen soluseurakunta” (Aika 2001)
Juhani Kuosmanen ”Herätyksen historia” (Ristin Voitto 1979)
Paul Raja-aho ”Älä luovuta – Never Give Up – Pioneerin polku – Rauno Kokkola” (Päivä 2024)
Digi IRT (Iso Raamatun tietosanakirja)

Linkkejä:

suomenevankelinenallianssi.fi

Opinnäytetöitä:

Noora Palmi ”EROT SOVITTAVA YKSIMIELISYYS – MENETELMÄ JA KONSENSUS” (Itä-Suomen yliopisto 2021)
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/24900/16191580731935578213.pdf

Julianna Räty ”’Kirkon ulkomaiset yhteydet ovat jatkuneet vilkkaina’ – Suomen evankelisluterilaisen kirkon kansainväliset suhteet Kirkon kalenterissa 1957–1967” (Itä-Suomen yliopisto, Pro gradu -tutkielma 2020)
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/23368/urn_nbn_fi_uef-20201203.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Antti Hänninen ”’En ole ruotsalainen, enkä hihhuli, waan olen suomalainen ja lutheerilainen’ – Hihhuli-käsite osana uskonnollisen liikehdinnän käsitehistoriaa suomenkielisessä sanomalehdistössä vuosina 1873–1898” Itä-Suomen yliopisto, Pro gradu -tutkielma, toukokuu 2020)
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/23244/urn_nbn_fi_uef-20201126.pdf?sequence=1&isAllowed=y