Isäni suvulla on ollut monta sukunimeä, kuten saksalaisesta Melleke sukunimestä suomalaistunut sukunimi Mällinen Tyrnävällä. Suomessa vain vanhimmat lapset perivät isänsä maatilan, minkä vuoksi nuoremmat lähtivät etsimään uutta tai jäivät rengeiksi tai torppareiksi veljensä maatilalle. Tämän vuoksi sukunihaarani seuraava sukunimi oli Matilainen Matilan maatilan mukaan. Matilan pojat menivät Ouluun nikkarinoppiin, jolloin heistä tuli Mikandereita. Isoisäni isä vaihtoi taas sukunimeksi Mattila vuonna 1906, jonka jälkeen se on ollut muuttumaton.
Sukuyhteydet katkeavat nopeasti Suomessa ja ne jäävät monille hämäriksi, koska Suomi on kaupungistunut ja monista on tullut juurettomia. Kansalliskirjaston digitoiduista vanhoista lehdistä olen saanut joillekin sukulaisille tarinoita heidän elämästään, koska hakuja voi tehdä nimien perusteella laittamalla hakusanat lainausmerkkien sisälle. Joillakin äitini sukuun kuuluvilla suvuilla on oma sukuseura, mutta isäni suvuilla ei ole vielä sellaista.
Sukututkimus ja sukuluettelot eivät ole mikään uusi asia, sillä jo Raamatun alkuluvuissa esiintyy usein sukuluetteloita. Menneinä aikoina oli tärkeää tietää oma asemansa kokonaisuudessa, mutta tätä perusasiaa käytetään Raamatussa myös tarinan eteenpäin viemisenä. Adamin sukuluettelo kertoo Noan kolmen pojan sukuluettelot, sekä Noan pojan Seemin suvun ja sen jälkeen alkaa Terahin, Abrahamin isän suvun luettelo. Tarinat vievät aina suvun suuntaa eteenpäin, eli se kertoo, keitä on tästä henkilöstä lähtenyt. Lähtökohta on mies, sillä mies siittää jälkeläisen.
Kirsti Ijäs ”Sukupuu – Avain oman elämän ja perheen ymmärtämiseen” (Kirjapaja 2003), josta lainaus sivulta 9: ”Oma kokemukseni liittyy sukupuun piirtämiseen kolmanteen ja neljänteen sukupolveen ja piirroksen tutkimiseen perheterapeuttisesta näkökulmasta. Perheterapeuttien piirissä on jo 1980-luvulta alkaen kiinnitetty runsaasti huomiota perheen kehitykseen ja taustoihin… Sukupuutekniikasta on tullut käytännöllinen ja suosittu työskentelymenetelmä perheterapeuttien keskuudessa. Sukupuun piirtäminen voi tuoda esiin monia tärkeitä asioita ja olla monien oivallusten lähde. Se antaa vastauksia kysymyksiin, joita moni meistä ei ole aikaisemmin ymmärtänyt tai rohjennut kysyä.”
Suomalaiset ovat saaneet katsoa MTV:n ”Sukuni salat” TV-ohjelmaa, jossa on mielenkiintoisesti ja yllättävästi tuotu esille unhoon vaipuneita sukulaisia ja heidän tarinoitaan, sekä siihen liittyvää historiaa. Kaikki voivat nykyään helposti tutkia sukunsa juuria, joten minäkin ryhdyin selvittämään isäni ja äitini sukua, joskin nämä sukututkimukset ovat vielä keskeneräisiä. Sukututkimusta olen harrastanut monia vuosia vuodesta 2000 alkaen ja saanut apua monelta eri taholta.
Isäni suvun tiedot perustuvat Tyrnävän seurakunnan antamiin tietoihin, sekä Marjaana Kauppisen ja Juha Kärjen keräämiin rippikirjatietoihin Oulun Maakunta-arkistosta. He ovat tehneet myös Viljo Mikanderin esipolvista sukututkimuksen. Heikki Mälliseltä ja Rovaniemellä asuneelta sedältäni Toivo Mattilalta olen saanut Mällisen ja Mikander-Mattilan sukuun liittyviä asioita tietooni myös, sekä alkuperäisiä kirkonkirja kuvia Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen kautta. Isäni äidin Alavuden Mannisen sukua koskevia tietoja olen saanut Alavuden kirkkoherran virastosta, Jorma Lamminmäeltä ja hänen sukukirjoistaan.
Äitini puoleisista suvuista olen saanut tietoa jo edesmenneeltä Kaija Kilkaselta ja sekä Ilomantsin Kukkosten ja Volotisten sukuseuran sukukirjoista ja seurakuntien kirkon historiakirjojen puhtaaksi kirjoitetuista tietokannasta, eli Hiskistä. Suurena apuna on ollut myös maailmanlaajuinen sukupuu Geni.com, josta olen löytänyt paljon sukulaisiani paljon eri puolilta maailmaa. Äitini isän Volotisen suku pitää itseään karjalaisena ortodoksisena sukuna, mutta erään sukuun kuluvan miespuolisen jäsenen DNA isälinjan testin mukaan heillä onkin germaaniset sukujuuret, eli haploryhmä I.
Olen tehnyt erilaisten sukulaisten haastatteluja Pohjanmaalla ja Pohjois-Pohjanmaalla vierailemalla heidän kodeissaan, sekä lähettänyt kyselylomakkeita postitse jne. Olen käynyt Kansallisarkistossa, Sotamuseossa, Siirtolaisinstituutin kotisivuilla. Suomen Sukututkimusseuran kirjastossa. Olen ollut myös yhteydessä Yhdysvalloissa toimiviin suomalaisiin sukututkimusjärjestöihin. Olen käynyt hautausmailla Oulun seudulla, Ilomantsissa, Vieremällä jne.
On hyvin tavallista Pohjanmaalla, että samaan maatilaan sisältyi useampia perheiden taloja, sotilastorppa, mäkitupia jne., joissa saattaa asua ihan eri sukua olevia perheitä. Sukunimikin on ollut sama, koska se ei ollut siihen aikaan varsinainen sukunimi vaan lisänimi. Lisänimenä käytettiin tuota talonnimeä. Ja vaikka tila olisi jaettu jossain vaiheessa pienempiin osiin, niin on saatettu käyttää talon nimeä sukunimenä. Esim. eräs tapaus oli ennen vuotta 1875, jolloin talolla oli 8 erillistä tilaa, mutta rippikirjoissa se oli samalla vanhan talon nimen alla perheiden kokoisiksi ryhmiksi eroteltuina. Talossa saattoi olla sukuja monia ja heillä kaikilla saattoi olla vielä samanlaiset etunimetkin. Varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ei kannata katsoa ensimmäisenä tuota sukunimeä, koska nimi muuttui, kun taloa vaihdetaan ja jollain saattaa kertyä elämän aikana moniakin, riippuen kuinka paljon liikkui elämänsä aikana.
Matti J. Kankaanpää ”Talon kertomaa – Opas talojen historian tutkijalle” (Sukuseurojen Keskusliitto 2004), josta tämä lainaus sivulta 20: ”Sukutilalla tarkoitetaan suvussa kauan pysynyttä taloa. Kirjailija ja sukututkija Jalmari Finnen sukujen tutkimus kohdistui taloihin: ’Pitkin maata on talonpoikaissukuja, jotka paikallaan pysyen ovat kautta vuosisatojen säilyttäneet talonsa ja siten muodostaneet väestön vankan rungon’. Eräät maanviljelysseurat ja erityisesti Maatalousseurojen Keskusliitto (v:sta 1931) alkoivat myöntää sukutilakunniakirjoja tilallisille, joiden suvussa talo oli ollut vähintään 200 vuotta.”
Suomen maanviljelijäin ammatillinen järjestö on laatinut kunniakirjan Mällisen suvun tilalle Tyrnävän pitäjän Tyrnävän kylässä, koska tila on ollut saman suvun hallussa vuodesta 1607 alkaen Heikki Matinpoika Mällisestä (isäntänä 1607-1639) aina Pentti Heikinpoika Mälliseen saakka, joka oli isäntänä 1953 alkaen. Tunnustus on myös tämän suvun suuresta kodin, kotiseudun ja isänmaan rakkaudesta. Kunniakirjan ovat allekirjoittaneet Maatalouskeskuksen Liiton ja Oulun Maatalouskeskuksen edustajat 11.8.1974.
On kuitenkin tietoa, että Mällisen maatilan suku oli vaihtunut, sillä uudet asukkaat ovat saaneet talon nimen. Tyrnävän Mälliseen N:o 33 isännäksi tuli vuonna 1768 Ahmakselta Olof Isacsson Seppänen s. 30.4.1722 Ahmas Kukkola ja vaimonsa Lisa Samuelsdotter Seppänen os. Pyykkö/Mustonen s. 24.8.1721 Ahmas Pyykkö. Heillä oli tytär Walborg Olofsdotter s. 1.4.1744 Ahmas Seppälä N:o 1. Walborg avioon Hirwelään Anders Simonson Hirwelän (Hildunen, Isoaho, Tihinen) s. 12.4.1737 Ylikiiminki kanssa.
DNA sukututkimuksen kautta on tullut ilmi, että osa Mällisistä kuuluu haploryhmä I (I-FGC91278 germaaninen) ja osa N (suomalainen) haploryhmään, mikä johtuu siitä, että Pohjanmaalla kaikki, jotka asuivat samassa talossa, saivat talon mukaan suku- eli lisänimensä. Mällisen tilalla on ollut sotilastorppa.
Toistaiseksi tiedossamme olevan Mattilan sukuhaarani vanhin suvussa käytössä ollut sukunimi on Mällinen, mikä on tullut Mällisen talosta Tyrnävältä. Tämän jälkeen sukunimi on vaihtunut aina sen mukaan, missä talossa on suvun jäsenet ovat asuneet aina siihen saakka, kunnes sukunimilaki tuli voimaan. Vuonna 1906 silloinen sukuhaarani sukunimi Mikander muutettiin Mattilaksi, mistä lähtien se on ollut käytössä suvussamme.
Viljo Nissilä on yhdistänyt Mällinen sukunimen germaanisiin miehennimiin Melle, Melleko, Mello. Mälliset saattavat olla saksalaisten hansakauppiaiden tai käsityöläisten jälkeläisiä, joita asettui Suomeen asumaan. Kesti, hansa, kauppi, saksa, Suomessa keskiajalla oleskelleista ulkomaalaisista kauppiaista käytetty nimitys, joista syntyi myös sukunimiä. Saksassa on Melle niminen kaupunki Osnabrückin piirikunnassa Ala-Saksin osavaltiossa. Melle on pinta-alaltaan Ala-Saksin kolmanneksi suurin kaupunki. Melle mainittiin ensimmäisen kerran asiakirjassa vuodelta 1169. Vuonna 1443 Osnabrückin piispa Heinrich von Moers myönsi Mellelle Wigboldin etuoikeuden. Osnabrück huolehti Mellen eduista Westfalenin hansaliitossa. Melle kuului Hannoverin kuningaskuntaan vuoteen 1866 asti, jolloin siitä tuli osa Preussia. Vuonna 1885 Amt Grönenberg ja Mellen kunta muodostivat preussilaisen Kreis Mellen piirin. Tunnettu Mellen asukas on Hermann von der Hardt (1660 – 1746), saksalainen historioitsija ja orientalisti, syntynyt Mellessä.
Sukunimi tuli Suomessa pakolliseksi kaikille 1.1.1929 voimaan astuneessa sukunimilaissa. Keskiajalta 1600-luvun alkuun porvareiden lisänimet olivat paljolti henkilökohtaisia liika- tai suorastaan pilkkanimiä, jotka eivät jääneet pysyvään käyttöön. Nimestä oli tullut status, sillä jos mieli menestyä ammatissa, oli omaksuttava mallinmukainen, ruotsinkielinen nimi. Nimi saattoi kuitenkin vaihtua: kisällinä käytössä ollut nimi ei aina kelvannut valmiille mestarille.
Tyrnävä sukumme pitkäaikainen asuinseutu
Eeva ja Kyllikki Matinollin ”Tyrnävän Seurakunnan historia” teoksessa todetaan: ” Venäläiset polttivat Pietari Antinpojan taloa lukuun ottamatta koko kylän 1590, pahiten Tyyskän ja Viitaisen, jotka olivat verovapaina useita vuosia. Vasta 1599 maakirjaan merkittiin kolme elinkelpoista uutta tilaa (Markus Olavinpoika Markuksela, Erkki Antinpoika Riski ja Olavi Heikinpoika Suorsa). Ängeslevän maakirjaan ilmaantui 1577 Eskeli Eskelinpoika, joka vuotta myöhemmin mainitaan ”Tyrneuen” ensimmäiseksi vakinaiseksi asukkaaksi (1577-88). 1610-luvulla pysyvästi asuvia kymmenysluetteloon merkitty ja maakirjaan merkittynä mm. Kauppi Mällinen.
Vuonna 1723 säädettiin ankara palkollisasetus, joka mm. säännösteli maanviljelijöiden palkkatyövoimaa. Koko veron tila sai pitää kaksi täysikasvuista ja yhden puolikasvuisen (15-21 v.) rengin ja yhtä monta naispalvelijaa. Liiat miehet talosta oli toimitettava kruunun työhön lähinnä armeijaan. Vuonna 1739 asetusta jyrkennettiin, isäntä jolla oli aikuisia lapsia sai käyttää näitä palkollisinaan, mutta vain yhtä poikaa ja yhtä tyttöä yli palkollissäännön määrän. Muiden lasten oli lain mukaan lähdettävä vieraan isännän palvelukseen, käsityöammattiin tai kouluun. Mutta palvelupakko oli kansalle perin vastenmielistä ja outoa, nimenomaan suurperheissä.
Tyrnävän seurakunnan historiassa on jonkun verran mainittu Mällisiä esim. Tyrnävän Ylipään kinkerikunnan 19 talollista anoi välittömästi siirtymistä Temmekseen, koska ne nyt maksoivat kappalaisenveroa juuri Temmeksen kappalaiselle. (TTA pöytäkirja 19.5.1802 Anojat: Heikki Mällinen, Heikki Vanhala eli Suorsa jne.) Varhaisin tunnettu kirkkoneuvosto valittiin kirkonkokouksessa v. 1877. Valituiksi tulivat Juho Laaninen, Olli Mällinen jne.
Ruotsin kuningas Kaarle XI:n 1600-luvun lopulla kukin maakunta teki Ruotsi-Suomessa oman sopimuksensa ruotujakolaitoksen toteuttamisesta. Pohjanmaa hyväksyi tämän järjestelmän vasta 1733. Järjestelmän toteutuessa syntyi Suomen maaseudulle uusi yhteiskuntaryhmä, ruotumiehet, joiden osuutta maalaisväestöstämme valaisee jonkin verran tieto, että 2-4 taloa muodosti yhden ruodun, joka ylläpiti yhtä sotamiestä ja torppaa. Pohjanmaalla päästiin 1200 miehen tavoitteeseen. Autonomian aikana ruotulaitos järjestettiin vielä kerran 1850-luvulla. Niihin aikoihin koko kansan väkiluku oli yli puolentoista miljoonan, ruotumiehiä oli enimmillään 6057. Kun Suomessa alettiin järjestää ruotujakolaitosta vuoden 1680 alussa, annettiin määräys, että luetteloihin tuli merkitä sotamiesten nimet hyvin ja oikein ottaen huomioon heidän kastenimensä ja isänsä nimi sekä lisäksi talot, joista heidät oli nimetty, sekä myös kihlakunnat ja pitäjät, joissa ne sijaitsivat. Vuonna 1696 määrättiin, että sotilastorpat oli numeroitava miesten komppanian numeroin, joten miehillä ja torpilla oli sama numero ja tarvittaessa oli helppo löytää oikea sotamies.
Muhoksen srk historiassa kerrotaan: 1632 lähtien miltei jokainen vuosi vuoteen 1644 saakka oli katovuosi. Ajan kovuutta osoittaa mm. Oulun kirkkoherran Simon Frosteruksen valitus vuodelta 1634: kirkkoherra valitti nälkää ja köyhyyttä koko pitäjässä; kadon lisäksi myös kalastus oli epäonnistunut… V. 1656 tekivät muhoslaiset ”valtakunnan herroille” valituksen: vaadittiin kieltämään oululaisilta… kaikki lohenpyynti Oulunkoskessa jokisuulla silloin kun he pyysivät kruunun verolohta Laurinpäivän aikoihin.
Varhaisin tunnettu tapaus, jossa pohjoispohjanmaalaiset anoivat käräjillä pitäjänkäsityöläisiä, on v:lta 1682 Oulun pitäjässä. Silloin päätettiin ottaa Muhokselle pitäjänseppä, Pietari Aaponpoika. Mutta jo saman vuoden kesäkäräjillä pitäjän yläosan sepäksi valittiin Yrjö Suorsa, joka asettui asumaan Sotkajärvelle. Molemmat saivat ammattioikeudet, sillä työtä kuului riittävän.
Tyrnävän kirkon ohi vievä talvitie, josta kerrottiin v. 1678, että sitä pääsi mukavasti Kajaaniin; tätä tietä sanottiin käytettävän yleisesti. Kyseinen tie vei Limingan kirkolta Tyrnävän kautta Muhokselle. Etelästä Kajaaniin päin pyrkivä matkamies säästi tätä tietä käyttäessään aikaa, kun ei tarvinnut kiertää Oulun kautta. Limingan kautta sisämaahan johtavan talvitien varrella oli tärkeänä majatalona Tyrnävän Antti Eskonpoika Pirkolan talo, jonne matkamiehet usein poikkesivat; mitään verohelpotuksia Antilla ei ollut, mutta 1680-luvulla talosta tehtiin virallinen kestikievari.
Kappelin oikeudet Tyrnävä sai jo 1655, mutta itsenäiseksi seurakunnaksi se erotettiin vasta 1889. Seurakunnan ensimmäinen kirkko valmistui 1647, mutta se sai väistyä jo 1664 uuden kirkon tieltä. Kirkko paloi 1865 ja sen tilalle rakennettiin puukirkko 1873. Vuonna 1820 oli Tyrnävän kirkkoa maalannut Mikael Toppelius poikineen. (Mikael Toppelius syntyi Oulussa 1734. Hänen esi-isänsä olivat liminkalaisia talonpoikia, jotka jo 1600-luvulla asettuivat Ouluun muun muassa kauppiaiksi. Suvun kotitalo oli Limingan Rantakylän Toppila. Mikael Toppeliuksen isä, tullikirjuri Kristoffer Toppelius, oli harrastelijamaalari ja hänen isänäitinsä oli juutalainen, Maria Zebulon). Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia IV (1700-1721), jossa hän mainitsee Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti -kertomus, jonka todellisuustaustana on Zebulonin perheen kohtalo. Suuri Pohjan sota alkoi, kun Puola, Tanska ja Venäjä liittoutuivat Ruotsia vastaan. 1713 venäläiset hyökkäsivät Suomeen ja valloittivat nopeasti Etelä- ja Keski-Suomen. Viimeinen suuri taistelu venäläisiä vastaan käytiin 1714 Isossakyrössä. Seuraukset oli ankarat. Suuri osa Pohjanmaan väestöstä, arviolta 20 000 ihmistä, pakeni meren yli Pohjanlahden kiertäen Ruotsiin.
Tiina Miettinen ”Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle” (Atena 2019), josta lainaus sivulta 125: ”Monen Pohjanmaan pappissuvun juuret johtivat jotakin kautta samaan perheeseen, Uumajasta 1500-luvun lopulla Pohjanmaalle tulleisiin Erik Ångermanin jälkeläisiin, Sursillin sisaruksiin. Suuri osa Pohjanmaan pappisperheistä pystyi 1700-luvun lopulla yhdistämään jonkun sukujuurensa heihin. Johannes Terseruksen käsikirjoituksen sisältämät parin sukupolven sukuselvitykset olivat 1600-luvun lopun pohjalaisille pappisperheille itsestäänselvyys. Varhaisista kopioista löytyvät laajemman Sursill-sukua koskevan selvityksen lisäksi lyhyemmät tutkimukset Fordellien, Frosterusten, Mathesiusten, Lithoviusten, Cajanusten, Brennerusten ja Gammal-sukujen varhaisvaiheista Pohjanmaalla. 1600-luvun puolivälissä erilliset sukupiirit eivät olleet vielä ehtineet verkostoitua keskenään tai muodostaa samaa sukunimeä kantavia pitkiä mieslinjoja, mutta tultaessa 1700-luvulle tilanne oli jo muuttunut. Limingan kappalainen Gabriel Peitzius (1682-1752) selvitti Sursill-suvun jälkipolvia ja täydensi Pohjanmaan seurakuntien pappisluetteloita. Terseruksen seitsemän sivun käsikirjoitus venyi Peitziuksen jäljiltä 17-sivuiseksi, mutta se oli edelleen enemmän maantieteellinen tutkimus kuin sukutieteellinen selitys… Kuvaava on Oulun kirkkoherra Erik Frosteruksen kirjoitus vuodelta 1705: Totisesti ovat papisto ja säätyläistö enimmäkseen joko sukua tai sukulaissuhteissa keskenään kautta koko maakunnan ensi sijassa niiden seitsemän sisarusten kautta, jotka sata vuotta sitten tulivat Länsipohjasta ja avioituivat täällä perustaen vanhimmat pappisperheet, jotka sittemmin ovat liittyneet yhteen ja vielä edelleenkin laajentuneet.” Geni kertoo, että Erik Ångerman is Pentti Mattila’s 13th great grandfather, mutta äitini Ilomantsin suvun kautta.
Sulo Oskar Ludvig Soriola (entinen Schönemann), pitkäaikaisin Tyrnävän kirkkoherroista, oli syntynyt 22.8.1871 Jyväskylässä, tullut ylioppilaaksi 1890 ja vihitty papiksi Porvoossa v. 1896. Yläneen kirkkoherran apulaisena ollessaan hän toimi samalla ”juoppoparantola Turvan” johtajana, mihin tehtävään palasi vielä v. 1903. Valtakirjan Tyrnävän kirkkoherran virkaan hän sai 1.7.1919 ja otti viran vastaan 1.5.1920. Ruustinna Soriola tunnettiin kylällä sairaitten parantajana ja moni vanhus sai hoidon pappilan pikkupuolen pirtissä. Rovasti Soriola oli myös ahkera kynänkäyttäjä: vuosisadan alussa hän julkaisi useita kirjoituksia johtamansa juoppoparantolan vaiheista, uskonnollisia ja raittiusaiheisia kirjoituksia monissa sanomalehdissä sekä juhlarunoja, esim. Tyrnävän kansakoulujen 50-vuotisjuhlarunon v. 1926. Elokuussa 1937 Soriola pyysi virkavapautta puoleksi vuodeksi hoitaakseen Petsamon luterilaisen seurakunnan kirkkoherran virkaa. Heinäkuussa 1938 hän pyysi eroa Tyrnävän kirkkoherran virasta ja sai nimityksen hoitaa edelleen Petsamon väliaikaisen luterilaisen papin tointa. Hän kuoli Petsamossa 23.1.1944 ja haudattiin sinne.”
Pekka Nevalainen ”Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin – Itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa” (SKS 2016), josta lainaus sivulta 155: ”Pistojärvellä syntynyt Jere Takalo karkasi ikään Suomeen vuonna 1922. Oulusta luottoa saatuaan hän tallusteli Pohjois-Pohjanmaalle Tyrnävän pikkukuntaan resuisissa kamppeissa ja selässä sotilasreppu täynnä tavaraa. Ala-Turusen talosta, jossa Takaloiden suku oli ennen pitänyt tukikohtaa, löytyi hänellekin tyyssija. Siitä alkoi Jere Takalan kiertokauppaura.”
Akusti Karjalainen ”Oulun kaupungin kauppa ja meriliike vuosina 1721-1765 – Yliopistollinen väitöskirja” (Jyväskylä 1926), josta lainaus: ”Kauppa on vähitellen keskittynyt erityisiin, sille edullisiin paikkoihin, kuten viljaviin seutuihin, hyväin liikenneväyläin varsille tai uskonnollisille uhripaikoille- Pohjois-Pohjanmaallakin olivat Tornion-, Oulu-, Kemi-, ja Iijoen suut jo keskiajalla vilkkaita kauppapaikkoja, joista Tornijoen kaikkein vilkkain, kunnes 1500-luvulla Oulujoen suu saavuttaa ensi sijan (Wirkkunen, Oulun kaupungin historia, ss. 3 ja 12-15.). Itse paikkakunnan etevimmät kauppiaat olivat rikkaat ja mahtavat pirkkalaiset, Venäjän karjalaiset, Pohjanlahden rannikkopitäjäin rahvas y.m. Sinne houkuttelivat lohirikkaiden jokien ja iki-aarniometsäin kallisarvoiset tuotteet (Willgren, Om rätt att idka gårdfarihandel, s. 17: K. Grotenfelt, Suomen kaupasta ja kaupungeista, s. 74.). Paikan edullisuuden vuoksi sekä estääkseen maakaupan ja palkitakseen pohjalaisia, jotka olivat nousseet nuijasotaan Sigismund kuninkaan huoveja vastaan, perusti Kaarle IX Oulun kaupungin v. 1605 (vrt. Wirkkunen, e.m.t., ss. 87 ja 90.). Mutta kaupungin perustaminen sattui epäedulliseen aikaan; sitä ennen oli raivonnut pitkällinen Venäjän sota, ja maata kohtasivat monet kovat katovuodet (Ignatius, Bidrag till Södra Österbottens äldre historia, ss. 56-7; Wirkkunen, e.m.t., ss. 163 ja 258.).”
Pohjois-Pohjanmaan suuri historiakirjailija on Zacharias Topelius, joka syntyi Uudessakaarlepyyssä 14.1.1818. Topeliuksen Välskärin kertomusten tarkoituksena oli esittää Suomen historia 1600-luvulle saakka, joskin hanke pysähtyi Kustaa III:n aikoihin. Yhtenä maailman ensimmäisistä laajoista sukuromaaneista. Se on eräiden sukujen historiaa ja esittää kansallista historiaa tyypillisten ihmiskohtaloiden muodossa, tässä tapauksessa korostaen Suomen oloja ja osuutta Ruotsin valtakunnan historiassa. Välskärin kertomuksilla on ollut erittäin suuri merkitys Suomen Ruotsin-aikaisen historian popularisoijana. Topelius kirjoitti 1875 Maamme kirjan, joka sittemmin lukuisina painoksina levisi kansakoulun kautta.
Viljo Rasila, Eino Jutikkala, Anneli Mäkelä-Alitalo ”Suomen maatalouden historia I-II” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003), josta lainaus sivulta 87: ”Kun asutus tihentyi ja syntyi kilpailua vielä vapaina olevista luonnonresursseista, mahdollisuudet niiden vapaaseen käyttöönottoon supistuivat ja lopulta lakkasivat kokonaan. Tiheimmin asutuilla seuduilla kylille oli jo keskiajan alkuun mennessä muodostuneet omat metsäomistuksensa. 1300-luvun puolivälissä laadittu Maunu Eerikinpojan maalaki, jota alettiin soveltaa myös Suomessa, sekä kuningas Kristofferin maanlaki vuodelta 1442 edellyttivät kylien alueiden ympäröimistä rajoilla. Ensimmäinen tieto rajoin ympäröidyistä tiluksista on kuitenkin jo 1320-luvulta, ja seuraavalta vuosisadalta on runsaasti tietoja rajoista ja jakokuntien välisten rajojen käynnistä. Tällä tavoin kylistä muodostui metsänomistusyhteisöjä eli jakokuntia. Kullakin jakokunnalla oli oma kylänmetsänsä, joka oli kylän talojen yhteiskäytössä; siellä laidunnettiin karjaa ja sieltä otettiin tarvittava puutavara…
Verotusta koskevasta aineistosta näkyy selvästi, etteivät talonpojat maksaneet linnaleiriä muun verotuksensa lisäksi, vaan sotilaat kantoivat elatuksensa osana talonpoikien vuotuisesta verosta tai toisinaan ylimääräisestä verosta. Vaikka sotilaat kantoivat veroparselinsa itse, kerätyt erät kirjattiin tileihin. Järjestelmä muovautui aikaisin 1500-luvulla ja jatkui edelleen seuraavalla vuosisadalla. Vuoden 1606 järjestys päällystön ja nihtien ylläpidosta sekä linnaleireistä määräsi varat otettavaksi vuotuisesta pääverosta tai jollei se riittänyt, läänittämättömistä kymmenyksistä. Kieltämättä linnaleiri rasitti talonpoikia, koska osa armeijasta oli ulkomaalaisia tai muuten vieraita, ja kiistämättä ratsumiehet syyllistyivät yksittäistapauksissa väärinkäytöksiin. Sotilailla oli nälkä ja jano, joten he eivät malttaneet odottaa ruokaansa, vaan ottivat mistä saivat. Osasyynä väärinkäsityksiin ja levottomuuksiin oli mutkikas ja miniparselinen verotus sekä maakunnasta toiseen vaihdelleet mitat…
Armeijan rekrytoinnin taustalla oli sama kuningas Kustaa Vaasa, joka loi modernin maatalousverotuksen. Vuoden 1544 valtiopäivillä säädyt suostuivat siihen, että rahvaan miehiä voitiin ottaa tarvittava määrä jalkaväkeen asemiehiksi, nihdeiksi. Päätös turvasi hallitsijoille mahdollisuudet käydä laajamittaisia sotia ja tyhjentää maaseutua sotakelpoisista miehistä yli sadaksi vuodeksi… Pohjanmaa tunnetaan yleensä rikkaasta käsityöperinteestä, mutta historiallisesti sen käsityö alkaa myöhempää kuin muun Suomen eli vasta 1600-luvun puolivälissä ja on harvamuotoisempaa. Rakentajat olivat tietysti poikkeuksena; Kruunupyyn talopojat rakensivat laivoja 1640-luvulta alkaen. Vaikka maakunnan puusepät nousivat maineeseen sekä kaupunkitalojen että kirkkojen ja omien suurten talojensa pystyttäjinä, maakunnassa riitti 1600-luvun puolivälissä urakointia vielä viipurilaiselle paikkakunnalta toiselle kiertäneelle mestarille. Vuoden 1680 käsityöasetus oli pitäjänkäsityöläisten salliminen, mikä muutti maaseudun käsityön luonteen.”
Tässä esimerkki ruotusotilaasta, joka liittyy setäni Sulo Mattilan vaimon sukuun: Vuonna 1770 kirjattiin nimittäin Iisalmen komppanian ruodun 44 sotilaaksi Paavo (Pål) Kärkkäinen (1735-1800), joka sai sotilasnimekseen Tabell (myöhemmin 1900-luvulla Tuomiranta). Kyseinen ruotu on ehkä ollut koko 1760-luvun ilman vakinaista sotilasta sen jälkeen, kun Sulkavan suunnalla asunut Antti Carell sai eron 1750-luvun lopulla. Tämä Antti oli palvellut ruotuaan peräti 33 vuotta. Paavo Tabell ei kuitenkaan niin pitkään sotilaana viipynyt, sillä ainakin vuonna 1773 mainitaan ruodussa jo Yrjö (Jöran) Stålt. Vaimon Paavo sai Kalliokylässä asuneen korpraali Vilppu tai Hilppa (Philip) Häggströmin, alkujaan Kinnusen, tyttärestä Liisa Häggströmistä.
Tapani Blomster ”Pohjanmaan rykmentin Kemin komppania” (Atrain & Nord), josta lainaus sivulta 48: ”Sotilaat saivat ruotsalaiset sotilasnimet… Monet Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa tänäkin päivänä tunnetuista ruotsinkielisistä sukunimistä periytyivät Kemin komppanian sotilailta. Hailuodon sotilaiden nimiä ovat mm. Holm, Lind ja Grip.”
Yleistä sukututkimuksesta
Viikinkiajan alkupuolella vähäinen Pohjanmeren rannalla asuva kansa, friisit, oli saanut haltuunsa Skandinavian kaupan. Nykyisessä Hollannissa sijaitsevilta asuinsijoiltaan he purjehtivat pitkin Pohjanmeren rannikkoa Tanskaan, jonne he perustivat Hedeby-Slesvig nimisen kauppakeskuksen Jyllannin niemimaan länsirannikolle. Nämä friisit olivat kristittyjä kauppiaita jotka toivat kristinuskon rauhanomaisesti Pohjoismaihin. Viikinkiajan lopulla friisien kauppavalta loppui. Itämerellä sen peri Gotlanti. Gotlannin väestö valtasi mm. Suomen kaupan. Gotlantilaiskauppiaat täydensivät kristinuskon hiljaista soluttautumista Pohjoismaihin ja Suomeen friisien jälkeen. Roomalainen historioitsija Tacitus mainitsi friisit vuonna 100 jKr. Plinus vanhemman mukaan roomalainen kenraali Drusus voitti friisit 12 eKr. Osa friiseistä liittyi 400-luvulla maidensa läpi kulkeneisiin angleihin ja sakseihin ja he olivat mukana valloittamassa Englantia.
A. Kannisto, E. N. Setälä, U. T. Sirelius, Yrjö Wichmann ”Suomen suku I-III” (Otava 1926), josta lainaus sivulta 165: ”Toiselta puolen täällä muinaislöydöistä päättäen myöskin erinäisissä asutuskeskustoissa asui germaaneja, arvatenkin kieleltään pohjois-germaanilaista heimoa, joiden perintönä ovat useat suomessa tavattavat germaanilaiset lainat. Muutamat tutkijat ovat tahtoneet katsoa Suomen nykyistä ruotsinkielistä väestöä tämän vanhan germaanilaisheimon suoranaiseksi jatkajaksi. Tämä ei kuitenkaan ainakaan kielellisesti ole asianlaita… Nuo Suomen vanhat germaanit ovat olennaisesti sulautuneet Suomeen yhä enemmän levinneihin suomalaisheimoihin; niilläkin seuduilla, joissa nykyään asuu ruotsinkielistä väestöä, tavataan melkoinen määrä suomalaisia paikannimiä, joka todistaa, että Suomen nykyisten ruotsiapuhuvien asukkaiden esi-isät ovat tavanneet edellään suomalaisia niillä seuduin, mihin ovat tulleet, paitsi todennäköisesti eivät Ahvenanmaalla, jossa kenties ei milloinkaan ole ollut ainakaan mainittavaa määrää suomalaista väestöä. Luultavasti on myöskin Uusimaa, jonka asuttaminen on yleensä myöhäisempää, ollut melkoiseksi osaksi asumatonta ruotsalaisten tulokkaiden saapuessa. Jos germaaneja joissakin seudussa, jonne ruotsalaiset asettuivat, ovat nämä tietysti siinä tapauksessa sulautuneet myöhempiin tulokkaihin ja omistaneet heidän kielensä. Nykyisten tietojemme nojalla on syytä olettaa, että Ahvenanmaan asukkaiden esi-isät tai niiden kantajoukko on tänne siirtynyt viikinkiaikana (700-1050).”
Ahti Paulaharjun kirjassa ”Oulun linna” (WSOY 1968) todetaan: ”Ruotsalaiset ottivat aloitteen käsiinsä Kainuunmeren herruudesta ja Pohjanmaan omistamisesta. Valtakunnan drotsi Bo Joninpoika Grip valtasi Oulun linnan vuonna 1377 nimiinsä. Novgorodilaiset yrittivät useaan kertaan valloittaa menettämänsä varustuksen takaisin itselleen, mutta siitä kuitenkaan onnistumatta. Oulun linna pysyi siitä lähtien jatkuvasti ruotsalaisten käsissä… Oli luonnollista, että sodan kestäessä organisoitiin – pakko-otolla – uusia lippukuntia ja samalla täydennettiin lipullisiakin, mutta jo silloin oli kuvaavaa Ruotsin kuninkaiden menettelylle Suomea kohtaan, että Suomen miesten lukumäärä taisteluvoimissa oli kohtuuttoman suuri. Esimerkiksi vuonna 1598 oli kenttäarmeijassa suomalaisia joukkoja meriväkikin mukaan luettuna, yhteensä 5 773 miestä, ja kuitenkin oli koko armeijan vahvuus ulkomaisetkin siihen laskettuna yhteensä noin 7 000 miestä. Suomalaisia oli siis 82,5% koko vahvuudesta…
Pontus de la Gardien voittojen johdosta Juhana III teki vuonna 1581 Suomesta suuriruhtinaskunnan ja antoi vuonna 1583, jolloin de la Gardie vihittiin Sofia Gyllenhielmin kanssa, tälle läänitykseksi Limingan. Tiettävästi de la Gardie ei ehtinyt koskaan käydä siellä.”
C. F. Meinanderin kirjassa ”Etelä-Pohjanmaan historia I ja II” (Etelä-Pohjanmaan historiatoimikunta 1950), josta lainaus osasta II sivulta 1: ”Tähän mennessä päivänvaloon saatujen arkeologisten löydösten perusteella on tehty johtopäätös, että Etelä-Pohjanmaalla on asunut ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella länsisuomalais-germaanista väestöä. On voitu panna merkille, että tuon väestön luoma kulttuuri oli kukoistavimmillaan vuosien 500-700 vaiheilla, mutta että se noin vuoteen 800 mennessä pyyhkiytyi pois. Ainakin toistaiseksi arkeologimme lienevät yksimielisiä siitä, että ns. viikinkiajan Etelä-Pohjanmaa on ollut asumaton, ehkä ei kuitenkaan ymmärrettynä niin, että maakunta olisi ollut 300-400 vuotta kokonaan autiona, vaan niin että aikaisempaa voimakasta germaanisvoittoista kulttuuria ei ollut enää olemassa…
Jo Yrjö Koskinen käsitteli tätä mielenkiintoista kysymystä Suomi-kirjassa v. 1857 julkaisemassaan tutkimuksessa ’Pohjanmaan asuttamisesta’, missä hän kuitenkin avoimesti tunnusti, ettei voinut antaa kysymykseen riittävän selvää vastausta. Hän tiesi kyllä, että skandinaavisten tarujen mukaan kahden puolen Pohjanlahtea asui kainulaisia, joita hän piti erityisenä karjalaisten sukuisena ja Vienan-Karjalasta muuttaneena heimona, mutta arveli heidän myöhemmin sekaantuneen lappalaisiin. Lisäksi Yrjö Koskinen sanoo Pohjanmaalla asuneen pirkkalaisia, jotka vanhojen lappalaistarinoiden mukaan olivat asettuneet Kyrön seuduille… Maakunnan vanhinta historiaa koskevassa väitöskirjassaan Karl Emil Ingnatius esitti v. 1861, että eteläpohjalaiset ovat lähinnä pirkkalaisten jälkeläisiä ja pirkkalaiset olivat sekä ruotsalaisia että suomalaisia, joiden molempien alkuperäinen lähtökohta oli Satakunnassa…
Muinaistutkijat ovat voineet osoittaa, että Länsi-Suomessa on asunut nykyisten asukkaiden esi-isiä jo vuodesta 100 j. Kr. ja että nämä ensimmäiset maassamme asuneet suomalaiset ovat tulleet tänne etelästä Suomenlahden yli. Edelleen on ollut mahdollista seurata muinaislöytöjen avulla asutuksen leviämistä Lounais-Suomen rannikolta yhä syvemmäksi sisämaahan. Tulokkaiden valtatienä on ollut Kokemäenjoki ja asutusvirtaus siten käynyt lännestä itään eikä päinvastoin, kuten aikaisemmin osaksi oletettiin. Jo roomalaisella rautakaudella (100-400 j. Kr.) asutus saavutti Tampereen-Pälkäneen seudut, tunkeutui kansainvaellusaikana (400-800) Sisä-Suomen vesistöjä pitkin etelään ja itään sekä ulottui vihdoin nuoremmalla rautakaudella Päijänteen ympäristöön ja Laatokan Karjalaan.
Sukunimi Mällinen
Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan kirjassa ”Sukunimet” (Otava 2000) todetaan mm. Mällinen nimen ydinaluetta on Oulun seutu, jossa siitä on vanhojakin tietoja esim. Per Melline 1569 Pattijoki. Tyrnävällä mainitaan Lauri Mällinen 1648, Temmeksessä Mathias Mällinen 1814. DNA Big Y-700 (haploryhmä I-Y40511) tulosten mukaan esi-isämme olisivat tuleet Saksasta Melleke-nimisestä kaupungista 1500-luvulla.
Sara Wacklinin kirjassa ”Sata muistelmaa Pohjanmaalta” (Oulun historiaseura ry 1989), jossa on puhetta novellikirjailija Gustaf Henrik Mellinistä, joka on syntynyt Revonlahdella 1803 ja hänen isänsä oli kappalainen Abraham Mellin mahdollisesti samoja Mällisiä joista Mikkosen ja Paikkalan kirjassa puhutaan Mällisen sukunimen yhteydessä. Käy lukemassa Sara Wacklinin kirja http://www.gutenberg.org/cache/epub/19125/pg19125-images.html
Eero Kojonen ”Sursillin suku” (Weilin+Göös 1971) lainaus sivulta 757 taulusta 9490: ”Sara Margaretha Henrikintytär Wacklin, s. Oulussa 15. toukok. 1771, k. Thunin pitäjässä Ruotsissa 8. elok. 1816. – Puoliso: Oulussa 6. kesäk. 1802 Abraham Mellin, s. Oulussa loppiaisena 1772. Ylioppilas Turussa (pohj.) 1788. Vihittiin papiksi 1797. Ruotsin Thunin pitäjän kirkkoherra 1810. K. Thunissa 26. syysk. 1815. Vanhemmat: oululainen kultaseppämestari Carl Gustaf Carl-Jakobinpoika Melin, sitten Mellin ja Elisabeth Petrelius.
Mirkka Lappalaisen kirjassa ”Suku – valta – suurvalta, Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa” (WSOY2005) mainitsee sivuilla 325-326 Mellinin veljekset, jotka kuuluivat vanhaan pommerilaiseen sukuun, jolla oli maata Suomessa, Veljesten isä Bernt Mellin oli Steningessä Sauvossa syntynyt lahjakas soturi. Everstiluutnantti Bernt Mellin avioitui Katarina Creutzin kanssa 1670. ”
Veijo Saloheimon kirjassa ”Viipurin karjalaiset kotona ja maailmalla 1541-1620, Viipurin karjalaisten sukunimien esiintyminen muualla Suomessa ja lähialueilla liikkuvuuden mittarina” Suomen Sukututkimusseuran julkaisuja 57 vuodelta 2006 toteaa Mällinen nimestä näin: ”Mällinen on kannakselainen suku. Vuonna 1573 mainitaan Muolaassa Lassen autio. Vuonna 1590 asui Uudellakirkolla Olli Mällinen ja Martti Mällikkä Imatran Siitolassa. Mikko Juhonpoika Mällinen karkasi 1614 Valkjärven Tarpilasta Tuuteriin. Lähde Kansallisarkisto KA 5393:9v, 5512:25v, 33, 9658:834v; SRA Östersjöprovinsernas revisionshandlingar vol. 29, Ingermanland: revisionsprotokoll 1638-39, Nöteborgs län.”
Pentti Virrankoski Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia III, Oulu 1973 s. 254: ”Toisessa Limingan sisämaan kylässä Tyrnävällä oli Lauri Siponpoika Mällinen menettänyt, kuten v. 1648 todistettiin, tulipalossa 36 tynnyriä tervaa ja niin paljon tervaksia, että niistä olisi tullut 25 tynnyriä lisää.
Suomen Venäjän vallan alla
Anna Perälä ”Tilanomistaja kirja-alalla – Christian Ludvig Hjelt kirjapainajana, kustantajana ja kirjakauppiaana 1823-1849” (Finska Vetenskaps-Societeten 2019), josta lainaus sivulta 41: ”Tilattomien määrä oli kasvanut Suomessa jo 1700-luvulla, eikä korvaavia ansiomahdollisuuksia ollut riittävästi. Suomen jouduttua Venäjän yhteyteen ruotuväki lakkautettiin, sotamiehet menettivät torppansa ja töitä oli usein vain satunnaisesti… Kerjääminen pyrittiin lopettamaan myös uuden, vuonna 1817 annetun köyhäinhoitoasetuksen avulla. Köyhät ja sairaat olisi sijoitettava vaivaistaloon tai niin sanottuun ruotuhoitoon ja irtolaiset passitettava työhuoneisiin… Hjelt suunnitteli myös jonkinlaisen työlaitoksen kehittämistä pitäjän tuella, jotta töitä olisi riittävästi tarjolla. Sellaista ei kuitenkaan perustettu, mutta Hjelt lupasi ottaa maatiloilleen työhön sellaisia irtolaisuudesta tuomittuja, jotka muuten olisivat jääneet pitäjän köyhäinhoidon niskoille.”
Saksalaisten vaikutus Suomessa
Saksalainen asutus ja valta olivat 1300 luvulla kasvanut Suomessa niin, että kaupunkilain mukaan puolet kaupunkien neuvoston jäsenistä ja pormestareista tuli olla saksalaisia. Viipurissa saksankielinen porvaristo oli johtavana jopa kauas uudelle ajalle asti. Suomen kauppa oli keskiajalla täysin Hansan hallussa. Se toi oman leimansa tullessaan, kuten killat ja markkinat.
Olaus Magnus Gothus ”Pohjoisten kansojen historia – Suomea koskevat kuvaukset” (Otava 1973), josta lainaus sivulta 58: ”Näiden Pohjolan erämaissa asuvien ihmisten elinkeinona on metsästys ja kalastus ja vaihtokauppa venäläisten kanssa. Suomalaiset harjoittavat maanviljelystä, kalastusta ja puutöitä ja samoin myös göötit ja svealaiset mainittuja elinkeinoja. Saksalaiset ovat tulleet käymään kaikenlaista kauppaa, jonka voitosta he elävät noudattaen paikallisia lakeja. He tuottavat maahan kaikkea mitä pidetään tarpeellisena elämän mukavuutta varten kuten silkkikankaita, kultakudonnaisia ja erilaisia viinejä.” Kirjassa esitellään kirjan tekijää, ”1490 Itä-Göötanmaalla syntyneen Olaus Magnuksen elämä oli poikkeuksellinen ja yllättäväkäänteinen… Teoksen Suomen-tuntemus on suorastaan yllättävä. Olaus Magnus tosin kävi aneiden keruumatkalla Suomessa 1518-19 aina Torniossa ja Pellossa asti, mutta hänellä oli myös saattanut olla teosta kirjoittaessaan apuna suomalaisten olojen erikoistuntijoita.”
Väinö Ikonen ”Vanhaa Suomen Turkua” (WSOY 1936), josta lainaus sivulta 19: ”Uskonnollinen sorto ja vuosikymmenestä toiseen jatkuva sotatila sekä sitä seuraava taloudellinen ahdinko aiheutti Saksassa voimakkaan maastamuuton. Suuri osa näitä sotapakolaisia etsi toimeentuloaan Ruotsi-Suomen rajojen sisältä, jossa heidät uskonveljinä ja liittolaisina otettiin avosylin vastaan ja jossa nämä tulokkaat odottivat alkavan suurvaltakauden johdosta voimakasta taloudellista nousua, joka avaisi heillekin uusia ja laajoja ansiomahdollisuuksia. Turkukin sai pian osansa näistä uusista tulokkaista, jotka pääomiensa ja kehittyneemmän ammattitaitonsa avulla ennen pitkää valtasivat itselleen määräävän aseman kaupungin kauppamiesten ja käsityöläisten keskuudessa. Nämä ulkomaalaiset perheet yrittivät tosin aluksi säilyttää kansallisen erikoisuutensa. Saksalaisia jumalanpalveluksia pidettiin erityisessä, tuomiokirkkoa ympäröivässä muurissa sijaitsevassa huoneessa, ns. Kerttulin kappelissa, lapsille hankittiin saksalaisia opettajia jne. Mutta vähitellen joutuivat saksalaisetkin ruotsalaisuuden virran vietäviksi, vahvistamaan ruotsalaisuuden valta-asemaa kaupungissa.”
Jakob Andersson Tysk oli Oulun pormestari s.n.1590 k. Oulu. Raatimies Oulussa 1628-1633. Oulun pormestari 1634-1640, oli myös kauppias ja laivuri, valittiin 08.11.1633 ensin väliaikaiseksi pormestariksi ja 03.05 1634 hänen virkansa vakinaistettiin. Edusti Oulua Tukholman valtiopäivillä v.1629 ja 1634, Jaakko Antinpoika (Tysk) hänen skotlantilaissukuinen vävynsä oli Turusta Ouluun muuttanut porvari ja vouti Anders Kithe (Kitt, Kieth, Keith?) (ks. GS, s. 263, jossa virheellisesti »borgmästare») sekä toinen vävy, mainittu Yrjänä (Jöran Lytter-Lythraeus), joka toimi myöhemmin voutina.
Suomen saksalaiset kauppiassuvut: https://www.genealogia.fi/genos-old/54/54_81.htm
Käy katsomassa Suomi ja Itämeren kauppasuhteet keskiajalta 1600-luvulle:
http://www.tamsuku.fi/Vuosikirja1997-02.pdf
Birger Sundqvist on todennut tutkimuksissaan ”Deutsche und niederländische Personenbeinamen in Schweden bis 1420. Beinamen nach Herkunft und Wohnstätte (Anthroponymica Suecana 3) Lund 1957” keskialasaksankielisistä henkilönimistä, että jo 1400-alkuun tultaessa paikannimistä johdetut sukunimet olivat huomattavan yleisiä saksasta peräisin olevien sukujen yhteydessä.
Pekka Lyyränen kertoi, että Saksasta on tullut Suomeen Oulun seudulle asutusta Mellen kaupungin ympäriltä, joka on vanha, nykyisin melko pieni hansakaupunki. Kun Oulu ei saanut tapulikaupunkioikeuksia 1600-luvun alussa loppui sen käymä kauppa Saksan kanssa. Lyyrasen äidin suku on Kaveri Oulunsalosta. Kavereita, Cavereita, Kawereita on monessa maassa, mm. Eestissä. Sinne he ovat tulleet Saksasta. Eniten heitä on nykyisin Mellen kaupungin ympärillä, joka on vanha, nykyisin melko pieni hansakaupunki. Jos tuo Mällinen tulee nimestä Melle, olisi siinä jotain yhteyttä. Kun Oulu ei saanut tapulikaupunkioikeuksia 1600-luvun alussa loppui sen kauppa Saksan kanssa. Milloin se alkoi? V.1670 Lübeckin juutalaiset lähettivät oman miehensä Iisak Sebulonin, Topeliuksen esi-isän, ensimmäisenä virallisena juutalaisena Ouluun hoitamaan kauppayhteyksiä.
Tyrnävällä 1500-luvun loppupuolella kyläkunnissa oli 14 taloa. Tyrnävän kylässä asuivat mm. Hannu Kaakinen, Hannu Suorsa, Esko Pirkola, Antti anttila ja Paavo Paavola, Ängeslevällä Olli Siira ja Tyyskän talon perustaja, saksalaista syntyperää oleva Hannu Tysk. ”Lohivouti Hans Nilss Tysk saa haltuunsa v 1569 autiotilan Limingan Ängeslevän kylästä… Leskelä-Lescelius sukukirjan mukaan Ängeslevän Tyyskän talosta Muhokselle muutti Hans Anderss Tysk ja ottaa vuonna 1632 haltuunsa Pehr Kolehmaisen ja Pehr Kärpän talot Laitasaarenkylästä (nyk. Muhos) joihin saanut verovapauden vuosiksi 1632-33… Vuodelta 1625 mainitaan Ängeslevällä olevan 3 Tyyskän taloa. Myöhemmin Tyyskän talo jaetaan ja toinen puoli saa nimekseen Leskelä (mk1649). Vuoteen 1675 mennessä Tyyskä on jakautunut neljään osaan, yhteen Tyyskään, yhteen Leskelään ja kahteen Paulukseen… Muhoksen Kolehmaiseen tuli Hans Tysk niminen mies v 1629 ja elää yksin. Vuonna 1635 hänen talonsa on merkitty autioksi, eikä häntä enää myöhemmin mainita. Maakirja 1633 ES 853 vol 4969 s.49 ei kerro Hans Tyskin isän nimeä, eikä Kärpän talon haltuunotosta. Kolehmaiseen hän saa verovapauden edellä mainituiksi vuosiksi. Taloon ei ole merkitty vaimoa, eikä lapsia, ei myöskään palvelusväkeä.”
Ilkka Leskelä on tehnyt opinnäytetyön Helsingin yliopiston Humanistiseen tiedekuntaan Historian laitokselle ”Turkulaisen kirkonmiehen Paavali Scheelin ja Danzigin porvarin Hans Chonnertin kauppayhteydet 1509–1516″ helmikuussa 2007, jossa on puhetta hansakaupasta.
Vilhelm Thomsen (1842-1927) oli tanskalainen kielentutkija ja toimi Kööpenhaminan vertailevan kielitieteen professorina 1887-1912. Jo koulupoikana hän harrasti kieliopintoja ja omin päin opiskeli mm. Suomea. Hän kävi 1867 Suomessa täydentämässä kielitaitoaan ja julkaisi ensimmäisen tutkimuksensa suomalais-ugrilaisen kilitieteen alalta. Suurta huomiota herätti hänen väitöskirjansa ”Den gotiske sprogklasses indflydelse på den finske”, jossa hän selvitteli itämerensuomalaisissa kielissä tavattavia germaanisia aineksia metodisen tutkimuksen puitteissa. Vuonna 1890 julkaisemassaan teoksessa ”Beröringer mellem de finske og baltiske sprog” Thomsen osoitti, että suomalaiset ennen joutumistaan germaanien naapuruuteen olivat olleet kauan kosketuksissa liettualaisten ja latvialaisten kanssa. Tutkimus ”The Relations between Ancient Russia and Scandinavia and the origin of the Russian State” ratkaisi kysymyksen Venäjän valtakunnan perustajien kansallisuudesta.
Tuomi Elmgren-Heinonen ”Laulu Suomen soi… Fredrik Pacius ja hänen aikansa” (Oy Fazerin Musiikkikauppa Helsinki 1959), josta lainaus sivulta 7: ”Hampurilainen viinikauppias Ludwig Pacius ja hänen vaimonsa Maria Margaretha Schumacher saivat 19. pnä maaliskuuta 1809 pojan, esikoisensa, jolle he antoivat nimen Friedrich… Harvinaisen lämmin perhehenki vallitsi viinikauppias Paciuksen kodissa. Vanhemmat omistautuivat innokkaasti poikiensa kasvattamiseen ja perheessä harrastettiin taiteita, ennen muuta musiikkia… Paciuksen esi-isistä ei tiedetä muuta kuin että Ludwig Paciuksen isä Johan George oli syntynyt v. 1743 ja että hän eli Braunschweigissa… Helmikuussa vuonna 1835 Fredrik Pacius oli viimein valmis astumaan Helsingin Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston musiikkiopettajan virkaan, mihin hänet oli nimitetty jo edellisenä vuotena, toukokuun 29. päivänä 1834.”
Kukka-Maaria Karjalainen ”Isä” (WSOY 1998), jossa hän kertoo, että isän suku on lähtöisin Pohjois-Saksasta Mecklenburgista, Sternbergin kaupungista, kun 18-vuotias vääpeli Anders Duncker saapui 30.6.1750 vapaaehtoisena Savon regimenttiin Suomeen. Mikkelin rippikirja vuodelta 1736, jossa oleva merkintä kertoo ruotuvaivaisen Eskil Auvikaisen ja hänen vaimonsa Elisabeth Lakoisen perheessä asuvasta 4-vuotiaasta sisarentyttärestä Brita Karjalaisesta. Vartuttuaan Brita asuu majuri Sven Dunckerin virkatalossa Tuppuralassa, jossa vierailee Svenin veli, vääpeli Anders Duncker, myöhemmin kapteeni. Brita synnyttää kaksi aviotonta poikaa, Matin ja Mikon. Anders Duncker tunnustaa pojakseen vuonna 1765 syntyneen Mikon, mutta Matista tulee Ahti Karjalaisen kantaisä. Anders palaa takaisin Saksaan, jossa kuolee.
Suomessa asuneesta saksalaisesta perheestä ja heidän pojastaan Christian Schreiberistä (s. 1921), joka on kirjoittanut elämästään kirjan ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1998). Christianin isä oli lasinkaivertaja, joka oli muuttanut perheineen Suomeen Riihimäen lasitehtaalle, vaikka perhe ei osannut Suomea. Välillä he olivat Ruotsissa kolme vuotta työskennellen eri lasitehtaissa. Nuutajärvellä lasitehtaalla ollessaan poika kävi suomalaista koulua ja oppi Suomen kielen hyvin. Christian tuo kirjassaan esille rakkautensa Suomen luontoon.
Tiina Miettinen ”Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle” (Atena 2019), josta lainaus sivulta 185: ”Aino Kallas oli omaa sukua Krohn ja kuului tunnettuun sivistyssukuun, jonka jäsenet 1800-luvun lopulla rakensivat suomalaista identiteettiä. Kallaksen isän isoisä oli tullut Saksasta Pietarin kautta Suomeen 1700-luvun lopulla. Aino Kallaksen isä oli fennomaani, suomen kielen ja kirjallisuuden professori Julius Krohn (1835-88).”
Marko Lamberg ”Ihmeiden kirja – 192 kertomusta keskiajalta” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2020), josta lainaus sivulta 14: ”Yksi keskiajan tarinaperinnettä valottavista teoksista on teos, joka laadittiin Vadstenan luostarissa Itä-Götanmaalla vuonna 1385 ja joka löysi tiensä myös Suomeen. Teoksen kirjoittaja oli birgittalainen pappisveli nimeltä Jordanus tai Jordan… Ihmeiden kirjan etelä- ja keskieurooppalainen alkuperä näkyy joissain tarinoissa vilahtavien paikannimien ohella tarinoissa, joissa käsitellään toisuskoisia. Juutalaiset ja muslimit esitetään kaavamaisesti synkissä sävyissä ja kristikunnan vihollisina, joille on tarjolla armoa vain, jos he ymmärtävät tunnustaa kristinuskon ylivertaisuuden.”
Frenckellin suku https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/8062
Ilmari Turja ”Ei kukaa oo mikää” (WSOY 1975), josta lainaus sivulta 54: ”Heikki Klementin tutkimuksista Laukko jatkaa: ’Nähtävästi Lauroselta omaksumansa heimoromantiikan lumoissa Heikki Klementti on etsinyt eteläpohjalaisten alkujuuria Viron – Liivinmaan seuduilta väitteensä yksinomaan nimistötutkimukseen voimatta esittää niiden tueksi vakuuttavia historiallisia tosiasioita.’ Sittemmin on Klementti Suomen Kuvalehden kirjoituksissa ja esitelmissään tuonut esille eteläpohjalaisten ’friisiläisyyden’. Professori Luukko myöntää, että usein diletantitkin tekevät hyvää työtä, sillä esimerkiksi Heikki Klementin tutkimukset, jotka koskevat hollantilaisten vaikutusta eteläpohjaisten nimiin, ovat osaksi oikeita. Mitenkä muuten voitaisiin ymmärtää sellaiset vähäkyröläiset nimet kuin esim. Flander, Flaaminki ja Flemminki. He eivät suinkaan ole tulleet suoraan Hollannista, vaan saksalaisten kaupan välityksellä.”
Isonvihan aika Suomessa
Kustaa H. J. Vilkuna kertoo toisessa kirjassa ”Viha perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta” SKS 2005: ”Tyrnävällä Matti Mällisen talossa venäläiset kiduttivat pääsiäisen aikoihin 1716 Jaakko-poikaa sekä roikottamalla että korventamalla niin, että poika kuoli välittömästi. (Matti Vilpunpoika Konttilan kertomus. Kesä- ja syyskäräjät Liminka ja Tyrnävä 1720; Turun hovioikeus 22.11.1720, Hovioikeuden kirjeet kuninkaalliselle majesteetille, Turku 7, RA).” Samassa kirjassa kerrotaan ihmisryöstöistä orjiksi: ”Ängeslevän kylässä talollisen vaimo Anna Suorsa onnistui estämään sieppaamisensa orjuuteen. Hänen pelastuksenaan oli se, että kasakka liikkui yksin ja että hän oli kätkenyt puukon hameensa alle. Miehen huomaamatta Anna tempasi puukon esiin ja löi kasakan hengiltä. (Talvikäräjät Liminka 5.2.1722 [rr54: 115-117, 119-120, KA]; Luettelo niistä, jotka vihollinen Limingassa tappoi vei, Christian Gisselkors 24.11.1721).” lsonvihan aikaan Pohjanmaalla ei ollut harvinaista, että useampi lapsi vietiin samasta talosta maaorjuuteen Venäjälle. Yksi harvoista Suomeen takaisin päässeistä oli Sakari Topeliuksen esi-isä, mistä hän sai aiheen kertomukseen Koivu ja Tähti.
Eeva ja Kyllikki Matinolli ”Tyrnävän seurakunnan historia” (1989) todetaan mm. ”Ripeästi ilmaantui uusia, pysyvämpiä, ensiksi kymmenysluetteloon ja vähitellen myös maakirjaan… ja 1610-luvulla … Kauppi Mällinen.”
Ja toisaalla ”Varhaisin tunnettu kirkkoneuvosto valittiin kirkonkokouksessa v. 1877, yksi kustakin kinkeripiiristä. Valituksi tulivat Juho Laaninen, Antti Yli- eli Rantakaakinen, Juuso Kirstinä, Olli Mällinen vanhempi… lähde: Kk 6.5.1877 TKA/OMA.”
Teemu Keskisarja on kirjoittanut kirjan ”Murhanenkeli – Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (Kustannusosakeyhtiö Siltala 2019).
Jukka Korpela ”Idän orjakauppa keskiajalla – ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta” (SKS 2014).
Tunnettuja Mällisiä
Rafael Koskimies ”Otavan historiassa 1890-1918” mainitsema kirjailijanimimerkki K. A. Järvi eli vanhemmalta nimeltään K. A. Mällinen (1869-1942), joka kirjoitti Otavalle vuonna 1891 ”Työmiehiä”, joka jäi viimeiseksi sillä hänen novellikokoelmaansa ei julkaistu 1892. ”Kuka kukin on” kirja vuodelta 1909, Suomalainen Kustannus OY Kansa: K. A. Mällinen eli Kaarlo August Järvi, kirjailija, kansakoulunopettaja Urjalassa vuodesta 1908. Syntynyt 28.4.1869 Oulussa, merimiehen poikana. Ylioppilas vuonna 1889. Vaasan lehden toimittaja 1892, sanomalehtimiehenä useassa lehdessä vuoteen 1900 mennessä. Valmistui Sortavalan seminaarista kansakoulun opettajaksi vuonna 1901, muuttanut Helsinkiin, jossa suorittanut yksittäisiä yliopistotutkintoja. Julkaisuja: Kuvauksia, Työmiehiä (käännetty ruotsiksi), Puoliluonne, Sanomalehtipoika, kertomuksia, Nousukas, Akilles, Opettaja, Loinen ja kirjojen käännöksiä jne. Puoliso vuodesta 1904 Katri Elisabet Kinnunen (s.1868). Mällinen muutti sukunimensä Vaasassa 14.12.1892 Järwi nimeksi. ”Sortavalan Seminaari 1880-1940” kirjassa mainitaan Järvi, Kaarlo August s. 28.4.1869 Oulussa, lapset: Tauno Reino s. 1907 ja Väinö Ilmari s. 1909.
Otavan ”Kuka kukin oli” kirjassa mainitaan, että Kaarlo August Järven (Mällinen) vahemmat oli merimies Juho Mällinen ja Kristiina Hedman. K. A. Mällisen (Järven) puolison Katri Kinnusen vanhemmat Heikki Kinnunen ja Liisa Tikkanen. Oulun rippikirjassa 1865 sanotaan Juho Mällisen tulleen Lumijoelta v. 1852. Kaarlo jäi orvoksi melko varhain, sillä Juho Mällinen hukkui 1878. Katso uutinen tästä:
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/447110?page=1
Joulukuun 2. vuonna 1878 herätti rytinä aamuvarhaisella tuhansia oululaisia. Edellisenä yönä Oulujoen vesi oli alkanut uhkaavasti nousta ja kääntyä pääväylästään kohti kaupunkia. 7. joulukuuta sanomalehti Kaiku uutisoi kaupunkia kohdanneesta onnettomuudesta otsikolla Vedenpaisumus Oulussa. Kaiku ei suotta liioitellut tapahtunutta, sillä tulva saavutti korkeusennätyksen Oulun torilla. Tapahtuman muistoksi kiinnitettiin vuonna 1879 nahkuri Lundin kivirakennuksen seinään laatta mahtavasta talvitulvasta. Merimies Johan Mällinen epäonnistui sianpelastusaikeissaan. Ensin Mällinen kuljetti veneellä vaimonsa ja neljä lastansa turvaan tulvan valtaamalta Sonnisaarelta Kuusiluotoon. Toisella matkallaan Mälliselle kävi huonosti; vene kaatui ja sekä sika että Mällinen hukkuivat jonnekin Sonnisaaren ja Kuusiluodon välille. Pohjois-Pohjanmaan museon hallussa oleva kuolinkirja kertoo, että merimies Mällinen todella hukkui tulvan aikana. Kuolinpäiväksi tosin on merkitty 6. joulukuuta, mutta kuolinsyyksi hukkuminen. Aineelliset tuhot ja vahingot koettelivat rannan puutalojen asukkaita ja torin kauppamiehiä. Kaiun mukaan Pakkahuoneen tori oli miehen korkuisessa jääpeitossa ja kauppa siirretty kevääksi asti Kirkkotorille. Kauppamiehet kärsivät merkittäviä taloudellisia menetyksiä, kun tulvavesi nousi varastoihin ja turmeli kauppatavaran.
Kuinka meistä tuli kirjailijoita (Suomen kirjailijaliiton julkaisu Otava 1916) lainaus alkaen sivulta 81 (K. A. Järvi): ”Mitenkö minä muka aloin ’kirjoitella’? Se on tavallaan surullisen lystillinen juttu – nyt näin kaukaa katsottuna. Sillä tänä vuonna ja juuri samoina aikoina kuin tätä kirjoitan, on kulunut tasalleen 25 vuotta, kun ensimmäinen tekeleeni ’Kuvauksia’ ilmestyi Edlundin komean kirjakaupan näyteakkunalle… Mutta kirjoitellut minä olin jo sitä ennen sanomalehtiin runoja, novellinpäitä y. m. Kotimaakuntain sanomalehdet K. F. Kivekkään ’Kaiku’ Oulussa ja O. Ansaan ’Pohjalainen’ Vaasassa olivat avanneet palstansa minunkin kyhäyksilleni, ja lähimmässä tuttavapiirissäni tunnettiin jo kyllä minun ’kirjailijanimeni’ ennen kuin ’Kuvauksia. Kirjoitti K. A. Järvi’ pyörähti kirjakauppojen näyteikkunoihin… Kokosin kesällä 1890 muutamia novellinpäitä ja lähetin Helsinkiin kauppaneuvos G. W. Edlundille, joka siihen aikaan oli kai maamme suurin kustantaja… Niinpä ryhdyin kohta ensimmäisestä vastoinkäymisestä lannistumatta kirjoittamaan kahta pontevammin ’Työmiehiä’. Se valmistui kesän kuluessa ja tarjosin sitä ’Otavalle’, joka eli ensimmäistä ikävuottaan. Siellä kohtasin kohta ymmärtäväisen ja neuvovan vastaanoton. Ja ’Työmiehiä’ ilmestyi vielä saman vuoden jouluksi kirjakauppaan kokonaan toisenlaisella menestyksellä kuin aprillikuun ’Kuvauksia’. Yksin Hufvudstadsbladetkin antoi pari palstaa – pelkkää kiitosta, josta oli seurauksena, että se käännettiin ruotsin kielelle… Menin syyslukukaudeksi Helsinkiin opiskelemaan… Olin pannut alulle sittemmin kirjana ilmestyneen ’Työmiehiä’, ja asunnossani Fredrikinkadulla viihdyin paremmin sen ääressä kuin latinan opinnoissa.”
Päiviö Tommila ”Keski-Suomen lehdistö 1886-1917” (Keskisuomalainen 1973), josta lainaus sivulta 102: ”K. A. Järvi tuli Jyväskylään ilman että häneltä ainakaan hänen omien sanojensa mukaan olisi vaadittu selkeätä värintunnustamista nuorsuomalaisten perheriidassa. Kun Keski-Suomi seuraavana aikana ajoi kiivasta oikeistopolitiikkaa, on ilmeistä, ettei Järvi tätä ainakaan aluksi vastustanut. Pian hän kuitenkin muutti kantaansa ja poliittiset erimielisyydet johdon kanssa pakottivat hänet vuorostaan eroamaan. Päätoimittaja Järvi kuului Keski-Suomen oululaisten toimittajien sarjaan. Hän oli varsinaiselta ammatiltaan kansakoulunopettaja, mutta toiminut sanomalehdentoimittajana sekä julkaissut joukon realististyyppisiä romaaneja, joiden tyyli Koskimiehen osuvan arvion mukaan oli osin toisen, ellei kolmannen luokan sanontaa. Kirjallisuudenhistoriaan Järvi joka tapauksessa on päässyt, kirjailijan titteliä hän käytti itse mielellään ja täydentää näin Keski-Suomen pitkää kirjailija-toimittajien riviä. Keski-Suomessa Järvi julkaisi 1910 kiihkokansallisen romaanin Harry, joka on tarina kiivaan ruotsinmielisen valtioneuvosperheen pojasta, joka saa fennomaanisen herätyksen. Harryn kotikaupungin ruotsinkielinen yläluokka kuvataan juopoksi ja moraalittomaksi; sen vastapainona on terve tervakansa. Samana vuonna Järvi julkaisi myös pitkän historiallisen tutkielman koululaitoksestamme uuden ajan alussa.”
Antti Mällisen poika Aapraham Antinpoika Ojanperä. Ojanperään Liminkaan tuli rengiksi Antti Mällinen, talollisen poika Tyrnävän Kolmikannan Mälliseltä. Hänen kanssaan Maria Ojanperä solmi toisen avioliittonsa ja Antti Mällisestä tuli Ojanperän isäntä ja Ojanperä sukunimeltään. Antti Antinpoika Mällinen, Ojanperä , s. 21.9. 1825 Tyrnävä, k. 26.5. 1858. Muuttanut: Liminkaan 21.9.1846. Puoliso: Vihitty 18.8. 1846. Maria Juhontytär Ojanperä, Näppä eli Keränen, s. 2.7. 1822 Liminka, k. 24.6. 1858. 1. puoliso Antti Näppä Limingasta. Lapset: Riitta Antintytär Ojanperä, s. 12.3. 1847 Liminka, Antti Antinpoika Ojanperä, s. 16.2. 1849 Liminka Juho Antinpoika Ojanperä, s. 27.11. 1850 Liminka, Heikki Antinpoika Ojanperä, s. 1.1. 1853 Liminka, k. 1882, Anna Antintytär Ojanperä, s. 16.8. 1854 Liminka, k. 16.8. 1933 ja Aapraham Antinpoika Ojanperä, laulaja, laulunopettaja, s. 16.9. 1856 Liminka, k. 26.2. 1916 Liminka.
Samuli Skurnik ”Narinkkatorilta Kiestingin mottiin -Juutalaissuvun selviytymistarina” (Paasilinna 2012), josta lainaus sivulta 53: ”Ida Ekmanin taiteilijatarinan alkuun sisältyi perheen uskonnolliseen ja maahanmuuttajataustaan liittyneiden kulttuuristen erityispiirteiden ohella myös periamerikkalaisen ’tuhkimotarinan’ elementtejä. Idan löytäjäksi mainitaan 1800-luvun lopun tunnetuin oopperalaulajamme, bassobaritoni Abraham Ojanperä (1857-1916). Myös Ojanperän omassa liminkalaisessa maalaistalosta lähteneessä taiteilijaurassahan oli samoja tuhkimotarinan elementtejä. Heidän ensimmäinen kohtaamisensa tapahtui Ida Morduchin kodin takapihalla, jossa Ida oli yhdessä vanhemman sisarensa Annan ’Altke’ Rubinsteinin (myöhemmin Perament) kanssa iloisesti lauleskellen ripustamassa kuivumaan perheen pyykkejä. Juuri silloin ohi kulkenut Ojanperä sattui kuulemaan tuota kertomansa mukaan ’ihmeen ihanaa laulua’, jota hän pysähtyi kuuntelemaan. Ojanperä ihastui kuulemaansa niin syvästi, että hän selvitti tyttöjen perheen nimen ja osoitteen. Hän menikin saman tien tyttöjen Eva-äidin (Eva Morduch, s. Grünblat, 1833-1916) luokse ja tarjoutui ottamaan molemmat tytöt siipiensä suojaan sekä antamaan heille ilman erillistä korvausta yksityisesti lauluopetusta. Tyttöjen äidille, joka silloin perheenpäänä valvoi entisen rabbipuolisonsa perinnettä, Ojanperän ehdotus ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertainen. Yhtäältä se tietenkin hiveli ja houkutteli, olihan Ojanperä tunnettu laulaja ja laulupedagogi. Annan (1865-1948) osalta asia oli kuitenkin alusta pitäen selvä. Hän oli avioitunut ajan tapaa noudattaen 14-vuotiaana, eikä tuossa asemassa oleva juutalaisnainen voinut olla missään tekemisissä ei-juutalaisen goj-miehen kanssa. Syynä oli Ojanperän väärä uskonto… Sukumme muistitietojen mukaan asian kuulemma ratkaisi Ojanperän raamatullinen etunimi Abraham. Sen perusteella Eva-äiti ja koko suku päättelivät, että ei mies, jolla on noin hyvä, raamatullinen etunimi, voi olla juutalaistytölle haitaksi, vaikka ei itse olekaan juutalainen!”
Ruusu ja kulkuri on vuonna 1948 valmistunut Ilmari Unhon ohjaama suomalainen elokuva. Se kertoo liminkalaisesta oopperalaulajasta ja laulupedagogista Abraham ”Aappo” Ojanperästä jota esittää Unto Salminen. Laulut esittää kuitenkin Sulo Saarits. Elokuvan juoni ei noudata Ojanperän elämän todellista kulkua. Marja Korhonen ja Aino Mantsas näyttelevät ensimmäisissä elokuvarooleissaan, ja tuleva ohjaaja Matti Kassila on pienessä pohjalaisen ylioppilaan roolissa.
Katso elokuva https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_122344
Merimiehen ystävässä 1904:192 ollut tieto: Mällinen Frans, Oulu, kuoli 7.9.1904 rintatautiin laivassa lähellä Puget Soundia, Wash. n. 33 v. vanhana, mutta ei ole tietoa onko samoja Mällisiä.
Kansallisarkiston documenteista löytyi tällaisia tietoja Oulun Mällisistä: Suutari Juho Heikki Heikinpoika Mällinen s. 25.12.1899 Oulussa ja hänen isänsä työmies Heikki Mällinen. Heidän osoitteensa on ollut mökissä Alalaanila no 20 Oulu. Juho Mällinen oli ollut töissä Törmäsen jalkineliikkeessä 2 vuotta. Kalastajaperhe Mällinen Oulujoen Koskelan kylän torpasta. Isä Juho Pekka Mällinen ja äiti Liisa Mällinen, pojat Pekka Aleksanteri Mällinen s. 13.3.1893 Oulujoella, käynyt koulua 6 luokkaa ja Jouko Väinö Mällinen s. 1.8.1890 Oulujoki. Jouko Väinö asui omassa torpassa Liedendahlin maalla ja oli ollut töissä Aktiebolaget ULEÅ:n höyrysahalla 8 vuotta ja eronnut omasta pyynnöstään 1914.
Helsingin Sanomissa 16.8.1905 no 188 oli uutinen: ”Maanviljelijä Albert Mällinen kuoli t. k. 10 pnä omistamallaan Mällisen tilalla Paavolassa. Vainaja oli 67 ikävuodeltaan ja jos on vanhimpia isäntiä Paavolassa. Hän oli tunnettu erittäin siivoluontoisena ja miellyttävänä henkilönä. Vainaja jätti jälkeensä vaimon, 2 poikaa ja tytärtä.”
Oulun maakunta-arkistossa on Teuvo Sakari Mällisen arkisto. Mällinen, Teuvo Sakari (1940-2001), lehtimies, valtiotieteiden maisteri. Mällinen toimi sanomalehti Kalevan päätoimittajana 1977-2001.
Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaan vuosina 1555-1556 laadittiin aatelin aseman väärinkäytösten selvittämiseksi ja siinä on suomalaisten rälssisukujen sukuselvityksiä. Seuraavakin luettelo koski aatelisia, sillä Ruotsin ritarihuonetta vuonna 1626 perustettaessa sukujen tuli esittää aateliskirje tai sukuselvitys ritarihuoneeseen päästäkseen. Näiden selvitysten laatimisen jälkeen voidaan Suomen sukututkimuksen sanoa alkaneen viimeistään 1850, jolloin Elias Robert Alcenius julkaisi muokkaamansa, jo piispa Johannes Terseruksen 1600-luvulla aloittaman tutkimuksen pohjalaisista pappis- ja virkamiessuvuista, Genealogia Sursillianan…”
Amerikkaan lähteneet Mälliset
S. Ilmonen ”Amerikan suomalaisten historia III, Yhdysvalloissa ja Canadassa olevat suomalaiset asutukset” (Hancock, Michigan USA 1926) sanotaan, että Washingtonin osavaltiossa Kalamassa Columbia -joen rannalla asui vuoden 1926 tienoilla monia kymmeniä suomalaisia maanviljelijöitä, kutenS. Mällinen Tyrnävältä. Siirtolaisinstituutin kotisivulla passiluettelohaun tuloksen mukaan kyseessä on Sakari Erkinpoika Mällinen syntynyt 16.11.1876, jonka kohdemaa oli Amerikka.
Leastadiolaiset olivat Amerikassa perustaneet Apostolis-luterilaisen seurakunnan. Pekka Raittilan kirjassa ”Lestadiolaisuus Pohjois-Amerikassa vuoteen 1885” (Suomen kirkkohistoriallinen seura 1982), jossa lainataan Amerikan suomalaista lehteä 5.12.1879 nro 23 (Kertomus matkoista ja toimista Suomalaisten asuinpaikoilla, Minnesotan valtiossa) Takkisen matkatoverista Mällisestä: ”Takkisen toverina oli Allouezissa asuva Aapo Mällinen”. Matkakertomusta lainattiin Suomenkin lehtiin, kuten Keski-Suomi 1880 nro 1. Allouezin kaivoskylä sijaitsi 6-7 kilometriä Calumetista pohjoiseen ja sinne rakennettiin 1876 vähäinen kirkko.
Takkisen kirjeet on julkaistu: Johan Takkinen ”100 kirjettä ajalta 1874-1892” Vanhinten kirja 2, Tampere 1966, jossa olevassa kirjeessä ”J. Takkinen Kristilliseen kuukausilehteen N:o 11-12 1884 Kirje Ameriikasta” mainitaan, että Dulutissa on kristillisyys ja papin toimia toimittaa Aapram Mällinen.
Uuras Saarnivaara ”Amerikan laestadiolaisuuden eli Apostolis-luterilaisuuden historia” (National Publishing Company painossa Ironwoodissa Mich. 1947) on sivulla 290: ”Saarnaajia, jotka ovat kuolleet ennen suurseuralaisuuden ja heidemanilaisuuden eroa tai jotka eivät ole tehneet selvää ratkaisua puoleen tai toiseen: Mällinen Abraham, Thomson, Minn. syntyi 18 (5).4. 1852 Tyrnävällä. Tuli Amerikkaan 1872. Oli vv. 1883-1911 Thomsonin seurakunnan opettajana. Abraham Mällinen avioitui Calumetissa Michiganissa 2.12.1876 Maria Liisa Pekkalan kanssa s.1859, k. 1933 Minnesotassa. Maria Liisa Mallisen e. Pekkala s. 1859, vanhemmat Johan Jacobsson Pekkala s. 25.8.1825 ja Maria Carolina Isakintytär Pekkala s. 8.1.1824 Herajärveltä. Abraham Mallinen kuoli 1.8.1911 Thomson Township MN. Abram Mällisen vanhemmat Tyrnävän rippikirjan palkollisista 1854-1864 mukaan ovat olleet renki Johan Matinpoika Mällinen s. 2.2 (1).1817 Temmes ja Brita Maria HenrikintytärMarttila s. 20.8.1810 Muhokselta. Limingan vihityt 1834-1879 mainitaan, että heidät vihittiin avioliittoon 28.1.1844. Johan Matinpoika Mällinen kuoli 27.2.1861 Tyrnävällä. Temmeksen rippikirjat 1817-1827 kertoo, että Johan Mällisen isä on Matti Henrikinppoika Mällinen s. 19.4.1773 ja hänen vaimonsa Anna Jaakobintytär s. 1.10.1778. Abram ja Maria Liisa Mallisen lapsia oli Evelina, Hilda, August, Luisa, Abram, Alma, Benjamin ja Charles. Abraham Mallinen jr. kuoli 4.9.1920 ja haudattiin 22.9.1920.”
Hans R. Wasastjerna ”Minnesotan suomalaisten historia” (Minnesotan suomalais-amerikkalainen historiallinen seura Duluth, Minn. 1957) sivulta 736 lainaus: ”Vasta huomattavasti heinä- ja perunakauden jälkeen alettiin Thomsonissa harrastaa viljan kasvattamista. Leikkaaminen tapahtui sirpillä. Vasta v. 1893 ostettiin paikkakunnalle ensimmäinen puimakone, sekin yhteisvoimin. Ensimmäinen itsesitova leikkuupuimuri oli Abraham Mällisellä… Ensimmäiset Thomsoniin saapuneet suomalaiset olivat lestadiolaisia. Kirkollinen toiminta alkoi jo niin varhain kuin v. 1877. Siitä lähtien pidettiin jokseenkin säännöllisesti rukous- ja raamatunlukutilaisuuksia uudisasukkaitten pienissä tuvissa. Isaac Raattaman saapuminen ja asettuminen seudulle tuli olemaan vuosikymmeniä tämän suunnan henkisen elämän perustana… Abraham Mällinen tuli silloin viralliseksi papiksi, jolla oli myös valtion myöntämä vapaa matkustusoikeus rautateillä.”
Carole Johnsonilta Minnesotasta ja Alicia Koski-Marshallilta Minnesotasta olen saanut apua Abraham Mällisen elämän vaiheista Yhdysvalloissa, eli Minnesotan Territorial and State Censuses 1849-1905 kertoo Abrahamin olleen farmari, jolla oli vaimo Mary E Mallenen, koska Mällinen sukunimi on muuttunut Amerikassa Mallinen – Mallenen muotoihin. Avioliitto on solmittu vuonna 1877. Mary E. (Lizzie) Mallenen on syntynyt toukokuussa 1859 ja kuoli 20.3.1933 Carltonissa, vanhemmat norjalaissuomalaisia ja Mary oli tullut Amerikkaan 1872. Vuonna 1900 he asuivat Thomson Villagessa, Carlton Minnesotassa. Lapsia Abrahamilla ja Maryllä oli Michiganissa syntynyt Eveliina ja Hilda joka oli syntynyt Minnesotassa, August Mallenen, Lizzie Mallenen,Abram Mallenen s. 1889 ja k. 4.9.1920, Miariam Mallenen, Benjam Alexander Mallenen s. 13.3.1895, Ester Mallenen ja Jennie Mallinen. August Mallisen vaimon nimi on Jennie L. Mallinen ja heillä seuraavat lapset vuonna 1930: Erland A. Mallinen 10 vuotta, Martin A. Mallinen 8 vuotta, Mildred E. Mallinen 6 vuotta, Hazel E. Mallinen. August Mallinen on ilmeisesti perheineen muuttanut myöhemmin Californiaan. Marie (Mary) Mallisen jäätyä leskeksi, niin tilalla toimi ilmeisesti renki Jacob Vanhala isäntänä. Californian Death Index vuosilta 1940-1997 on monia Mallisia (Mällisiä) ja kirkon hautaustiedoista löydettyä tietoa:
Juho Takkinen (23.10.1838-13.2.1892) oli kotoisin Kuusamon Posiolta, jossa oli aloittanut saarnaajan työn. Johan Takkinen avioitui vuonna 1884 Eeva Karoliina Sakarin (s. 3.7.1855) kanssa Ameriikassa. Aapeli Saarisalon kirjassa ”Laestadius Pohjolan pasuuna” (WSOY 1970) sanotaan Laestadiuksen saarnoista: ”Mutta silloin alkoi väkeä virrata kirkkoon, se tuli aivan täyteen! Ja siellä ihmiset joutuivat valtaviin liikutuksiin aivan kuin kirkko olisi ollut täynnä mielipuolia! Mutta kun he tulivat kotiin, oli heidän ymmärryksensä tallella! Muutamien tyhmyrien järki jopa selveni. Mutta toiset alkoivat nähdä kummallisia näkyjä ja ilmestyksiä.”
Venäjälle loikanneet Mälliset
Eila Lahti-Argutinan kirjassa ”Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun” Siirtolaisinstituutti Turku 2001. Lauri Antinpoika Mällinen s. 1903 Suomi OL Ruukki, loikkasi Neuvostoliittoon 1932, tuomittu 1932 karkotettavaksi Siperiaan, asui Omskin alueen Gorkin piirissä Astyrovka 157 valtiontilalla työläisenä, vangittu 28.2.1938, tuomittu 22.10.1938 kymmeneksi vuodeksi leirille Vladivostokiin, maine palautettiin 17.6.1989 Omsk. Mällinen Eino Henrik Joukonpoika, s. 23.1.1904 OL Temmes, loikkasi 1932 Neuvostoliittoon ja asui Karjalan Prääsän piirin Patojärvellä metsätyöläisenä, vangittu 23.6.1938, tuomittu 21.9.1938 § 58/6, ammuttu 26.9.1938 Petroskoissa, maine palautettu 29.4.1958 Petroskoissa.
Tyrnävän Mikanderit
Sukuumme kuuluu myös Tyrnäväläiset Mikanderit. Mikanderin sukuhaaroja on ainakin kolme, jotka ovat täysin erillisiä sukuja olematta toisilleen sukua lainkaan. Tunnetuin Mikanderin suku lienee Sipoon Mikanderit. Kansallisarkistossa löytyy tietoa Säämingin Mikandereista, eli Hjalmar Johan Mikanderin (s. 1862 – k. 1948) henkilöarkisto. (Petter Mikander oli Säämingin Mikkolanniemestä tullut kouluun Mikkolaisena, mutta siellä oli opettaja Jacob Ståhle muuttanut nimen Micanderiksi).
Marjaana Kauppinen ja Juha Kärki lainaus: ” Viljo Leonard Mikanderin esipolvia” (2003)
”Heikki Matilainen, vuodesta 1839 Mikander, syntyi 1814 Limingan pitäjän Tyrnävän kylässä Heikki Matinpoika Matilaisen (s. 16.11.1785, k. 2.4.1855) ja Riitan (s. 15.7.1786, k. 28.1.1836) poikana. Heikki Matilainen vanhempi hallinnoi Matilaisen kruununtilaa 1830-luvun alkuun, jolloin toistaiseksi tuntemattomasta syystä menetti talon hallinnan. Heikki Matilainen vanhempi oli syntyjään Mällisen talosta ja oli talon viidestä lapsesta toiseksi nuorin. Matilaisen veljekset, Matti (s.1810) ja Heikki (s.1814) muuttivat pian talon menetyksen jälkeen Ouluun 1833 nikkarin oppiin. Vanhempi veli palasi 1837 Tyrnävälle nikkarinkisällinä ja nuorempi veli Heikki otti v. 1839 muuttokirjan Pietariin. Vietettyään Pietarissa reilun vuoden, muutti Heikki sieltä Savonlinnaan (muuttokirja 21.7.1841) Molemmat pojat olivat ottaneet tässä vaiheessa Mikander-nimen. Heikki Mikander oli sukuhaaran ensimmäinen Mikander-nimeä kantava yhdessä veljensä Matin kanssa. Savonlinnassa asui 1800-luvun puolivälissä muitakin Mikandereja kuten Johan Gottlieb Mikander, mutta näillä ei ole sukuyhteyttä Heikki Mikanderiin.
Heikki Mikander aloitti 15. tammikuuta 1844 työnsä toisena kaupunginpalvelijana sairastuneen Abraham Lavosen apuna. Palkaksi luvattiin 100 paperiruplaa vuodessa. Lavonen oli saanut 1842 kaupungin varoilla sortuutin eli pitkäliepeisen takin, jollainen siihen aikaan kuului säätyläispukuun. Lavosen kuoltua 1848 Mikander jäi yksin hoitamaan kaupunginpalvelijan tehtäviä. Palkka oli noussut 30 hopearuplaksi ja tätä vielä muutamaan kertaan korotettiin. Helmikuussa 1864 Mikanderin vuosipalkkaa korotettiin 60 hopearuplasta (240 markkaa) sataan hopearuplaan. Sopimukseen kuului, että korotus poistuisi, jos toimeen tulisi toinen.
Poika Fridolf (Viljo Mikanderin isoisä) auttoi vanhenevaa isäänsä 1860-70 lukujen vaihteessa kolmen ja puolen vuoden ajan. Kun hän sitten 20.12.1873 selitti maistraatille tämän ja pyysi päästä apulaiskaupunginpalvelijaksi, huomautettiin hänelle aiemmasta sopimuksesta, jonka mukaan Heikki Mikander menettäisi palkankorotuksensa. Anomus siis hylättiin. Vuodesta 1877 Heikki Mikander sai kuitenkin oikeuden käyttää apunaan nuorinta poikaansa Henrik Rurik Mikanderia. Heikki Mikanderin kuoltua poika peri hänen virkansa ja hoiti sitä vuosisadan loppuun.
Kaupunginpalvelijan tehtäviin kuuluivat raatihuoneen ja sittemmin kaikkien virastojen vahtimestarin tehtävät. Kaupunginpalvelijan tehtäviin kuului myös lukea julkiset kuulutukset kadunkulmissa, ensin kelloa kilistettyään.”
Heikki Mikander s. 4.7.1814 ja Heikki kuoli Savonlinnassa lyhyen sairauden jälkeen 25.11.1890. Nikkarinkisälli Heikki Mikander otettiin kaupunginpalvelijaksi Savonlinnaan 15.1.1842 ja toimi virassaan kuolemaansa saakka.
Ote Savonlinna lehdestä 49/1890: ”Kaupunkimme arwoisa ja ijäkäs palvelia muutti maallisen majansa tiistai-iltana kello 11 sairastettuaan ainoastaan lyhyemmän ajan. Vainaja oli syntynyt Pohjanmaalla 1813 ja oli siis nyt eronhetkellänsä oli 76 wuotias. Kaupunkimme palveliaksi otettiin hän wuonna 1844 ukko Lawonius wainaajan sairaana ollessa wiran toimittajaksi ja sitten wakinaiseksi. Minä siitä saakka, ummelleen siis 46 wuotta, on hän harwinaisella uutteruudella ja uskollisuudella hoitanut hänelle uskottua wirkaa. Wuonna 1879 annettiin hänelle pronssi-metali napinläwessä kannettavaksi kunnioitukseksi pitkällisestä palveluksestansa. Rauha uskollisen työmiehen tomulle!”
Savonlinna-lehden numerossa (48/1890) oli kuolinilmoitus:
Rakastettu mieheni kaupunginpalvelia Heikki Mikander. Lyhyemmän aikaa sairastettuaan vaipui kuolon uneen Savonlinnassa marraskuun 25p kello 11 j.p.p. elettyään 76v.4k 21 päivää; lähinnä häntä kaipaan minä, 4 lasta, 11 lasten lasta, ynnä lukuisat ystävät. Hedvig Mikander Uusi wirsikirja n:o 497, v. 2,3, ja 4.
Samat ilmoitukset olivat myös Uudessa Suomettaressa 2.12.1890. Heikki Matilainen myöhemmin Mikander oli Oulussa ollessaan laiska kirkossa kävijä, sillä merkintöjä ei ole kuin joka toiselta vuodelta. Suositus tuohon oli vähintään kaksi kertaa vuodessa. Jos ripillä ei käynyt, alkoi pappi kovistella ja kysellä perään. Varsinkin pienissä seurakunnissa, joissa pappi tunsi hyvin seurakuntalaisensa, oli hankala vältellä kirkossakäyntejä.
Heikki Mikander löytyi Pietarin suomalaisesta seurakunnasta. Muuttomerkintä oli päivätty 27.4.1840 (filmi ES 447). Heikki oli asunut Pietarissa reilun vuoden, ja poismuuttomerkintä oli 21.7.1841 ”till Nyslott” (=Savonlinna) (filmi ES 446). Molempien merkintöjen kohdalla oli molemmat nimet, Mikander ja Matilain kuten myös muuttokirjassa. Heikki Mikander vihittiin avioliittoon 5.6.1845 Heta Maria Muukkosen (s. 1817) kanssa.
Suomen Venäjään yhdistämisen jälkeen vaadittiin Pietariin ja muualle Keisarikuntaan matkaavilta suomalaisilta venäläisten asetusten mukainen passi. Kolmea kuukautta pitempään oleskeluun vaadittiin oleskelulupa, jonka saamiseksi oli hankittavatodistus Suomen asiain komitealta. Läheisempään yhteyteen passiasioiden kanssa komitea joutui, kun osoittautui tarpeelliseksi ryhtyä rajoittamaan Suomalaisten muuttoliikettä Venäjälle. Vuonna 1819 annettiin kaksi asetusta, joista toinen säännösteli työväestöön ja palvelusväkeen kuuluvien siirtymistä Venäjälle ja toinen virkamiesten, säätyhenkilöiden ja porvaristoon kuuluvien sekä heidän palvelijainsa matkoja Venäjälle. Näissä asetuksissa määriteltyjä tehtäviä varten perustettiin samana vuonna Suomen asiain komitean kanslian yhteyteen Pietariin passitoimisto, josta 1848 tuli erillinen valtiosihteerinviraston alainen Suomen passivirasto.
Tyrnävän Mikanderit saivat alkunsa, kun veljekset Matti Henrikinpoika Matilainen s. 1810 ja Heikki Henrikinpoika Matilainen s. 1814 aloittivat nikkarin opinnot Oulussa. Saatuaan nikkarin opinnot päätökseen ryhtyivät he ammattia harjoittamaan ja muuttivat sukunimensä Mikandereiksi, koska ammatinharjoittajan sukunimi piti olla Ruotsin kielinen. Matin palattua kotipaikkakunnalle ja Heikki veljen muutettua vähäksi aikaa Pietariin kisälliksi ja sieltä Savonlinnaan, jonne suku asettui pitkäksi aikaa. Ammatinharjoittajalla tuli olla ruotsinkielinen sukunimi. Mistä lienevät keksineet sukunimensä.
Isoisäni isän serkusta on kirjoitettu: Päivälehti 27.2.1897 No 56 sivu 4, josta lainaus: ”Salmisen murhajuttu kuten muistanette, puukotti talonmies talossa kadun n:o 48 & 50 Ison-Roobertinkadun varrella Hugo Mikander saman talon isäntää Niklas Salmista tämän kuun 2 päivänä selkään, jonka johdosta Salminen sittemmin tämän kuun 11 päivänä kuoli kirurgisessa sairashuoneessa. Eilen illalla oli Hugo Mikander vastaamassa tästä katalasta teostaan täkäläisen raastuvanoikeuden neljännessä osastossa. Mikander selitti tulleensa talonmieheksi mainittuun taloon syyskuun 1. päivänä viime vuonna saaden palkakseen 5 mk kuussa ja vapaan asunnon… Talon omistaja ei ollut kuitenkaan tyytyväinen, vaan käski hänet helmikuun 1 pnä. Mutta Mikander ei tahtonutkaan, koska hän ei mielestään ollut mitään laiminlyönyt toimessa, js kun uuden talonmiehen tämän kuun 2 pnä piti tulla hänen sijalleen sulki hän ovensa eikä päästänyt ketään sisälle huoneeseensa. Vihdoin sai isäntä kuitenkin oven auki ja määräsi, että Mikanderin kapineet olivat heti ulos kannettava, vieläpä tarttui Mikanderin käsivarteen ja tahtoi että tämäkin ottaisi osaa kapineiden muuttamiseen. Tästä suuttui Mikander kuitenkin siihen määrään, että sieppasi lattialta metrin mittaisen puusälön, jonka nenään terävästi hiottu veitsi oli pistetty ja pisti sillä Salmista selkään…
Todistajain kuulustelun päätyttyä kertoi Mikander itsestään ja sanoi syntyneensä Savonlinnassa v. 1846, missä hän on käynyt kolme luokkaa ylemmässä alkeiskoulussa. Kun hän sitten v. 1874 oli päässyt Suomen kaartista, tuli hän poliisin palvelukseen, josta virasta hän ylikonstaapelinä otti eron v. 1880. Tämän jälkeen oli hän 2 vuotta poliisina Vaasan rautatierakennuksella ja matkusti sitten Bakuun, missä hän 2 vuotta oli yövartijain päällysmiehenä Nobelin tehtaalla. Mikander v. 1884 palasi hän uudelleen Suomeen ja tuli työnjohtajaksi Oulun ja Savon rautatierakennuksille. Vuodesta 1890 oli hän varastokirjanpitäjänä Tampereen tulitikkutehtaalla, missä hän v. 1892 muutti Helsinkiin ja on siitä pitäen täällä asunut avustellen insinöörejä kesätöissä ja talvella yhtä ja toista askarrellen. Tämän jälkeen julisti oikeus päätöksen jutussa, ja katsoi selville tulleen, että Mikander tahallaan, vaikka ilman tappamisen aikomusta, oli veitsellä lyönyt talonomistaja Salmista, niin että siitä kuolema seurasi ja tuomitsi Mikanderin sen vuoksi pidettäväksi 8 vuotta kuritushuoneessa. Juttu alistetaan hovioikeuden tutkittavaksi.” Mikander kuoli 23.5.1911 Helsingissä.
Seppo Pakosen kirjoittamasta kirjasta löytyi sukuuni liittyviä asioita, kirja on kirjoitettu 2007, nimeltään ”Esko Eskola s.n. 1773 – k.1819 Tyrnävän pitäjä – Tyrnävän kylä – Eskolan talo – jälkeläisiä”, jossa mainitaan, että Tyrnävällä sijaitseva Eskola Rn:o 7 maatila on ollut yhtäjaksoisesti saman suvun hallussa vuodesta 1668 alkaen, josta varma tieto mainitaan Maatalouskeskusten Liiton myöntämässä sukutilakunniakirjassa. Ensimmäinen isäntä on ollut Antti Eskonpoika vuosina 1668-1684… Historiakirjojen mukaan Tyrnävälle ensimmäinen uudisasukas oli 1540-luvulla Hannu Kaakinen. Vuonna 1592 Tyrnävällä on ollut 14 taloa…
Sukuumme liittyy lyhyeksi aikaa Matila, joka oli ollut tilan nimenä. Heikki Matilainen vanhempi hallinnoi Matilaisen kruununtilaa 1830-luvun alkuun, jolloin toistaiseksi tuntemattomasta syystä menetti talon hallinnan. Heikki Matilainen vanhempi oli syntyjään Mällisen talosta ja oli talon viidestä lapsesta toiseksi nuorin. Matilaisen veljekset, Matti (s.1810) ja Heikki (s.1814) muuttivat pian talon menetyksen jälkeen Ouluun 1833 nikkarin oppiin. Vanhempi veli palasi 1837 Tyrnävälle nikkarinkisällinä ja nuorempi veli Heikki otti v. 1839 muuttokirjan Pietariin. Vietettyään Pietarissa reilun vuoden, muutti Heikki sieltä Savonlinnaan (muuttokirja 21.7.1841) Molemmat pojat olivat ottaneet tässä vaiheessa Mikander-nimen.
Tässä on Seppo Pakosen kirjan Matilaisista, eli Juho Eskola s. 17.12.1867 Tyrnävä. Kuollut 22.1.1921 Tyrnävä. Oli ottanut sukunimekseen Matila. Puoliso Maria Andersintytär Matila s. 15.12.1868 Tyrnävä, k. 25.8.1948. Vanhemmat Antti Koskela s. 15.4.1820 Paavola k. 22.5.1879 Tyrnävä. Antti Koskelan lasten sukunimenä on Matila talon nimen mukaisesti. Kirjassa vilahtelee tuttuja sukunimiä, kuten Mällinen, Pietiltä ja Männikkö.
Raimo Ranta ”Pohjanmaan maaseudun käsityöläiset vuosina 1721-1809 – Käsityöläiseksi pääsy ja käsityöläisten lukumäärä” (Historiallisia tutkimuksia 108 Suomen Historiallinen seura 1978), josta tämä lainaus: ”Pohjanmaan lääni oli hallinnollisesti vakiintunut 1600-luvun lopulla. Sen keskuspaikkana oli Korsholma Vaasan kupeessa. Hallinto-olot pysyivät ennallaan seuraavalla vuosisadalla aina läänijakoon saakka (1775). Maaherran oli jo 1600-luvun säädösten mukaan kehitettävä kaikin tavoin lääniään. Kun maaherroille annettiin vuonna 1734 uusi ohjesääntö, siinä tähdennettiin läänin talouselämän edistämistä ja valvomista unohtamatta käsityöläisiäkään. Pohjanmaan ensimmäisenä maaherrana toimi isonvihan jälkeen Reinhold Vilhelm von Essen, joka paneutui syvällisesti lääninsä surkeaan tilaan koettaen saada talouselämän nousemaan. Autiotiloja oli runsaasti, ja talous muutenkin lamassa, joten maaherralta ei juuri liiennyt aikaa maaseudun käsityön elvyttämiseen. Essenin kuoltua ja erään upseerin kieltäydyttyä maaherraksi määrättiin vuonna 1732 ruotsalainen upseeri Bror Rålamb. Hänellä ei ollut kokemusta siviiliasioiden hoitamisessa, eikä hän voinut sairaalloisuutensa vuoksi paneutua kunnolla viranhoitoon. Rålamb kuoli jo vuonna 1734. Hänen aikanaan ruotujako astui voimaan Pohjanmaalla ja vaikutti myös käsityölaitokseen. Maaherran virka saatiin täytetyksi samana vuonna. Jälleen paikalle tuli ruotsalainen sotilas, Karl Frölich, joka kierteli innokkaasti lääninsä eri osissa tutustuen näin perinpohjin hallintoalueensa talouteen…
Pohjanmaan uudeksi maaherraksi nimitettiin Frölichin erottua vuonna 1739 maakunnan oloihin jo aikaisemmin tutustunut kreivi Gustav Creutz. Häntä kiinnosti maatalouden edistäminen. Aihetta olikin, sillä Pohjanmaata kohtasivat ankarat katovuodet sekä karjarutto 1740-luvulla. Onnettomuudeksi Creutz kuoli jo vuonna 1746. Vaikka rahvas oli toivonut hänen seuraajakseen suomen kieltä ymmärtävää henkilöä, maaherraksi nimitettiin ummikkoruotsalainen, sotaneuvos Gustav Piper. Hän oli kuitenkin perehtynyt Suomen ja Pohjanmaan asioihin… Henki- ja rippikirjoissa ammattilaiset olivat usein kylän tai pitäjän lopussa, itsellisten ja muiden maattomien joukossa, joten tämä vaikeuttaa osaltaan käsityöläisten lukumäärän selvittämistä. Käsityöläinen mainittiin jonakin vuonna lähteissä ainoastaan itsellisenä, talollisena, torpparina, eronneena sotamiehenä, entisenä talollisena, torpparin, talollisen tai itsellisen poikana tai vävynä. Jos hänet joskus merkittiin ammattilaiseksi, hänen täytyi tehdä ammattimaista käsityötä, ja hänet on laskelmissa sijoitettu valtakirjattomien ammattilaisten ryhmään. Oman ongelmansa muodostavat sellaiset käsityöläiset, jotka harjoittivat useaa ammattia. Tällaisista mainittakoon 1720-luvulla laihialaisen sotamiehen poika Tuomas Dobbra (Dobra), joka oli ennen isovihaa otettu pitäjänsepäksi. Ala ei häntä ilmeisesti elättänyt, sillä jo ennen venäläismiehitystä hän sorvasi ja takoi. Isonvihan jälkeen hän otti haltuunsa autiotilan mutta ei anonut vapautusta käsityönteosta. Hän esiintyy lähteissä toisinaan talollisena, vaikka hän sai tuloja myös puusepän, sorvarin, sepän, kellosepän, tinanvalajan ja muurarin töistä. Lisäksi hän toimi siltavoutina sekä Laihialla että toimen vaihtamisen jälkeen Lapualla.”
Tyrnävän Kokon suvusta jotakin
Esi-isäni Matti Mikanderin ensimmäisen vaimon Maria Kaiteran puoleinen sukulainen ja talon isäntä oli Johan Kocko, joka piti huolta leskeksi jääneen ensimmäisen puolison Maria Kaiteran ja Matti Mikanderin, eli sukulaisensa lapsista, sillä vuonna 1879 Matti Mikanderin kuoltua. Matti Mikander oli avioitunut 30.6.1872 Greeta Liisa Koistisen kanssa, mutta hän ei yksin kyennyt pitämään lapsista huolta. Yksi näistä Johan Kokon huollettavista lapsista oli Matti Matinpoika Mikander syntynyt Tyrnävällä 12.12.1862. Matti Mikander oli palstatilallinen kirkonkirjamerkinnän mukaan Tyrnävän kylän No 8-4 Paavolan talossa. Matti Mikander muutti sukunimensä Mattilaksi 12.5.1906.
Seppo Pakonen on kirjoittanut ”Hannu Kokko s. n. 1700 – k. 1746 – Tyrnävän pitäjä Tyrnävän kylä Hannulan talo – jälkeläisiä I-II” (2005), jossa mainitaan Juho Hannula, isä oli Anders Kokko, myöhemmin Hannula, myöhemmin Viitala. Juho syntyi s. 20.3.1844 Tyrnävä, k. 17.3.1906 Paavola… Juho Hannula muutti perheineen Tyrnävältä 16.8.1891 Paavolan taloon Luohuankylä N:o 9 Viitala. Käytti myöhemmin nimeä Pietilä ja myöhemmin Viitala. Perimätieto kertoo, että Juho Hannula olisi menettänyt talonsa (Kocko N:o 22 5/12 manttaalin perinnöllinen verotila Tyrnävän pitäjän Tyrnävän kylässä.) takausvelkojen vuoksi. Puoliso 22.6.1877 Tyrnävä Kaisa Sofia Pietilä s. 29.7.1855 Tyrnävä. Isä Juho Pietilä Tyrnävä. ”Tässä sukututkielmassa olen selvittänyt Tyrnävällä 1700-luvun alkupuolella eläneen maanviljelijä Hannu Kokon jälkeläisten elämän vaiheita. Varma tieto on, että hän on ollut Kokko talon isäntänä vuodesta 1722 ja talo on edelleen saman suvun hallussa ja nykyinen isäntä Tapio Pakonen on yhdeksäs perättäinen suvun maanviljelijä tällä paikalla. Jo v. 1653 on Limingan kartassa merkitty samalle kohdalle talon nimeksi Kockola. Keitä tässä Tyrnäväjoen varren talossa on silloin asunut on selvittämättä. Isonjaon yhteydessä 3.7.1839 tuli talon nimeksi Hannula ja myös sen hetkinen isäntä Anders Kokko muutti sukunimekseen Hannula.”
Toivo Hyyryläinen on kirjoittanut kirjan ”Polkuja – Pohjoissuomalaiseen kulttuurihistoriaan artikkeleita, esitelmiä ja kirjoituksia 1979-2010” (Yli-Iin seurakunta 2010), josta lainauksia alkaen sivulta 101, jossa puhutaan kansankirjailija Juhana Kokosta (s.12.3.1856, k. 15.9.1926), joka on viettänyt elämänsä Limingassa, Iissä ja Oulujoen partailla. Juhana Kokko lähti Limingan Nurkka-Tuorilasta Jyväskylän seminaariin yhdessä Ojanperän Aapon kanssa vuonna 1874. Valmistuttuaan opettajaksi hän oli opettajana Kiteellä vuodesta 1878, Ylivieskassa vuodesta 1880, Iissä vuodesta 1881 ja Oulujoella vuodesta 1897 alkaen. Eläkevuotensa hän vietti poikansa Mauri Kokon luona Raution ja Lumijoen pappiloissa. Juhana Kokko julkaisi kaikki kolme pääteostaan Werner Söderströmin kustantamana viiden vuoden sisällä 1888-1891 ollessaan Iin Haminan (Kauppilan) kansakoulun opettajana (1888-1897). Esikoisteos Kölliskö oli kuvaus kirkollisuuden ja lestadiolaisuuden kohtaamisesta kansan parissa. Räisäspoika kuvaa köyhyyttä lieveilmiöineen nimihenkilö ruotipoika Antti Räisäsen vaiheissa. Viimeinen teos Kruunun metsissä kertoo kruununtorpparien alistetusta asemasta. Paikallisesti kirjojen tapahtumat sijoittuvat Ii- ja Oulujokivarsien kyliin ja Liminkaan. Tutkimuksessaan Juhana Kokon tuotannon sosiaalihistoriallisten lähtökohtien heijastuminen teoksiin Helvi Linna (1979) on ansiokkaasti osoittanut ne paikalliset sosiaalihistorialliset tekijät, joista kirjailija on ammentanut aiheensa. Iissä ollessaan Juhana Kokko kirjoitti ahkerasti artikkeleita, maaseutukirjeitä ja jopa pääkirjoituksia K. F. Kivekkään Kaikuun siirtyen myöhemmin avustamaan Louhea kaunokirjallisella aineistolla. Vuoden 1951 Bibliophilos-lehdessä on luettelo kirjailijan tuotannosta 28 nimikkeineen, joukossa novelleja ja muistelmia. Professori Viljo Tarkiainen arvioi Juhana Kokon kirjailijalaatua teoksessaan Kansankirjailijoita katsomassa (1904). Oulun maakunta-arkistossa on Juhana Kokon laaja arkisto tutkijoiden käytössä.
V. Tarkiainen ”Kansankirjailijoita katsomassa” (Verner Söderström Osakeyhtiö 1904) lainaus sivulta 30 (Juhana Kokko): ”Tämä Kokon suku on peräisin Simon pitäjän Bengtilästä. Sen alkajaksi mainitaan erästä isonvihan aikaista venäläistä kersanttia Juhoa, joka muka olisi ollut kotoisin Uhtuasta Venäjän Karjalasta ja liikanimeltään Sussari. Mutta hän eli kirkonkirjojen mukaan vv. 1709-92, eikä siis voinut olla ainakaan kersanttina mukana isossavihassa. Työmiehiä olivat seuraavat polvet kaikki tyyni, vankkaruumiisia, vanhaksi eläneitä. Minä Juhana Heikinpoika Kokko, olen tuosta esi-isästäni viidettä polvea. Isäni, Heikki, eli vv. 1813-97. Äitini Maria oli sukujaan Kramsu, luultavasti samaa liminkalaista pohjaa runoilija Kaarle Kramsun kanssa. Äitini äiti taas oli Schulineja, ja sieltä kautta oli hänessä Franzénien sekä Wacklinien verta ja ihastusta kirjailijoihin. Äidin sukupohja kai on minullekin antanut hiukan kirjailijataipumusta. Äitini eli vv. 1820-89. Minä synnyin maaliskuun 12 p:nä 1856 Limingassa ja olin neljästä veljeksestä järjestyksessä kolmas… Näin kuluivat onnellisesti elämäni ensimmäiset ajat, mutta tulivat sitten 1867:n tienoilla katovuodet suruineen ja ryöstivät minulta, niin kuin monelta muulta, rakkaan lapsuuden kodin, jossa olin oppinut ensimmäiset rukouksenikin. Kotini oli siihen aikaan niin köyhä, ettei minulla ollut kerran muuta kuin kaksi paidan suikaletta… Olen vain joskus kirjoitellut, koska se on minua huvittanut, ja huvittanut olisi minua kokeilla enemmänkin, mutta perheen isänä – (avioliitossa Onnia Durchmanin kanssa syntynyt neljä lasta) – en ole koskaan rohjennut riistäytyä irti muista toimista ja kokeilla ammattikirjailijana.”
Kuinka meistä tuli kirjailijoita (Suomen kirjailijaliiton julkaisu, Otava 1916) lainaus alkaen sivulta 98 (Juhana Kokko): ”Kuuden tai seitsemän vuoden vanhana tulin sitten ’mamsellinkouluun’, jossa kävin viisi vuotta. Oikeastaan oli tämä koulu herännäisyyden historiassa tunnetun Maria Elisabeth Berghin koulu. Tuossa koulussa kävi meitä usein tervehtimässä myöskin ’mamsellin’ veli, Limingan rovasti, jumaluusopin tohtori J. I. Bergh, jonka silmistä rakkaus lapsiin säteili… Seminaariaikanani ja sitä seuraavina vuosina minuun sitten juurtui silloin niin kauniisti orastava kansallinen ja isänmaallinen tunne, sekä Uno Cygnaeuksen luoma kansanvalistusihanne. Näitä jaloja tunteita hedelmöitti vielä serkkuni ja koulutoverini Abraham Ojanperä ympärille kerääntynyt laulava sukulaisparvi sekä yhä läheisemmäksi käyvä seurustelu maisteri, sittemmin fil. tohtori Julius Berghin (Lylyn) kanssa,”
Jaakko Aleksanteri Mattila oli talokkaan poika ja oli käynyt 3 luokkaa kansakoulua. Jaakko asusti lohkotilallisena Alakeeteri nimisellä 0,0213 manttaalin suuruisella asutustilalla Rn:o 23:11 alkaen 14.4.1928, joka oli lohkottu Kokon perintötalosta ja joka oli ollut myös Heikki ja Anna Suorsan omistuksessa jonkun aikaa, jossa oli viljeltyä maata 3,68 ha, viljelyskelpoista maata 9,72 ha, varsinaista metsämaata 3 ha ja joutomaata 0.2 ha. Asuinrakennuksessa oli ollut yksi huone.
Mällinen – Mikander – Mattila suku Tyrnävältä
Tähän mennessä vanhin tiedossa oleva sukuni esi-isä on: Tyrnävän kylästä talo nro 35 Mällinen (ollut saman Mällisen suvun hallinnassa vuodesta 1607 alkaen), Henrich Hansson Mällinen (Heikki Hannunpoika; lähde: Tyrnävän seurakunnan rippikirja 1709-1714 Oulun Sukututkimusseura 1999) oli Mällisen isäntänä 1697-1729, puoliso Brijta (Riitta), lapsia Anna, Margetha ja Henrich (Heikki).
Henrik Mällinen, puoliso Carin Henrikintytär s. 7.1.1723, k. 26.3.1789. Lapsia: Henrik Henrikinpoika Mällinen s. 12.5.1747, Matti Henrikinpoika s. 22.10.1750, Margeta Henrikintytär s. 23.5.1763. Hendrich Hendricsson Mällinen oli kuulutettu avioliittoon Limingassa 1745 September d: 14: ditto. Kirkkoherrojen tuli periä antamastaan ”naimakuulutussetelistä” asetuksen määräämä maksu ja tilittää se kihlakunnan voudin kaupunginkassan kautta lääninhallitukselle. Tämän muotoisena kuulutusmaksua kerättiin vielä vuonna 1748, jonka jälkeen palattiin takaisin leimapaperin käyttöön. Lähde: Oulun Sukututkimusseuran julkaisuissa 25 Avioliittokuulutuksia Pohjois-Pohjanmaalta 1740-1748.
Henrik Henrikinpoika Mällinen, s. 12.5.1747 Tyrnävä. Puoliso: Elsa Olofintytär Mällinen, s. 12.10.1746. Lapset: Carin Mällinen , s. 24.12.1769 Tyrnävä, Henrik Mällinen , s. 6.2.1772 Tyrnävä, k. 4.9.1784 Tyrnävä, Lisa Mällinen, s. 24.6.1774 Tyrnävä, Margaretha Mällinen , s. 3.1.1776 Tyrnävä, Valborg Mällinen, s. 7.1.1778 Tyrnävä, Olof Mällinen, s. 29.12.1779 Tyrnävä, Mattias Mällinen , s. 25.12.1781 Tyrnävä, k. 1.2.1785 Tyrnävä, Iisak Mällinen, s. 4.11.1784 Tyrnävä, k. 15.2.1785 Tyrnävä, Elsa Mällinen , s. 4.11.1784 Tyrnävä, Henrik Mällinen , s. 14.8.1786 Tyrnävä, Helena Mällinen , s. 18.5.1789 Tyrnävä.
Matti (Matts Henriksson) Mällinen syntynyt 22.10.1750, k. 6.5.1807 vaimo Vappu (Walborg Johansdr. o.s. Suutari), syntynyt 13.11.1752 (24.11.1752 eri lähteissä on erilaisia päivämääriä). Lapset: Maria Mällinen s. 21.8.1779 Tyrnävä, Juho Mällinen s. 18.4.1781 Tyrnävä, Riitta Mällinen s. 24.2.1784, Tyrnävä, Heikki (Henrik) Matilainen-Mällinen s. 16.11.1785 Tyrnävä, k. 2.4.1855 Tyrnävä , Liisa Mällinen s. 6.7.1790, Tyrnävä Heikki Matinpoika (Henrik Matsson) Matilainen (syntyjään Mällinen ja hänen isänsä oli Matts Henriksson) Heikki oli syntynyt 16.11.1785, kuollut 2.4.1855, puoliso Riitta (Brita) Anna syntynyt 15.7.1786, kuollut 28.1.1836. Heikki Matilainen vanhempi hallinnoi Matilaisen kruununtilaa 1830-luvun alkuun, jolloin toistaiseksi tuntemattomasta syystä menetti talon hallinnan.
Heikki Matilainen vanhempi oli syntyjään Mällisen talosta ja oli talon viidestä lapsesta toiseksi nuorin. Vuodesta 1815 alkaen vuoteen 1825 talon numero 52 isäntänä on ollut Heikki Matinpoika Matilainen. Vuonna 1815 talossa isännän lisäksi asui vaimo, kolme alaikäistä lasta ja renki Sigfrid. Vuodesta 1820 edellisten lisäksi talossa asui renki Jonas ja piika Maria. Vuonna 1825 talossa asui isännän Heikki Matinpoika Matilaisen lisäksi vaimo ja kolme alaikäistä lasta, sekä rengit Siegfrid ja Eric (Erkki). Limingan Tyrnävän kylän henkikirjoissa v. 1831 sivulla 72 tilattoman väestön kohdalla oli Matilainen Henrik Mattsson (Heikki Matinpoika), vaimo ja pojat Matts ja Henrik (Matti ja Heikki).
Tyrnävän rippikirjassa 1832-38 sivulla 302 Matilainen Henric Mattsson 16.11.1785 vaimo (hu) Brita Anna s. 1786, död 1836. Vuoden 1835 henkikirjoissa isäntänä oli Johan Johansson (Juho Juhonpoika). Noihin aikoihin löytyi Heikki Matinpoika Matilainen tilattoman väestön kohdalta rippikirjasta. Heikki oli menettänyt talonsa. Tyrnävän rippikirjaa 1839-1845. Kohdalta ”torpare och inhyses” (torpparit ja tilattomat eli itselliset), löytyi sivulta 322 leski Matilainen Henrik Mattsson s. 16.11.1785.
Matti Henrikinpoika Matilainen nikkariopintojen jälkeen sukunimi muutettu Mikanderiksi. Matti oli syntynyt Tyrnävällä vuonna 1810, kuollut 23.5.1879 Tyrnävällä. 1. puoliso Maria Johansintytär Kaitera, Tyrnävä vihitty: vihkipäivästä ei merkintää. Syntynyt 16.12.1820, kuollut Tyrnävä 23.7.1871. 2. puoliso Greeta Liisa Heikintytär Koistinen, vihitty 30.6.1872, ilmeisesti Tyrnävällä, syntynyt Tyrnävällä 27.5.1825, kuollut Tyrnävällä leskenä 1.3.1901. Lapset 1. avioliitosta (kaikkien syntymäpaikka on Tyrnävä): Henrik s. 26.11.1841, k. 8.12.1850, Anna Brita 6.7.1845 muutti Liminkaan 11.11.1863, Maria Sofia Matintytär s. 3.12.1847. Elisabet Matintytär s. 23.10.1850 – (muutti Muhokselle naimatonna) Jaakko s. 19.12.1859 (muutti Ouluun naimatonna). Matti Matinpoika s. 12.12.1862
Nikkari Matti Mikanderin perukirja 1879 marraskuu 13 p. jätetty Oulun tuomiokunnan arkistoon:
”Wuonna 1879 sinä 19. päivänä syyskuuta toimitettiin viimeinen pesäkirjoitus snikkarin Matti Mikanderin jälkeen joka kuoli 23. päivänä viime toukokuuta. Jälkeensä jätti leskivaimon Greeta Liisan /Koistinen/ ei hänen kansansa yhtän lasta vain edellisessä naimisesa Maria Kaiteran kansa siitetyilä 5 lasta nimittäin poikia Jakon 19. Ja Matin 17. vuoden jäitten edua on valvomassa äitin puoleinen sukulainen talon isändä Johan Kocko. Tyttäriä Maria joka on naimisissa talon isännän Jaakko Ekholmin kansa Anna Brita ja Liisan molemmat omavaltaisia. Lesken käskettiin ilmoittaa omaisuus sellaisena kuin se kuoleman hetkellä oli ja esiin tuoda pesää koskevat kirjat ja paperit ja tämä ilmoittaminen tapahtui seuraavalla tavalla: Pykäykset: Asuin pirtti porstuan kanssa 40.- (markkaa kullassa ja hopeassa)
Aitta 6.-
Riihi 12.-
Navettarati 10.-
talli ja harvatalo yhdeen 5.-
/käsillä olevaa raha
puhdasta rahaa
kultaa ja hopea
l. kultasormus 2.-
1. teelusikka 10.-
2. kahfepannua 1.-
Eläimiä
2. lypsävää lehmää 40.- ruunahevonen värkkeineen 11.- lammas 2.
Kirjoja
useampia vanhoja kirjoja 0.50, vanha virsikirja 0.25
Saamisia
Talon isännältä Antti Tiikkaiselta 70.- ja 21. kappaa ohria 12.-
Epämaksosia
Talon isännältä Juho Ikolalta kasvaneen 88:50
Kaikki tavara 400:20
Maksettavia velkoia
Talon isännälle Abram Mäläskälle 46.-
hautauksesta maksua 20.-
toimitus ja arviomiesten palkat y:m: 10.-
Waivaisille 1/8 sadalta 0.95
Jäännös pesään 323:25
Wiimmeksi ilmadettiin vainaian eismmäränneen mitään huomen lahjaa vaan testamentilla lahjottaneen että leski Greeta Liisa saapi omaisuuden kokonaisuudes hallita elin aikansa ilman haittaamata.
Alla kirjoittaneet todistaa valallisella velvollisuudella tämän pesän tavaran saamiset ja antamiset oikein tullen ilmoitetuksi kuin mies vainaian kuoleman hetkellä oli.
Tyrnävällä aika paikka kuin edellä
Greeta Liisa Mikander
täsä pesäkirjoituksesa taittamain puolesta läsnä oli Johan Kocko
Allekirjoittaneet todistavat tällä tavalla tulleen ilmoituksen johdosta visusti ylöskirjoitetuksi ja annetuksi
Matti Laanila, Abram Mäläskä
arviomiehet
ylöspani Johan Laanila
Köyhäin prosentti maksettu joka täten kuitataan Tyrnävällä 5 p Marraskuuta 1879
Jaagob Kirstinä omakätisesti”
_________________________________________________
Tyrnäväläiset veljekset Matti ja Heikki Matilainen lähtivät vuonna 1833 nikkarin oppiin Ouluun. Matti palasi nikkarin kisällinä vuonna 1837 Mikanderina Tyrnävälle. Heikki lähti Oulusta Pietarin kautta Savonlinnaan, jossa tämä sukuhaara on säilyttänyt sukunimensä Mikanderina tähän päivään saakka. Mäkitupalainen, nikkari Matti Mikander Tyrnävän Ängeslevän kylästä. Ripillä käyntien kohdalla oli nimi Matilainen. Veljekset Matilainen Matts Henriks. s. 1810 ja Matilainen Henrik Henriksson s. 1814. Molempien miesten kohdalla oli merkintä ”till Oleåborg 10.11.1833”. Oulun rippikirjasta 1834-42. Molempien kohdalla maininta muutosta Tyrnävältä 1833 ja Matin kohdalla merkintä ”till Törn. 37”, ja Heikin ”till Petersborg 39”. Matti Mikander oli muuttanut Ouluun nikkarin oppiin ja muutti Oulusta pois 26.11.1837 ja oli saapunut Tyrnävälle 3.12.1837. Vuoden 1839 Oulun ulosmuuttaneista löytyi tammikuun kohdalta Henrik (Heikki) Matilainen, nikkarin kisälli, aikeenaan muuttaa Pietariin. Lukutaito Matti Matilaisella oli hyvä, ja Heikillä tyydyttävä. Heikin muuttokirjassa oli maininta ”bor hos snickaren Micklin”. Matti Mikander asui ilmeisesti mäkitupalaisena vaimonsa sukulaisen talon isännän Johan Kockon tilalla perunkirjojen mukaan.
Marja Huovila, Pirkko Liskola ja Kari-Matti Piilahti ”Sukututkimuksen käsikirja” (WSOY 2009), josta lainaus sivulta 123: ”Ammattikuntalaitos lakkautettiin Suomessa vuonna 1868. Siihen asti ammattia, erityisesti käsityöammattia, olivat saaneet harjoittaa vain ammatin harjoittajien virallisen yhdistyksen, ammattikunnan jäsenet. Kussakin kaupungissa oli ollut oma ammattikuntansa jokaista kaupungissa harjoitettua käsityöammattia varten. Kaupan harjoittajat olivat perustaneet kiltojaan jo tätä ennen. Lakkautettujen ammattikuntien tilalle perustettiin elinkeinonharjoittajien yhdistyksiä, jotka myönsivät kisällin- ja mestarintodistuksia, mutta joilla ei enää ollut yksinoikeutta ammattien harjoittamiseen.”
Matti Mattila (s. 12.12.1862, k. 23.11.1943) oli palstatilallinen. Kirkonkirjamerkintä: Tyrnävän kylän No 8-4 Paavolasta talo Leppiojalla. Matti ja hänen poikansa Jaakko liittyivät Maatyöväen liittoon. Matti Mattila toimi ilmeisesti Työväenyhdistyksen puheenjohtajana. Anni Matintytär Mattila oli käynyt isänsä kokouksissa työväenyhdistyksessä, mutta oli lähtenyt itkien pois, koska ei ollut pitänyt isänsä puheista. Matti Mattilan nuorin oli Matti, jonka poika on Esa Mattila. Esan puoliso on Raakel, joka kuuluu Petter Hällströmin sukuun, josta on tehty useaosainen sukukirjasarja. Tässä Hällströmin sukukirjassa taulussa 1645 mainitaan Esan puoliso Helinä Raakel Mäkinen s. 1927 (Taulu 6448). Lainaus sukukirjasta: ”VI Herman Kaarlo Matinpoika Mäkinen s. Jalasjärvellä 7.10.1891 k. Haapavedellä 1.7.1970. Maanviljelijä, Haapaveden Vatusjärven kylän Perkkiön isäntänä. Puoliso vihitty Haapavedellä 19.7.1925 Anni Aapelintytär Törmälehto, s. Haapavedellä 20.9.1903, k. siellä 18.12.1969. VII Lapsia, syntynyt Haapavedellä 2. Helinä Raakel (Mattila) s. 10.11.1927.”
Anna (Anni) Pauliina Pietilä os. Mattila muisti nämä Savonlinnan Mikander sukulaiset, sillä ennen kuolemaansa Anni oli puhunut pojalleen Eskolle ja näyttänyt sukulaisensa opettaja Matti Aleks Mikanderin haudan Savonlinnan hautausmaalla. Anni oli kertonut, että Savonlinnan Mikanderit olivat tulleet kyläilemään Tyrnävälle ja Oulusta saakka he olivat tulleet rattailla (vossikalla). Tämä on ilmeisesti tapahtunut Annin asuessa vielä kotonaan Tyrnävällä.
Vaarillani Jaakolla Matinpojalla (maanviljelijä/työmies, kulkukauppias) oli vaimo Hulda Manninen Alavudelta. Vaarini Jaakko oli Tyrnävällä osallistunut punakaartin toimintaan. Mummoni Hulda oli mennyt nuoremman siskonsa Liisan kanssa Alavudelta Tyrnävälle Ylitaloon piioiksi, mutta Liisa oli palannut ja Hulda oli mennyt Keräseen piiaksi. Mannisten tila Alavudella on perustettu 1786 ja on nimeltään Rinta-Manninen. Lamminmäen kirjassa Alavuden Mannisen suku sanotaan, että Alavuden Mannisen talon perustaja on räätäli Simon Iisakinpoika Pänkälä 1747-1795. Aikojen kuluessa muodostuneet torpat yhdistettiin Rinta-Mannisen tilaksi. Rinta-Mannisen ja Kummu-Mannisen asukkaat olivat tulleet suvun ulkopuolelta, mutta olivat ottaneet sukunimekseen tilan nimen Manninen. Jaakkolla ja Huldalla oli neljä poikaa kaksoispojat Toivo ja Jussi, Sulo ja isäni Veikko.
Jaakko Mattilan vaimon Hulda Mattilan kuoleman jälkeen yhteydet Mannisiin ovat katkenneet. Jaakon pojat Jaakko tarjosi polkupyörällään vieden lähellä oleviin maataloihin ”vellirengeiksi” eli sijaiskoteihin, sillä Jaakko isä menetti Ala Keeteri maatilansa pakkohuutokaupassa kunnalle, joka oli lohkaistu Suorsan tilasta ja Suorsan päätila ulottui Temmekseen asti. Tuohon aikaan jo pelkkä köyhyys on ollut helposti ivan aihe. Koska Jaakko ei voinut liikkuvan rakennusmiestyönsä tähden hoitaa lapsiaan, niin Toivo oli Männikköön nimiseen tilaan sijoitettuna, joka työnään pumppasi keskusojalta vettä karjan juotavaksi. Veikko oli 9 ikävuodesta 14-vuotiaaksi Viljamissa tilalla töissä, ja perheen isä Viljami piti pirttikokouksia kylällä ja oli suojeluskuntalainen kantaen kivääriä olallaan kylällä. Myös Sulo oli Veikkoa lähellä olleella Alila perheen tilalla renkinä töissä.
Sodan jälkeen Tyrnävällä ei ollut työmahdollisuuksia, niin isäni Veikko ja Toivo tulivat Helsinkiin töihin, vaikka mitään koulutusta tai ammattia ei ollut, mutta Toivo muutti Sotkamoon.
Tyrnävän Ala-asteen luokkatilana oli veistotyösali, jossa Jaakon pojat kävivät koulua. Jaakko Mattila toimi käsityön opettajana eli opetti puutöitä lapsille. Käden taitojen opettaminen nähtiin tärkeänä sivistyksenä lukemisen, kirjoittamisen, historian, uskonnon ja laskennon lisäksi. Männikön Aapo oli koulun johtokunnan puheenjohtaja. IKL:n (IKL tarkoittaa Isänmaallista kansanliikettä) vaikutus oli silloin vahvaa. Tämän jälkeen tuli neljä luokkaa yläastetta, joilla opetti Muhokselta Hyrkki. Toivolta jäi kuudes luokka kesken äidin kuoleman vuoksi. Kansakoulun jälkeen olisi ollut vielä kaksivuotinen jatkokoulu, jota käytiin tenttimällä.
Vasta sodan jälkeen Jaakko oli löytänyt uuden elämänkumppanin sotaleski Ida Paakkosesta Limingasta. Idalla oli Olavi, Anna-Liisa ja Pentti nimiset lapset. Pentti Paakkonen oli annettu Ruotsiin sotalapseksi ja kun hän palasi Suomeen ei hän osannut enää Suomea. Jaakko Aleksanteri Mattila asuikin aina avioeroonsa ja Marttilan vanhainkotiin menoonsa saakka Limingassa, jossa asui myös yksi pojankin perhe.
Vaarini Jaakko Aleksanteri Mattilan haastattelu
Vaarini käytti Jaakko ja Aleksanteri etunimiään. ”Kun Tyrnävän maatyöläiset taistelivat lyhyempää päivää (haastattelu Kansan Tahto 10.5.1975 lehdessä valokuvan kanssa)
Tyrnävällä oli silloin ennen luokkasotaa vuonna 1916 maatyöläisen työpäivän pituus 16-17 tuntia. Tulin silloin etelästä joltakin reissulta kotipitäjääni ja aloin niille talojen palveluksessa oleville tytöille ja pojille selittämään, että perustetaan maatyöläiselle ammattiosasto. Ja se perustettiin ja me tehtiin lakko jonka päätössopimukseen sitten sisältyi työpäivän pituus talvella 9 tuntia ja kesällä 10 tuntia. Se oli jossakin taloissa käytössä, mutta sitten tuli vainovuodet ja pitkä päivä palasi.
Näin kertoo (Jaakko) Aleksanteri Mattila, maatyömies, metsätyöläinen, uittojätkä, kivityömies ja rakennusmies. Hän muistelee vuosikymmenien taivaltaan. Eilen 9.5. tuli hänelle 80 vuotta täyteen. Asuinpaikkana on ollut kolme vuotta Marttilan vanhainkoti nelostien varressa.
Olin minä punakaartissa Oulussa. Ei sitä tappelua ollut kuin yhtenä yönä. Sitten maaliskuussa vangittiin ja vietiin Raattiin. Sain ensinälkään 12 vuoden pakkotyötuomion, mutta sitten ne pudotti sen kahden vuoden ehdonalaiseksi. Elokuun 13 päivänä pääsin jälleen vapaalle. Se ammattiosaston perustaminen Tyrnävälle oli tuomion raskain peruste. Sanottiin että en ollut muuta tehnyt kun yllyttänyt työmiehiä lakkoon.
Jaakko muistelee, että ei hän Raatissa mennyt niin huonoon kuntoon kuin yleensä muut nälkää kärsineet. Hän teki erään toisen punavangin kanssa makasiinia ja komendantti lupasi käydä kaksi kertaa viikossa kylpemässä. Siihen lähelle saunaa isä toi Tyrnävältä ruokaa Lankilan rouvan luo ja Jaakko tovereineen sai syödä. Sitten hän pääsi vankileiristä ja meni taas töihin. Ehdonalaisessa oli ilmoittautumisvelvollisuus. Kun Perä-Pohjolaan lähdettiin savottaan piti hankkia kulkulupa.
– Sai luvan kuten muutkin tukkimetsiin lähtevät, mutta minulle se kirjoitettiin punaisella musteella. Siitä kai sitten tarkastajat tiesivät mitä se merkitsi.
Yli 30 vuotta sitten sotien aikana Jaakko Mattila oli pitkään maatalossa töissä.
– Ne möivät auksuunilla vanhoja työmiehiä työnantajille. Minä olin pidettyä tavaraa. Kun metsähallituksen mies olisi ottanut minut savottaan, huusi Oulu-yhtiön mies että pitempään se on Oulu-yhtiön töissä ollut. Mutta se huutokaupan pitäjä sanoi, että Mattila on myyty jo yhdelle isännälle. Sen katsoin minäkin parhaaksi. Talossa oli ruokaa ja sain hintaakin työstäni.
– Minoon nyt toista kertaa leskenä. Kolme poikaa on elossa. Yksi kuoli sodassa saamiinsa vammoihin. Nyt ei taho olla enää oikein terveyttä. Tuo veritulppa meni kolmesti sydämen seutuvilla. Sitten viime talvena sappi alkoi kiehua ja nosti älyttömän kuumeen. Siitä se kuitenkin korjaantunut. Ei se ole ruokahaluakaan enää oikein hyvä, mutta kun on äkänen mies, niin syö sitä. Ei ne ruuat sellaisia joihin ennen maalla tottui. Panevat tietenkin hyvyyttään niitä vihanneksia ja muita runsuja lihan sekaan. –AM”
Vaarini Jaakko Mattila kuului Tyrnävän punaisiin ja joutui vankileirille (hänen veljensä Juho Mattila pakeni Yhdysvaltoihin ennen vangitsemistaan), joista kirjoittaa Jaakko Paavolainen ”Vankileirit Suomessa 1918” (Tammi 1971).
Työväen arkistosta löytyy Tyrnävän työväenyhdistyksen kauppakirja vuodelta 1925, jossa Tyrnävän työväenyhdistys ostaa Roustin perintötilasta n:o 32 erotetun Vapaus nimisen palstatilan Tyrnävältä. Kauppasumma 35 000 markkaa. Isoisäni Jaakko Mattila ja isoisäni isä Matti Mattila ovat kauppakirjan allekirjoittajien joukossa
Tyrnävän sos. dem. Työväenyhdistyksen asiakirjoja on Työväen arkistossa, eli Heikkisen laatima teksti Pohjolan Voiman toimitukselle 1927: ”Millaista oli Tyrnävällä noin 10 v. sitten. Vuoden 1917 keväällä jolloin Venäjän vallankumous kukisti sarismin, kulki kautta maamme voimakas työväen liikehtiminen ja siltä ei jäänyt aivan syrjään meidänkään paikkakuntamme. Huomatuimpana se ilmeni vappumielenosoituksissa johon otti osaa valtava työläisjoukko samaisessa vappumielenosoituskokouksessa herätettiin kysymys paikkakuntamme vuosipalkkalaisten palkkatason korottamisesta. Esitys otettiin suuren innostuksen vallassa vastaan ja kokous päätti, että jätetään isännistölle palkkavaatimusehdotus, jossa vaaditaan vissin rosentin korotusta sovittuun pohjapalkkaan. Joku viikko myöhemmin hyväksyttiin yleisessä palkkaväen kokouksessa isännistölle jätettävä palkkaa päivän pituutta y.m. koskeva ehdotus. Uhkavaatimuksena että jos ei se tule hyväksyttyä niin työt seisautetaan 1 p:nä kesäk. vastaus on annettava 2 viikon ajalla. Samassa kokouksessa perustettiin Palvelijain ammattiosasto johon liittyi lopuksi 300 jäsentä.
Isännistöltä ei saatu yhtenäistä vastausta, joten uudestaan kokoonnuttiin 31 p:nä toukok. päätettiin alkaa lakko 1 p:nä kesäkuuta kaikilla maatyöaloilla. Kesäkuun 1 p:nä alkoi lakko johon ryhtyi kaikki vuosinainen palkka väki lukuun ottamatta jotakin vanhusta ja tilapäistyöntekijää. Lakkolaisten lukumäärä oli yli 300 henkilöä. Ensimmäiset neuvottelut isännistön ja lakkokomitean välillä oli 4 p:nä kesäk. Tässä neuvottelussa isännistö lupasi melko pitkälle meneviä parannuksia työpäivän pituuteen nähden kuin myös hyväksyi palkkavaatimuksen sinänsä lukuun ottamatta muutamia yksilöjä. Vaan koska isännistön valtuutetuilla ei ollut aivan kaikkien lakonalaisten puolesta valtuutta allekirjoittaa sopimusta, niin lakkolaiset hylkäsivät isännistön tarjoukset ja samoten kävi myöhempienkin neuvottelujen joten lakko päättyi. Kestettyään noin 2-3 viikkoa yksityisiin sopimuksiin. Lakon epäonnistumiseen vaikutti lakkolaisten lyhytaikainen järjestäytyminen ja lakkokomitean liian suuri luottamus lakkolaisten uskollisuuteen joka johti sen liika härkäpäisyyteen neuvotteluissa, jota vastoin joustavampi neuvottelu olisi johtanut melkein täydelliseen voittoon. Siten kului kesä ilman suurempia selkkauksia vaikka mieliala työväestön keskuudessa oli katkera.
Lokakuun loppupäivinä kutsui porvaristo kansalliskokouksen kunnan talolle johon saapui noin 150 – 200 työläistäkin jossa porvaristo esitti yhteisen suojelukaartin perustamispuuhan, jonka ehdotuksen työväki hylkäsi selittäen, että koska omistavan ja omistamattoman luokan edut ovat ristiriidassa niin tälläkin toimenpiteellä ajettaisiin vain vauraamman luokan etuja omistamattoman luokan kustannuksella. Samalla työväki poistui kokouksesta ja kokoontui työväentalolla jossa tilaisuudessa perustettiin järjestyskaarti mahdollisien häiriöiden varalta. Siihen liittyi toistasataa jäsentä. Porvaristo joka oli mainitussa kokouksessa vähemmistönä hämmästyi siinä määrin tästä asian käänteestä, että eivät perustaneet minkäänlaista julkista järjestöä siinä tilaisuudessa. Myöhemmin he kyllä perustivat maanalaisia järjestöjä ja salassa harjoittelivatkin jonkun verran tammikuun loppupuolella jolloin ensimmäiset aktiiviset tapahtumat pohjolassa alkoi.
Yöllä 26 p:nä vasten edellä mainitussa kuussa lähti useita kymmeniä hevosia ja miehiä ja jonkun verran aseita mukana paikkakunnan porvaristoainesta päämääränä Liminka – Oulu riisumaan aseista venäläisiä sotilaita, joista seikoista on jo ennenkin julkisuudessa kerrottu joista seikoista ei tarvitse toistaa enemmälti mainiten vain että yksi porvarien etumiehistä haavoittui Oulun kasarmille yrittäessä, ja ehkä siitä syystä joutuivat pakokauhun valtaan ja tulivat jokainen niin pian kuin suinkin vaan pääsivät pois Oulusta. Tammikuun loppupäivät olivat hiljaisia, vaikkakin jännityksessä pitäviä hetkiä. Helmikuun toinen päivä jolloin Oulussa taistelu alkoi, kävi työväki levottomaksi ja aikoi rientää Oululaisten toverien avuksi, vaan samaan aikaan saatiin tietää että valkoisten Eteläpohjanmaalaisten taistelu juna oli saapunut Kempeleeseen ja lähiseutulaisten avustuksella miehittänyt Kempeleeseen ja Ouluun johtavat tiet, joten oli aivan mahdotonta lähteä aietta toteuttamaan sitäkin suuremmalla syyllä kun työväellä ei ollut minkäänlaista asetta. Näin ollen paikkakuntamme työväki jäi sivusta katsojaksi tällä pohjoissuomen historiallisena hetkellä.
Pohjoissuomen jouduttua valkoisten haltuun seurasi työväestö jännityksellä miten käy eteläisellä rintamalla, jossa valkoiset kohtasivat lujaa vastarintaa eli rintamia joiden murtaminen usein epäonnistui ja niinpä valkoiset panivat toimeen vallatuilla alueillaan pakollisia kutsuntatilaisuuksia joihin kuitenkaan ei kaikki työläiset paikkakunnallammekaan saapuneet. Mainitut kutsuntatilaisuudet oli 15 ja 16 p:nä maalisk. jonka jälkeen alkoi varsinaiset pidätykset, pidätyksiä oli kyllä jo vähemmässä määrässä pantu toimeen ennenkin mutta syystä tai toisesta oli ennen pidätetyt laskettu vapaaksi, uusien pidätyksien jatkuessa monien päivien ajan. 18 p edellä mainitussa kuussa pidätettiin myöskin toverit Antti ja Jaakko Wing sekä Ahti Heikkinen jotka kadotettiin eli kaiken todennäköisyyden mukaan murhattiin Oulussa ainoa syy heitä vastaan oli se että eivät saapuneet kutsuntaan tai saivatko hekin antaa henkensä mielipiteiden vainosta eli joidenkin henkilöiden aikaan saamasta kostonhalusta. Useat toiset pidätetyistä saivat useitten vuosien tuomion. Näin sai Tyrnävän työväestökin antaa uhrinsa paikkakunnan porvariston kostonhimon tyydyttämiseksi sitä kuvaavia olivat ne paikallisen suojeluskunnan antamat raportit joiden perusteella Oulussa mätkittiin tuomioita jonne pidätetyt oli viety. Mutta kaikesta huolimatta jälkeenkin päin on Tyrnävän työväestö toiminut jatkuvalla innostuksella joka osoittaa ettei työväen toimintaa tukahduteta raaimmallakaan kostotoimenpiteillä.”
Alavuden Manniset
Mannisen sukuja on useita eripuolilla Suomea. Alavuden Mannisista on tehty sukukirja Jorma Lamminmäki ”Alavuden Mannisen suku” (Omakustanne 1998). Erkki Manninen ”Manninen II – Suvun tarinoita Kainuusta ja Koillismaalta” (Puhoksen Mannisten sukuseura 2012) ja Riitta Maria Heino ”Mann – Mannin – Manninen sukututkimus Mannisten suvusta ” (Omakustanne). Risto Siltanen ”Jumalan ja ihmisten palveluksessa – Veikko Mannisen elämänkerta” (Kuva ja Sana).
Antti Lappalainen ”Savon metsärosvojen jäljillä” (SKS 2001), josta lainaus ”Tunnustuskirjettä päästiin tutkimaan Pyhäjoella 8.8.1829. Totta tässä puhuttiin, Lauri Mannisen voitynnyrit varastettiin 10.9.1826. Vanha Manninen oli hevospelillä matkalla Ouluun. Kun hän matkan väsyttämänä nukkui yökortteerissaan Pyhäjoen pappilassa, siirsivät varkaat kärryistä voitynnyrit – yhteensä voita oli 25 leiviskää eli 212 kg – veneeseen ja soutelivat pois myötävirtaan. Oli pimeä yö, todistajia ei ollut, ainoastaan myöhempiä kulkupuheita ja näkijöitä Oulussa. Manninen teki, mitä voitynnyrit menettäneen pitääkin eli nosti asiasta ensin metelin ja sitten oikeusprosessin. Asiaa oli aikaisemmin tutkittu käräjillä, mutta toivottomana tapauksena jätetty silleen. Rikos oli ilmiselvästi tehty, mutta tihutyön tekijöitä ei ollut tietoa. Lauri Manninen sairasteli vanhuuttaan ja oli luovuttanut talon pojalleen Pekalle, joka nyt käräjillä edusti isäänsä ja kuunteli muiden mukana, kun tunnustuskirje luettiin… Oulun vankilasta Pyhäjoen käräjätupaan tuotuna Pekka Ruuskanen kiisti jyrkästi kaiken. Hän ei ole tehnyt eikä tunnustanut mitään. Ei suullisesti eikä kirjallisesti. Ruuskasella oli vankka käsitys, että kirjepetoksen takana oli yhdessä hänen kanssaan Kuopion vankilassa istunut Perttu Tesslair.”
Pyhäjärven Sanomat 19.4.1979 ”Mies kaivoksen varjossa. Johannes Manninen, 82, mies kaivoksen varjosta, on asunut Ruotasilla suurimman osan elämästään… Rasilan Jussina tunnettu Johannes vietti lama-aikana seitsemän vuotta Kanadan erämaissa metsurina. Tyynen meren rannikon Vancouver ja Port Arthur ovat hänelle tuttuja paikkoja. Manniset ovat peräisin Maaselän lahden Kangas-Mannilasta, joka lukeutui sen ajan suuriin ökytaloihin 1800-luvun lopulla. Matti Manninen perheineen hakeutui Ruotasille. Vuonna 1897 syntyi nykyisen Alitalon paikkeilla asustavaan Mannisen perheeseen poika, Johannes. Johanneksen ollessa vielä sylilapsi, siirtyi perhe asumaan Rasilan tilalle hieman Alitalosta itään.” Johannes Manninen on syntynyt Pyhäjärvellä 16.10.1897 ja kuollut 31.1.1985 Pyhäjärvellä.
Antero Manninen ”Hyväonnisen miehen muistikuvia” (Kirjayhtymä 1984), josta lainaus sivulta 11: ”Isän suku tosin ei ollut yhtä perikangasniemeläistä kuin äidin, sillä se oli peräisin Isturalan kylästä, joka vasta viime vuosisadan puolivälissä siirrettiin Hirvensalmen kappeliseurakunnasta Kangasniemeen. Jo 1561 tiedetään Mannisia asuneen ’Isturan maa’ -nimisellä maakappaleella. Isturalan nimi on tuottanut päänvaivaa nimistöntutkijoille. Lystikkään kansanetymologian mukaan se johtuu asukkaiden vieraanvaraisuudesta, heillä kun muka oli tapana tupaan saapuvalle sanoa: ’Istu ruualle!’ Isoisäni isä Antti Antinpoika Manninen (1817-88) muutti kotivävyksi Hokan kylän Rasikankaalle. Hänelle ja Vappu Kuituselle syntyi 1847 Topias-niminen poika, joka 1871 vihittiin avioliittoon viereisestä Mannilan kylästä olevan 1851 syntyneen Matilda Mannisen kanssa. Mannilassakin oli, kuten jo kylän nimi todistaa, Mannisia asunut ainakin koko sen ajan, jolta kirjoitettuja lähteitä on säilynyt – mm. eräs noitana syytetyksi joutunut Matti Markuksenpoika. Isäni Otto Manninen oli Topias ja Matilda Mannisen vanhin poika. Hänellä oli kolme veljeä ja kahden aivan nuorena kuolleen lisäksi neljä sisarta. Topias Manninen oli ’outo lintu’ aikansa kangasniemeläisten talollisten joukossa. Hänen mielensä oli täynnä innostusta ja kiinnostusta kaikkeen uuteen. Niinpä hän oli ensimmäisiä Kangasniemen isäntämiehiä, jotka lähettivät lapsiaan opintielle, mikä tietenkin vaati suuria uhrauksia suhteellisen pienen tilan viljelijältä. Hän oli 1880-82 kunnallislautakunnan varaesimies, oli perustamassa maamiesseuraa ja, ellen erehdy, omakätisesti pystytti kotikyläänsä kansakoulun, taitava rakennusmies kun oli…
Jo v. 1875 kuntakokous oli myöntänyt Topias Manniselle apurahan teollisuusnäyttelyyn matkustamista varten, ja sittemmin hän osallistui moniin maatalousnäyttelyihin saaden niissä palkintoja milloin oksasahasta, milloin kylvökoneesta… Isälläni oli kolme veljeä, Rikhard, Kalle ja Heikki. Sisarista elivät täysi-ikäisiksi Riikka, Manda, Hilja ja Elina… Rikhardia muutamia vuosia nuorempi Kalle Manninen muutti vuosisadan alkupuolella Yhdysvaltoihin, mistä palasi maamme itsenäistyttyä. Hän oli ensin talonomistajana Viipurissa, mutta osti sitten pienen tilan Kangasniemen ja Mikkelin maalaiskunnan rajalta Läsäkoskelta. Nuorin sedistäni, Heikki, sai koulutuksen kultasepän ammattiin. Toimittuaan useissa helsinkiläisissä alan liikkeissä hän lähti Australiaan, missä työskenteli kupari- ja hopeakaivoksissa. Myöhemmin hän pestautui merimieheksi ja koki ensimmäisen maailmansodan saksalaisten sukellusveneiden ahdistamana monia päätähuimaavia seikkailuja. Palattuaan syksyllä 1918 Suomeen hän avioitui ja ryhtyi jälleen harjoittamaan alkuperäistä ammattiaan.”
Mummoni Hulda Mattila os. Manninen on suku isän puoleista sukua, jota tutkiessani olen päätynyt kaukaisimpaan esi-isään Esaijas Ritola (Haveri), talollinen, s. 3.7.1791 Orivesi, k. 27.2.1868 Alavus. Esaijas muutti perheineen Alavuden Rinta-Mannisen tilalle ja siten sai sukunimekseen Manninen.
Pohjanmaalla ihmiset saivat monesti talonnimen sukunimekseen ja muuttaessaan toiseen taloon, silloin sukunimi muuttui myös, mutta Karjalassa ymmärrettiin sukunimi paremmin suvun nimeksi, joka seurasi ihmistä heidän liikkuessaan eri paikkoihin, niin se säilyi.
Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan kirjassa ”Sukunimet” Otava 2000 ”Talonnimilähtöinen Ritola on tuttu sukunimi Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla (Kurikka, Peräseinäjoki, Kauhajoki, Alavus, Jalasjärvi, lmajoki, Pulkkila, Haapavesi, Pudasjärvi, Piippola, Saloinen jne.). Alavuden Ritolan talon nimi mainitaan 1773 asussa Ritala, 1852 sieltä mainitaan Henrik Ritola.
Mummoni Hulda Mannisen äidin nimi oli ollut Sofia Juhontytär Ruottinkoski/Ylinen syntynyt 2.8.1867. Ruottinkoski nimen historiaa: Vuonna syyskuun 2 päivä 1772 Alavuden syyskäräjillä Ruotsin kuninkaallisen Götan hovioikeuden auskultantti Johan Jakobsson sai oikeuden puoltolauseen perustaa Myllyaholle uudistilan nimeltä Ruotsinkoski. Lopullinen perustamislupakirjan hän sai samana vuonna syyskuun 21 päivä. Ruotsinkoski jaettiin jo 1700-luvun puolella kolmeen osaan: Yliseen, Alaseen ja Keskiseen ja näitä nimiä käytetään nykyään myös sukuniminä. Johan Jacobsson on ilmeisesti lähtenyt Alavudelta vuoden 1773 jälkeen ja oli hukkunut, eikä hänellä tiettävästi ole ollut puolisoa.
Hulda Mannisen äidinisä oli Alavudelta, joka oli vihitty 28.10.1859 (talollisen poika) Johan Johansson Ruottinkoski/Ylinen s. 10.11.1834 Pahajoella, k. 11.9.1913 ja vaimo talollisen tytär Sofia Henriksdotter Pömpeli s. 28.4.1841, k. 17.4.1903 Alavudella. Talo Bämböle myöhemmin Pömpeli oli perustettu Alavuden kylälle 14.12.1796. Johannes Johansson Ruottinkoski/Ylisen isä oli talollinen Johan Ruottinkoski /Ylinen s. 24.12.1806 ja vaimo Maria Henriksdotter Ruottinkoski/Ylinen s. 1.8.1805.
Iso-isäni Jaakko Mattilan vaimo ja mummoni oli Hulda os. Manninen Alavudelta, joka on ollut harras körttiuskovainen. Otavan Suuren Ensyklopedian mukaan körttiläisyys tarkoittaa seuraavaa: Kansanomaisen vaatetuksensa mukaan heränneitä kutsutaan myös körteiksi. Herännäisyys sai alkunsa Savosta ja Pohjanmaalta. Yhtenäistä kirkollista puhdasoppineisuutta rikkova pietismi alkoi vaikuttaa Suomessa 1600-luvun loppupuolelta lähtien. Suomessa 1700-luvulla esiintyi usein hurmoksellisia ilmiöitä. Tällaisesta alkoi myös Savon herännäisyys kesällä 1796, kun erään talon heinäväki joutui hurmoksen valtaan Iisalmessa, Savojärven kylässä. Liike levisi ja sai johtajikseen maallikoita. Varhaisimmat johtomiehet syrjäyttäen Paavo Ruotsalainen (1777-1852) nousi herännäisyyden suureksi auktoriteettihahmoksi ja itse asiassa loi persoonallisella vaikutusvallallaan koko herännäisyyden hengen. Varhaisvaiheessa esiintynyt hurmoksellisuus tukahtui, koska Ruotsalainen, Ukko-Paavo, ei sitä sallinut.
M. O. Karttunen ”Alavuden kirja – kuvaus kotiseudusta ja sen vaiheista” (Alavuden opettajayhdistys 1953), josta lainaus sivulta 9: ”Maaperänsä puolesta Alavutta ei voida siis laskea maakunnan viljaviin pitäjiin, mutta on taas huomattavasti edullisempaa kuin karut itäiset pitäjät. Alavus on todella välialuetta, joka lasketaan kuuluvan niin sanottuun Suomenselän alueeseen. Suomalmia on aikoinaan nostettu Alavudelta. Siitä on täällä myös pikkusulattimoissa valmistettu rautaa. 1700-luvulla täällä oli pappi nimeltä Gabriel Lagus, jota kansa kutsui parta-Lauksi. Tämä rakensi pappilan maalle pienen sulattimon eli masuunin (sellaista nimitettiin myös hytiksi), jossa saattoi valmistaa rautaa. Sinne hän ajoi ensin Ähtäristä 40 km päästä rautamultaa. Mutta sitten hän löysi Rautakorvesta (Aseman ja Lampimäen länsipuolelta) paikan, missä oli hyvää rautamultaa. Siitä hän valmisti kelvollisempaa rautaa. Olipa muitakin, mm. Härkösen isäntä, jotka innostuivat kaivamaan samasta paikasta suomalmia. Tämän kanssa Lagus joutui oikeuksistaan käräjöimään, saaden malmikuoppiinsa yksinoikeuden.” Asunmaan ja Nokiantorpan välillä on Hyttyvuori…
Vasta 1500-luvun keskivaiheilla näyttää ensimmäinen kiinteä asutus syntyneen Alavudelle, jota siihen aikaan kutsuttiin Alavudenjärveksi (ruotsalaisissa asiakirjoissa Alavoträsk)… Vanhin asiakirjatieto on vuodelta 1558, silloin mainitaan 13:lla Lapuan Haapakosken talonpojalla olleen oikeuden kalastaa Alavuden järvissä… Ensimmäisen kerran mainitaan Alavudenjärvellä vakinaisia asukkaita maakirjassa 1550-luvulla, jolloin täällä oli neljä uutisasukasta. Todennäköisesti nämä neljä ensimmäistä taloa olivat Salmi, Röyskö, Tusa ja Kahra. Kaikki nämä sijaitsivat Kirkkojärven ympärillä ja ovat varmasti vanhinta kyröläistä joko Ilmajoelta tai Lapualta tullutta asutusta. Nämä talot jäivätkin ainoiksi ennen savolaisten tuloa tänne. Lähin naapuri oli silloin Kuortaneen Mäyry, sielläkin nuori uutisasukas…
Savolaisaalto kohtasi Alavuden ja Töysän mäkien rinteet ensi kerran 1560-luvulla. Muuttoliikettä jatkui ainakin koko seuraavan vuosikymmenen. Monen nykyisen vanhan alavutelaisen nimen takana on joku savolainen uutisasukas. Ensimmäisten joukossa mainitaan Pietari Seppoinen, joka asettui varmaan kohta Rantatöysän vesien rannoille. .. Melkein koko suomalainen Etelä-Pohjanmaa on aikanaan kuulunut Kyrön vanhaan kirkkopitäjään, jota kutsuttiin myös Pohjankyröksi tai Isoksikyröksi. Sen vanha kivikirkko on ainoa keskiaikainen kirkko täällä. Kun asutus Alavudenjärvellä alkoi, oli jo lohjennut erilleen Ilmajoen pitäjä, joka puolivälissä 1500-lukua tuli itsenäiseksi emäpitäjäksi, ja sen kirkon vihki viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki vuosisadan alussa katolisuuden viimeisinä vuosina. Alavudelta olisi ollut helpompi kulkea Lapuan kirkossa, mutta alusta alkaen tämä luettiin Ilmajoen kirkkopitäjään yhtenä sen kaukaisimmista kylistä. Ilmajoen kirkko on siis ensimmäinen alavutelainen kirkko, jonka hautausmaahan kirkon juurelle lienee täältäkin ruumiita haudattu…
Vaikka oli oma kirkon tapainen, pappi kuitenkin asui kaukana ja kävi harvoin. Kun asutus vähän laajeni, ryhdyttiin anomaan omaa kappalaista tänne. Saisihan joka sunnuntai kuulla omassa kirkossa saarnan ja pyhät toimitukset olisi helpompi saada hoidetuksi: lapset kasteelle ja ruumiit siunatuiksi sekä parit vihityiksi. Tämä toive toteutuikin, kun Alavudesta 1701 tehtiin oma kappeliseurakunta ja 1707 papin palkkaus määrättiin, jolloin oma kappalainen tuli tänne. Keskellä kaikkein vaikeinta aikaa, suuren Pohjan sodan riehuessa ja ison vihan kynnyksellä pääsi Alavus omaksi seurakunnaksi… Vanha saarnahuone ränsistyi pian ja kävi myös liian pieneksi. Kohta pikkuvihan jälkeen v. 1745 seurakunta rakensi toisen kirkkonsa vieläpä kellotapulin sen viereen…
Rakennusmestarina toimi Heikki Katilaeli Katilainen Vöyriltä, joka rakensi myös Lapuan kirkon ja korjasi Isonkyrön vanhan kirkon… Isoajakoa seurasi ennennäkemättömän vilkas asutuskausi varsinkin syrjäpitäjissä, joissa oli laajat metsät… Kolmessa vuosikymmenessä Alavuden talojen luku kohosi 29:stä 114:ään. Alavudella suoritettiin isojako vanhoissa taloissa 1760-luvulla. Nykyisen Asemanseudun vanhat talot Penttilä ja Haurunen perustetaan. Joen länsipuolelle syntyvät Haapa-aho, Ritola, Saksperi ja Lanamäki. Jokivarrella asutetaan Hallinen, Vaesoja, Hevonkoski, Soini, Pukkila, Raisio, Pömpeli, Kiviniemi, Tastula, Myllymäki, Jokela, Ikkala ja Ruotsinkoski. Joen itäpuolelle syntyy Ponnenjoen rannalle Särkikoski, Tusan puolelle Isoaho ja etelämmäksi Manninen, Autio, Maja, Pollari, Kurhela ja viimeksi Tenkula ja Kattelus. Varsinaisen Kirkkojärven ympärille syntyi vain Ansioniemi vuosisadan lopussa, joka vanhan tiedon mukaan annettiin ’ansiosta’ Asunmaan vävylle…
Myös Rantatöysässä asutus laajeni. Järven rannalle syntyivät Siirilä, Ruuhela ja Jänikselä. Ympäristön maille asuttiin Seppä, Anttila, Häkkinen, Selkämaa, Mäenpää, Prinkkilä ja Pynttäri aina Vetämäjärven taa… Valtiopäivämies Tuomas Henrik Härkönen. Härkösestä tuli etevä maanviljelijä, joka aluksi hoiti kotitaloaan, mutta osti myöhemmin Haverin tilan, jonka saattoi hyvään kuntoon… Niinpä hänet 1877 valittiin tuomiokuntansa edustajaksi valtiopäiville talonpoikaissäätyyn… Säästöpankin johtokunnassa hän oli v:sta 1873 lähtien ja kun op. Mäkinen siirtyi paikkakunnalta, hänestä tuli puheenjohtaja ja samalla pankin hoitaja. Pankin vihreä, vahvasti raudoitettu raha-arkku siirrettiin Haveriin. Kun Härkönen oli myös vanginkuljettaja, heräsi eräässä vangissa himo ryöstää pankin. Sentähden, kun isäntä luottaen vankiinsa jätti hänet panematta yöksi rautoihin, tämä murhasi kesällä 1882 Härkösen emäntineen ja koetti päästä saaliineen pakoon. Hän epäonnistui, mutta korvaamattoman tappion hän paikkakunnalle aiheutti päättämällä yhden paikkakunnan merkittävimmän miehen elämän vasta 32 vuoden iässä…
Alavudelta lähtivät ensimmäiset siirtolaiset v. 1883. Raisio kertoo seuraavana vuonna lähteneen jo 42 henkeä yhtäaikaa. Näin jatkui siirtyminen aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka, ollen korkeimmillaan vuosina 1904-05. Sortovuosien sotaväkeenottouhkaakin sai nuoria miehiä lähtemään. 1920-luvulla siirtyi jälleen runsaasti myös Kanadaan… Sapsalammin Keisalan talon tytär meni yhtenä muitten mukana. Hän otti Evijärveltä kotoisin olevan siirtolaisen miehekseen. Heidän poikansa Emil Hurja on kohonnut pitkälle uudessa isänmaassaan. Hän oli presidentti Rooseveltin lähimpiä miehiä ja edelleen huomattava USA:n politikko.”
Jouko Niemelä ”Suomen sodan aika 1808-1809 Alavudella Etelä-Pohjanmaalla” (J Niemelän Kirja Oy 2015), josta lainaus sivulta 4: ”Aikaisemmin on julkaistu kolme kirjaa, joissa käsitellään alavutelaisten talonpoikien kohtaloa Suomen sodassa. Ne ovat Alasen Etelä-Pohjanmaan historia IV vuodelta 1948, Karttusen Alavuden kirja vuodelta 1952 ja Kojosen Alavuden historia I vuodelta 1963…
Runebergin sotavanhuksen esikuva, Alavuden ruotusotamies, Antti Moabinpoika Bohm oli syntynyt 27.9.1734 Kurikassa Paavolan talossa. Hänen vanhempansa olivat sotamies Moab Juhonpoika Brådd, joka oli myöhemmin sotilaana Läpväärtissä ja Maria Matintytär Kienokoski Isojoelta. Moab oli syntynyt Kauhajoella isonvihan aikana vuonna 1715 Susanna Filpuntyttären aviottomana lapsena. Isä saattoi olla venäläinen sotilas. Ilmajoella syntyi venäläiselle sotilaalle 1716 Moab-niminen lapsi. Tämä puoltaa sitä, että venäläiset halusivat lapsilleen Moab-nimiä, joten Antti Moabinpoika oli mahdollisesti jo kolmannen polven sotamies, ainakin toisen… Vaasan rykmentin alavutelaisruotujen… 10. Hevonkoski, Soini, Myllymäki, Ruotsinkoski, Pukkila, Pömpeli, Jokela ja Manninen: Isokyröläinen Jaakko Jaakonpoika Spänn oli tämän ruodun sotamies. Hän oli entiseltä nimeltään Saaripää, joka oli syntynyt 29.10.1787 Isossakyrössä ja hänen vanhempansa olivat Palhojaisten kylässä Jaakko Jaakonpoika Saaripää ja vaimonsa Kaisa Juhontytär.”
Eero Kojonen ”Alavuden historia I” (Alavuden historiatoimikunta 1963), josta lainaus sivulta 73 alkaen: ”Sukunimien nojalla on kyllä mahdollista tehdä päätelmiä, mutta sitä tietä voi täyteen varmuuteen päästä ainoastaan harvassa tapauksessa. Useat savolaissuvut olivat näet jo 1500-luvun jälkipuoliskolla levinneet varsin laajalle alueelle. Niinpä Seppoisen suvun kotitanhuavia olivat kenties Visulahti tai Sääminki, joissa samannimisiä esiintyi ainakin 1570-luvulla. Juoksuisia oli Visulahdella ja Rantasalmella, Haverisia taas Säämingissä ja Rantasalmella… Kaikki tulokkaat eivät jääneet Alavudellekaan. Muutamat siirtyivät muualle uusia ja parempia kaskimaita etsimään. Niinpä Alavudenjärvelle asettunut Lauri Haveri lähti tiettävästi takaisin Savoon. Alavudella hän oli veroa maksavana vain pari vuotta, sillä jo v. 1572 hänen talonsa oli autiona. Haverin nimi vain jäi elämään naapuritalojen asukkaiden muistissa. ..
Maaliskuun 30 päivänä 1773 syntyi Pollari, joka raivattiin Polvensalon metsämäelle. Asumuksen alkuunpanija oli renki Juho Simonpoika, joka myös antoi yritykselleen Pollarin nimen. Lukkari Juho Otting raivasi Ritolan, jonka maaherra hyväksyi heinäkuun 13 päivänä 1773. Alatöysän talojen luku lisääntyi yli kaksinkertaiseksi. Ensimmäisenä syntyi Välimaa. Sen perusti salaperäinen auskultantti Jakobsson, jolla oli siis kaksi asumisyritystä yhtä aikaa vireillä. Nimensä talo sai siitä, kun sen tontti sijaitsi kahden puron, Lintopuron ja Murronojan välisellä mäellä. Välimaassa Jakobsson tuskin asui, ei ainakaan pitempään. Talo syntyi kuitenkin, mutta sai sittemmin Häkkisen nimen. Perustamislupa on allekirjoitettu marraskuun 16 päivänä 1772…
1700-luvun jälkipuoliskolla syntynyt torpparilaitos oli näet uudisasutuksen ja talojen halkomisen ohella varsinaisesti se henkireikä, jonka kautta suurin osa liikaväestöä pääsi pureutumaan maahan kiinni. V. 1747 kruunu antoi asetuksen, jonka mukaan perintötalot saivat oikeuden perustaa tiluksilleen verovapaita torppia… 1600-luvulla alavutelaisten harjoittamien elinkeinojen joukkoon liittyi tervanpoltto, jonka merkitys Alavuden oloille on ollut arvaamattoman suuri. Kun maanviljelys ja karjanhoito tarjosivat alavutelaisille yleensä vain jokapäiväisen ruoan ja toimeentulon, eränkäynti hieman lisäsärvintä ja silloin tällöin ehkä jonkin kolikonkin, oli tervanpoltto se elinkeino, jonka turvin talot ensi sijassa maksoivat verot, selviytyivät nälkävuosien ja sota-aikojen aiheuttamista lamakausista, laajensivat palkollisia palkkaamalla tiluksiaan ja raivioitaan sekä lunastivat kruununtilaluontoisia maita perintömaikseen…
V. 1855 Alavudella oli kaikkiaan 25 myllyä, minkä lisäksi alavutelaisia oli osakkaina neljässä Kuortaneen myllyssä. Useimmat myllyt olivat yhtiöitä. Karsinakoskessa osakkaita oli yhdeksän, nimittäin Ritola, Haapa-aho, Lampimäki, Rajala, Bengtilä, Grönborg eli pappila, Setälä, Välimaa ja Ojala. Vuotta myöhemmin mainitaan osakkaana myös Härkönen. Vain Soukkala, Pyylampi, Lanamäki, Tusa, Asunmaa, Pänkälä ja Ikkala omistivat yksinään myllyn. Lähinnä teollisluontoisten elinkeinojen ryhmään on luettava myös 1600-luvun jälkipuoliskolla alkunsa saanut viinanpoltto, joka aikaa myöten selvästi kehittyi alavutelaisten yhdeksi sivuelinkeinoksi…
Varsin pitkään palveli Alavuden seurakuntaa v. 1718 syntynyt Niilo Martinpoika Ritola, joka oli lukkarina edeltäjänsä jälkeen vuoteen 1770. Silloin hän luovutti toimensa vävylleen ja otti hoitaakseen suntion tehtävät. Ritola kuoli Alavudella joulukuussa 1790. Hänen vaimonsa oli Marketta Iisakintytär. Ritolan vävy ja seuraaja oli Juho Simo Otting, joka oli syntynyt v. 1747. Hän oli Putulan eli 76. sotilasruodun korpraalin Mikko Ottingin poika. Lukkari Ottingin vaimo oli Anna Niilontytär Ritola…
Mutta mainittu noitajuttu oli puolestaan siksi merkittävä, että sen päähenkilöä Simo Olkkoista on pidettävä maakunnan kuuluna noitana. (A. Luukko, mt. III. ss. 736-739.) Simo Olkkoinen syntyi noin v. 1599. Olkkosen talon isäntä hänestä tuli isänsä Laurin jälkeen 1620-luvulla, mihin aikoihin hän oli myös kuninkaan metsästäjä. Noituudesta häntä ruvettiin epäilemään vasta ikämiehenä. Ilmajoen syyskäräjillä 1661 häntä syytettiin siitä, että hän olisi harjoittanut noituutta Pietarsaaren puolessa…
Strang rupesi toistamiseen kertomaan niistä paikoista, joissa he olivat kulkeneet, esitti uudelleen suolaanlukemisseikat, mainitsi, mitä kustakin paikasta oli Olkkoselle annettu palkkioksi, ja tunnusti, kuinka Olkkonen oli väkeä pettänyt… Siksi oikeus tuomitsi Simo Olkkosen kuolemaan… Vaikka kirkkoherra Stenbäck lukeutui heränneisiin, körttiläisiä Alavudella oli vain muutamia. Varsinaiselle kansalle vieraaksi jäi myös beckiläisyys eli raamatullisuus, johon suuntaukseen lukeutuivat varapastori Karl Emil Stenbäckin lisäksi kirkkoherrat Sahlberg ja Schroderus…
Myös evankelista uskonnollisuutta ja laestadiolaisuutta Alavudella oli jo 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä… Mutta Alavudella sai jalansijaa myös vapaakirkollisuus, jota ei luettu luterilaisen kirkon herätysliikkeisiin, vaan suorastaan harhaoppeihin. Tämä Englannista v. 1879 Suomeen saapunut suuntaus toimi kyllä aluksi yhteistyössä kirkon kanssa, mutta irtautui jo v. 1886 ja muuttui sen jälkeen ns. pyhitysliikkeeksi… Vapaakirkollisten nuorten johtoportaassa oli nimittäin kaksi Stenbäck-suvun jäsentä. Karl Emil Stenbäckin poika Väinö Stenbäck sai vapaakirkollisen herätyksen Helsingissä, hänen tätinsä, Karl Fredrik Stenbäckin tytär Lydia Stenbäck taas Hellman-sisarusten luona Vaasassa. Kumpainenkin toimi sitten evankelistana eli saarnaajana.”
Kimmo Oikarinen ”Nälkämaan korpien pieneläjät – Kainuun kruununmetsätorpat – asutus, – väestö ja -elinkeinot 1860-1922” (Oulun yliopisto 2013)
Jo vuonna 1858 Alavudella oli toiminnassa 24 sunnuntaikoulua, joissa oli 51 opettajaa ja n. 400 oppilasta. Kokonaisuudessaan sunnuntaikoulujen ohjelma vastasi myöhemmin toimineen kansakoulun alkuopetusta. Lasten opettaminen oli lähes yksinomaan rahvaan miehien ja naisien varassa, jotka hoitivat tehtävänsä palkattomasti. Eräs näistä opettajista oli talon isäntä Juho Ruotsinkoski.
Jaakko Mattilalla eli vaarillani oli vaimo Hulda os. Manninen, joka kuoli vuonna 1939. Huldan kuoleman jälkeen Jaakko menetti pienviljelystilansa ja joutui antamaan neljä poikaansa kunnan elätettäväksi.
Jaakko Mattilan kirje pojalleen Veikolle 13.11.1968
Tervehdys täältä Temmeksen pitäjästä minä asun täällä Temmeksen pitäjässä. Ei ole kun noin kilometri Rantsilan pitäjän rajalle. Olen ollut täällä jo noin parikuukautta asumassa. Kuinka se siellä hurisee onko siellä lunta ja pakkasia, täällä on lunta noin neljäkymmentä senttiä paksulti ja pakkastakin yli kaksikymmentä astetta. Sain minä tässä kuukausi sitten veli Jussilta kirjeen Ameriikasta hän on melko avuton mies ei pääse liikkumaan kuin rullatuolilla hän on ollut siellä viisikymmentä yksivuotta, eikä ole käynyt kertaakaan välillä täällä Suomessa. Onko teille Topin porukka kirjoittanut eli käynyt siellä. He eivät ole minulle kirjoittanut eikä käynyt pitkiin aikoihin en tiedä missä he ovat olemassa. Oletko sinä vielä entisessä työmaassa töissä. Kävi Sulo viimekesänä minunkin luona oli Lahja ja joitakin lapsia matkassa missä lienee töissä tällä kerralla. Taidan lopettaa vointia mitä parhainta toivoo J Mattila
Jaakko Mattilan pojan Veikko Mattilan elämän vaiheita
Armeija-aikana Veikko asui Limingassa. Veikko muutti Limingasta Helsinkiin vuonna 1950 yhdessä veljensä Toivon kanssa. He asuivat Erottajan pommisuojassa eli väestösuojassa olevassa yhteismajoituksessa ja kävivät Koffilla töissä Hietaniemen rannassa. Toivo pääsi opiskelemaan Kotkaan teknilliseen kouluun rakennusalalle, mutta hänen täytyi harjoitella ensin kaksi vuotta, siksi hän oli Olympiakylää rakentamassa Käpylään aina Olympiavuoden 1952 syksyyn saakka, jolloin hän siirtyi Kotkaan. Rakennusmestariksi valmistuttuaan hän sai työpaikan Haminan varuskunnasta. Veikko siirtyi Alppilaan Pelastusarmeijan Alppikadulla sijaitsevaan miesten asuntolaan asumaan. Tämän jälkeen Veikko asui Kalevi Nordblomin ja Taunon kanssa Kruunuhaassa vuokralla. Veikko oli Suomen Kommunistisen puolueen jäsen.
Ennen tätä työtä Veikko oli Putkisto Oy:ssä nuorempana asentajana 1951- 1954 välisenä aikana ja Oy Radiator Ab 1954- 1958. Veikko oli saanut kurssitodistuksen putkiasentajan iltakurssilta, joka oli käsittänyt 42 tuntia tietopuolista opetusta ja käytännön harjoittelua työpajoissa ja työmailla vuonna 1951. Veikko Mattila on tehnyt pitkän työuran Helsingin kaupungilla, josta hän sai Suomen kaupunkiliiton hopeisen ansiomerkin tunnustukseksi 20-vuotisen toiminnasta kaupungin palveluksessa. Tämä ansiomerkki luovutettiin Helsingissä 1982. Veikon poika Pentti oli myös Helsingin kaupungin palveluksessa 20 vuotta ammattikoulun opettajana, jossa hän itse opiskeli 1970-luvun alussa. Veikon työt olivat alkaneet Helsingin kaupungilla 1958, jonka jälkeen hän toimi erilaisissa tehtävissä 1984 asti. Tämä Helsingin kaupungilla tehtävä työ oli pääasiassa toimia kuljetinlaitteen hoitajana siirrettäessä hiilikasoja laivoista maalle jne. Laivat toivat hiiltä eri maista ja laivoilla vieraillessa Veikko osti makeisia lapsille jne.
Jaakko Mattilan vaimon Hulda Mattilan kuoleman jälkeen yhteydet Mannisiin ovat katkenneet. Jaakko joutui antamaan pojat muiden elätettäväksi, kun menetti maatilansa koska ei ollut lyhentänyt velkojaan, joten polkupyörällään Jaakko vei pojat lähellä oleviin maataloihin ”vellirengeiksi” eli sijaiskoteihin. Jaakko isä oli menettänyt Ala Keeteri maatilansa pakkohuutokaupassa kunnalle, joka oli lohkaistu Suorsan tilasta ja Suorsan päätila ulottui Temmekseen asti. Tuohon aikaan jo pelkkä köyhyys on ollut helposti ivan aihe. Koska Jaakko ei voinut liikkuvan rakennusmiestyönsä tähden hoitaa lapsiaan, niin Toivo oli Männikköön sijoitettuna, joka työnään pumppasi keskusojalta vettä karjan juotavaksi. Veikko oli 9 ikävuodesta 14-vuotiaaksi Viljamissa Lestadiolaisen tilalla töissä, ja perheen isä Viljami piti pirttikokouksia kylällä ja oli suojeluskuntalainen kantaen kivääriä olallaan kylällä. Myös Sulo oli Veikkoa lähellä olleella Alila Lestadiolaisen perheen tilalla renkinä töissä.
Yhdysvaltoihin muuttaneet Häkkiset ja Manniset
Mummoni Hulda os. Mannisen vanhin sisko oli Ida Katarina Manninen s. 20.8.1888, joka muutti New Yorkiin. Ellis Islandin kotisivun matkustajaluettelohaun tulos ilmaisi, että Ida Manninen lähti Alavudelta Liverpooliin ja Liverpoolista Englannista ja saapui 7.10.1910 Ellis Islandiin Mauritania laivalla. Lähtöaikaan Idan ikä on ollut 22 vuotta. Idalla oli mukanaan serkkuja mm. Hilma Häkkinen (s. 28.1.1880 Alavudella). Ida kävi Suomessa 1949 ja oli avioitunut Kotkalaisen merimies Oksan kanssa ja Idan sukunimi muuttui Oksaksi. Ida Oksa oli muuttanut vuonna 1917 San Franciscoon, CA ja Ida kuoli 30.7.1966 lapsettomana. Ida oli ollut San Franciscon Suomalaisen Luterilaisen seurakunnan jäsen ja Ida on haudattu heidän hautausmaalleen.
Ida Oksan os. Mannisen muistotilaisuudessa San Franciscossa olivat seuraavat ystävät ja sukulaiset mukana: Jaatinen, Hilja Salin, Christian Partanen, Mary Oja, rouva W. Hirvelä, Janny Brennel, Lantai, Amanda Puranen, Oksa, mrs & Mr Lars Krup, Naimi Saarinen, Laina Smith, Jarl Lindfors, Ella Nylund, Mathilda Towler, Hulda Kivelä ja monia muita joiden nimistä en saa selvää.
Idan serkku oli Hilma Katariina Häkkinen, s. 28.1.1880 Alavus, k. 1.1.1972. Asui 680 Leighton ave. New Yorkissa. Muuttanut: 1903 Amerikkaan. Hänen äitinsä oli Maria Heikintytär Manninen, Häkkinen, emäntä, s. 22.10.1852 Alavus, k. 17.9.1924 Alavus. Hilman isä ja Marian puoliso: Salomon Erkinpoika Häkkinen, s. 6.6.1848 Alavus, k. 16.4.1931 Alavus. Muita Idan ja Huldan serkkuja jotka olivat muuttaneet Amerikkaan: Salomo Edvard Häkkinen , s. 17.5.1882 Alavus, k. 17.8.1950 Nevada, Washington. Muuttanut: Amerikkaan 1900, Alma Maria Häkkinen , s. 19.4.1885 Alavus, k. 29.6.1963 Amerikassa ja Lempi Josefiina Häkkinen , s. 10.10.1890 Alavus, k. 16.8.1954 New York. Muuttanut: Amerikkaan 25.9.1910.
Vaarini Jaakko Mattilan vaimon sisko Iida os. Manninen vieraili vuonna 1949 Suomessa toukokuusta lokakuuhun saakka ja asui pääsääntöisesti Mannisilla Alavudella. Samaan aikaan vieraili Kuortaneella syntymäkodissaan pastori Eeli Merijärvi Yhdysvalloista. Merijärvi piti kotiseurat sisarensa Amalia Naaralan ja Iidan sisaren Liisa Naaralan luona, johon oli kutsuttu Iida Mannisilta. Ennen kuolemaansa Iida oli joutunut muuttamaan pienempään vuokra-asuntoon, sillä eläkeasiat eivät olleet kunnossa. Muutama kuukausi tästä oli Iida kuollut ja tieto oli tullut myös Suomeen.
Jaakko Mattilan poikien Jussin ja Toivon merkkitapaus oli viedä Hulda äidin kirjoittamat kirjeet postiin lähettäväksi Ida siskolle New Yorkkiin. Postissa udeltiin pojilta, että oikeinko New Yorkkiin saakka kirje lähetetään.
Ida Mannisen eli Ida Oksan Suomeen lähettämistä kirjeistä muutama on vielä tallella. Idan aviomies on Gösta Edmund Oksa, syntyi Lohjalla 4.11.1898. Perheen isä on on Jalmari ja äiti Maria, jotka muuttivat Hankoon 1910 ja sieltä Orimattilan Törnävälle. Gösta oli ollut vuonna 1918 etsimässä töitä Oulusta, jossa oli liittynyt punakaartiin. Göstan nimi San Franciscossa oli Gaston Edmund Oksa ja hän kuoli 14.8.1935 keuhkotautiin San Franciscossa 36 vuoden ikäisenä, vaimo jäi kaipaamaan. Nämä tiedot ovat: Suomen Merimieskirkon aikakauslehti ”Merimiehen Ystävä” joka on julkaissut merimiespappien lähettämiä tietoja ulkomailla kuolleista merimiehistä. Suomen Sukututkimusseura laati 1940-luvun puolivälissä vuosien 1882-1942 tiedoista aakkosellisen kortiston. Kortistoa voi käyttää Kansallisarkistossa ja se siirrettiin syksyllä 2002 tietokoneelle Suomen Sukututkimusseuran toimesta.
Näyttelijä Matt Damon on minun seitsemäs serkku (Geni.com) Alavuden Mannisten – Ritoloiden ja ja Mursuloiden kautta. Matt Damon syntyi Cambridgen kaupungissa Massachusettsissa. Hänellä on englantilais-skotlantilais-suomalais-ruotsalais-walesilaiset sukujuuret. Hänen äitinsä isällä, alkuperäiseltä sukunimeltään Pajari, on juuret Suomessa. Damonin isä Kent Damon oli pankkiiri ja kiinteistönvälittäjä, hänen äitinsä Nancy Carlsson-Paige taas varhaiskasvatuksen professori. Damonilla on myös vanhempi veli. Damonin juuret löytyvät Kemin Karihaarasta, josta hänen isoisoisä Nils Johan Olafsson-Pajari lähti Yhdysvaltoihin vuonna 1907 kahden veljensä kanssa. Damon aloitti näyttelemisen jo koulussa. Hänen koulunsa teatteriryhmä voitti kilpailuja useilla näytelmäfestivaaleilla.
Emil Edward Hurja syntyi 22.1.1892 Crystal Falls, Michigan, Yhdysvalloissa, k. 30.5.1953 Washington D.C:ssä. Emil Hurja oli amerikansuomalainen poliittinen vaikuttaja, toimittaja ja kirjailija. Hurja oli uranuurtaja mielipidetiedustelujen käyttämisessä poliittisena välineenä ja Franklin D. Rooseveltin presidenttikauden aikana tehtyjen sosiaalisten ja taloudellisten uudistusten tärkeä taustavaikuttaja. Hurja oli suomalaisten siirtolaisten poika, isä Matt Hurja (alun perin Matti Pitkäkangas) oli töissä kaivoksessa. Hän aloitti kirjapaino-oppilaana vuonna 1909, työskenteli postissa ja sekalaisissa töissä samalla kun opiskeli. Hän avioitui Gudrun Andersin kanssa 22. kesäkuuta 1919. Hurja työskenteli toimittajana sanomalehtialalla Daily American -lehdessä Teksasissa vuosina 1919–1926. Hän työskenteli finanssi- ja kaivosasiantuntijana New Yorkissa vuosina 1927–1931. Hurja julkaisi teoksen History of Presidential Inauguration (1932). Hänen kirjansa Westward Ho, Fare Paid ilmestyi 1937. Vuosina 1937–1939 hän toimi talousanalyytikkona ja vuosina 1939–1945 Pathfinder-lehden kustantajana ja päätoimittajana. Rooseveltin pyrkimys hallinnon keskittämiseen oli pettymys Hurjalle. Sen vuoksi Hurja siirtyi republikaaniseen puolueeseen ja asettui vuonna 1946 ehdokkaaksi edustajainhuonevaaleissa Michiganissa. Häntä ei kuitenkaan valittu. Geni.com mukaan Emil Hurja on Pentti Mattilan viides serkku kahden sukupolven erolla Alavuden mummoni Hulda Mannisen kautta.
Yhdysvaltoihin muuttaneet Mattilat
Jaakko Mattilalla oli veli Juho ”John” Mattila (rakennusmies, s. 16.7.1891 Tyrnävä, k. 5.5.1972 Portland Oregon USA, lapseton), joka muutti Amerikkaan 1918 metsätöihin Tyrnävältä ja hänellä oli 25 dollaria mukana rahaa. Juho saapui Ellis Islandiin 18.2.1918 26 vuoden iässä naimattomana. Juho pakeni punaisten pidätyksiä Tyrnävältä Yhdysvaltoihin.
Jussi oli ilmoittanut maahantuloasiakirjoihin, että hänellä on ystävä Fiina Hankanen 228 E. 67 str. New York (Fiina on syntynyt 13.12.1892, ja k. 29.8.1979 ja asui Skandia, Marguette, Michigan) ja A. Nikander 335,5 Granite St. Quincy Massachusetts. Jussi oli liittynyt United Finnish Kaleva Brothers & Sisters Lodge #23 Portlandissa Oregonissa kesäkuun 17 1953 ja hän asui vaimonsa Hadyn kanssa 3404 N Minnesota Avenuella. Portlandiin Jussi oli muuttanut Quincy:n Massachusettista. Hady on merkitty kotiäidiksi ja hän on syntynyt Raahessa Suomessa 25.10.1893. (Nämä tiedot on saatu Amerikkalaiselta sukuseuralta Finnish – American Historical Society of West
Reino Keron kirjassa Suomalaisina Pohjois-Amerikassa mainitaan Yhdistyneistä Kalevan Veljistä ja Sisarista näin: ”Kalevalaiset on ollut salaseura, jonka toiminta nimenomaan toisen maailmansodan jälkeisenä aikana on kuitenkin ollut tarjolla kaikille suomalaisille. Tämä järjestö ei ole ollut ainoa amerikansuomalainen salaseura. Suomalaisilla teosofeillakin lienee ollut muutama salainen osastonsa, joista kuitenkin vain New Yorkissa toiminut Vipunen oli pitkäikäinen. Vapaamuurareillakin oli siirtolaismaailmassa roolinsa.” Jussi oli ehdottanut Toivolle, että hän tulisi Amerikkaan ottolapseksi, mutta Toivo ei ollut lähtenyt. Toivo Mattila sai Sodankylään viestin Jussi sedästään Amerikasta, että Jussin on kuollut. Jussi oli Amerikasta lähettänyt kirjeitä veljelleen Jaakolle.
Laivan nimi oli Bergensfjord, jolla John Mattila tuli Norjasta, joka lähti Kristiania Akershusista Norjasta. Tämä laiva oli rakennettu Norjan ja Amerikan linjalle 1913. Laiva myytiin Home Linjalle Panaman lipun alle 1946 ja laiva nimettiin Argentiinaksi. Tämän jälkeen laiva myytiin Zim Linjalle Israeliin 1953 ja laiva nimettiin Jerusalemiksi ja laiva nimettiin Aliya:ksi 1957. Lopulta laiva romutettiin Italiassa 1959. Laivassa oli 1200 paikkaa matkustajille niin, että 100 ensimmäisessä luokassa, 250 toisessa luokassa ja kolmannessa luokassa 850 paikkaa.
John Mattilan ensimmäinen puoliso oli Mary K, eli Maria Kristina Mattila os. Koskenkorva, s. 25.3.1887 Oulu msrk., Oulujoki, Kastelli, k. 9.4.1948 Portland. Tässä pari John Mattilan kirjettä siskolleen: Jouluk 29 – 46 Portland Ore Siskoni Anni kiitän sinua ja poikaanne Eskoa niin sisältörikkaasta kirjeestä jonka sain joku aika takaperin. Terve olen taasen olin jo työssäkin 3 viikkoa takaperin mutta olemme joululomalla. Minulla oli paljon touhua viime viikolla en tahtonut keritä mihinkään mutta eilen 26 pnä tätä kuuta minä sain valmistettua 2 pakettia sinulle ja tänään vein ne postiin niissä on yhtä ja toista ne painoi yhteensä 30 paunaa minä panin alhaisen arvon niille sillä kun jotkut ovat panneet todellisen arvon niin niitä on avattu matkalla ja tietenkin on jotakin joutunut hukkaan se on suurta liikettä kun katselee siellä lähetyspaikalla on siellä laatikoita. Esko on vissiin jo lähtenyt pois luotanne. En nyt muuta tällä kertaa. Onnellista uutta vuotta ja hyvää Joulua vaikka se on jo jäljessä päin. Toiste lisää kun on enäppi aikaa olen kylpeen lähdössä löysin meidän kaksi kuvaa kun hain kirje kuorta ja niihin on Mari kirjoittanut takapuolelle vissiin meinannut johonkiin lähettää veljesi John.
______________________________________________________
John Mattila Heinäkuu 24 1948
3404N Minnesota Ave.
Portland 12 ORE U.S.A. Tervehdin Siskoni Anni ja Perheesi. Oli kerrassaan odottamain yllätys kun sain kirjeen sinulta Anni sisko en voi sanoilla kuvata sitä liikutusta pakkaa käsi vapiseen. Olen elänyt täällä yksinäni tietämättä mitään minun omaisistani toistakymmeneen vuoteen ja olen ikään kuin unhoittanut. Sinulta olen saanut useita kirjeitä Helmiltä ja Matilta ja yhden veljeltäni Jaakolta. Ja on minussa herättänyt veljesrakkauden joka on ehkä hyvä tässä minun tilassani. Minä olen ollut naimisissa ja minun vaimo kuoli viime huhtikuun 9 p:nä äkkiä aivohalvaukseen menimme yhdessä sairaalaan katsomaan naapurin isäntää ja vaimoni Mari jäi sille reissulle se oli niin paha isku minulle, sillä Mari oli niin hyvä ja kaunis vaimo. Hän oli syntynyt Kastellissa kolme kilometriä Oulusta Muhokselle päin ja tullut Amerikkaan 16 vuoden vanhana. Meillä on oma talo jossa minä nyt asun yksin olen jo oppinut olemaan yksin meidän kyökki välineet on viimeistä mallia kaikki, toimii automaattisesti. En ole ollut paljoa työssä sitten Marin kuoleman jälkeen olen voinut niin haluttomasti mitään yrittää, sillä aina ajattelen että elämä on turhuutta. Koittakaa ymmärtää vaikka tähän on tullut virheitäkin. Niistä Suorsan Jaakosta Tikka Marista Kaikkosen Almasta enkä kenestäkään niistä Tyrnäväläisistä ole kuullut mitään 25 vuoteen sillä he asuu siellä Atlandin rannikolla ja minä täällä Tyynen meren rannalla. Vai on siellä kanssa juoppous suuressa mittakaavassa niin se on täälläkin täällä juo kaikki minäkin otan joskus lasin olutta. Nyt minulla on selkä kipeä tänä aamuna nostin tuolia niin rouhasi niin pahasti etten ole päässyt ulos ollenkaan ei se ole ensi kerta sillä minä olen täällä työmaalla loukkaantunut pahasti monta kertaa. On ollut viikon päivät niin polttavan kuuma ettei tahdo voita olla missään Olen minäkin joskus ajatellut käydä siellä Suomessa mutta en ole tehnyt vielä mitään päätöstä. Turhaa Esko pelkää että Suomen kieli unhoittuu sillä meillä Suomalaisilla on paljon taipumusta puhua Suomea kun me tapaamme toisiamme. Olin justiina lukemassa kirjettäsi tuli naapurin emäntä katsomaan ja halusi tietää mitä siinä on annoin kirjeen hänelle mutta ei ymmärtänyt yhtään sanaa. Koitin hänelle tulkita niin lähelle kun osasin hän on americalainen ja hän oli vaimoni paras tuttava Kyllä Anni se sinun kirje oli tullut pian 6 päivässä. Kirjoita Esko myös setälle olis hauska tietää mielipiteesi ja ole hyvä poika. Parhaimmat terveiset Eskolle Jaakolle ja Annille. Setä Kaikki uutiset on tervetulleita ja vaikka vanhemmatkin asiat. Amerikan Yhdysvallat John ja Hady Mattila.
Toivo Mattilan kertomaa
Toivo ja Veikko ovat Limingassa asuessaan olleet työväentalolla myymässä lippuja ja järjestysmiehinä. Toivo Mattila valmistui rakennusmestariksi Kotkan teknillisestä koulusta vuonna 1958. Toivo harrasti valokuvausta ja valokuvasi ammatikseen Sodankylässä ja Sotkamossa. Toivo ja Laina Mattila asuivat maatilallaan Sotkamossa ja heillä oli 8 lypsävää lehmää. Maatilan hoidon lisäksi Toivo kävi rakennusmestarin hommissa Hoikankankaan varuskunnassa Puolustusministeriön palveluksessa.
Toivo oli haavoittunut Viipurin lähellä Ihantalan taisteluissa juhannuksen aatonaattona 1944 taistellessa E 13:sta. E 13:sta oli muodostettu JR 12:sta erilliseksi pataljoonaksi heitettäväksi missä kiireellisesti tarvittiin joukkoja. Toivo oli Tampereen sotilassairaalassa toipumassa haavoittumisestaan, niin hänelle tarjottiin maatilaa Aunuksesta sitä varten hän allekirjoitti asiapaperin.
Toivon, Juhon (Jussin), Sulon ja Veikon äiti Hulda Manninen kuoli heidän ollessa vain 13 vuotta vanhoja. Hulda oli kotoisin Alavudelta. Toivo muistaa sen päivän hyvin, kun hänen äitinsä oli kuollut yöllä ja viety Marttilan vanhainkotia vastapäätä olleelle ruumishuoneelle. Toivo oli ihmetellyt, kun äiti ei ollut herättänyt paimentamaan perheen lehmiä ja lampaita. Toivo oli mennyt kaksoisveljensä Jussin kanssa katsomaan äitiään Marttilan vanhankodille, jossa heille oli kerrottu, että äiti on ruumishuoneella, jolloin pojat olivat pinkaisseet juoksuun kotiin mennäkseen. Lapsien mielestä tapahtuma oli niin salaperäinen, kun aikuiset eivät kertoneet heille riittävästi, miksi lehmätkin hävisivät yöllä.
Äitini isän suku Volotiset Karjalasta
Ilomantsi on Pohjois-Karjalan vanhin pitäjä ja on ollut kylänä jo 1300-luvulla. Siitä erosivat 1500-luvulla kappeleiksi ja sitten pitäjiksi Pälkjärvi, Tohmajärvi, Liperi, Pielisjärvi ja Repola, 1700-luvulla Eno ja 1900-luvun alussa Tuupovaara.
Volotinen sukunimestä tiedetään, se on Venäläisestä ristimänimissä Vladimir ja Vsevolod käytetyt puhuttelumuodot Valja, Volodja ovat mukautuneet karjalaiseen nimistöön asuissa Vola, Voloti ja Volkka. Sukunimiin ne ovat päässeet isän- tai talonnimestä. Vola on tunnettu sukunimenä mm. Salmissa. Raudusta mainitaan Michkail Wolo 1613, Ilomantsista Jäsperisa Wälajeff 1641. Sukunimi Volotinen on pysytellyt lähinnä pohjoiskarjalaisena (Ilomantsi, Kaukola, Kitee, Korpiselkä, Tuupovaara). Vanhoissa lähteissä mainitaan Wolodi Dementtisonn eli Dementinpoika 1614 Ilomantsissa, Climko Wolodin 1631 Pälkjärvellä.
Volotiset ovat ortodoksista sukua. Volotisilla on sukuseura, jonka perustava kokous on ollut 5.7.1969 Ilomantsin kirkonkylässä Kansallistalolla kansanedustaja Mikko Volotisen toimesta. Sukuseuran uudelleen käynnistäjänä ja puheenjohtajana toimi Seppo Volotinen. Uusi puheenjohtaja on Taisto Volotinen Ilomantsista heinäkuusta 2017 alkaen. Volotisen suvun sukukirja valmistui vuoden 2011 sukukokoukseen mennessä, mikä on jo loppuunmyyty.
Volotisen sukuseuralla oli päämäränä valmistaa sukukirja, jonka perustutkimusta hoiti Tuula Kiiski. Tätä ennen omaa sukututkimustaa oli aloittanut Maija Volotisen (s. 1937 Ilomantsi, kuoli 2007 Joensuu). Venäjän Karjalassa Lahdenpohjassa Meeri Sergouehkina o.s. Volotinen oli lähtenyt etsimään sukulaisiaan Suomesta. Tuula Kiisken mukaan ortodoksisten sukujen tutkimusta vaikeuttaa se, että 1800-lukua vanhemmat kirkonkirjat ovat Pietarissa. Jos ne vapautuvat tutkijoiden käyttöön, sukututkimuksessa on mahdollista päästä 1500-luvulle saakka.
Volotisen sukuseuran pitkäaikainen sihteeri oli Vesa Volotinen s. 31.12.1949 Kuusjärvi, k. 19.3.2011 Helsinki. Koulutus: Pielisjoen yhteiskoulu 1962 – 67, Pohjois-Karjalan keskusammattikoulu 1967 – 70, radio/TV-asentaja, Pohjois-Karjalan Jääkäripataljoona 1970 -71, alikersantti / jv-viesti, Helsingin teknillinen oppilaitos 1972 – 76, insinööri, mittaus- ja säätötekniikka. Ammattikoulujen Hämeenlinnan opettajaopisto 1982-83. Runsaasti Nokian, INSKOn, Telewaren, Relevantumin yms. kursseja ja seminaareja. On kirjoittanut useita elektroniikan oppikirjoja WSOY:lle. Oli Nokialla System Product Manager, Sales Support TETRA Systems (Nokia, 1984-2004). Toimi ammattikoulun opettaja, Vallilan ammattikoulu 1977 – 84 ja 2004-2005 Helsingin tekniikan alan oppilaitoksen Käpylän koulutusyksikössä. Vuoden 2005 syksystä alkaen Keskuspuiston ammattiopistossa.
Palkinnot: Suomen Tietokirjailijat ry:n apuraha 1989 ja 1998, WSOY:n Kirjallisuussäätiön apuraha 1986 ja 1996, Nokia Säätiön apuraha 2000, Insinöörisäätiön stipendi 2001
Kirjatuotanto:
– Aikajakoisen tekniikan perusteet, WSOY 1984
– Elektroniikka 1, Analoginen elektroniikka, WSOY 1989
– Elektroniikka 2, Digitaalitekniikka, WSOY 1990
– Tietoliikenne, Verkot ja päätelaitteet, WSOY 1991
– Digitaalitekniikka, Perusteet ja sovellukset, WSOY, 1996
– Analoginen elektroniikka, Komponentit ja peruskytkennät, WSOY, 1997
– Tietoliikenne, Televerkot ja päätelaitteet, WSOY, 1999
Volotisen sukuseuran pitkäaikaisena hallituksen jäsenenä, sekä sukutietojen kerääjänä, sekä ortodoksisten sukujen tutkija on Pentti Volotinen, joka oli kantava voima Volotisen sukukirjan toteutuksessa.
Veijo Saloheimon antamia tietoja Volotisista
”Volotisten sukua voidaan seurata taaksepäin aina vuoteen 1589 asti eli 400 vuoden taakse. Sukunimi on tosin nuorempi, toisen tunnetun sukupolven antama. Ensimmäinen tunnettu suvun jäsen oli Dementi Mitsoinen, joka asui Tyrjän kylässä ja sai nimensä ruotsalaisvoudin veroluetteloihin vuosina 1589-92. Tyrjässä asuttiin varmaan jo vuonna 1500, mutta senaikaisista asukkaista ei voi osoittaa Dementin isiä. Vuosina 1614-41 isännöi taloa hänen poikansa Volotka Dementinpoika Rentoinen. Volotka tai Voloti on kansanomainen johdannainen Vladimirista niin kuin toinenkin, tutumpi muoto Volodja. Vuosina 1642-51 oli talon isäntänä Volotin poika Iivana, jonka lisämääre ”Volotinpoika” vakiintui sukunimeksi –nen- johtopäätteineen. Hänen poikansa Levontei eli Levoska ja Makaria asuivat Tyrjässä, Levontoi vielä vuonna 1687, mutta Makaria kuoli sitä ennen. Tyrjässä asui myös Kana Jyrinpoika Volotinen vuosina 1683-96. Hänen isänsä Jyrki oli Iivanan veli tai poika. Ortodoksit katosivat Tyrjästä Levontein ja Kananan jälkeen ja jo aikaisemminkin. Mikitta Kibojev muutti jo vuonna 1633 Repolaan ja Riiko Iivananpoika Rentoinen vuonna 1651 jälkeen Aunukseen (Syvärin luostarin arkisto 3:192:11 Historianlaitos Pietari).
Riion isä Iivana lienee ollut Volotkan veli, joka asui kaiketi samassa talossa eikä siksi saanut nimeään maakirjaan. Suku jatkui Mekrijärven Tahvanalassa (n:o 5) vuosina 1683-96 mainitusta Samuilasta, joka oli Iivanan poika tai pojanpoika. Hänen poikansa Teppana isännöi taloa vuosina 1722-1730. Jesvei Teppananpoika 1731-60 ja sitten nähtävästi hänen veljensä Hilipan poika Mikki kuolemaansa asti 1771. Mikki nai vuonna 1744 Melaselästä Irina Kuismantytär Mustikaisen. Seuraava isäntä Jerofei Mikitanpoika taas haki taloon neveskäksi Hattuvaarasta Ovdotja Iivanantytär Puruskaisen, jonka isä Iivana Simananpoika oli tullut 1740-luvulla Venäjältä Mihail Sudakan kotivävyksi. Hatun muutkin asukkaat: Maksimaiset, Sudakat ja Hoskoset olivat ”paluumuuttajia”, täältä paenneiden perillisiä, jotka Isonvihan aikana väistivät Venäjän sotaväen ottoja ja Petroskoin rautaruukkien työorjuutta palaten silloisen Ruotsin puolelle.
Samuilan toinen poika Iivana asettui vuonna Isonvihan aikana 1717 Sonkajärven Jelilään (n:o, uusi 7), Matti Toivasen ikiautioon, joka pääsi veroluetteloon tämän nimellä vuosina 1683-85 ja jäi autioksi sen jälkeen. Asutus laajeni juuri 1600-luvun loppupuolella Sonkajärven länsirannan mäelle tiheään asutulta pääkylältä. Iivana Samulinpojan emäntä Sofia Naumanen, joka tuotiin taloon Liperin Taipaleesta, kuoli vuonna 1764 ja hän itse vuoden 1765 jälkeen. Talon peri heidän jälkeensä poika Vasili, jolta se jäi Teppanalle. Teppanan kuoltua talo jakautui kaikkiaan kolmeen osaan. Kaksi pojista, Simana ja Huotari, muuttivat osuuksineen Venäjän Hömöttiin, jonne Turkkalan talo (uusi n:o 6). Sonkajan asutusvirta suuntautui jo 1700-luvulla uudistaloina ja tilansiirtoina sille taholle, Sonkajanrannalle, jota ajoittain nimitettiinkin Suur-Sonkajaksi. Kotipaikalle jäi Jelisei, ehkä edellisten setä eli Vasilin poika, koska hän kuoli jo vuonna 1831. Hänestä jäi sentään nimi talolle, joka palveli vuosikymmenet Sonkajan kansakouluna.”
Lauri Saloheimon (e. Berner, nimi muutettu 1906) kirjassa ”Pytingin poika” on sivulla 84 tällainen tarina Volotisista: ”pogostan isossa pappilassa ja sieltä pyörähti rattailleni Augusta-täti Airio, kuusissakymmenissä kulkeva, puhelias ruustinna. Siinäpä tarina luisti solkenaan. Hänen ehdotuksestaan vaihdoimme hevosen syöttöpaikankin Multimäen Volotisille säännöllisesti käyttämämme Marjovaaran Kuokkasen majatalon sijalle.” Lauri Saloheimon kirja ”Karhun purema ruukinhoitaja” ilmestyi 1967. Siinä Lauri kuvasi isänsä Aksel Berner-Saloheimon elämää. Laurin poikia ovat Matti ja Veijo Saloheimo Vielä 1800-luvullakaan ei syrjäkylillä ollut opetusta järjestetty, mutta kirkonkyliin alettiin näihin aikoihin perustaa kiertokouluja. Niissä oli osattava esimerkiksi katekismus ulkoa. Tilalliset maksoivat lastensa opetuksesta kaksi kappaa viljaa per maatila ja tilattomat viisi hopeakopeekkaa. Veijo Saloheimon kirjassa ”Pohjois-Karjalan asutusmuodot 1600-luvulla” Joensuun korkeakoulun julkaisuja vuodelta 1971 löytyy mielenkiintoista asiaa mm. Ilomantsista ja ”Tyrjänsaari Koitereen lasku-uoman niskalla kuului vuonna 1500 Mekrijärven lääniin. Taloluku pysyi suunnilleen samana 1700-luvulle asti, jolloin alkoi jyrkkä nousu. Isonjaon aikaan kylä oli levinnyt varsin laajalle, mutta neljä vanhinta taloa oli tiheänä ryhmänä saaressa. Viides, edellisten kanssa 1600-luvun aikainen, löytyi isossajaossa Kivilahdesta, ilmeisesti sinne siirrettynä ahtaasta saaresta. Näiden viiden talon joukosta erottuu jo 1600-luvun alkupuolella Hukkala, jonka isäntänä oli Volotisen suvun kantaisä Volotka Rondinen.”
Volotisen sukuseuran perustaja kansanedustaja Mikko Volotinen
Volotisen sukuseuran perustava kokous on ollut 5.7.1969 Ilomantsin kirkonkylässä Kansallistalolla Mikko Volotisen toimiessa puheenjohtajana. Ilomantsin kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen pj, Ortodoksisen kirkkokunnan kirkolliskokouksen jäsen, kirkkokunnan ylioikeuden jäsen, Keskustapuolueen puoluevaltuuston jäsen.
Pogostan Sanomissa 28.11.2002 oli muistokirjoitus Kunnallisneuvos Mikko Volotisesta: ”Kunnallisneuvos Mikko Volotinen siirtyi tästä ajasta iäisyyteen 23.11.2002. Mikko Volotinen syntyi Kontiolahdella Aleksi ja Ida Volotisen monilapsiseen perheeseen. Kansakoulun hän kävi Sonkajanrannalla. Rasittava savottatyö lähimetsissä sai hänet opiskelemaan ja siksi hän kävi Ilomantsin pienviljelijäkoulun. Hän taisteli viisi vuotta Suomen itsenäisyyden puolesta ja haavoittui sodassa. Sodan jälkeen hän kouluttautui maatalousneuvojaksi Mustialan maamiesopistossa. Avioliiton hän solmi Helli Parkkisen kanssa vuonna 1940.
Valtakunnan asioihin Mikko Volotinen vaikutti kansanedustajana vuosina 1966-69. Hän oli presidentin valitsijamiehenä vuosina 1962 ja 1968. Ilomantsin kunnan kehityksessä hän oli mukana vuosina 1957-78 toimien kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen puheenjohtajana. Kirkollisista luottamustehtävistä mainittakoon ortodoksinen kirkkokunnan kirkolliskokouksen jäsenyys sekä kirkkokunnan ylioikeuden jäsenyys. Mikko Volotinen oli myös keskustapuolueen puoluevaltuuston jäsen. Hän toimi Seutusuunnittelun keskusliiton liittovaltuustossa ja Pohjois-Karjalan seutukaavaliiton hallituksen puheenjohtajana. Kunnallisneuvoksen arvonimi myönnettiin Mikko Volotiselle vuonna 1973. Mikko Volotista kaipaamaan jäivät Helli-vaimo ja Pauli perheineen.”
Mikko Volotinen oli kouluttautunut Maamiesopistossa 1946 ja hänet valittiin Ilomantsin kunnanvaltuuston Maalaisliiton listoilta vuonna 1957 ja kansanedustajaksi nykyisestä Keskustapuolueen ehdokkaista 1966. Volotisen mielestä oli väärin, että pakkokeinoin joku ammattikunta yrittää lohkaista kansantulon kakusta suuremman palan mitä kuuluisi, eli tämä oli yksi syy miksi häntä tarvittiin. Ortodoksisen kirkkokunnan edustajana Volotinen koki velvollisuudekseen seurata asioita asioita myös tältä kannalta.
Siirtokarjalaisten tie (Nyky-Karjala Oy Turku), josta lainaus: ”Volotinen, Helli Eelin o.s. Parkkinen, syntynyt 15.5,1922 Viipurin maalaiskunnassa. Puoliso Mikko, agrologi, syntynyt 4.9.1918 Kontiolahdella. Avioitui 1949. Kasvattipoika Pauli -50 Tuupovaara. Asuinpaikka Karjalassa: Viipurin mlk., Lihaniemi -39. Muut asuinpaikat: Luopioinen, Ämmätsä 39-40, Helsingin mlk. 46-48. Porin mlk. 45-46. Tammela, Mustiala 46-48. Ilomantsi 1949 eteenpäin. Volotiset asuvat omakotitalossa. Mikko Volotinen on käynyt maamiesopiston. Hän on sotilasarvoltaan korpraali. Hän toimii kansanedustajana, kunnanvaltuutettuna ja osuuskaupan hallintoneuvoston puheenjohtajana ja kuuluu osuuskassan johtokuntaan, keskustapuolueeseen, maatalouskerhoyhdistykseen ja -seuraan, Lions-klubiin, maamiesseuraan. Maamiesseuraliittoon sekä ortodoksisen seurakunnan valtuustoon ja neuvostoon ja kirkkohallitukseen maallikkojäsenenä. Volotinen on saanut Pyhän Karitsan ritarimerkin. Osuuskassan kultaisen ansiomerkin ja SOK:n hallintoneuvostomerkin. Hän harrastaa retkeilyä, kalastusta ja kirjallisuutta. Helli Volotinen toimii Marttayhdistyksen varapuheenjohtajana ja kuuluu Maalaisliiton naisjaostoon. Hän harrastaa puutarhanhoitoa, retkeilyä ja kalastusta.”
Andrei Volotinen Marjovaarasta
Isoisän isäni on talollinen, mylläri ja kyläseppä Andrei Andreinpoika Volotinen s. 19.7.1879 Ilomantsi, k. 6.4.1942 Marjovaarassa, vaimo Anna Mihailintytär Kareinen s. 1.9.1881 Ilomantsi, k. 21.4.1957 Ilomantsi. Andrei Volotinen asui perheineen Ilomantsin kylässä tilalla Orisärkkä (Petrola) nro 36:2 tilallisena jonka pinta-ala 78,19 ha ja omisti myös Anttila tila RN:O 26:6 jonka pinta-ala 44,32 ha.
Suuressa Maatilakirjassa mainitaan Anttila tilasta, että sen omistajina vuodesta 1964 alkaen ovat Andrei Volotisen lapset Antero, Vihtori, Aino ja Esteri Volotinen. Tila sijaitsi Ilomantsin kylässä. Kokonaispinta-ala on 50 ha, josta metsää 46 ha ja peltoa 4 ha.
Kuopion läänin Ilomantsin kihlakunnassa Ilomantsin pitäjän henkikirja vuodelta 1910 sivu 21 kertoo siinä asuvista verovelvollisista, että Ilomantsissa tila numero 26 Kiinnekirja 5.4.1873 Mihail Kareinen s. 24.5.1853, vaimo Anna s. 17.1.1852 luth., vävy Andrei Volotinen s. 19.7.1879, vaimo Anna o.s. Kareinen s.1.9.1881. Loinen Andrej Wolotinen syntynyt 1864 Kr. v.aimo Anna s. 1862 kr. Mäkitupalainen Jaakko Wolotinen s. 1878, vaimo Lyydia s. 1882 luth.
Andrei Volotinen oli myös kyläseppä ja hänellä oli konekäyttöinen mylly Marjovaarassa maatilallaan.
Andrei Volotinen oli ollut mainoksessa, jossa oli hintaluettelo ja lausuntoja Karma Myllynkivestä, Kauhajoki 1.1.1938 Kauhajoen Myllynkivitehdas, Kauhajoki, jossa ”Pyynnöstä todistan ostaneeni myllynkivet hra E. Kejoselta vuotena 1934 ja ovat ne Kauhajoen Myllynkivitehtaan valmistamat. Ne ovat olleet käytännössä ensiluokkaiset. Työn tekee hyvin ja joutuiseen. Marjovaarassa kesäkuun 3 päivänä 1936 ”. Allekirjoitus oli myös Andrei Volotinen Myllynomistaja.
Karjalainen 28.121934 No 146, josta lainaus sivulta 4: ”Marjovaaran maamiesseuran syyskokous pidettiin Marjovaarassa Andrei Volotisen talossa joulukuun 12 p:nä. Puheenjohtajana toimi neuvoja A. Koskinen ja sihteerinä seuran kirjuri Pietari Hakkarainen. Johtokunnasta erovuorossa olleet rouva Hilja Volotinen, Andrei Volotinen ja Pietari Hakkarainen valittiin uudelleen, samoin varajäsenet rouva Ada Kontturi ja Ale Volotinen. Tilintarkastajaksi valittiin Jaakko Volotinen ja neiti Elpi Volotinen sekä varalle Pekka Piiroinen ja Juho Volotinen Pullinvaarasta. – Johtokunta sai tehtäväkseen maanviljelysseuralta anoa kotijuuston valmistuskursseja Andrei Volotisen taloon ja maamiespäiviä Feodor Piiroisen taloon. – Ensi vuonna päätettiin järjestää vehnänviljelyskilpailu sekä yhdistetty lannanhoito- ja tuhkan talteenottokilpailu… Kilpailujen arvostelijaksi valittiin Andrei Volotinen, Pedri Hakkarainen ja A. Koskinen. – Edustajaksi pääseuran kokouksiin valittiin Pietari Hakkarainen ja varalle Eero Hiltunen. – Jäsenmaksuksi hyväksyttiin 3 mk ja seuraavilta saman perheen jäseniltä 1 mk. – Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin Andrei Volotinen ja Eero Hiltunen.”
Karjalainen 1.12.1938 no 137, josta lainaus sivulta 4: ”Hevostalous. ja kengityskurssit Ilomantsin Marjovaaralla. Hevostalous- ja kengityskurssit pidettiin Ilomantsin Marjovaaralla maanviljelijä Andrei Volotisen talossa tiistaina ja eilen keskiviikkona. Osanottajia oli 60. Kursseilla olivat luennoimassa ja käytännöllistä opetusta antamassa hevosjalostusliiton sihteeri V. Martikainen ja kengityskersantti Y. Nousiainen. Kurssitilaisuudessa kengitettiin useita hevosia, joita kengitettäessä oli tilaisuus tutustua myös sairaskengitykseen. Kurssien yhteydessä oli Marjovaaran maamiesseuran yleinen kokous, jossa oli esillä hevosmyynti päivien saaminen Ilomantsiin… Kokouksen yhteydessä konsulentti V. Martikainen esitelmöi hevosmyyntipäivien järjestämisestä ja toisessa esitelmässään selosti maatalousväestön ja järjestäytymisen merkitystä.”
Kansan Voima 16.12.1930 no 142 sivu 4, josta lainaus: ”Vuonna 1930 joulukuun 4 ja 5 päivänä toimitetuissa Ilomantsin kunnan kunnanvaltuutettujen vaaleissa on kunnanvaltuutetuiksi vuosiksi 193-1933 valittu seuraavat valtuutetut: Lista n:o 11 vertausluvulla 99 1/10 Andrei Volotinen 56 äänellä. Ilomantsissa 9 päivänä joulukuuta 1930. Keskuslautakunnan puolesta: John Rich. Hänninen.
Karjalan maa 17.6.1939 no 65 sivu 4, josta lainaus: ”Maalaisliiton esitelmätilaisuuksia… Tiistaina kesäkuuta 20 p:nä kello 15 Marjovaarassa mv. Andrei Volotisen talossa. Kahdessa viimeksimainitussa tilaisuudessa puhuu myöskin kansanedustajaehdokas maanviljelijä Eino Varis.”
Vaarini Emil Andreinpoika Volotinen s. 22.11.1903 Ilomantsissa, kuoli 2.2.1983 Ilomantsissa. Vaarini asui aluksi perheineen isänsä Andrei Volotisen kotitilalla Marjovaarassa. Äitini oli seitsemän vuotias, kun pääsivät muuttamaan Emil Volotisen hankkimaan Ilomantsin Maukkulaan Pieni-Juurikka tilalle RN:o 23:6, pinta-ala 42,77 ha.
Sota-arkistossa vaarini Emil Volotisen sotilaskantakorttitietoja: Sotilaskantakortin 4014/11 mukaan sotamies Emil Volotinen on ollut kutsunnassa 1923 ja määrätty astumaan vakinaiseen palvelukseen 22.10.1923 VR joukko-osastoon 2 KK Kompp. josta vapautettu 26.9.1924 täysin palvelleena. Sotilasvala oli ollut 17.11.1923 ja palvelusaika oli ollut 1 vuosi. Uskon tunnustukseksi oli merkitty Kr. kat. Koulusivistys 2/4 kansakoulua. Maininta: hyvä ampuja, rask. kk. mies ja puhelin kurssi oli käyty.
Emil oli saapunut palvelukseen liikekannallepanon jälkeen 7.10.1939 (Res/ITP/PKR). Toiminut lähettinä, vartiomiehenä ja kiväärimiehenä 1,5 kuukautta (osallistunut Lie. s:n ylim. res kert harj v. 1939. 29 vrk:tta ajalla 7.10-4.11.39). Emil oli ollut Pietarsaaren sairaalassa (26 Sot. S:ssa joulukuun 18 p:stä 1939 joulu-kuun 30 päivään 1939, myönnetään toipumisloma, ja on hänen ilmoittauduttava Jv. koul. kesk. N:o 5, Mikkeli esikuntaan os. Mikkelin suojeluskunta esikunta), sisällinen leikkaus (oma ilm.). Oli ilmoittautunut 25.1.1940 paikallispäällikölle Mikkelin kaupungin suojeluskuntaan. Emil oli lomautettu toistaiseksi 1.5.40 2/JR43. Osallistunut sotatoimiin Lieksassa, Pälkjärvi – Rytty, Sortavalassa, Aunuksessa, Nirkka, Latvan as. ja Osta. Käytös hyvä 2/JR. 43:n päällik. res. vänr. J. Mänkkönen. Emil oli vapautettu 3.3.42, 7 Dr:n kirj. N:o 949/os. 1/1/4/25.2.42 perusteella 3 kkk/JR9:n / pääll. kapt. E. Sirola. Oli toiminut 3 kkk:n kompp. päällikön lähettinä 15.6.41-3.3.42. Emil oli saapunut 14.7.1944 HTK/P. kan tuntolevy 135 8301 ja toiminut ajomiehenä. Osallistui taisteluihin Loimolassa 1/JR8:ssa 21.7-3.10.44. Lääk. tark. 14.7-44 AI.
Ilomantsi evakoitiin talvisodan aikana. Marjovaarasta ja Juurikasta väkeä evakoitiin Iisalmen lähelle Peltosalmen koululle. Ihmiset ja eläimet siirrettiin evakkoon härkävaunuissa. Myöhemmin Peltosalmen koulusta tehtiin kenttäsairaala ja evakot siirrettiin maataloihin. Talvisodan päätyttyä ihmiset palasivat normaaliin elämään ja jatkosodan aikana Ilomantsin asukkailla oli tavarat valmiiksi pakattuna evakointia varten, mutta sitä ei toteutettu.
Jatkosodan loppuvaiheissa saksalaiset joukot majoittuivat myös Juurikan tilalla, vaikka tupa oli pieni, mutta tilaa oli muissa pihapiirin rakennuksissa. Kaivosta vesi loppui, mutta saksalaisille näytettiin lähde, josta sai hyvää vettä, vaikka saksalaiset olivat epäileviä veden laatuun nähden.
Veljeni ja siskoni kanssa toimitettiin Helsingistä 1960-luvulla, jossa vanhempani rakensivat omakotitaloa, hoitoon Ilomantsiin vaarini Emil Volotisen kotitilalle. Juurikassa asui vielä muutama eno. Ilomantsin Juurikan tila oli ollut vain pieni mökki alkujaan. Vaarini perhe raivasi tilan pellot maatalouskäyttöön ja rakensivat tarvittavat lisärakennukset. Eemeli oli rakentanut tuulimyllyn liiterin katolle, jonka tehtävänä oli ladata radion akkuja asuinrakennuksessa. Tuulimylly oli purettu ennen 60-lukua, kun se oli pudonnut myrskyn seurauksena maahan katolta. Tuulimylly oli ladannut jatkuvasti akkuja ja ilmeisesti 1930-luvulla akku oli räjähtänyt sängyn vieressä liiallisen latauksen vuoksi.
Äitini Sursill sukuyhteys
Sursillit ovat muuttaneet Ruotsista Suomeen ja asuneet Pohjanmaalla 1400-luvulta alkaen, josta osa suvusta muutti maata viljelemään Ilomantsiin, kuten Ahlholmit, jota kautta äitini Ilomantsin suvulla Volotisilla ja Huovisilla on sukuyhteys Pohjanmaan säätyläisiin. Isoisäni isällä Andrei Andreinpoika Volotisen vaimon Anna Kareisen äiti oli Anna Ollintytär Huovinen s. 17.1.1852 Ilomantsi Pirttijärvi, k. 2.2.1931 Ilomantsi. Katso lisätietoja https://fi.wikipedia.org/wiki/Sursillin_suku
Kenkätehtailija Eemil ja Kauko Volotinen
Volotisen sukuseuran sukukokouksissa tapasin 2000-luvun alussa entisen kenkätehtailija Kauko Volotisen, joka oli syntynyt 2.3.1935 Kaukolassa ja kuoli 30.7.2015 Kankaanpäässä. Kauko Volotinen kertoi kuinka hänen isänsä suutari/yrittäjä Eemil Volotinen s. 22.11.1909 Ilomantsissa, k. 24.12.1994 Parkanossa oli aloittanut kenkien tehdasmaisen valmistuksen Parkanossa, jota Kauko Volotinen aikoinaan jatkoi. Tästä historiasta kertoo: Intiim nro 9 – 4.9.2013, josta lainaus: ”Parkanossa on kenkiä tehty 1940-luvulta lähtien. Karjalan suutarievakot Eemil Volotinen ja Emil Ratinen perustivat Parkanon Jalkineen, joka ajautui konkurssiin. 1989. Konkurssipesän osti tehtaan nahantoimittaja Urho Viljanmaa Oy.” Ja Helsingin Sanomat 27 syyskuuta 1982 sivu 24, josta lainaus: ”Parkano (Jyrki Maunula) Suomalaisilla suutareilla on edessään ankeat ajat: kaksi kymmenestä saanee ennen pitkää lopputilin ja loputkin joutuvat työskentelemään lyhennetyin viikoin… Toisaalta suomalainen kengänkuluttaja valitsee yhä useammin tuontijalkineen. Jo nyt joka toinen kenkäparimme on muissa maissa valmistettuja. ’Pahat lomautukset ovat vääjäämättä näkyvissä’, kertoo toimitusjohtaja Kauko Volotinen keskisuuresta Parkanon kenkätehtaasta.’”
Siirtokarjalaisten tie I (Nyky-Karjala Oy Turku), josta lainaus: ”Volotinen, Emil liikkeenharjoittaja, syntynyt 22.11.1909 Ilomantsissa. Puoliso Kaino o.s. Harinen, syntynyt 6.4.1906 Kiihtelysvaarassa. Lapset Kauko Tapio s. 1935 Kaukola, Esko Kalvi 1936 Kaukola. Asuinpaikka Karjalassa: Kaukola, Kaarlahdenkylä 1940, 41-44. Muut asuinpaikat: Huittinen, Loimaa, Huittinen 1941, Parkano 1944 eteenpäin. Volotisen perheellä on oma talo. Emil Volotinen perusti heti sodan loputtua vuonna 1945 kenkätehtaan Parkanon kirkonkylään. Nykyään hän omistaa myös kenkäkaupan pitäjän keskustassa. Tehdas on nimeltään Parkanon Jalkineliike ja siellä valmistetaan etupäässä miesten ja poikien jalkineita. Tuotteita viedään myös ulkomaille. Emil Volotinen on palvellut vuonna 1939 työvelvollisena ja sen jälkeen JR 36:ssa sekä JR 37:ssa. Hän on sotilasarvoltaan korpraali. Hän on nuorempana ollut innokas urheilija ja saanut I ja II palkintoja pikajuoksusta. Volotinen harrastaa metsästystä, kalastusta ja retkeilyä sekä on innokas Lapin samooja.. Esko-poika asuu vanhempiensa luona ja auttaa tehtaan hoidossa.”
Emil Volotisen esi-isä Pankrati Volotinen on syntynyt n. 1757. Hänen vaimonsa Irinja Iisakintytär Issakainen on syntynyt n. 1777. Pankrati Volotinen asui Sonkajan kylässä tilalla nro 8 (Timola) vuoteen 1814 asti, jolloin hän muutti perheineen Ilomantsin kylään tilalle nro 45, nimeltään Wottila. Hän kuoli 19.1.1817 Ilomantsissa 60-vuotiaana. Wottilan tila oli vuosina 1817-1837 lesken hallussa. Vuonna 1830 tila jaettiin kahtia, toisen puolikkaan isännksi tuli vanhin poika Andrei Volotinen. Leski Irinja Iisakintytär Issakainen kuoli 14.8.1837 Ilomantsissa 70-vuotiaana vanhuuteen.
Kauko Volotinen oli Pentti Mattilan viides serkku yhden sukupolven erolla.
Linja-autoyrittäjä Iida Saarikivi os. Volotinen
Helsingin Sanomat 18 pnä 1956 sivulta 21 lainaus: ”Viime sunnuntaina kuoli Ilomantsissa opettaja, rouva Iida Lindström, ent. Saarikivi, o.s. Volotinen. Hän oli syntynyt Ilomantsissa 13.9.1898. Hän sai päästötodistuksen Sortavalan kiertokoulunopettajaseminaarista 1918 ja toimi sen jälkeen kolme vuotta opettajana. Hän solmi avioliiton autoilija Tahvo Saarikiven kanssa, ja miehensä rinnalla hänestä tuli eräs Pohjois-Karjalan linja-autoliikennöinnin uranuurtaja. Miehensä kuoleman jälkeen hän edelleen kehitti ja laajensi liikennöintiä. Hän kuului siihen liikennöitsijäpolveen, joka toimitti pitäjäläistensä pienimmätkin kaupunkiasiat. Elämänsä loppuvuodet hän vietti kotielämää.”
Ida Saarikivi toimi linja-autoliikenniöitsijänä Ilomantsissa 1930-luvulta alkaen aina vuoteen 1948 saakka. Saarikiven linja-autot kuskasivat väkeä Joensuuhun ja Kuolismaahan, jopa Suojärvellekin asti. Kansalaisopiston historiapiirissä Iljalassa muistellut Armi Penttinen tunsi Saarikiven lapsena, sillä hänen vanhempansa olivat Idan kanssa perheystäviä. Idan tie autojen pariin alkoi siitä, kun hän vuonna 1922 avioitui kiihtelysvaaralaisen Tahvo Saarikiven kanssa, joka oli aloittanut linja-autoliikenteen Ilomantsissa. Miehensä Tahvon kuoltua Ida meni myöhemmin naimisiin Lindströmin kanssa. Ida erosi myöhemmin Lindströmistä. Vuonna 1938 Ida Saarikivi rakennutti Kauppatien ja Kirkkotien risteyksessä olevalle tontille uuden kivisen päärakennuksen, jonka yläkerta oli asuintiloina ja alakerrassa muun muassa yrityksen autotallit. Samassa kiinteistössä on toiminut myös Ilomantsin leipomo, Autola-ravintola jne. Iida Lindström os. Volotinen on Pentti Mattilan serkku kahden sukupolven erolla.
Sortavalan seminaarin opettaja
Nina Jakovintytär Volotinen syntynyt 18.12.1911, kuoli 9.10.2004 Ilomantsissa. Nina tunnettiin Mäkelän Niinana paremmin, koska talon nimi oli Mäkelä, josta erotettiin myöhemmin Petrolan tila Marjovaarassa. Nina Volotinen on käynyt Sortavalan opettajaseminaarin ja toiminut kansakoulun opettajana Ilomantsin Issakassa. Jussi Isosaari on tehnyt kirjan Seminaarista yhteiskuntaan. Sortavalan seminaarista vuosina 1884-1940 valmistuneet kansakoulunopettajat maamme kulttuuri-, yhteiskunta- ja talouselämän vaikuttajina. Kymölän Kilta ry 1989: Sortavalan seminaari aloitti toimintansa 1880. Se jatkoi vuoteen 1945, jolloin seminaarin nimi muutettiin Itä-Suomen seminaariksi.
Sortavalan seminaarissa johtaja valvoi internaattielämää miesten ja johtajatar naisten puolella. Kasvattavina taustatekijöinä toimivat seminaaria koskevat säädökset sekä kouluhallituksen ohjeet ja määräykset. Seminaarin oppilaiden oli jokaisena sunnuntaina ja juhlapäivinä mentävä kirkkoon tai osallistuttava yhteiseen kotihartauteen. Eri uskontoon kuuluvien tuli toimia sovussa yhteisen päämäärän ja tämän itäisen rajaseudun hyväksi. Ylitarkastaja W. Floman ensimmäisellä tarkastusmatkallaan 20.2.1889 saneli Sortavalan seminaarin opettajakunnan pöytäkirjaan: ”Kuinka tärkeätä on, että seminaarissa vallitsee puhtaasti isänmaallinen, siveellinen ja ennen kaikkea tosikristillinen henki ja järkähtämätön Jumalan pelko”. Opettajakunnan pöytäkirjassa 21.10.1902 ilmenee, että uskontoa pidettiin koulun tärkeimpänä oppiaineena. Keskusteltaessa vuoden 1922 seminaarikomitean mietinnöstä opettajakunta muistutti, että liikunnalle oli varattu liikaa tunteja. Niitä tulisi luovuttaa mm. uskonnolle. Vuoden 1866 määräysten mukaan sisäoppilaiden päiväjärjestys oli erittäin raskas. Herätys tapahtui klo 5.30 ja nukkumaan meno 22.00. Kello 19-22 jäi aikaa omaan käyttöön, mutta silloinkaan internaatissa asuvat eivät saaneet sieltä poistua kaupungille ilman lupaa.
Vaatetusalan yrittäjä Maria ja Vilho Volotinen
Maria Feodorintytär Volotinen syntyi Ilomantsin Sonkajassa 9.3.1851, k. 26.2.1954 Helsingissä. Muutti 1948 sukunimensä Valtoseksi ja omisti nimeään kantaneen asusteliikkeen. Registeringstiding för varumärken 1908 No 348 sivu 22: ”21,173 Maria Wolotinen Helsinki Sekatavarain kauppa Helsingin kaupungissa.”
Suomen Kuvalehti no 23, 7.6.1930, sivulla 39, jossa on kerrottu rouva M. Valtosen vaatetusliikkeestä Helsingissä, josta lainaus: ”Kaksikymmentäviisi vuotta sitten perusti nuori neiti Volotinen pienen kangaskaupan Helsinkiin. Luku kaksikymmentäviisi on hänelle tärkeä toisessakin syystä: liikettä perustettaessa oli hänellä pääomaa ainoastaan kaksikymmentäviisi markkaa. Mutta sitä enemmän oli hänellä intoa ja tarmoa! Nyt kun neljännesvuosisata on vierähtänyt siitä ajasta, on liike kehittynyt suurliikkeeksi, siirtyen vuosien kuluessa yhä enemmän yksinomaan herrainvaatetusalalle ja tarjoten ostavalle yleisölle suuresta ja ajanmukaisesta pääliikkeestään l. Robertinkadun 21:ssä tai sivuliikkeestä Länsi Heikinkadun 26:ssa kaikkia alan kuuluvia tavaroita hintoihin, jotka ostajakin on valmis myöntämään kohtuullisiksi.”
Suomen Kaupparekisteri Virallisen lehden liite 1936 / 1.1.1936 no 4 s. 160
36,045 Toiminimi M. Waltonen omistaja Maria Hildén Helsinki 16/3, 24/3 1936
Toiminimi on sittemmin M Waltonen, jonka omistaja Maria Nyström (os. Volotinen). Maria Volotisella ja Hjalmar Tammilehdolla oli tytär Irja Maria Tammilehto s. 11.1.1909, k. 2004, joka meni naimisiin v. 1934 metsänhoitaja Aarno Elias Liuksialan kanssa s. 7.4.1903, k. 30.4.1988. Aarno Liuksiala oli myös tunnettu ja lahjakas pilapiirtäjä. V. 1945 Irja Liuksiala jatkoi äitinsä Maria Valtosen (os. Volotisen) perustaman vaatetusliikkeen ja että kolmas sukupolvi jatkoi 20 vuotta myöhemmin.
Maria Valtonen (Volotinen) is Pentti Mattila’s third cousin thrice removed.
Maria Volotisen velipuoli Filip Vilho Feodorinpoika Volotinen kauppias Helsingissä s. 12.6.1887 Ilomantsin Sonkajassa, kuoli 24.9.1935 Tuusulassa.
Suomen Kuvalehti nro 6 ilmestyi 11.2.1922, josta lainaus sivulta 21: ”Helsinkiläiset ja varsinkin lapinlahdenseutulaiset tuntevat mainiosti kauppias Vilho Volotisen kangas-, vaate-, ja lyhyttavarain tukku- ja vähittäisliikkeen, Lapinlahden uuden kangaskaupan, joka sijaitsee hyvällä liikepaikalla Lapinlahdenkatu n:o 5 (Malminrinteen kulmassa). Liike vietti hiljattain kymmenvuotisjuhlaansa. Se on perustettu v. 1911. Nykyisessä toimitalossaan on se sijainnut vuodesta 1915. Kolme vuotta myöhemmin joutui koko talo kauppias Volotisen haltuun ja silloin osoittautui tarpeelliseksi liikkeen laajentaminen.”
Kirjatyöntekijöitä
Kirjatyöntekijöitä on myös Volotisissa, kuten Veera Volotinen s. 22.5.1912 Sortavalan mlk., k. 9.11.1985 Helsinki. Avioitui Rauni Osvald Lehti s. 1.9.1916 Viipuri.
Kirjatyö 15.11.1938 no 22, josta lainaus sivulta 12: ”Alistajain ja tiikelipainajain toiminnasta. Alistajain ja tiikelipainajain osaston vuosi-illanvietto oli lauantaina 22.10.1938. Toimikunnan aikaansaama hupailu oli hauska kauneuskuningattarineen. Runon esitti Hilkka Linnavuori ja rajakarjalaisen pakinan Veera Volotinen, saaden osakseen suosiota. Yleisö hauskuutti itseänsä tanssimalla. Vaatimaton juhlamme onnistui verraten hyvin.”
Kirjatyö 1.2.1939 no 3, josta lainaus sivulta 23: ”Kirjeitä – Brev Helsinki. Alistajain ja tiikelipainajain osastolla oli ylimääräinen vuosikokuksensa 21.1.1939. Toveri Katra piti mielenkiintoisen esitelmän, jonka jälkeen seurasi osaston toimitsijain vaali. Puheenjohtajaksi valittiin edelleen Hili Majakorpi ja varalle Elin Svahnbäck. Muiksi toimikunnan jäseniksi valittiin Veera Volotinen, Kaino Vänskä, Judit Seme, Aune Fagerström, Margit Merra, Elvi Lahtinen ja Anna Edelmann… Vuosikokouksen jälkeen pidettiin toimikunnan kokous, jossa toimitsijat valittiin seuraavasti: sihteeriksi Elvi Lahtinen, varalle Kaino Vänskä, rahastonhoitajaksi Veera Volotinen.”
Merkittäviä Volotisia
Vuonna 1858 valittiin erään kiertokoulun opettajaksi Petri Volotinen. Valintaa helpotti se, että Petri lupasi alentaa omaa palkkaansa. Tilalliset maksoivat lastensa opetuksesta kaksi kappaa viljaa per maatila ja tilattomat viisi hopeakopeekkaa.
Suuressa Maatilakirjassa mainitaan, että Liepola tilan omistaja vuodesta 1964 Feudor Volotisen perikunta, johon kuuluivat Aili Volotinen o.s. Keränen s. 29.9.1916 emäntä v. 1936 ja lapset Vilho -43, Simo -45, Tarmo -47, Oiva -48, Irja -51 ja Urho -52. Tila sijaitsee Sonkajan kylässä 20 km kirkolta. Kokonaispinta-ala on 64 ha, josta metsää 50,87 ha ja peltoa 7,5 ha. Puisessa päärakennuksessa vuodelta 1952 on 3 huonetta.
Jotkut Volotiset ovat vaihtaneet sukunimensä, kuten Volotinen Hanna oli vaihtanut sukunimensä Valveeksi Ilomantsin kirkonkylässä 10.4.1910. Ja Michael Volotinen vaihtoi nimensä Mikael Saarelaiseksi Ilomantsissa 12.5.1906.
Helsingin Sanomat 9.3.1991 A4 Väitöksiä, josta lainaus: ”Fyysikko Tarja Volotisesta tuli teollisuustutkija, koska hän halusi tehdä käytännönläheistä työtä… Volotisen väitöskirjatutkimuksen rahoitti osittain Nordisk Industrin teollisuustutkijoille tarkoitettu apuraha, jonka hän sai ensimmäisenä suomalaisena.”
Tomi Volotinen ”Menestys ihmeen varassa – Koulutuksen ja uskonnon kulttuuristen merkityksen yhtyminen menestysteologiassa” (Jyväskylän yliopisto, pro gradu -tutkielma 2005). Tomi Volotinen lähtee uskonnon evoluutiosta liikkeelle ja siksi sen tuomaan ihmislähtöisyyteen, eli tämän käsityksen vuoksi Jumala ei olisi antanut Raamattua ilmoituksena kansalleen Israelille. Tässä muutama lainaus Tomi Volotisen pro -gradu tutkielmasta: ”Tutkimukseni on tapaustutkimus, jossa tutkimani uskonnollinen yhteisö, pohjanmaalainen Sana ja Ylistys -seurakunta, edustaa edellä mainittua menestysteologiaa. Useimmat sen saarnaamat elämänkäytännöt ovat konservatiivisia, Raamatun tulkinta on fundamentalistista ja suhtautuminen moniin nykyajan sosiaalisiin ilmiöihin on torjuva. Maailman se katsoo olevan aivan tuhoutumisensa kynnyksellä, ja helvetin ikuisesta rangaistuksesta saarnaaminen kuuluu näkyvänä osana opetukseen. Sana ja Ylistyksen menestysteologia ei kuitenkaan hyljeksi kulutusta, vaikka se hyljeksii maailmaa. Siksi se toimii malliesimerkkinä siitä, miten samanaikaisesti sekä yhteiskuntaan mukautuminen että voimakas vastustaminen voivat olla mahdollista. Tämä antaa hedelmällisen lähtökohdan tarkastella, miten kaksi aivan eri aikakaudella syntynyttä aatetta yhdistyvät yhdeksi ideologiaksi…”
Neuvostoliittoon muuttaneita Volotisia
Jotkut Ilomantsin sukulaiseni ovat aikojen saatossa lähteneet etsimään parempaa toimeentuloa ja tulevaisuutta Neuvostoliitosta niin kutsutusta työläisten paratiisista, kuten Ilomantsin Möhkössä asuneita Volotisia. Möhkössä on ollut järvimalmiruukkeja.
Sukuseuran avulla sain tietää, että kuudensia serkkujani asui Venäjän Karjalassa, koska olivat loikanneet sinne kansalaissodan aikoihin niin kutsuttuun työläisten paratiisiin paremman tulevaisuuden houkuttelemina. Tämä unelma paljastui viimeistään vuonna 1938 valheeksi, koska perheen isä teloitettiin ihmiskunnan vihollisena ja lasten joutuessa lastenkotiin Salmiin.
Venäjän Karjalan Volotisen sukuun kuulunut Petroskoissa opettajaksi valmistunut ja lastenkodissa kasvanut Meeri os. Volotinen Lahdenpohjasta sai sydämelleen etsiä sukulaisiaan Suomesta ja hän sai luvan Neuvostoliiton aikana käydä sukulaistensa luona Suomessa. Meeri kertoi, että joutui Suomen matkalla ollessaan raportoimaan joka ilta matkansa edistymistä Neuvostoliiton viranomaisille Suomessa. Kävin katsomassa näitä sukulaisiani Venäjän Karjalan Lahdenpohjassa ja Alavoisissa lähellä Aunusta, sekä Pietarissa 2000-luvun alussa, jonne heitä oli myös muuttanut.
Meeri kertoi isästään Johanneksesta (Ivan), joka oli ollut palomies, s. 4.12.1897 Ilomantsi, k. 5.5.1938 Venäjä. Etunimi Ivan on Venäläinen muoto Johanneksesta. Nimen karjalaisia muunnoksia ovat mm. Iivana ja Vanja. Hänellä oli vaimo Maria Jakovlena o.s. Pratskonen, s. 4.2.1903 Suistamo, k. 1943 Venäjä. Lapsia heillä oli Helvi Volotinen, s. 1922, Väinö Volotinen, s. 1924 Venäjä, Vieno Volotinen, s. 1930 Alavoinen, Venäjä, Raili Volotinen, s. 1934 Alavoinen, Venäjä ja Meeri Volotinen, s. 1937 Venäjä. Tässä mainitut Volotiset ovat kaikki jo kuolleet.
Ivan (Johannes) Volotinen, joka oli muuttanut Ilomantsin Möhköstä Venäjän Karjalaan perheineen 1920-luvulla ja oli ollut töissä Alavoisisten palokunnassa lähellä tehdasta alkaen vuodesta 1927. Maria Långström on Johanneksen äiti, joka oli lähtenyt mukaan Neuvostoliittoon. Johannes hoiti käsikäyttöistä pumppua, jota vedettiin palopaikalle hevosella. Johanneksen isä rakensi pintalaudoista perheelle talon.
Lapset Vieno ja Meeri muistavat ajan, kun vuonna 1938 helmikuun 27 päivänä kello kahdelta yöllä koputettiin heidän talonsa ikkunaan ja heidän isänsä pidätettiin syyttömänä. Johannes oli ammuttu muutaman kuukauden kuluttua. Pidätystilanteessa etsittiin kirjeitä todisteiksi petoksellisesta toiminnasta. Viisi lasta jäi ilman isää. Lapsista Vieno oli vain 7 vuoden ikäinen. Äiti Maria o.s. Pratskonen oli ollut päiväkodissa töissä, josta hänet erotettiin pois ja joutui lautoja lastaamaan proomuihin. Tämän jälkeen, kun ei enää jaksanut kantaa lautakuormia joutui hän hevosten hoitajaksi kolhoosin talleille töihin.
Vuonna 1941 väestö Alavoisissa evakoitiin sotarintaman lähestyessä Alavoisia. Siirtyessään kolhoosilta uuteen evakointipaikkaan Aunukseen perhe sai kolhoosilta hevosen ja rattaat matkaa varten. Rintaman taisteluiden ollessa niin lähellä heitä, että heidän hevoseensa osui luoti ja hevonen rattaineen kaatui ojaan. Äiti kutsui tuttua hevosta nimeltä kolhoosin aitauksesta, jolloin hevonen kutsusta hyppäsi kolhoosin aitauksesta yli äidin luokse. Sotilaat auttoivat kärryt pystyyn ja valjastivat hevosen rattaisiin.
Heitä oli peloteltu, että Suomalaiset sotilaat leikkaavat korvat ja repivät silmät päästä. Kello kuusi aamulla he tulivat Mäkrään ja näkivät, että Aunus oli jo tulessa ja Suomalainen panssarivaunu tuli heitä vastaan, jossa Suomalainen sotilas venyttelee itseään. Heidän äitinsä toivotti hyvää huomenta sotilaalle, joka venytteli ja huomattuaan ettei heille käy kuinkaan ja he saivat luvan palata Suomalaisten hallitsemaan Alavoiseen. Vastaan tulleet Suomalaiset sotilaat antoivat hirvenlihaa syötäväksi. Muutkin naapurit palasivat kotitiloilleen ja he nostivat kylvämiään perunoita maasta, mutta leivästä oli pula.
Seuraavana syksynä avattiin koulut. Alavoisten koulun Suomalaiset opettajat olivat kummeina, sillä Meerille kummina oli Aino Turtiainen, Raililla Helmi Romppainen ja Vienolla Rauha Uotila. Koulun johtajana toimi luutnantti Matti Tiinari. Myöhemmin tämä äidin nimeltä kutsuma hevonen kuoli, kun naapuri vedätti liian suurta kivikuormaa ja hevosen jalat pettivät. Äiti pyysi Suomalaisia sotilaita ampumaan hevosen. Tästä hevosen lihasta perhe eli koko talven ja ruokittiin Syväriltä saapuneita ihmisiä myös. Äiti kuoli 1943, niin lapset joutuivat 10 vuodeksi orpokotiin. Orpokodin jälkeen Meeri on opiskellut yliopistossa ja ollut koulun johtajana. Kerimäkeläisen rovasti Matti Tuovisen avulla Meeri oli saanut selville äitinsä siskot ja käynyt tätinsä Ida Mustosen luona Merimiehenkadulla Helsingissä vierailemassa.
Vieno kertoi, että oli toiminut Aunuksessa tulkkina saarnamies Kyösti Malmille.
Vieno asui samalla tontilla Alavoisissa kuin missä hänen isänsä oli rakentanut kotitalon, mikä oli sijainnut aivan nykyisen rakennuksen vieressä, mutta purettu pois. Orvoiksi jouduttuaan Meeri ja Raili olivat ensin sijoitettuna lastenkotiin Viteliin ja vuonna 1946 heidät siirrettiin lastenkotiin Salmiin ja Raili pääsi sieltä pois jo vuonna 1951. Lapsilla oli pitkä matka lastenkodista kouluun. Kävimme katsomassa Salmin rakennuksia ja nämä paikat sijaitsevat Värtsilän ja Aunuksen tien välimaastossa. Raili asui Porajärvellä Suojärven alueella. Siskosten jo kuolleen Helvin tyttö Olga on muuttanut myös unelmiensa täyttymykseen Alavoisten joen rannalle ostamaansa ja kunnostamaansa omakotitaloon lähelle Vienoa, mutta eri puolelle jokea. Joenvarsi on rakennettu täyteen asumuksia.
Väinö Volotinen, s. 1924 Venäjä, k. 1981 Alavoinen, Venäjä. Aunuksen Ortodoksisella hautausmaalla on haudattuna Vienon, Meerin ja Railin vanhempi veli Väinö. Väinön haudalla on punatähtinen muistomerkki valokuvalla, niin kuin Venäläisillä on tapana laittaa omaisille. Meeri ja Vieno kertoivat Väinön tarinan, joka on seuraava: Väinö syntyi vuonna 1924 ja kerkesi käymään peruskoulun kahdeksannen luokan ennen sotaa Alavoisissa. Alavoisten ja Aunuksen tultua Suomalaisten joukkojen valtaamiksi, niin Väinö oli päässyt tulkiksi vangiksi jääneille Syvärin Venäläisille. Alavoisista valittiin neljä nuorta opiskelemaan Tampereelle Teknilliseen kansakouluun. Ja jos Väinö olisi opiskellut loppuun, niin hänestä olisi tullut teknikko, mutta hän tuli lomalle Alavoisiin juuri silloin kun Suomalaiset perääntyivät 1944 Aunuksesta. Väinö jäi muun perheen kanssa Venäjän puolelle, koska pelkäsi mitä hänen omaisilleen tehdään, jos hän jää Suomeen, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä Suomeen. Tämän jälkeen Väinö osallistui Venäjän armeijassa sotaan ja Tsekkoslovakiassa käydyissä taisteluissa haavoittui käteen saksalaisten räjähtävästä ammuksesta. Haavoituttuaan oli hoidettavana Puolassa Krakovassa ja eri puolilla Venäjää. Vuonna 1947 palasi kotiseudulleen Alavoisiin, missä sai puolen vuoden koulutuksen invalideille tullakseen toimeen vajaakuntoisena. Väinö toimi kirjanpitäjänä Alavoisten puutavara-alan yrityksen konttorissa.
Väinö Volotisen lapsenlapsia asuu edelleen Pietarissa.
Vuonna 1948 Petroskoissa oli Kulttuuriministeriön järjestämä suuri festivaali. Festivaaleille valittiin jokaisesta piiristä kelvollisia esiintyjiä ja Väinö ja Helvi tulivat valituiksi ja lauloivat näillä festivaaleilla Suomalaisia lauluja. Väinön keskimmäinen tyttö asuu Pietarissa ja toimii sairaanhoitajana. Näinä aikoina Alavoisissa Vieno Krylova ja Raili ovat kuuluisia kiitettyjä laulajia perheilloissa.
Kanteleensoittaja
Volotisen sukuun tuli avioliiton kautta Mikko (Nikolai) Rähkönen, jonka esi-isä on kanteleensoittaja Averkejn veli Feodor Rähkönen. Kanteleensoittaja Averkei (Everik) Ivaninpoika Rähkönen syntyi Korpiselän ortodoksisen seurakunnan, metrikkakirjojen mukaan v. 1824: No. 41. synt. 22.10.1824, kastettu 28.10.1824 Korpiselän kylän talonpojan Ivan Jakovlevin Rähkösen ja Pelagia Jefimintytär Kokkosen poika Averkij. Sisaruksia ovat Juda, Varvara, Vassa, Stepanida, Feodor, Agafon, Paraskeva ja Akilina. Averkei avioitui Korpiselän ortodoksinen seurakunta, metrikkakirjojen mukaan vihkiminen tapahtui v. 1861: Nro 1. Vihkipvm 30.01.1861. Sulhanen: Korpiselän seurakunnan Korpiselän kylän populi Averkij Ivanov, uskonnoltaan ortodoksi, ensimmäiseen avioliittoon, 36 vuotta. Morsian: neito Marija Hakkaratar (Hakkarainen), Korpiselän kylän talonpoika Jogan Hakkarajsen tytär, uskonnoltaan luterilainen, ensimmäiseen avioliittoon, 24 vuotta. Averkei tuli tunnetuksi kanteleensoittajana. Hän soitti nuoruudessa viisikielistä kanteletta.
Säveltäjä Heikki Klementti oli innostunut löytäessään Everik Rähkösen soittamassa kannelta Helsingissä 1900-luvun alussa. Pentti Virrankoski arvelee, että Klemetti puhkesi ylistämään soittajaa, kun tämä ei kirjoittanut niinkään vertailevana tutkijana vaan ihailevana romantikkona. Hänelle aito kansanmusiikki oli pyhää ja kaunista ja hengeltään muinaista. Klemetti myös aikanaan ajatteli, että nuoret olisi pitänyt laittaa kisälleinä vanhojen mestareiden oppiin. Launis arvioi vuonna 1923, että Rähkösen sävelnäytteet olivat samanlaatuisia kuin Raja-Karjalan soittajien ja että Rähkönen sommitteli sävelmiään itsenäisesti hyvällä taiteellisella tasolla. Rähkönen kävi pari kertaa esiintymässä Heisingissä. Rähkönen oli ilmoitettu esiintyjäksi mm. Helsingissä Seurahuoneella maaliskuussa 1905 Suomen laulun iltamassa osana juhlavaa ohjelmaa. Averkei Rähkönen kuoli Karttulan Syvänniemessä 24.11.1906.
Volotisia sotapalveluksessa
Volotisia kuten muitakin joutui Talvisodan alettua 1939 n. 100 000 siviiliä joutui lähtemään evakkoon Karjalan rajaseudulta. Evakot majoitettiin maaseudulla yleensä yksityisiin kotitalouksiin. Evakoilta jäi paljon yksityistä omaisuutta rajaseudulle. Moskovan rauha 13.3.1940 teki sotaa paossa olevista siviileistä kerralla koditonta siirtoväkeä, jonka määrää rauhanehdot, mm. Karjalan alueiden luovutus sekä Hangon vuokraaminen Neuvostoliitolle 30 vuodeksi kasvatti n. 430 000 henkeen. Jatkosodan aikana takaisin luovutettuun Karjalaan palanneet joutuivat uudelleen evakkoon v. 1944. Lisäksi evakkotielle joutui lähtemään Sallan, Kuusamon ja Petsamon sekä Porkkalan vuokra-alueen siviiliväestöä. Evakot asutettiin muuhun Suomeen ja heille annettiin korvaukseksi asuin- ja viljelystiloja.
Siirtokarjalaisten tie. I-1V. Turku : Nyky-Karjala, 1970.
Siirtokarjalaisten tie: osoitehakemisto Turku : Nyky-Karjala, 1971.
Sota-arkistossa kävin tutkimassa vaarini Emil Volotisen sotilaskantakorttitietoja: Sotilaskantakortin 4014/11 mukaan sotamies Emil Volotinen on ollut kutsunnassa 1923 ja määrätty astumaan vakinaiseen palvelukseen 22.10.1923 VR joukko-osastoon 2 KK Kompp. josta vapautettu 26.9.1924 täysin palvelleena. Sotilasvala oli ollut 17.11.1923 ja palvelusaika oli ollut 1 vuosi. Uskon tunnustukseksi oli merkitty Kr. kat. Koulusivistys 2/4 kansakoulua. Maininta: hyvä ampuja, rask. kk. mies ja puhelin kurssi oli käyty.
Äitini äitilinja
Äitini DNA äitilinja on (U5a2a1a), eli Hilja Juhontytär Kukkonen s. 13.4.1910 Ilomantsissa ja hänen äitinsä Ida Antintytär Varis s. 10.3.1880 Ilomantsi ja hänen äitinsä Elli Ristontytär Ikonen s. 26.6.1844 Ilomantsi, Tokrajärvi ja hänen äitinsä Beata Petterintytär Hassinen s. 14.1.1804 Ilomantsi, Tokrajärvi ja hänen äitinsä Magdalena Ristontytär Eteläinen s. 29.11.1771 Ilomantsi, Luhtapohja ja hänen äitinsä Carin Heikintytär Kuivalainen s. 5.1.1747 Ilomantsi, Patrikka ja hänen äitinsä Lisa Pehrintytär Karvonen s. 1717 Ilomantsi. Hän on asunut Luhtapohjassa poikansa Antin ja miniän Elisabeth Bengtisen luona, sitten ovat muuttaneet Sonkaja 25:een.
Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan kirjassa ”Sukunimet” (Otava 2000) todetaan Karvonen sukunimestä, että on mahdotonta erottaa nimiä Karvanen, Karvinen ja Karvonen toisistaan… Muinaisilla saksalaisilla on ollut nimikanta Garva- joka sisältyy mm. nimiin Garuward ja Garufrid. Äitilinjani U5 haploryhmässä on noin puolessa saamelaista juurta.
Ilomantsin Penttiset
Mummoni Hilja Volotisen äiti Ida Penttinen e. Kukkonen os. Varis avioitui Erkki Penttisen kanssa, koska edellinen mies torppari Juho Kukkonen kuoli. Idan ja Erkin lapset: Kaino Penttinen (s. 12.2.1919 Ilomantsi) ja Tarmo Penttinen (s. 17.7.1920 Ilomantsi) olivat Hiljan velipuolia ja Tarmon vaimon nimi oli Liina. Tarmon ja Liina os. Kettusen (s. 10.3.1914 Ilomantsi).
Emil Volotisen vaimo Hilja oli omaa sukua Kukkonen ja oli kotoisin Tokrajärveltä. Hiljalla oli vanhempi veli Otto Johannes Kukkonen. Otto Kukkonen on ollut värikäs persoona, joka toimi Viipurissa kirjakaupan myyjänä. Hän toimi myöhemmin kirjamyyjänä/edustajana liikkuen ympäri Suomea kuplavolkkarilla. Otto Johannes Kukkonen , kirjaedustaja, s. 2.9.1908 Ilomantsi, k. 29.9.1963 Turku. Muuttanut: 14.9.1925 Helsinkiin ja sieltä Viipuriin 12.1.1932, sekä sodan jälkeen Turkuun. Puoliso: Toini Karin Antintytär Hiltunen, Kukkonen , s. 25.5.1905 Viipuri. Lapset: Raimo Kalevi Kukkonen s. 17.8.1932 Viipuri.
Laatokka-lehti nro 92 vuodelta 1950, sivu 2, josta lainaus: ”Valtakirjan väärentäjä sai yli 700 000 mk siirtoväen korvauksia. Kiinteistövälittäjä Otto Johannes Kukkonen oli joulukuussa 1947 väärennetyllä valtakirjalla nostanut postisiirtotililtä Turun postikonttorista eräille karjalaisperheille kuuluvia korvauksia luovutetulle alueelle jääneestä omaisuudesta. Kukkosen oli onnistunut viinan voimalla houkutella erään oikeudenomistajan nimi, kun sen sijaan muut kolme nimeä on todettu väärennetyiksi. Näin on Kukkosen onnistunut nostaa haltuunsa valtakirjalla lähes 100.00 mk sekä obligaatioita ja holding papereita 198.000 mkn arvosta eli omaisuutta nykyisen rahanarvon mukaan noin 700 000 – 800.00 mk. Juttu oli ensimmäisen kerran esillä tammikuun 2 pnä 1950, mutta Kukkosta ei saatu haastetuksi oikeuspaikalle, koska hän ilmeisesti piilottelee. Tämän jälkeen pantiin Kukkonen etsintäkuulutukseen, mutta häntä ei ole vielä onnistuttu tavoittamaan., minkä vuoksi jutun käsittelyä on edelleenkin ollut siirrettävä. Näin hankkimansa rahat Kukkonen kertomansa mukaan suurimmaksi osaksi hävinnyt korttipelissä.”
Mummoni Hiljan velipuolen Tarmo Penttisen poika oli Kalevi Penttinen s. 1945, joka oli käynyt Turussa tapaamassa Hiljan veljen Otto Kukkosen poikaa Raimo Kukkosta. Raimo Kukkonen oli ollut merillä töissä. Kalevi Penttisen puoliso on Anneli Näreaho.
Ilomantsin Kukkoset
Äidin puolelta mummoni Hilja Volotinen oli omaa sukua Kukkonen ja oli samoja Kukkosia kuin Ilomantsin Heikki Kukkosella s. Ilomantsissa 19.6.1759 (talollinen Sonkajassa) oli mm. seuraavia lapsia Henrik, s. 1.8.1789, kappalainen, joka otti sukunimen Renqvist, k. 5.11.1866, jonka veli oli Iisakki Kukkonen, s. 27.12.1808, k. 1.12.1878. Tämä Henrik Renqvistin veli oli Iisakki Kukkonen talollinen Sonkajassa 8 (Tuomarila). Iisakki Kukkosen vaimo vihityt Ilomantsissa 25.6.1830 Riitta Kupiainen. Iisakilla ja Riitalla oli lapsia mm. Juho Kukkonen, s. 4.6.1853, torppari, k. 6.5.1913. Juho Kukkonen oli torpparina Tokrajärven Sikopurossa 3 (Kuivala). Toinen Juho Kukkosen vaimo oli Iida Varis, s. Ilomantsissa 10.3.1880. Juho ja Iida Kukkosen lapset Otto Johannes Kukkonen s. 2.9.1908 ja mummoni Hilja Kukkonen s. 13.4.1910. Myöhemmin Juho Kukkosen kuoltua Ida Kukkonen avioitui Erik Penttisen kanssa ja sai lapsia lisää.
Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan ”Sukunimet” (Otava 2000) on mainittu Kukkonen sukunimestä mm. näin: ”… on Jouko Vahtola (1980) päätynyt vanhojen lähteiden perusteella pitämään muinaissuomalaisen henkilönimen Kukko lähtöseutuna Hämettä. Esim. Pirkkalassa esiintyy Kukkolan talo ensimmäisistä verokirjoista alkaen. Hämeestä nimi olisi muuttajien mukana joutunut Karjalaan.”
Juhani Salokannel ”Hengen paloa & painettua sanaa – Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815-2015” (Otava 2015).
Gertrud Aulénin ”Kristinuskon voittokulku, lähetyshistoria” (Suomen Lähetysseura, Helsinki 1927), jonka lisäosassa K. A. Paasion kirjoittamansa ”Suomen Pakanalähetystoimi” mainitaan mummoni Hilja os. Kukkosen (Ilomantsista) kaukainen sukulainen Henrik Renqvist sivulla 455, josta tämä lainaus: ”Renqvist itse alkaa varojen keräystoiminnan lähetyksen hyväksi 1846 (huippusaavutus 1853 – 545 ruplaa). Mutta hänen kirjallinen toimintansa lähetyksen hyväksi on alkanut paljon aikaisemmin. Hänen julkaisemistaan 60 kirjasta käsittelee jo ensimmäinen (suomennos v:lta 1815) juutalaistytön kääntymisestä ja 1827 ilmestynyt Kristityksi kääntynyt Muriaani on suoranainen lähetyskertomus, 1840 luvulla ilmestyy alkupuoli hänen suomentamastaan kirjasta: Historia Pakanain kääntämisestä ja kääntymisestä sekä 1853 hänen teoksensa Kristityn velvollisuus pakanoita kohtaan.”
Henrik Renqvist on kirjoittanut viinan kauhistuksesta mm. ”Wiinan kauhistuksen” nimisivulla (präntätty J. Frenckellin ja Pojan tykönä 1835) Renqvist perustelee ehdottoman raittiuden vaatimuksensa. ”Ensin, Sen ylellisen juomisen suhteen, kuin se turmelee sielun ja ruumiin, hävittää talon, tavaran ja kunnian ja saattaa juomarin perheenkin viheliäiseen tilaan sekä sielun että ruumiin puolelta. Jonka Ruotsin maan kirkko ja rovasti Wigelius on saarnassa selittänyt, 1 sunnunt. kolminais. Toiseksi, Sen kohtuullisen ryyppäämisen suhteen, kuin sekin turmelee terveyden, lyhentää iän ja saattaa kuoleman omaksi, ja kuinka ei ole ruoka – ryypyistäkään hyödytystä, ei terveydelle, ei ruumin vahvistukselle eikä tavaralle, vaan vahinko kaikin puolin. Kolmanneksi, Sen keittäminen, kaupitteleminen ja juottamisen suhteen, kuin tämä myrkyllinen ja paljon pahennuksen saattava juoma sen kautta juotavaksi toimitetaan, avitetaan ja levitetään. Neljänneksi, Kuinka tätä viinan kauhistusta pitää ruvettaman mies mieheltä pois hävittämään koko maasta.”
Lapsena Heikki Kukkonen oli Ilomantsin kirkossa saarnaa kuullessaan todennut: ”Rahvas toisin elää, pappi toisin saarnaa”, mutta hän löysi ristiriidan omasta sydämestään ja pelästyi. Hän oli Oulusta ostanut pari hengellistä kirjaa kotiväelle tuomisiksi, mutta toinen niistä, Arthur Dentin ”Totisen kääntymisen harjoitus” (tämä kirja on edelleenkin saatavilla EV. Lut. Herätysseura r.y:n julkaisemana), löi häneen omaan sieluunsa elinikäiset merkit. Tuo kirja paljasti, että häneltä puuttui elävä usko. Heikki heräsi vakavaan huoleen sielustaan, sillä hän tunsi olevansa kadotettu. Heikki sanoi äidilleen: ”Emme äitirukka, tällä keinoin koskaan pääse taivaaseen.” Johon äiti oli vastannut: ”Eihän sitä tiedä ennen kuin kuoltua, mihin tullaan.” Mutta pojasta tuntui kovin pahalta, sillä olisi pitänyt tietää jo täällä. Ystävien rohkaisemana hän valmistui 28 vuotiaana papiksi ja muutti Kukkonen sukunimensä Renqvistiksi, koska hän tahtoi olla ”puhdas oksa totisessa viinipuussa”.
Kun hän siirtyi papinvirkaansa Liperiin, hän huomasi joutuneensa sangen pimeään Karjalaan. Laajassa pitäjässä oli vallalla tietämättömyys, taikausko ja paheellinen elämä. Uuden apulaispapin laskelman mukaan kaksi kolmesta pitäjän miehistä oli juoppoja, ja vain neljäsosa täysi-ikäisistä seurakuntalaisista osasi lukea. Sairaskäynneillä hän ei keskustellut vain sairaan kanssa, vaan otti sielunasiat puheeksi koko talonväen kesken. Jokaisessa kodissa, mihin hän poikkesi, hän esitti kysymyksiä, piti hartauksia ja polvirukouksia. Vähitellen hedelmät alkoivat näkyä. Renqvistin kolmantena virkavuotena herätykset levisivät yli koko seurakunnan. Toisista pitäjistäkin tuli kansaa hänen jumalanpalveluksiinsa ja seuroihinsa, varsinkin miesväkeä ja nuorisoa. Seurauksena oli myös tapojen korjautuminen. Yksinomaan hänen uuttera kirjallinen työnsä tuotti noin 60 teosta, pääosaltaan käännöksiä (esim. Viinan kauhistus). 1840-luvun alussa renkvistiläinen herätys levisi voimakkaana koko Laatokan-Karjalaan sekä pohjoisessa Ilomantsiin ja lännessä Mikkelin tienoille.”
Henrik Renqvistin syntymän 200-vuotisjuhlissa Ilomantsissa 5-6.8.1989 pidetyt saarnat ja puheet, Prof. Aimo Turunen ”Rukouksen ja taistelujen mies” sivulta 18: ”Herännäisjohtaja Henrik Renqvist, Suomen kirkon elämään voimakkaasti vaikuttanut uskonnollinen julistaja ja hengenmies, syntyi 1. elokuuta 1789 Ilomantsissa. Vielä nyt, vaikka on kulunut jo kaksi vuosisataa hänen syntymästään, hänen aloitteisella toiminnallaan on merkitystä monilla elämänaloilla. Ilomantsi oli 1700-luvun lopulla syrjäinen erämaapitäjä, mutta sen jylhä luonto, suuret salot, laajat vedet ja pitkät välimatkat pysähdyttivät ihmiset pohtimaan elämänsä sisältöä ja olemassaolon tarkoitusta. Uskonnollisilla kysymyksillä oli jo tuolloin tärkeä sijansa pitäjän asukkaiden mielissä. Henrik Renqvistin elämässä oli runsaasti vaikeita vastoinkäymisiä, mutta siihen sisältyi myös tiennäyttäjän ja syvällisen vaikuttajan aikaansaannoksia. Jo pelkästään talollisenpoika Heikki Heikinpoika Kukkosen kouluttuneisuus papiksi 1700- ja 1800-vaihteessa ja 1800-luvun alkuvuosina on elävää kulttuurihistoriaa, joka kuvastaa maalaisnuorukaisen hellittämätöntä pyrkimystä hänen uskonnollisen vakaumuksensa asettamaan opilliseen päämäärään. Kukkosten suku oli siitä alkaen, kun Ilomantsi suurissa väestön siirtymissä sai luterilaiset asukkaansa, asunut Sonkajan kylässä, viljellyt maataan, polttanut kaskea talollisten yleiseen tapaan, kalastellut ja metsästellyt. Talo on periytynyt isältä pojalle. Kukkosia on myös muualla Pohjois-Karjalassa, Savossa ja laajalti koko Itä-Suomessa ja muuallakin maassamme, mutta jo tällä Ilomantsilaisella sukuhaaralla on vuosisatainen historiansa.
Vanhin Ilomantsin kirkonkirjoissa esiintyvä suvun jäsen oli talollinen Olli Kukkonen, synt. 1678 ja kuollut 1746. Henrik Renqvist oli tässä sukupolviensa ketjussa isänsä Heikki Kukkosen vanhin lapsi, esikoinen, josta isä toivoi työnsä jatkajaa tilansa viljelijänä. Toive ei täyttynyt, sillä poika sai jo varhain vastustamattoman halun opintielle, ja merkillisellä tavalla tämä toive toteutui, vaikkei pitäjässä kouluja ollutkaan. Rovasti Juhana Molander, Ilomantsin silloinen kirkkoherra, tarvitsi pojilleen Juhana Fredrikille ja Kaarle Augustille kotiopettajan, ja heitä varten otettiin tähän tehtävään jumaluusopin ylioppilas J. D. Schröder. Kolmanneksi opetettavaksi tuli Heikki Kukkonen, Sonkajan poika, ja mitä hän oppi: puolen katkismusta ruotsiksi, joitakin latinan kieliopista ja kirjoitustaidon. Näillä tiedoillaan poika pääsi v. 1806 Kuopion triviaalikouluun, jossa kirkkoherra Molander oli aikaisemmin ollut opettajana. Kirkkoherra Molanderilla oli siten ratkaiseva vaikutus Sonkajan pojan opintiehen. Isä Heikki Kukkonen lienee ollut arvostettu talollinen, sillä tuskinpa rovasti muuten olisi ottanut hänen poikaansa omien poikiensa kanssa opinalkeita saamaan. Sonkajan Kukkoset olivat omassa ympäristössään muutenkin mainittavia ihmisiä, sillä heidän nimiään esiintyy mm. vanhoissa kansaomaisissa runosepitteissä. Ensimmäinen Sonkajaan tullut Kukkonen toimi vv. 1737-39 lautamiehenä. Tuon ajan maalaisoloissa tuota tehtävää pidettiin niin suuressa arvossa, että sanaa lautamies käytettiin suorastaan puhuttelunimenä.
Nuorelta Heikki Kukkoselta koulunkäynti keskeytyi, kun v. 1808 syttyi sota, historiassa tunnettu Suomen sota. Heikki Kukkonen oli tuolloin 19.vuotias ja hän ryhtyi harjoittamaan maakauppaa, osti maaseudun tuotteita, vei ne Sortavalaan ja toi sieltä tavaraa Savoon ja Pohjanmaalle myytäväksi. Kaupanteko onnistui ja tuotti pääomaa. On mainittu 1000 riikintaalerin ansioista. Yksi erikoispiirre siihen sisältyi. Heikki Kukkonen teki kauppaa myös virsikirjoilla ja hartausjulkaisuilla. Viimeksimainittujen joukossa oli Juhana Arndtin teos Totisesta kristillisyydestä, joka Renqvistin itseensä oli syvästi vaikuttanut. Nuorukaisiässä olleen kauppamiehen työalaksi kirjojen myynti oli tuhon aikaan harvinaista, jopa yllätyksellistä eikä sitä voine selittää mikään muu kuin koulunkäynti. Työ osoittaa joka tapauksessa nuoren miehen hengellistä suuntautumista. Kauppamatkoilla oli Heikki Kukkoselle muutakin merkitystä. Pohjanmaan rannikolla eli vielä varhaisemman herännäisyyden perintöä.
Vuosien 1808-1809 sota johti Suomen irtautumiseen Ruotsista ja Suomen autonomian syntyyn Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaanmaana. Pohjois-Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden hengellinen yhteys säilyi ja kiinteytyi. Heikki Kukkonen joutui jo varhain kosketuksiin sellaisten herännäisjohtajien kuin pohjalaisen Juhana Lustigin, nilsiäläisen Paavo Ruotsalaisen ja kuopoiolaisen Pietari Väänäsen kanssa. Uutta vaihetta Heikki Kukkosen elämässä merkitsi hänen siirtymisensä sodan jälkeen Turkuun suorittamaan teologisia opintoja. Siellä hän sai asunnon hurskaan kirjansitoja Juhana Agreliuksen luota, ja tällä miehellä tuli olemaan suuri vaikutus nuoren opiskelijan kehitykseen. Agrelius oli tunnustautunut Saksan pietistiseen uskonsuuntaukseen, ns. herrnhutilaisuuteen, jolla oli vaikutusta myös Heikki Kukkoseen. Agrelius neuvoi Kukkosta monissa asioissa ja nimenomaan hän antoi sysäyksen nimen muuttamiseen Heikki Kukkosesta Henrik Renqvistiksi, puhtaaksi oksaksi totisessa viinipuussa. Turussa Henrik Renqvist oli jatkuvassa yhteydessä uskonnollisten henkilöiden kanssa ja toimi mm. Tukholman evankelisen seuran kirja-asiamiehenä ja opintojensa ohessa teki jatkuvasti kirjallista työtä. Kun opinnot olivat jääneet sodan vuoksi hajanaisiksi, hänen oli suoritettava ylioppilastutkinto. Se valmistui toukokuussa 1815, ja todistuksen pappistutkinnon suorittamisesta hän sai yliopistosta 21. helmikuuta 1817. Sen jälkeen hänet määrättiin Liperin kirkkoherran N. J. Peranderin apulaiseksi.
Renqvistin esittäytyminen esimiehelleen tapahtui Porvoossa ennen Liperiin menoa. Kirkkoherran saama vaikutelma hänestä jäi kovin vaisuksi ja sitä pahensivat vielä piispa Alopaeuksen antamat tiedot Renqvistin hurmahenkisyydestä ja uskonnollisista harhakäsityksistä. Jo alku oli paha, mutta itse työ kävi vielä pahemmaksi. Syntyi valituksia, riitaa, rettelöitä ja oikeusjuttuja. Perander ja Renqvist olivat erilaisia miehiä ja heidän uskonkäsityksensä erilainen. Perander oli kaupunkiseurakunnissa toimiessaan tottunut kohteliaaseen seurusteluun ja mukavuuden tavoitteluun, Renqvist ankara puhtaan elämän kannattaja ja vaatija… Renqvistin ja Peranderin ristiriita johti lopulta siihen, että Renqvist v. 1825 siirrettiin Svartholman vankilan saarnaajaksi. Seurakuntatyö sai jäädä kymmeneksi vuodeksi, vv. 1826-1836. Vankilapapin työssä oli kuitenkin etunsa. Siinä Renqvist sai aikaa kirjalliseen työhön, joka Liperissä oli jäänyt vähiin. Kirjatyö oli tärkeä osa hänen elämäänsä. Hän kirjoitti, kustansi ja myi hengellisiä kirjoja. Renqvistin kustannustuotteiden määrä nouseen kaikkiaan 60:een, niistä neljä viidettä osaa käännöksiä… Henrik Renqvistin elämän loppuvuodet Sortavalassa olivat hänen elämänsä rauhallisinta aikaa. Renqvist kuoli 5.11.1866.”
Osmo Durchman & Lotte Reenpään kirjassa Kukkonen, Renqvist Reenpää suku sanotaan lisäksi näin Henrik Renqvististä: ”Svartholman vankilan saarnaaja 1826. Sortavalan kappalainen 1835. Kuollut Sortavalassa 1866. Seurakuntalaiset pystyttivät hänelle hautapatsaan 1887 ja 1943 pystytettiin muistomerkki hänen pappilansa paikalle Sortavalassa. Sodan jälkeen pystytettiin uusi muistokivi vuonna 1953 Ilomantsin kirkon kupeelle.” Vuonna 1835 Henrik Renqvist sai kappalaisen paikan Sortavalasta. Hänen huolenpitonsa lapsista näkyi siinä, että hän perusti Sortavalaan 89 pyhäkoulua. Renqvistin rukous ja työ ei ollut turhaa Sortavalassa, sillä jo seuraavana vuonna hänen muuttonsa jälkeen alkoi ihmisiä herätä.
Renqvist kirjoitti niistä: ”Täällä on Herran armo saanut paljon ihmisiä hätään syntiensä tähden, niin ettei enää ole monta kylänpäätä, jossa ei joku tai joitakuita olisi huolissaan asiastaan. Muutamissa kylissä on puoliksi, jos ei enemmänkin katumuksen murheessa.” Renqvistin kappalaispappila oli tavallisesti lauantaista sunnuntai-iltaan ja monesti maanantaihinkin miltei täynnä opastusta ja sielunhoitoa etsiviä ihmisiä. Hän keskusteli heidän kanssaan, kuulusteli heitä, piti seuroja ja rukoili polvillaan heidän kanssaan. Tätä työtä varten hän rakennutti omilla varoillaan seuratuvan. Herätys ei pysähtynyt Sortavalan kaupunkiin, vaan levisi Pälkjärvelle, Jaakkimaan, Tohmajärvelle, Ilomantsiin ja kauemmaksikin.
Ilmari Salosen kirjassa Henrik Renqvist II Otava 1931 sanotaan Renqvistin vanhuudesta Sortavalassa: ”Vanhuudenväsymyksestään huolimatta Renqvist ponnisteli toisessakin työssä, Langhansin laajan lastenpostillan suomentamisessa. Tällä työllään hän toivoi lähestyvän poismenonsa varalta saavansa kokoon varoja vaimonsa ja tyttärensä eläketurvaksi. Kuten ennen on mainittu jäi tämä laaja työ kesken. Muuan silminnäkijä on antanut seuraavan kuvauksen vanhasta Renqvististä tämän liikkuessa ratsain sairasmatkalla tiettömällä takamaan taipaleella: ”Ihanteelliselta näytti tämän kirjoittajalle tuo ratsastava vanhus hevosen selässä, sadetakki hartioilla, ripityslaukku kainalossa. Unohtumattomat olivat ne hetket kuin sai tuota kunnon vanhusta nähdä ja kuulla sairaan luona. Tuossa sairaan vieressä istuu hän hopeainen liperi kiillellen kaulassa. Vakaasti ja lempeästi hän puhuu. Lempeä on hän neuvoissaan ja varoituksissaan. Näkyy selvään, että hänellä on suuri huoli sairaan sielun tilasta. Hän koittaa kaikin tavoin sairasta taivuttaa. Hän veisaa virren värssyjä, sovittaen selittää niitä sitten sairaalle. Hän kantaa, polvilleen laskeutuen sairaan vuoteen viereen, hartaassa rukouksessa sairaan asian Herran kaikkien armahtajan eteen.”
Alvar Renqvistin juhlajulkaisussa 15.2.1928 Otava, Alvar Renqvistin täyttäessä 60 vuotta on Ernst Lampén kirjoitus Alvar Renqvistin savolaisuudesta sivulla 75 alkaen, josta seuraava lainaus: ”Yleisesti tunnustettuahan on, että Pohjois-Karjala on savolaisten siirtomaata. Vaikka se jäikin Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Venäjälle, siis karjalaisten haltuun, kansoittui se hyvin hitaasti. Rintamaan karjalalaiset kävivät siellä vain riistaretkillään. Silloin kaskenpolttajat savolaiset rupesivat tunkeutumaan maahan. Kreikkalaiskatoliset karjalaiset joutuivat kohta vähemmistöön, vaikka heillä olikin hallussaan multaiset vesistöjen rannat. Savolaiset kapusivat tapansa mukaan mäkien rinteille, joissa oli lääniä vaikka mitä myöten ja joilta ei sopivia halmemaita puuttunut. Kaikkein omituisinta oli, ettei valtakuntien raja heitä ollenkaan tuntunut estelevän. Vuosien 1601 ja 1613 välillä, jolloin Pohjois-Karjala vielä kuului Venäjälle, muutti yksin Tavisalmen pitäjästä (Kuopiosta) 256 perhettä tänne. Se merkitsee jo pientä kansainvaellusta, sillä kullakin perheellä oli ainakin 8 lasta. Sitä pidetään vieläkin keskinkertaisena avioliiton satona Karjalan ja Kajaanin saloilla… Niin rajua oli tämä siirtyminen Savosta Karjalaan, että Kustaa II Aadolf kauhistui ja lähetti ankaran käskyn Itä-Suomen linnojen haltijoille, että heidän piti ankarasti rangaista tällaisia siirtolaisia ja tehokkaasti estellä heitä karkaamasta pois valtakunnasta. Kirje lähetettiin lokakuussa 1613. Kun raja sitten Stolbovan rauhan kautta v. 1617 aukeni selki selälleen, ei siirtymistä enää ollut mikään estämässä. Näihin aikoihin lienevät Kukkosetkin lentäneet Savosta Karjalan Ilomantsiin. Kukkosia on nimittäin aina asunut Savossa.”
Samassa Alvar Renqvistin juhlakirjassa Osmo Durchman kertoo Ilomantsin Kukkosista näin: ” Sukunimi Kukkonen tavataan jo keskiajalla. Niinpä siinä tuomiossa, jolla Pohjois-Suomen laamanni Sune Sunenpoika tammik. 13. (jn octaua epyphanie Dominj) 1441 ”stru” Birgitta Klauntyttärelle tuomitsee puolet kalavedestä Vola- ja Sulkavajärvissä Kangasalalla ja sakottaa R(u)okolan Erkkiä kalastuksesta tässä puoliskossa, mainitaan todistajana mm. Eskel Kukkoynen. Heinäk. 19./26.1462 tavataan Pälkäneellä lautamies Laurens Kvkkoyn (Kåckoi) ja samassa yhteydessä Kaepi Kwkalasth (Kukkolan kylästä, Jalkanen, Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, s. VI). Lokak. 2. 1466 tavataan todistajana Peter Kukkon aff Asikala. 1500-luvun keskipaikkeilla Kukkonen-nimeä tavataan myös Etelä-Hämeen pitäjien erämaassa Rautalammilla, jossa Haapaniemessä ja Armisvedellä 1564 oli Kukkos- (Kuckoi-)nimisiä tilallisia (Kallio, Savolaisia sukuja ja sukunimiä, s. 8).
Samoihin aikoihin on sukunimi levinnyt kautta koko Savon ja Pohjois-Karjalan kuuluen tämän maakunnan ’suursukujen’ siihen ryhmään, jonka jäsenluku v. 1890 sukunimitilaston mukaan vaihteli 500-1.000 edustajan välillä. Savonlinnan läänin nimismieskunnissa oli 1571 Kukkos- (Kuckon-, Kuckoinen-, Kuckainen-) nimisiä verotettuja Visulahdella 2, Pellosniemellä 3, Juvalla 8, Rantasalmella 6 ja Tavisalmella 2; Säämingissä sensijaan ei yhtään (Gebhard, Savonlinnan läänin oloista vuoteen 1571, s. VIII). Ilomantsin Kuuksenvaarassa (Meskonvaarassa) tavataan 1689 ja 1696 tilallisena Samuel Kukkonen (S. V. A. 9762:1171; 9790:1092). Vuosien 1696-1721 väliltä puuttuu tilikirjoja ja 1722 v:n maakirjassa, joka on pahasti tärveltynyt, ei ole ketään Kukkos-nimistä mainittu. Seuraavana vuonna 1723 on Sonkajan kylän viimeisen 16. talon omistajana Olli Kukkonen, josta polveutuu 6. polvessa Alvar Renqvist.” Lähteet: (KA 8769, s.643), (KA 8892, s. 702), (KA 9768, s. 323).
Ulla Koskinen ”Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin perheen elämä 1500-luvulla” (into 2022), josta lainaus sivulta 222: ”Palkkaluetteloihin on merkitty usein erikseen Vesunnan ja Kurjalan kartanoiden palkolliset. Kurjalassa työskenteli 1953 16 miestä ja 11 naista… Suurin osa kartanoiden työväestä lienee ollut kotoisin lähiseuduilta. Joukossa oli yhä kokonaisia perheitä, esimerkiksi Kukko-Matti, Valpuri Yrjöntytär Kukko, Olavi Matinpoika Kukko ja Jaakko Matinpoika Kukko (SE/RA AHTs3, Kartanoiden tilit v. 1595; Koskinen 2011b: 301).
Veijo Saloheimo kirjassaan ”Viipurinkarjalaiset kotona ja maailmalla 1541-1620, Viipurinkarjalaisten sukunimien esiintyminen muualla Suomessa ja lähialueilla liikkuvuuden mittarina” Suomen Sukututkimusseuran juhlajulkaisuja 57, 2006 mainitaan mm. näin: ”Kukko ja Kukkonen kuulunevat yhteen. Savitaipaleen Hevosojalla asui 1571 Heino ja Joutsenon tulevalla kirkolla Martti Kukko, Viipurissa Mauno, Vesilahden Suonolassa Jaakko ja Heikki Kukko. Vuonna 1590 asui Mikko Kukko Kivennavan Rantakylässä, Niilo Muolaan Taaperniemessä, Paavo Pällilässä sekä Heino Kukkonen Uudenkirkon Kukkolassa… Kukkosia asui 1543 kaksi Haanusta, Paavo ja Pekko Antrean Kukkolassa… Hankasalmen Armisvedellä asui 1571 Lasse, Laukaan Haapamäessä Paavo, Pihtiputaan Kolimassa Antti, Multian Vekkueella Matti sekä Ähtärissä Juho ja Paavo Kukkonen. Paavo karkasi 1601 Värmlantiin Gräsmarkin Långnäsiin ja Olli 1598 ensin Mikkelistä Orsaan, josta hänet passitettiin Amerikkaan…Vuonna 1613 Kurkijoen Elisenvaarassa Olli Kukkonen.”
Kirjailija Eugenie Fraser, jonka kirja ”Talo Vianajoen varrella – Venäläinen lapsuus” (WSOY 1987), joka on venäläis-skotlantilaisen kirjoittajan muistelmateos lapsuudesta ja nuoruudesta Arkangelissa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kirjan kirjoittaja on sukua minulle ilomantsilaisen mummoni Hilja Volotisen os. Kukkosen kautta. Kirjassa mainitaan heidän Suomessa asuvia sukulaisiaan, kuten kirjoittajan isän siskoa Olga Aleksandrovna. Kirjassa kerrotaan mielenkiintoinen sukutarina, joka saa alkunsa, kun tsaari Pietari Suuri kutsuu Hollannista laivanrakentaja Rutger Van Brienen Arkangeliin vuonna 1693. Suku menestyy hyvin Venäjällä, vaikka yksi pojista avioituu perheen äidin kauhuksi ostettuun maaorjaan Annan kanssa. Myöhemmin sukuun avioliiton kautta tulee Eugenie Fraserin äiti Helen Cameron Skotlannista, jonka vie vihille German Scholts. Kirjailijan äiti muuttaa Helsingin kautta Arkangeliin avioiduttuaan tähän venäläistyneeseen hollantilaiseen sukuun, johon on sekoittunut myös Baltian saksalaisia. Kirjassa kerrotaan, kuinka kirjoittajan äiti joutuu kokemaan vihkiäiset kaksi kertaa, ensin omassa kirkkokunnassaan, sitten ortodoksisessa kirkossa. Kirjassa kerrotaan seikkaperäisesti, kuinka äiti sopeutuu ortodoksisiin ja Venäjän kansan tapoihin, sillä avioiduttuaan hänestä tuli venäläinen. Myös Suomessa asuvaa kirjailijan sukua esitellään vähän.
Katso lisätietoja:
Yhdysvaltoihin muuttaneita sukulaisia
Yhdysvaltalaisen evangelista Stephen Hillin äidin Ann Eskelinen Hill juuret ovat Suomessa Ilomantissa! Stephen Lawrence Hill is Pentti Mattila’s 6th cousin twice removed. You → Aira Mattila your mother → Emil (Emilian) Volotinen her father → Anna Mihailintytär Volotinen his mother → Anna Ollintytär Kareinen her mother → Riitta Antintytär Meriläinen her mother → Antti Ristonpoika Meriläinen her father → Risto Antinpoika Meriläinen his father → Helena Pekantytär Vatanen his mother → Marketta Pekantytär Vatanen her sister → Riitta Tuomaantytär Pirinen her daughter → Tuomas Ollinpoika Eskelinen her son → Pekka Tuomaanpoika Eskelinen his son → Heikki Pekanpoika Eskelinen his son → Ann Eskelinen his daughter → Steven Lawrence Hill her son Tässä Steve Hill Geni.com: https://www.geni.com/people/Steven-Lawrence-Hill/6000000177766713838
Vaimon sukua
Monet käsityöläiset joutivat ottamaan ruotsalaisen sukunimen harjoittaakseen ammattiaan. Saamieni tietojen mukaan pitäjäseppä Henrik Rönbäck syntyi Heinolan maalaiskunnan Paasossa, jossa palveluspiika Anna Maria Tenitzin ja kartanon renkivouti Henrik Hård saivat aviottoman lapsena 23.7.1811. Vuosina 1945-49 Henrik työskenteli sepänoppilaana Iitin Kauramaan ja Taasian kylissä, ja vuonna 1852 hänet on vihitty seppänä talonpojan tyttären Eva Lisan Mattsdotter Iitin Mankalan talosta kanssa avioliittoon. Avioliitostaan hänellä oli viisi lasta, joista neljä oli tyttöjä. Ja 19.7.1857 syntyi poika Anders 22.2.1861, sekä syntyi kolmas tytär Eva Elisabeth ja 24.6.1867 vielä neljäs tytär Johanna. Henrik kuoli kohta sen jälkeen kihtiin Iitin Sitikkalassa 7.12.1867. Vanhin lapsista oli silloin 14-vuotias ja nuorin vain kuuden kuukauden ikäinen. (Lähde Seppo Tenitz) Sukusivu: https://www.mv.helsinki.fi/home/slahtine/eka.htm
Aimo Halila ”Iitin historia” (Iitin kunta ja seurakunta 1939), josta lainaus sivulta 55: ”Iitin seutujen useat kylät on maakirjoihin merkitty Päijänne – Vesijärvi-alueen neljänneskuntiin, Kaakkois-Hämeen asutuksen keskuspaikkoihin kuuluviksi. Näin saamme luoduksi asutuskehityksen rungon, jota paikannimistöä vertaillen, asiakirja- ym. tietoja käyttäen voimme tietyissä tapauksissa vielä täydentää… Sitikkalan kylän alkuasuttajien sukua on kaiketi ollut Pekka Paavonpoika Sitikan, joka mainitaan Hollolan talvikäräjillä v. 1460 Kauramaata koskevan tarkastusasian yhteydessä. Tennilän ja Sitikkalan kylissä on kummassakin Tyyskän talo ja kummassakin talossa Köyrynpelto… V. 1427 Kauramaa. Kylän nimi mainitaan eräässä Hollolan kappalaisen Nikolaus Mullen kirjeessä, jossa hän antaa suosituksen pitäjäläiselleen Kauramaan Juholle, joka oli aikeissa matkustaa Tallinnaan ottaakseen haltuunsa siellä kuolleen Pietrai-poikansa jäämistön. Kirje on päivätty 21.4.1427 Hollolassa. Vuonna 1145 pidettyjen Hollolan kalakäräjien lautamiehistössä mainittu Jussi Kauramaa on ehkä sama henkilö… Kylä on kieltämättä Iitin vanhimpia, kenties vanhin, edellisen, Salpausselän erätien ja kalaisan Kymen koskisuvannon ääressä ja kaakkoisen Hämeen keskuksia verraten lähellä olevan asemansa vuoksi. Vanhin maakirja luonnollisesti mainitsee Kauramaan kylän, jossa ilmoitetaan olevan kokonaista 15 taloa. Nyt on kuitenkin huomattava, että tällöin on Kauramaan kylään laskettu mukaan myös ne talot, jotka muodostivat maakirjoihin pian tämän jälkeen ilmestyvät Sitikkalan ja Tapolan kylät. Alue laskettiin Artjärven neljänneskuntaan kuuluvaksi… Hollolan papin oli tapana käydä jumalanpalvelusta pitämässä kirkottomilla seuduilla, todennäköisesti myös Iitissä, jossa Sitikkalan korkea Kirkkokangas on saattanut olla Hollolan papin vanhana saarnapaikkana…
Suomi oli paikallishallintoa varten jaettu linnalääneihin, jotka olivat välittömästi kuninkaan hallinnassa. Maamme tärkeimmät linnaläänit olivat Turun, Viipurin ja Hämeen. Linnaläänin päämies oli aluksi sekä läänin sotavoimien päällikkö että siviilihallinnon johtaja ja tuomari. Vähitellen kuitenkin tuli eri aloja varten omia virkamiehiä. Suur-Hollola, sen mukaan Iitinkin alue, kuului Hämeen linnalääniin, jonka itäisenä rajana Viipurin linnalääniä vastaan oli Kymijoki. Linnalääni oli jaettu kihlakuntiin, jotka olivat hallinnollisia, oikeudenkäytöllisiä sekä veropiirejä… Kihlakunta oli puolestaan jakaantunut hallinnollisessa suhteessa nimismiesten johtamiin hallintopitäjiin. Nimismies edusti hallitusvaltaa, ylläpiti järjestystä ja kestitsi kruunun virkamiehiä näiden matkoilla… Kustaa Vaasan Suomen matka vuosina 1555-56, jolloin hän teki huomattavia parannuksia maamme sisäisiin olioihin, mm. perustamalla eri puolille maata lukuisia kuninkaalle kuuluvia mallitiloja maatalouden edistämiseksi, aiheutti jälleen uuden voutikuntajaon. Kaakkois-Häme jaettiin nyt kolmeen, Hauhon, Padasjoen ja Hollolan voutikuntiin. Iitin seudut liitettiin luonnollisesti viimeksi mainittuun, jonka voudiksi v. 1556 nimitettiin Augustinus Matinpoika Finne…
Viipurin piispa Olavi Elimaeus, joka syntyään elimäkeläisenä hyvin tunsi paikalliset olosuhteet, tahtoi siirtää Iitin kirkkopitäjän länsirajaa etäämmälle. Hän nimittäin ehdotti vuonna 1621, että Kuivanto, Uusikylä, Immilä, Ruuhijärvi, Jyränkö, Heinola, Lusi, Taipale, Kuusjärvi, Niemijärvi ja Huja erotettaisiin Hollolasta ja liitettäisiin Iittiin, josta piispa aikoi irroittaa Valkealan itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi… Voudeille Kaarle IX oli tavattoman ankara, nimittäen heitä usein varasjoukoksi. Hänen aikanaan ei ollut harvinaista, että vouti tavattiin riippumassa oman kihlakuntansa hirsipuussa. Kuningas antoi v. 1602 Suomessa käydessään säännön, minkä mukaan voutien tulee Suomessa käyttäytyä. ’Vaikka Me varsin vähän aikaa olemme olleet tässä rajamaassa Suomessa, olemme kuitenkin tavanneet enemmän ja suurempaa epäjärjestystä kuin missään muualla valtakunnassa, mikä johtuu siitä, että kuninkaat, jotka ovat hallitusta pitäneet, eivät ole voineet saapua niin usein tänne, kuin tarve olisi vaatinut, katsomaan, kuinka täällä on elosteltu, sekä kuulostelemaan kansan valituksia.’ …
Kustaa II Aadolf perusti oikeudenjaon täsmällistyttämiseksi Suomea varten Turkuun hovioikeuden, joka aloitti v. 1623 toimintansa. Niinpä Turun hovioikeus tuomitsi v. 1627 Hollolan ja Hattulan kihlakuntien voudin kuolemaan talonpoikien sortamisesta ja verokavalluksista… Iitin seutujen saadessa vakinaisen asujamistonsa maassamme vallitsi saksalainen kauppakausi. Sen erääksi täkäläiseksi pääpesäpaikaksi mainitaan juuri Porvoonjoen suupuolella sijaitseva, Suur-Hollolan miesten kauppapaikka Saksannimi eli Saksankylä. Myös Kymijoen suun läheisyyteen toimeliaat saksat olivat perustaneet kauppapaikkansa, jonne kaakkoisen Hämeen keskuksista päästiin Iitin seutujen kautta. Saksalaiskaupan vaikutus oli niin suuri, että ulkomaan tuotteita ja yleensä kaikkea ulkomaalaista ruvettiin maassamme kutsumaan ’saksan’ nimellä… Käsityöammatin harjoittamiseen tuli pyytää käräjillä erityinen lupa. Tavaksi tuli, että käsityöläiset tai pitäjäläiset itse anoivat jotakin nimeltä mainittua käsityöläistä käytettäväkseen, ns. pitäjänkäsityöläiseksi, jonka valitsemisen maaherra vahvisti. Vanhin tunnettu iittiläinen pitäjänkäsityöläisanomus on vuodelta 1682. Silloin tuli Uudenkylän käräjille ’muutamia Uudenkylän ja Iitin pitäjäläisiä’ ilmoittaen, että ’he ovat kovasti käsityöläisen ja sepän tarpeessa, etenkin ratsutilalliset, koska heillä ei pitäjässä ole yhtään seppää.’ Pitäjänsepäksi suositeltiin Pilkanmaan Iisakki Yrjönpoikaa – kaiketi kartanossa oppinsa saanutta miestä – koska ’hän on sangen taitava ja kokenut pistooliseppä, joka myös kaikissa muissa rahvaalle tarpeellisissa sepäntöissä voi palvella ja auttaa… Kun talojen nimet ennen vuotta 1600 kiteytyivät pysyviksi, jäi talon nimi – joka oli usein ikivanha henkilönimi – taloa pitävän henkilön sukunimeksi siinäkin tapauksessa, ettei asianomainen ollut mitään sukua talon entisille asukkaille…
Keskiajalta saakka oli ollut tapana maksaa upseerien ja virkamiesten palkat sekä kruunua hyödyttäneiden miesten palvelusten korvaukset luontaistalouden mukaisesti siten, että asianomaiselle annettiin läänitys. Tällä tarkoitettiin tietyn alueen kruununverojen tai muiden kruunulle kuuluvien tulojen luovutusta k.o. henkilön nautintaan, hänen hyväkseen. Läänityksen haltija sai näinollen koota kruunun saatavat alueeltaan niin kauan kuin hänen palvelussuhteensa jatkui, joko elinajan, sovitun ajan tai eräissä tapauksissa tarkemmin määräämättömän, hallitsijasta riippuvan ajan kuluessa. Juhana III läänitti melkoisia Kaakkois-Hämeen osia virkamiehilleen. Niinpä hän v. 1568 antoi Hans Boijelle, Lammin Tirmulan herralle Asikkalan pitäjän Urajärven neljänneskunnan, joka sittemmin – 1570-luvun lopulla – oli läänitetty Lepaan sukuun kuuluvalle Klaus Björninpojalle ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella Kurjalan herralle Arvid Henrikinpoika Tavastille… Taikuuden harjoitus olikin kaikkialla yleistä, varastettua tai muuten kadonnutta tavaraa etsittäessä, rakkautta tai vihaa nostettaessa, onnea pyydettäessä ym. turvauduttiin tarkkoja kaavoja ja muotoja noudatteleviin taikamenoihin… Niinpä 1600-luvulla tiedetään Lammin Hietoisten kartanossa olleen kuuluisan ja taitavan noidan, jonka pakeilla kävi ihmisiä monen pitäjän takaa… Kirkko koetti parhaansa mukaan saada kansaa luopumaan vanhoista pitämyksistä, mutta hyvin huonolla menestyksellä.”
Aimo Halila ”Iitin historia II” (Iitin kunta ja seurakunta 1966), josta lainaus sivulta 21: ”Rautatien rakentaminen 1860-luvun suurina nälkävuosina Riihimäeltä Lahden kautta Viipuriin merkitsi erästä Iitin kehityksen ratkaisevinta tapahtumaa… Helsingin – Hämeenlinnan rata olisi keskusrata, josta haarautuisi rautatie mm. Päijänteen vesistön eteläpäähän sekä edelleen Pietariin saakka… Pohjois-Amerikan siirtolaisuutta Iitissä oli nimenomaan v:sta 1902 lähtien, mutta paljon merkittävämpi oli väestön lähtö Pietariin, aluksi ns. Venäjän passin turvin, sittemmin pysyvästi Pietariin sijoittuvaksi (vanhuuden päivänsä useat kuitenkin halusivat viettää kotiseudullaan). Pietarissa passilla olijoita oli Iitissä v. 1880 44 miestä ja 41 naista. Monet heistä olivat renkeinä ja piikoina, useat menestyvinä käsityöläisinä mitä erilaatuisimmissa ammateissa, etenkin suutareina, seppinä, räätäleinä ja konemiehinä. Pietarissa passilla olevia iittiläisiä oli v. 1900 yhteensä 35 miestä ja 56 naista ja v. 1910 yhteensä 20 miestä ja 27 naista… Mankalan täysin ’maastoutuneen’ nuoren kylän kantatalo oli Tapolan vanhan kylän tila n:o 1, Mankala. Se oli jo 1700-luvun loppuun mennessä jakautunut kahdeksaan osatilaan. Nämä olivat Metsäpelto (Mettäpelto), kaksi Paavolaa, Eskola, Kaitala (Ali-Kaitala), Mäkelä ja kaksi Isotaloa, joiden viimeksimainittujen nimet olivat Tuhkuri ja Kolli (suku asunut v:sta 1722). Myöhemmin syntyi lisäksi toinen Kaitala (Yli-Kaitala), Ruuhala, Myllylä, eli Nikki, Märkälahti, Juurela, Pykälistö, Töyrylä ja Mikkola… Mankalan liikamaalle perustettiin 1838 Märkäjärven tila (ks. Tapola).”
Eva Elisabeth Rönnbäck s. 22.2.1861 Iitti avioitui insinööri Antti Mähösen s. 4.6.1849 Enossa kanssa, jonka suku on Enon ja Ilomantsin alueelta. Eva ja Antti Mähönen muuttivat Nobelin tehtaille Pietariin. Ilomantsin Möhkössä on järvimalmiteollisuutta ja ruukkeja.
Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan teos ”Sukunimet” (Otava, 2000) kertoo, että sukunimi ”Mähönen” on luultavasti peräisin karjalaisesta etunimestä ”Mehvo(i)”, jonka taustalla ovat venäläinen nimi ”Mefodij” ja kreikkalainen nimi ”Methodius”. Toinen vaihtoehto on ”Makarios”, josta lienee syntynyt myös sukunimi ”Mähkönen”.
Ensimmäiset kirjalliset maininnat sukunimestä ”Mähönen” ovat 1500-luvun puolivälin tienoilta, ensimmäinen vuodelta 1541 Säämingin Iitinlahdesta. Nimi on ollut yleinen Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa.
Bengt Jangfeldt ”Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä” (Siltala 2023), josta lainaus sivulta 53: (Nikolai Ogarjov oli aatelimies, ministeri Kleinmichelin sisarenpoika ja naimisissa hovineidon kanssa. Hän oli täten kaikin puolin sopiva kumppani Immanuel Nobelille. Yhdessä he perustivat konepajan, ja helmikuussa 1843 he kääntyivät Manufaktuurien ja kotimaankaupan osaston puoleen ja hakivat kymmenvuotista erioikeutta ’vasta keksitylle menetelmälle ja koneelle pyörien mekaaniseen valmistukseen’… Erioikeuskirje ’pyörien mekaaniseen valmistukseen tarkoitetuille koneille’ hyväksyttiin huhtikuussa 1844, ja saman vuoden marraskuussa saatiin viranomaisten lupa aloittaa tuotanto, joka tapahtui yhtiönimellä ’Eversti Ogarjovin ja herra Nobelin privilegioitu mekaaninen pyörätehdas ja valimo’… Toimintaansa varten Nobel ja Orarjov hankkivat valimon, joka kuului kauppias Karl Grejsonille, venäläistyneelle englantilaiselle… Tehdas sijaitsi Ison Nevkan rantakaudun (joka vuonna 1887 nimitettiin uudestaan Pietarin rantakaduksi) ’Pietarin puolella’. Iso Nevka on Nevan sivuhaara, ja ’Pietarinpuoli’ oli esikaupunkialue, joka koostui etupäässä konepajoista, tehdasalueista, datsoista, harjoituskentistä ja joistakin lähinnä puisista asuintaloista (ne olivat palovaaran vuoksi kiellettyjä kaupungin keskiosissa)… Tärkeä seikka oli se, että kouluttamaton työväki saattoi hoitaa koneita. Pätevien työntekijöiden löytäminen teollisesti jälkeenjääneellä Venäjällä oli poikkeuksellisen vaikeaa… Ogarjovin ja Nobelin oli siksi pakko palkata osaavia työläisiä, toimihenkilöitä, työnjohtajia ja insinöörejä Ruotsista ja Suomesta. Maaliskuussa 1848 Immanuel lähetti edustajansa Ruotsiin värväämään henkilökuntaa parhaista rautaruukeista valssaamoonsa, ensimmäiseen Venäjällä… Aktiivinen yhtiökumppanuus Ogarjovin ja Nobelin välillä kesti vuoteen 1848, jolloin Ogarjovin hoidettavaksi annettiin valtion omistama Pietarin valurautatehdas, joka vuonna 1855 siirtyi hänen omistukseensa. Kolme vuotta myöhemmin Immanuel osti kumppaninsa ulos yhtiöstä ja antoi konepajalle uuden nimen ’Immanuel Nobelin & poikien valimo ja mekaaninen konepaja’, tai ranskalaiselta nimeltään ’Fonderies et Ateliers Mécaniques de Nobel & fils á S’Petersbourg’.”
Vaimon sukua Lundbergejä on Karjaalla. Tässä on Suuresta maatilakirjasta tietoa Karjaasta: Karjaa sijaitsee läntisellä Uudellamaalla, noin 90 km Helsingistä länteen, jossa se muodostaa ruotsinkielisen kielialueen kaupan keskuksen Pinjaisten, Åminneforsin ja Fiskarsin vanhojen tehdasyhdyskuntien välittömässä läheisyydessä. Ennen kauppalaksi tuloaa 1930 Karjaa tunnettiin taajaväkisenä asemayhdyskuntana. Kauppalan vanhin osa, nykyinen keskusta, on rautatieaseman ympärillä. Karjaalla on 1713 käydyn Landsbron taistelun muistomerkki. Kauppalan torilla on G. Elfgrenin Eurydike-veistos. Kirkko vuodelta 1470-luvulta on maalaiskunnan alueella. Huomattavin työnantaja on Valtion rautatiet, jolla on Karjaalla laaja ratapiha ja veturihalleja. Karjaan maalaiskunnassa teollisuutta edustaa vuonna 1616 siellä toimintansa aloittanut Mustion rautaruukki, joka oli Suomen ensimmäinen.
Karjaalla ovat asuneet myös isäni veljen perhe. Katso:
https://fiskarsmuseum.fi/tutki-opi/digimuseo/fiskarsin-ruukki-1649-2014/
Vaimon isän suku on lähtöisin Rantasalmelta
Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan ”Sukunimet” (Otava 2000), kertoo Kankkunen nimi on jo 1500-luvulla laajalle Savoon levinnyt: Pellosniemelle, Juvalle, Sääminkiin, Tavinsalmelle ja varsinkin Rantasalmelle, missä mm. 1563 Greus Kanckon, Laurens Kanckon ja Matts Kanckoin. 1800-luvun lopulla Kankkunen oli Savon yleisimpiä sukunimiä. Muoto Kankkonen on sukunimenä Evijärvellä, missä myös on samanniminen kylä. Ähtävällä ensi kertaa 1699 mainittu Kankkos – Kanckos perustuu sukunimeen Kankkonen, samoin Kaarelassa kylänosan nimi Kankkonen.
Viljo Nissilä (1980) on eisttänyt Kankku-, Kankko-nimet germaanislähtöisinä.
Vanhin tunettu sukunsa edustaja on:
Niilo (Nicolaus, Nils) Kankkunen, ratsutilallinen, s. 13.7.1712 Rantasalmi, Lautakotalahti, k. 18.2.1762 Rantasalmi, Lautakotalahti. Vihitty 21.12.1731 Lautakotalax Nils Kankuin ja piika Maria Tuusmäki, Rantasalmi Maria Kankutar, s. 1710, k. 29.1.1762 Rantasalmi, Lautakotalahti. Ikä kuollessa 45 vuotta.
Opinnäytetöitä:
Eeva-Liisa Matinolli ”Alasiiran talosta myllykirjastoon – Tyrnävän kirjaston vaiheita 1866 – 2013” (Oulun ammattikorkeakoulu, opinnäytetyö 2014)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/83651/Matinolli_Eeva-Liisa.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Pirjo Mikkonen ”’Otti oikean sukunimen’ – Vuosina 1850-1921 otettujen sukunimien taustat” (Helsingin yliopisto 2013)
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41762/mikkonen_vaitoskirja.pdf?sequence=1
Kirjallisuutta:
Kirsti Ijäs ”Sukupuu – Avain oman elämän ja perheen ymmärtämiseen” (Kirjapaja 2003)
Ilari Suominen ja Pauli Ollikka ”Yhdistelmä – DNA-tekniikan perusteet” (Opetushallitus 2003), jossa mm. kerrotaan DNA:n analysoinnista eri menetelmillä ja laitteilla.
Marja Pirttivaara ”Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen ABC” (Siltala 2017).
Johdatus geneettiseen sukututkimukseen, toim. P. T. Kuusiluoma. (Suomen Sukututkimusseura 2017)
Karin Bojs ”Homo Europaeus – Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia” (Minerva 2016).
I. Alasalmi ”Kotiseutuni: Keski-Pohjanmaa: Pohjois-Pohjanmaa: Kainuu” (Suomen maakuntajulkaisu 1969)
Aimo Halila ”Iitin historia” (Iitin kunta ja seurakunta 1939)
Heikki Vuorimies ”Ruotusotilaiden tutkiminen” (Suomen sukututkimusseura, Tiedekirja 2011).
Matti J Kankaanpää ”Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla” (Toiset Aijat 2016).
Tiina Miettinen ja professori Anu Lahtinen ”Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600- ja 1700-luvulla” (2015) ja ”Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620” (2007)
Markku Kuorilehto ”Limingan asutuksen synty keskiajalta 1600-luvulle” Oulun Yliopistolle tekemä Pro gradu -tutkielma vuodelta 2013
http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201302221051.pdf
Martti, Ulla Ruotujakoisen Pohjanmaan rykmentin Kemin komppanian miehistöstä ja ruotutorpista vuosina 1733-1809. Pro gradu-tutkielma. Helsingin yliopiston hist-kielit. laitos 1959
Pirjo Mikkonen väitöskirja:
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41762/mikkonen_vaitoskirja.pdf?sequence=1
Sirkka Paikkala on kirjoittanut sukunimet:
https://kaino.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk42/Se_tavallinen_Virtanen.pdf
Axel Bergholm ”Sukukirja – Suomen aatelittomia sukuja” (Otava 1984), jossa kerrotaan mm. kuinka Oulun maaseurakunnassa 1700-luvulla Heikkilän talossa asuneet saivat sukunimekseen Heikel, eli Heikel suku sai alkunsa silloin. Talonnimi oli yleensä lisänimi, josta muodostui myös sukunimi.
Katja Tikka ”Laivojen tuomaa lakia – Ruotsin ensimmäiset kauppakomppaniat 1600-luvulla” (Helsingin yliopisto, akateeminen väitöskirja 2020)
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/318461/LAIVOJEN.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Satu Myllylä ”Sukututkimusohjelmien käytettävyys” (Haaga-Helia ammattikorkeakoulu Oy, opinnäytetyö 2015)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/101614/Myllyla_Satu.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Tuntematon ruotusotilas: Ruotsinajan lopun ruotuarmeijan miehistön sosiaalinen ja taloudellinen asema Satakunnassa. Niemelä, Jari (1990), tarkemmin oheisessa linkissä: https://www.doria.fi/handle/10024/170165
Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaa v. 1555–1556, joka julkaistiin vuonna 1894 Kustavi Grotenfeltin toimittamana Suomen Historiallisen Seuran sarjassa Todistuskappaleita Suomen historiaan.
https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/167654/TSH005_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Janne Haikari, Marko Hakanen, Anu Lahtinen ja Alex Snellman ”Aatelin historia Suomessa” (Siltala 2020).
Kalevi Wiik ”Suomalaisten juuret” (Atena 2004), Kalevi Wiik ”Mistä suomalaiset ovat tulleet? (Pilot-kustannus 2007)
Kalevi Wiik ”Sukututkijoille ja väestön juurtenetsijöille” (Kalevi Wiik 2009).
Lenita Airisto ”Elämäni ja isänmaani” (Bazar 2017), katso:
https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2017/03/lenita-airiston-saksalainen-suku.html
Alavuden naapurikunnasta Sanna Koivisto on tehnyt vuonna 2000 pro gradun ”Kuortaneen väestökriisit” https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/12157
Tyrnävän vanhan kirkon paikan etsinnästä ja hautausmaan säilyneistä muistomerkeistä voi lukea tästä raportista:
https://churchspacememoryproject.files.wordpress.com/2018/12/Geofyysiset_tutkimukset_Tyrn%C3%A4v%C3%A4_2017-1.pdf
Sukututkimus koulutusta:
https://snellmanedu.fi/osasto/sukututkimus/?post_type=product&showposts=-1
Sukuseuroja:
https://www.varistensukuseura.fi/varisten-sukuhaarat/
Pentti Mattila 