Isoisäni isä Matti Mattila e. Mikander (1862-1943) oli 1800-luvun lopussa saanut Ouluun rantautuneesta työväenaatteesta innostuksen lähteen ja hänen poikansa Jaakko Aleksanteri Mattila e. Mikander innostui (1895-1979) Juho veljensä kanssa myös asiasta. He olivat paikkakunnan muiden työväenaatteen innostamien miehien kanssa perustamassa Tyrnävälle maatyöväenliitoa. Hankkivat tulevalle työväentalolle tontin vuonna 1925 ostamalla maatilasta Tyrnävän kylästä Roustin tilasta erotetun Vapaus nimisen palstan. Työväentalo on käsittääkseni tänäkin päivänä toiminnassa. Isoisäni menetti taas oman pientilansa pakkohuutokaupassa vuonna 1939, kun piti tärkeämpänä hoitaa työväentalon hankinnasta syntyneet velvollisuudet. Tämän seurauksena isoisäni joutui irtolaiseksi ja hänen lapsensa sijoitettiin eri maatiloille kasvatettaviksi, kun vaimokin kuoli.
Isoisäni on kertonut elämästään ammattiyhdistyksen parissa näin: ”Kun Tyrnävän maatyöläiset taistelivat lyhyempää päivää (haastattelu Kansan Tahto 10.5.1975 lehdessä valokuvan kanssa) Tyrnävällä oli silloin ennen luokkasotaa vuonna 1916 maatyöläisen työpäivän pituus 16-17 tuntia. Tulin silloin etelästä joltakin reissulta kotipitäjääni ja aloin niille talojen palveluksessa oleville tytöille ja pojille selittämään, että perustetaan maatyöläiselle ammattiosasto. Ja se perustettiin ja me tehtiin lakko, jonka päätössopimukseen sitten sisältyi työpäivän pituus talvella 9 tuntia ja kesällä 10 tuntia. Se oli jossakin taloissa käytössä, mutta sitten tuli vainovuodet ja pitkä päivä palasi. Näin kertoo Aleksanteri Mattila, maatyömies, metsätyöläinen, uittojätkä, kivityömies ja rakennusmies. Hän muistelee vuosikymmenien taivaltaan. Eilen 9.5.1975 tuli hänelle 80 vuotta täyteen. Asuinpaikkana on ollut kolme vuotta Marttilan vanhainkoti nelostien varressa. Olin minä punakaartissa Oulussa. Ei sitä tappelua ollut kuin yhtenä yönä. Sitten maaliskuussa vangittiin ja vietiin Raattiin. Sain ensinälkään 12 vuoden pakkotyötuomion, mutta sitten ne pudotti sen kahden vuoden ehdonalaiseksi. Elokuun 13 päivänä pääsin jälleen vapaalle. Se ammattiosaston perustaminen Tyrnävälle oli tuomion raskain peruste. Sanottiin että en ollut muuta tehnyt kun yllyttänyt työmiehiä lakkoon. Jaakko muistelee, että ei hän Raatissa mennyt niin huonoon kuntoon kuin yleensä muut nälkää kärsineet. Hän teki erään toisen punavangin kanssa makasiinia ja komendantti lupasi käydä kaksi kertaa viikossa kylpemässä. Siihen lähelle saunaa isä toi Tyrnävältä ruokaa Lankilan rouvan luo ja Jaakko tovereineen sai syödä. Sitten hän pääsi vankileiristä ja meni taas töihin. Ehdonalaisessa oli ilmoittautumisvelvollisuus. Kun Perä-Pohjolaan lähdettiin savottaan piti hankkia kulkulupa.
– Sai luvan kuten muutkin tukkimetsiin lähtevät, mutta minulle se kirjoitettiin punaisella musteella. Siitä kai sitten tarkastajat tiesivät mitä se merkitsi. Yli 30 vuotta sitten sotien aikana Jaakko Aleksanteri Mattila oli pitkään maatalossa töissä.
– Ne möivät auksuunilla vanhoja työmiehiä työnantajille. Minä olin pidettyä tavaraa. Kun metsähallituksen mies olisi ottanut minut savottaan, huusi Oulu-yhtiön mies että pitempään se on Oulu-yhtiön töissä ollut. Mutta se huutokaupan pitäjä sanoi, että Mattila on myyty jo yhdelle isännälle. Sen katsoin minäkin parhaaksi. Talossa oli ruokaa ja sain hintaakin työstäni.
– Minoon nyt toista kertaa leskenä. Kolme poikaa on elossa. Yksi kuoli sodassa saamiinsa vammoihin. Nyt ei taho olla enää oikein terveyttä. Tuo veritulppa meni kolmesti sydämen seutuvilla. Sitten viime talvena sappi alkoi kiehua ja nosti älyttömän kuumeen. Siitä se kuitenkin korjaantunut. Ei se ole ruokahaluakaan enää oikein hyvä, mutta kun on äkänen mies, niin syö sitä. Ei ne ruuat sellaisia joihin ennen maalla tottui. Panevat tietenkin hyvyyttään niitä vihanneksia ja muita runsuja lihan sekaan. –AM”
Minua on pohdituttanut ammattiliittojen merkitys Suomessa, sillä perinteisesti on käsittääkseni ollut mielikuva siitä, että ammattiliitojen edunvalvonta kuuluu vain vasemmistolaisittain ajatteleville työläisille. Olen kuulunut jäsenenä eri ammattiliittoihin sen mukaan, missä ammatissa kulloinkin olin. Vastakkainasettelu erilaisissa neuvotteluissa on väistämätöntä, koska vasemmiston idea pohjautuu yleensä luokka-ajatteluun ja siinä voittamiseen, eikä yhteiseen toimintaan kaikkien eduksi, jotta hyvää olisi kaikille työntekoon osallistuville, olkoon se suorittamista, suunnittelua tai johtamista. Isäni ja isoisäni, sekä monet sukulaisistani olivat aktiivisia vasemmistolaisia, myös aktiivisia ammattiyhdistysliikkessä.
Bengt Jangfeldt ”Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä” (Siltala 2023), josta lainaus sivulta 361: ”Vuonna 1905 keisarin julkaisemassa lokakuun manifestissa työläisille annettiin oikeus järjestäytyä ammattiyhdistyksiin. Niistä monien johtoon nousi nopeasti ammattivallankumouksellisia, ja puhtaat ’työläiskysymykset’, kuten palkat ja työehdot, jäivät vähitellen poliittisten päämäärien varjoon.”
Wrightiläinen työväenliike oli 1800-luvun lopulla Suomessa vaikuttanut yhteiskunnallinen liike, joka pyrki estämään työväestön radikalisoitumista edistämällä heidän asemaansa yhteistyöllä työantajien kanssa.
Liike sai nimensä perustajansa Viktor Julius von Wrightin mukaan. Wrightiläisyys oli suomalaisen työväenliikkeen varhaisin suuntaus, se tuli maahan Ruotsin mallin mukaisena ja kukoisti vuosina 1886–1894. Liike sai enemmän kannatusta sivistyneistön kuin työläisten parissa, ja se kuihtuikin pian pois työväestön omaehtoisten työväenyhdistysten ja sosialidemokratian vallatessa alaa.
Liikkeen isänä pidetään helsinkiläistä huonekalutehtailijaa Viktor Julius von Wrightia, joka toimi 1883 perustamansa Helsingin Työväenyhdistyksen puheenjohtajana vuoteen 1896 saakka.
Wrightiläisten työväenyhdistyksen tarkoitus oli edistää työväestön työolosuhteita ja elinoloja. Sosiaaliliberaalien mukaan teollistuminen oli aiheuttanut epäkohtia, joita piti korjata. He eivät kuitenkaan nähneet työntekijöiden ja työnantajien etujen välillä mitään sovittamatonta ristiriitaa, jota taas sosialistit korostivat. 1890-luvun aikana monet wrightiläiset työväenyhdistykset siirtyivät radikaalien työläisten haltuun. Vuonna 1899 ne perustivat Turussa Suomen Työväenpuolueen. Käytännössä se merkitsi wrightiläisyyden jäämistä syrjään. Puolueelle hyväksyttiin vuoden 1903 Forssan puoluekokouksessa puolueohjelma, joka vastasi lähes sellaisenaan Saksan sosialidemokraattisen puolueen omaksumaa Erfurtin ohjelmaa
Mitä tarkoitetaan Ammattiliittolla tai ammattijärjestö nimityksillä. Ammattiliitto on ammattityhdistysliikkeen puitteissa toimiva järjestö, joka pyrkii puolustamaan ja parantamaan työntekijöiden työehtoja. Niitä kutsutaan myös palkansaajajärjestöiksi. Ammattiliiton muodostavat yleensä saman ammattialan esimerkiksi sairaanhoitajat jne. Ammattiliitto muodostuu työntekijöiden muodostamista ammattiosastoista tai -yhdistyksistä. Ammattiliitot neuvottelevat työehtosopimuksia työnantajapuolen kanssa.
Ensimmäiset modernit ammattiyhdistykset syntyivät Isossa-Britanniassa 1800-luvun alussa osin vanhojen kilta-ammattikuntien perinteisiin pohjautuen. Ammattiyhdistykset olivat usein työnantajien vastustamia ja jopa valtiovallan kieltämiä järjestöjä, ja niiden toiminnassa saattoi olla salaseuramaisia piirteitä.
Vuonna 1883 perustettiin Suomeen ensimmäiset työväenyhdistykset, ja tästä alkanutta vaihetta työväenliikkeessä kutsutaan wrightiläiseksi työväenliikkeeksi. Perustettuihin yhdistyksiin liittyi eritoten kaupunkien käsityöläisiä ja ammattityöntekijöitä. Lisäksi työnantajien kuuluminen yhdistyksiin oli hyvin yleistä. 1890-luvulla työväenliikkeessä pääsi jyrkempi suunta vallalle, kun sosialistiset aatteet alkoivat saada ammattiyhdistyksiä yhä laajemmin haltuunsa. Suomessa työväenliike julistautui sosialistiseksi vuonna 1899, jolloin sen nuorsuomalaiset johtajat erosivat. Liikkeen tavoitteiden joukossa kuitenkin säilyi liberaalien vaatimuksia, kuten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapaus.
Suomessa alkaneissa ammattiliitoissa tavoitteena eivät olleet lakot tai luokkataistelu, vaan työntekijöiden tukeminen, neuvominen ja sivistäminen, toimiminen näiden vakuutusyhtiöinä työkyvyttömyyttä, sairautta ja työttömyyttä vastaan, työntekijöiden neuvominen parhaiden työehtojen saamiseksi jne. Myös moni työntekijöiden oloista huolestunut tehtailija perusti ensimmäisiä ammattiyhdistyksiä, kuten englantilainen sosialisti Robert Owen ja suomalainen Viktor Julius von Wright. 1800-luvun puolivälissä sosialistien rooli alkoi vahvistua ja sosialistien ja liberaalien yhteistyö väheni. Varsinainen murros alkoi 1880-luvulla, kun kirjanpainajat, maalarit, räätälit, pelti- ja vaskisepät, puusepät, muurarit ja suutarit ryhtyivät perustamaan omia yhdistyksiään.
Arvo Tuominen ”Sirpin ja vasaran tie” (Tammi 1956), josta lainaus sivulta 139: ”Ammattiliittoperiaatetta eli järjestäytymistä ammateittain pidettiin kaiken taantumuksellisuuden ja pahan alkuna ja juurena. Se tahdottiin leimata joksikin keskiaikaisen ammattikuntalaitoksen jänteeksi tai taantumuksellisen sosialidemokratian ilmentymäksi. Teollisuusliittolinjan mukaan oli järjestyttävä teollisuudenhaaroittain. Meille työnnettiin Lumivuokon ja Kuusisen kirjoittama luntta tästä uudesta linjasta, ja meidän piti hyväksyttää se tässä kongressissa. Koetin hyvin perusteellisesti tutustua siihen, mutta en todellakaan käsittänyt, mistä siinä oikeastaan oli kysymys ja mikä siinä oli sitä vallankumouksellista, enkä vielä tänä päivänäkään, vaikka siitä on kulunut jo 37 vuotta – se oli niin sekava. Muistan hyvin, kun puheenjohtajana väellä ja voimalla ajoin lävitse tämän ’historiallisen’ päätöksen, kuinka vanhat ammattiyhdistysmiehet toinen toisensa jälkeen nousivat ja sanoivat, että he eivät käsitä, mitä tämä oikein on, mutta pelkäävät, että tässä on jotain vierasta – voi olla hyväkin, mutta kun emme käsitä, niin vastustamme. Kukaan meistä ei kuitenkaan kyennyt, kuten näkyy pöytäkirjastakin, järjellisesti selittämään, mitä tämä ’uusi’ oikeastaan sisällään piti. Tällä samalla teollisuusliittoperiaatteella operoitiin sitten myöhemmin useimmissa ammattiliittojen edustajakokouksissa, joita pidettiin lähivuosina… Kuusisella ja hänen esikunnallaan ei koko asiassa näyttänyt olevan kuin yksi ainoa johtotähti: kaikki vanha oli tehtävä epäilyttäväksi ja lyötävä hajalle. Tämä kuusislaisten ensimmäinen rynnistys ammattiyhdistysrintamalla oli onnistunut sataprosenttisesti. P. Hauli – siis Lumivuokko – riemuitsi että Suomen ammatillisessa liikkeessä oli raivattu tie uudelle suuntaukselle; muiden liittojen oli nyt kuljettava tätä selvästi viitoitettua tietä. Selvästi viitoitettua siinä kuitenkin oli vain se, että liiton johtopaikat miehitettiin Kuusisen falangin miehillä. Silloin minustakin tuli liittotoimikunnan jäsen ja, mikä vieläkin tärkeämpää seuraavien kuukausien toimintaa ajatellen, Puutyöväen liiton edustaja Ammattijärjestön valtuustoon. Kun kenraaliharjoitus oli mennyt näin hyvin, aloimme rohkein mielin valmistautua pääkaappaukseen: itse pääelimen, Suomen Ammattijärjestön valtaukseen… Varmoja ja horjuvia edustajia kutsuttiin päivää paria ennen kokouksen alkamista Helsinkiin, missä heidät sitten muokattiin ja valmennettiin. Tulos olikin hämmästyttävän hyvä.”
Matti Kurikasta, joka syntyi Inkerimaalla 24.1.1863 ja kuoli Yhdysvalloissa 1.10.1915. Matti Kurikka oli lehtimies, kirjailija, sosialisti, teosofi ja utopisti. Matti Kurikka vastusti erityisesti Kirkkoa, papistoa, porvareita jne., vaikka harrasti kuitenkin tolstoilaisia ajatuksia sosialismista ja teosofiaa ja oli niiden puolesta puhuja. Kurikka toimi Työmies-lehden päätoimittajana 1897–1899. Työmiehen myötä Kurikasta tuli aktiivinen työväenliikkeen toimija, jonka sosialismi oli omanlaisensa sekoitus tolstoilaista sosialistisia ajatuksia. Toukokuussa 1899 Kurikka luennoi Helsingissä innostuneelle kuulijakunnalle haaveestaan ihanneyhteiskunnan toteuttamisesta. Hanketta varten perustettiin ”Kalevan Kansa” -niminen yhdistys, ja se perustikin suomalaissiirtokunnan Australiaan. Kokeilu kuitenkin epäonnistui täysin epäkäytännöllisen Kurikan johdolla ja jäi käytännössä vain kymmenen kuukauden mittaiseksi telttaleiriksi. Olen miettinyt sitä, mikä sai työväenliikkeen kiinnostumaan teosofiasta?
Ritva Santavuori ”Rouva Syyttäjä” (Edita 1997), josta lainaus sivulta: 63: ”Ammattiyhdistyspolitiikka on samantapaista kuin oikeakin politiikka: mielikuvien luomista. Tärkeää ei ole totuus vaan mielikuva totuudesta. Täytyy olla vakuuttava. On osattava helisyttää sanoja kuin suloisia tiukuja. Jäsenkunnalle on osattava antaa mielikuva ritari rohkeasta ja pelottomasta, joka kapsahtaa valkoisen orhinsa selkään ja sanoo: Tiedän, että olette palkkakuopassa, karautanpa nyt ratsullani noitamaisen työnantajan luo ja nujerran sen. Seuraavassa kokouksessa on sanottava: Tein sen, teidän puolestanne, työnantaja on voitettu, se on kuollutta lihaa, te saatte lisää palkkaa!”
Matti Ahde, Timo Hakkarainen ”Matti Ahde – Sähkömies” (WSOY 2013), josta lainaus sivulta 51: ”Akatemia opettajakunta oli monin osin suomalaista huippua… Legendaarinen pasifisti Yrjö Kallinen ja näyttelijä Vilho Siivola olivat innoittavia puhetaidon opettajiani. Yrjö Kallisen ansiosta kiinnostuin teosofiasta. Hänen oppiaineensa oli puhetaito, mutta käytännössä hän puhui vapaasti eri aiheista ja teosofinen ajattelu kulki luentojen punaisena lankana… Jiddu Krishnamurtti oli Kalliselle hyvin tärkeä ajattelija. Kiinnostuin siinä määrin tämän intialaisen julistajan ajatuksista, että hankin hänen teoksensa ”Kulttuurista on kysymys”. Teosofinen ajattelutapa puhutteli minua voimakkaasti. Toimin nykyisin Yrjö Kallisen rahaston puheenjohtajana… Myöhemmin olen toiminut Työväen Akatemian hallituksessa kaksi vuosikymmentä. Edistin tämän minulle tärkeän oppiahjon kehittämistä hankkimalla eduskunta-aloitteilla rahoituksen sen lisätilojen rakentamiseen.”
Aimo Halila ”Iitin historia II” (Iitin kunta ja seurakunta 1966), josta lainaus sivulta 566: ”Marxilainen sosialismi tuli Suomessa laajojen piirien tietoisuuteen etenkin Karl Kautskyn 1892 ilmestyneen ja 1899 suomennetun Erfurtin ohjelma nimisen teoksen välityksellä. Puhuttiin taloudellisten tekijöiden murskaavasta kaikkivallasta ja voitokkaasta luonnontieteestä, etenkin darwinismista. Luonnonlain välttämättömyydellä kehitys johtaisi, niin uskottiin, pian porvariston ja kapitalismin häviöön, proletariaatin voittoon. Tienä oli katkera luokkataistelu. Työläisillä ei ollut isänmaata, sanottiin, ja tässä jouduttiin ristiriitaan 1800-luvulla voimakkaan ja ajalle tyypillisen kansallisuusaatteen kanssa. Myös kirkon kanssa jouduttiin vastakkain, sillä sosialismi selitti kirkon porvarillisen yhteiskunnan vanhoilliseksi tukipylvääksi ja työväelle tarpeettomaksi. Uskonto oli jokaisen yksityisasia.”
Kreivi ja kirjailija Leo Tolstoin ajatukset sosialismista olivat suosittuja työvöenliikkeen ihmisten keskuudessa Suomessa. Leo Tolstoi syntyi 9.9.1828 Jasnaja Poljana, Tulan kuvermentti, Venäjän Keisarikunnassa, kuoli 7.11.1910 Astapovo, Rjazanin kuvernementti, Venäjän keisarikunta, oli yksi tunnetuimmista venäläisistä kirjailijoista. Leo Tolstoi vastusti kirkkoa, vallanpitäjiä ja yläluokan elämäntapaa. Hän oli myös kasvissyöjä. Tolstoin opit aiheutti myös suuria ristiriitoja hänen omassa perheessään. Tolstoin rauhanaate vaikutti syvästi rauhanliikkeeseen. Ajan mittaan Jasnaja Poljanasta tuli tolstoilaisuuden ihailijoitten pyhiinvaelluskohde. Totuuden etsinnässään Tolstoi hakeutui ortodoksiseen kirkkoon, mutta huomasi pian monien pappien tietämättömyyden. Hän käsitti, etteivät ulkoiset menot, tuoksuvat suitsutukset, loistavat kynttilät, vanhat ikonit ja välkehtivät mosaiikit tehneet ihmisestä kristittyä. ”Kannamme kaikki Jumalan valtakuntaa itsessämme”, hän julisti. Tolstoin kirkkoon kohdistama arvostelu johti siihen, että Pyhä synodi vuonna 1901 julisti hänet harhaoppiseksi ja Tolstoi erotettiin ortodoksisesta kirkosta.
Oswald J. Smith, Oswald A. Blumit, Basil Malof “Basil Malof Venäjän apostoli – Kuvauksia pastori Basil A. Malofin elämästä” (Ristin Voitto 1971), josta lainaus sivulta 44: ”Ollessani lähetystyössä Venäjällä, synnyinmaassani, minulla oli tilaisuus kohdata kaikenlaisia, kaikkiin luokkiin kuuluvia ja kaikissa yhteiskunnallisissa asemissa olevia ihmisiä. Merkittävin heistä oli Venäjän kuuluisin kirjailija, kreivi Leo Nikolajevits Tolstoi… Oli varhainen kesäaamu. Kreivi Tolstoi vastaanotti minut ystävällisesti ja pyysi minua heti miellyttävällä tavallaan pitkälle kävelylle ja keskustelemaan hänen valtavassa puistossaan.” Ja toinen lainaus sivulta 76: ”On monia protestantteja, jotka ovat kääntyneet, mutta eivät ole syntyneet uudesti… Leo Tolstoi oli kääntynyt mies, mutta hän ei ollut uudestisyntynyt. Seurakuntiin tulee joukoittain miehiä ja naisia, jotka ovat kääntyneet, mutta eivät ole syntyneet uudesti… Mikä on kääntyneen ja uudestisyntyneen välinen ero? Pyhä Henki on kääntyneen henkilön ulkopuolella, mutta uudestisyntyneensä Hän asuu. Häntä ottaa asuntonsa meissä ja puhuu meidän kauttamme.”
Sosialismista puhutaan paljon, eli käsittäkseni sillä tarkoitetaan tasa-arvoa, yhteisomistusta jne., mutta mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaa ja mitkä ovat sen juuret, sekä päämäärät, joten selailin vähän nettiä ja kirjallisuutta muistikuvieni lisäksi. Tällaista löysin, eli sosialismi on vasemmistolainen ja poliittinen aatesuunta, jossa pyritään työläisten aseman parantamiseen ja kansantalouden valtiollistamiseen, eli yhteiskunnan hallintaan, sekä kaikkien ihmisten tasa-arvoon, mitä sitten käytännössä onkaan, mikä vaikuttaa kyllä vähän utopialta, niin kaunis ajatus, kun se onkin.
Sosialismi syntyi Euroopassa teollistumisen seurauksesta, joka tarkoittaa 1800-luvulla vastareaktiota varallisuuserojen kasvulle ja tehdastyöläisten tekevien ihmisten heikolle asemalle. Sosialismin nimitystä käytettiin ensimmäisenä utopiasosialisteista, jotka 1800-luvun vaativat yksityisomistuksen lakkauttamista ja perustivat kommuuneja. Tunnetuimman sosialistisen oppirakennelman esittivät Karl Marx ja Friedrich Engels 1800-luvun puolivälissä. Marxin ja Engelsin mukaan kapitalistinen tuotantotapa oli väistämättä ajautumassa kriisiin, jolloin tuotantovälineet siirrettäisiin yhteisomistukseen ja markkinat korvautuisivat suunnitelmataloudella.
Marx ja Engels uskoivat sosialismin syntyvän vallankumouksessa, kun köyhälistö nousisi kapinaan ja tuhoaisi kapitalismin ja kapitalistit. Sosialisteja yhdistää kielteinen suhtautuminen ihmisten väliseen kilpailuun ja häikäilemättömään oman edun tavoitteluun. Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden ihanteita pyritään edistämään yhteisomistuksella, yhteistyöllä ja tasaisella tulonjaolla, mikä monesti jää vain toiveajattelun asteelle. Sosialismi on kollektivistista eli siinä korostetaan yhteisöä yksilön sijasta, jossa ei yleensä hyväksytä toisin ajattelijoita.
Sosialismia pidetään usein vastakohtaisena kapitalismille, joka perustuu tuotantovälineiden yksityisomistukseen ja tavaroiden ja palveluiden jakoon vapaalla kilpailulla markkinatalouden kautta. Sosialistit katsovat, että pelkkä yksilönvapaus ei luo aitoa tasa-arvoa, vaan tarvitaan myös yhteiskunnallisesti kontrolloitua talouselämää, joka takaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet vaurauteen.
Arvo Tuominen ”Myrskyn mentyä – Kommunistinen vai demokraattinen Suomi?” (Tammi 1971), josta lainaus sivulta 11: ”Sosialistisen työväenliikkeen ’lähtölaukaus’ ammuttiin 1848, kun Kommunistinen manifesti julkaistiin. Heti sen jälkeen alkoi liikkeen sisällä aatteellinen välienselvittely. Liike jakaantui lähinnä kahteen pääryhmään revisionisteihin ja vasemmistoradikaaleihin. Edellisestä suuntauksesta kehittyi länsimainen sosialidemokratia ja jälkimmäisestä kommunismi… Kumpi liike on näinä viime vuosikymmeninä menestynyt paremmin? Kommunistit sanovat, että sen näkee selvästi: kommunistisia valtioita eli kansandemokratioita on jo lukuisia. Sosiaalidemokraatit taas sanovat: sosialistinen työväenliike on monissa suurissa ja pienissä valtioissa kiivennyt hallitsevaan asemaan, rakentanut vähitellen demokraattista sosialismia ja parantanut kansan elinehtoja kaikissa vapaissa maissa. Entä mikä on totuus? En yritä alkuunkaan sukeltautua sosialististen ideologioitten viidakkoon. Niistä on kirjoitettu ja puhuttu yli sata vuotta, ja meilläkin viime aikoina ihan tarpeeksi… Sosialismin klassikoiden määritelmien kaltaista sosialismia ei ole toteutettu missään maassa… Kommunistit viittaavat aina kansandemokratioihin puolustaessaan kommunismia sosialistisena työväenliikkeenä. He selittävät kansandemokratiat kommunistisen työväenliikkeen mallitöiksi: niissä tuotantovälineet on otettu valtion haltuun ja päästy siten oikopäätä sosialismiin, niissä on kapitalistinen riisto lopetettu, niissä on siirrytty sosialistiseen suunnitelmatalouteen ja poistettu siten talouspulat ja työttömyys – ja niin edespäin… Ydinkysymyksiä kansandemokratioitten kohdalla ovatkin nämä: Ovatko niiss valtion huostaan otetut tuotantolaitokset todella tulleet edes työväestön hallintaan puhumattakaan koko kansan hallinnasta? Onko näissä maissa hallitusvalta sosialistisesti ajattelevien laajojen kansankerrosten määrättävissä? Onko niissä suoritetuilla toimenpiteillä toteutettu sosialismin perusperiaatteiden vaatimukset ja tavoitteet? Onko valtion haltuun otetuissa tuotantolaitoksissa poistettu riisto ja työn kirous? Onko noissa diktatorisesti yhden puolueen voimalla hallituissa maissa hävitetty etuoikeutetut luokat ja toteutettu tasa-arvo? Onko näistä asioista koskaan vapaissa vaaleissa kysytty kansan mielipidettä tai edes työväenluokan mielipidettä? Ja edelleen: Miksi kommunistiseen puolueeseen otetaan jäseniksi vain muutama prosentti kansasta? Miksi työläisillä ei ole vapaata kokoontumis-, yhdistymis-, lausunto-, paino- ja lakkovapautta? …
Kysyin sitä SKP:n johtoon silloin kuuluneelta entiseltä sisäministeriltä Yrjö Leinolta, joka kukistettiin asemastaan 1948. Runsas vuosi tämän jälkeen hän vieraili luonani Tukholmassa viipyen neljä päivää. Myöhemmin tapasimme taas täällä Suomessa. Syvennyimme perusteellisesti kysymykseen miksi SKP ei silloin ottanut valtaa. Minä: – Eikö tuo ’vallankumouksen hengetär’ syksyllä 1944 ja vuosina 1945 ja 1946 leijaillut Suomen yllä? Leino: – Kyllä, kyllä se leijaili. Minä: – Miksi ette nousseet sen siiville? Leino: – Toistui sama kuin vuonna 1918, ei ollut sellaista johtoa, joka olisi kyennyt johdattamaan työläisjoukot vallankumouksen tielle. Minä: – Mutta olihan SKP olemassa, ja se oli kaksikymmentä vuotta kouluttanut johtajavoimia juuri sitä tilaisuutta varten. Ja olihan puolue ja sen johto aivan toisenlainen kuin sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmistosiipi 1918. Leino: – Puolue oli, mutta sen johtajisto oli heikko, puuttui varsinaiset koulutetut johtajat. Ne jotka johtoon joutuivat eivät olleet johtaja-ainesta. Niin minäkin jouduin vastuunalaisiin tehtäviin, vaikka olin puoluehommissa vasta aloittelija. Ja mikä pahinta sosiaalidemokraattien ja SAK:n sekä kansan valtavan enemmistön vastarinta oli niin voimakasta, etteivät ne vähät yritykset joita tehtiin, ottaneet tulta. Meidän kommunistien voimakas propaganda ja maassa oleva neuvostoliittolainen valvontakomissio piti kyllä nämä vastustajat hiljaisina, mutta hiljaisenkin toiminnan takaa huokui ylivoimaisen voimakkaalta tuntuva yleinen mielipide. Minä henkilökohtaisesti sisäministerinä jouduin kokemaan ja tuntemaan paremmin kuin SKP:n muut johtajat. Leino kertoi edelleen, että vallankumouksen valmistelussa oli ikävintä eripuraisuuden ja epäsovun syntyminen puolueen sisällä heti toiminnan alkuvaiheessa…
Sinisalon ohjelman kolmas kohta – kommunistien ja kommunismin arvosteleminen on osoitettava loukkaukseksi Neuvostoliittoa kohtaan ja diskriminoitava eli leimattava rikokseksi – on erityisen kiinnostava. Tämän viisasten kiven keksijä on Tuure Lehén. Hän piti tästä kysymyksestä laajan alustuksen SKP:n keskuskomitean istunnossa 7. ja 8. lokakuuta 1970”
Henrik Meinander ”Kansakunnan kakkonen – Kalevi Sorsan poliittinen toiminta 1969-1993” (Otava 2022), jossa tulee sellainen ajatus, että SDP:llä sosialismi on päämäärä, mutta siihen pyritään demokraattisin keinoin, eikä Neuvostoliiton kommunismissa, jossa kaikki keinot olivat yhtä sallittuja, mitä päämäärän saavuttamiseen tarvitaan, eli sosialismiin.
Timo Heikkilä ”Paasikivi peräsimessä – Pääministerin sihteerin muistelmat 1944-1948” (Otava 1965), josta lainaus sivulta 127: ”Kuten tunnettua, ei sosialisoimiskomitea saanut aikaan mitään… Komitea oli tietenkin penseä koko ajatukselle, eräitä äärivasemmistolaisia lukuunottamatta. Sitä kiinnosti kyllä sinänsä istuntojen jatkaminen, sillä komiateatulot olivat kovin haluttuja erikoisesti silloin – kaikkien ollessa palkkakuopassa ja nukkavieruja. Yleiseltäkin kannalta oli syytä pitää komitea pystyssä, sillä sen käsittelemän kysymyksen kannalta oli paras antaa ajan kulua. Taktillisessa mielessä oli päätetty noudattaa yleisesti tunnettua menettelytapaa, jonka nimenä on komiteaan hautaaminen. Sihteeri selitti hitauden syyksi työn tavattoman tarkkuuden. Hän korosti vielä, että sosialisoiminen on suoritettava järkiperäisesti… Lehtien reportterit eivät olleet kauankaan kiinnostuneita komitean istunnoista, eivätkä päätoimittajat hyökänneet artikkelipuolella enää sosialisoimisajatusta vastaan, koska eivät edes kertomukset espanjalaisista tuulimyllyistä enää houkutelleet ketään koettelemaan voimiaan mielettömässä taistelussa. Kuolema lähestyi hitaasti, mutta varmasti tätä komiteoista kalleinta… Hallituksessa syntyi kerran melkoinen melu erään ’sosialisoimiskysymyksen’ yhteydessä. Ministeri Helo, joka oli kirkollis- ja opetusministeri – siihen aikaan kuului tyyliin, että kirkollisministeri oli kirkosta eronnut ja puolustusministeri pasifisti – esitti, että hautausmaat kansallistettaisiin…”
Osmo Jussila ”Neuvostoliiton tragedia – Utopiasta vankileirien Saaristoksi” (Otava 2012), jossa kerrotaan kuinka Neuvostoutopian piti vapauttaa työ kapitalistien riistosta ja työläiset sorrosta. Luvattu taivas paljastui helvetiksi, joka merkitsi miljoonille pakkotyötä, sortovaltaa ja niskalaukauksia. Vanhan luokkajaon tilalle tuli uusi, ja työläiset sidottiin puoluevaltion orjuuteen. Tästä kirjasta lainaus sivulta 47: ”Erilaiset sosialistiset utopiat olivat tyypillisiä 1800-luvulle ja osin vielä 1900-luvullekin. Siinä mielessä Marxin ja Engelsin utopia ei ollut mikään poikkeus vaan pikemminkin sääntö. Osa utopioista pantiin myös käytäntöön, mutta useimmat kokeilut päättyivät huonosti. Kuuluisin kokeilu oli tehtailija Robert Owenin 1800-luvun alussa Pennsylvaniaan perustama Uusi harmonia -kommuuni. Sitä on ansiokkaasti kuvannut Joshya Muravchil kirjassaan Heaven on Earth. Tätä ’harmoniaa’ vaivasivat paljolti samat perusviat kuin sittemmin Neuvostoliittoa: puuttui päteviä ammatti-ihmisiä ja työnjohtajia, ja kaikenlaisia loisijoita ja tyhjäntoimittajia ilmaantui nopeasti. Raporttien tulva vei kohtuuttomasti työaikaa, jakelujärjestelmä oli tehoton, byrokratia paisui nopeasti ja aikaa kului loputtomissa kokouksissa ja huvituksissa. Myös suomalainen utopisti-sosialisti Matti Kurikka perusti eri puolille maailmaa näitä ihanneyhteisöjä. Niistä kuuluisin oli Amerikkaan perustettu Sointula, joka lopulta kaatui riitoihin naisista, jotka oli sosialisoitu yhteisiksi. Kanadaan perustetut Kalevan kansa ja Sammon takojat eivät menestyneet. Lenin tunsi hyvin Owenin kokeilun ja katsoi epäonnistumisen pääsyyksi sen, että yhteisö oli vain pieni saareke kapitalistisessa ympäristössä, ja vain maailmanlaajuinen sosialismi voisi onnistua.” Sivulta 80 lainaus: ”Erästä näistä puhetilaisuuksista oli kuuntelemassa kenraali P. N. Krasnov ja hän on kuvannut kokemustaan muistelmissaan Kaksoiskotkasta punalippuun. Muistelmien perin negatiiviseen sävyyn on tietenkin vaikuttanut bolsevikkien voitto ja valkoisten katkera tappio sisällissodassa. Mutta näin Krasnov kertoo:’Parveke oli verhoiltu punaisella kankaalla ja illan pimentyessä sitä valaisivat punaiset lamput. Kun Lenin sitten joidenkin lämmittelypuheenvuorojen jälkeen ilmestyi parvekkeelle, vertasi joku kuulijoista häntä Serafim Sarovilaiseen, maailmansodan edellä Venäjällä paljon puheenaihetta antaneeseen puolihulluun, kuljeksivaan saarnaajaan.’ Ei vertaus aivan harhaan osunutkaan: Leninissä oli jotakin samaa kuin venäläisessä jurodiv-hahmossa, joka oli samankaltainen kuin ’pyhä hullu’. Krasnovin mielestä Leninin piirteissä oli jotakin epänormaalia: ’aika ajoin vääristyivät nuo täyteläiset pöhöposket suorastaan idioottimaiseen hymyyn. Hän oli epäsikiö sanan täydessä merkityksessä. Hän ei ollut mikään hyvä puhuja, hänen lausumistapansa oli ruma, hän puhui katkonaisin lyhyin – usein toistuvin lausein – Hänestä sai sellaisen vaikutelman, kuin tuo pikku mies olisi valtaisan suurella vasaralla ja idiootin itsepäisyydellä moukaroinut julkeita, kaikessa yksinkertaisuudessaan rikollisia ajatuksiaan kuulijainsa aivoihin. Kaikki valta neuvostoille! Omaisuus on varkautta! Ryöstä ryöstämällä koottua!’”
Aleksandr Solzenitzyn ”Gulag – Vankleirien saaristo” (Silberfeldt 2012), joka kertoo pakkotyöleireistä, jotka olivat neuvostotodellisuuden musta aukko. Niistä ei puhuttu, virallisesti niitä ei ollut olemassa. Niihin lähetettiin miljoonia ihmisiä. Jotkut palasivat, monet eivät. Eloon jääneisiin kuului Aleksandr Solženitsyn, joka oli kärsinyt kahdeksan vuoden tuomion eri leireissä ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Hän halusi puhua. GULAG – vankileirien saaristo perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin ja yli kahdensadan muun ihmisen kertomuksiin. Teos piirtää lavean ja järkyttävän kuvan leirien ja vankikuljetusten oloista, nälkään ja työhön näännyttämisestä, mielivallasta ja eloon jäämisen keinoista. GULAG – vankileirien saaristo alkoi ilmestyä Ranskassa vuonna 1973, minkä jälkeen Nobel-palkinnon saanut kirjailija Solženitsyn karkotettiin kotimaastaan. Vaikka teos ei siellä koskaan saanut julkaisulupaa, sen sanoma levisi ja synnytti kriittisen uudelleenarvioinnin tarvetta sekä Neuvostoliitossa että sen ulkopuolella.
George Popoff ”Neuvostotähden alla – Kuvauksia Neuvosto-Venäjän arkielämästä, kulttuurista ja taloudesta” (Otava 1924), josta lainaus sivulta 50: ”Nadeshda Konstantinovna Kruspskaja on, niin kuin miehensäki, kotoisi Volgan alueelta. Hän oli ylioppilas ja tuli vallankumouksellisten hankkeittensa vuoksi karkoitetuksi Siperiaan. Maanpaossa hän oppi tuntemaan Vladimir Uljanovin (Nikolai Leninin). Eikä hän senjälkeen enää ole Leninistä eronnut. He olivat yhdessä maanpaossa Sveitsissä, missä aika käytettiin yksinomaan tieteellisiin ja ’vallankumouksellisiin’ opintoihinsa. Niinpä hän onkin nykyisin tavattoman oppinut ja sivistynyt nainen… Rouva Krupskajan kirjoituspöytä oli monien paperien peitossa. Niin kuin kaikki korkeimmat kommunistit, teki hänkin nähtävästi ylen uutterasti työtä. Luomansa yhdistyksen toiminnasta ja tarkoitusperistä hän kertoi seuraavaa: Melkein kaikkiin venäläisiin kyliin on perustettu n. s. lukutupa. Samoin komissariaatti on perustanut joukon uusia kyläkouluja. Lukutupiin ja kyläkouluihin toimittaa ’glavpolitprosvet’ lukutarpeita ja sanomalehtiä. Tämän osaston alaisia ovat kaikki ne agitatsionijärjestöt, joita on perustettu etupäässä rautatieasemille ja joista yleensä käytetään nimeä ’agitpunkty’… Venäläisille lapsille on rouva Krupskaja itse kirjoittanut aapisen, joka on erikoinen siinä suhteessa, ettei neuvostolapsilla ole ensimmäisinä kirjoitettuina käsitteinä opittavana sanoja ’isä’, ’äiti’, ’leipä’ tai ’maito’, vaan heille tarjotaan lauseita sellaisia kuin ’me emme ole mitään orjia’, ’ken ei tee työtä, hänen ei tarvitse syödä’, ’uskonto on oopiumia kansalle’, ’me emme usko jumalaan’ jne. Nämä pyhät lauseet on tietysti varustettu yhtä mauttomilla kuvilla, jotka on maalattu suurille kuva-arkeille ja jotka ripustetaan kaikkien pyhäkoulujen seinille… Vielä surullisempi on noiden lukutupien laita, joissa talonpoikien ohjelman mukaan pitäisi iltaisin istua tuttavallisesti yhdessä ja särpiä viisautta. Todellisuus näyttää kokonaan toisenlaiselta. Lukutupiin kokoontuu iltaisin kylän nuoriso, juopottelee, tanssii ja lopettaa ’tuttavalliset kokouksensa’ hurjilla tappeluilla. Useimmissa kylissä ei ole edes sanomalehtiä.”
Aino Kuusisen ”Jumala syöksee enkelinsä – muistelmia vuosilta 1919-1965” (Otava 1972), jossa kerrotaan kuinka vuonna 1919 Helsingin Tapanilassa asui Aino ja Leo Sarola, joilta kysyttiin, että voiko Otto Wille Kuusinen saada vähäksi aikaa piilopaikan heidän kodistaan, sillä hän oli hengenvaarassa. Aino ihastui Otto Wille Kuusiseen ja jätti erilaisten tapahtumien ja vaiheiden kautta miehensä ja poikansa ja meni Moskovaan Tukholman, Berliinin jne. kautta. Ainosta tuli Otto Wille Kuusisen toinen puoliso. Aino oli joutunut vankileirien saaristoon Siperian Vorkutaan, eikä puoliso ollut auttanut. Aino vapautui Stalin kuoleman jälkeen vuonna 1955 vankeudestaan ja pääsi muuttamaan Neuvostoliitosta 1965 Suomen kautta Italiaan, jossa kirjoitti muistelmansa.
Boris Jeltsin ”Jeltsin” (WSOY 1990), josta lainaus sivulta 23: ”Olen syntynyt helmikuun 1:ntenä 1931 Sverdlovskin alueen Talitskin rajonin Butkan kylässä, jossa järjestään kaikki esi-isäni ovat asuneet. Kyntivät maata, kylvivät viljaa, yleensäkin elelivät niin kuin kaikki muutkin… Lapsuus oli hyvin vaikea. Ruokaa ei ollut. Hirvittäviä katovuosia. Kaikki ajettiin kolhoosiin – silloin tehtiin selvää kaikista kulakeista. Lisäksi rikollisjoukkioita mellasti lähitienoilla, ammuskeluja, murhia ja varkauksia sattui miltei joka päivä. Elämä oli köyhää. Mökki oli pieni, yksi lehmä. Hevonen oli, mutta se kuoli pian. Niin ettei ollut millä kyntää. Liityttiin kolhoosiin niin kuin kaikki… Vuonna 1935, kun lehmäkin jo oli oikaissut koipensa ja tilanne käynyt täysin sietämättömäksi, isoisä – hän oli jo yli kuudenkymmenen – alkoi kiertää kylillä muuraamassa uuneja. Kyntötöiden lisäksi isoisä osasi myös tehdä puusepän ja kirvesmiehen töitä – eli siis oli oikea tuhattaituri… Käsittääkseni elämänsä viimeisessä vaiheessa Brežnev ei ylipäiten ymmärtänyt, mitä hän teki, allekirjoitti ja puhui. Kaikki valta oli hänen lähipiirinsä käsissä. Sverdlovskin metroa kokevan paperinkin hän allekirjoitti miettimättä saneluni sisältöä. Tuloksena oli hyvän asian toteutuminen. Mutta kuinka monet häntä ympäröineet veijarit, epärehelliset ihmiset ja vihdoin suoranaiset rikollisetkin käyttivät Brežneviä hyväkseen likaisten asioidensa ajamiseen? Kuinka monta kertaa hän vaiti ja tajuamatta allekirjoitteli päätöksiä, joista koitui rikastumista joillekin ja hätää ja kärsimystä toisille? Pelkkä ajatuksin kauhistuttaa…
Sivulta 86: Matkustin muutamaksi päiväksi Taškentiin Uzbekistanin puolueen keskuskomitean täysistuntoon… Ensimmäisenä luokseni tuli KGB:n mies, joka kertoi hirvittävästi rehottavasta paikallisesta lahjonnasta. Hän sanoi, ettei juuri mikään ollut muuttunut Rašidovin jälkeen ja että tasavallan kommunistipuolueen uusi ensimmäinen sihteeri otti lahjuksia yhtä menestyksekkäästi kuin edeltäjänsäkin. KGB:n mies toi joitakin Usmanhodžaevin toimintaan liittyviä raskauttavia asiapapereita ja pyysi apua. Vain Moskova pystyy tekemään jotakin, hän sanoi, täällä kaikki yritykset vaikuttaa asioihin törmäävät korruptoituneen aparaatin vastukseen. Lupasin perehtyä papereihin ja ilmoittaa niistä maan johdolle, jos ne osoittautuisivat todella vakaviksi. Hänen jälkeensä tuli toinen kävijä, kolmas, neljäs, ja niin kuuntelin kaksi päivää yhtä päätä uskomattomilta kuulostavia mutta todellisuudessa aivan totuudenmukaisia kertomuksia tasavallan puolueen ylimmän johon lahjustenotosta. Noista kuvauksista muodostui hieno alhaalta huipulle ulottuva virkamiesten lahjontajärjestelmä, jossa rehelliseltä ihmiseltä vaadittiin todellista rohkeutta olla joutumatta tuohon lahjustenottajien ketjuun… Päätin Moskovaan palattuani ehdottomasti kertoa tuosta kaikesta Gorbatšoville…
Oikeastaan limitšikit olivat 20. vuosisadan lopun kehittyneen sosialismin orjia, joilla ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään oikeuksia. Tilapäinen kirjoillaolo Moskovassa, asuntolamajoitus ja harras haave vakituisesta kirjoillaolosta sitoivat heidät tiukasti yritykseen. Heille saattoi tehdä mitä hyvänsä, rikkoa lakia ja työasetuksia – he eivät valita eivätkä kirjoita minnekään. Muutoin – tilapäinen kirjoillaolo peruutetaan, ala laputtaa. Ja monet lääkitsivät alennustaan ja epäoikeudenmukaisuuden tunnettaan viinalla. Limitšikien asuntoloiden lähitienoot olivat otollista maaperää rikollisuudelle.”
Ele Alenius ”Salattu tie” (Painatuskeskus Oy 1995), josta lainaus sivulta 166: ”Syksyllä 1964 NKP:n keskuskomitea suisti Hruštševin maansa johdosta. Nikita Hruštšev oli ollut selvästi erilainen ihminen kuin Neuvostoliiton aikaisemmat johtajat. Mutta tärkeintä oli ollut se, että hän edusti lupausta jonkinlaisesta uudistuksesta ja vapautumisesta Neuvostoliiton jähmeässä olemuksessa. Sen keskeisin konkreettinen ilmaus oli ollut hänen NKP:n XX puoluekokouksessa pitämänsä Stalinia koskeva kritiikkipuheensa, joka panikin alulle niin sanotun destalinisoinnin, joka jäi valitettavasti kesken. Hänen poliittinen kaatumisensa oli vanhakantaisille kommunisteille ilosanoma, kun taas uudistuksia haluaville se oli pettymys ja huolen aihe. Suomen Kommunistinen Puolueen vanhoillinen johto oli silminnähtävän tyytyväinen… Minua oli sitä paitsi jo pitkään harmittanut se yksisilmäinen ja kritiikitön suhtautuminen Neuvostoliittoon, joka oli ollut tyypillistä kansandemokraattiselle liikkeelle ja sen lehdistölle.”
Kirjallisuus ja lähteet:
Timo Heikkilä ”Paasikivi peräsimessä – Pääministerin sihteerin muistelmat 1944-1948” (Otava 1965)
Aino Kuusisen ”Jumala syöksee enkelinsä – muistelmia vuosilta 1919-1965” (Otava 1972)
Henrik Meinander ”Kansakunnan kakkonen – Kalevi Sorsan poliittinen toiminta 1969-1993” (Otava 2022)
Jari Leskinen ”Kohti sosialismia! – Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973-75” (Siltala 2016)
Arvo Tuominen ”Myrskyn mentyä – Kommunistinen vai demokraattinen Suomi?” (Tammi 1971)
Arvo Tuominen ”Sirpin ja vasaran tie” (Tammi 1956)
Urho Kekkonen ”Demokratian itsepuolustus” (WSOY 1934)
Timo Heikkilä ”Paasikivi peräsimessä – Pääministerin sihteerin muistelmat 1944-1948” (Otava 1965)
Aleksandr Solzenitzyn ”Gulag – Vankleirien saaristo” (Silberfeldt 2012)
George Popoff ”Neuvostotähden alla – Kuvauksia Neuvosto-Venäjän arkielämästä, kulttuurista ja taloudesta” (Otava 1924)
Ele Alenius ”Salatut tiet” (Painatuskeskus Oy 1995)
Boris Jeltsin ”Jeltsin” (WSOY 1990)
Wikipedia
Opinnäytetyöt:
Aleksi Halme ”’Uskonto puoluepyyteiden palveluksessa’- Punaisen hallinnon edustajien ja kannattajien suhde kirkkoon ja uskontoon Suomen sisällissodan aikana 1918” (Helsingin yliopisto, Pro gradu -tutkielma 2011)
https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/de8bbb15-8661-4588-9a2d-9e4fc8104814/content
Ilkka Hirvi ”MARXILAINEN FILOSOFIA PORVARILLISEN FILOSOFIAN ARVIOINTIKOHTEENA SUOMESSA VUOSINA 1960–2005” (Jyväskylän yliopisto, pro gradu -tutkielma 2007)
https://jyx.jyu.fi/bitstreams/61dfd233-f6f9-4a8e-9566-91cf4fabfd1d/download
Sami Rantoharju “’Lopettakaa tämä teille toivoton SOTA!’ Neuvostoliiton suomalaisille suuntaamat toisen maailmansodan aikaiset propagandakuvitukset ja -tekstit sekä niissä esiintyvät arvot” (Oulun yliopisto, kandidaatintutkielma 2023)
https://oulurepo.oulu.fi/bitstream/handle/10024/43130/nbnfioulu-202311073180.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Ulla Aatsinki ”Tukkiliikkeestä kommunismiin – Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918” (Tampereen yliopisto, akateeminen väitöskirja 2009)
https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/66426/978-951-44-7606-8.pdf?sequence=1
Eero Karhunen ”Pohjola kommunismintorjunnan kenttänä – Pohjoissuomalaiset kommunistit Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin kontrollin kohteena vuosina 1920–1944” (Oulun yliopisto, Pro gradu -tutkielma 2021)
https://oulurepo.oulu.fi/bitstream/handle/10024/17933/nbnfioulu-202105278182.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Bettiina Tolonen ”TOTEUTUUKO TASA-ARVO SUOMALAISESSA TYÖELÄMÄSSÄ? Selvitys tradenomien kokemuksista tasa-arvon toteutumisesta työelämässä” (Oulun ammattikorkeakoulu, Opinnäytetyö 2021)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/506029/Tolonen_Bettiina.pdf?sequence=2&isAllowed=y
Kimmo Räisänen ”TOTALITARISMI VAPAAN YHTEISKUNNAN UHKANA – Hannah Arendtin ja Friedrich Hayekin politiikan teorian vertailu” (Jyväskylän yliopist,o Pro gradu -tutkielma 2018)
https://jyx.jyu.fi/bitstreams/912b2ee9-405b-44e5-a59a-482176ea1295/download
Suodenjoki , S , Salmi-Niklander , K , Seppälä , M-O , Salmesvuori , P , Rajavuori , A , Pollari , M & Heimo , A (toim) ”Lannistumaton : Matti Kurikan haaveet ja haaksirikot kolmella mantereella” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia , Nro 1481 2022)
https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/83a8dd6d-3560-453e-b567-9b6759825a56/content
Jenna Puttonen ”TOTUUDENETSIJÄT. PEKKA ERVASTIN TEOSOFINEN TULKINTA KALEVALASTA” (Maisterintutkielma Kulttuurit ja yhteisöt muuttuvassa maailmassa – Historian ja etnologian laitos Jyväskylän yliopisto Syksy 2023)
https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/92232/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-202312118232.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Kai Ala-Häivälä ”VANKINA VALKOISTEN – Oulun vankileiri 1918” (Suomen historian pro gradu -tutkielma 2000)
https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/20009940-21ad-4c90-95b1-1ece22917666/content
Elina Seppänen ”JULKIS- JA YKSITYISALOJEN TOIMIHENKILÖLIITTO – KYSELY OPISKELIJAJÄSENILLE” (Kymenlaakson ammattikorkeakoulu, Opinnäytetyö 2011)
https://core.ac.uk/download/38024466.pdf
Pentti Mattila 