Olen syntynyt Helsingissä 1950 luvulla, kun vanhempani muuttivat Oulusta ja Ilomantsista Helsinkiin työn perässä. Olen miettinyt mikä minut veti kirjapainoalalle, sillä heti ei tule mieleen, että suvussa olisi kirjapainajia. Vanhempien rakentaessa talkootyönä Tapanilaan omakotitaloa, niin lähettivät meidät lapset Ilomantsiin äitini vanhempien maatilalle. Maatilalla asui vielä kaksi enoani, jotka olivat muutaman vuoden vanhempia kuin minä. Mummollani Hilja Volotisella oli Kukkonen-Renqvist-Reenpää sukukirja, jonka hänen veljensä Otto Johannes Kukkonen oli tuonut. Otto Kukkonen oli ollut Otavan kiertävä kirjamyyjä mm. Viipurissa, sekä kiinteistön välittäjänä Turussa myöhemmin sodan jälkeen. Kukkonen-Renqvist-Reenpää sukukirjan viimeisellä sivulla olivat mummoni miehensä Emil Volotisen ja veljensä Otto Kukkosen kanssa mainittu. Myöhemmin olen jatkanut tätä sukuselvitystä. Otavan perustaja Alvar Renqvist on minun pikkuserkku kahden sukupolven erolla.
Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan ”Sukunimet” (Otava 2000) on mainittu Kukkonen sukunimestä mm. näin: ”… on Jouko Vahtola (1980) päätynyt vanhojen lähteiden perusteella pitämään muinaissuomalaisen henkilönimen Kukko lähtöseutuna Hämettä. Esim. Pirkkalassa esiintyy Kukkolan talo ensimmäisistä verokirjoista alkaen. Hämeestä nimi olisi muuttajien mukana joutunut Karjalaan… Esim. Pirkkalassa esiintyy Kukkolan talo ensimmäisistä verokirjoista alkaen. Hämeestä nimi on muuttajien mukana joutunut Karjalaan. Myös sukunimi Kukkola on käytössä laajalti varsinkin Kouvolan ja Kotkan, Tampereen ja Hämeenlinnan, sekä Oulun seudulla.”
Suomessa on useita Kukkosten sukuja, mutta onko heillä yhteistä esi-isää? Äitini äiti Hilja os. Kukkonen Ilomantsista kuuluu Ilomantsin Kukkosiin, mutta kuinka nämä liittyvät muihin Kukkosiin on arvoitus. Tämän vuoksi eri Kukkosten sukuun kuuluvien miesten tulisi teettää isälinja Y DNA testejä, jotta tähän ongelmaan löytyisi vastauksia. Seuraavaan selvitykseen olen koonnut kirjallisuudesta löytyviä kuvauksia Kukkosista, jotka eivät välttämättä ole sukua toisilleen.
Veijo Saloheimo kirjassaan ”Viipurinkarjalaiset kotona ja maailmalla 1541-1620, Viipurinkarjalaisten sukunimien esiintyminen muualla Suomessa ja lähialueilla liikkuvuuden mittarina” Suomen Sukututkimusseuran juhlajulkaisuja 57, 2006 mainitaan mm. näin: ”Kukko ja Kukkonen kuulunevat yhteen. Savitaipaleen Hevosojalla asui 1571 Heino ja Joutsenon tulevalla kirkolla Martti Kukko, Viipurissa Mauno, Vesilahden Suonolassa Jaakko ja Heikki Kukko. Vuonna 1590 asui Mikko Kukko Kivennavan Rantakylässä, Niilo Muolaan Taaperniemessä, Paavo Pällilässä sekä Heino Kukkonen Uudenkirkon Kukkolassa… Kukkosia asui 1543 kaksi Haanusta, Paavo ja Pekko Antrean Kukkolassa… Hankasalmen Armisvedellä asui 1571 Lasse, Laukaan Haapamäessä Paavo, Pihtiputaan Kolimassa Antti, Multian Vekkueella Matti sekä Ähtärissä Juho ja Paavo Kukkonen. Paavo karkasi 1601 Värmlantiin Gräsmarkin Långnäsiin ja Olli 1598 ensin Mikkelistä Orsaan, josta hänet passitettiin Amerikkaan… Vuonna 1613 Kurkijoen Elisenvaarassa Olli Kukkonen.”
Kanslianeuvos Osmo Durchman kirjoittaa v. 1928 ”Alvar Renqvistin sukuperä”.
”Renqvist-suku on haaraus Kukkosen suvusta Ilomantsin Sonkajassa. Kukkonen tavataan jo keskiajalla. Niinpä siinä tuomiossa, jolla Pohjois-Suomen laamanni Sune Sunenpoika tammikuun 13. (jn octaua epyphanie Dominj) 1441 ’stru’ Birgitta Klauntyttärelle tuomitsee puolet kalavedestä Vola- ja Sulkavajärvissä Kangasalla ja sakottaa R(u)okolan Erkkiä kalastuksesta tässä puoliskossa, mainitaan todistajana mm. Eskel Kukkoynen. Heinäkuun 19/26. 1462 tavataan Pälkäneellä lautamies Laurens Kvkkoyn (Kåckoi) ja samassa yhteydessä Kawpi Kwkalasth Kukkolan kylästä. Lokakuun 2. 1466 tavataan todistajana Peter Kukkona ff Asikala. 1500-luvun keskipaikkeilla Kukkonen-nimeä tavataan myös Etelä-Hämeen pitäjien erämaassa Rautalammilla, jossa Haapaniemessä ja Armisvedellä 1564 oli Kukkos- (Kuckoi-) nimisiä tilallisia (KA 8769, s.643). Samoihin aikoihin on sukunimi levinnyt kautta koko Savon ja Pohjois-Karjalan kuuluen tämän maakunnan ’suursukujen’ siihen ryhmään, jonka jäsenluku v. 1890 sukunimitilaston mukaan vaihteli 500-1000 edustajan välillä (KA 8892, s. 702). Savonlinnan läänin nimismieskunnissa oli 1571 Kukkos- (Kuckon-, Kuckoinen-, Kuckainen-) nimisiä verotettuja Visulahdella 2, Pellosniemellä 3, Juvalkla 8, Rantasalmella 6 ja Tavinsalmella 2: Säämingissä sen sijaan ei yhtään (KA 9768, s. 323). Ilomantsin Kuuksenvaarassa (Meskonvaarassa) tavataan 1689 ja 1696 tilallisena Samuel Kukkonen. (S. V. A. 9762:1171; 9790:1092). Vuosien 1696-1721 väliltä puuttuu tilikirjoja ja 1722 v:n maakirjassa, joka on pahasti tärveltynyt, ei ole ketään Kukkos-nimistä mainittu. Seuraavana vuonna 1723 on Sonkajan kylän viimeisen 16. talon omistajana Olli Kukkonen, josta polveutuu 6. polvessa Alvar Renqvist.” Lähteet: (KA 8769, s.643), (KA 8892, s. 702), (KA 9768, s. 323).”
Ilomantsin ja Suojärven talvikäräjien pöytäkirjassa 6-9/3 1734. ”Bonden Olof Kåkoin ifrån Songaja framkom och gaf Rätten till kienna, huru som han effter freds slutet tillträdt et derstädes warande Crono hemman hwilket Omasa Grisarna till förene innehafft, och som han kommit utj Ehrfarenhet att Gaurila Räckäläin ifrån Mägräjerfwj under dentjd hemman legat i Skatwrak tillwält sig deraf äng beståendes Ludelax skall hafwa jembwähl om denne äng kundskap och han dess ljfzjd såssom warande en gammal och till hög ålder kommen man intet kan giörä förwissad, dy war Olofz begiäran det Isak till wjdare kunde blifwa afhörder, hwilken med tillbunden Edh berättade att denne Wäpsansarj äng till förene lydt och leegat under Olofz åbodde hemman., hwilcket uppnå begiäran annoterades och Olof till et laga bewjs uthur Protocollet Extraheras bewiljat blef.” Olli Kukkonen toimi lautamiehenä 1737 – 1739.
Suuri Maatilakirja Ilomantsista kertoo Alapiha tilanomistajasta Olli Kukkosesta, joka syntyi 16.12.1887, jonka vaimo on Riitta Sofia os. Kettunen s. 22.1.1901. Tila on erotettu Kanalan kantatilasta, joka on ollut suvulla vuodesta 1723 alkaen.
Osmo Durchman & Lotte Reenpään kirjassa ”Kukkonen, Renqvist Reenpää suku” sanotaan lisäksi näin Henrik Renqvististä: ”Svartholman vankilan saarnaaja 1826. Sortavalan kappalainen 1835. Kuollut Sortavalassa 1866. Seurakuntalaiset pystyttivät hänelle hautapatsaan 1887 ja 1943 pystytettiin muistomerkki hänen pappilansa paikalle Sortavalassa. Sodan jälkeen pystytettiin uusi muistokivi vuonna 1953 Ilomantsin kirkon kupeelle.” Helsingin Sanomissa oli artikkeli Musta saaren linnakkeesta eli Svartholmasta. Loviisa perustettiin 1745 raja- ja linnoituskaupingiksi. Degerbyn ratsutilan mukaan nimetty kaupunki muuttui 1752 Loviisaksi Ruotsin kuningattaren Loviisa Ulriikan mukaan. Svartholmaa alettiin rakentaa 1747 ja se sijaitsi vain kymmeniä kilometerejä suojattomalta itärajalta länteen. Svartholma oli tärkeä kuninkaantien suojana. Linnoituksen suunnitellut Augustin Ehrensvärd oli innokas kasvien tutkija.
Arvo M. Soinisen ”Rantasalmen historia” Rantasalmi 1954 Rantasalmen seurakunta ja kunta. Kirjasta muutama lainaus: ”Rantasalmen vanhimmat suvut”. Luettelo käsittää vuoden 1561 maaluettelossa ja vuoden 1664 verollepanomaakirjassa esiintyvät suvut. Nimet on ryhmitelty kylittäin vuoden 1664 kyläjaon mukaan… Harjurannassa Kankkunen, Kukkonen jne.”
Oulun ja Sortavalan välillä liikkuivat laukkukauppiaat (laukkuryssät), niin kuin voidaan todeta seuraavan lainauksen avulla: Anna-Maija Raittila ”Suomen kirkkohistoria” josta lainaus: ”Henrik Renqvist (1789-1866) kiersi kulkukauppiaana Oulun ja Karjalan (oli kotoisin Ilomantsin Sonkajasta) välillä. Näillä kauppamatkoilla hän tuli tutkineeksi Arthur Dentin Totisen kääntymisen harjoitusta. Tuo kirja paljasti, että häneltä puuttui elävä usko. Ystävien rohkaisemana hän valmistui 28 vuotiaana papiksi. Kun hän siirtyi papinvirkaansa Liperiin, hän huomasi joutuneensa sangen pimeään Karjalaan. ”
Henrik Renqvistin syntymän 200-vuotisjuhlissa Ilomantsissa 5-6.8.1989 pidetyt saarnat ja puheet, Prof. Aimo Turunen ”Rukouksen ja taistelujen mies”, kirjoittaa mm. näin: ”Uutta vaihetta Heikki Kukkosen elämässä merkitsi hänen siirtymisensä sodan jälkeen Turkuun suorittamaan teologisia opintoja. Siellä hän sai asunnon hurskaan kirjansitoja Juhana Agreliuksen luota, ja tällä miehellä tuli olemaan suuri vaikutus nuoren opiskelijan kehitykseen. Agrelius oli tunnustautunut Saksan pietistiseen uskonsuuntaukseen, ns. herrnhutilaisuuteen, jolla oli vaikutusta myös Heikki Kukkoseen. Agrelius neuvoi Kukkosta monissa asioissa ja nimenomaan hän antoi sysäyksen nimen muuttamiseen Heikki Kukkosesta Henrik Renqvistiksi, puhtaaksi oksaksi totisessa viinipuussa. Turussa Henrik Renqvist oli jatkuvassa yhteydessä uskonnollisten henkilöiden kanssa ja toimi mm. Tukholman evankelisen seuran kirja-asiamiehenä ja opintojensa ohessa teki jatkuvasti kirjallista työtä. Kun opinnot olivat jääneet sodan vuoksi hajanaisiksi, hänen oli suoritettava ylioppilastutkinto. Se valmistui toukokuussa 1815, ja todistuksen pappistutkinnon suorittamisesta hän sai yliopistosta 21. helmikuuta 1817. Sen jälkeen hänet määrättiin Liperin kirkkoherran N. J. Peranderin apulaiseksi. ”
Heikki A. Reenpään kirjassa ”Pojanpoika” Otava 1998, sanotaan: ”Isäni ja hänen veljensä päättävät kolmekymmentäluvun puoliväliin tultaessa suomentaa sukunimensä, jota neljä sukupolvea Renqvistejä on kantanut. Asia vaatii lukemattomia sukukokouksia, ja niissä käydään hyvinkin kovaäänisiä keskusteluja. Muistan herrojen aina sulkeutuneen isoisäni suureen kirjastoon väittelemään; rouvien ei sallita lainkaan osallistua keskusteluun, mutta kirjaston ovea ei kuitenkaan suljeta niin tiukasti, etteikö puhe hyvin kuuluisi isoäitini saliin, jossa rouvat istuvat hiukan tyytymättöminä siihen, ettei heidän ääntään asiassa kuulla. Minäkään en ole vielä niin vanha, että saisin osallistua päättämään näin tärkeästä asiasta, saan istua naisten kanssa salissa. Miehet pohtivat, olisiko otettava suvun vanha nimi Kukkonen uudelleen käyttöön, mutta tätä vastustaa setäni Hannes Renqvist; hän ei halua ruveta Kukkoseksi. Hänen mielestään olisi otettava käyttöön kerta kaikkiaan sellainen nimi, jota kenelläkään muulla ei ole, ja hän ehdottaa uudeksi sukunimeksi av Rehnehjelmiä. Toiset suvun miehet eivät osaa pitää tätä nimeä onnistuneena. Isäni hyviä ystäviä on Pohjoismaiden Yhdyspankin Katajanokan konttorin johtaja Hevonpää, tunnettua Hevonpäiden sukua Viipurista. Isäni kunnioittaa häntä kovin ja pitää hänen sukunimeään sellaisena, jonka jokainen varmasti kerrankin kuultuaan muistaa; niin miehet tätä Hevonpäätä ja Renqvistiä aikansa käänneltyään päätyvät vuonna 1935 nimeen Reenpää, jonka kaikki vihdoin hyväksyvät.”
Reenpään sukuun on avioliittojen kautta tullut joitakin Ehrnrootheja.
Niklas Jensen-Eriksen, Sakari Siltala ja Ahto Apalahti ”Ehrnrooth – Kenraali- ja liikesuku modernin Suomen synnystä 1750-1950” (Siltala 2017).
Karjala -lehti tiistaina lokakuun 30 päivä 1928, jossa oli ilmoitus:
”Kaipauksella ilmoitamme, että poikamme ja veljemme Teodor Kukkonen synt. 23.10.1899 Johanneksen Kukkolassa, kuoli 26.10.1928 äkillisen verisyöksyn murtamana kotonamme Kukkolassa jättäen kaipauksella muistelemaan äidin, isän, 3 veljeä, 2 siskoa, veljen vaimon, sedät, tädit, serkut y.m. sukulaiset ja tuttavat.
Matilda, Ville, Konsta, Arvo (o.s. Kukkonen) Anna ja Impi Kukkonen, Ester ja Otto Kukkonen.
On tuonelan lehdossa rauhaisaa, siellä uupunut unehen uinahtaa. Sill’ tuskat tunnu ei, myrskyt maan, ken tuonen tuutuhun uinahtaa.”
Heikki Kukkonen s. 9.5.1883 Ilomantsissa muutti sukunimensä Onnelaksi ja kuoli 9.4.1955 Helsingissä, joka on haudattu Helsingin Malmin hautausmaalle Onnelana.
Yrjö Blomstedt ”Kukkonen -sukukirja”, josta Heikki Soininvaara on esitellyt tämän teoksen Genos-lehdessä 32(1969) seuraavasti: ”Kukkosten suku on ensimmäisenä talonpoikaissukuna maassamme julkaissut oman sukukirjan, joka sisältää korkeat vaatimukset täyttävän selvityksen nykyisen Suonenjoen Lietemäen kylästä polveutuvasta ns. Rieponlahden Kukkosten suvusta. Sukukirja, joka on julkaistu Kukkosten Sukuseura r.y:n toimesta, jakaantuu neljään osaan, joista ensimmäisen muodostaa katsaus Kukkosten suvun alueelliseen levinneisyyteen aina 1700-luvulle, toinen osa käsittää varsinaisen selvityksen Rieponlahden Kukkosista, kolmannessa osassa on luettelo Rieponlahden Kukkosten suvun erään keskeisen jäsenen Gabriel Kukkosen (1807-1871) jälkeläistöstä, johon sukuseuran toiminta alunperin rajoittui. Neljännessä osassa selostetaan Kukkosten Sukuseuran toimintaa ja tehtäviä.
Kukkosten alkuperästä on päädytty arveluun, että Antrean Kukkolaa on aiheellista pitää Kukkosten varsinaisena kantaseutuna, josta sukua on levinnyt muualle Karjalaan ja edelleen Savoon ja jopa Pohjanmaalle Säräisniemelle ja Muhokselle saakka. Rieponlahden sukua on assistentti Arvi Ilmoniemi voinut selvittää aina 1600-luvun alussa Juvan (myöhemmin Pieksämäen) Hietasten neljänneskunnassa tavattavaan Eerik Kukkoseen, jonka pojanpojanpoika Eerik Pekanpoika Kukkonen tuli 1678 talolliseksi Rieponlahteen. Hänestä polveutuva Kukkosten suku on sukukirjassa esitetty vakiintuneessa genealogisessa taulumuodossa, joskin eräitä sukuhaaroja on jätetty selvityksen ulkopuolelle. Tämä rajaaminen on tietenkin tutkimuksen kannalta valitettavaa, mutta lienee kustannusnäkökohtien sanelema.”
Yrjö Blomstedt on laatinut kirjan Kukkosista vuonna 1959, sillä hän oli saanut toimeksiannon Kukkosen sukuseuran puheenjohtajalta ja kenraaliluutnantti Eerik William Kukkoselta ja varapuheenjohtaja, toimitusjohtaja Emil Kukkoselta. Blomsted toteaa, että Kukkonen sukunimen levinneisyysaluetta on Pohjois-Savo ja Karjala. Sukunimen -nen päätteisyys ja muoto yleensäkin osoittaa sen selvästi kuuluvan itäsuomalaiseen nimityyppiin. Kukkonen nimi tavataan historiallisissa asiakirjoissa Hämeen Pälkäneeltä. Tämä ja eräät muut 1400-luvun asiakirjat ilmaisevat heidän asuinpaikkansa, eli Kukkolassa asuva, eikä osoita varsinaista sukunimeä. 1540-luvulla mainitaan Kukkosia sekä Karjalassa että Savossa. Kukkosia on asunut 1540-luvulla Haukiveden äärellä Rantasalmen pitäjässä. Rantasalmella on asunut rypäs Kukkosia. 1570-luvulla Kukkosia on siirtynyt Pohjanmaan savolaisvyöhykkeelle, jossa Antti Kukon eli Kukkosen suku ei Siikasavossa pitkälti jatkunut, kun Hirvasniemen nykyisen Lumijoen Kukkoset jättivät muistoksi ainakin talonnimen, jota vielä 1600-luvun lopulla näyttää isäntänä isännöivän savolaisperäinen suku. 1600-luvun alussa Kukkosia on saapunut Toholammille, josta jatkaa Muhokselle ja Säräisnimelle. Pohjanmaan Kukkoset näyttävät lisääntyvän runsaasti, sillä esimerkiksi 1712 oli Säräisnimellä parikin Kukkosta, Muhoksella yksi ja nykyisen Utajärven Ahmaskylässä peräti kolme Kukkosta. Nämä talonnimet ovat länsisuomalaiseen tapaan muodostuneet takaisin sukunimiksi talojen vaihtuville erisukuisille isännille. Gallenius sukunimen on ottanut Muhoksen Kukkosiin kuulunut Oulun porvari Matti Kukkonen. Hänellä oli kolme poikaa, kaikki porvareita Oulussa 1600-luvun jälkipuoliskolla. Poikien sikupolvi omaksui sukunimekseen Gallinius eli Gallenius (kukko = lat. gallus). Oulussa tämä suku lienee päättynyt raatimies Ambrosius Ambrosiuksenpoika Galleniukseen.
Lumijoella Pohjois-Pohjanmaalla on viisi taloa Kukkosia ja heidän ensimmäiset talonhaltijat: Kukko No 24 (Kukkonen, Ylikukkonen), Lumijoki (Tuomas Nikunpoika 1568 – 1575 leski Briita 1576 – 1582). Kukko No 25, a (Alakukkonen, eronnut tilasta Kukko No 24, a), Lumijoki (Heikki 1713). Kukko No 25, b (eronnut tilasta a omaksi tilakseen v. 1828), Lumijoki.
Suuressa maatilakirjassa Alavudelta mainitaan Kukkonen maatila, jonka omistaja vuodesta 1955 alkaen on ollut Eero Saaren perikunta. Tila sijaitsee Rantatöysän kylässä ja sen kokonaispinta-ala on 102 ha.
Erään Kukkosten sukulinjan tiedossa oleva kantaisä on toistaiseksi torppari Olavi Aabrahaminpoika (Olaus Abrahami) Kukkonen, joka on syntynyt noin vuonna 1727. Mistä hän on tullut Valkjärven pitäjän Walkiamatkaan, jossa hänet on vihitty, ei ole tietoa. Kukkosia on tuolloin asunut lähialueella sekä Kivennavalla että Raudussa. Olavi on Helena Maria Kukkosesta laskien hänen isoisoisoisänsä.
Ulla Koskinen ”Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin perheen elämä 1500-luvulla” (into 2022), josta lainaus sivulta 222: ”Palkkaluetteloihin on merkitty usein erikseen Vesunnan ja Kurjalan kartanoiden palkolliset. Kurjalassa työskenteli 1953 16 miestä ja 11 naista… Suurin osa kartanoiden työväestä lienee ollut kotoisin lähiseuduilta. Joukossa oli yhä kokonaisia perheitä, esimerkiksi Kukko-Matti, Valpuri Yrjöntytär Kukko, Olavi Matinpoika Kukko ja Jaakko Matinpoika Kukko (SE/RA AHTs3, Kartanoiden tilit v. 1595; Koskinen 2011b: 301).
Pekka Kukko ”Kukkojen suku II – Talonpoikaissuku Karjalan kannakselta Pyhäjärveltä 1591” kirjasta lainaus sivulta 10: ”Vuonna 1591, siis jo 11 vuotta Pontus de la Gardien sotaretken jälkeen, asui ainakin yksi Kukko tukevasti pyhäjärveläisellä maaperällä. Vuoden 1591 veroluetteloon oli merkitty ’Kucko Pouell’. Kylä, missä hän tuolloin asui, on ’Kima Jerffui’ Kylä kuului tuolloin Sakkolaan, mutta koska se on Kiimajärven rannalla, on tuntemastamme Pyhäjärvestä kysymys. Kahden seuraavan vuoden veroluettelossa nimi oli kirjoitettu muotoon ’Kucko Påauell’ ja asuinpaikaksi edelleen Kiimajärven kylä… Oliko tuo Pouell Kucko alpuperäisiä karjalaisia, joiden esi-isät olivat asuneet Pyhäjärvellä pakanuuden ajalta alkaen, ja jotka ruhtinas Jaroslav oli kastanut kreikanuskoon jo 1220-luvulla. Vai oliko hän ’äyrämöisiä’, niitä luterilaistuneita karjalaisia, joiden esi-isät olivat Pähkinäsaaren rauhanteossa 1323 jääneet rajan länsipuolelle, siis Ruotsin puolelle ja josta sitten muutti Pyhäjärvelle Pontuksen sotaretken jälkeen. Tai tuliko hän ehkä kauempaa Suomesta, karjalaisen asuma-alueen ulkopuolelta, Satakunnasta, Savosta, Hämeestä, tai Varsinais-Suomesta.”
Alvar Renqvistin juhlajulkaisussa 15.2.1928 Otava, Alvar Renqvistin täyttäessä 60 vuotta on Ernst Lampén kirjoitus Alvar Renqvistin savolaisuudesta sivulla 75 alkaen, josta seuraava lainaus: ”Yleisesti tunnustettuahan on, että Pohjois-Karjala on savolaisten siirtomaata. Vaikka se jäikin Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Venäjälle, siis karjalaisten haltuun, kansoittui se hyvin hitaasti. Rintamaan karjalalaiset kävivät siellä vain riistaretkillään. Silloin kaskenpolttajat savolaiset rupesivat tunkeutumaan maahan. Kreikkalaiskatoliset karjalaiset joutuivat kohta vähemmistöön, vaikka heillä olikin hallussaan multaiset vesistöjen rannat. Savolaiset kapusivat tapansa mukaan mäkien rinteille, joissa oli lääniä vaikka mitä myöten ja joilta ei sopivia halmemaita puuttunut. Kaikkein omituisinta oli, ettei valtakuntien raja heitä ollenkaan tuntunut estelevän. Vuosien 1601 ja 1613 välillä, jolloin Pohjois-Karjala vielä kuului Venäjälle, muutti yksin Tavisalmen pitäjästä (Kuopiosta) 256 perhettä tänne. Se merkitsee jo pientä kansainvaellusta, sillä kullakin perheellä oli ainakin 8 lasta. Sitä pidetään vieläkin keskinkertaisena avioliiton satona Karjalan ja Kajaanin saloilla… Niin rajua oli tämä siirtyminen Savosta Karjalaan, että Kustaa II Aadolf kauhistui ja lähetti ankaran käskyn Itä-Suomen linnojen haltijoille, että heidän piti ankarasti rangaista tällaisia siirtolaisia ja tehokkaasti estellä heitä karkaamasta pois valtakunnasta. Kirje lähetettiin lokakuussa 1613. Kun raja sitten Stolbovan rauhan kautta v. 1617 aukeni selki selälleen, ei siirtymistä enää ollut mikään estämässä. Näihin aikoihin lienevät Kukkosetkin lentäneet Savosta Karjalan Ilomantsiin. Kukkosia on nimittäin aina asunut Savossa.”
Tunnettuja Kukkosia
Albert Kukkonen syntyi 14. helmikuuta 1835 Rautalammilla, kuoli 3.12.1918 Rautalammilla oli suomalainen kansanrunoilija. Hinkkalan talossa syntyneen Kukkosen vanhemmat olivat Gabriel Eerikinpoika Kukkonen (k. 1873) ja Helena Kustaava Närhi (k. 1871). Kukkonen kirjoitti runoja nuoruusvuosinaan.
Anssi Kukkonen s. 30.4.1934 Jääski, joka on suomalainen urheilutoimittaja. Kukkonen aloitti toimittajanuransa vuonna 1955 Helsingin Sanomissa, mistä siirtyi Ilta-Sanomien urheilutoimituksen esimieheksi vuonna 1957. Suomen ensimmäinen vakituinen television urheilutoimittaja hänestä tuli, kun hän aloitti vuonna 1961 Yleisradiossa, jonka TV-urheilutoimituksen päällikkönä hän toimi vuodet 1967–1976. Yle-uransa aikana Kukkonen selosti olympialaiset ja muita kisoja.
Greta Peck (Greta Konen) syntyisin Eine Matilda Kukkonen (s. 25. tammikuuta 1911 Helsinki, k. 19. tammikuuta 2008 Bevery Hills, Kalifornia) tunnettiin erityisesti näyttelijä Gregory Peckin ensimmäisenä puolisona. Greta Peckin ensimmäinen puoliso oli Charles Rice. Kukkosen perhe muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1913. Greta Peck otti nimen Greta nuorena Yhdysvalloissa, sillä hänen silloinen opettajansa ei osannut lausua tämän oikeaa nimeä, Eine. Hän avioitui Peckin kanssa 1942, ja avioliitto kesti vuoteen 1955. Heillä oli kolme poikaa, Jonathan, Stephen ja Carey. Gretan ja Gregoryn vanhin poika, televisiotoimittajana työskennellyt Jonathan teki itsemurhan vuonna 1975 ollessaan 30-vuotias. Greta Peck toimi uransa eri vaiheissa kampaajana, kiinteistövälittäjänä ja liikealalla sekä harjoitti hyväntekeväisyyttä muun muassa sotaveteraanien hyväksi, mistä hänelle myönnettiin vuonna 1967 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitali. Hän oli myös Suomalais-amerikkalaisen kauppakamarin kunniajäsen. Suomi College myönsi hänelle vuonna 1994 kunniatohtorin arvon. Geni.com mukaan olen fourt cousin twice removed’s daughter Greta Peckille isäni Tyrnävän suvun kautta.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Elias_Kukkonen
Daily Chronicle 5.–7. heinäkuuta 2008, josta lainaus: ”Pastori, tohtori Walter Jacob Kukkonen, 91, Rosevillestä, Minnesotasta, menehtyi torstaina 2. heinäkuuta 2008 St. John’sin sairaalassa Maplewoodissa, Minnesotassa. Hän syntyi 8. kesäkuuta 1917 vanhempiensa maatilalla Brulessa, Wisconsinissa, Johnin ja Johanna Huttulan poikana. Jacob avioitui 22. elokuuta 1942 Edna Ainikki Elsonin kanssa Bethlehemin luterilaisessa kirkossa DeKalbissa, Illinoisissa. Walter kastettiin ja konfirmoitiin Oulun luterilaisessa kirkossa lähellä Brulea. Hän valmistui Wainon lukiosta Wainon kaupungissa Wisconsinissa. Hän suoritti tutkinnon Suomi Collegessa ja seminaarissa Hancockissa, Michiganissa, ja Suomi-synodin toimesta hänet vihittiin papiksi vuonna 1941.
Hän toimi pastorina Bethlehem Lutheran Churchissa DeKalbissa kahdesti, sekä Bethany Lutheranissa Kalevassa, Michiganissa, St. John Lutheranissa Lake Cityssä, Michiganissa ja St. John’s Lutheran Churchissa Superiorissa, Wisconsinissa, missä hän toimi myös Suomen luterilaisen kirkon kotilähetystyön toiminnanjohtajana. Suurimman osan urastaan hän toimi kirkkohistorian ja teologian professorina Hancockissa, Maywoodissa ja Chicagon luterilaisessa teologisessa koulussa. Hän toimi myös väliaikaisena pastorina useissa seurakunnissa ja eläkkeellä osa-aikaisena pastorina St. Mark’s Lutheran Churchissa Washingtonissa, Illinoisissa ja Dove of Peace Lutheran Churchissa Tucsonissa, Arizonassa. Kuollessaan hän oli Bethlehem Lutheran Churchin jäsen DeKalbissa.
Häntä jäivät kaipaamaan vaimo Edna A. Kukkonen Rosevillestä; kaksi poikaa, Walter John (Frances) Kukkonen Blainesta, Minnesotasta, ja Mark Wayne (Holly) Kukkonen Iowa Citystä, Iowasta; tytär Dianne Elaine (Jim) Lundeen Westervillestä, Ohiosta; seitsemän lastenlasta, John (Kristen) Kukkonen Sammamishista, Washingtonista, James (Brooklyn) Kukkonen Maplewoodista, Minnesotasta, Paul Kukkonen Maplewoodista, Timothy Kukkonen Iowa Citystä, Iowasta, Andrew Kukkonen Omahasta, Nebraskasta, Lisa Kukkonen Iowa Citystä, Iowasta ja Lori Kukkonen Blaine’sta, Minnesotasta; kaksi sisarta, Ruth Kukkonen Encinitasista, Kaliforniasta, ja Esther Wilkman Oceansidesta, Kaliforniasta; lanko Karl Wilkman Peoriasta, Arizonasta; kaksi kälyä, Florence Maki ja Donna Elson; veljen- ja sisarentyttäret sekä muut sukulaiset ja ystävät.”
”Kuka kukin on” (Otava 1950), josta lainaus sivulta 363 on mainittu mm. päätoimittaja ja kirjailija Johannes (Jussi) Kukkonen Kajaanista, oli syntynyt Suonenjoella 26 maaliskuuta 1892. Hänen vanhemmat ovat myymälänhoitaja Juho Kukkonen ja Erikka Halonen. Puoliso on Hilma Könönen. Jussi Kukkonen on julkaissut yli 40 romaania, mm. Aallot löivät heidän ylitsensä jne.
Toimittaja Kalle Kukkonen Helsingistä, joka on syntynyt Karttulassa 14 tammikuuta 1889. Vanhemmat ovat mäkitupalainen Taavetti Kukkonen ja Eeva Kustaava Jäntti. Puoliso Aino Siviä Paananen. Sos. dem. työläisnuorisoliittosihteeri 1923-29. Työläisnuoriso lehden toimittaja 1929-38. Sos. dem. puoluetoimikunnan jäsen 1930-38. Julkaissut näytelmiä ja pakinakokoelman.
”Kuka kukin on” (Otava 1966), josta lainaus sivulta 467, jossa on mainittu mm. kihlakunnantuomari Lauri Kullervo Kukkonen Joensuusta, joka syntyi Helsingissä 11. elokuuta 1913. Hänen vanhempansa ovat kauppaedustaja Jaakko Kukkonen ja Saimi Maria Varis. Puoliso on Leena Riitta Snellman.
Päätoimittaja Otso Kukkonen Kajaanista, joka on syntynyt Kajaanissa 12. heinäkuuta 1928. Vanhemmat kirjailija Jussi Kukkonen ja Hilma Könönen. ja Puoliso on Helli Koivisto.
Isännöitsijä Reino Aleksander (Retu) Kukkonen Helsingistä, joka on syntynyt Ruokolahdella 26. toukokuuta 1903. Vanhemmat kauppias Aleks Kukkonen ja Ida Maria Ikonen. Puoliso on Anna Ester Hakanen.
Laatokka-lehti nro 92 vuodelta 1950, sivu 2, josta lainaus: ”Valtakirjan väärentäjä sai yli 700 000 mk siirtoväen korvauksia. Kiinteistövälittäjä Otto Johannes Kukkonen oli joulukuussa 1947 väärennetyllä valtakirjalla nostanut postisiirtotililtä Turun postikonttorista eräille karjalaisperheille kuuluvia korvauksia luovutetulle alueelle jääneestä omaisuudesta. Kukkosen oli onnistunut viinan voimalla houkutella erään oikeudenomistajan nimi, kun sen sijaan muut kolme nimeä on todettu väärennetyiksi. Näin on Kukkosen onnistunut nostaa haltuunsa valtakirjalla lähes 100.00 mk sekä obligaatioita ja holding papereita 198.000 mkn arvosta eli omaisuutta nykyisen rahanarvon mukaan noin 700 000 – 800.00 mk. Juttu oli ensimmäisen kerran esillä tammikuun 2 pnä 1950, mutta Kukkosta ei saatu haastetuksi oikeuspaikalle, koska hän ilmeisesti piilottelee. Tämän jälkeen pantiin Kukkonen etsintäkuulutukseen, mutta häntä ei ole vielä onnistuttu tavoittamaan., minkä vuoksi jutun käsittelyä on edelleenkin ollut siirrettävä. Näin hankkimansa rahat Kukkonen kertomansa mukaan suurimmaksi osaksi hävinnyt korttipelissä.”
Eila Lahti-Arguntina ”Olimme joukko vieras vaan” (Siirtolaisinstituutti 2001), josta seuraava lainaus:
”Kukkonen Anna Vilhontytär, s. 1884 Suomi KL Tervo Sydänrnaa, paenn. 1918, as. Karjala Petroskoi eläkeläinen, VKP(b)n jäsen, tuom. 26. 1.1938 § 58/6, amm. 11.2.1938 Karhumäessä. Petroskoi.
Kukkonen Eemeli Juhonpoika, s. 1900 Suomi ML Mäntyharju Lyytikkälä, loik. 1931, as. Karjala Kontupohja pegmatiittitehdas putkimies, amm. 11.2.1938 Karhumäessä. Petroskoi.
Kukkonen Jaakko Simonpoika, s. 1883 Pietarin lääni Seltsa, as. samassa paikassa apteekin vahti, vang. 26.8. 1 937, tuom. 5. 11.1937 § 58/6, 11, amm. 15.11.1937. Pietari.
Kukkonen Juho Simonpoika, s. 1894 Pietarin lääni Seltsa, as. samassa paikassa Pjatiletka- tehdas työläinen, vang. 12.8. 1937, tuom. 26.8.1937 § 58/10, amm. 26.8. l 937. Pietari.
Kukkonen Simo Jaakonpoika, s. 1907 Pietarin lääni Seltsa, as. Leningradin alue Keitto ilman vakituista työpaikkaa, vang. 29.8.1 937, tuom. 20.9.1937 § 58/10, amm. 24.9.1937. Pietari.
Kukkonen Vilhelm Pekanpoika, s. 6.1.1902 Suomi KL Juuka Ahmavaara, loik., palautusanomus 1937, as. Jaroslavlin alue Rybinskin piiri Garmonovo, vang. 19. 1.1938, amm. 7.6.1938. Jaroslavl.”
Sirpa Kähkönen ”Vihan ja rakkauden liekit – Kohtalona 1930-luvun Suomi” (Otava 2010), kerrotaan Sirpan isoisästä Lauri Tuomaisesta ja hänen vaiheistaan, sekä hänen kihlatusta Anni Kukkosesta. Kirjasta lainaus sivulta 46: ”Tällä tavoin kuvailtiin vähän yli 20-vuotiasta viipurilaista Anna (Anni) Emilia Kukkosta Etsivän Keskuspoliisin asiakirjoissa… Anni Kukkosen tapaus oli hiukan erilainen. EK:n raporteista on havaittavissa jonkinlaista vastahakoista ihailu ’tätä tarmokasta naista’ kohtaan, joka keväällä 1929 onnistui pakenemaan pidättäjiltään ja katoamaan jäljettömiin. Mutta sitä ennen hän ehti mennä kihloihin Lauri Tuomaisen kanssa. On hämärän peitossa, miten Lauri Tuomainen oli oppinut tuntemaan Anni Kukkosen, niin että osasi Viipurissa hakeutua juuri Kukkosen luokse matkarahan tarpeessaan.
Anni Kukkonen oli todistetusti ainakin vuodesta 1927 toiminut Viipurissa SKP:n kirjallisuusetapin hoitajana, ja tämän vuoksi hänellä oli yhteydet Lempaalan ’Isään’, jonka Tuomainen kertoo tavanneensa Venäjälle mennessään. Anni Kukkonen oli ollut aktiivinen erilaisissa työväenjärjestöissä jo 20-luvun alkupuolelta lähtien, ja sikäli hän on saattanut olla etappitoiminnassa jo silloin kun Tuomainen tovereineen lähti Venäjälle… Tai sitten neiti Kukkonen oli etäistä sukua Laurin matkatoverille Einari Kukkoselle ja yhteys rakentui tätä kautta. Anni Kukkonen oli syntynyt Kuopiossa joulukuussa 1905 mutta jäänyt äidittömäksi jo pikkulapsena ja muuttanut sen jälkeen Viipuriin isänsä ja veljiensä kanssa. Anni Kukkosen isä August oli kotoisin Kuopion maalaiskunnasta, niin kuin Einari Kukkonenkin. Olemassa olevien asiakirjojen ja omaelämäkerran mukaan ensimmäinen todennettava kontakti Anni Kukkosen ja Lauri Tuomaisen välillä on marras-joulukuussa 1926, jolloin neiti Kukkonen alias Yrjö Tirkkonen lainaa sata markkaa punaupseerikoulun karkulaiselle…
Syksyllä 1927 Viipurin Ammatillinen keskusneuvosto teki tutustumismatkan Neuvostoliittoon. Matkalla mukana olleen Etsivän Keskuspoliisin tiedustelijan mukaan retkikunnan luotettujen ryhmä vietiin Moskovaan tapaamaan Yrjö Sirolaa ja Otto-Ville Kuusista. Osanottajaluettelossa on Anni Kukkosen nimi. Retkikunta palasi Suomeen 10.9.1927, ja silloin rajalla takavarikoitiin viideltä henkilöltä viinipullo ja useita suomenkielistä ’kiihotuskirjallisuutta’. Luultavasti viimeistään tällä matkalla Anni Kukkonen värvättiin kirjallisuusetapin hoitajaksi… Anni koki sisällissodan kauhut, pulan ja puutteen Viipurissa 13-vuotiaana. Hän meni nuorena tyttönä työhön lasihiomoon, liittyi naisliikkeeseen ja järjestäytyi ammatillisesti. Venäjän vallankumous vaikutti Annin polveen väkevästi: papit ja keisarit oli kaadettu, rikkaudet tasattu ja osaansa tyytymisen opit kumottu. Rajan takana ylintä valtaa käytti se yhteiskuntaluokka, jonka oli nähty sortuvan Suomen vankileireillä. Neuvosto-Venäjä näyttäytyi nuorelle polvelle loputtomien mahdollisuuksien maana. Anni Kukkosen kaltaiset nuoret saivat liikkeessä perheen ja kodin… Anni Kukkonen asui vuoden 1929 kevääseen saakka tätinsä luona Viipurissa Eliaankatu 1:ssä Akilles-nimisessä asunto-osakeyhtiössä. Akilles Oy:n komean kulmatalon omisti kauppias Simon Levin, ja se tunnettiin yleisesti myös ’juutalaisten talona’. Tässä talossa kuorma-ajuri Lauri Pekka Miettinen oli talonmiehenä ja asui vaimonsa Anna Helenan ja kasvattityttärensä Annin kanssa asunnossa, johon käytiin sisään Eliaankadun puolelta… Anni työskenteli peilitehtaassa Possenkatu 6:ssa hiojana. Ajoittain asunnossa majaili myös Annin veli Eino, joka teki sekalaisia töitä satamassa ja ’piilimiesten vänkärinä’… Ilmeisesti Lauri Tuomainen pääsi yhteyteen hänen kanssaan, koska vuonna 1932 hän kertoi EK:n kuulustelijalle olevansa Anni Kukkosen kanssa kirjeenvaihdossa. Mutta raja oli ylipääsemätön: Lauri Tuomaisella ei upseerikoulun karkulaisena ollut asiaa Venäjälle.”
Kansallisarkiston Neuvostoliittoa koskevien tietojen mukaan Anna (Anni Emilia; Alma) Kukkonen (Kari) s. 20.12.1905 Kuopiossa, k. 1938 Leningradissa.
Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan lastenkirja 1893-1910 sivulla 469 kertoo, että Anni Kukkosen isä oli August Kukkonen ja äiti oli Anna Helena Kekäläinen, joka näyttäisi olevan toinen vaimo, sillä ensimmäinen oli Riitta Wartiainen.
Aino Kuusinen ”Jumala syöksee enkelinsä” (Otava 1972), jossa mainitaan Anni Kukkonen sivulla 213, josta lainaus: ”Ryhmässämme oli montakin ihmistä, joista haluaisin kertoa hiukan enemmän, ja yksi heistä on Anni Kukkonen eli ’Anni-täti’. Hän ei ollut enää nuori ja oli siirtynyt Suomesta Venäjälle jo vuosia tätä ennen. Kun Gylling perusti Karjalan tasavallan, tuli Anni apulaisministeriksi opetusvirastoon; mutta hänet oli silloin vangittu ja suljettu useiden muiden suomalaisten miesten ja naisten kanssa Petroskoihin vankilaan. Hän oli vilkas nainen ja kertoili usein ivallisen leikkisästi sikäläisistä oloista. Vankila oli vanha puutalo ja niin kevytrakenteinen, että vangit voisivat keskustella ja levittää uutisia seinin lävitse ja pystyivät jopa neuvottelemaan yhteisistä toimista. Seinien lävitse kulki sekin tieto, että vartijat olivat pieksäneet pahanpäiväisesti ja heittäneet sitten verikoirien eteen yhden vangeista, joka oli kieltänyt tekemästä tunnustusta ja allekirjoittamasta sitä. Anni-tädinkin täytyi käydä katselemassa koiratarhaa, ja vartijat vihjasivat, että hänetkin toimitettaisiin verikoirien raadeltavaksi.”
Hämeenlinna
Arvellaan, että Kukkosen suvun alkukoti olisi ollut Hämeenlinnassa.
Hämeenlinnassa olen säännöllisesti vieraillut. Minua on mietityttänyt miksi Hämeenlinna on jäänyt niin pieneksi kaupungiksi, jossa asuu n. 70 000 asukasta. Hämeenlinnan kaupunki on syntynyt aikojen kuluessa Vanajaveden äärelle. Keskustan tuntumassa olevassa Varikonniemessä sijaitsee merkittävä, mutta kiistelty arkeologinen kohde, rautakautinen ja varhaiskeskiaikainen asuinpaikka. Kaupungin tuntumassa on useita mäkilinnoja, joista tunnetuimpia ovat Aulanko ruotsiksi Karlberg ja Hakoisten linnavuori.
Hämeenlinna on vuonna 1639 perustettuna Suomen vanhin sisämaakaupunki. Hämeenlinna tunnetaan perinteikkäänä hallinto-, koulu- ja kulttuurikaupunkina. Hämeenlinna tunnetaan hallintokaupunkina. Kaupunki on ollut 1800-luvulta saakka ensin Hämeen läänin pääkaupunkina ja vuosina 1997–2009 olemassa olleen Etelä-Suomen pääkaupunkina. Vuodesta 2010 eteenpäin Etelä-Suomen aluehallintovirasto on sijainnut Hämeenlinnassa. Hämeenlinnan erotettiin Vanajan seurakunnasta kaupungin perustamisen jälkeen vuonna 1639. Kaupungin ensimmäinen kirkko valmistui vuonna 1666. Uusi ristikirkko valmistui v. 1739 vanhan lähistölle.
Häämeenlinnaa ryhdyttiin rakentamaan Birger jaarlin Hämeeseen tekemän ristiretken jälkeen 1200-luvulla nykyiseen Linnanniemeen, ja pian linnan pohjoispuolelle alkoi syntyä asutusta. Tämä vaatimaton asutuskeskus sai kaupunkioikeudet Pietari Brahelta tammikuussa 1639 ensimmäisenä suomalaisena sisämaakaupunkina. Esihistorialliselta ajalta periytyvä Hämeen härkätie Turusta päättyi kaupunkiin, ja Ylinen Viipurintie kulki Hämeenlinnan kautta Viipuriin. Kaupunki oli Hämeen linnaläänin keskus.
Janne Haikari, Marko Hakanen, Anu Lahtinen, Alex Snellman ”Aatelin historia Suomessa” (Siltala 2020), josta lainaus sivulta 86: ”Osa Suomeen viran myötä muuttaneesta ylhäisaatelista asettui tänne pysyvästi. Parhaita esimerkkejä tästä on Klaus Lydekenpoika (Diekn), jonka kuningas Erik Pommerilainen asetti 1400-luvun alussa Turun linnan päälliköksi. Hän toimi päällikön tehtävässä yli 25 vuoden ajan. Hänen veljensä Bengt Lydekenpoika (Dieken) oli puolestaan pitkään Hämeenlinnan päällikkönä. Veljekset olivat saksalaista syntyperää, mutta avioliittojen myötä he liittyivät johtaviin lounaissuomalaisiin rälssisukuihin. Klaus Lydekenpoika avioitui valtaneuvos Jöns Andersinpoika Garpin tyttären Kristinan kanssa. Hämeen linnanpäällikkönä ja Ylä-Satakunnan kihlakunnantuomarina pitkään 1400-luvulla toiminut Bengt Lydekenpoika (Diekn) puolestaan hankki huomattavia maaomaisuuksia ja niiden lisäksi laajoja keskisuomalaisia eräomistuksia. Asuinkartanokseen hän valitsi jo 1420-luvun alussa Pirkkalan Niemenpään eli Penttilän… Hämeessä rälssimiehiä oli vuoden 1560 tienoilla noin 15. Heidän asuinkartanonsa keskittyivät vesireittien varrelle. Täällä on useita merkittäviä kartanoita, kuten Vanajaveden kapeikon Lepaa, Suontaka ja Vesunta. Saman vesistön varrella alavirran puolella olivat Sääksmäen Jutikkala ja Lahinen sekä ylävirran puolella muun muassa Harviala ja Niemenpää. Kauimpana sisämaassa olivat Tuuloksen Juttila, Lammin Porkkala ja Vanhakartano sekä Hämeenkosken Kurjala.”
Bengt Lydekesson (Djäkn) oli 1400-luvulla Suomessa ja Ruotsissa vaikuttanut rälssimies. Hän oli muun muassa Ruotsin valtaneuvoston jäsen. Bengtillä oli laaja omaisuus mm. Pirkkalassa, Kangasalla ja Lempäälässä. Hän omisti mm. Niemenpäänä tunnetun kartanon historiallisen Pirkkalan pitäjän alueella. Kartano tunnettiin hänen jälkeensä Penttilänä (Bengtilä) ja nykyisin Knuutilan kartanona. Bengt toimi tuohon aikaan harvinaisen pitkän ajan yli 50 vuotta merkittävissä tehtävissä muun muassa Piikkiön kihlakunnantuomarina 1410–1411, Ylä-Satakunnan kihlakunnan tuomarina 1418–1453, valtaneuvoksena 1435–1439 (otti osaa valtaneuvosten kokoukseen Söderköpingissä 5.10.1436 ja Telgessä 1438) ja Hämeen linnanpäällikkönä 1436–1443. Bengt Lydekessonin isä Lydeke oli saksalaisperäinen henkilö ja jossakin virka-asemassa Suomessa.
Tavast oli myöhäiskeskiajalla vaikuttanut suomalainen suku, aikanaan merkittävimpiä suomalaisista rälssisuvuista. Suvun alkuperää ei tunneta, mutta nimi viittaa Hämeeseen. Varhaisin tunnettu suvun esi-isä on Varsinais-Suomessa Mynämäen Alasjoen eli Tavastilan kartanon omistanut rälssimies Olaf (Olavi) Tavast, josta on mainintoja vuosilta 1373–1390. Hänellä oli ilmeisesti myös useampia maaomistuksia Hämeessä. Hänen poikansa Nils Tavastin tiedetään saaneen 1411 vaihdossa haltuunsa tilan Lammin Porkkalassa. Olafilla oli ainakin yhdeksän aikuiseksi elänyttä lasta, mutta mieslinja jatkui vain Nilsistä ja sammui tämän pojanpojan Nilsin kuollessa. Viimeinen maininta hänestä on vuodelta 1470.
Pentti Renvall ”Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita” (Tammi 1949), josta lainaus sivulta 15: ”Muualla ei asutustyö kuitenkaan tahtonut päästä vauhtiin. Tästä kärsimättömänä Kustaa Vaasa v. 1550 kirjoitti Pohjanmaalle ja hämäläisten valituksen johdosta Suomen kaikille johtomiehille ankarat kehotukset voimaperäiseen asuttamistoiminnan käyntiinpanosta. Suomen herrat jättivät kuitenkin asian edelleen oman onnensa nojaan, kaikki muut paitsi yksi, Savonlinnan isäntä Kustaa Fincke, jolle ’muiden Suomen herrojen leväperäisyys antoi – – – sopivan tilaisuuden asettua koko asutustoimen etunenään’. Aloitettuaan tämän laajennetun toimintansa Oulujärven seudun asuttamisesta savolaisilla hän kävi Pohjanmaalla vetääkseen pohjalaiset mukaan asutustoimintaan, suuntasi savolaisen asutusvirran pohjois-Hämeeseen, ja kun siellä esiintyi vaikeuksia, hän yhdistämällä omatkin intressinsä asiaan hankki itselleen Hämeestä tuomarinviran, jonka avulla hän voi paremmin kukistaa hämäläisten vastustuksen. Antaakseen suurempaa pontta Fincken toimille tässä uudessa virassa kuningas lähetti hänen kauttaan asutustoimintaa koskevan avoimen kirjeen Hollolan rahvaalle ja kehotti Finckeä huolehtimaan siitä, että sitä noudatettaisiin, ja samalla tavoin hän piti muitakin virkamiehiä lujilla asutusasiassa. Näin Fincke kuninkaan voimakkaasti tukemana vei asuttamiskysymyksen kuninkaan suunnitelmien mukaiseen päätökseen (K. J. Jalkanen, Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia (1900), ss. 40-47. K. J. Jalkanen Pohjois-Hämeen erämaat, Asutus ja Olot vuoteen 1620 (1892), ss. 36-46)… Savonlinnan isäntä, ’suomalainen Klementti-kirjuri’, Klemetti Henrikinpoika Krook. Tämä uusmaalainen pienrälssiin kuulunut mies, jonka syntym’aikaa ja aikaisempia vaiheita ei tunneta, oli jo 1530-luvun alussa joutunut kuninkaan kirjuriksi ja toimiin Ruotsissa… Mutta samalla tämä ajatus Suomeen kohdistuvana oli Klementti-kirjurin ansiosta kytkeytynyt itärajan seutujen turvallisuuskysymykseen. Kun siis Kustaa Vaasa määräsi Fincken Savonlinnan isännäksi, hän saattoi jo Klemettiin viitaten lausua: ’Koska kuulemme, että siellä on hyvä tilaisuus raivata ja rakentaa kauniita tiloja Venäjän rajan suunnalle, on sinun ponnisteltava saadaksesi talonpojat siihen mukaan heille itselleen hyödyksi, ja jotta kruunukin saisi sieltä jotakin veroa ja hyötyä’. (Arwidsson, Handlingar II, s. 258)… Joka tapauksessa asutusta oli alkanut levitä hämäläistenkin erämaihin, missä se joutui ristiriitaan hämäläisten omistusoikeuskäsitysten kanssa. Tämä sai hämäläiset valittamaan Kustaa Vaasalle… ’Kun meille toisaalta on selitetty ja toistuvista valituksista… havaitsemme, ettei väki siellä maassa mahdu tiloille, mitä heillä nyt on, on tahtomme, että etsitte keinoja, jotta osa talonpojista lähtisi raivaamaan ja rakentamaan erämaahan, ja varsinkin että joukko lähtisi tekemään tiloja joka suunnalle pitkin Venäjän rajaa, jotta tuo joukko voisi tarjota venäläisille vastustusta, jos nämä yrittäisivät tehdä hyökkäyksen, ja jotta maamme niin kasvaisi ja paranisi.’ (KVR 1550, s. 250).”
Ulla Koskinen ”Soturiaatelin aika Suomessa” (Into 2022), josta lainaus sivulta 18: ”Arvid koti oli syrjässä Ruotsin valtakunnan keskuksista ja myös meren äärellä sijaitsevasta Varsinais-Suomesta, jossa kartanoita oli tiheässä ja jossa sijaitsi parin tuhannen asukkaan Turku… Tuona aikana muinaishämäläisten vanhat asutuskeskittymät olivat muuttuneet kristillisiksi seurakunniksi ja pitäjiksi, joita kirkkoherrat paimensivat ja joiden asukkaat kokoontuivat nimismiesten pirtteihin käräjille. Esivaltaa edustivat voudit, jotka keräsivät talonpojilta verot ja lähettivät ne Ruotsin kuninkaalle. Kaiken taustalla häämötti Hämeen linna. Sinne oli Arvidin kotoa matkaa alle kolmekymmentä kilometriä. Se vartioi ympäristöään, luoteesta kaakkoon kulkevaa vesireittiä ja kantoi muistoa Hämeen liittämisestä Ruotsin valtakuntaan 400 vuotta aiemmin, ruotsalaisten sotaponnistelujen seurauksena. Hämäläisten vanhat linnavuoret olivat vaihtuneet ruotsalaisen kuninkaan ylläpitämään tiilestä muurattuun linnaan. Pohjanlahden erottamat valtakunnan osat käsitettiin 1500-luvulla omiksi alueikseen, joista puhuttiin nykytapaan Ruotsina ja Suomena tai epämääräisemmin Ruotsin puolena ja Suomen puolena. Suomessa asuneeseen aateliin voitiin viitata termeillä ’suomalaiset'(finner) tai ’suomalainen aateli’ (finsk adel). Tarkemmin maantiedettä miellettiin maakuntien avulla. Asuinpaikkana Häme, Savo, Uusimaa… Suomella oli alun perin tarkoitettu Varsinais-Suomea, mutta merkitys oli jo tässä vaiheessa laajentunut… Arvid Henrikinpojan isä Jacob eli Jeppe Kaas oli yksi maahan tulleista tanskalaisista rälssimiehistä. Hän kuului ilmeisesti sikäläiseen vanhaan rälssisukuun ja hänen isännimensä lienee ollut Andersinpoika. Jacob Kaas oli hakeutunut palvelukseen Hämeen linnan seutuville 1500-luvun alkuvuosina, kun unioni oli ollut voimissaan… Jacob tai Jeppe ei ollut ainoa Kokkalan perheen sukupuussa, jolla oli epäilyttävä tausta. Hänen vaimonsa Anna Arvidintytär oli Hauhon Hyvikkälän kartanossa asunutta sukua, jota on myöhemmin alettu kutsua Asserinpojiksi, ja jota niin ikään oli monessa polvessa vahvistanut tanskalainen veri.”
Arvid Henrikinpoika Tavast syntyi Hauholla vuoden 1540 tienoilla kuoli 27. syyskuuta 1599 Viipuri, oli suomalainen sotilas, joka palveli vuosien 1570-1595 sodassa Venäjää vastaan Ruotsin jalkaväen päällikkönä. Hän oli myös Käkisalmen ja Viipurin linnojen päällikkönä. Arvid Tavast. Hänen isänsä Henrik Jakobinpoika Kaas oli Hauhon Kokkalan, Okerlan ja Hahkialan kartanoiden omistaja ja Hämeen linnan vouti. Arvid alkoi jossain vaiheessa käyttää Hämeeseen viittaavaa sukunimeä Tavast, ja sillä nimellä hänet myös aateloitiin. Varhaisin tunnettu maininta hänestä on vuodelta 1566, jolloin hän oli Kaarle-herttuan palvelija ja sai luvan lunastaa itselleen Hattulan Vesunnin kartanon, jonka eräs hänen sukulaisensa oli luovuttanut kuningasperheelle. Hän hankki omistukseensa myös Kurjalan kartanon Lammilta, nykyään Hämeenkoskea. Tavast nai vuonna 1571 Margareta Mårtenintyttären. Heille syntyi yksi poika, Ivar Tavast. Tavast toimi Savonlinnan voutina vuosina 1575–1578. Hän määräsi vuonna 1577 ainakin kolme hyökkäystä Venäjälle, mutta ei itse osallistunut niihin. Vuosina 1578–1590 hän oli Ruotsin jalkaväen ylipäällikkönä. Hän osallistui sotatoimiin Baltiassa ja Inkerinmaalla Pontus De la Gardien lähimpänä miehenä, ja oli mukana muun muassa Käkisalmen, Rakveren, Toolsenlinnan, Narvan ja Pähkinälinnan valtauksissa. Hänet aateloitiin vuonna 1588. Vuonna 1590 Tavast nimitettiin Narvan linnan päälliköksi, mutta hän vietti paljon aikaa kotikartanossaan Vesunnissa. Narvassa puhjenneen sotilaskapinan jälkeen hän sai pyynnöstä vapautuksen sekä linnanpäällikkyydestä että jalkaväen päällikkyydestä. Kun Täyssinän rauha oli vuonna 1595 solmittu, Tavast määrättiin tekemään rajankäyntiä Käkisalmen ja Savon välillä. Sen jälkeen kuningas Sigismund nimitti hänet Käkisalmen linnanpäälliköksi Ruotsin viivytellessä rauhansopimuksessa määrättyä Käkisalmen luovutusta Venäjälle. Nuijasodan aikana Tavast lähetti Käkisalmesta apujoukkoja, jotka auttoivat kukistamaan talonpoikien kapinan Savon alueella. Sigismundin ja Kaarlen valtataistelun aikana Tavast pysyi uskollisena Sigismundille ja sai kiitokseksi tästä marraskuussa 1598 nimityksen Viipurin linnan päälliköksi. Hän joutui antautumaan Kaarle-herttualle lyhyen piirityksen jälkeen 23. syyskuuta 1599. Kun hän kieltäytyi irtisanomasta uskollisuuttaan Sigismundille, Kaarle järjesti hänelle pikaisen kuolemantuomion. Tavast, hänen poikansa Iivar ja joukko muita Sigismundin kannattajia mestattiin Viipurissa 27. syyskuuta niin sanotun Munkkilähteen luona Viipurin Pantsarlahdessa.
Hämeenlinnan seurakunta erotettiin Vanajan seurakunnasta kaupungin perustamisen jälkeen vuonna 1639. Kaupungin ensimmäinen kirkko valmistui todennäköisesti v. 1666 linnan pohjoispuolelle vanhankaupungin alueelle. Uusi ristikirkko valmistui v. 1739 vanhan lähistölle ja säilyi käytössä kaupungin siirron jälkeenkin nykyisen pääkirkon valmistumiseen asti.
Kustaa III päätti vuonna 1777 siirrättää kaupungin kilometrin verran etelään nykyiselle paikalleen Saaristen latokartanon maille. Ensimmäisen asemakaavan laati Axel Magnus von Arbin, ja siirto tapahtui seuraavasta vuodesta alkaen. Kustaa III rakennutti myös Hämeenlinnan pääkirkon, joka tehtiin pyöreäksi esikuvanaan Rooman Pantheon. Kirkon ulkoasu muuttui1800-luvulla ratkaisevasti, kun rakennukseen lisättiin kellotorni ja se laajennettiin ristikirkoksi.
Hämeenlinna kehittyi sotilas-, hallinto- ja koulukaupungiksi ja sai rautatien Helsingistä vuonna 1862. Samalla laivaliikenne Vanjavettä pitkin Tampereelle vilkastui huomattavasti. Vuonna 1876 rautatietä jatkettiin Tampereelle. Suomen vanhin yhä samalla nimellä toimiva suomenkielinen sanomalehti Hämeen sanomat perustettiin Hämeenlinnassa vuonna 1879.
Hämeenlinnalaisia 1639 – 1989 (Hämeenlinnan kaupunki), josta lainaus sivulta 24: ”de Bruce, Anders Maaherra, vapaaherra; 1723-1787; vanhemmat sotakomissaari Eric ja Maria B. puoliso Hedvig Juliana Nordenskiöld… Bruce saapui Hämeenlinnaan 1777. Hänellä oli edessään todella haasteellinen tehtävä: siirtää läänin tuore pääkaupunki uudelle paikalleen ja saattaa sen ulkonäkö aseman vastaavaksi, järjestää muutossa linnan huoneisiin kasattu lääninhallituksen arkisto, rakennuttaa lääninhallituksen talo, virkistää Hämeenlinnan ja koko läänin talouselämää, saattaa laiskat ja kelvottomat virkamiehet järjestykseen tai korvatuiksi paremmilla… Sittemmin kuninkaan käydessä Hämeenlinnassa vuonna 1785 hän hankki kuninkaalta 4000 riksiä kirkon rakentamiseksi – kaupungin piti näyttää kauniilta, jotta kuningas suostuisi avustuspyyntöön… Bruce odotteli hartaasti Kustaa III:n kolmatta käyntiä Hämeenlinnassa 1787. Kuninkaan vilpitön ihailija kuoli sydänhalvaukseen kätellessään kruununprinssi Kustaa Aadolfia vierailun päättyessä.”
Anders de Bruce kuuluu Skotlantilaiseen sukuun David Bruce, 7th Baron Of Clackmannan, katso: https://www.wikitree.com/wiki/Bruce-388
Muinaisten hämäläisten puolustuslinnoitus ja kulttipaikka on ollut Aulangonvuorella. Hämeenlinnalaiset ovat jo kauan kavunneet kallioiden laelle maisemia katsomaan. Vuonna 1840 maaherra O. R. Rehbinder rakennutti maantien Aulangonvuorelle. Aulangon seudulla on harjoitettu maanviljelystä jo vuosisatojen ajan. Kartanon ja nykyisen hotellin paikalla on aikoinaan sijainnut Mäkelän talonpoikaistalo, mutta kuvermenttisihteeri Carl Rennerfelt osti tilan 1800-luvun puolivälissä ja rakennutti uuden päärakennuksen. Tilan uudeksi nimeksi tuli Karlberg, joka oli yhdistelmä isännän etunimestä ja kukkulasta, jolla rakennus sijaitsi. Hänen jälkeensä tuli useita uusia omistajia, jotka olivat säätyläisiä, kuten kihlakunnantuomari Knorring, valtioneuvos Gylden, kauppalaivan kapteeni Schantz ja kenraali Galindo. Kartanossa järjestettiin tanssiaisia ja kutsuja kaupungin seurapiireille.
Sibeliuksen syntymäkoti on Hämeenlinnassa Hallituskatu11. Säveltäjä Jean Sibelius (1865-1957) ayntyi ja eli elämänsä ensimmäiset 20 vuotta Hämeenlinnassa. Näyttely kertoo Jannen poikavuosista ja 1860-80-lukujen Hämeenlinnasta.
Leo Halla ”Hämeen Sanomat 1879-1978” (Hämeen Sanomat Oy 1978), josta lainaus sivulta 14: ”Hämäläinen oli ilmestynyt vuodesta 1859 lähtien. Sen perustaja oli kymnaasin rehtori Gustaf Erik Eurén, joka oli myös lehden toimittajana vuoteen 1872 eli kuolemaansa saakka. Hämäläinen oli aluksi ilmestynyt kerran ja vuodesta 1880 lähtien kaksi kertaa viikossa. Se oli alusta alkaen edustanut kielikysymyksessä maltillista kantaa ja asettui suomen kielen oikeuksia vastustavalle kannalle. Sitä eivät jyrkät fennomaanit hyväksyneet. Hämäläinen joutui myöhemmin kenraaliluutnantti Nikolai Bobrikovin sortokauden uhriksi ja lakkautettiin helmikuussa 1901… Ja sivulta 38: Professori E. Bonsdorff mainitsee Hämeen Sanomain 50-vuotismuistojulkaisuun kirjoittamassaan muistelmassa, että ’uutta sanomalehteä varten päätettiin perustaa kannatusyhtiö’. Sitä ei kuitenkaan pystytty perustamaan vielä 1878 eikä 1879, sillä mitään siihen viittaavaa asiakirjaa ei ole olemassa. Hakihan lehtori Kaarlo Blomstedt lehden toimilupaakin vain itselleen eikä yhtiön nimiin. Pari ensimmäistä vuotta lehteä onkin ilmeisesti julkaistu Hämeenlinnan normaalilyseon opettajakunnan toveripiirin taloudellisella vastuulla, joskin osakeyhtiötä on sen tueksi varmaan ryhdytty puuhaamaan jo ensimmäisinä vuosina. Asiakirjat ovat kuitenkin kulkeneet virastoissa hitaasti. Niistä voi joka tapauksessa päätellä, että yhtiön perustamisesta on periaatteessa päätetty viimeistään 1881, sillä senaatin talousosasto on 8. marraskuuta 1881 vahvistanut ’Hämeen Sanomain osake-yhtiön’ ohjesäännön… Todennäköisesti on, että oma kirjapaino on hankittu Hämeen Sanomille jo vuonna 1881, sillä yhtiön johtokunnan kokouksen pöytäkirjassa tammikuun 15. päivältä 1882 mainitaan, että ’yhtiön kirjapainoon päätettiin hankkia uusi latoja, jonka samassa tulee olla myös faktori, ja myöskin uusi painaja’. Pöytäkirjan saman pykälän loppuosa kuuluu: ’Molempien tulee astua toimeen 1 p. tulevaa Helmikuuta, jolloin nykyinen painaja Manninen saapi eron, mutta latoja Creanderia pidetään edelleenkin, jos hänen toimeensa soveltuu’. Lehden ensimmäisten vuosien painopaikaksi on merkitty ’Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino, Osasto Hämeenlinna’. Juuri tämän kirjapainon Hämeen Sanomien arvellaan ostaneen yhtiön perustamisen aikoihin 1881. Yhtiön johtokunnan kokouksen pöytäkirjassa 15.1.1882 sihteeri A. E. Favén mainitsee, että hän ’otti hankkiaksensa asianomaista lupaa yhtiön kirjapainoliikkeelle. Asianmukaisen paperisodan jälkeen uuden yhtiön kirjapainolle on annettu täydelliset kirjapaino-oikeudet helmikuun 2. päivänä 1882, josta alkaen painopaikkana mainitaan Hämeen Sanomain Kirjapaino… Yhtiön talouden tukemiseksi harjoitettiin lehdenteon lisäksi myös siviilikirjapainotoimintaa. Tekiväthän latomo ja paino vain kaksipäiväistä ja myöhemmin kolmipäiväistä sanomalehteä, joten muuhunkin kirjapainotyöhön jäi runsaasti aikaa ja joutilasta työvälineistöä. Senaikaisissa sanomalehti-ilmoituksissa mainostetaan mm. rahtikirjojen, ulsottoblankettien, brefdiariumien, hää- ja surukirjeiden tekoa sekä ’yleensä kaikkia kirjapainon alalle kuuluvia töitä’… Vuonna 1891 yhtiön taloudenhoitajaksi ja kirjapainon johtajaksi tullut A. V. Leinonen osti 1890-luvun puolivälissä yhtiön koko osakekannan. Näin sekä lehti että kirjapaino joutuivat hänen hallintaansa runsaan kymmenen vuoden ajaksi.”
Kirjallisuus ja lähteet:
Ilkka Teerijoki ”Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918” (Hämeenlinna-Seura ry. 2017)
Ulla Koskinen ”Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin perheen elämä 1500-luvulla” (Into 2022)
Arto Pakkanen, Ilmari Lehmusvaara ”Hämeenlinna: meidän kaupunkimme” (Hämeenlinnan kirjakauppa 1989)
Reima T. A. Luoto ”Larin-Kyöstin Hämeenlinna: tarinoita pienestä kaupungista” (Fenix-kustannus 2013)
Keijo Kääriäinen ”Hämeenlinna – meidän kaupunkimme” (Hämeenlinnan kirjakauppa 1989)
Matti Alanko, Akusti Salo, Felix Seppälä ”Hämeenlinna – luontoa ja elämää” (Hämeenlinnan kaupunki 1938)
Janne Haikari, Marko Hakanen, Anu Lahtinen, Alex Snellman ”Aatelin historia Suomessa” (Siltala 2020)
Leo Halla ”Hämeen Sanomat 1879-1978” (Hämeen Sanomat Oy 1978)
Wikipedia
Linkkejä:
https://www.hameenlinna-seura.fi/
https://fi.wikipedia.org/wiki/H%C3%A4meenlinna
Pentti Mattila 