Suuri Pohjan sota

Suuri Pohjan sota käytiin vuosina 1700-1721 Ruotsin ja suuren vihollisliittoutuman välillä. Ruotsin vastustajiin lukeutuivat Venäjä, Saksi, Tanska ja Puola-Liettua sekä vuodesta 1715 myös Preussi ja Hannover. Sota päättyi Ruotsin tappioon. Ruotsi Uudenkaupungin rauhassa joutui luovuttamaan alueita Venäjälle. Suomi kärsi sodan aikana paljon, sillä aikaa kutsutaan ison vihan ajaksi kutsutusta miehityskaudesta.

Tanska, Venäjä ja Puola olivat kukin tahollaan jo pitkään kärkkyneet tilaisuutta valloittaa takaisin Ruotsille menettämiään alueita. Kuningas Kaarle XI:n kuoltua vuonna 1697 Ruotsin hallitsijaksi nousi vasta 15-vuotias Kaarle XII, jolloin naapurivaltiot näkivät tilaisuutensa tulleen hyvitykseen. Puolan kuninkaaksi samana vuonna valittu Saksin vaaliruhtinas August II, joka oli Kaarle XII:n serkku. Aloitteen yhteistyöstä teki Tanska.

Ruotsi solmi Tukholman rauhat vuosina 1719 ja 1720 Hannoverin, Preussin, Tanskan ja Puolan kanssa. Ruotsi menetti Saksan alueensa Hannoverille ja Preussille Länsi-Pommeria lukuun ottamatta, Tanskalle se joutui maksamaan sotakorvauksia ja luopumaan tullivapaudesta Juutinraumassa. Venäjän kanssa päästiin lopulta rauhaan, sillä vuonna 1721 syntyi Uudenkaupungin rauha, jolloin Ruotsi menetti Inkerin, Viron, Liivinmaan, Käkisalmen läänin ja muuta Karjalaa miltei Suomen nykyistä itärajaa myöten.

Sodan tuloksena Ruotsi menetti asemansa suurvaltana ja Venäjä otti Ruotsille kuuluneen valta-aseman Itämeren alueella. Pietari I Suuren aikana Venäjästä tuli keisarikunta.

Miten Suuri Pohjan sota vaikutti Suomessa 1713–1721, niin sitä aikaa kutsutaan isoksi vihaksi. On arvioitu, että venäläisiä sotilaita oli Suomessa noin 25 000. Miehitysajan olot vaihtelivat suuresti eri puolilla Suomea, mikä johtui jo hallinnollisesta jaosta. Venäläiset jakoivat Suomen Viipurin komendanttikuntaan, joka käsitti Itä-Suomen, ja Länsi-Suomen kenraalikuvernöörikuntaan, jota johdettiin Turusta käsin.

Sodankäynnin venäläisen tavan mukaisesti venäläiset sotilaat ja varsinkin kasakat ryöstivät valloitetun maan asukkailta kaiken arvokkaan, minkä vain saivat käsiinsä. Viipurin valtauksen jälkeen venäläiset sotajoukot ottivat kiinni kaduilla tapaamansa naiset ja lapset, käyttivät heitä palvelukseensa taloissaan ja muutamat upseerit lähettivät heitä Sisä-Venäjälle kartanoihinsa. Kasakat kuljettivat lapsia ja naisia Pietariin myytäviksi orjiksi.

Isonvihan aikana suomalaisia hävitti myös rutto eli paiserutto, eli mustaksi surmaksi kutsuttu. Rutto vaikutti Etelä- ja Lounais-Suomessa. Turussa kaupunkilaiset heittivät ikkunoista ulos kaduille ruttoon kuolleita ihmisiä ja toisinaan niitäkin, jotka eivät olleet vielä tautiin kuolleet. Turussa kuoli noin kolmannes väestöstä, 2 000 henkeä. Helsinkiin rutto saapui 9. lokakuuta 1710. Sen seurauksena kaupungin 1 800 asukkaasta kuoli lokakuussa noin 309 ja marraskuussa 279. Joulukuuhun mennessä ruttoon oli kuollut 10 000 ihmistä.

Jotkut ajattelivat sodan syytä, että sota johtui siitä, että ihmiset olivat luopuneet Jumalastaan ja kristillisestä uskostaan ja palanneet itsekkääseen omaa etuaan tavoittelevaan elämään ilman uskoa Jumalaan, josta Jumala halusi herätellä ja ravistella palaamaan parannukseen kautta sodan tuomion kärsimysten pysäyttämänä ajattelemaan omaa toimintaansa. Tällainen ajattelija oli mm. Petter Schäfer, josta Teemu Keskisara on kirjoittanut.

Teemu Keskisarja ”Murhanenkeli – Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (Siltala 2019), josta lainaus sivulta 116: ”Schäfer oli hyvästä porvaris- ja virkamiessuvusta… Hän opiskeli Turussa ja Upsalassa maisteriksi, mutta radikalisoitui ja luopui oppiarvostaan, koska suostui kutsumaan Mestariksi vain Jeesusta. Schäfer tutki Raamattua ja ajankohtaista herätyskirjallisuutta ja huomasi, että maailma ei voi näin jatkua… Hän kiersi monta vuotta Venäjällä sekä Saksan, Hollannin ja Englannin yliopistokaupungeissa, kävipä Amerikassa saakka kveekarien ja intiaanien luona… Skisma liittyi sotaonnen käänteisiin. Scäfer piti Carolusta (Kaarle XII) messiaana, mutta toisaalta syytteli, että Herra kurittaa valtakuntaa, jossa niin monet olivat Hänestä luopuneet.”

Petter Schaefer (Schäfer ) s. 1660, k. 1729 oli suomalainen pietistijohtaja, jonka profetiat herättivät 1700-luvun alkuvuosina suurta kiinnostusta Suomessa, Ruotsissa ja ulkomailla. Hän julisti Pietari Suuren ilmestyvän Raamatussa mainitun Nebukadnessarin kaltaisena taivaallisena kostajana ja tuhovan katumukseen taipumattoman papiston.

Petter Schaefer isä Abraham Henrik Schaefer oli valtaporvari ja hänen vaimonsa Elin Thorwöste kuului myös kaupungin kauppiaseliittiin. Asemansa turvin hän sai hyvän kasvatuksen ja saattoi kouluttautua 1677 ylioppilaaksi ja 1688 maisteriksi. Hän oli saanut uskonnollisen herätyksen jo opintojensa alkuvaiheessa, mutta tutustuttuaan Laurentius Ulstadiukseen ja tämän kirkon radikaaliin uudistamiseen tähdänneeseen liikehdintään Schaeferin käsitykset radikalisoituivat ja hänestä tuli pian koko pietistiliikkeen johtohahmo.

Konsistori oli tutkinut pietismin levinneisyyttä Suomessa, ja esitti lausuntonsa, jossa julisti Schaeferin eksyneen puhtaasta luterilaisesta opista. Kun asia eteni hovioikeuteen, Schaefer anoi armoa, mutta päätöstä odottamatta pakeni 1694 ulkomaille ja harhaili Venäjällä, Saksassa, Hollannissa, Englannissa ja Pohjois-Amerikassa asti. Matkoillaan hän tapasi pietistien kansainvälisen johtohahmon Philip Jakob Spenerin. 

Palattuaan Turkuun, jossa oikeudenkäynnissä Schaefer uudisti entistä kiihkeämmin syytökset vääräoppista luterilaista kirkkoa vastaan ja julisti tuomiota ja perikatoa koko Suomelle sekä tuhtavuotisen valtakunnan läheisyyttä. Hovioikeus langetti Petter Schäferille 3.4.1709 kuolemantuomion, mutta kuninkaallinen majesteetti armahti hänet ja määräsi elinkautiseen vankeuteen Turun linnaan. Venäläisten hyökättyä 1713 Suomeen Schaefer siirrettiin vankeuteen Gävlen linnaan Ruotsin puolelle.

Petter Schaefer 22-vuotisen vankeutensa aikana hän sai kuitenkin ottaa vastaan tuttaviaan ja olla laajassa kirjeenvaihdossa hengenheimolaistensa kanssa niin koti- kuin ulkomailla ja harjoittaa laajaa kirjallista toimintaa. Hänen kirjoituksensa, joista valtaosa on säilynyt, sisältävät tuomionjulistuksia ja lopun ajan ennustuksia, herjakirjoituksia sekä pietismille tyypillisiä itsetutkiskeluita. Tunnetuin Schäferin pilkkakirjoituksista lienee hänen kirjoittamansa piispa Johannes Gezelius nuoremman ivallinen ”ruumissaarna” (1718). Hänen laajaan koti- ja ulkomaiseen ystäväpiiriinsä kuului satoja henkilöitä korkeista karoliiniupseereista ja näiden puolisoista pappeihin ja porvaristoon asti.

Kirjallisuus ja lähteet:

Teemu Keskisarja ”Murhanenkeli – Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (Siltala 2019)
Petter Schäfer (toim. Matti Piispa) ”Minä Pietar ja Minä Anna – päiväkirja vuosilta 1707-1714” (Otava 2000)
Martti Ruuth ”Suomen uskonnollisten liikkeiden historiasta” (Suomen kirkkohistoriallinen seura 1915)
Harri Raitis ”Vihanmaljojen hetket – kertomus Petter Schäferin elämästä” (Herättäjä 1993)
Kustaa H. J. Vilkuna ”Paholaisen sota” (Teos 2006)
Wikipedia