Venäjän sukulaiset

Jotkut sukulaiseni ovat aikojen saatossa lähteneet etsimään parempaa toimeentuloa ja tulevaisuutta Neuvostoliitosta niin kutsutusta työläisten paratiisista.

Ilomantsilaisen äidin isän ortodoksinella suvulla on sukuseura alkaen vuodesta 1969 kansanedustaja Mikko Volotisen toimesta. Sukuseuran toiminta oli välillä hiipunut, mutta jatkui uusien vetäjien myötä. Sukuseura nykyisellään järjestää kolmen vuoden välein suvun jäsenten kokoontumisia ja ohjelmaa. Sukuseura on julkaissut sukukirjan.

Sukuseuran avulla sain tietää, että kuudensia serkkujani asui Venäjän Karjalassa, koska olivat loikanneet sinne kansalaissodan aikohin niin kutsuttuun työläisten paratiisiin paremman tulevaisuuden houkuttelemina. Tämä unelma paljastui viimeistään vuonna 1938 valheeksi, koska perheen pää teloitettiin ihmiskunnan vihollisena ja lasten joutuessa lastenkotiin Salmiin. Venäjän Karjalan Volotisen sukuun kuulunut Petroskoissa opettajaksi valmistunut ja lastenkodissa kasvanut Meeri os. Volotinen Lahdenpohjasta sai sydämelleen etsiä sukulaisiaan Suomesta ja hän sai luvan Neuvostoliiton aikana käydä sukulaistensa luona Suomessa. Meeri kertoi, että joutui Suomen matkalla ollessaan raportoimaan joka ilta matkansa edistymistä Neuvostoliiton viranomaisille Suomessa. Kävin katsomassa näitä sukulaisiani Venäjän Karjalan Lahdenpohjassa ja Alavoisissa lähellä Aunusta, sekä Pietarissa 2000-luvun alussa, jonne heitä oli myös muuttanut. Helsingissä ateistiseen perheeseen syntyneenä vain omien asioiden hoitamiseen kulttuuriin tottuneena, niin minulle on ollut ihmissuhteiden hoito vaikeaa. Tästä huolimatta lähdin tutustumaan kaukaiseen äidin puolen sukuuni Venäjän Karjalan Lahdenpohjaan sukuseuran tietojen avulla. Kaukaisten sukulaisten avulla aukeni mahdollisuus vierailla paikallisissa lastenkodeissa ja seurakunnissa Lahdenpohjassa ja Kurkijoella.

Seurakuntatoiminta oli minulle vierasta, koska en ollut käynyt seurakunnissa, enkä tuntenut ketään aktiivisesti seurakunnissa toimivia henkilöitä. Muutaman vuoden ajan kävin Venäjän Karjalassa ja Pietarissa vuosittain usean kerran vuodessa niin kauan, kunnes Meeri kuoli Lahdenpohjassa ja Meerin veljen tytär Veera Lumbuev Pietarissa kuoli myös samoihin aikoihin, eikä muut sukulaiset olleet enää kiinnostuneita tapaamaan minua. 

Venäjän Karjalassa on asunut myös Inkeriläisiä eli inkerinsuomalaisia, jotka ovat Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla Inkerinmaalle valtion siirtolaispolitiikan seurauksena siirtyneitä savolaisten ja karjalaisten jälkeläisiä, joista valtaosa kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomessa elää inkeriläisiä noin 50 000–70 000, Venäjällä noin 19 000 ja Virossa noin 7 500 inkeriläistä. Inkeriläisten alkuperäinen asuinalue sijaitsee nykyään Pietaria ympäröivällä alueella.

Suomen kansalaissodan jälkeen keväällä vuonna 1918 punaisia suomalaisia pakeni Neuvostoliittoon, sekä 1930 luvulla Yhdysvalloissa ja Kanadassa asuvia suomalaisia houkuteltiin muuttamaan työläisten paratiisiin sankoin joukoin. Erikseen ovat suomensukuisten muiden kansojen asuinalueet, jotka jäävät tässä kirjoituksessa ulkopuolelle.

Inkerimaan sodan aikaisista vaiheista kertoo Oili Forsman, joka on kirjoittanut omakustannekirjan vuonna 2007 ”Inkeriläistytön elämäkerta – Kohtalo määrää tien”. Kirjassa Oili kertoo syntyneensä 16.4.1928 Neuvostoliitossa Inkerinmaalla Detskoje Selossa nimellä Olga Rytkönen. Olgan on kastanut Venjoen pappi Akseli Kajanti, joka oli vihkinyt myös äidin ja isän avioliittoon. Hänen isänsä Antti Rytkönen ja äitinsä Anna Rytkönen (s. 30.9.1904 Venjoella, k. 18.5.1987 Puolarmetsän sairaalassa), jotka olivat molemmat sukunimeltään Rytkösiä. Suomeen Oili pääsi saksalaisten siirtäessä laivalla hakemuksesta inkeriläisiä Tallinnan kautta Hankoon vuonna 1943. Oilille ja äidille osoitettiin työpaikka maatilalta Nastolan Metsäkylässä. Kampaajan oppisopimusoppilaana Oili aloitti Hugo Badheltin Hämeenlinnan Keskuskampaamossa,. Kampaajan uraa Oili jatkoi myöhemmin Helsingissä. Yrittäjänä Oili hankki menestyksekkään kampaajan uran Tapiolassa. Ensimmäisen miehen Aimon kuoltua Suomessa, niin Oili muutti 1980-luvun lopussa Yhdysvaltojen Floridaan Lake Clarke Gardensiin, joka kuuluu West Palm Beachiin, vaikka posti kulki Lake Worhin kautta. Lopulta hän muuttaa Kanadaan St. Catharinesiin, jossa saa Kanadan kansalaisuuden. Oilin äidin sisko Mari oli avioitunut Mikko Kapasen kanssa.

Isäni äidin suvusta oli Nestori Saarimäki Lapuanliikkeen muilutuksen kautta joutunut Neuvostoliiton työläisten paratiisiin 1930-luvulla, sillä Iktie elokuva kertoo hänen tarinansa: Ikitie on vuonna 2017 ensi-iltansa saanut suomalainen historiallinen draamaelokuva, jonka on ohjannut AJ Annila. Käsikirjoitus on Annilan, Antti Tuurin ja Aku Louhimiehen, joka perustuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin Otavan kustantamana 2011. Elokuva kertoo amerikansuomalaisista 1930-luvun Neuvostoliitossa.  Kirjassa ja elokuvassa Jussi Ketola niminen henkilö asuu perheineen Kauhavalla vuonna 1931. Eräänä yönä Lapuanliikkeen jäsenet hakevat hänet kotoaan ja niin kutsutusti muiluttavat itärajalle ikitietä pitkin, jossa nämä suunnittelevat ampuvansa hänet. Syyksi muiluttajat sanovat maanpetturuuden. Ketola yrittää paeta ennen ampumistaan, mutta haavoittuu takaa-ajossa ja menettää tajunsa. Hän herää Neuvostoliitossa, ja NKVD antaa hänelle uuden henkilöllisyyden Jussi Kari. Ketola lähetetään Kolhoosiin nimeltä Hopea uuden identiteetin turvin tarkkailemaan, mitä Neuvostoliittoon muuttaneet amerikansuomalaiset ajattelevat neuvostohallituksesta. Elokuvan Jussi Ketolan esikuva oli Nestori Saarimäki. Antti Tuuri on kirjoittanut muutamissa kirjoissaan Saarimäestä: Taivaanraapijat (vuonna 2005), Kylmien kyytimies (2007), Ikitie (2011). Nestori oli syntynyt vuonna 1882. Hänen poikansa oli kertonut Tuurille, että ennen sisällissotaa Saarimäki oli ollut Amerikassa siirtolaisena. Kun hän oli palannut Amerikasta Suomeen, hän asui Kauhavalla. Antti Tuurin mukaan ”sisällissodan alkaessa Saarimäki oli omaksunut ajatuksen, että sosialismi on rauhan aate”. Sisällissodan aikana Nestori kieltäytyi osallistumasta taisteluihin, mutta joutui työskentelemään valkoisten puolesta. Saarimäki lähetettiin Tampereelle, missä hän kuljetti ruumiita. Lapuanliikkeen kannattajat järjestivät Nestori Saarimäki kyydityksen, jonka jälkeen hän joutui Petroskoihin, Neuvostoliittoon (kuten romaanin Jussi Ketolakin). Muutaman vuoden kuluttua sieltä ilmoitettiin Suomeen, että Saarimäki oli kuollut keuhkotautiin vuonna 1931. Fiktiivisen Jussi Ketolan tarina jatkuu Jussi Karin nimellä, kuten Nestori Saarimäenkin tarina olisi voinut jatkua. Minulle henkilökohtaisesti Nestori Saarimäki on kuudes serkku kahden sukupolven erolla  Alavuden mummoni Hulda os. Mannisen kautta:

Jukka Rislakki – Eila Lahti-Arguntina ”Meillä ei kotia täällä – Suomalaisten loikkareiden joukkotuho Uralilla 1938” (Otava 1997), josta lainaus sivulta 17: ”Sotilasasiamiehen apulainen U. A. Käkönen, joka haastatteli loikkareita Moskovassa, väittää muistelmissaan, että lähetystölle olisi 1930-luvulla kertynyt peräti yli 20 000 nimen kortisto Suomesta Neuvostoliittoon siirtyneistä. Lukuun eivät Käkösen mukaan sisältyneet ne, jotka lähtivät Suomesta vuonna 1918. Sen sijaan siihen sisältynevät passilla tulleet ’ei loikkarit’, joita meni Venäjälle noin 1400 vuosina 1930-35.

C. S. Lewis ”Ihmisyyden tuho” (Perussanoma 2025), josta lainaus sivulta 68: ”Jos velvollisuuteni vanhempiani kohtaan on pelkkää taikauskoa, silloin velvollisuuteni jälkipolvia kohtaan on taikauskoa. Jos oikeudenmukaisuus on taikauskoa, silloin sitä on myös velvollisuuteni maatani tai kansaani kohtaan. Jos tieteellisen tiedon tavoittelu on todellinen arvo, sitä on myös aviollinen uskollisuus. Uusien ideologioitten kapina taoa kohtaan on oksien kapinaa puun runkoa kohtaan: jos kapinalliset onnistuisivat yrityksessään, he huomaisivat pian tuhonneensa itsensä. Ihmismielellä ei ole paremmin kykyä kehittää uusia arvojärjestelmiä kuin sillä on kyky kuvitella uutta pääväriä tai luoda uutta aurinkoa ja uutta taivasta sen asuinsijaksi.”

Samoin Moskovassa palvellut Johan Nykopp kirjoittaa, että ’yliloikkareita oli pulavuosina 1931-1932 tullut yli muutama tuhat henkeä’. Hänen mukaansa heidät oli tuomittu säännöllisesti kolmen vuoden karkotukseen (itse asiassa vain osa tuomittiin) työleirille, aluksi Karjalaan, sitten Siperiaan… Aino Saarela (nyk. Peltola) kertoo, että Kemissä alkoi 1930-luvun alussa oikea ’venäjänkuume’. Naapureita katosi öisin, ja kerrottiin, että he olivat lähteneet paratiisia etsimään. Peltolan mies sai kuumeen ja taivutteli nuoren vaimonsa vauvoineen mukaan. Artturi Saarelan päätöstä ei horjuttanut edes se, että Pohjolan Sanomat oli julkaissut Suomeen palanneen tutun loikkarin varoituksen, jonka mukaan ’siellä ovat vankilat ja nälkä edessä’. Peltola kertoo: ’Eino Anttilan vaimo luki minulle miehensä kirjeestä, että hän aikoo tehdä itsemurhan, koska siellä oli niin kurjaa, ettei voinut elää.’ Kotkan kaupunki oli helisemässä ’Venäjän leskien’ vuoksi. Kaupungin köyhäinhuoltolautakunta valtuutti 1932 köyhäinhoidon esimiehen neuvottelemaan Venäjän lähetystön kanssa, miten loikkareilta saataisiin rahaa tulemaan perheille Kotkaan – tai voisivatko vaimot ja lapsetkin siirtyä Venäjälle miesten perässä… Maaliskuussa 1935 Leningradin ja Karjalan NKVD-hallinnot olivat saaneet Genrich Jagodalta erittäin salaisen määräyksen numero 55709 operaatiosta, jonka päämääränä oli ’Leningradin alueen ja Karjalan puhdistaminen kulakeista ja neuvostovastaisista aineksista’. Piti puhdistaa kiireesti 22 kilometrin levyinen rajavyöhyke ja karkottaa ’luokkavieraat ainekset’ Petroskoista. Toisessa vaiheessa piti puhdistaa sadan kilometrin vyöhyke, mikä merkitsi inkerinsuomalaisen väestön karkottamista Uralille, Siperiaan ja muualle… 

Gylling ja Rovio erotettiin 1935 nationalisteina ja vangittiin 1937. Lehdistö nimitti Gyllingiä fasistiseksi spioniksi, kansanviholliseksi ja maanpetturiksi. Ei auttanut, vaikka Gylling päiväsi itsekriittisen artikkelin… Gylling ja Rovio teloitettiin vakoilusta ja salaliitosta syytettyinä Moskovassa 1918… Maaliskuussa 1938 koettiin Neuvostoliiton viimeinen suuri näytösoikeudenkäynti ennen sotaa. Sen jälkeen ’suuri terrori’ alkoi vähetä – tai muuttua valikoivammaksi. Ehkä Stalin oli saavuttanut tavoitteensa, ehkä oli vain niin, että ennalta arvaamattomuus kuuluu terrorin luonteeseen. Heinäkuussa Lavrenti Berijasta tuli kakkosmies vihatun Nikolai Jezovin johtamaan NKVD:hen, ja valta oli Berijan käsissä käytännössä jo ennen kuin Jezov syrjäytettiin. Stalin teki Jezovista syntipukin, jonka syyksi luettiin suuren terrorin pahimmat ylilyönnit. Hänet ja monet hänen avustajistaan tuomittiin ja teloitettiin.”

Kaarlo R. Tuomi ”Isänmaattoman tarina – Amerikansuomalaisen vakoojan muistelmat” (WSOY 1984), jossa hän kertoo elämäntarinansa, eli Kaarlo Rudolph Tuomi syntyi 30. marraskuuta 1916 Ishpeming, Michigan, Yhdysvallat, kuoli 1. maaliskuuta 1995 Palm Beach, Florida, Yhdysvallat, oli amerikansuomalainen KGB:n ja FBI:n palveluksessa ollut kaksoisagentti. Tuomen isäpuoli Robert Saastamoinen kuului kommunistiseen puolueeseen ja hän päätti vuonna 1933 keskellä lamakautta muuttaa Yhdysvalloista Neuvostoliittoon perheineen työläisten paratiisiin. Kaarlo Tuomi oli metsätöissä Neuvosto-Karjalassa 1930-luvulla. Kaarlo Tuomen isäpuoli joutui Stalinin puhdistuksissa vankileirille ja teloitetuksi. Hän palveli vuosina 1939–1946 neuvostoarmeijassa ja oli muun muassa Suomen vastaisella rintamalla. Armeijasta päästyään Tuomi muutti asumaan Kiroviin, jossa hän kävi pedagogisen instituutin ja toimi sitten eri kouluissa englannin kielen opettajana aina vuoteen 1957 saakka. KGB värväsi Tuomen vuonna 1954. Koska hän osasi puhua sujuvasti englantia ja hänellä oli vielä Yhdysvaltain passi KGB ja GRU kouluttivat hänet ja lähettivät vuonna 1958 vakoilijaksi Yhdysvaltoihin. FBI pääsi kuitenkin selville Tuomen toiminnasta ja hänet saatiin ryhtymään kaksoisagentiksi. Tuomi työskenteli FBI:n ohjauksessa mutta hän jatkoi silti vielä KGB/GRU:n vakoilijana toimittaen venäläisille FBI:n antamaa aineistoa. Tätä jatkui aina vuoteen 1963 saakka. 

Tässä edellä mainitussa kirjassa tulee esille, kuinka suomalaiset loikkarit 1930-luvulla tunsivat tulleensa petetyiksi ja ryhtyivät kyselemään oikeuksiensa ja lupausten perään, mikä käsitettiin vastavallankumoukselliseksi toiminnaksi Neuvostoliittoa vastaan. Suomalaisia karkasi työmailta Suomeen tai anoivat takaisinpaluuviisumia. Osa pääsi passilla ja viisumilla palaamaan Suomeen. Ne, jotka pääsivät palaamaan Suomeen, jotka  kertoivat tosiasioita työläistenparatiisista, mikä oli purnaamista, pahanpuhumista vallitsevista huonoista olosuhteista, josta ei tykätty Neuvostoliiton johdossa. Tämän takia pyrittiin estämään suomalaisten takaisinpaluu Suomeen tuomitsemalla tyytymättömät rangaistustyöleireille Siperiaan, sekä syyttämään keksityillä syytteillä vakoilusta ja tihutyöntekijöiksi. Kiduttamalla suomalaisia pakotettiin tunnustamaan ja allekirjoittamaan kuulustelupöytäkirjat, sekä nimeämään mukana olevat kaverit ja värvääjät.

Työläisten paratiisiin Neuvostoliittoon muutaneiden kohtaloista on kirjoittanut Mayme Sevander ”Vaeltajat”, joka syntyi 23.7.1923 Brulessa, Wisconsinissa, kuoli 22.4.2003 Uumajassa, oli petroskoilainen opettaja ja kirjailija.  Syntyperältään amerikansuomalainen Meimi Sevanderin perhe muutti Nuvostoliittoon vuonna 1934. Hänen isänsä Oscar Corgan menehtyi Stalinin vainoissa vuonna 1937. Hän työskenteli opettajana aluksi koulussa ja vuosina 1955–1989 Karjalan pedagogisessa instituutissa. Vuosina 1962–1972 hän toimi instituutin englannin kielen laitoksen johtajana ja vuosina 1965–1967 ja 1972–1985 vieraiden kielten tiedekunnan dekaanina. Meimi Sevander toimi aktiivisesti Neuvostoliitto–Suomi-ystävyysseurassa sekä Petroskoin ystävyyskaupunkitoiminnassa varsinkin Duluthin kaupungin kanssa. Vuonna 1992 hän muutti asumaan Wisconsiniin. Hän on kirjoittanut useita Neuvostoliittoon muuttaneiden amerikansuomalaisten kohtaloita käsitteleviä teoksia.  Hänen puolisonsa oli Kuuno Sevanderin poika Milton. Katso lisätietoja:
https://www.geni.com/people/Oscar-Corgan/6000000017386660973 

Toinen Neuvostoliittoon siirtyneiden suomalaisten kohtaloiden selvittelijä oli Eila Lahti-Argutina syntyi 14.4.1937 Petroskoissa Neuvostoliitossa, kuoli 10.8.2008 Petroskoissa Venäjällä, oli venäjänsuomalainen toimittaja ja tietokirjailija. Lahti-Argutina työskenteli pitkään Neuvostoliitossa ilmestyneissä suomenkielisissä Punalippu- ja Neuvosto-Karjala-lehdissä. Neuvostoliiton hajottua hän keskittyi tutkimaan Stalinin vainoissa menehtyneiden suomalaisten kohtaloita. Lahti-Argutina julkaisi kaksi kirjaa suomalaisten kohtaloista 1930-luvun Neuvostoliitossa. Jukka Rislakin kanssa tehty Meillä ei kotia täällä (1997) käsittelee Suomesta 1930-luvulla työn perässä loikanneiden edesottamuksia. Vuonna 2001 julkaistiin yli 8 000 suomalaista nimeä käsittänyt matrikkeli Olimme joukko vieras vaan. Lahti-Argutina keräsi tietoja arkistoista ja hän haastatteli vielä elossa olleita. Lahti-Argutina menehtyi aivoverenvuotoon Petroskoissa. Hän oli kuollessaan viimeistelemässä matrikkelin jatko-osaa. Lahti-Argutinan isä, kemiläinen Eino Lahti loikkasi Neuvostoliittoon vuonna 1930 poliittisista syistä ja kuoli Tseljabinskin pakkotyöleirillä vuonna 1943. Isänsä kohtalo selvisi Eilalle vasta 1990-luvun tutkimusten myötä.

Anna Reid ”Leningrad – piiritetyn kaupungin tragedia 1941-44” (WSOY 2011), josta lainaus 151:”Neuvostoliitossa oli aina käytetty ruokaa painostuksen ja palkitsemisen välineenä, ja äärimmilleen myös hyödyttömän väestön eliminointiin ja käyttökelpoisen säilyttämiseen. Kuten Lenin oli julistanut yleisvenäläisessä elintarvikekonferensissa vuonna 1921, keskellä kansalaissodan nälänhätää: ’kyse ei ole ainoastaan ruoan oikeudenmukaisesta jakelusta; jakelua pitää ajatella menetelmänä, välineenä, keinona tuotannon lisäämiseksi. Valtion pitää ruoan muodossa tukea pelkästään niitä työläisiä, joita todella tarvitaan työn tuottavuuden äärimmäiseksi tehostamiseksi. Ja mikäli ruoanjakelua aiotaan käyttää politiikan välineenä, sovellettakoon sitä karsimaan lukumääräisesti niitä, jotka eivät ole ehdottoman tarpeellisia, ja kannustamaan niitä, jotka ovat.’”

Varpu Lindström (1948–2012) oli kanadalainen historioitsija ja kouluttaja. Hän oli johtava suomalaisnaisten yhteiskuntahistorian asiantuntija Kanadassa. Hän syntyi Helsingissä ja muutti Kanadaan teini-ikäisenä vuonna 1963 perheensä kanssa. Varpu Lindström oli arvostettu historioitsija ja historian ja naistutkimuksen professori Yorkin yliopistossa. Hän perusti Canadian Friends of Finland -ystävyysseuran vuonna 1982, joka rohkaisi kulttuurivaihtoa maiden välillä. Hänen tutkimuksensa myötävaikutti Kelly Saxbergin 2004 historiallisen dokumentin Kirjeitä Karjalasta syntymiseen Kanadan suomalaisten kohtalosta, jotka houkuttelivat takaisin Neuvosto-Karjalaan, jotta heidät tapettiin 1930-luvun stalinistisissa puhdistuksissa.

Kalle Ranta on kirjoittanut kirjan ”Arpi korvassa ja sydämessä” (WSOY 2000), jossa Kalle Ranta e. Tiirikainen syntynyt 1919 Kanadassa Ontarion Potts Townshipin kunnassa. Kalle Rannalla on ollut värikäs elämä, sillä hän muutti Emil-setänsä kanssa Neuvostoliiton Karjalaan 1932. Venäjältä Kalle ja hänen vaimonsa muuttivat Suomeen 1992.

Osmo Jussila ”Neuvostoliiton tragedia – Utopiasta vankileirien Saaristoksi” (Otava 2012), jossa kerrotaan kuinka Neuvostoutopian piti vapauttaa työ kapitalistien riistosta ja työläiset sorrosta. Luvattu taivas paljastui helvetiksi, joka merkitsi miljoonille pakkotyötä, sortovaltaa ja niskalaukauksia. Vanhan luokkajaon tilalle tuli uusi, ja työläiset sidottiin puoluevaltion orjuuteen. Tästä kirjasta lainaus sivulta 47: ”Erilaiset sosialistiset utopiat olivat tyypillisiä 1800-luvulle ja osin vielä 1900-luvullekin. Siinä mielessä Marxin ja Engelsin utopia ei ollut mikään poikkeus vaan pikemminkin sääntö. Osa utopioista pantiin myös käytäntöön, mutta useimmat kokeilut päättyivät huonosti. Kuuluisin kokeilu oli tehtailija Robert Owenin 1800-luvun alussa Pennsylvaniaan perustama Uusi harmonia -kommuuni. Sitä on ansiokkaasti kuvannut Joshya Muravchil kirjassaan Heaven on Earth. Tätä ’harmoniaa’ vaivasivat paljolti samat perusviat kuin sittemmin Neuvostoliittoa: puuttui päteviä ammatti-ihmisiä ja työnjohtajia, ja kaikenlaisia loisijoita ja tyhjäntoimittajia ilmaantui nopeasti. Raporttien tulva vei kohtuuttomasti työaikaa, jakelujärjestelmä oli tehoton, byrokratia paisui nopeasti ja aikaa kului loputtomissa kokouksissa ja huvituksissa. Myös suomalainen utopisti-sosialisti Matti Kurikka perusti eri puolille maailmaa näitä ihanneyhteisöjä. Niistä kuuluisin oli Amerikkaan perustettu Sointula, joka lopulta kaatui riitoihin naisista, jotka oli sosialisoitu yhteisiksi. Kanadaan perustetut Kalevan kansa ja Sammon takojat eivät menestyneet. Lenin tunsi hyvin Owenin kokeilun ja katsoi epäonnistumisen pääsyyksi sen, että yhteisö oli vain pieni saareke kapitalistisessa ympäristössä, ja vain maailmanlaajuinen sosialismi voisi onnistua.” Sivulta 80 lainaus: ”Erästä näistä puhetilaisuuksista oli kuuntelemassa kenraali P. N. Krasnov ja hän on kuvannut kokemustaan muistelmissaan Kaksoiskotkasta punalippuun. Muistelmien perin negatiiviseen sävyyn on tietenkin vaikuttanut bolsevikkien voitto ja valkoisten katkera tappio sisällissodassa. Mutta näin Krasnov kertoo:’Parveke oli verhoiltu punaisella kankaalla ja illan pimentyessä sitä valaisivat punaiset lamput. Kun Lenin sitten joidenkin lämmittelypuheenvuorojen jälkeen ilmestyi parvekkeelle, vertasi joku kuulijoista häntä Serafim Sarovilaiseen, maailmansodan edellä Venäjällä paljon puheenaihetta antaneeseen puolihulluun, kuljeksivaan saarnaajaan.’ Ei vertaus aivan harhaan osunutkaan: Leninissä oli jotakin samaa kuin venäläisessä jurodiv-hahmossa, joka oli samankaltainen kuin ’pyhä hullu’. Krasnovin mielestä Leninin piirteissä oli jotakin epänormaalia: ’aika ajoin vääristyivät nuo täyteläiset pöhöposket suorastaan idioottimaiseen hymyyn. Hän oli epäsikiö sanan täydessä merkityksessä. Hän ei ollut mikään hyvä puhuja, hänen lausumistapansa oli ruma, hän puhui katkonaisin lyhyin – usein toistuvin lausein – Hänestä sai sellaisen vaikutelman, kuin tuo pikku mies olisi valtaisan suurella vasaralla ja idiootin itsepäisyydellä moukaroinut julkeita, kaikessa yksinkertaisuudessaan rikollisia ajatuksiaan kuulijainsa aivoihin. Kaikki valta neuvostoille! Omaisuus on varkautta! Ryöstä ryöstämällä koottua!’”

Aleksandr Solzenitzyn ”Gulag – Vankleirien saaristo” (Silberfeldt 2012), joka kertoo pakkotyöleireistä, jotka olivat neuvostotodellisuuden musta aukko. Niistä ei puhuttu, virallisesti niitä ei ollut olemassa. Niihin lähetettiin miljoonia ihmisiä. Jotkut palasivat, monet eivät. Eloon jääneisiin kuului Aleksandr Solženitsyn, joka oli kärsinyt kahdeksan vuoden tuomion eri leireissä ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Hän halusi puhua. GULAG – vankileirien saaristo perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin ja yli kahdensadan muun ihmisen kertomuksiin. Teos piirtää lavean ja järkyttävän kuvan leirien ja vankikuljetusten oloista, nälkään ja työhön näännyttämisestä, mielivallasta ja eloon jäämisen keinoista. GULAG – vankileirien saaristo alkoi ilmestyä Ranskassa vuonna 1973, minkä jälkeen Nobel-palkinnon saanut kirjailija Solženitsyn karkotettiin kotimaastaan. Vaikka teos ei siellä koskaan saanut julkaisulupaa, sen sanoma levisi ja synnytti kriittisen uudelleenarvioinnin tarvetta sekä Neuvostoliitossa että sen ulkopuolella.

Vapaaehtoistyö

Tämän kirjoitukseni tarkoituksena on kuitenkin innostaa ja kannustaa lähtemään omatoimiseen vapaaehtoistyöhön auttamaan apua tarvitsevia omien voimavarojensa mukaan. Monet ovat huolissaan siitä, ettei apua tarvitsevien ihmisten apu menisi aina perille, kun sitä suurten maailmanlaajuisten organisaatioiden avustusjärjestöjen toimesta jaetaan tiettyjen tarkkojen kriteereiden perusteella. Isoilla avustusjärjestöillä saattaa mennä osa varoista henkilöstökuluihin ja organisaation ylläpitoon. Mielestäni yksityishenkilöiden ja yhdistysten tekemä avustustyö on tehokkaampaa, koska se ei ole etäistä virkamiestyötä, jota on virkamieskunta pyörittämässä toimintaa, ja byrokratian rattaisiin avustamiseen tarkoitetuista varoista voi kulua isokin osa. Yhteiskunnan pitäisi aktivoida kansalaisiaan toimimaan, kuin edistää heidän passivoitumistaan, kun yleensä ajatellaan, että yhteiskunta tai joku muu taho hoitaa asiat heidän puolestaan. Myös Karjalassa asuvia on tehnyt avustustyötä Venäjän Karjalaan Ortodoksisen kirkon organisaatioiden kautta.

Avustustyötä tehtäessä on hyvä muistaa, että hyviä tekoja tekemällä ei pääse taivaaseen, vaan uskomalla Jeesukseen, niin sen seurauksena saa Jumalan voiman ja kyvyn tehdä Jumalalle kelpaavia tekoja. Uskoon voimme tulla tunnustamalla oman syntisyytemme ja tekemällä parannusta anomalla Jeesukselta armoa ja voimaa tulla Jumalan lapseksi, jolloin saamme voiman elää puhdasta elämää.

Omalla kohdalla tein kaiken nämä Venäjän Karjalan sukulais- ja lastenkotivierailut omakustanteisesti, koska ei löytynyt seurakuntia tai muitakaan yhteisöjä, jotka olisivat halunneet olla mukana. Avustustoimintaa varten perustin yhdistyksenkin, mutta siitäkään ei ollut apua, vain ylimääräisiä kuluja. Vapaaehtoistyö ei ole aina seurakunnassa tapahtuvaa tai sieltä käsin ohjattua, sillä seurakunnilla ei ole aina resursseja ohjata vapaaehtoisia tai tukea sitä, sillä se saatetaan kokea jopa kilpailevaksi toiminnaksi ja ollaan silloin huolissaan lampaista ja niiden villoista. Ei ymmärretä aina ettei seurakuntalaisen paikka ole aina vain sunnuntain jumalanpalveluksessa kuulemassa saarnaa, vaan jokaisella on oma paikka seurakunnan käytännön toiminnassa.

Kaikki tämä Venäjän Karjassa alkoi vuonna 2001, kun otin yhteyden kaukaiseen serkkuuni Meeriin, joka asui Venäjän Karjalan Lahdenpohjassa. Meeri ja muut siellä asuvat sukulaiset pyysivät käymään. Kävin siellä yleensä autollani ja sitä kautta minulle aukeni ovia paikallisiin lastenkoteihin ja seurakuntiin. Meerin vanhemmat olivat loikanneet kansalaissodan jälkimainingeissa Ilomantsin Möhköstä Venäjän Karjalan Aunukseen ja myöhemmin Alavoisiin paremman tulevaisuuden toivossa. Perheen vanhemmat joutuivat vuoden 1938 aikoihin puhdistuksiin, jossa kuolivat. Perheen lapset joutuivat siten lastenkoteihin 1930-luvun lopussa, mutta suurista vaikeuksista huolimatta Meeri valmistui Petroskoin yliopistosta opettajaksi ja sai opettajan paikan Lahdenpohjasta. Meeri on jo kuollut.

Aunuksen ja Petroskoin matka 1999

Ennen Venäjän Karjalan sukulaisteni löytymistä kävin vuoden 1999 lopussa Turkulaisen Kai Parikan johtamalla matkalla Aunuksessa ja Petroskoissa. Matkalla oli autonkuljettajana Vesa Tuppurainen (Mannalähetys ry. ja SUHE-seurakunnasta) ja evankelista Pekka Katajisto Tampereen Vapaakirkosta kertomassa hyviä uutisia. Kerroin Pekka Katajistolle tekemistäni vierailuista Lahdenpohjan lastenkoteihin. Pekka halusi tulla mukaan, vaikka hänellä oli itsellään yhdistys Finmission, jonka kautta hänellä oli ollut todella laaja työ Venäjällä. Pekka Katajisto oli aiemmin yhdessä Ajankohtaisen kakkosen (Mokko) kanssa tehnyt koskettavan TV -dokumentin Viipurin seudun lastenkotien kurjuudesta (1993), joka sai aikaan pienen kohun aikaan ympäri Eurooppaa. Kerran vierailimme Pekan Tamperelaisen ystävän autolla Aunuksessa, jonne ajoimme sankassa lumipyryssä, minkä vuoksi olimme aikalailla myöhässä aikataulusta. Pekka Katajisto on kuollut jo.

Lahdenpohjan matkoista jotakin

Tässä on muutamista matkoista lyhyitä matkakertomuksia, kuten matka vuoden 2003 alussa Pekka Katajiston ja hänen vaimonsa kanssa, jonka teimme Lahdenpohjaan ja mukana oli ystäviä myös Kemistä, joihin olin tutustunut. Vierailimme usein  Lahdenpohjan Prijut lastenkodissa, jossa henkilökunnan mukaan lapset vaihtuvat usein ja lapsille täytyi opettaa, etteivät riko lastenkodin huonekaluja ja leikkivälineitä. Koska lapset ovat tulleet kodeista, joissa ei ole huonekaluja johtuen vanhempien päihteiden käytöstä. Henkilökunta oli iloinen, kun Suomesta saakka voidaan muistaa ja auttavat näin lastenkodin lapsia. Lievästi vammaisten lastenkodissa vierailimme myös, jossa lastenkodin johtaja muistutti, ettemme unohtaisi heitä, koska on toivottavaa, että vierailemme siellä useamminkin ystävinä.

Lahdenpohja on Venäjän Karjalassa oleva kaupunki. Lahdenpohja on myös Lahdenpohjan piirin hallinnollinen keskus Suomen Neuvostoliitolle luovuttamalla alueella Karjalan tasavallassa Venäjällä. Se sijaitsee Laatokan Jaakkimansalmen pohjukkaan laskevan Aurajoen suussa. Lahdenpohjasta on 331 kilometriä Petroskoihin. Kaupungissa on noin 8000 asukasta. Paikalla sijainnut Jaakkiman pitäjän Sieklahden kylä tunnetaan 1600-luvulta lähtien. Vuonna 1924 siitä tuli itsenäinen kauppala. Lahdenpohjan kuuluessa Suomeen siellä oli vilkas satama sekä puunjalostusteollisuutta, muun muassa Laatokan Puu Oy. 

Meri Vennamo ”Lähikuvassa Veikko Vennamo” (Otava 2009), josta lainaus sivulta 11: ”Isäni Veikko Emil Aleksander Vennamo suomensi nimensä Fennanderista Vennamoksi sodan syttymisen aikoihin 1930-luvun lopulla samalla tavoin kuin monet muutkin suomalaiset noina vuosina. Fennanderien suku on kotoisin luovutetun Karjalan alueelta Lahdenpohjan kauppakylältä Jaakkiman pitäjästä, jossa isäkin on syntynyt ja jossa hänen kotinsa oli aina lähes kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka… Jaama-säätiön toimittamassa Jaakkiman pitäjän historiassa (Jaakkima, Muistoja ja kuvia Laatokan rantamilta. Kansalliskirjapaino Osakeyhtiö, Lappeenranta 1955) kerrotaan, että yksi paikkakunnalla vaikuttaneista, menestyneistä kauppiassukuja oli Fennanderien suku: ’Jaakkiman kuntakokouksessa 14.3.1874 Johan Adolf Fennander anoi ja sai kauppaoikeudet Jaakkimassa. Kuusi vuotta myöhemmin saapui nuorempi veljensä Adam Alexander, joka oli syntynyt Puumalassa 13.8.1856.’ Adam Alexander oli Veikon isän Emil Fennanderin isä. Hänestä tiedetään, että: ’Adam Alexander Fennander oli tarmokas ja aikaansaava mies, harjoitti sekatavarakaupan ohella myös laajaa puutavaraliikettä ja häntä voidaan pitää yhtenä Jaakkiman meijeriliikkeen alkuunpanijana. Vuonna 1890 hän perusti komean vesivoimala käyvän meijerin sekä perusti kuorimisasemia kymmeniä.’”

Lahdenpohja ja Kurkijoki (9-11.1.2004)

Siirryttyäni SUHE-sseurakunnasta Järvenpään Arkkiseurakuntaan 2000-luvun alussa, jossa olin vähän aikaan Venäjän työn vastaavana. Matkalle lähtivät mukaan Alpo ja Kyllikki Malkki Järvenpään arkista. Alkuun oli pieniä ongelmia juuri tällä matkalla, sillä vammaisten lastenkodin lapset huitaisivat halatessaan mukana ollut Kyllikkiä, niin Kyllikin silmälasit menivät rikki, eikä Kyllikki pystynyt lukemaan. Minun silmälasini, jotka oli myös huitaistu lattialle ja eräs hoitaja tallasi ne vahingossa jaloillaan rientäessään auttamaan minua, mutta sain laitettua linssit paikoilleen ja taivutettua sangat suunnilleen kohdilleen.

Vammaisten lasten lastenkodissa johtaja Veera kertoi, kuinka heidän oli pitänyt siirtää lasten sauna ja kylvetysajankohta lauantaista maanantaiksi, koska osa henkilökunta on lauantaisin niin juovuksissa, että saunaa ei saada lämpiämään. Kurkijoen Helluntaiseurakunnan pastoriperhe (Aleksander, Angeliina ja heidän tyttärensä Oksana) ottivat meidät vastaan seurakunnassaan. Tämän jälkeen menimme pastorin rouva Angeliinan kanssa Prijut lasten turvakotiin, jossa lapsille laulettiin ja Angeliina laulatti, leikitti ja kertoi evankeliumia lapsille. Tämän jälkeen palasimme oppaamme ja tulkkimme Meerin luokse, jonka luona olimme majoittuneita. Meeri pyysi siskonsa Railin puolesta rukousta, joka on ollut tunnettu ennustaja Porajärvellä, jonka luona on koko kylä käynyt kuulemassa ennustuksia. Raili tuli uskoon ja julistimme Railin synnit anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Raili itki liikutuksesta, kun Pyhä Henki kosketti häntä.

Saimme pitää vieraanamme toukokuussa 2004 entistä Neuvostoliiton armeijan everstiä Alexander Lopatinia (myöhemmin helluntaiseurakunnan pastori, on jo kuollut) Venäjän Karjalasta ja hänen vaimoansa Angeliinaa musiikkikoulun johtajaa ja tulkkina toiminutta Meeriä. Vieraat vierailivat Järvenpäässä kotikokouksessa, Kotkan Majakkaseurakunnassa, Vuosaaren kirkon Matteussalissa, Espoon Kristillisessä koulussa, jossa heidät otti vastaan Maarit Laakkonen. Eläkkeellä oleva entinen panssarivaunuprikaatin johtaja eversti Alexander kertoi, kuinka Jumala oli ruvennut häntä vetämään puoleensa erilaisten tilanteiden kautta. Kerrankin pitkässä sotaharjoituksessa monen päivän jälkeen sumussa, jossa ei nähnyt paljoa eteensä, oli Alexander kuullut fyysisillä korvilla äänen pysähdy. Hän oli ihmetellyt mistä ääni kuului, sillä hän oli ottanut kypärän pois päästään, jossa on kuulokkeet jne. Hän oli jatkanut matkaan etumaisessa panssarissa, mutta taas ääni kehotti pysähtymään ja ihmetteli mistä ääni tulee. Tämän jälkeen hän kuuli äänen kolmannen kerran PYSÄHDY, silloin hän pysähtyi ja meni kävellen katsomaan tilannetta eteen. Kolmen askeleen päässä oli ollut syvä jyrkänne, jonne hän olisi pudonnut, jos ei olisi pysähtynyt. Hänen hiuksensa olivat nousseet pystyyn ja lyyhistynyt maahan järkytyksestä.

Toinen vaikuttava tapaus oli ollut, jonka Alexander Lopatin kertoi, kun oli ollut sotaharjoitukset Itä-Saksassa. Hän oli ylittämässä panssarivaunulla Elbe-jokea pohjaa myöten. Panssarivaunun moottori oli sammunut keskellä jokea, ja miehistö oli mennyt paniikkiin ja saanut shokin. Kaasunaamareiden happikin riitti vain joksikin aikaa. Hän oli pyytänyt Jumalan apua. Jonkin ajan kuluttua panssarivaunuun kiinnitettiin koukku ja se vedettiin maalle. Noin kymmenen vuotta sitten olivat olleet Jaltalla lomailemassa, jossa Angeliina oli tutustunut kahteen uskovaan vanhempaan ihmiseen ja nähnyt Jeesus-filmin, joka oli puhutellut häntä kovasti ja löytänyt vastauksia Jumalakaipaukseensa. Matkan jälkeen Alexanderin vaimo Angeliina oli sairastunut vakavasti. Lahdenpohjassa leikkaus oli epäonnistunut ja hänet vietiin helikopterilla Petroskoihin. Petroskoin lääkärit olivat valmistaneet Alexanderin Angeliinan kuolemaan. Alexander oli harhaillut Petroskoin kaduilla ja huomannut jossakin kulttuuritalossa hengellisen kokouksen, jossa hän oli vain itkenyt. Häneltä oli kysytty mistä on kyse. Alexander oli kertonut vaimonsa hädän, niin pastorin johdolla uskovat oli käyneet rukoilemassa Angeliinan puolesta sairaalassa. Alexander kertoi, kuinka hän oli nähnyt nyrkin mentävän kolon Angeliinan kyljessä. Angeliina oli todettu kliinisesti kuolleeksi, mutta hän palasi elämään takaisin. Hän parani päivä päivältä lääkäreiden suureksi ihmeeksi. Lahdenpohjan kasarmin lopettamisen takia moni armeijan palveluksessa ollut jäi työttömäksi ja heitä värvättiin sitten mm. Tshetsheniaan. Moni kirjoittikin nimensä sopimukseen alle. Näille Tshetsheniaan lähdössä olleille sotilaille Eversti Alexander oli kasarmilla puhunut Jeesuksesta, niin hänelle oli vihelletty, buuattu, tömistelty jalkoja ja kuumaa vettä heitetty päälle. Hän oli meinannut poistua paikalta, mutta oli kuullut kehotuksen jäädä paikalleen. Tämän jälkeen monet alaisistaan kuuli hänen julistustaan ja muutama tuli Alexanderin siunattavaksi. Hän muistaa näistä erityisesti yhden majurin ja kersantin. Joiden vuosien kuluttua hän näki nämä miehet uudestaan, ja he olivat vain selviytyneet niistä miehistä, jotka olivat menneet sinne Tshetsheniaan. Tämä majurin panssarivaunu oli saanut osuman, mutta ainoana hän oli pelastunut siitä. Paljon muitakin mielenkiintoisia todistuksia Alexanderilla on. Alexander on kolme vuotta sitten edellisen kerran käynyt Suomessa Pohjanmaalla.

Kävin Venäjän Karjalan Lahdenpohjassa Laatokan rannalla ystäväni Espoolaisen Risto Tammisen kanssa heinäkuusta 2004 ja hakemassa kahta lasta Prijut lasten turvakodista Järvenpään Vapaaseurakunta Arkin lastenleirille. Matkalle olimme lähteneet Venäjän Karjalan Lahdenpohjasta kohti Helsinkiä. Alkumatkasta mäkisillä ja mutkaisilla tiellä oli kuorma-auto kaatunut alamäkeen, joka oli tukkinut melkein koko tien ja jota yritettiin nostaa pystyyn siinä. Lapset Suomen puolella ihmettelivät kovasti näkemäänsä, ja Meeri kertoi paljon asioita Suomesta, sillä he eivät tienneet juuri mitään Suomesta. Lapset olivat jo pitkään odottaneet pääsyä Suomeen lastenleirille, joka sitten vihdoin toteutui. Seuraavan viikon maanantaina palasimme takaisin lapsien ja Meeri tulkin kanssa ja lapsilla oli paljon ihmeellisiä asioita kerrottavanaan hoitajille ja kavereilleen. Varmasti olivat saaneet joukon uusia ystäviä, joiden kanssa voivat olla yhteyksissä myöhemminkin. Meeri tapasi tutun kirkkoherran rouvan Sinikka Tuovisen, jonka luona Lohjan Vivamossa Meeri vietti muutaman päivän, jossa Sinikka Tuovinen asui. 

Järvenpään Arkin (vapaaseurakunta) ryhmän (Anneli, Leila Niskanen ja Hanna Roos) vierailu Venäjän Lahdenpohjaan 16-18.4.2004 onnistui hyvin. Aamulla lajittelimme vaateavustuksen vierailupaikkoihin. Varhain lauantaina vierailimme johtaja Veera Alexandrovan vammaistenlasten orpokodissa, jossa sillä hetkellä on 26 lasta, sillä yksi lapsi oli otettu ottolapseksi. Kaikki lapset ovat orpoja ja ovat siellä 8 vuoden ikäisiksi saakka. Tämän jälkeen he menevät lastenkoti-internaattiin tai invalidikoteihin. Orpolapsikoti toimii Suomalaisten rakentamassa Kansakoulussa vuodelta 1930. Iso osa lapsista ei osaa puhua, vaikka heitä opetetaan puhumaan. He ovat käyttäneet amerikkalaista kuntoutusohjelmaa lasten kuntoutuksessa. Henkilökuntaa on 40 ja lapset voivat hyvin johtajan kertoman mukaan, mikä näytti pitävän täysin paikkaansa. Johtaja sanoi, että heillä on erityisesti seuraavia tarpeita: bensiinikäyttöinen ruohonleikkuri, pesuaineista pulaa, hammasharjoista ja isopalasista puisista palapeleistä jne. 16 ikäinen Hanna sopi johtajan kanssa kummilapsen ottamisesta lastenkodin lapsesta. Vierailimme Meerin työnantajan juutalaisen liikemiehen Mark Koganin kartanokonttorissa (entinen Taskisen kartano), jossa tervehdimme hänen vaimoaan.

Vierailimme Kurkijoen Helluntaiseurakunnassa, jossa Leila kertoi terveisiä Suomesta ja Hanna esitti ylistystanssin, joka otettiin erittäin hyvin vastaan ja pyydettiin Hanna tulemaan opettamaan Kurkijoen seurakuntaa tästä aiheesta kesällä. Hanna sai seurakunnan nuorista ystäviä. Anneli kertoi uskoontulostaan todistuksen, joka ilahdutti pastoripariskuntaa. Pastoripariskunta Alexander ja Angeliina ovat viikolla 21 tulossa Suomeen. Prijut lasten turvakodissa kävimme johtaja Galina Golopätkinän luona, jossa selviteltiin lastenleirille Suomeen lähtevien lasten käytännön järjestelyitä ja lupakäytäntöjä. Prijut lastenkodissa on 16 lasta, joista valtaosa oli uusia edelliseen kertaan nähden. Osa lapsista on viikonloppuisin kotona vanhempiensa luona. Galina ja apulaisjohtaja Ludmila toivoi meidän auttavan heitä löytämään yhteistyökumppania tullakseen mukaan johonkin EU-hankkeeseen ja saadakseen lastenkodille jonkin projektin ja siihen rahoitusta. Leila opetti Prijutin lapsia. Hanna tanssi lapsille ylistystanssin. Angeliina laulatti ja leikitti lapsia sekä kertoi evankeliumin lapsille. Lasten puolesta rukoiltiin ja miltei kaikki lapset antoivat elämänsä Jeesukselle henkilökohtaisessa rukoustilanteessa.

Saimme pitää vieraanamme toukokuussa 2004 entistä everstiä Alexander Lopatinia (nykyinen pastori, joka on kuollut) Venäjän Karjalasta ja hänen vaimoansa Angelinaa musiikkikoulun johtajaa ja tulkkina toiminutta Meeriä. Vieraat vierailivat Järvenpäässä kotikokouksessa, Kotkan Majakkaseurakunnassa, Vuosaaren kirkon Matteussalissa, Espoon Kristillisessä koulussa, jossa heidät otti vastaan rehtori Maarit Laakkonen.

Venäjän Karjalan Lahdenpojassa 26-28.7.2004

Tapasimme Lahdenpohjassa yrittäjä Mark Goganin, joka on rakentanut matkailukeskuksen entiselle Winterin huvilalla, jossa on entisöity rakennuksia ja rakennettu luksusmökkejä. Vartioidun matkailukeskuksen rannalta pääsee isolla veneellä Valamon luostariin 1,5 tunnissa.

Vierailimme Lahdenpohjan nimellisesti Helluntaiseurakunnassa, jossa pastoreina toimi silloin aviopari Vitali ja Elviira Podsigun. Elviira on käynyt uskonliikkeen Raamattukoulun Kiovassa, jossa on 8.000 hengen seurakunta, josta he aina muistavat kertoa ja ihmettelevät koska Suomalaiset eivät tunne tätä seurakuntaa. Elviiran suku on Suomalaista sukujuurta, vaikka Elviira ei vielä osaa Suomea. 

Mark Goganin vierailu Suomeen

Yrittäjä Mark Gogan kertoi, että hän oli ollut huipulla jo 17 vuotiaana urheilun ammattilaisena kreikkalais-roomalaisessa painissa Valko-Venäjällä, jossa hänen sukunsa oli kotoisin. Hänen isänisänsä oli ollut Tooran kirjoittaja ulkomuistista. Hänen isänsä oli Aaron nimeltään. Vuonna 1978 Mark Gogan muutti Karjalaan Lahdenpohjaan ja nopeasti hänestä tuli päällikkö ja tuotantolaitoksen johtaja. Perestroikan aikaan hänestä tuli yrittäjä. Mark Gogan kustantaa myös Tveriin Moskovan lähelle Synagogan rakentamisen. Mark Goganilla on 10.000 kirjan kirjasto sisältäen mm. Raamatun selitysteoksia jne. Suomessa vieraillessaan Hotelli Arthurin illanvietossa tapasimme Suomessa asuvia syntyperäisiä Israelin juutalaisia ja Danielin, sekä hänen vaimonsa, jotka nyt asuvat Suomessa, sekä yhden Suomen juutalaisen. 

Venäläinen yrittäjä Mark Gogan sanoi, että Venäjällä on 15.000 ortodoksista kirkkoa uudistettu, mutta ei ole tarpeeksi koulutettuja pappeja. Mark Gogan oli kustantanut omista varoistaan puolet uudesta Lahdenpohjaan rakennetusta ortodoksisesta kirkosta. Mark Gogan painattaa varoillaan 6.000 kpl näköispainoksen 1892 painetusta Valamon historiasta, joista puolet hän antaa Valamon luostarille. Gogan on kuollut Israelissa. 

Venäjän Karjalan Lahdenpohjassa (19-21.11.2004)

Prijut lasten turvakodin toiminta on loppunut rahan puutteen vuoksi. Tutustuimme uuteen kohteeseen, eli lasten käsityökerhotaloon johtaja Galina Ivanova Maliseskajan opastuksella. Käsityökerhotalo toimii vuonna 1929 rakennetussa Jaakkiman kristillisessä opistossa, jota ennen sotia oli johtanut kirkkoherra Matti Tuovinen. Heillä on yhteyksiä Suomen Ruokolahdelle Jaakkimasta siirtyneeseen kristilliseen opistoon. Luovutimme kerhotalon käyttöön sinne lahjoitetun saumurin (heillä oli vain vanhoja poljettavia ompelukoneita käytössä). Kerhotalossa lapsia ja nuoria opetetaan tekemään käsitöitä kankaasta, savesta, pajuista koreja, ja tietokoneiden peruskäyttöä jne. He saavat toimintaansa varoja myymällä lasten tekemiä töitä. Ensi vuonna tilanne vaikeutuu myös heidän osaltaan, sillä he saavat rahaa toimintaansa entistä vähemmän ja joutuvat etsimään sponsoreita työnsä jatkumisen takaamiseksi.

Lastenkodinjohtaja Veera Sokolova

Kävimme Lahdenpohjan lastenkodeissa taas. Vierailimme lastenkoti-internaatissa, joka on muutosten alaisena, sillä uusia tiloja kunnostetaan lasten käyttöön viereisestä rakennuksesta. Internaatti on saanut uuden eläkkeellä olevan musiikkiopettajan Natalian töihin. Natalia ilahdutti meitä laulun ja soiton taidoillaan, sekä kertomalla perheestään esittelemällä valokuviaan.

Seuraavana aamuna pidimme Pyhäkoulutunnin lapsille ja henkilökunnalle selvittyämme yhteisestä aamiaisesta. Sirpa Tervahauta Keminmaalta aloitti todistamisen ja Saija Lehikoinen Polvijärven vapaaseurakunnasta jatkoi. Itse jaoin vähän Jeesuksen äänen kuulemisesta. TV7-evankelista ja pastori Veijo Piipponen päätti tilaisuuden kutsuun lähteä seuraamaan Jeesusta. Melkein kaikki lapset ja henkilökunnasta vastasivat kutsuun ja heidän puolesta rukoiltiin henkilökohtaisesti. Sirpa Tervahauta käytti profetian armolahjaansa. Natalia lauloi mm. Lidian (vieraili Arkin lastenleirillä) kanssa koskettavan laulun Karjalasta.

Tämän jälkeen siirryimme Galinan johtamaan kerhotaloon, joka toimii entisessä Jaakkiman kristillisessä opistossa, jossa meitä odotti lasten konsertti musiikkikerhotiloissa. Me saimme nähdä palettiesityksen myös. Galina kertoi, kuinka hänestä oli tullut kristitty kuukausi sitten. Hän kertoi myös, kuinka hänen poikansa Andrei oli tullut jo vuosia sitten uskoon, ja hän oli jo ollut hylkäämässä poikansa pahatapaisuutensa takia. Poika oli muuttunut uskoontulonsa jälkeen paljon ja on paikallisen helluntaiseurakunnan työntekijä. Andrein päätyö on äitinsä johtamassa kerhotiloissa päihdetyötekijänä.

Jaakkiman kristillisen opiston on perustanut Matti Tuovinen, joka myöhemmin oli Kerimäen kirkkoherra. Meeri vieraili Matti Tuovisen vaimon luona, jonka hyvä ystävä hän oli. Meeri vieraili Tuovisten luona Lohjan Vivamossa. Matti Tuovisen muisto elää vielä Lahdenpohjassa, koska siellä on esillä kerhotalon museossa valokuvia ja kirjoja..

Tämän jälkeen menimme Veera Sokolovan vammaisten lasten orpokotiin. Illalla vierailimme lastenkoti-internaatin sähkömiehen kotona Lahdenpohjan Huuhanmäessä, joka on jo Suomen ajoilta asti ollut varuskunta-aluetta. Sähkömies oli saanut edullisesti ostettua järvenrantatontin, johon hän oli vaimonsa kanssa yhdessä rakentanut kauniin omakotitalon. Vietimme miellyttävän illan isäntiemme vieraana.

Sunnuntaiaamuna vierailimme Lahdenpohjan helluntaiseurakunnassa, jonne saapui lastekotien opettajia, kasvattajia ja johtaja Galina. Olimme iloisia tästä. Näimme Angeliina ja Aleksander Lopatiinin. Sirpa Tervahauta Kemistä ja TV7-evankelista ja Polvijärven pastori Veijo Piipponen saarnasivat.

Volhovin Way to God seurakunta 2005

Järvenpää kaupungilla on ystävyyskaupunki Venäjällä Volhov ja Järvenpään vapaaseurakunnalla Arkilla on ystävyysseurakunta Way to God. Olin mukana matkalla pastori Raja-ahon ja hänen ystäviensä mukana. Autonkuljettajana toimi Vesa Tuppurainen. Menomatkalla kävimme katsomassa Shlisselburgissa (Pähkinälinnassa) paikallisen rukoushuoneen pastoria Aykasar Ovsepyania, joka on myös Facebookista tuttu. Pietarin jälkeen matkatessamme Pietariin näimme paikallisella suoralla moottoritiellä onnettomuuden jossa kaksi Ladaa oli ajanut jostain syytä kolarin, että molemmat autot olivat katkenneet ja meidät pysäytettiin katsomaan, kun uhrit peitettiin pressuilla jne.. Merkittävää seurakunnan toiminnassa on hoitokoti, joka on perustettu vuonna 2002 alkoholi- ja huumeriippuvuuksista kärsiville. Way to God seurakunnalla on myös laajaa päihdetyötä.

Vierailu Lahdenpohjaan 19-20.11.2005

Menimme Lahdenpohjaan kahdella farmariautolla perjantaina lumimyrskyssä, joka alkoi Lappeenrannan jälkeen. Toisen auton väkeä johti Mailis Wörlin. Pysähdyimme keidashetkeen Tohmajärvelle Jouhkolaan Lauran (Kiteen vapaseurakunta) maatilalle, jossa meistä kaikista kahdeksasta matkalle lähtijästä pidettiin hyvää huolta ja varustettiin Venäjän Karjalan matkalle. Lauralla lauloimme ja rukoilimme myöhään.

Lauantaiaamuna myrskyn jo mentyä ohi jatkoimme matkaamme tulliin, josta selvisimme ongelmitta. Venäjän Karjalassa ajoteitä ei oltu vielä keritty auraamaan, joten ajaminen Lahdenpohjaan oli vaivalloista. Perillä olimme vähän aikataulusta myöhässä. Veimme keräämämme vaateavustuksen Lastenkoti-internaattiin. Saimme pitää Pyhäkoulutunnin, jossa Jani Tamminen Keravalta (toimi tulkkina myös) soitti ja lauloi kuoromme avustuksella. Mirja Karstulasta todisti Jeesuksen ihmeteoista. Kutsuimme lapsia tulemaan eteen rukouspalveluun ja heitä tulikin runsaasti eteen rukoiltavaksi.

Tämän jälkeen kävimme kerhotalossa entisessä Jaakkiman kristillisessä opiston tiloissa, jossa johtaja Galina vei meidät kuulemaan lasten musiikkiesitystä. Tämän jälkeen Galina esitteli talon toimintaa perinpohjaisesti. Viimeinen vierailukohde oli Veera Sokolovan lastenkoti-internaatti, jossa Veera esitteli uusille vieraille lastenkotinsa toiminnan. Loppuillan vietimme Meerin kotona laulamalla Jani Tammisen johdolla puolille öin.

Kävimme pienen ryhmän (Teija Pirttijärvi Järvenpäästä ja Paula Heiskanen Polvijärveltä) kanssa Venäjän Karjalan Lahdenpohjassa lauantaina 10-11.12.2005. Paula Heiskasen poimimme kyytiin Laura Liukun kodista Kiteeltä. Lauran luona meidät varustettiin hyvin eväin matkalle. Viemisinä meillä oli ompelukone lasten kerhotalolle ja vaatteita Lastenkoti-internaattiin. Lastenkoti-internaatissa meidät otti vastaan lastenkodin johtaja, joka kertoi, että monia muutoksia oli heidän arkipäiväänsä tullut. He joutuivat luopumaan uusituista tiloista entisessä kasarmirakennuksessa ja eivät anna lapsille enää kouluopetusta, vaan se annetaan normaaleissa kouluissa. Mutta suuri helpotus heille oli, kun lastenkoti-internaatin ei tarvinnut muuttaa maaseudulle Miinalaan. Pidimme lapsille Pyhäkoulutunnin Paula Heiskasen pitämänä. Natasa lauloi meille haitarinsa säestyksellä lauluja Karjalasta ja rakkaudesta. Meillä oli ilo olla taas ystäviemme keskellä. Tämän jälkeen siirryimme vammaisten lastenkotiin Veera Sokolovan vieraiksi. Teija luovutti Veeralle Hanna Roosin antaman lahjan kummitytölleen, mutta lapsi oli siirretty Petroskoihin. Johtaja Sokolova lupasi toimittaa lahjan perille oikealle lapselle Petroskoihin. Tutustuimme jälleen kerran lastenkodin toimintaan ja niihin kunnostus- ja korjaustöihin joita olivat saaneet tehtyä viemämme avustuksemme avulla.

Käkisalmi, Räisälä 

Sain olla Pohjanmaalaisten mukana 6-8.1.2006. Matkanjohtajana oli Mailis Wörlin Hämeenlinnasta. Meitä oli kaikkiaan 26. He olivat keränneet suuren joululahjapakettilähetyksen mukaansa, sillä Venäjällä pidetään ortodoksista joulua meidän loppiaisen aikoihin. Paketeissa oli riisiä, kahvia jauhoja jne. Paketteja jakoivat Käkisalmessa uskoville ja myös Kaukolassa ja Räisälässä, jossa osa paketeista ja avustuksesta jäi kaupungintalolle. Räisälässä oli entinen Suomen aikainen kivikirkko Kulttuuritalona, josta paikallinen seurakunta vuokrasi tiloja kokouksiaan varten. Kokouksessa oli eräs Tsetseniassa taistellut juoppo, joka jo kaatoi viinansa maahan, mutta ei saanut suullaan tunnustettua Jeesusta Herrakseen. Matkalla sain kuulla, että eräs Suomalaisten entisöimä ja laajentama luterilainen kirkko, kun kirkoissa ei saa asua kukaan, eikä ollut vartiointia, niin yöllä oli varastettu kaikki ikkunat pokineen ja muine tavaroineen. Nyt rakennus on rikottuna ja hyljättynä uudestaan. Mukana oli Herralta kutsun saaneita traktaatin jakajia, jotka olivat uskollisia työssään ja jakoivat ihmisille ja talojen rappuihin tuhansia traktaatteja Raamattuja ja kirjasia. Oli oikein onnistunut matka.

Lahdenpohja

Vierailimme Lahdenpohjassa vappuna ja kuulin, että paikallinen juutalainen yrittäjä Mark Gogan on sairastunut vakavasti (infarkti), sillä on ollut jo puoli vuotta vuoteessa ja sitten siirretty sairaalaan Israeliin, jossa vuoden kuluttua kuoli. 

28-31.12.2006 Vierailimme myös Kurkijoella pastori Alexander Lopatinin helluntaiseurakunnassa. Tuulikki Huovinen Hikiältä kertoi täällä juutalaistyöstään ja kuinka tärkeää on juutalaisten siunaaminen. Kokouksen jälkeen pastori Aleksanteri Lopatin kertoi, kuinka hänen isovanhempansa oli piilottanut juutalaisvainojen aikana tyhjillään olleeseen sukulaisensa huoneistoon 12 juutalaista. He ruokkivat heidät leipomosta jääneillä tähteiksi jääneillä uunissa palaneilla muruilla ja saamallaan maidolla pitkän aikaa. Kerran eräs rikas juutalainen kuorma-autolla oli hakenut heidät pois. Hän uskoo heidän päässeen turvaan. 

Pietari ja Hatsina

Vierailin Hatsinan Open Heart Kuntoutuskeskuksen syntymäpäiväjuhlilla toiminnan täyttäessä 8 vuotta 28.9.2013. Juhlat järjesti Pietarin ja Hatsinan Morningstar seurakuntien pastorit. Kuntoutuskeskuksen kautta moni narkomaani ja alkoholisti on saanut pysyvän avun. Monet tämän päivän Kuntoutuskeskuksen henkilökunnasta ja johtajista ovat entisiä Kuntoutuskeskuksessa vapaaksi päihteiden kahleista päässeitä narkomaaneja ja alkoholisteja. Kuntoutuskeskuksen juhlissa oli myös muiden seurakuntien pastoreiden ja ryhmien lisäksi Hatsinan viranomaisia, jotka toivat kiitospuheessaan esille kuinka tärkeää työtä tekevät, eikä heidän tulisi koskaan antaa periksi, koska he ovat sydämessään tulleet niin kosketuiksi tästä työstä. Toinen viranomaisista liikuttui ihan silmin nähden, sillä kyynelet valuivat hänen silmistään. Juhlien jälkeen kävin paikallisen nuorisopastori kanssa rähjäisessä omakotitalossa vierailemassa, joka oli päihteiden käytön vuoksi todella rähjäisessä kunnossa. Tässä omakotitalossa vietti aikaansa n. 10 nuorta, sillä heidän kaverinsa omistaa talon. Nämä nuoret kuuntelivat hyviä uutisia tulevaisuudesta ja toivosta, jonka vain Jeesus voi heille antaa. Yksi heistä halusi rukousta kokeakseen Jumalan voiman. Rukouksen jälkeen hän oli kokenut pyörrytystä rukouksen aikana.

Sunnuntaina osallistui Pietarin Morningstar seurakunnan sunnuntaijuhlaan. Seurakunnassa ja eilisessä hoitokodin juhlassa molemmissa yhteensä antoi elämänsä Jeesukselle noin 30 henkilöä.

Lahdenpohjan tarinoita

Meeri kertoi isästään Johanneksesta, joka oli palomies, s. 1897 Ilomantsi, k. 1938 Venäjä. Etunimi Ivan on Venäläinen muoto Johanneksesta. Nimen karjalaisia muunnoksia ovat mm. Iivana ja Vanja. Hänellä oli vaimo Maria,  s. 1905, k. 1943 Venäjä. Lapsia heillä oli Helvi Volotinen, s. 1922, Väinö Volotinen, s. 1924 Venäjä, Vieno Volotinen, s. 1930 Alavoinen, Venäjä, Raili Volotinen, s. 1934 Alavoinen, Venäjä ja Meeri Volotinen, s. 1937 Venäjä.

Ivan (Johannes) Volotinen, joka oli muuttanut Ilomantsin Möhköstä Venäjän Karjalaan perheineen 1920-luvulla ja oli ollut töissä Alavoisisten palokunnassa lähellä tehdasta alkaen vuodesta 1927. Maria Långström on Johanneksen äiti. Johannes hoiti käsikäyttöistä pumppua, jota vedettiin palopaikalle hevosella. Johanneksen isä rakensi pintalaudoista perheelle talon. Vieno ja Meeri muistavat ajan, kun vuonna 1938 helmikuun 27 päivänä kello kahdelta yöllä koputettiin heidän talonsa ikkunaan ja heidän isänsä pidätettiin syyttömänä. Johannes oli ammuttu muutaman kuukauden kuluttua. Pidätystilanteessa etsittiin kirjeitä ja viisi lasta jäi ilman isää. Lapsista Vieno oli vain 7 vuoden ikäinen. Äiti Maria Jakovlena oli ollut päiväkodissa töissä, josta hänet erotettiin pois ja joutui lautoja lastaamaan proomuihin. Tämän jälkeen, kun ei enää jaksanut kantaa lautakuormia joutui hän hevosten hoitajaksi kolhoosin talleille töihin.

Vuonna 1941 väestö Alavoisissa evakoitiin sotarintaman lähestyessä Alavoisia. Siirtyessään kolhoosilta uuteen evakointipaikkaan Aunukseen perhe sai kolhoosilta hevosen ja rattaat matkaa varten. Rintaman taisteluiden ollessa niin lähellä heitä, että heidän hevoseensa osui luoti ja hevonen rattaineen kaatui ojaan. Äiti kutsui tuttua hevosta nimeltä kolhoosin aitauksesta, jolloin hevonen kutsusta hyppäsi kolhoosin aitauksesta yli äidin luokse. Sotilaat auttoivat kärryt pystyyn ja valjastivat hevosen rattaisiin. Heitä oli peloteltu, että Suomalaiset sotilaat leikkaavat korvat ja repivät silmät päästä. Kello kuusi aamulla he tulivat Mäkrään ja näkivät, että Aunus oli jo tulessa ja Suomalainen panssarivaunu tuli heitä vastaan, jossa Suomalainen sotilas venyttelee itseään. Heidän äitinsä toivotti hyvää huomenta sotilaalle, joka venytteli ja huomattuaan ettei heille käy kuinkaan ja he saivat luvan palata Suomalaisten hallitsemaan Alavoiseen. Vastaan tulleet Suomalaiset sotilaat antoivat hirvenlihaa syötäväksi. Muutkin naapurit palasivat kotitiloilleen ja he nostivat kylvämiään perunoita maasta, mutta leivästä oli pula.

Seuraavana syksynä avattiin koulut. Alavoisten koulun Suomalaiset opettajat olivat kummeina, sillä Meerille kummina oli Aino Turtiainen, Raililla Helmi Romppainen ja Vienolla Rauha Uotila. Koulun johtajana toimi luutnantti Matti Tiinari. Myöhemmin tämä äidin nimeltä kutsuma hevonen kuoli, kun naapuri vedätti liian suurta kivikuormaa ja hevosen jalat pettivät. Äiti pyysi Suomalaisia sotilaita ampumaan hevosen. Tästä hevosen lihasta perhe eli koko talven ja ruokittiin Syväriltä saapuneita ihmisiä myös. Äiti kuoli 1943, niin lapset joutuivat 10 vuodeksi orpokotiin. Orpokodin jälkeen Meeri on opiskellut yliopistossa ja ollut koulun johtajana. Kerimäkeläisen rovasti Matti Tuovisen avulla Meeri oli saanut selville äitinsä siskot ja käynyt tätinsä Ida Mustosen luona Merimiehenkadulla Helsingissä  vierailemassa. Vieno on toiminut Aunuksessa tulkkina saarnamies Kyösti Malmille.

Vieno asui samalla tontilla Alavoisissa kuin missä hänen isänsä oli rakentanut kotitalon, mikä oli sijainnut aivan nykyisen rakennuksen vieressä, mutta purettu pois. Orvoiksi jouduttuaan Meeri ja Raili olivat ensin sijoitettuna lastenkotiin Viteliin ja vuonna 1946 heidät siirrettiin lastenkotiin Salmiin ja Raili pääsi sieltä pois jo vuonna 1951. Lapsilla oli pitkä matka lastenkodista kouluun. Kävimme katsomassa Salmin rakennuksia ja nämä paikat sijaitsevat Värtsilän ja Aunuksen tien välimaastossa. Raili asui Porajärvellä Suojärven alueella. Siskosten jo kuolleen Helvin tyttö Olga on muuttanut myös unelmiensa täyttymykseen Alavoisten joen rannalle ostamaansa ja kunnostamaansa omakotitaloon lähelle Vienoa, mutta eri puolelle jokea. Joenvarsi on rakennettu täyteen asumuksia.

Väinö Volotinen, s. 1924 Venäjä, k. 1981 Alavoinen, Venäjä. Aunuksen Ortodoksisella hautausmaalla on haudattuna Vienon, Meerin ja Railin vanhempi veli Väinö. Väinön haudalla on punatähtinen muistomerkki valokuvalla, niin kuin Venäläisillä on tapana laittaa omaisille. Meeri ja Vieno kertoivat Väinön tarinan, joka on seuraava: Väinö syntyi vuonna 1924 ja kerkesi käymään peruskoulun kahdeksannen luokan ennen sotaa Alavoisissa. Alavoisten ja Aunuksen tultua Suomalaisten joukkojen valtaamiksi, niin Väinö oli päässyt tulkiksi vangiksi jääneille Syvärin Venäläisille. Alavoisista valittiin neljä nuorta opiskelemaan Tampereelle Teknilliseen kansakouluun. Ja jos Väinö olisi opiskellut loppuun, niin hänestä olisi tullut teknikko, mutta hän tuli lomalle Alavoisiin juuri silloin kun Suomalaiset perääntyivät 1944 Aunuksesta. Väinö jäi muun perheen kanssa Venäjän puolelle, koska pelkäsi mitä hänen omaisilleen tehdään, jos hän jää Suomeen, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä Suomeen. Tämän jälkeen Väinö osallistui Venäjän armeijassa sotaan ja Tsekkoslovakiassa käydyissä taisteluissa haavoittui käteen saksalaisten räjähtävästä ammuksesta. Haavoituttuaan oli hoidettavana Puolassa Krakovassa ja eri puolilla Venäjää. Vuonna 1947 palasi kotiseudulleen Alavoisiin, missä sai puolen vuoden koulutuksen invalideille tullakseen toimeen vajaakuntoisena. Väinö toimi kirjanpitäjänä Alavoisten puutavara-alan yrityksen konttorissa.

Vuonna 1948 Petroskoissa oli Kulttuuriministeriön järjestämä suuri festivaali. Festivaaleille valittiin jokaisesta piiristä kelvollisia esiintyjiä ja Väinö ja Helvi tulivat valituiksi ja lauloivat näillä festivaaleilla Suomalaisia lauluja. Väinön keskimmäinen tyttö asuu Pietarissa ja toimii sairaanhoitajana. Näinä aikoina Alavoisissa Vieno Krylova ja Raili ovat kuuluisia kiitettyjä laulajia perheilloissa.

Puuteollisuus työllistää Lahdenpohjassa

Tässä on lainaus Markku Hämäläisen tekstistä (2004), jonka olen saanut häneltä: ”Laatokan länsirannalla sijaitsevalla Lahdenpohjan kaupungilla on pitkät puuteollisuuden perinteet. V. 1925 sinne perustettiin sahausta ja vanerin valmistusta ja puukauppaa harjoittamaan Ladoga Timber Ab -Laatokan Puu Oy. Nykyisin Lahdenpohjan kauppalassa asuu yli 10000 asukkaasta ja suurimpia työllistäjiä ovat edelleen mekaanisen puuteollisuuden yritykset. Kuluvan vuoden toukokuussa minulla oli mahdollisuus tutustua kahteen suurimpaan. Toinen näistä oli Bumex Yhtymän Lahdenpohjan vaneritehdas (Lahdenpohja Plywood Mill) ja toinen matkailua ja metsäteollisuutta harjoittava Nord Inter Haus Ltd.

Lahdenpohjan Vaneritehdas

Bumex Yhtymän kotipaikka on Laatokan ja Äänisen välissä olevalla kannaksella sijaitsevassa Petrozavodskin kaupungissa.  Yhtymällä on neljä yksityistä omistajaa, joista kaksi on vaneritehtaan johtaja Dmitry A. Beliaev ja hänen veljensä 51 % omistuksella.

Kun keväällä kuusi vuotta sitten tulin Lahdenpohjaan käynnistämään tätä vaneritehdasta, teollisuusalue ja halli olivat kuin räjähdyksen jäljiltä. Kaikkialla oli puujätettä ja metalliromuksi ruostuneita koneita. Alustavan katselmuksen jälkeen päätimme kuitenkin sijoittaa paperiteollisuudessa hankkimaamme pääomaa vaneritehtaaseen. Tehtaan entinen omistaja ja Lahdenpohjan kaupungin asettivat ehdoiksi, että tuotanto täytyy saada käyntiin vielä saman vuoden (v. 1998) aikana, jotta tehtaalta saataisiin kaukolämpöä vieressä olevaan Lahdenpohjan kaupunkiin. Vanhojen koneiden avulla tuotanto saatiinkin käyntiin aikataulussa, valitettavasti vain kaupungilla ei ole varaa maksaa ostamaansa lämpöä, muistelee johtaja Beliaev.

Suurin osa tuotannosta menee vientiin mm. Ruotsiin , Italiaan , Englantiin ja 300 – 400 m³/ kk Suomeen. Levykoko on 152 x 152 cm ja paksuudet 3 – 21 mm. Vaneri tehdään sorvatusta viilusta ja viilupaksuuksia on kaksi 1,1 ja 1, 3 mm. Näistä viiluista saadaan parittomia määriä yhdistämällä kaikki tarvittavat levypaksuudet. Esim. liimaamalla yhteen 3 kpl 1,1 paksuja mm viiluja saadaan puristumisen aiheuttaman kokoon painumisen seurauksena 3 mm vaneria.

Tehtaalla on töissä n. 600 työntekijää, joka määrä on vain noin puolet neuvostovallan aikaisesta määrästä. Tehtaalla on oma satama, jossa on tukkien vedestä nostoon tarvittava nostokurki, 5 km rautatietä ja kaksi veturia, useita trukkeja ja kuorma – autoja sekä mm oma ruokala. Johtaja Beliaev tarjosikin minulle ja matkakumppanilleni maittavan lounaan tehtaan ruokalassa, sillä paikkakuntalaiset (johtaja ja tulkki) epäilivät, ettei Lahdenpohjan kaupungista löytyisi muualta yhtä tasokasta ja palvelukykyistä ravintolaa.

Tavallisen ristiin liimatun vanerin lisäksi tehtaalla tehdään komponentteja huonekaluteollisuudelle. Näissä viilut liimataan yhdensuuntaisesti ja ne puristetaan muottien avulla asiakkaan toivomaan muotoon. Lisäksi komponentit työstetään sahaamalla, jyrsimällä ja hiomalla lopullisiin mittoihin.

Jotkut tuotteet tehdään pintakäsittelyä myöten täysin valmiiksi.  Tehtaassa valmistetaan mm. junanvaunujen penkkejä Karjalan tasavallan lähijuniin. Valitettavasti niistä oli paikalleen asentamisen yhteydessä ”unohtunut” pehmusteet ja verhoilu. Asia, jonka peffani sai kokea 4 tunnin junamatkalla Kaarlahdesta Pietariin. Ruotsalaiselle IKEA:lle valmistetaan erilaisia muotopuristeita, sekä komponentteja ja myös täysin valmiita huonekaluja. Tuotteita tulee myyntiin myös Suomen myymälöihin. Raaka – aine tehtaalle tulee Arkangelista ja Komista, koska koivutukit ovat siellä suorempia ja hinta alhaisempi. Karjalan koivutukki maksaa 50 €/m³, mutta Uralilta ostettu vain 40 €/m³ tehtaalle toimitettuna. Suurin osa tukeista tulee junalla, mutta jonkin verran myös uittamalla.

Tehtaan käyttämä ureaformaldehydi – liima sekoitetaan tehtaalla. Liimassa ei käytetä erillistä ilmaisuainetta, josta olisi mahdollista tunnistaa valmistava tehdas. Liimaa kuluu kuukaudessa lähes 300 tonnia. Tehtaalla on oma laboratorio, jossa voidaan tehdä vanerille laadun varmistamiseksi kemiallisia ja mekaanisia kokeita. Valmiit tuotteet lastataan kontteihin ja toimitetaan tehtaalta asiakkaille kuorma-autoilla, junilla ja laivoilla. 90 % vanereista on myyty jo ennen valmistusta.

Ensi syksynä tehtaalle valmistuu uusi vanerin liimauslinja sekä hiontalinja. Uudella liimauslinjalla voidaan valmistaa kaksi kertaa suurempia levyjä kuin nykyisellä.

Palkat vaneritehtaalla ovat 3000 – 6000 RUR/kk ( 1 € = 35 RUR).

Nord Inter Haus Ltd

Meerin työnantajan yritys, joka on myyty uusille omistajille, eli Nord Inter Haus Ltd. on perustettu v. 1990 matkailuyritykseksi. Kaksi vuotta myöhemmin toiminta laajeni puuteollisuuteen. Yritys vuokrasi metsiä ja aloitti sahaustoiminnan. Yritys, joka menestyy taloudellisesti hyvin voi Venäjän lain mukaan hankkia itselleen metsää. Menestymisen myötä onkin hankittu omia metsiä, niin että niitä on nyt Lahdenpohjan läänin alueella n. 44000 ha. Pääosin omista metsistä hakataan tuotantoon 120000 m³ puutavaraa. Metsänhoitolaki velvoittaa yritykset istutuksiin ja niinpä firmakin on istuttanut viime keväänä 600 000 puun tainta.  Istutuksessa käytetään apuna Forester – metsä-äestä, jonka tehokkuuteen oltiin tyytyväisiä.  Taimet ovat männyn tai kuusen paakkutaimia ja niistä lähtee kasvamaan peräti 90 %. Koivun taimia ei istuteta, sillä niitä Karjalassa riittää muutenkin ja lisäksi ne ovat väärärunkoisia, kertoi talousjohtaja Sergei Konstanda. Saman asian mainitsi myös vaneritehtaan johtaja, kun kysyin häneltä raaka – aineen alkuperästä. Tukit sahataan omalla sahalla, paperipuu menee vientiin pyöreänä ja lisäksi saadaan polttopuita. Sahalaitos sijaitsee Lahdenpohjan kaupungin reunalla. Se koostuu viidestä kenttäsirkkelityyppisestä pyörösahasta, joista neljä on Karan sahoja yksi venäläinen R – 63. Tukit (max. halk. 60 cm) kuoritaan ennen sahausta, jotta saadaan kuoretonta (teknistä haketta), joka kelpaa selluloosateollisuudelle ja josta saadaan parempi hinta. Hake toimitetaan Imatran paperitehtaalle n. 150 km päähän.  Kuori ja puru poltetaan tehtaan omassa lämpökeskuksessa, jossa on suomalainen Laka – kattila. Sahatavara keinokuivataan kolmessa 40 m³ kamarikuivaamossa loppukosteuteen 15 – 18 %. Kuivausaika 25 mm laudalle on n. 3 vrk. Dimensiolajittelu tehdään normaalin sahatavaralajittelun perusteella, mutta laatulajittelussa pyritään ostajan mukaiseen lajitteluun. Suomesta jo poistunut vientisahatavaralajittelu (US, Kvintta jne) tuntui olevan edelleen täällä käytössä. Sahatavarasta viedään Suomen 80 – 90 %, mikä tarkoittaa n. 700 – 800 m³/ kk. Haketta toimitetaan Suomeen kuukausittain 2000 m³.  Osasta lautoja höylättiin paneelia kotimaisille asiakkaille. Ulkoverhouslauta höylätään molemmilta puolilta, koska venäläiset asiakkaat haluavat sileäpintaisen paneelin, kertoi sahaustoiminnasta vastaava Gennadi Lebedev. Kaikkiaan yritys työllistää 370 henkeä, joista suurin osa työskentelee metsätöissä.

Jotta yrityksen metsistä saataisiin paras mahdollinen hyöty, aletaan ensi syksynä valmistaa osasta raaka – ainetta hiiltä. Aluksi tehdään grillihiiltä, mutta myöhemmin on tarkoitus valmistaa myös aktiivihiiltä suodattimiin sekä lääkehiiltä. Toiminta aloitetaan vanhoissa tiloissa Käkisalmessa, mutta uusi uuni ja pakkauslinja on jo suunnitteilla, niinpä yritys etsiikin uusia potentiaalisia asiakkaita mm Suomesta, kertoo johtaja Konstanda. Aluksi toimitus asiakkaille tapahtuu suurissa laatikoissa, mutta myöhemmin tehdään myös vähittäismyyntiin soveltuvien määrien pakkaukseen pienpakkauslinja. Hiilen tuotannon määräksi on kaavailtu n. 70 ton/kk.

Matkailutoiminta jatkuu ja laajenee. Sortavalassa on toiminnassa lomakylä. Lomakeskusta laajennetaan ja aloitetaan risteilyliikenne Laatokalla. Kohteeseen tullaan järjestämään ryhmämatkoja mm Suomesta ja tähän toimintaan haetaan suomalaista kumppania.”

Kirjallisuutta:

Toini Huttula ”Jaakkiman kristillinen kansanopisto 1929-1959” (Jaakkiman kristillinen kansanopisto 1959)
Pekka Rossi ”Matti Tuovinen – uskossa rakentaja” (Jaakkiman kristillisen opiston kannatusyhdistys 1996)
Meri Vennamo ”Lähikuvassa Veikko Vennamo” (Otava 2009)
Eila Lahti-Argutinan kirjassa ”Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun” Siirtolaisinstituutti Turku 2001.
Jukka Rislakki ja Eila Lahti-Arguntina ”Meillä ei kotia täällä – Suomalaisten loikkareiden joukkotuho Uralilla 1938” (Otava 1997)
Mayme Sevander ”Vaeltajat” (Siirtolaisinstituutti 2000) 
https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/178160/E-ISBN-951-9266-67-4-Vaeltajat-Sevander-2000.pdf?sequence=1&isAllowed=y 
Kalle Ranta ”Arpi korvassa ja sydämessä” (WSOY 2000)
Jukka Paastela, Hannu Rautkallio ”Rakas kallis toveri – Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin kirjeenvaihtoa 1932-33” (WSOY 1997)
Varpu Lindström ”Uhmattaret – Suomalaisten siirtolaisten vaiheita Kanadassa 1890-1930” (WSOY 1991)
Erkki Vettenniemi ”Suomalaisia vankileirien saaristossa” (Art House 2002)
Vapru Lindström-Best, Charles M. Sutyla ”Terveisiä Ruusa-tädiltä – Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi” (SKS 1984).
Osmo Jussila ”Neuvostoliiton tragedia – Utopiasta vankileirien Saaristoksi” (Otava 2012)
Harri Vanhala ”Kommuna Kylväjä – Amerikansuomalaisten kolhoosi Donin rannalla” (Siirtolaisinstituutti2022)
Päivi Sihvola ”Kirjeitä Karjalasta – Amerikan suomalaisen Saaren perheen kolme poikaa Neuvostokarjalan ihannevaltiota rakentamassa 1930-luvulla” (Siirtolaisinstituutti 2020)
Rauni Virtanen ”Irman tarina – Kanadansuomalaisen Irma Kuprin matka Kanadasta Neuvosoliittoon ja Venäjältä Suomeen” (Siirtolaisinstituutti 2012)
Tuija Wetterstrand ”Amerikansuomalaiset Knäsössä Neuvostovenäjällä 1922” (Siirtolaisinstituutti 2022)
Sami Suodenjoki, Kirsti Salmi-Niklander, Mikko-Olavi Seppälä, Päivi Salmesvuori, Anna Rajavuori, Mikko Pollari ja Anne Heimo ”Lannistumaton – Matti Kurikan haaveet ja haaksirikot kolmella mantereella” (SKS 2022) 
Antti Järvi ”Minne katosi Antti Järvi? – Kertomus kadonneesta isoisästä ja luovutetuun Karjalaan jääneistä” (Gimmerus 2023)
Paul Raja-aho ”Älä luovuta – Never Give Up – Pioneerin polku – Rauno Kokkola” (Päivä Oy 2024)
Kaarlo R. Tuomi ”Isänmaattoman tarina – Amerikansuomalaisen vakoojan muistelmat” (WSOY 1984) 

Linkkejä:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/12/30/amerikansuomalaisten-muotitanssit-villitsivat-nalkaisen-petroskoin
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/12/29/edvard-gylling-antoi-amerikasta-saapuneelle-musiikkimiehelle-karl-rautiolle
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/06/08/trumpetti-pelasti-amerikansuomalaisen-allan-sihvolan-hengen-suomalaissoittajat
https://fi.wikipedia.org/wiki/Santeri_Nuorteva
https://www.geni.com/people/Santeri-Nuorteva/6000000017320571828

Opinnäytetyöt:

Kristiina Häikiö ”PALUUMATKAN MUTKAT – Inkeriläisten paluumuuton alkaminen ja laajeneminen Neuvostoliiton hajoamisen aikaan” (Helsingin yliopisto, Akateeminen väitöskirja 2022)
https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/e8b855f4-25eb-4065-b159-3fb604085d36/content

Ulla Aatsinki ”Tukkiliikkeestä kommunismiin – Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918” (Tampereen yliopisto, akateeminen väitöskirja 2009)
https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/66426/978-951-44-7606-8.pdf?sequence=1

Eero Karhunen ”Pohjola kommunismintorjunnan kenttänä – Pohjoissuomalaiset kommunistit Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin kontrollin kohteena vuosina 1920–1944” (Oulun yliopisto, Pro gradu -tutkielma 2021)
https://oulurepo.oulu.fi/bitstream/handle/10024/17933/nbnfioulu-202105278182.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kristiina Aminoff ”Ajassa, Arjessa ja Ajattomuudessa – Helsingin ortodoksisen seurakunnan vapaaehtoistoiminnan strategiamalli” (HUMAK, opinnäytetyö 2016) https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/117437/Aminoff-Kristiina.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Katja Kivekäs ”Auttajana kehitysmaassa – Tutkimus kansainvälisen vapaaehtoistyöntekijän työskentelyn motiiveista” (HUMAK, opinnäytetyö 2010) https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/23346/kivekas_katja.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Ilomantsin Volotiset

Ilomantsi on Pohjois-Karjalan vanhin pitäjä ja on ollut kylänä jo 1300-luvulla. Siitä erosivat 1500-luvulla kappeleiksi ja sitten pitäjiksi Pälkjärvi, Tohmajärvi, Liperi, Pielisjärvi ja Repola, 1700-luvulla Eno ja 1900-luvun alussa Tuupovaara.

Volotiset ovat ortodoksista sukua. Volotisilla on sukuseura, jonka perustava kokous on ollut 5.7.1969 Ilomantsin kirkonkylässä Kansallistalolla kansanedustaja Mikko Volotisen toimesta. Sukuseuran uudelleen käynnistäjänä ja puheenjohtajana toimi Seppo Volotinen. Uusi puheenjohtaja on Taisto Volotinen Ilomantsista heinäkuusta 2017 alkaen. Volotisen suvun sukukirja valmistui vuoden 2011 sukukokoukseen mennessä, mikä on jo loppuunmyyty.

Veijo Saloheimon antamia tietoja Volotisista 

”Volotisten sukua voidaan seurata taaksepäin aina vuoteen 1589 asti eli 400 vuoden taakse. Sukunimi on tosin nuorempi, toisen tunnetun sukupolven antama. Ensimmäinen tunnettu suvun jäsen oli Dementi Mitsoinen, joka asui Tyrjän kylässä ja sai nimensä ruotsalaisvoudin veroluetteloihin vuosina 1589-92. Tyrjässä asuttiin varmaan jo vuonna 1500, mutta senaikaisista asukkaista ei voi osoittaa Dementin isiä. Vuosina 1614-41 isännöi taloa hänen poikansa Volotka Dementinpoika Rentoinen. Volotka tai Voloti on kansanomainen johdannainen Vladimirista niin kuin toinenkin, tutumpi muoto Volodja. Vuosina 1642-51 oli talon isäntänä Volotin poika Iivana, jonka lisämääre ”Volotinpoika” vakiintui sukunimeksi –nen- johtopäätteineen. Hänen poikansa Levontei eli Levoska ja Makaria asuivat Tyrjässä, Levontoi vielä vuonna 1687, mutta Makaria kuoli sitä ennen. Tyrjässä asui myös Kana Jyrinpoika Volotinen vuosina 1683-96. Hänen isänsä Jyrki oli Iivanan veli tai poika. Ortodoksit katosivat Tyrjästä Levontein ja Kananan jälkeen ja jo aikaisemminkin. Mikitta Kibojev muutti jo vuonna 1633 Repolaan ja Riiko Iivananpoika Rentoinen vuonna 1651 jälkeen Aunukseen (Syvärin luostarin arkisto 3:192:11 Historianlaitos Pietari). Riion isä Iivana lienee ollut Volotkan veli, joka asui kaiketi samassa talossa eikä siksi saanut nimeään maakirjaan. Suku jatkui Mekrijärven Tahvanalassa (n:o 5) vuosina 1683-96 mainitusta Samuilasta, joka oli Iivanan poika tai pojanpoika. Hänen poikansa Teppana isännöi taloa vuosina 1722-1730. Jesvei Teppananpoika 1731-60 ja sitten nähtävästi hänen veljensä Hilipan poika Mikki kuolemaansa asti 1771. Mikki nai vuonna 1744 Melaselästä Irina Kuismantytär Mustikaisen. Seuraava isäntä Jerofei Mikitanpoika taas haki taloon neveskäksi Hattuvaarasta Ovdotja Iivanantytär Puruskaisen, jonka isä Iivana Simananpoika oli tullut 1740-luvulla Venäjältä Mihail Sudakan kotivävyksi. Hatun muutkin asukkaat: Maksimaiset, Sudakat ja Hoskoset olivat ”paluumuuttajia”, täältä paenneiden perillisiä, jotka Isonvihan aikana väistivät Venäjän sotaväen ottoja ja Petroskoin rautaruukkien työorjuutta palaten silloisen Ruotsin puolelle. Samuilan toinen poika Iivana asettui vuonna Isonvihan aikana 1717 Sonkajärven Jelilään (n:o, uusi 7), Matti Toivasen ikiautioon, joka pääsi veroluetteloon tämän nimellä vuosina 1683-85 ja jäi autioksi sen jälkeen. Asutus laajeni juuri 1600-luvun loppupuolella Sonkajärven länsirannan mäelle tiheään asutulta pääkylältä. Iivana Samulinpojan emäntä Sofia Naumanen, joka tuotiin taloon Liperin Taipaleesta, kuoli vuonna 1764 ja hän itse vuoden 1765 jälkeen. Talon peri heidän jälkeensä poika Vasili, jolta se jäi Teppanalle. Teppanan kuoltua talo jakautui kaikkiaan kolmeen osaan. Kaksi pojista, Simana ja Huotari, muuttivat osuuksineen Venäjän Hömöttiin, jonne Turkkalan talo (uusi n:o 6). Sonkajan asutusvirta suuntautui jo 1700-luvulla uudistaloina ja tilansiirtoina sille taholle, Sonkajanrannalle, jota ajoittain nimitettiinkin Suur-Sonkajaksi. Kotipaikalle jäi Jelisei, ehkä edellisten setä eli Vasilin poika, koska hän kuoli jo vuonna 1831. Hänestä jäi sentään nimi talolle, joka palveli vuosikymmenet Sonkajan kansakouluna.”

Lauri Saloheimon (e. Berner, nimi muutettu 1906) kirjassa ”Pytingin poika” on sivulla 84 tällainen tarina Volotisista: ”pogostan isossa pappilassa ja sieltä pyörähti rattailleni Augusta-täti Airio, kuusissakymmenissä kulkeva, puhelias ruustinna. Siinäpä tarina luisti solkenaan. Hänen ehdotuksestaan vaihdoimme hevosen syöttöpaikankin Multimäen Volotisille säännöllisesti käyttämämme Marjovaaran Kuokkasen majatalon sijalle.” Lauri Saloheimon kirja ”Karhun purema ruukinhoitaja” ilmestyi 1967. Siinä Lauri kuvasi isänsä Aksel Berner-Saloheimon elämää. Laurin poikia ovat Matti ja Veijo Saloheimo Vielä 1800-luvullakaan ei syrjäkylillä ollut opetusta järjestetty, mutta kirkonkyliin alettiin näihin aikoihin perustaa kiertokouluja. Niissä oli osattava esimerkiksi katekismus ulkoa. Tilalliset maksoivat lastensa opetuksesta kaksi kappaa viljaa per maatila ja tilattomat viisi hopeakopeekkaa. Veijo Saloheimon kirjassa ”Pohjois-Karjalan asutusmuodot 1600-luvulla” Joensuun korkeakoulun julkaisuja vuodelta 1971 löytyy mielenkiintoista asiaa mm. Ilomantsista ja ”Tyrjänsaari Koitereen lasku-uoman niskalla kuului vuonna 1500 Mekrijärven lääniin. Taloluku pysyi suunnilleen samana 1700-luvulle asti, jolloin alkoi jyrkkä nousu. Isonjaon aikaan kylä oli levinnyt varsin laajalle, mutta neljä vanhinta taloa oli tiheänä ryhmänä saaressa. Viides, edellisten kanssa 1600-luvun aikainen, löytyi isossajaossa Kivilahdesta, ilmeisesti sinne siirrettynä ahtaasta saaresta. Näiden viiden talon joukosta erottuu jo 1600-luvun alkupuolella Hukkala, jonka isäntänä oli Volotisen suvun kantaisä Volotka Rondinen.”

Äitini Sursill sukuyhteys

Sursillit ovat muuttaneet Ruotsista Suomeen ja asuneet Pohjanmaalla 1400-luvulta alkaen, josta osa suvusta muutti maata viljelemään Ilomantsiin, kuten Ahlholmit, jota kautta äitini Ilomantsin suvulla Volotisilla ja Huovisilla on sukuyhteys Pohjanmaan säätyläisiin. Katso lisätietoja https://fi.wikipedia.org/wiki/Sursillin_suku

Kanteleensoittaja 

Volotisen sukuun tuli avioliiton kautta Mikko (Nikolai) Rähkönen, jonka esi-isä on kanteleensoittaja Averkejn veli Feodor Rähkönen. Kanteleensoittaja Averkei (Everik) Ivaninpoika Rähkönen syntyi Korpiselän ortodoksisen seurakunnan, metrikkakirjojen mukaan v. 1824: No. 41. synt. 22.10.1824, kastettu 28.10.1824 Korpiselän kylän talonpojan Ivan Jakovlevin Rähkösen ja Pelagia Jefimintytär Kokkosen poika Averkij. Sisaruksia ovat Juda, Varvara, Vassa, Stepanida, Feodor, Agafon, Paraskeva ja Akilina. Averkei avioitui Korpiselän ortodoksinen seurakunta, metrikkakirjojen mukaan  vihkiminen tapahtui v. 1861: Nro 1. Vihkipvm 30.01.1861. Sulhanen: Korpiselän seurakunnan Korpiselän kylän populi Averkij Ivanov, uskonnoltaan ortodoksi, ensimmäiseen avioliittoon, 36 vuotta. Morsian: neito Marija Hakkaratar (Hakkarainen), Korpiselän kylän talonpoika Jogan Hakkarajsen tytär, uskonnoltaan luterilainen, ensimmäiseen avioliittoon, 24 vuotta. Averkei tuli tunnetuksi kanteleensoittajana. Hän soitti nuoruudessa viisikielistä kanteletta. Säveltäjä Heikki Klementti oli innostunut löytäessään Everik Rähkösen soittamassa kannelta Helsingissä 1900-luvun alussa. Pentti Virrankoski arvelee, että Klemetti puhkesi ylistämään soittajaa, kun tämä ei kirjoittanut niinkään vertailevana tutkijana vaan ihailevana romantikkona. Hänelle aito kansanmusiikki oli pyhää ja kaunista ja hengeltään muinaista. Klemetti myös aikanaan ajatteli, että nuoret olisi pitänyt laittaa kisälleinä vanhojen mestareiden oppiin. Launis arvioi vuonna 1923, että Rähkösen sävelnäytteet olivat samanlaatuisia kuin Raja-Karjalan soittajien ja että Rähkönen sommitteli sävelmiään itsenäisesti hyvällä taiteellisella tasolla. Rähkönen kävi pari kertaa esiintymässä Heisingissä. Rähkönen oli ilmoitettu esiintyjäksi mm. Helsingissä Seurahuoneella maaliskuussa 1905 Suomen laulun iltamassa osana juhlavaa ohjelmaa. Averkei Rähkönen kuoli Karttulan Syvänniemessä 24.11.1906. Wikipediassa on kanteleesta jotakin

Volotisia sotapalveluksessa

Volotisia kuten muitakin joutui Talvisodan alettua 1939 n.100 000 siviiliä joutui lähtemään evakkoon Karjalan rajaseudulta. Evakot majoitettiin maaseudulla yleensä yksityisiin kotitalouksiin. Evakoilta jäi paljon yksityistä omaisuutta rajaseudulle. Moskovan rauha 13.3.1940 teki sotaa paossa olevista siviileistä kerralla koditonta siirtoväkeä, jonka määrää rauhanehdot, mm. Karjalan alueiden luovutus sekä Hangon vuokraaminen Neuvostoliitolle 30 vuodeksi kasvatti n. 430 000 henkeen. Jatkosodan aikana takaisin luovutettuun Karjalaan palanneet joutuivat uudelleen evakkoon v. 1944. Lisäksi evakkotielle joutui lähtemään Sallan, Kuusamon ja Petsamon sekä Porkkalan vuokra-alueen siviiliväestöä. Evakot asutettiin muuhun Suomeen ja heille annettiin korvaukseksi asuin- ja viljelystiloja.
Siirtokarjalaisten tie. I-1V. Turku : Nyky-Karjala, 1970.
Siirtokarjalaisten tie: osoitehakemisto Turku : Nyky-Karjala, 1971.

Sota-arkistossa kävin tutkimassa vaarini Emil Volotisen sotilaskantakorttitietoja: Sotilaskantakortin 4014/11 mukaan sotamies Emil Volotinen on ollut kutsunnassa 1923 ja määrätty astumaan vakinaiseen palvelukseen 22.10.1923 VR joukko-osastoon 2 KK Kompp. josta vapautettu 26.9.1924 täysin palvelleena. Sotilasvala oli ollut 17.11.1923 ja palvelusaika oli ollut 1 vuosi. Uskon tunnustukseksi oli merkitty Kr. kat. Koulusivistys 2/4 kansakoulua. Maininta: hyvä ampuja, rask. kk. mies ja puhelin kurssi oli käyty.

Äitini äitilinja

Äitini DNA äitilinja on (U5a2a1a), eli Hilja Juhontytär Kukkonen s.  13.4.1910 Ilomantsissa ja hänen äitinsä Ida Antintytär Varis s. 10.3.1880 Ilomantsi ja hänen äitinsä Elli Ristontytär Ikonen s. 26.6.1844 Ilomantsi, Tokrajärvi ja hänen äitinsä Beata Petterintytär Hassinen s. 14.1.1804 Ilomantsi, Tokrajärvi ja hänen äitinsä Magdalena Ristontytär Eteläinen s. 29.11.1771 Ilomantsi, Luhtapohja ja hänen äitinsä Carin Heikintytär Kuivalainen s. 5.1.1747 Ilomantsi, Patrikka ja hänen äitinsä Lisa Pehrintytär Karvonen s. 1717 Ilomantsi. Hän on asunut Luhtapohjassa poikansa Antin ja miniän Elisabeth Bengtisen luona, sitten ovat muuttaneet Sonkaja 25:een.

Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan kirjassa ”Sukunimet” (Otava 2000) todetaan Karvonen sukunimestä, että on mahdotonta erottaa nimiä Karvanen, Karvinen ja Karvonen toisistaan… Muinaisilla saksalaisilla on ollut nimikanta Garva- joka sisältyy mm. nimiin Garuward ja Garufrid. Äitilinjani U5 haploryhmässä on noin puolessa saamelaista juurta.

Äitini sukua Ilomantsista

Hilja os. Kukkosen äiti oli Ida Varis ja Idan isä oli Antti Mikonpoika Varis, talollinen Sonkaja n:o 39, s. 8.9.1834 Ilomantsi, Sonkaja. Antti Variksen puoliso: Vihitty 28.11.1860 Ilomantsi Elli (Elin) Ristontytär Ikonen, s. 26.6.1844 Ilomantsi, Tokrajärvi. Vanhemmat: Krister Pekanpoika Ikonen, s. 22.7.1822 ja Beata Hassinen, s. 12.1.1807 Ilomantsi, Sonkaja, k. 12.7.1865 Ilomantsi, Sonkaja. Vihitty 31.7.1843 Ilomantsi. Elli Varis os. Ikonen, Ida Kukkonen os. Varis ja Hilja Kukkonen Antti ja Elli Variksen lapset: Cecilia s. 3.5.1862, Beata s. 25.2.1865, Anna s. 1.9.1867, Maria s. 10.3.1871, Antti s. 13.4.1874, Risto s. 22.1.1877 ja Iida s. 10.3.1880.

Ilomantsin Penttiset

Emil Volotisen vaimo Hilja oli omaa sukua Kukkonen ja oli kotoisin Tokrajärveltä. Hiljalla oli vanhempi veli Otto Kukkonen. Otto Kukkonen on ollut värikäs persoona, joka toimi Viipurissa kirjakaupan myyjänä. Hiljan velipuolen Tarmon poika Kalevi Penttinen s. 1945 oli käynyt Turussa tapaamassa Hiljan veljen Otto Kukkosen poikaa Raimo Kukkosta. Raimo Kukkonen oli ollut merillä töissä. Kalevi Penttisen puoliso on Anneli Näreaho. Hiljan äiti os. Ida Varis avioitui Erkki Penttisen kanssa, koska edellinen mies torppari Juho Kukkonen kuoli. Idan ja Erkin lapset: Kaino Penttinen (s. 12.2.1919 Ilomantsi) ja Tarmo Penttinen (s. 17.7.1920 Ilomantsi) olivat Hiljan velipuolia ja Tarmon vaimon nimi oli Liina. Tarmon ja Liina os. Kettusen (s. 10.3.1914 Ilomantsi).
Mummollani Hiljalla oli vanhempi veli Otto Kukkonen. Otto Kukkonen on ollut värikäs persoona, joka toimi Viipurissa kirjakaupan myyjänä. Hän toimi myöhemmin kirjamyyjänä/edustajana liikkuen ympäri Suomea kuplavolkkarilla. Otto Johannes Kukkonen , kirjaedustaja, s. 2.9.1908 Ilomantsi, k. 29.9.1963 Turku. Muuttanut: 14.9.1925 Helsinkiin ja sieltä Viipuriin 12.1.1932. Puoliso: Toini Karin Antintytär Hiltunen, Kukkonen , s. 25.5.1905 Viipuri. Lapset: Raimo Kalevi Kukkonen s. 17.8.1932 Viipuri.