Mannisia

Mannisen sukuja on useita eripuolilla Suomea. Suomessa asuu noin 10.000 Mannista. Alavuden Mannisista on tehty sukukirja: Jorma Lamminmäki ”Alavuden Mannisen suku” (Omakustanne 1998). Erkki Manninen ”Manninen II – Suvun tarinoita Kainuusta ja Koillismaalta” (Puhoksen Mannisten sukuseura 2012). Riitta Maria Heino ”Mann – Mannin – Manninen – sukututkimus Mannisten suvusta ” (Omakustanne), jossa selvitetään Pieksämäen Vanajan Mannisia. Jyväskylän Palokan Mannilan suvusta kertoo Jarmo Pasanen ”Karl Emil Mannisen esi-isät ja jälkipolvet” (Omakustanne 2014). Marja-Leena Kulmala ”Hällinmäestä Häkkilään – Kalle Fredrik Mannisen suku” (Omakustanne 2012).

Pirjo Mikkonen ”’Otti oikean sukunimen’ Vuosina 1850–1921 otettujen sukunimien taustat”, josta lainaus: ”Manninen Mansten Vesilahti 1876 Alkuaan sotilasnimi Mansten, jonka tilalle viidennessä polvessa Kaarle Taavetinpoika otti nimen Manninen. (1923) [nimen alkukomponentti + suomalainen johdin –nen]”.

Kustaa Vilkuna, Marketta Huitu, Pirjo Mikkonen ja Sirkka Paikkala ”Uusi suomalainen nimikirja” (Otava 1988), jossa kerrotaan Manninen sukunimestä, että 1600-luvulle tultaessa paljon tietoja savokarjalaiselta alueelta, josta se on savolaisen asutuksen myötä levinnyt varhain kauaskin länteen. Tosin Länsi-Suomessa on nimeä voinut syntyä itsenäisestikin. Samaa perua Mannisen kanssa on Mannikainen, joka oli vielä 1500- ja 1600-luvulla yleinen sukunimi Savossa ja tunnettu paikoin myös Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa ja Karjalassa. Se on ilmeisesti sulautunut Manniseen. Sukunimeksi ne ovat kehittyneet isännimestä Manni – Mannikka – Manni. Esim. Mihkali Manninen 1598 Ilomantsi, Mattz Manninen 1702 Ilmajoki, Måns Manninen 1633 Kajaani, Hendrich Manninen 1686 Pudasjärvi jne.

Hannes Gebhardin mukaan pakanuuden aikana suomalaisilla oli vain yksi nimi, jota käytettiin myös talosta. Kristillisessä kasteessa annettiin uusille kristityille uudet nimet, ristimänimet, jäivät entiset pakanalliset yksilönimet talon- ja sukunimiksi. Kasteessa annettuja nimiä omaksuttiin eri lailla eri puolilla Suomea. Nissilän mukaan sukunimiä ja nimiaineksia on tavattu 1200-luvulta lähtien maassamme. Tuolta ajalta on merkitty muistiin tai jäänyt muulla tavalla tietoja vain merkittävistä henkilöistä. Verottajan piti tietää nimet ja olinpaikat tarkkaan. Itäsuomalaiset liikkuivat enemmän, jolloin hänellä tuli olla henkilökohtainen nimi. Kaarlo Teräsvuori kertoo Itä-Suomen talonpoikaisista nimistä 1400-luvulla, että talopojilla olleen sukunimet suuressa osassa maatamme, mutta ruotsalainen hallinto sai aikaan sen, että tämä vanha sukunimikulttuuri katosi.

Jarmo Pasanen ”Karl Emil Manninen – Esi-isät ja jälkipolvet I” (Omakustanne 2014), kertoo mm., että ensimmäisiä merkintöjä Mann-nimestä on jo 1300-luvulta. Asiakirjojen mukaan mainitaan Lauris Mannason vuodelta 1327 ja mannisehauta vuodelta 1393… Erikoisesti germaaninimistöön perehtyneen tutkija Vilho Nissilän mukaan ’Voimakkaan hansakaupan ansiosta alkoi lännestä päin 1200-luvulta lähtien Viipuriin, Karjalan kannakselle ja myöhemmin Laatokan Karjalaan tunkeutua alasaksalaista nimistöä, semminkin kun hansoja pysähtyi asumaan Viipuriin ja muuallekin Karjalaan’- Nissilän mukaan alasaksalaisia nimiä tai nimiaineksia ovat muun muassa Mann, Manna, Manno, Mank ja Manke… Merkillepantavaa on, että ’manninenn’ on kirjattu jo vuonna 1557 Äyräpäässä. Tästäkin on pääteltävissä, että mainittu nimi on ollut saksalaisen mallin mukaisessa nimijohtimenena, mikä on savolaisasutuksen mukana levinnyt joka suuntaan… Usein nimi johtuu yksinkertaisesti myös talon nimestä. Talon nimi saattoi olla Mannila, tai nimi vain ’otettiin’ sitä sen enempää perustelematta… Kangasniemen Manniset ovat tulleet paikkakunnalle 1400-luvun puolenvälin paikkeilla. Ehkä jo aikaisemmin. Antero Mannisen mukaan ’vuoden 1561 maaluettelon mukaan Mannisten suku, johon Unnukkalan haltijat kuuluivat, esiintyi perin mieslukuisena sekä Hirvesalmella että Kangasniemen Puulan puolisilla alueilla’. (Antero Manninen, Kangasniemen historia, s. 29). Kangasniemen Mannilan kylän/talon kantaisä oli Markku Manninen, joka oli isäntänä siellä vuosina 1645-1649.”

Marja-Liisa Kulmala ”Hällinmäestä Häkkilään – Kalle Fredrik Mannisen suku” (Omakustanne 2012), josta lainaus sivulta 7: ”Suku on lähtöisin Pieksämäen Hällinmäestä, jonne ensimmäinen Manninen on tullut 1699-luvun puolivälissä ilmeisesti Pyhityltä. Täsä Hällinmäen Mannisten sukuhaaraa ei ole aiemmin tutkittu… Suursavolaiset Manniset ovat tulleet Piksämäelle ilmeisesti 1500-luvulla Karjalan kannakselta Kangasniemen kautta… Väkimäärän kasvaessa lähtivät Karjalan kannaksella asuvat etsimään yhä uusia metsästys- kalastus- ja kaskimaita. Koska vesitie vei Kannakselta luontaisesti luoteeseen, asukkaita alkoi siirtyä Saimaan vesireittejä pitkin ensiksi Visulahteen nykyisen Mikkelin tienoille ja osa sieltä eteenpäin. Kangasniemellä Manninen-nimi esiintyy jo 1400-luvun puolivälin paikkeilla. 1500-luvulla siellä on jo useitakin Manninen- nimisiä isäntiä ja Mannilan kylä… Vuoden 1561 verollepanon yhteydessä on maaluetteloon Pieksämäellä merkitty jo viisi Manninen-nimistä isäntää… Osa Mannisista on siirtynyt täältä vielä Vanajan asumattomiin erämaihin, ilmeisesti veroja pakoon. Vanajalla asuikin 1600-luvulla pelkkiä Mannisia. Riitta Heinon tutkimuksen kohteena ovat Vanajan Manniset (Pieksämäki).”

Erkki Manninen ”Manninen I ja II – Suvun tarinoita Kainuusta ja Koillismaalta” (Puhoksen Mannisten sukuseura 2008 ja 2012) on erinomainen kirja, koska siinä on paljon suvun jäsenten tarinoita ja tietoa paikkakunnista, sekä maatiloista. Kirjassa mainitaan, että talonpoikaisasutusta muodostui Pudasjärvelle jo 1570-luvulla. Pudasjärven Puhokselle 1590-luvulla muuttivat Heikki Antinpoika Manninen valiten asuinpaikakseen Puhosniemen. Perheessä oli kaksi poikaa 1606 syntynyt Tuomas, sekä Heikki. Isä Heikki Antinpoika jäi nuorena leskeksi, koska vaimo kuoli poikien syntymän jälkeen. Poikien perustettua omat perheet, niin Manninen jaettiin kahdeksi taloksi vuonna 1634. Talon veroluku pieneni jaon myötä alkuperäiseen neljännesmanttaaliin. Manttaali oli siihen aikaan talon verotusarvo, mikä määräytyi lähinnä aikuisten ihmisten ja karjan lukumäärän mukaan.

Isonvihan aikana Mannisen talossa jäi eloon vanhaisäntä Tuomas Ristonpoika Manninen (s. 1659, k. 25.1.1724) ja hänen vaimonsa Kaisa Matintytär. Kaikkien lasten kuoltua testamenttasi Tuomas omaisuutensa vieraalle miehelle elokuussa 1723. Veroluetteloista ja kirkonkirjoista ei selviä tarkalleen kukan tämä testamentin edunsaaja tarkalleen oli. Vuonna 1725 käräjäpöytäkirjoissa mainitaan testamentin saajaksi Matti Manninen. Testamentin saajan selvittämistä vaikeuttaa se, ett’ Mannisen taloon oli tullut isonvihan jälkeen kaksi Mattia, eli Matti Pekanpoika Kaukua e. Siira (s. 1668, haudattu 18.4.1725) ja Matti Ollinpoika Keränen (s. 1680, k. 29.7.1749), jotka ottivat sukunimekseen talon nimen Manninen.

Mannisen sukuun kuuluvan Besosen sukuhaarasta Yhdysvalloissa on laaja selvitys Erkki Mannisen kirjassa, joka alkaa John A. Besosesta, joka syntyi Michiganin Ahmeekissa 25.9.1896. Hän oli Gust ja Sophien Manninen-Besosen neljäs lapsi. Elias Kustaa Besonen s. 16.7.1868, k. 27.12.1924 ja Sofia Eriika Manninen s. 7.5.1871, k. 30.5.1940 vihittiin 26.4.1889.

Suuri maatilakirja (1965) Pudasjärven kohdalla mainitsee Puistola tilan, jonka omistaja vuodesta 1958 alkaen oli Asta Manninen os. Valkola s. 2.3.1929. Lapset Paavo -51, Paula -53, Veikko -60, Risto -61 ja Aune -66. Tila on sukutila ja Valkolan perintötila, joka on ollut suvussa vuodesta 1840 ja on nyt neljännessä polvessa. Edelliset isännät olivat Kalle Valkola ja Juho Valkola. Tila sijaitsee Siuruankylässä Pudasjärvi-Ranuan tien varressa, 37 km kirkolta. Kokonaispinta-ala on 219 ha, josta metsää 190 ha. Emäntä on kansakoulun johtokunnan jäsen vuodesta 1954, Osuuskaupan hallintoneuvostossa 1964, Vaalilautakunnan jäsen 1966, Säästöpankin konttoritoimikunnan jäsen ja poropaliskunnan rahastonhoitaja 1960. Emäntä harrastaa käsitöitä ja lukemista.

Kuhmon taisteluihin lähetettiin muun muassa Jalkaväkirykmentti 25, jonka riveissä palveli myös 24-vuotias pudasjärveläinen alikersantti ja maanviljelijä Toivo Kaarlo Manninen (syntyi 10.1.1915 Michigan Calumet USA, k. 29.12.1943 Oulun sotasairaalassa). Toivon syntymä Michiganissa on kirjattu Pudasjärven syntyneiden ja kastettujen joukkoon vuonna 1915. Hänestä tuli jatkosodan ansioiden perusteella Mannerheim-ristin ritari numero 100. Hänet nimitettiin ritariksi vuonna 1942. Toivon vanhemmat olivat talonpoika Matti ja Lydia Manninen Puhokselta.

Näiden tietojen perusteella pitäisi Mannisen sukuihin kuuluvien teettää isälinja DNA-testi, jotta selviäisi, onko joku sukuharra oikeasti Saksasta peräisin.

Antti Lappalainen ”Savon metsärosvojen jäljillä” (SKS 2001), josta lainaus ”Tunnustuskirjettä päästiin tutkimaan Pyhäjoella 8.8.1829. Totta tässä puhuttiin, Lauri Mannisen voitynnyrit varastettiin 10.9.1826. Vanha Manninen oli hevospelillä matkalla Ouluun. Kun hän matkan väsyttämänä nukkui yökortteerissaan Pyhäjoen pappilassa, siirsivät varkaat kärryistä voitynnyrit – yhteensä voita oli 25 leiviskää eli 212 kg – veneeseen ja soutelivat pois myötävirtaan. Oli pimeä yö, todistajia ei ollut, ainoastaan myöhempiä kulkupuheita ja näkijöitä Oulussa. Manninen teki, mitä voitynnyrit menettäneen pitääkin eli nosti asiasta ensin metelin ja sitten oikeusprosessin. Asiaa oli aikaisemmin tutkittu käräjillä, mutta toivottomana tapauksena jätetty silleen. Rikos oli ilmiselvästi tehty, mutta tihutyön tekijöitä ei ollut tietoa. Lauri Manninen sairasteli vanhuuttaan ja oli luovuttanut talon pojalleen Pekalle, joka nyt käräjillä edusti isäänsä ja kuunteli muiden mukana, kun tunnustuskirje luettiin… Oulun vankilasta Pyhäjoen käräjätupaan tuotuna Pekka Ruuskanen kiisti jyrkästi kaiken. Hän ei ole tehnyt eikä tunnustanut mitään. Ei suullisesti eikä kirjallisesti. Ruuskasella oli vankka käsitys, että kirjepetoksen takana oli yhdessä hänen kanssaan Kuopion vankilassa istunut Perttu Tesslair.”

Pyhäjärven Sanomat 19.4.1979 ”Mies kaivoksen varjossa. Johannes Manninen, 82, mies kaivoksen varjosta, on asunut Ruotasilla suurimman osan elämästään… Rasilan Jussina tunnettu Johannes vietti lama-aikana seitsemän vuotta Kanadan erämaissa metsurina. Tyynen meren rannikon Vancouver ja Port Arthur ovat hänelle tuttuja paikkoja. Manniset ovat peräisin Maaselän lahden Kangas-Mannilasta, joka lukeutui sen ajan suuriin ökytaloihin 1800-luvun lopulla. Matti Manninen perheineen hakeutui Ruotasille. Vuonna 1897 syntyi nykyisen Alitalon paikkeilla asustavaan Mannisen perheeseen poika, Johannes. Johanneksen ollessa vielä sylilapsi, siirtyi perhe asumaan Rasilan tilalle hieman Alitalosta itään.” Johannes Manninen on syntynyt Pyhäjärvellä 16.10.1897 ja kuollut 31.1.1985 Pyhäjärvellä.

Antero Manninen ”Hyväonnisen miehen muistikuvia” (Kirjayhtymä 1984), josta lainaus sivulta 11: ”Isän suku tosin ei ollut yhtä perikangasniemeläistä kuin äidin, sillä se oli peräisin Isturalan kylästä, joka vasta viime vuosisadan puolivälissä siirrettiin Hirvensalmen kappeliseurakunnasta Kangasniemeen. Jo 1561 tiedetään Mannisia asuneen ’Isturan maa’ -nimisellä maakappaleella. Isturalan nimi on tuottanut päänvaivaa nimistöntutkijoille. Lystikkään kansanetymologian mukaan se johtuu asukkaiden vieraanvaraisuudesta, heillä kun muka oli tapana tupaan saapuvalle sanoa: ’Istu ruualle!’ Isoisäni isä Antti Antinpoika Manninen (1817-88) muutti kotivävyksi Hokan kylän Rasikankaalle. Hänelle ja Vappu Kuituselle syntyi 1847 Topias-niminen poika, joka 1871 vihittiin avioliittoon viereisestä Mannilan kylästä olevan 1851 syntyneen Matilda Mannisen kanssa. Mannilassakin oli, kuten jo kylän nimi todistaa, Mannisia asunut ainakin koko sen ajan, jolta kirjoitettuja lähteitä on säilynyt – mm. eräs noitana syytetyksi joutunut Matti Markuksenpoika. Isäni Otto Manninen oli Topias ja Matilda Mannisen vanhin poika. Hänellä oli kolme veljeä ja kahden aivan nuorena kuolleen lisäksi neljä sisarta. Topias Manninen oli ’outo lintu’ aikansa kangasniemeläisten talollisten joukossa. Hänen mielensä oli täynnä innostusta ja kiinnostusta kaikkeen uuteen. Niinpä hän oli ensimmäisiä Kangasniemen isäntämiehiä, jotka lähettivät lapsiaan opintielle, mikä tietenkin vaati suuria uhrauksia suhteellisen pienen tilan viljelijältä. Hän oli 1880-82 kunnallislautakunnan varaesimies, oli perustamassa maamiesseuraa ja, ellen erehdy, omakätisesti pystytti kotikyläänsä kansakoulun, taitava rakennusmies kun oli… Jo v. 1875 kuntakokous oli myöntänyt Topias Manniselle apurahan teollisuusnäyttelyyn matkustamista varten, ja sittemmin hän osallistui moniin maatalousnäyttelyihin saaden niissä palkintoja milloin oksasahasta, milloin kylvökoneesta… Isälläni oli kolme veljeä, Rikhard, Kalle ja Heikki. Sisarista elivät täysi-ikäisiksi Riikka, Manda, Hilja ja Elina… Rikhardia muutamia vuosia nuorempi Kalle Manninen muutti vuosisadan alkupuolella Yhdysvaltoihin, mistä palasi maamme itsenäistyttyä. Hän oli ensin talonomistajana Viipurissa, mutta osti sitten pienen tilan Kangasniemen ja Mikkelin maalaiskunnan rajalta Läsäkoskelta. Nuorin sedistäni, Heikki, sai koulutuksen kultasepän ammattiin. Toimittuaan useissa helsinkiläisissä alan liikkeissä hän lähti Australiaan, missä työskenteli kupari- ja hopeakaivoksissa. Myöhemmin hän pestautui merimieheksi ja koki ensimmäisen maailmansodan saksalaisten sukellusveneiden ahdistamana monia päätähuimaavia seikkailuja. Palattuaan syksyllä 1918 Suomeen hän avioitui ja ryhtyi jälleen harjoittamaan alkuperäistä ammattiaan.”

”Kuka kukin on” (Otava 1950), jossa sivulla 456 mainitaan mm: ”Manninen, Swan Ohto Antero, yliopiston apulaissihteeri, Hki. Syntynyt Helsinki 10 marraskuuta 1907; vanhemmat prof. Otto Manninen ja Anni Emilia Swan. Puoliso fil. kand. Katri Helena Haavio; vanhemmat rov. Kaarlo Haavio ja Anna Lydia Ahlgren. Lapset: Jaakko, Hellevi, Jussi, Ohto. Ylioppilas 1925, fil. kand. 1930, maisteri 1932. Opintomatka Ranskaan ja Sveitsiin 30-31, Saksaan 39, 42. Ylioppilaslehden päätoimittaja 23-34. Helsingin yliopiston ylimääräisenä konsistorina. Helsingin ylipiston hist.-kilitiet. os. notaari 31. Suomen Heimon päätoimittaja. Valtion tiedotuslait. toimittaja 39-40 ja 41-44… Julkaisuja: Jugoslavian kansallinen kysymys 34, Tietojen kirja III-VI 43-46. Suomen kansan ajantieto 48.”

 Manninen Karl (Kalle) Anton, toimittaja, Helsinki. Syntynyt Pori 30 heinäkuuta 1892; vanhemmat maalarimestari Anton Abraham Manninen ja Sofia Rosendahl-Hannula. Puoliso Nanna Sofia Kuittinen; vanhemmat vahtimestari Karl Vilhelm Kuittinen ja Eva Johanna Lönnqvist. Lapset Tuulikki. Ylioppilas 1913… Helsingin poliisilaitoksen ylikonstaapeli 1917, sihteeri 18. Suomen Sosiaalidemokraatin toimittaja 18-26 ja 28…”

Manninen, Otto, professori, Helsinki. Syntynyt Kangasniemi 13 elokuuta 1872; vanhemmat tilanomistaja Topias Manninen ja Matilda Manninen. Puoliso kirjailija Anni Emilia Swan 1907; vanhemmat fil. maist. Carl Gustaf Swan ja Emmy Charlotte Malin. Lapset: Antero, Sulevi, Mauno. Ylioppilas 1892, fil. kand. 1897. Opintomatka Ruotsiin, Saksaan ja Ranskaan 1899-1900, Italiaan ja Kreikkaan… Raamatunkäännöskomitean kielentarkastaja 1921-37… Helsingin yliopiston fil. kunniatohtori 1927 ja teologian 42.”

”Kuka kukin on” (Otava 1966), jossa sivulla 592 mainitaan: ”Manninen, Erkki Mauno Gustaf, teatterinjohtaja, Helsinki. Syntyi Helsingissä 26. kesäkuuta 1915; vanhemmat vanhemmat kirjailija, professori Otto Manninen ja kirjailija Anni Emilia Swan. Puoliso Lina von Osten. Ylioppilas 1934, Opintomatka Ruotsiin, Ranskaan, Italiaan ja Sveitsiin. Intiteatterin johtaja 1950.”

Erkki Mauno Gustaf Manninen, syntynyt 26.6.1915 Helsingissä, Suomen suuriruhtinaskunnassa, kuollut 14.9.1969 Kangasniemessä, oli suomalainen runoilija, taidemaalari ja teatteriohjaaja.

Geni.com tietojen mukaan Lina Heydrich (syntymänimi oli Lina Mathilde von Osten; s. 14. kesäkuuta 1911 Fehmarn, Saksa, kuoli 14. elokuuta 1985 Fehmarn, Saksa) oli murhatun SS-Obergruppenführer Reinhard Heydrichin, natsi-Saksan keskeisen hahmon, vaimo. Vuonna 1965 hän tapasi suomalaisen teatteriohjaaja Mauno Mannisen lomamatkallaan Suomessa. Lopulta he menivät naimisiin. Hän piti Reinhard Heydrichin entistä kesäasuntoa Fehmarnilla ravintolana Itämeren saaressa ja majatalona, kunnes se paloi helmikuussa 1969. Katso lisää…
https://seura.fi/ilmiot/historia/mauno-manninen-ja-natsin-leski-lina-heydrich-olivat-aikansa-skandaalipari/

Manninen Sulo Nuutti, toimituspäällikkö, Helsinki. Syntyi Helsingin maalaiskunnassa 12 tammikuuta 1906; vanhemmat työmies Vihtori Manninen ja Amanda Maria Eriksson. Puoliso Aili Anna-Liisa Kankare; vanhemmat työmies Emil Kankare ja Venla Maria Sulonen. Sos. dem. nuorisol. luenn. 1927-28, sihteeri 29.42. Työläisnuoriso-lehden päätoimittaja 42-44… Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuutettu.”

Ilmari Heikinheimo ”Suomen elämäkerrasto” (WSOY) mainitaan Antti Manninen, kansanvalistusmies, s. 8.2.1824 Hirvensalmen Apajalahdessa, kuoli siellä 8.8.1887. Vanhemmat talollinen Juhana Manninen ja Elina Kekkonen. Vuonna 1863 huolimatta monien ankarasta vastuksesta sai Antti Manninen perustetuksi Savon maaseudun ensimmäisen kansakoulun, jota omalla kustannuksellaan ylläpiti. Koulu toimi hänen talossaan, ja opettaja sekä oppilaat asuivat myös siellä. Kun koululle vuonna 1866 rakennettiin oma talo, niin Manninen antoi siihen hirret metsästään. Koulussa pidettiin huolta erityisesti köyhistä orpolapsista. Tässä koulussa vuosina 1865-80 sai opetusta 462 köyhää lasta. Kun koulu lakkasi Mannisen kuoltua 1887, oli kansakoululaitos jo juurtunut maahan. Antti Mannisen puoliso vuodesta 1845 alkaen oli Helena Ripatti (kuoli 1891).

Presidentti Urho Kekkosen äidinäiti oli Amanda Heikintytär Pylvänäinen o.s. Manninen s. 14.1.1882 Kangasniemi, k. 23.4.1932 Kamgasniemi.

Eila Lahti-Arguntina ”Olimme joukko vieras vaan” (Siirtolaisisnstituutti 2001), josta lainaus Mannisen sukunimen kohdalta:
”Mannermaa Juho, s. 5.10.1906 Suomi OL Suomussalmi Kellojärvi, Joik. 1932, as. Sverdlovskin alue Rudjanka metsätyöläinen, vang. 16.12.1937, tuom. 12.1.1938 § 58/6, 9, amm. 2.2.1938, reh. 26.4.1989. Jekaterinburg.
Manninen Albin Aapelinpoika, s. 1901 Suomi Viipuri, as. Karjala Äänisenrannan piiri Derevjannojen metsätyömaa traktorinkuljettaja, vang. 14.3.1938, tuom. 22.9.1938 § 58/6, 9, amm. 2.10.1938 Petroskoissa, reh. 22.5.1989. Petroskoi.
Manninen Anselm Hermanninpoika, s. 1904 Suomi ML Puumala Lahnalampi, loik. 1931, as. Karjala Petroskoi Solomannin saha työläinen, vang. 30.1.1938, tuom. 12.4.1938 § 58/10, 11, amm. 8.5.1938 Karhumäessä, reh. 11.7.1989. Petroskoi.
Manninen Antti Antinpoika, s. 1891 Suomi, as. Muurmannin alue Taipola työläinen, vang. 21.6.1938, tuom. 13.10.1938 § 58/6, 11, amm. 21.11.1938 Levassovassa Leningradin alue, reh. 31.3.1959. Murmansk.
Manninen Armas Juhonpoika, s. 1905 Suomi Viipuri, paenn. 1923, as. Karjala Kalevalan piiri Uhtua kulutusosuuskunta autonkuljettaja, VKP(b )n jäsen, vang. 24.12.1938, tuom. 26.1.1938 § 58/10, amm. 10.2.1938 Karhumäessä, reh. 7.5.1989. Petroskoi.
Manninen Filip Juhonpoika, s. 1893 Pietarin lääni lvankova, as. Leningradin alue Krsnogvardeisk piirineuvosto maanmittausosaston johtaja, vang. 18. 7. 193 7, tuom. l .9.1937 § 58/7, 11, amm. 18.9.1937. Pietari
Manninen Jalmari Aukustinpoika, s. 1908 Suomi ViL Kuljunlahti, loik. 1931, as. Karjala Rukajärven piiri Korpilahti uittovastuu uittomies, vang. 2.7.1938, tuom. 20.9.1938 § 58/6, amm. 28.9.1938 Rukajärvellä, reh. 17.5.1989. Petroskoi.
Manninen Jalmari Viljonpoika, s. 1885 Suomi, Kanadasta 1932, as. Karjala Aunus autokorjaamo viilari, vang. 6.8.1938, tuom. 5.9.1939 § 58/10, 11 viideksi vuodeksi Vjatkan leirille, reh. 5.7.1989. Petroskoi.
Manninen Matti Laurinpoika, s. 27.6.1906 Suomi OL Sodankylä, loik., palautusanomus 1937, as. Tjumenin alue Uvat työläinen, VKP(b)n jäsen, vang. 31.7.1937, tuom. 11.9.1937 Omskissa, amm. 15.9.1937 Tobolskissa, reh. 24.10.1959. Tjumen.
Manninen Sulo Joosepinpoika, s. 1901 Suomi ML, loik. 1932, as. Karjala Petroskoi Karjalan rakennustrusti rappari, tuom. 4.10.1938 § 58/6, 9, amm. 14.10.1938 Petroskoissa. Petroskoi.”

Lea Kärnä ”Palavan pensaan äärellä – Eino Mannisen persoona ja elämäntyö” (Ristin Voitto 1988), josta lainaus sivulta 23: ”Lekolan Vuohikankaalla – savolaisittain Vuohkankaalla – sijaitsi Isänisän kotilalo, Manninen. Pitäjän vanhimmat kirkonkirjat kertovat seksmanni Antti Ripatin pitäneen taloa, joka jäi hänen poikapuolelleen, seksmanni Antti Manniselle. Sitä vanhemmat kirkonkirjat ovat palaneet Hirvensalmen kirkon tulipalossa. Antin pojanpoika oli Tuomas Manninen, Einon isänisä… Einon isä, Aksel Manninen, oli syntynyt 1868, perustulaillisen kehityksen aikana. Erilaisten uudistusten myötä alettiin rakentamaan muun muassa Savon rautatietä.”

Leea Kärnä, 95, viettää eläkepäiviään Kangasniemellä Etelä-Savossa. Lähellä sijaitsee mitä kaunein mökkipaikka Tähtisaari, jonka isänsä, Helsingin Saalemin perustaja Eino I. Manninen (1896–1967) hankki aikoinaan Puulaveden saaristosta. Mannisen perhe oli kansainvälinen. Vanhemmilla oli kielitaitoa ja suhteita eri puolille maailmaa sekä sukujen että helluntaiherätyksen kautta. Äidin perheessä oli puhuttu ruotsia, saksaa ja venäjää. Eino I. Manninen oli Helsingin Saalemin ensimmäinen johtaja vuodesta 1928, ja myös äidin suvussa Bremereissä oli helluntaiherätyksen keskeisiä vaikuttajia. Leean mies Tapani Kärnä halusi lähetystyöhön, mutta niin halusi Leea Manninenkin. Kärnän perhe teki Kiinan ja Taiwanin jälkeen pitkän päivätyön Japanin-lähetteinä. Leean aviopuoliso Tapani Kärnä toimi Japanista palattuaan Fidan lähetysjohtajana eli silloisen Suomen Vapaan Ulkolähetyksen lähetyssihteerinä. Eläkkeellä ollessaan pariskunta vieraili vielä työkentällään Japanissa.

Muistokirjoitus Pentti (Benito) Manninen (1932-2021), lainaus Ari Kattaisen, lähetyspastorin kirjoituksesta: ”Taiteilija ja lähetystyöntekijä Pentti Manninen syntyi vuonna 1932 Helsingissä Eino ja Eeva Mannisen perheen kuopuksena. Hänen taiteellinen lahjakkuutensa huomattiin varhain ja hän sai siihen koulutusta mm. Ateneumissa. Reilun parinkympin iässä tehty uskonratkaisu muutti Pentin elämän suuntaa merkittävästi ja hän kiertelikin suomea nuorena evankelistana. Avioliitto Riitan kanssa solmittiin vuonna 1957. Heille syntyi lapset Eeva, Sakke ja Pertti Johannes. Manniset toimivat lähetystyössä mm. Uruguayssa ja Espanjassa. Mallorca ja Fuengirola olivat oivallisia paikkoja tehdä työtä mm. turistien parissa. Näinä vuosina vakiintui käsite ”Benitosta” avarasydämisenä ystävänä kaikissa niissä piireissä, missä hän liikkuikaan. Benito jatkoi monipuolisen taiteen tekemistä läpi koko elämänsä.”

Maija Hurri ja Veikko Manninen ”Mannisentie” (Aika Oy 1995), josta lainaus sivulta 13: ”Metsänhoitaja ja Helsingin Saalemseurakunnan johtaja Eino I. Manninen muutti perheineen vuonna 1935 Maseniuksen kadun varrelta silloiseen Pakinkylään, Huvilatien varrella sijaitsevaan omakotitaloon. Tuo talo on vielä edelleen pystyssä. Pakila oli silloin maaseutua, ja sekös oli mukavaa, ainakin Veikon mielestä.”

Aapeli Manninen s. 21.1903 Haukivuorella, k. 21.9.1967 Mikkelissä, oli merimieslähetyssaarnaaja. Puoliso Lahja Helmi Lahtinen. Aapeli Manninen aloitti 19-vuotiaana Suomen Merimieslähetysseuran palveluksessa. Hän oli kokenut hengellisen heräämisen hiihdellessään Hietajärven jäällä. Maallikkosaarnaajien kouluttaminen tuli seuralle tarpeelliseksi, sillä maassa oli silloin pulaa papeista. Tältä pohjalta nousi suunnitelma omasta opistosta, jonka perustamista rovasti Valtari tarmolla valmisteli. Päätös perustamisesta tehtiin joulukuussa 1923, pääsyvaatimukseksi opistoon asetettiin perämiehen tutkinto tai siihen verrattava koulutus. Aapeli Manninen kuuluin näihin muihin sopiviin. Aapeli Manninen vihittiin 26.2.1926 merimieslähetyssaarnaajaksi ilman täysiä pappisoikeuksia, joita Valtari oli vihittävälle hakenut. Tämä jäi opiston ainoaksi kurssiksi. Aapeli Manninen sai tuntumaa toimimalla kesäisin assistenttien sijaisena merimieslähetysasemilla Englannissa, Hollannissa, Belgiassa ja Saksassa Hampurissa.

Alavuden Mannisia

Mummoni Hulda Mattila os. Manninen suku on minulle isän puoleista sukua, jota tutkiessani olen päätynyt kaukaisimpaan Alavudella asuneeseen esi-isään Esaijas Ritola (Haveri), talollinen, s. 3.7.1791 Orivesi, k. 27.2.1868 Alavus. Esaijas muutti perheineen Alavuden Ritolan taloon ja sieltä Rinta-Mannisen tilalle ja siten sai sukunimekseen Manninen.

Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan kirjassa ”Sukunimet” Otava 2000 ”Talonnimilähtöinen Ritola on tuttu sukunimi Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla (Kurikka, Peräseinäjoki, Kauhajoki, Alavus, Jalasjärvi, lmajoki, Pulkkila, Haapavesi, Pudasjärvi, Piippola, Saloinen jne.). Alavuden Ritolan talon nimi mainitaan 1773 asussa Ritala, 1852 sieltä mainitaan Henrik Ritola.

Suuressa maatilakirjassa mainitaan, että Alavus sijaitsee Etelä-Pohjanmaan Lapuan yläjuoksun varrella Kuortaneen kihlakunnassa ja Alavuden tuomiokunnassa Seinäjoelta kaakkoon. Asutus on keskittynyt joen ja siihen kuuluvien Alavudenjärven ja Rantatöysänjärven rantamille. Pääelinkeino Alavudella on maatalous, mutta pienteollisuus on monipuolista käsittäen puunjalostus-, turve-, kivi-, perunajauho- sekä auto- ja konekorjaamoteollisuutta. Alavuden seurakunta kuuluu Lapuan hiippakunnan Lapuan tuomiorovastikuntaan. Se tuli Ilmajoen saarnahuonekunnaksi 1674 ja kappeliksi 1701. Itsenäisenä se on ollut vuodesta 1859.

Esaijas Juhonpoika tuli Oriveden Päilaxin Anttilan talosta Alavudelle ensin Ritolan tilalle ja sitten Rinta-Manniseen, josta sai sukunimekseen Manninen, jonka jäkeen maatila on ollut saman suvun hallussa.

Suuressa maatilakirjassa mainitaan myös, että Alavuden Rinta-Manninen tilalla on omistajana ollut  vuodesta 1928 alkaen mummoni Hulda os. Mannisen veli Toivo Manninen s. 5.8.1891, vaimo Hilda os. Koskinen. Tila sijaitsee Alavuden kylässä ja sen kokonaispinta-ala on 55 ha, josta metsää 38 ha ja peltoa 16 ha. Tila on tämän saman perheen halussa tiettävästi myös tänäkin päivänä.

Alavudella on myös Manninen niminen tila mainittu, jonka omistaja on vuodesta 1953 alkaen ollut Eero Ranta s. 14.1.1910, vaimo Rauha os. Ristimäki.

Metsä-Manninen tilan omistaja on vuodesta 1948 ollut Eino Manninen s. 10.5.1912, vaimo Sylvi Loukaja. Tila sijaitsee Alavuden kylässä 9 km kirkolta. Kokonaispinta-ala on 62,64 ha. Hirsisessä päärakennuksessa, joka korjattiin vuonna 1905, on 4 huonetta.

Mäki-Manninen tila, jonka omistaja vuodesta 1952 alkaen on ollut Kalervo Manninen s. 28.7.1925, vaimo Liisa os. Asunmaa. Tila sijaitsee Alavuden kylässä ja sen kokonaispinta-ala on 54 ha.

Jorma Lamminmäki ”Alavuden Mannisen suku” (Omakustanne 1998) kirjassa mainitaan mm., että Alavuden Mannisen talo on perustettu 11 päivä joulukuuta 1975. Mannisen RN:o 92 1/3 manttaalin perustetaan kruununtilaksi ja tilan perustaja oli Tusan torppari, pitäjänräätäli Simon Pänkälä (1747-1795) ja Maria Heikintytär Tusa (1750-1829), mutta Simon kuoli kuitenkin ennen Mannisen tilan virallista perustamista. Leski Maria Heikintytär asuu Mannisessa seitsemän elossa olevan lapsensa kanssa. Vanhin poika Juho on jo 20 vuoden ikäinen. Vuonna 1797 sinne muuttaa myös vävy Juho Heikinpoika Pänkälä. Leski muuttaa lapsineen takaisin Tusan torppaan 1802. Manniseen muuttaa Marian sisar vuonna 1802 Marketta Heikintytär Manninen os. Tusa (18.4.1766-25.1.1822) ja isännäksi tuli Marketan puolison Ala-Härkösen talon poika räätäli Kaarle Erkinpoika Manninen (s. 20.7.1756 Härkölä Alavus, k. 12.6.1840 Manninen, Alavus). Aluksi he olivat lampuoteina eli vuokraviljelijöinä ja vuodesta 1807 alkaen kruununtilallisina.

Vuonna 1829 suoritetun kyläjaon muutoksen jälkeen Manninen on Alavudenkylän RN:o 16. (v. 1840 talon manttaaliksi oli muutettu 1/8).

Vuonna 1828 jatkajiksi tulevat vanhin poika Heikki Kaarlenpoika (s. 16.9.1785 Ala-Härkölä, Alavus, k. 10.11.1857 Manninen, alavus) ja puolisona 27.11.1825 Susanna Matintytär Viinikka (1793-1859). Parin vuoden päästä Manninen tila jaettiin 1800-luvun alkupuolella, sillä silloin syntyi Metsä-Manninen. Isännäksi tuli Erkki Kaarlenpoika (1791-1853) ja puolisona Vappu Heikintytär Pynttäri (1791-1878). Erkki Kaarlenpoika Manninen saa immissionikirjan (asukasoikeuden) 4. elokuuta 1831 17” Mannisen taloon RN:o 16 Alavuden kylässä. Heikki Kaarlenpoika asui Mannisen tilan toisella puoliskollaa, eli päätaloa vuoteen 1837 asti, jolloin luovuttaa osuutensa kruununtilaan Simo Heikinpoika Tusalle. Itse hän muuttaa torppariksi Mannisten Kummon torppaan. Vuonna 1828 Erkki Kaarlenpoika tuli torppariksi Metsä-Manniseen ja saa siihen virallisen asukasoikeuden 1831 jolloin torpparista tuli kruununtilallinen. Erkki Kaarlenpoika Manniselle ja puoliso Vappu Heikintyttärelle syntyy viisi lasta.

Vanhimman tyttären tuleva mies Salomon Juhonpoika on valmis jatkamaan tilanpitoa ja Kaarle Erkinpoika luovuttaa tilapidon 15.11.1841 tehdyllä asiakirjalla tyttärelleen ja tulevalle vävylle. Salomon Juhonpoika Votila (1818-1891) tuo muuttokirjansa Virroilta Alavudelle 20.11.1841 ja hänet vihitään Kreeta Erkintytär Mannisen kanssa (1822-1913) kanssa 6.1.1842 Alavudella. Ajan tavan mukaan uusi tulokas otti Mannisen talosta sukunimensä. Vuonna 1856 Salomon laittaa alulle Metsä-Mannisen tilan perintö ja verotilaksi lunastamisen, tilalla suorittaa kruununnimismies Gustaf Westerstarnd ja herastuomari Heikki Jänikselä sekä lautamies Tuomas Härkönen katselmuksen 26.8.1856, sen jälkeen kun asiasta oli kirkossa kuulutettu. Katselmuksessa käytiin läpi tilan kaikki rakennukset, pellot ja metsät ja niiden kuntoa arvioitiin sekä arvo määrättiin. 12.3.1857 Salomon maksaa Lääninrahastoon tilan lunastushinnan 7 ruplaa ja 50 172 kopeekkaa hopeassa, ja näin asia etenee. Alavuden historiassa mainitaan, että Salomon Manninen oli perustamassa Alavuden kuntaa ja siten oli mukana kunnallislautakunnassa. Mannisen tilan numero oli 16 ja se kuului Alavuden kylään. Tähän Mannisen tilaan kuuluin neljä Mannisen taloa, kuten Rinta-Manninen, Kummu-Manninen, Metsä-Manninen ja Mäki-Manninen. Rinta-Mannisessa ja Kummu-Mannisessa asuvat asukkaat tulivat muualta ja ottivat Mannisen sukunimekseen.

Alavudelta Mannisia muutti myös pois, kuten Juho Kaarlenpoika Manninen, joka muuttokirjan mukaan 25.8.1810 muutti Alavuden kappeliseurakunnasta Jalasjärven Hirvijärvelle. Ajan tavan mukaan käsityöläisellä täytyi olla ruotsinkielinen sukunimi, joten Mannisesta tuli Manberg. Juho vihittiin 23.3.1811 Helena Mikontytär Liikaluoman kanssa. Heille syntyi 10:n lasta, joista viisi kuoli lapsena. Tämä Manbergien suku juurtui Jalasjärvelle.

Salomon Salomoninpoika Manberg (isä Salomon Gretanpoika Manberg) s. 5.2.1871 Jalasjärvi, Ylijokipii, oli kullankaivaja ja farmari. Muutti Jalasjärveltä 27.4.1889 Amerikkaan 18 vuoden ikäisenä. Vuonna 1892 siirtyi Etelä-Dakotan Black Hillssin kaupunkiin kaivostöihin. Talvella 1896 lähti Alaskaan Yukon Riverille ja Klondike Riverille kullankaivuuseen. Avioitui vuonna 1899 ja sai viisi lasta.

Pohjanmaalla ihmiset saivat monesti talonnimen sukunimekseen. Muuttaessaan taas toiseen taloon, silloin sukunimi muuttui myös, mutta Karjalassa ymmärrettiin sukunimi paremmin suvun nimeksi, joka seurasi ihmistä heidän liikkuessaan eri paikkoihin, niin se säilyi.

Mummoni Hulda Mannisen äidin nimi oli ollut Sofia Juhontytär Ruottinkoski/Ylinen syntynyt 2.8.1867. Ruottinkoski nimen historiaa: Vuonna syyskuun 2 päivä 1772 Alavuden syyskäräjillä Ruotsin kuninkaallisen Götan hovioikeuden auskultantti Johan Jakobsson sai oikeuden puoltolauseen perustaa Myllyaholle uudistilan nimeltä Ruotsinkoski. Lopullinen perustamislupakirjan hän sai samana vuonna syyskuun 21 päivä. Ruotsinkoski jaettiin jo 1700-luvun puolella kolmeen osaan: Yliseen, Alaseen ja Keskiseen ja näitä nimiä käytetään nykyään myös sukuniminä. Johan Jacobsson on ilmeisesti lähtenyt Alavudelta vuoden 1773 jälkeen ja oli hukkunut, eikä hänellä tiettävästi ole ollut puolisoa.

Hulda Mannisen äidinisä oli Alavudelta, joka oli vihitty 28.10.1859 (talollisen poika) Johan Johansson Ruottinkoski/Ylinen s. 10.11.1834 Pahajoella, k. 11.9.1913 ja vaimo talollisen tytär Sofia Henriksdotter Pömpeli s. 28.4.1841, k. 17.4.1903 Alavudella. Talo Bämböle myöhemmin Pömpeli oli perustettu Alavuden kylälle 14.12.1796. Johannes Johansson Ruottinkoski/Ylisen isä oli talollinen Johan Ruottinkoski /Ylinen s. 24.12.1806 ja vaimo Maria Henriksdotter Ruottinkoski/Ylinen s. 1.8.1805.

Iso-isäni Jaakko Mattilan vaimo ja mummoni oli Hulda os. Manninen Alavudelta, joka on ollut harras körttiuskovainen. Otavan Suuren Ensyklopedian mukaan körttiläisyys tarkoittaa seuraavaa: Kansanomaisen vaatetuksensa mukaan heränneitä kutsutaan myös körteiksi. Herännäisyys sai alkunsa Savosta ja Pohjanmaalta. Yhtenäistä kirkollista puhdasoppineisuutta rikkova pietismi alkoi vaikuttaa Suomessa 1600-luvun loppupuolelta lähtien. Suomessa 1700-luvulla esiintyi usein hurmoksellisia ilmiöitä. Tällaisesta alkoi myös Savon herännäisyys kesällä 1796, kun erään talon heinäväki joutui hurmoksen valtaan Iisalmessa, Savojärven kylässä. Liike levisi ja sai johtajikseen maallikoita. Varhaisimmat johtomiehet syrjäyttäen Paavo Ruotsalainen (1777-1852) nousi herännäisyyden suureksi auktoriteettihahmoksi ja itse asiassa loi persoonallisella vaikutusvallallaan koko herännäisyyden hengen. Varhaisvaiheessa esiintynyt hurmoksellisuus tukahtui, koska Ruotsalainen, Ukko-Paavo, ei sitä sallinut.

Mannisen asuinseudusta Alavudesta tietoa

Sirkka Paikkala, Pirjo Mikkonen, Ritva-Liisa Pitkänen, Peter Slotte ja Kirsti Aapala ”Suomalainen paikannimikirja” (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2007), josta lainaus Alavuden kohdalta: Alavus on kaupunki Etelä-Pohjanmaalla, ruotsiksi Alavo, Alavojervi 1557 (kylä), Alavo Capell 1741. Alavojärvi tuli nimeksi myös 1673 perustetulle saarnahuonekunnalle, josta tuli kappeliseurakunta 1701. Nimeä alettiin kirjoittaa asiakirjoihin ruotsinkielisessä muodossa Alavoträsk ja lyhyemmässä muodossa Alavo, joka oli kunnan virallinen ruotsinkielinen nimi vuoteen 1983. Kappeli kuului ensin Ilmajokeen ja vuodesta 1798 Kuortaneeseen. Vuosina 1835-1859 Alavus oli seurakunnan keskuksena, vaikka seurakunnan nimenä oli Kuortane. Alavo ja Alavuus olivat tuolloinkin käytössä paikkakunnannimenä ja tulivat 1859 myös seurakunnan nimeksi.

M. O. Karttunen ”Alavuden kirja – kuvaus kotiseudusta ja sen vaiheista” (Alavuden opettajayhdistys 1953), josta lainaus sivulta 9: ”Maaperänsä puolesta Alavutta ei voida siis laskea maakunnan viljaviin pitäjiin, mutta on taas huomattavasti edullisempaa kuin karut itäiset pitäjät. Alavus on todella välialuetta, joka lasketaan kuuluvan niin sanottuun Suomenselän alueeseen. Suomalmia on aikoinaan nostettu Alavudelta. Siitä on täällä myös pikkusulattimoissa valmistettu rautaa. 1700-luvulla täällä oli pappi nimeltä Gabriel Lagus, jota kansa kutsui parta-Lauksi. Tämä rakensi pappilan maalle pienen sulattimon eli masuunin (sellaista nimitettiin myös hytiksi), jossa saattoi valmistaa rautaa. Sinne hän ajoi ensin Ähtäristä 40 km päästä rautamultaa. Mutta sitten hän löysi Rautakorvesta (Aseman ja Lampimäen länsipuolelta) paikan, missä oli hyvää rautamultaa. Siitä hän valmisti kelvollisempaa rautaa. Olipa muitakin, mm. Härkösen isäntä, jotka innostuivat kaivamaan samasta paikasta suomalmia. Tämän kanssa Lagus joutui oikeuksistaan käräjöimään, saaden malmikuoppiinsa yksinoikeuden.” Asunmaan ja Nokiantorpan välillä on Hyttyvuori… Vasta 1500-luvun keskivaiheilla näyttää ensimmäinen kiinteä asutus syntyneen Alavudelle, jota siihen aikaan kutsuttiin Alavudenjärveksi (ruotsalaisissa asiakirjoissa Alavoträsk)… Vanhin asiakirjatieto on vuodelta 1558, silloin mainitaan 13:lla Lapuan Haapakosken talonpojalla olleen oikeuden kalastaa Alavuden järvissä… Ensimmäisen kerran mainitaan Alavudenjärvellä vakinaisia asukkaita maakirjassa 1550-luvulla, jolloin täällä oli neljä uutisasukasta. Todennäköisesti nämä neljä ensimmäistä taloa olivat Salmi, Röyskö, Tusa ja Kahra. Kaikki nämä sijaitsivat Kirkkojärven ympärillä ja ovat varmasti vanhinta kyröläistä joko Ilmajoelta tai Lapualta tullutta asutusta. Nämä talot jäivätkin ainoiksi ennen savolaisten tuloa tänne. Lähin naapuri oli silloin Kuortaneen Mäyry, sielläkin nuori uutisasukas… Savolaisaalto kohtasi Alavuden ja Töysän mäkien rinteet ensi kerran 1560-luvulla. Muuttoliikettä jatkui ainakin koko seuraavan vuosikymmenen. Monen nykyisen vanhan alavutelaisen nimen takana on joku savolainen uutisasukas. Ensimmäisten joukossa mainitaan Pietari Seppoinen, joka asettui varmaan kohta Rantatöysän vesien rannoille. .. Melkein koko suomalainen Etelä-Pohjanmaa on aikanaan kuulunut Kyrön vanhaan kirkkopitäjään, jota kutsuttiin myös Pohjankyröksi tai Isoksikyröksi. Sen vanha kivikirkko on ainoa keskiaikainen kirkko täällä. Kun asutus Alavudenjärvellä alkoi, oli jo lohjennut erilleen Ilmajoen pitäjä, joka puolivälissä 1500-lukua tuli itsenäiseksi emäpitäjäksi, ja sen kirkon vihki viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki vuosisadan alussa katolisuuden viimeisinä vuosina. Alavudelta olisi ollut helpompi kulkea Lapuan kirkossa, mutta alusta alkaen tämä luettiin Ilmajoen kirkkopitäjään yhtenä sen kaukaisimmista kylistä. Ilmajoen kirkko on siis ensimmäinen alavutelainen kirkko, jonka hautausmaahan kirkon juurelle lienee täältäkin ruumiita haudattu… Vaikka oli oma kirkon tapainen, pappi kuitenkin asui kaukana ja kävi harvoin. Kun asutus vähän laajeni, ryhdyttiin anomaan omaa kappalaista tänne. Saisihan joka sunnuntai kuulla omassa kirkossa saarnan ja pyhät toimitukset olisi helpompi saada hoidetuksi: lapset kasteelle ja ruumiit siunatuiksi sekä parit vihityiksi. Tämä toive toteutuikin, kun Alavudesta 1701 tehtiin oma kappeliseurakunta ja 1707 papin palkkaus määrättiin, jolloin oma kappalainen tuli tänne. Keskellä kaikkein vaikeinta aikaa, suuren Pohjan sodan riehuessa ja ison vihan kynnyksellä pääsi Alavus omaksi seurakunnaksi… Vanha saarnahuone ränsistyi pian ja kävi myös liian pieneksi. Kohta pikkuvihan jälkeen v. 1745 seurakunta rakensi toisen kirkkonsa vieläpä kellotapulin sen viereen… Rakennusmestarina toimi Heikki Katila eli Katilainen Vöyriltä, joka rakensi myös Lapuan kirkon ja korjasi Isonkyrön vanhan kirkon… Isoajakoa seurasi ennennäkemättömän vilkas asutuskausi varsinkin syrjäpitäjissä, joissa oli laajat metsät… Kolmessa vuosikymmenessä Alavuden talojen luku kohosi 29:stä 114:ään. Alavudella suoritettiin isojako vanhoissa taloissa 1760-luvulla. Nykyisen Asemanseudun vanhat talot Penttilä ja Haurunen perustetaan. Joen länsipuolelle syntyvät Haapa-aho, Ritola, Saksperi ja Lanamäki. Jokivarrella asutetaan Hallinen, Vaesoja, Hevonkoski, Soini, Pukkila, Raisio, Pömpeli, Kiviniemi, Tastula, Myllymäki, Jokela, Ikkala ja Ruotsinkoski. Joen itäpuolelle syntyy Ponnenjoen rannalle Särkikoski, Tusan puolelle Isoaho ja etelämmäksi Manninen, Autio, Maja, Pollari, Kurhela ja viimeksi Tenkula ja Kattelus. Varsinaisen Kirkkojärven ympärille syntyi vain Ansioniemi vuosisadan lopussa, joka vanhan tiedon mukaan annettiin ’ansiosta’ Asunmaan vävylle… Myös Rantatöysässä asutus laajeni. Järven rannalle syntyivät Siirilä, Ruuhela ja Jänikselä. Ympäristön maille asuttiin Seppä, Anttila, Häkkinen, Selkämaa, Mäenpää, Prinkkilä ja Pynttäri aina Vetämäjärven taa… Valtiopäivämies Tuomas Henrik Härkönen. Härkösestä tuli etevä maanviljelijä, joka aluksi hoiti kotitaloaan, mutta osti myöhemmin Haverin tilan, jonka saattoi hyvään kuntoon… Niinpä hänet 1877 valittiin tuomiokuntansa edustajaksi valtiopäiville talonpoikaissäätyyn… Säästöpankin johtokunnassa hän oli v:sta 1873 lähtien ja kun op. Mäkinen siirtyi paikkakunnalta, hänestä tuli puheenjohtaja ja samalla pankin hoitaja. Pankin vihreä, vahvasti raudoitettu raha-arkku siirrettiin Haveriin. Kun Härkönen oli myös vanginkuljettaja, heräsi eräässä vangissa himo ryöstää pankin. Sentähden, kun isäntä luottaen vankiinsa jätti hänet panematta yöksi rautoihin, tämä murhasi kesällä 1882 Härkösen emäntineen ja koetti päästä saaliineen pakoon. Hän epäonnistui, mutta korvaamattoman tappion hän paikkakunnalle aiheutti päättämällä yhden paikkakunnan merkittävimmän miehen elämän vasta 32 vuoden iässä… Alavudelta lähtivät ensimmäiset siirtolaiset v. 1883. Raisio kertoo seuraavana vuonna lähteneen jo 42 henkeä yhtäaikaa. Näin jatkui siirtyminen aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka, ollen korkeimmillaan vuosina 1904-05. Sortovuosien sotaväkeenottouhkaakin sai nuoria miehiä lähtemään. 1920-luvulla siirtyi jälleen runsaasti myös Kanadaan… Sapsalammin Keisalan talon tytär meni yhtenä muitten mukana. Hän otti Evijärveltä kotoisin olevan siirtolaisen miehekseen. Heidän poikansa Emil Hurja on kohonnut pitkälle uudessa isänmaassaan. Hän oli presidentti Rooseveltin lähimpiä miehiä ja edelleen huomattava USA:n politikko.”

Jouko Niemelä ”Suomen sodan aika 1808-1809 Alavudella Etelä-Pohjanmaalla” (J Niemelän Kirja Oy 2015), josta lainaus sivulta 4: ”Aikaisemmin on julkaistu kolme kirjaa, joissa käsitellään alavutelaisten talonpoikien kohtaloa Suomen sodassa. Ne ovat Alasen Etelä-Pohjanmaan historia IV vuodelta 1948, Karttusen Alavuden kirja vuodelta 1952 ja Kojosen Alavuden historia I vuodelta 1963… Runebergin sotavanhuksen esikuva, Alavuden ruotusotamies, Antti Moabinpoika Bohm oli syntynyt 27.9.1734 Kurikassa Paavolan talossa. Hänen vanhempansa olivat sotamies Moab Juhonpoika Brådd, joka oli myöhemmin sotilaana Läpväärtissä ja Maria Matintytär Kienokoski Isojoelta. Moab oli syntynyt Kauhajoella isonvihan aikana vuonna 1715 Susanna Filpuntyttären aviottomana lapsena. Isä saattoi olla venäläinen sotilas. Ilmajoella syntyi venäläiselle sotilaalle 1716 Moab-niminen lapsi. Tämä puoltaa sitä, että venäläiset halusivat lapsilleen Moab-nimiä, joten Antti Moabinpoika oli mahdollisesti jo kolmannen polven sotamies, ainakin toisen… Vaasan rykmentin alavutelaisruotujen… 10. Hevonkoski, Soini, Myllymäki, Ruotsinkoski, Pukkila, Pömpeli, Jokela ja Manninen: Isokyröläinen Jaakko Jaakonpoika Spänn oli tämän ruodun sotamies. Hän oli entiseltä nimeltään Saaripää, joka oli syntynyt 29.10.1787 Isossakyrössä ja hänen vanhempansa olivat Palhojaisten kylässä Jaakko Jaakonpoika Saaripää ja vaimonsa Kaisa Juhontytär.”

Eero Kojonen ”Alavuden historia I” (Alavuden historiatoimikunta 1963), josta lainaus sivulta 73 alkaen: ”Sukunimien nojalla on kyllä mahdollista tehdä päätelmiä, mutta sitä tietä voi täyteen varmuuteen päästä ainoastaan harvassa tapauksessa. Useat savolaissuvut olivat näet jo 1500-luvun jälkipuoliskolla levinneet varsin laajalle alueelle. Niinpä Seppoisen suvun kotitanhuavia olivat kenties Visulahti tai Sääminki, joissa samannimisiä esiintyi ainakin 1570-luvulla. Juoksuisia oli Visulahdella ja Rantasalmella, Haverisia taas Säämingissä ja Rantasalmella… Kaikki tulokkaat eivät jääneet Alavudellekaan. Muutamat siirtyivät muualle uusia ja parempia kaskimaita etsimään. Niinpä Alavudenjärvelle asettunut Lauri Haveri lähti tiettävästi takaisin Savoon. Alavudella hän oli veroa maksavana vain pari vuotta, sillä jo v. 1572 hänen talonsa oli autiona. Haverin nimi vain jäi elämään naapuritalojen asukkaiden muistissa. .. Maaliskuun 30 päivänä 1773 syntyi Pollari, joka raivattiin Polvensalon metsämäelle. Asumuksen alkuunpanija oli renki Juho Simonpoika, joka myös antoi yritykselleen Pollarin nimen. Lukkari Juho Otting raivasi Ritolan, jonka maaherra hyväksyi heinäkuun 13 päivänä 1773. Alatöysän talojen luku lisääntyi yli kaksinkertaiseksi. Ensimmäisenä syntyi Välimaa. Sen perusti salaperäinen auskultantti Jakobsson, jolla oli siis kaksi asumisyritystä yhtä aikaa vireillä. Nimensä talo sai siitä, kun sen tontti sijaitsi kahden puron, Lintopuron ja Murronojan välisellä mäellä. Välimaassa Jakobsson tuskin asui, ei ainakaan pitempään. Talo syntyi kuitenkin, mutta sai sittemmin Häkkisen nimen. Perustamislupa on allekirjoitettu marraskuun 16 päivänä 1772… 1700-luvun jälkipuoliskolla syntynyt torpparilaitos oli näet uudisasutuksen ja talojen halkomisen ohella varsinaisesti se henkireikä, jonka kautta suurin osa liikaväestöä pääsi pureutumaan maahan kiinni. V. 1747 kruunu antoi asetuksen, jonka mukaan perintötalot saivat oikeuden perustaa tiluksilleen verovapaita torppia… 1600-luvulla alavutelaisten harjoittamien elinkeinojen joukkoon liittyi tervanpoltto, jonka merkitys Alavuden oloille on ollut arvaamattoman suuri. Kun maanviljelys ja karjanhoito tarjosivat alavutelaisille yleensä vain jokapäiväisen ruoan ja toimeentulon, eränkäynti hieman lisäsärvintä ja silloin tällöin ehkä jonkin kolikonkin, oli tervanpoltto se elinkeino, jonka turvin talot ensi sijassa maksoivat verot, selviytyivät nälkävuosien ja sota-aikojen aiheuttamista lamakausista, laajensivat palkollisia palkkaamalla tiluksiaan ja raivioitaan sekä lunastivat kruununtilaluontoisia maita perintömaikseen… V. 1855 Alavudella oli kaikkiaan 25 myllyä, minkä lisäksi alavutelaisia oli osakkaina neljässä Kuortaneen myllyssä. Useimmat myllyt olivat yhtiöitä. Karsinakoskessa osakkaita oli yhdeksän, nimittäin Ritola, Haapa-aho, Lampimäki, Rajala, Bengtilä, Grönborg eli pappila, Setälä, Välimaa ja Ojala. Vuotta myöhemmin mainitaan osakkaana myös Härkönen. Vain Soukkala, Pyylampi, Lanamäki, Tusa, Asunmaa, Pänkälä ja Ikkala omistivat yksinään myllyn. Lähinnä teollisluontoisten elinkeinojen ryhmään on luettava myös 1600-luvun jälkipuoliskolla alkunsa saanut viinanpoltto, joka aikaa myöten selvästi kehittyi alavutelaisten yhdeksi sivuelinkeinoksi… Varsin pitkään palveli Alavuden seurakuntaa v. 1718 syntynyt Niilo Martinpoika Ritola, joka oli lukkarina edeltäjänsä jälkeen vuoteen 1770. Silloin hän luovutti toimensa vävylleen ja otti hoitaakseen suntion tehtävät. Ritola kuoli Alavudella joulukuussa 1790. Hänen vaimonsa oli Marketta Iisakintytär. Ritolan vävy ja seuraaja oli Juho Simo Otting, joka oli syntynyt v. 1747. Hän oli Putulan eli 76. sotilasruodun korpraalin Mikko Ottingin poika. Lukkari Ottingin vaimo oli Anna Niilontytär Ritola… Mutta mainittu noitajuttu oli puolestaan siksi merkittävä, että sen päähenkilöä Simo Olkkoista on pidettävä maakunnan kuuluna noitana. (A. Luukko, mt. III. ss. 736-739.) Simo Olkkoinen syntyi noin v. 1599. Olkkosen talon isäntä hänestä tuli isänsä Laurin jälkeen 1620-luvulla, mihin aikoihin hän oli myös kuninkaan metsästäjä. Noituudesta häntä ruvettiin epäilemään vasta ikämiehenä. Ilmajoen syyskäräjillä 1661 häntä syytettiin siitä, että hän olisi harjoittanut noituutta Pietarsaaren puolessa… Strang rupesi toistamiseen kertomaan niistä paikoista, joissa he olivat kulkeneet, esitti uudelleen suolaanlukemisseikat, mainitsi, mitä kustakin paikasta oli Olkkoselle annettu palkkioksi, ja tunnusti, kuinka Olkkonen oli väkeä pettänyt… Siksi oikeus tuomitsi Simo Olkkosen kuolemaan… Vaikka kirkkoherra Stenbäck lukeutui heränneisiin, körttiläisiä Alavudella oli vain muutamia. Varsinaiselle kansalle vieraaksi jäi myös beckiläisyys eli raamatullisuus, johon suuntaukseen lukeutuivat varapastori Karl Emil Stenbäckin lisäksi kirkkoherrat Sahlberg ja Schroderus… Myös evankelista uskonnollisuutta ja laestadiolaisuutta Alavudella oli jo 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä… Mutta Alavudella sai jalansijaa myös vapaakirkollisuus, jota ei luettu luterilaisen kirkon herätysliikkeisiin, vaan suorastaan harhaoppeihin. Tämä Englannista v. 1879 Suomeen saapunut suuntaus toimi kyllä aluksi yhteistyössä kirkon kanssa, mutta irtautui jo v. 1886 ja muuttui sen jälkeen ns. pyhitysliikkeeksi… Vapaakirkollisten nuorten johtoportaassa oli nimittäin kaksi Stenbäck-suvun jäsentä. Karl Emil Stenbäckin poika Väinö Stenbäck sai vapaakirkollisen herätyksen Helsingissä, hänen tätinsä, Karl Fredrik Stenbäckin tytär Lydia Stenbäck taas Hellman-sisarusten luona Vaasassa. Kumpainenkin toimi sitten evankelistana eli saarnaajana.”

Kimmo Oikarinen ”Nälkämaan korpien pieneläjät – Kainuun kruununmetsätorpat – asutus, – väestö ja -elinkeinot 1860-1922” (Oulun yliopisto 2013)

Jo vuonna 1858 Alavudella oli toiminnassa 24 sunnuntaikoulua, joissa oli 51 opettajaa ja n. 400 oppilasta. Kokonaisuudessaan sunnuntaikoulujen ohjelma vastasi myöhemmin toimineen kansakoulun alkuopetusta. Lasten opettaminen oli lähes yksinomaan rahvaan miehien ja naisien varassa, jotka hoitivat tehtävänsä palkattomasti. Eräs näistä opettajista oli talon isäntä Juho Ruotsinkoski.

Alavuden Mannisten lasten vaiheita

Jaakko Mattilan kirje pojalleen Veikolle 13.11.1968
Tervehdys täältä Temmeksen pitäjästä minä asun täällä Temmeksen pitäjässä. Ei ole kun noin kilometri Rantsilan pitäjän rajalle. Olen ollut täällä jo noin parikuukautta asumassa. Kuinka se siellä hurisee onko siellä lunta ja pakkasia, täällä on lunta noin neljäkymmentä senttiä paksulti ja pakkastakin yli kaksikymmentä astetta. Sain minä tässä kuukausi sitten veli Jussilta kirjeen Ameriikasta hän on melko avuton mies ei pääse liikkumaan kuin rullatuolilla hän on ollut siellä viisikymmentä yksivuotta, eikä ole käynyt kertaakaan välillä täällä Suomessa. Onko teille Topin porukka kirjoittanut eli käynyt siellä. He eivät ole minulle kirjoittanut eikä käynyt pitkiin aikoihin en tiedä missä he ovat olemassa. Oletko sinä vielä entisessä työmaassa töissä. Kävi Sulo viimekesänä minunkin luona oli Lahja ja joitakin lapsia matkassa missä lienee töissä tällä kerralla. Taidan lopettaa vointia mitä parhainta toivoo J Mattila

Jaakko Mattilan pojan Veikko Mattilan elämän vaiheita

Armeija-aikana Veikko asui Limingassa. Veikko muutti Limingasta Helsinkiin vuonna 1950 yhdessä veljensä Toivon kanssa. He asuivat Erottajan pommisuojassa eli väestösuojassa olevassa yhteismajoituksessa ja kävivät Koffilla töissä Hietaniemen rannassa. Toivo pääsi opiskelemaan Kotkaan teknilliseen kouluun rakennusalalle, mutta hänen täytyi harjoitella ensin kaksi vuotta, siksi hän oli Olympiakylää rakentamassa Käpylään aina Olympiavuoden 1952 syksyyn saakka, jolloin hän siirtyi Kotkaan. Rakennusmestariksi valmistuttuaan hän sai työpaikan Haminan varuskunnasta. Veikko siirtyi Alppilaan Pelastusarmeijan Alppikadulla sijaitsevaan miesten asuntolaan asumaan. Tämän jälkeen Veikko asui Kalevi Nordblomin ja Taunon kanssa Kruunuhaassa vuokralla. Veikko oli Suomen Kommunistisen puolueen jäsen.

Ennen tätä työtä Veikko oli Putkisto Oy:ssä nuorempana asentajana 1951- 1954 välisenä aikana ja Oy Radiator Ab 1954- 1958. Veikko oli saanut kurssitodistuksen putkiasentajan iltakurssilta, joka oli käsittänyt 42 tuntia tietopuolista opetusta ja käytännön harjoittelua työpajoissa ja työmailla vuonna 1951. Veikko Mattila on tehnyt pitkän työuran Helsingin kaupungilla, josta hän sai Suomen kaupunkiliiton hopeisen ansiomerkin tunnustukseksi 20-vuotisen toiminnasta kaupungin palveluksessa. Tämä ansiomerkki luovutettiin Helsingissä 1982. Veikon poika Pentti oli myös Helsingin kaupungin palveluksessa 20 vuotta ammattikoulun opettajana, jossa hän itse opiskeli 1970-luvun alussa. Veikon työt olivat alkaneet Helsingin kaupungilla 1958, jonka jälkeen hän toimi erilaisissa tehtävissä 1984 asti. Tämä Helsingin kaupungilla tehtävä työ oli pääasiassa toimia kuljetinlaitteen hoitajana siirrettäessä hiilikasoja laivoista maalle jne. Laivat toivat hiiltä eri maista ja laivoilla vieraillessa Veikko osti makeisia lapsille jne.

Jaakko Mattilan vaimon Hulda Mattilan kuoleman jälkeen yhteydet Mannisiin ovat katkenneet. Jaakko joutui antamaan pojat muiden elätettäväksi, kun menetti maatilansa koska ei ollut lyhentänyt velkojaan, joten polkupyörällään Jaakko vei pojat lähellä oleviin maataloihin ”vellirengeiksi” eli sijaiskoteihin. Jaakko isä oli menettänyt Ala Keeteri maatilansa pakkohuutokaupassa kunnalle, joka oli lohkaistu Suorsan tilasta ja Suorsan päätila ulottui Temmekseen asti. Tuohon aikaan jo pelkkä köyhyys on ollut helposti ivan aihe. Koska Jaakko ei voinut liikkuvan rakennusmiestyönsä tähden hoitaa lapsiaan, niin Toivo oli Männikköön sijoitettuna, joka työnään pumppasi keskusojalta vettä karjan juotavaksi. Veikko oli 9 ikävuodesta 14-vuotiaaksi Viljamissa Lestadiolaisen tilalla töissä, ja perheen isä Viljami piti pirttikokouksia kylällä ja oli suojeluskuntalainen kantaen kivääriä olallaan kylällä. Myös Sulo oli Veikkoa lähellä olleella Alila Lestadiolaisen perheen tilalla renkinä töissä.

Yhdysvaltoihin muuttaneet Häkkiset ja Manniset

Mummoni Hulda os. Mannisen vanhin sisko oli Ida Katarina Manninen s. 20.8.1888, joka muutti New Yorkiin. Ellis Islandin kotisivun matkustajaluettelohaun tulos ilmaisi, että Ida Manninen lähti Alavudelta Liverpooliin ja Liverpoolista Englannista ja saapui 7.10.1910 Ellis Islandiin Mauritania laivalla. Lähtöaikaan Idan ikä on ollut 22 vuotta. Idalla oli mukanaan serkkuja mm. Hilma Häkkinen (s. 28.1.1880 Alavudella). Ida kävi Suomessa 1949 ja oli avioitunut Kotkalaisen merimies Oksan kanssa ja Idan sukunimi muuttui Oksaksi. Ida Oksa oli muuttanut vuonna 1917 San Franciscoon, CA ja Ida kuoli 30.7.1966 lapsettomana. Ida oli ollut San Franciscon Suomalaisen Luterilaisen seurakunnan jäsen ja Ida on haudattu heidän hautausmaalleen.

Ida Oksan os. Mannisen muistotilaisuudessa San Franciscossa olivat seuraavat ystävät ja sukulaiset mukana: Jaatinen, Hilja Salin, Christian Partanen, Mary Oja, rouva W. Hirvelä, Janny Brennel, Lantai, Amanda Puranen, Oksa, mrs & Mr Lars Krup, Naimi Saarinen, Laina Smith, Jarl Lindfors, Ella Nylund, Mathilda Towler, Hulda Kivelä ja monia muita joiden nimistä en saa selvää.

Idan serkku oli Hilma Katariina Häkkinen, s. 28.1.1880 Alavus, k. 1.1.1972. Asui 680 Leighton ave. New Yorkissa. Muuttanut: 1903 Amerikkaan. Hänen äitinsä oli Maria Heikintytär Manninen, Häkkinen, emäntä, s. 22.10.1852 Alavus, k. 17.9.1924 Alavus. Hilman isä ja Marian puoliso: Salomon Erkinpoika Häkkinen, s. 6.6.1848 Alavus, k. 16.4.1931 Alavus. Muita Idan ja Huldan serkkuja jotka olivat muuttaneet Amerikkaan: Salomo Edvard Häkkinen , s. 17.5.1882 Alavus, k. 17.8.1950 Nevada, Washington. Muuttanut: Amerikkaan 1900, Alma Maria Häkkinen , s. 19.4.1885 Alavus, k. 29.6.1963 Amerikassa ja Lempi Josefiina Häkkinen , s. 10.10.1890 Alavus, k. 16.8.1954 New York. Muuttanut: Amerikkaan 25.9.1910.

Vaarini Jaakko Mattilan vaimon sisko Iida os. Manninen vieraili  vuonna 1949 Suomessa toukokuusta lokakuuhun saakka ja asui pääsääntöisesti Mannisilla Alavudella. Samaan aikaan vieraili Kuortaneella syntymäkodissaan pastori Eeli Merijärvi Yhdysvalloista. Merijärvi piti kotiseurat sisarensa Amalia Naaralan ja Iidan sisaren Liisa Naaralan luona, johon oli kutsuttu Iida Mannisilta. Ennen kuolemaansa Iida oli joutunut muuttamaan pienempään vuokra-asuntoon, sillä eläkeasiat eivät olleet kunnossa. Muutama kuukausi tästä oli Iida kuollut ja tieto oli tullut myös Suomeen.

Jaakko Mattilan poikien Jussin ja Toivon merkkitapaus oli viedä Hulda äidin kirjoittamat kirjeet postiin lähettäväksi Ida siskolle New Yorkkiin. Postissa udeltiin pojilta, että oikeinko New Yorkkiin saakka kirje lähetetään.

Ida Mannisen eli Ida Oksan Suomeen lähettämistä kirjeistä muutama on vielä tallella. Idan aviomies on  Gösta Edmund Oksa, syntyi Lohjalla 4.11.1898. Perheen isä on on Jalmari ja äiti Maria, jotka muuttivat Hankoon 1910 ja sieltä Orimattilan Törnävälle. Gösta oli ollut vuonna 1918 etsimässä töitä Oulusta, jossa oli liittynyt punakaartiin. Göstan nimi San Franciscossa oli Gaston Edmund Oksa ja hän kuoli 14.8.1935 keuhkotautiin San Franciscossa 36 vuoden ikäisenä, vaimo jäi kaipaamaan. Nämä tiedot ovat: Suomen Merimieskirkon aikakauslehti ”Merimiehen Ystävä”  joka on julkaissut merimiespappien lähettämiä tietoja ulkomailla kuolleista merimiehistä. Suomen Sukututkimusseura laati 1940-luvun puolivälissä vuosien 1882-1942 tiedoista aakkosellisen kortiston. Kortistoa voi käyttää Kansallisarkistossa ja se siirrettiin syksyllä 2002 tietokoneelle Suomen Sukututkimusseuran toimesta.

Näyttelijä Matt Damon on minun seitsemäs serkku (Geni.com) Alavuden Mannisten – Ritoloiden ja ja Mursuloiden kautta. Matt Damon syntyi Cambridgen kaupungissa Massachusettsissa. Hänellä on englantilais-skotlantilais-suomalais-ruotsalais-walesilaiset sukujuuret. Hänen äitinsä isällä, alkuperäiseltä sukunimeltään Pajari, on juuret Suomessa. Damonin isä Kent Damon oli pankkiiri ja kiinteistönvälittäjä, hänen äitinsä Nancy Carlsson-Paige taas varhaiskasvatuksen professori. Damonilla on myös vanhempi veli. Damonin juuret löytyvät Kemin Karihaarasta, josta hänen isoisoisä Nils Johan Olafsson-Pajari lähti Yhdysvaltoihin vuonna 1907 kahden veljensä kanssa. Damon aloitti näyttelemisen jo koulussa. Hänen koulunsa teatteriryhmä voitti kilpailuja useilla näytelmäfestivaaleilla.

Emil Edward Hurja syntyi 22.1.1892 Crystal Falls, Michigan, Yhdysvalloissa, k. 30.5.1953 Washington D.C:ssä.  Emil Hurja oli amerikansuomalainen poliittinen vaikuttaja, toimittaja ja kirjailija. Hurja oli uranuurtaja mielipidetiedustelujen käyttämisessä poliittisena välineenä ja Franklin D. Rooseveltin presidenttikauden aikana tehtyjen sosiaalisten ja taloudellisten uudistusten tärkeä taustavaikuttaja.  Hurja oli suomalaisten siirtolaisten poika, isä Matt Hurja (alun perin Matti Pitkäkangas) oli töissä kaivoksessa. Hän aloitti kirjapaino-oppilaana vuonna 1909, työskenteli postissa ja sekalaisissa töissä samalla kun opiskeli. Hän avioitui Gudrun Andersin kanssa 22. kesäkuuta 1919. Hurja työskenteli toimittajana sanomalehtialalla Daily American -lehdessä Teksasissa vuosina 1919–1926. Hän työskenteli finanssi- ja kaivosasiantuntijana New Yorkissa vuosina 1927–1931. Hurja julkaisi teoksen History of Presidential Inauguration (1932)^. Hänen kirjansa Westward Ho, Fare Paid ilmestyi 1937. Vuosina 1937–1939 hän toimi talousanalyytikkona ja vuosina 1939–1945 Pathfinder-lehden kustantajana ja päätoimittajana. Rooseveltin pyrkimys hallinnon keskittämiseen oli pettymys Hurjalle. Sen vuoksi Hurja siirtyi republikaaniseen puolueeseen ja asettui vuonna 1946 ehdokkaaksi edustajainhuonevaaleissa Michiganissa. Häntä ei kuitenkaan valittu.

Esaijas Mannisen kotipaikka Orivedellä

Alavudelle Ritolan ja Mannisen taloon asettuneet sukulaiseni 1800-luvulla tulivat Orivedeltä, jota tarkastelemme seuraavaksi:

Orivesi, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa. Kaupungissa asuu lähemmäs kymmentuhatta asukasta. Oriveden kunta perustettiin vuonna 1869. Vuoden 1986 alusta lähtien Orivesi on ollut kaupunki.  Keskiajalla alueelle muutti uudisasukkaita eräistä Kangasalan kylistä. Ensimmäinen maininta Orivedestä seurakuntana, joko itsenäisenä tai Kangasalan kappelina, on vuodelta 1466 erään käräjillä käsitellyn rajariidan yhteydessä. Käräjäpöytäkirjassa esiintyy muun muassa Oriveden Pappila. Orivesi mainitaan ensimmäisen kerran itsenäisenä pitäjänä ja seurakuntana vuoden 1540 maakirjassa, jonka mukaan siellä oli 56 veroa maksanutta taloa. Längelmäki ja sen mukana myös Kuorevesi erosivat Orivedestä vuonna 1593. Oriveden kautta kulki säännöllinen niin sanottu lukkarinpostin reitti vuodesta 1598 lähtien.

Ensimmäinen Orivedeltä tullut valtiomies oli Vetterkullaa viljellyt Jaakko Juhananpoika Kråkfelt, joka edusti kihlakuntaansa Tukholmassa vuonna 1675. Vuonna 1695 laskettiin ensimmäistä kertaa Oriveden ja Eräjärven yhteinen asukasmäärä – noin 2 400 henkeä. Muutama vuosi sen jälkeen tapahtui Oriveden historian tähän mennessä suurin katastrofi, kun noin joka kolmas asukas, 766 henkeä, kuoli suurena nälkävuotena 1697.  Vuonna 1727 Orivedellä pidettiin ensimmäiset omat markkinat ja niitä järjestettiin vuoteen 1801 asti, jolloin ne lakkautettiin. Vuonna 1741 rakennettiin pitäjäntupa, jossa voitiin pitää käräjät. Vuonna 1776 Orivesi naapuripitäjineen siirrettiin Turun ja Porin läänistä vastaperustettuun Hämeen lääniin. Oriveden viides kirkko, ns. Oriveden vanha kirkko, valmistui vuonna 1781. Kirkon kellotapulia rakennettiin vuosina 1783–1793. Vuonna 1860 Oriveden ensimmäinen kauppias, Alfred Grönfors, avasi kauppansa kirkonkylässä. Vuonna 1868 alkoi höyrylaivaliikenne linjalla Hämeenlinna–Orivesi–Länkipohja.

Vuonna 1872 kirkonkylällä alkoi toimia niin Oriveden ensimmäinen kansakoulu, kirkonkylän Kultavuoren koulu, kuten myös Kirkonkylän kirjasto.  Oriveden ensimmäinen postitoimisto avattiin Oriveden asemalla vuonna 1883 alun perin nimellä Orihvesi. Samana vuonna Kultavuoren koululla pidettiin myös Oriveden ensimmäinen maatalousnäyttely. Paikkakunnan ensimmäisen yksityispuhelimen hankki kauppias Wilhelm Grönfors vuonna 1887, seuraavana vuonna alkoi postipankkitoiminta. Juho Nisula kirjoitti Oriveden alueen ensimmäisen suomenkielisen paikallishistoriikin, Piirteitä Eräjärven pitäjästä. Janne Tulkki on Orivedeltä kotoisin oleva suomalainen laulaja, lauluntekijä ja muusikko. Äänialaltaan Tulkki on bassotenori, minkä lisäksi hän soittaa tenorisaksofonia, pianoa ja kitaraa. Vuonna 1999 ensimmäisen albuminsa julkaissut Tulkki voitti television Syksyn sävel -kilpailun vuonna 2001 kappaleellaan ”Yksinäinen pitkä tie”.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Marja-Liisa Kulmala ”Hällinmäestä Häkkilään – Kalle Fredrik Mannisen suku” (Omakustanne 2012)
Riitta Maria Heino ”Mann – Mannin – Manninen – sukututkimus Mannisten suvusta ” (Omakustanne)
Erkki Manninen ”Manninen II – Suvun tarinoita Kainuusta ja Koillismaalta” (Puhoksen Mannisten sukuseura 2012)
Pekka Lappalainen ”Pieksämäen seudun historia I-II” (1961)
Risto Siltanen ”Jumalan ja ihmisten palveluksessa – Veikko Mannisen elämänkerta” (Kuva ja Sana)

Linkkejä:

https://jurvansuu.net/parkkinen_manninen_suku.htm

https://www.lahtomaa.fi/Omat/Koivisto/K%C3%A4sialaopas.pdf

Kuvagalleria