Opetusministeriölle on RKP:n toimesta tarkoitus antaa tutkittavaksi uskontotunnit korvaavia opintoja ohi hallitusneuvottelujen sopimusten. Koulujen uskonnon opetus on aijoittain noussut suureksi ja kuumaksi puheenaiheeksi sen kautta, että mikä on tunnustuksellista opetusta, eikä näin ollen sopisi vaarallisena kaikkien opiskelijoiden kuultavaksi, tiettäväksi tai kokemukseksi, mikä kuulostaa jo sinänsä aika suvaitsemattomalta. Nykyiset peruskoulun ja lukion opetussuunnitelman perusteet valmistuivat vuonna 2004. Niissä uskonnon oppiaine määritellään oman uskonnon opetukseksi. Tunnustuksellisesta opetuksesta ei voida enää puhua, eikä oman uskonnon opetuksessa ole kyse uskonnon harjoittamisesta. Vuonna 2014 valmistuivat uudet perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet, joka tuli voimaan syksyllä 2016.
Ajattelin, että olisiko tähän ongelmaan sama ratkaisu, kuin ammattiopetuksen reformissa, sillä osa työn opetuksesta ammattikouluissa siirrettiin työssäoppimiseksi työpaikoille, jolloin syntyi säästöjä, eikä tarvittu opetajia niin paljon ammattiopetuksessa. Tässä tapauksessa se tarkoittaisi sitä, että eri uskontokunnat kantaisivat itse vastuun oman tunnustuksellisen opetuksen antamisesta omaan laskuun omissa yhteisöissään, jolloin syntyisi hallituksen kaipaamia säästöjä myös koulujen uskonnonopetuksen suhteen, kun siitä vastaisivat uskontokunnat. Tämän lisäksi koulut voisivat antaa yleiskatsauksen uskonnoista sen historian ja vaikutusten kautta eri yhteiskuntiin. Käsittääkseni uskomme ei ole vain katsomuksellinen asia, vaan siitä kasvaa aikanaan osa identiteettiämme. Tämän asian tiimoilta on asetettu työryhmiä valtion toimesta, mutta hallituksen työlistalle asia ei ennen tätä uutta ulostuloa ollut.
Olli Salmela ”Isä Salmela – ihminen ja koulunuudistaja” (OKKA 2010), josta lainaus sivulta 78: ”Kuten muistamme, Alfred (Salmela) tuli uskovaisesta kodista ja kävi nuorena vain kirkon ylläpitämän kiertokoulun – ei kansakoulua. Alfred oli ylivoimaisena Raamatun osaajana suorastaan elävä esimerkki siitä, että kansakoulussa opittiin heikosti asioita, ainakin jos oppimista mitataan Raamatun ja Katekismuksen osaamisella… Alfred otti Raamatun – kuten niin monet muutkin aikalaiset – kirjaimellisesti.” ja lainaus sivulta 82: ”Alfred Salmelan ihmiskäsityksestä sai erinomaisen kuvan Erkki Ahon haastattelun yhteydessä: ’Hän (Alfred Salmela) oli sitä mieltä, että tällainen koko ikäluokan kattava yhtenäiskoulu ei ole käytännössä mahdollinen. On tavallaan kahdenlaista lahjakkuutta: on teoreettista lahjakkuutta, jota pitää vaalia ja jolle pitää luoda hyvät kasvun ja kehittymisen edellytykset – ja on käytännön lahjakkuutta. Ilman että niitä arvotetaan. Ne molemmat ovat tärkeitä isänmaan kehityksen kannalta. Mutta ei voida tuhota niitä molempia panemalla nämä lapset ja nuoret samaan kouluun ja saman opetussuunnitelman puitteisiin.’”
Aaprami Alfred Salmela s. 2.3.1897 Räyrinki, Veteli, k. 22.12.1979 Helsinki, oli koulu- ja nuorisoseuramies. Hän toimi kouluhallituksen kouluneuvoksena 1928–1964, kansanopetusosaston osastopäällikkönä 1937–1964 ja pääjohtajan sijaisena 1943–1964. Suomen Nuorison Liiton puheenjohtajana hän toimi 1951-1964. Tasavallan presidentti myönsi hänelle professorin arvonimen 30.12.1964.
Martti Vuollo ”Martti E. Miettinen – periaatteen mies” (Kustannus Oy Uusi Tie 2003), josta lainaus sivulta 112: ”Miettinen toimi ennen vuonna 1957 kouluneuvokseksi siirtymistään useissa eri papinviroissa vuosina 1927-1943 ja sen jälkeen mm. sivutoimisena uskonnon ja poikien voimistelun opettajana Koiviston yhteiskoulussa vuosina 1942-1943, uskonnon ja filosofian alkeiden lehtorina Helsingin Koelyseossa ja Suomen Normaalilyseossa vuosina 1944-1945 sekä Tyttönormaalilyseossa vuosina 1945-1957. Hänellä oli näin ollen runsaasti tuntemusta koulumaailmasta ja kokemusta opetuksesta erilaisissa kouluissa. Hän seurasikin läpi elämänsä aktiivisesti opetuksen ja koululaitoksen kehitystä ja ilmaisi selvästi oman näkemyksensä siitä. Miettinen kirjoitti todennäköisesti ensimmäisen kerran kouluasioista vuonna 1933. Silloin eduskuntavaalien alla Kotimaassa julkaistiin hänen kirjoituksensa, jossa hän ilmaisi huolestumisensa koulujen uskonnonopetuksesta. Kirjoituksessaan hän kehotti kristittyjä äänestämään isänmaallisia ja kristillisen hengen omaavia ehdokkaita. Hänen pelkonsa oli, että jos uusi eduskunta hyväksyy juuri valmistuneen oppikoulukomitean ehdotuksen, vaarantuu uskonnonopetus. Ehdotuksen mukaan oppikoulujen uskontotunteja vähennettäisiin ja aamuhartaudet poistettaisiin. Miettinen varoittikin äänestämästä sosiaalidemokraatteja, joka hänen mukaansa olivat jumalankielteisiä ja kristillisyyttä pilkkaavia. Esimerkiksi hän mainitsi tämän puolueen Soihtu-nimisen nuorisolehden, jossa rienattiin kristillisyyttä. Siksi hän kehotti jokaista kristittyä äänestämään ’kodin, koulun, kirkon ja koko yhteiskuntamme kristillisen hengen ’hurskaan ja uskollisen esivallan, hyvän hallituksen’ puolesta koko isänmaamme onneksi’… Myös Uudessa Tiessä hän esitti pelkonsa uskonnonopetuksen asemasta koulu-uudistuksessa. Hänen mukaansa kulttuuriradikaalien hyökkäykset kristinuskoa vastaan olivat kohdistuneet uskonnonopetukseen. Hän kirjoitti, miten Ruotsissa sosiaalidemokraatit pyrkivät määräämään uskonnonopetuksen sisällöstä. Suomenkin vasemmisto suhtautuu vihamielisesti kristilliseen kasvatukseen, sillä uskontotunteja vähennetään ja uskontoa opettavat epäpätevät uskonnonopettajat.”
Martti Erik Miettinen s. 28.10.1903 Kymi, k. 13.9.1985 Lohjaoli merkittävä lestadiolainen vaikuttaja. Hän oli teologian tohtori ja työskenteli Kouluhallituksen kouluneuvoksena 1957–1966.
Matti Klinge ”Iisalmen ruhtinaskunta” (SKS 2006), josta lainaus sivulta 183: ”Tässä on jo pähkinänkuoressa ilmaistuna valistusajan ideologia: vankka usko järkeen ja edistykseen, johon kansa oli nopeasti ja tehokkaasti saatava uskomaan, mieluiten hyvällä, mutta tarvittaessa pakottaen. Tällä tavoin saavutettiin kiistattomasti hyviä tuloksia, mutta hinta vanhan kulttuurin syrjäyttämisestä saattoi olla kova, eivätkä kaikki uudistukset sopineet yhtä hyvin kaikkialle. Tuli myös selviä takaiskuja, silloin niin kuin myöhemminkin järjen palvonnan aikakausina. Suurin näistä osin väkivaltaisista uudistuksista oli isojako, joka muiden 1700-luvun reformien kanssa johti maanomistuksen ja siten maanviljelyksen luonteen muuttumiseen, usein elinvoimaisiin uusiin, itsenäisiin, yritysmuotoa heijastaviin taloudellisiin yksikköihin, itsenäistiloihin kyläyhteisöllisyyden sijaan. Samaan aikaan kasvoi kuitenkin nopeasti myös omaa maata omistamattomien tai hallintaoikeudettomien tilattomien ja palkollisten määrä, niin että maalaisyhteiskunnan sosiaalinen dynamiikka eli syvää murrosvaihetta,”
Länsimainen koulutus on alkanut yleensä Luostarikouluista (scholae monasticae tai scholae clausrales), jotka olivat eurooppalaisten luostarien yhteydessä toimineita kouluja. Ne olivat ainoita kouluja ja keskiajan lopulla niillä oli keskeinen asema tuomiokirkko- ja katedraalikoulujen ohella. Luostarikoulut perustettiin 300-luvulla. Benediktiinit perustivat luostarikouluja 500-luvulta alkaen kouluttamaan munkeiksi aikovia poikia (pueri oblati). Luostarikoulujen aikaan maallisen koulutuksen muotona oli sotilastaitoihin tähtäävä ritarikasvatus. Opetusmenetelmänä luostarikouluissa oli ulkoluku ja oppilaat harjaantuivat uskonasioihin myös jäljentäessään kirkkoisien ja klassikkojen kirjoituksia aikana, ennen kirjapainontaidon keksimistä. Opetuskielenä oli latina. Oppiaineina oli usein vain kolme ”seitsemästä vapaasta taiteesta” (artes liberales), eli latinan kielioppi (grammatiikka), puhetaito (retoriikka), väittelytaito (dialektiikka), matematiikka, geometria, tähtitiede ja musiikki. Luostarikoulujen oppilaiksi otettiin 800-luvulta lähtien myös maallikkoja, vaikka pääosa oppilaista olikin munkeiksi aikovia. Tällöin niissä oli toisistaan eristetty sisäkoulu (schola interior) ja ulkokoulu (schola exterior).
Kaarlo Arffman ”Yliopistot ja kirkon magisterium reformaation alkuvaiheessa 1517-1521” (Suomen kirkkohistoriallinen seura 1981) josta lainaus sivulta 19: ”Käsitteellä ’doctores ecclesiae’ tarkoitetaan alun perin lähinnä normatiivisina pidettyjä kirkkoisiä. Sen jälkeen kun Länsi-Eurooppaan oli alettu 1100-luvulta lähtien perustaa yliopistoja, doctores ecclesiae-käsite laajeni vähitellen käsittämään myös yliopistojen opettajat. Yliopistojen tohtoreista muodostui näin paavin ja piispojen rinnalle uusi, toiselta pohjalta nouseva opettajisto, joka vaati opillisen auktoriteetin asemaa. Yliopistojen tohtoreiden mielipiteet ruvettiin rinnastamaan isien opetukseen. Oppiin liittyvien kysymysten selvittely jäi yhä enemmän tohtoreiden asiaksi, koska piispojen toiminnan painopiste siirtyi varsinkin Saksassa sananjulistuksesta ja opin valvomisesta yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen toimintaan. Myöhäiskeskiajalla yliopistot täyttivät näin paikallisen sananjulistuksen sekä paavin ja konsiilin väliin muodostuneen tyhjiön… Yliopistot jakaantuivat neljään tiedekuntaan: artistiseen, teologiseen, oikeustieteelliseen ja lääketieteelliseen.”
K. Grue-Sørensen”Kasvatuksen historia” (WSOY 1961), josta lainaus sivulta 120: ”Luostarikoulun elämästä antavat eloisan kuvan muistelmat, jotka on kirjoittanut Reichenaussa vuosina 815-25 ollut apotti Walahfrid Strabo (807-49). Ensiksi oli tulokkaan opittava lukemaan. Tästä Walahfrid kertoo: ’Muutamien viikkojen kuluttua olin edistynyt niin paljon, että kykenin lukemaan paitsi vahataululleni kirjoitetut sanat myös eteeni asetettua latinalaista kirjaa. Sitten minulle annettiin saksankielinen kirja, joka tuotti enemmän vaikeuksia kuin edelliset mutta toisaalta suurta iloa’… Varhaisella asteella alkoi myös latinan opetus, joka useimmiten oli suullista, sillä päätavoitteena oli, että oppilaat pystyivät keskustelemaan tällä kielellä. Walahfrid kirjoittaa: ’Ensimmäiseksi minun täytyi opetella ulkoa muutamia latinalaisia lauseparsia, niin että saatoin keskustella latinaksi toverieni kanssa. Useimmat heistä olivat vuoden tai pari minua edellä. Sen tähden heidän täytyi aina puhua keskenään latinaa paitsi lepotaukojen aikana. Meidän aloittelijoiden sitä vastoin oli tarvittaessa lupa puhua toisillemme saksaa. – Jonkin ajan kuluttua käteeni annettiin Donatuksen kielioppi ja muuan vanhempi oppilas määrättiin minua kuulustelemaan, kunnes osasin kaikki sanaluokat ja niiden taivutuksen. Ensimmäiset tunnit piti opettaja itse, mutta sen jälkeen hän kävi vain tuntien lopulla tiedustelemassa harjoitusmestariltani, miten olin tehtävästäni suoriutunut… Illalla meille kerrottiin kappale Raamatun historiaa ja se meidän oli osattava toistaa seuraavana aamuna.’ … Lisäksi hän kävi luostarin ulkokoulua, mutta päätti varsin pian pysyvästi liittyä veljeskuntaan. Tämän päätöksen hän teki suuressa kirkkojuhlassa, jossa laulukuoron muodostivat 700 munkkia, 100 sisä- ja 400 ulkokoulun oppilasta… Edellä mainitussa omassa elämäkerrassa kuvataan edelleen, miten poika vähitellen kävi läpi triviumin (kielioppi, väittely- ja puhetaito) ja quadriviumin (aritmetiikka, geometria, tähtitiede ja musiikki)… Luostarikoulut olivat epäilemättä sangen erilaisia. Suhteellisen korkeaa tasoa edustavat Reichenau ja St. Gallen, joissa innokkaasti harrastettiin sekä tieteitä että taiteita… Lutherin nimi kuuluu kasvatuksen historiaan monestakin syystä. Ensinnäkin hän on useissa teoksissaan tuonut julki, vieläpä erikoisen painokkaasti ja tinkimättömästi, ajatuksensa nuorison opetuksesta, koulujen ja opintojen järjestämisestä ja arvosta sekä välttämättömyydestä luoda vakinainen opetuslaitos ala- ja yläastetta varten. Toiseksi voidaan hänen omaa toimintaansa pitää pedagogisena. Hän kuuluu niihin historian hahmoihin, joista saatetaan sekä varsinaisessa että kuvaannollisessa merkityksessä sanoa, että he ovat olleet kansansa ja aikakautensa kasvattajia. Kasvatustyötään hän suoritti puhein ja kirjoituksin, joilla usein oli suoranainen vetoomuksen luonne, sekä esimerkillään. Opettaja hän oli myös sanan välittömässä ja kirjaimellisessa merkityksessä, sillä hän harjoitti opetustoimintaa sekä Erfurtin augustinolaisluostarissa että Wittenbergin yliopistossa, onpa suureksi osaksi hänen opettajataitonsa ansiota, että tämä vasta perustettu yliopisto nopeasti saavutti arvonantoa… Luther arvosteli kiivaasti skolastiikkaa, etenkin Aristotelesta, tuota ’kirottua, pöyhkeätä pakanaa ja veijaria, joka valheellisilla loruillaan on pettänyt ja johtanut harhaan monia parhaita kristittyjä.’”
Uno Cygnaeus s. 12.10.1810 Hämeenlinna, 2.1.1888 Helsinki, oli suomalainen pappi, joka pidetään Suomen kansakoulun isänä. Hän toimi vuosina 1861–1888 Suomen kansakoulujen ylitarkastajana. Uno Cygnaeus kuului Cygnaeusten tunnettuun pappissukuun. Hänen isänsä oli Hämeen läänin veromestari Jakob Cygnaeus, joka kuoli pojan ollessa kahdeksanvuotias, ja äitinsä Johanna Fredrika, omaa sukua Aeimelaeus. Vuonna 1856 Suomen senaatti pyysi tuomiokapituleilta lausuntoja yleisen koululaitoksen järjestämisestä, ja lausunnot julkaistiin kansalaisten kommenttien saamiseksi. Cygnaeuksen kiinnostus oli siirtynyt papin tehtävistä kansansivistykseen, joten hän laati vuonna 1857 kannanoton, jossa esitti oman ohjelmansa kansakoulun järjestämisestä. Hän kannatti yleissivistävää ja myös käytännöllisiä oppiaineita sisältävää kansakoululaitosta, joka edistäisi yksilöiden henkistä ja fyysistä kehitystä. Koulujen opetusohjelmaan oli äidinkielen, uskonnon, historian, laskennon ja maantiedon ohella otettava myös käsityötä, kasvitarhanhoitoa ja voimistelua.
August Mikael Soininen vuoteen 1907 Johnsson s. 3.11.1860 Kuhmoniemi, k. 12.3.1924 Helsinki, oli suomalainen kasvatustieteilijä ja kouluasioihin erikoistunut poliitikko, jonka tärkein saavutus oli oppivelvollisuuden toteuttaminen. Hän toimi kouluylihallituksen ylijohtajana vuosina 1917–1924 ja kirkollis- ja opetusministerinä vuosina 1918–1920. Lisäksi hän oli Suomalaisen puolueen ja myöhemmin Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustaja sekä Helsingin yliopiston kasvatustieteiden professori. Soininen kuuluu Suomen koulujärjestelmän tärkeimpiin uudistajiin. Soinisen kasvatusihanteisiin kuuluivat kansakoulun vahvistaminen, luonnontieteellisen opetuksen lisääminen. Hän oli myös merkittävä raittiusliikkeen vaikuttaja.
Omana kokemuksenani voisin mainita Helsingin Malmin kansakoulusta 1960-luvulla, kun luokan opettaja Pauli Eerikäinen opetti myös uskontoa. Näistä uskontotunneista minulle on jäänyt mieleen pahvitaulut, jossa oli eri Raamatun kertomusten elävöittämiseksi tekstiin liittyviä kuvia. En ollut kovin ahkera opiskelija ja läksyt jäi monesti lukematta monesti. Muistan kerran, kun piti mennä eteen luokan eteen kertomaan päivän uskonnon läksystä, mitä kymmenen neitsyen vertaus piti sisällään, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, koska läksy oli jäänyt lukematta, mikä harmittaa nyt vanhemapna.
Aksel Valen-Sendstadt ”Kristillinen Dogmatiikka” (Uusi tie 1985), josta lainaus sivulta 26: ”Kun Raamattu puhuu siitä, että Jumala on ilmoittanut itsensä historiassa, tämän taustana on se, mitä Jumala on sanonut tuonpuoleisuudestaan, transsendenssistaan. Koska hän on tuonpuoleinen, hänen täytyy ilmoittaa itsensä, jotta ihminen oppisi tuntemaan hänet.
Jumala on ennen kaikkea luomansa, sen yläpuolella ja siitä riippumaton. Hän on ennen aikaa, paikkaa, kaikkia universumeja ja kaikkea olemassa olevaa sekä niiden yläpuolella ja ulkopuolella. Tätä ihminen ei voi ymmärtää itsestään eikä itse antaa itselleen. Ilmoitus kuitenkin vie meidät myönteisesti niiden rajojen yli, joita ihmisjärjellä on omassa ajattelussaan ja ymmärtämisessään. Siksi ajattelu oikeastaan murtuu Jumalan tuonpuoleisuuden tiedostamisen edessä. Se merkitsee, ettei Jumala voi mahtua sanoihin. Hän ei mahdu mihinkään aikakategoriaan eikä myöskään mihinkään paikkakategoriaan, sillä hän on kaikkea tätä ennen ja sen yläpuolella ja sen tuolla puolen. Siksi mikään luotu ei myöskään voi välittömästi tiedostaa häntä. Hänet voidaan tiedostaa vain sikäli kuin hän itse tulee ulos tästä tuonpuoleisuudestaan ja luo suhteen ihmiseen (luotuun) ilmoittamalla itsensä ajassa ja paikassa eli meidän todellisuudessamme. Vasta tämä Jumalan itseilmoitus antaa perustan mielekkäälle ja todelle puheelle Jumalasta. Se on taustana Raamatun puheelle ilmoituksesta. Raamatussa edellytetään Jumalan tuonpuoleisuus puhuttaessa Jumalasta suoraan ja epäsuorasti. Tämä edellytys on aina sen taustana, mitä sanotaan Jumalasta, ihmisestä, ihmisen synnistä ja luopumuksesta ja ilmoituksesta. Siksi voimme ilmoituksen perusteella muodostaa itsellemme kuvan Jumalan tuonpuoleisuudesta ja siitä, mitä tämä ajatus sisältää. Ilmoitus ilmoittaa siis meille tietyssä määrin Jumalan tuonpuoleisuuden… Ikuisena Jumalana hän on menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa vaihtelevan ajan tuolla puolen. Kaikki on hänelle aina läsnäolevaa ilman tällaista eroa… Jumala on täydellisesti kaiken sen yläpuolella, mitä me ajattelussamme omin päin voimme yhdistää esim. aikaan, paikkaan, pyhyyteen, puhtauteen, vihaan, hyvyyteen ja rakkauteen. Kun hän ilmoittaa itsensä, se merkitsee, että hän itse ilmoittaa tuonpuoleisuutensa, paljastaa salaisuuden ja tulee luoksemme, puhuu meille ja toimii historiassa, niin että voimme tuntea hänet hänen sanastaan ja teostaan. Tästä peilistä näemme hänet. Saamme tietoa Jumalasta hänen sanastaan ja teostaan, jotka tapahtuvat historiassa. Siksi sanomme pelastushistoriaksi ja ilmoituksen historiaksi sitä historiallista aikaa, jolloin Jumala puuttuu asioihin ja ilmoittaa itsensä.”
Opinnäytetöitä:
Martti Vuollo ”Jyrisevä kouluneuvos – tunnollinen pedagogi – Martti E. Miettinen kasvattajana ja opettajana” (Lapin yliopisto, väitöskirja 2006)
https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/61657/Martti_Vuollo_v%c3%a4it%c3%b6skirja.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Veteläinen Aino ”Uskonnonopetuksen historia ja lähtökohdat” (Oulun yliopisto, Kandidaatintyö, 2021)
https://oulurepo.oulu.fi/bitstream/handle/10024/17449/nbnfioulu-202105087765.pdf;jsessionid=39BAB94E07F915D9A235D459230C23AE?sequence=1
Otto Tuomela ”VAIKUTUKSET MONIKULTTUURISUUSKASVATUKSESSA Andrew Wrightin uskontopedagogiikan kritiikki” ”Pro gradu-tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2013)
https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/41938/1/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-201308072124.pdf
Jenna Tiihonen ”Neljäsluokkalaisten merkityksenanto uskonnonopetuksessa – Raamatun kertomukset, tuhlaajapoikavertaus ja uskontokasvatuksen relevanssilajit” (Itä-Suomen yliopisto, Pro gradu -tutkielma 2016)
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/16687/urn_nbn_fi_uef-20160341.pdf
Veera Ruti Läntinen ”Katsomusaineiden opettajien näkemykset uskonnonopetuksen tulevaisuudesta” (Itä-Suomen yliopisto, tutkielma 2021)
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/26951/urn_nbn_fi_uef-20220086.pdf?sequence=1
Anne Mattsson ”Peruskouluun vaikka väkisin – Koulujärjestelmäuudistus poliittisena taisteluna 1960-1965” (Helsingin yliopisto, Pro gradu 1999)
Kirjallisuutta ja lähteitä:
Olli Salmela ”Isä Salmela – ihminen ja koulunuudistaja” (OKKA 2010)
Antti Räsänen ”Koulun uskonnonopetus – suomalaisten käsitykset uskonnonopetuksen luonteesta ja sisällöstä” (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2006)
Martti Haavio ”Koulun uskonnonopetus” (Otava 1936)
Aimo Halila ”Suomen kansakoululaitoksen historia 1-4” (Werner Söderström 1949)
Martin Ubani ”Peruskoulun uskonnonopetus” (PS-kustannus 2013)
Jukka Rantala ”Kansaa kasvattamassa” (Minerva Kustannus Oy 2005)
Anja Heikkinen, Pirkko Leino-Kaukiainen, Pauli Kettunen ”Valistus ja koulunpenkki – kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960-luvulle” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2011)
Lönnbeck, Gustaf F. ”Uno Cygnaeus – Suomen kansakoulun isä” (1890)
Nurmi, Veli ”Uno Cygnaeus – Suomalainen koulumies ja kasvattaja” (1988)
Veli Nurmi ”Kansakoulusta peruskouluun” (WSOy 1989)
Pentti Mattila 