Olen syntynyt Helsingissä 1950 luvulla, kun vanhempani muuttivat Oulusta ja Ilomantsista Helsinkiin työn perässä. Olen miettinyt mikä minut veti kirjapainoalalle, sillä heti ei tule mieleen, että suvussa olisi kirjapainajia. Vanhempien rakentaessa talkootyönä Tapanilaan omakotitaloa, niin lähettivät meidät lapset Ilomantsiin äitini vanhempien maatilalle. Maatilalla asui vielä kaksi enoani, jotka olivat muutaman vuoden vanhempia kuin minä. Mummollani Hilja Volotisella oli Kukkonen-Renqvist-Reenpää sukukirja, jonka hänen veljensä Otto Kukkonen oli tuonut. Otto Kukkonen oli ollut Otavan kiertävä kirjamyyjä mm. Viipurissa, sekä kiinteistön välittäjänä Turussa myöhemmin sodan jälkeen. Kukkonen-Renqvist-Reenpää sukukirjan viimeisellä sivulla olivat mummoni miehensä Emil Volotisen ja veljensä Otto Kukkosen kanssa mainittu. Myöhemmin olen jatkanut tätä sukuselvitystä. Otavan perustaja Alvar Renqvist on minun pikkuserkku kahden sukupolven erolla.
Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan ”Sukunimet” (Otava 2000) on mainittu Kukkonen sukunimestä mm. näin: ”… on Jouko Vahtola (1980) päätynyt vanhojen lähteiden perusteella pitämään muinaissuomalaisen henkilönimen Kukko lähtöseutuna Hämettä. Esim. Pirkkalassa esiintyy Kukkolan talo ensimmäisistä verokirjoista alkaen. Hämeestä nimi olisi muuttajien mukana joutunut Karjalaan… Esim. Pirkkalassa esiintyy Kukkolan talo ensimmäisistä verokirjoista alkaen. Hämeestä nimi on muuttajien mukana joutunut Karjalaan. Myös sukunimi Kukkola on käytössä laajalti varsinkin Kouvolan ja Kotkan, Tampereen ja Hämeenlinnan, sekä Oulun seudulla.”
Suomessa on useita Kukkosten sukuja, mutta onko heillä yhteistä esi-isää? Äitini äiti Hilja os. Kukkonen Ilomantsista kuuluu Ilomantsin Kukkosiin, mutta kuinka nämä liittyvät muihin Kukkosiin on arvoitus. Tämän vuoksi eri Kukkosten sukuun kuuluvien miesten tulisi teettää isälinja Y DNA testejä, jotta tähän ongelmaan löytyisi vastauksia. Seuraavaan selvitykseen olen koonnut kirjallisuudesta löytyviä kuvauksia Kukkosista, jotka eivät välttämättä ole sukua toisilleen.
Veijo Saloheimo kirjassaan ”Viipurinkarjalaiset kotona ja maailmalla 1541-1620, Viipurinkarjalaisten sukunimien esiintyminen muualla Suomessa ja lähialueilla liikkuvuuden mittarina” Suomen Sukututkimusseuran juhlajulkaisuja 57, 2006 mainitaan mm. näin: ”Kukko ja Kukkonen kuulunevat yhteen. Savitaipaleen Hevosojalla asui 1571 Heino ja Joutsenon tulevalla kirkolla Martti Kukko, Viipurissa Mauno, Vesilahden Suonolassa Jaakko ja Heikki Kukko. Vuonna 1590 asui Mikko Kukko Kivennavan Rantakylässä, Niilo Muolaan Taaperniemessä, Paavo Pällilässä sekä Heino Kukkonen Uudenkirkon Kukkolassa… Kukkosia asui 1543 kaksi Haanusta, Paavo ja Pekko Antrean Kukkolassa… Hankasalmen Armisvedellä asui 1571 Lasse, Laukaan Haapamäessä Paavo, Pihtiputaan Kolimassa Antti, Multian Vekkueella Matti sekä Ähtärissä Juho ja Paavo Kukkonen. Paavo karkasi 1601 Värmlantiin Gräsmarkin Långnäsiin ja Olli 1598 ensin Mikkelistä Orsaan, josta hänet passitettiin Amerikkaan… Vuonna 1613 Kurkijoen Elisenvaarassa Olli Kukkonen.”
Kanslianeuvos Osmo Durchman kirjoittaa v. 1928 ”Alvar Renqvistin sukuperä”.
”Renqvist-suku on haaraus Kukkosen suvusta Ilomantsin Sonkajassa. Kukkonen tavataan jo keskiajalla. Niinpä siinä tuomiossa, jolla Pohjois-Suomen laamanni Sune Sunenpoika tammikuun 13. (jn octaua epyphanie Dominj) 1441 ’stru’ Birgitta Klauntyttärelle tuomitsee puolet kalavedestä Vola- ja Sulkavajärvissä Kangasalla ja sakottaa R(u)okolan Erkkiä kalastuksesta tässä puoliskossa, mainitaan todistajana mm. Eskel Kukkoynen. Heinäkuun 19/26. 1462 tavataan Pälkäneellä lautamies Laurens Kvkkoyn (Kåckoi) ja samassa yhteydessä Kawpi Kwkalasth Kukkolan kylästä. Lokakuun 2. 1466 tavataan todistajana Peter Kukkona ff Asikala. 1500-luvun keskipaikkeilla Kukkonen-nimeä tavataan myös Etelä-Hämeen pitäjien erämaassa Rautalammilla, jossa Haapaniemessä ja Armisvedellä 1564 oli Kukkos- (Kuckoi-) nimisiä tilallisia (KA 8769, s.643). Samoihin aikoihin on sukunimi levinnyt kautta koko Savon ja Pohjois-Karjalan kuuluen tämän maakunnan ’suursukujen’ siihen ryhmään, jonka jäsenluku v. 1890 sukunimitilaston mukaan vaihteli 500-1000 edustajan välillä (KA 8892, s. 702). Savonlinnan läänin nimismieskunnissa oli 1571 Kukkos- (Kuckon-, Kuckoinen-, Kuckainen-) nimisiä verotettuja Visulahdella 2, Pellosniemellä 3, Juvalkla 8, Rantasalmella 6 ja Tavinsalmella 2: Säämingissä sen sijaan ei yhtään (KA 9768, s. 323). Ilomantsin Kuuksenvaarassa (Meskonvaarassa) tavataan 1689 ja 1696 tilallisena Samuel Kukkonen.”
Ilomantsin ja Suojärven talvikäräjien pöytäkirjassa 6-9/3 1734. ”Bonden Olof Kåkoin ifrån Songaja framkom och gaf Rätten till kienna, huru som han effter freds slutet tillträdt et derstädes warande Crono hemman hwilket Omasa Grisarna till förene innehafft, och som han kommit utj Ehrfarenhet att Gaurila Räckäläin ifrån Mägräjerfwj under dentjd hemman legat i Skatwrak tillwält sig deraf äng beståendes Ludelax skall hafwa jembwähl om denne äng kundskap och han dess ljfzjd såssom warande en gammal och till hög ålder kommen man intet kan giörä förwissad, dy war Olofz begiäran det Isak till wjdare kunde blifwa afhörder, hwilken med tillbunden Edh berättade att denne Wäpsansarj äng till förene lydt och leegat under Olofz åbodde hemman., hwilcket uppnå begiäran annoterades och Olof till et laga bewjs uthur Protocollet Extraheras bewiljat blef.” Olli Kukkonen toimi lautamiehenä 1737 – 1739.
Suuri Maatilakirja Ilomantsista kertoo Alapiha tilanomistajasta Olli Kukkosesta, joka syntyi 16.12.1887, jonka vaimo on Riitta Sofia os. Kettunen s. 22.1.1901. Tila on erotettu Kanalan kantatilasta, joka on ollut suvulla vuodesta 1723 alkaen.
Osmo Durchman & Lotte Reenpään kirjassa ”Kukkonen, Renqvist Reenpää suku” sanotaan lisäksi näin Henrik Renqvististä: ”Svartholman vankilan saarnaaja 1826. Sortavalan kappalainen 1835. Kuollut Sortavalassa 1866. Seurakuntalaiset pystyttivät hänelle hautapatsaan 1887 ja 1943 pystytettiin muistomerkki hänen pappilansa paikalle Sortavalassa. Sodan jälkeen pystytettiin uusi muistokivi vuonna 1953 Ilomantsin kirkon kupeelle.” Helsingin Sanomissa oli artikkeli Musta saaren linnakkeesta eli Svartholmasta. Loviisa perustettiin 1745 raja- ja linnoituskaupingiksi. Degerbyn ratsutilan mukaan nimetty kaupunki muuttui 1752 Loviisaksi Ruotsin kuningattaren Loviisa Ulriikan mukaan. Svartholmaa alettiin rakentaa 1747 ja se sijaitsi vain kymmeniä kilometerejä suojattomalta itärajalta länteen. Svartholma oli tärkeä kuninkaantien suojana. Linnoituksen suunnitellut Augustin Ehrensvärd oli innokas kasvien tutkija.
Arvo M. Soinisen ”Rantasalmen historia” Rantasalmi 1954 Rantasalmen seurakunta ja kunta. Kirjasta muutama lainaus: ”Rantasalmen vanhimmat suvut”. Luettelo käsittää vuoden 1561 maaluettelossa ja vuoden 1664 verollepanomaakirjassa esiintyvät suvut. Nimet on ryhmitelty kylittäin vuoden 1664 kyläjaon mukaan… Harjurannassa Kankkunen, Kukkonen jne.”
Oulun ja Sortavalan välillä liikkuivat laukkukauppiaat (laukkuryssät), niin kuin voidaan todeta seuraavan lainauksen avulla: Anna-Maija Raittila ”Suomen kirkkohistoria” josta lainaus: ”Henrik Renqvist (1789-1866) kiersi kulkukauppiaana Oulun ja Karjalan (oli kotoisin Ilomantsin Sonkajasta) välillä. Näillä kauppamatkoilla hän tuli tutkineeksi Arthur Dentin Totisen kääntymisen harjoitusta. Tuo kirja paljasti, että häneltä puuttui elävä usko. Ystävien rohkaisemana hän valmistui 28 vuotiaana papiksi. Kun hän siirtyi papinvirkaansa Liperiin, hän huomasi joutuneensa sangen pimeään Karjalaan. ”
Henrik Renqvistin syntymän 200-vuotisjuhlissa Ilomantsissa 5-6.8.1989 pidetyt saarnat ja puheet, Prof. Aimo Turunen ”Rukouksen ja taistelujen mies”, kirjoittaa mm. näin: ”Uutta vaihetta Heikki Kukkosen elämässä merkitsi hänen siirtymisensä sodan jälkeen Turkuun suorittamaan teologisia opintoja. Siellä hän sai asunnon hurskaan kirjansitoja Juhana Agreliuksen luota, ja tällä miehellä tuli olemaan suuri vaikutus nuoren opiskelijan kehitykseen. Agrelius oli tunnustautunut Saksan pietistiseen uskonsuuntaukseen, ns. herrnhutilaisuuteen, jolla oli vaikutusta myös Heikki Kukkoseen. Agrelius neuvoi Kukkosta monissa asioissa ja nimenomaan hän antoi sysäyksen nimen muuttamiseen Heikki Kukkosesta Henrik Renqvistiksi, puhtaaksi oksaksi totisessa viinipuussa. Turussa Henrik Renqvist oli jatkuvassa yhteydessä uskonnollisten henkilöiden kanssa ja toimi mm. Tukholman evankelisen seuran kirja-asiamiehenä ja opintojensa ohessa teki jatkuvasti kirjallista työtä. Kun opinnot olivat jääneet sodan vuoksi hajanaisiksi, hänen oli suoritettava ylioppilastutkinto. Se valmistui toukokuussa 1815, ja todistuksen pappistutkinnon suorittamisesta hän sai yliopistosta 21. helmikuuta 1817. Sen jälkeen hänet määrättiin Liperin kirkkoherran N. J. Peranderin apulaiseksi. ”
Heikki A. Reenpään kirjassa ”Pojanpoika” Otava 1998, sanotaan: ”Isäni ja hänen veljensä päättävät kolmekymmentäluvun puoliväliin tultaessa suomentaa sukunimensä, jota neljä sukupolvea Renqvistejä on kantanut. Asia vaatii lukemattomia sukukokouksia, ja niissä käydään hyvinkin kovaäänisiä keskusteluja. Muistan herrojen aina sulkeutuneen isoisäni suureen kirjastoon väittelemään; rouvien ei sallita lainkaan osallistua keskusteluun, mutta kirjaston ovea ei kuitenkaan suljeta niin tiukasti, etteikö puhe hyvin kuuluisi isoäitini saliin, jossa rouvat istuvat hiukan tyytymättöminä siihen, ettei heidän ääntään asiassa kuulla. Minäkään en ole vielä niin vanha, että saisin osallistua päättämään näin tärkeästä asiasta, saan istua naisten kanssa salissa. Miehet pohtivat, olisiko otettava suvun vanha nimi Kukkonen uudelleen käyttöön, mutta tätä vastustaa setäni Hannes Renqvist; hän ei halua ruveta Kukkoseksi. Hänen mielestään olisi otettava käyttöön kerta kaikkiaan sellainen nimi, jota kenelläkään muulla ei ole, ja hän ehdottaa uudeksi sukunimeksi av Rehnehjelmiä. Toiset suvun miehet eivät osaa pitää tätä nimeä onnistuneena. Isäni hyviä ystäviä on Pohjoismaiden Yhdyspankin Katajanokan konttorin johtaja Hevonpää, tunnettua Hevonpäiden sukua Viipurista. Isäni kunnioittaa häntä kovin ja pitää hänen sukunimeään sellaisena, jonka jokainen varmasti kerrankin kuultuaan muistaa; niin miehet tätä Hevonpäätä ja Renqvistiä aikansa käänneltyään päätyvät vuonna 1935 nimeen Reenpää, jonka kaikki vihdoin hyväksyvät.”
Reenpään sukuun on avioliittojen kautta tullut joitakin Ehrnrootheja.
Niklas Jensen-Eriksen, Sakari Siltala ja Ahto Apalahti ”Ehrnrooth – Kenraali- ja liikesuku modernin Suomen synnystä 1750-1950” (Siltala 2017).
Karjala -lehti tiistaina lokakuun 30 päivä 1928, jossa oli ilmoitus:
”Kaipauksella ilmoitamme, että poikamme ja veljemme Teodor Kukkonen synt. 23.10.1899 Johanneksen Kukkolassa, kuoli 26.10.1928 äkillisen verisyöksyn murtamana kotonamme Kukkolassa jättäen kaipauksella muistelemaan äidin, isän, 3 veljeä, 2 siskoa, veljen vaimon, sedät, tädit, serkut y.m. sukulaiset ja tuttavat.
Matilda, Ville, Konsta, Arvo (o.s. Kukkonen) Anna ja Impi Kukkonen, Ester ja Otto Kukkonen.
On tuonelan lehdossa rauhaisaa, siellä uupunut unehen uinahtaa. Sill’ tuskat tunnu ei, myrskyt maan, ken tuonen tuutuhun uinahtaa.”
Heikki Kukkonen s. 9.5.1883 Ilomantsissa muutti sukunimensä Onnelaksi ja kuoli 9.4.1955 Helsingissä, joka on haudattu Helsingin Malmin hautausmaalle Onnelana.
Yrjö Blomstedt ”Kukkonen -sukukirja”, josta Heikki Soininvaara on esitellyt tämän teoksen Genos-lehdessä 32(1969) seuraavasti: ”Kukkosten suku on ensimmäisenä talonpoikaissukuna maassamme julkaissut oman sukukirjan, joka sisältää korkeat vaatimukset täyttävän selvityksen nykyisen Suonenjoen Lietemäen kylästä polveutuvasta ns. Rieponlahden Kukkosten suvusta. Sukukirja, joka on julkaistu Kukkosten Sukuseura r.y:n toimesta, jakaantuu neljään osaan, joista ensimmäisen muodostaa katsaus Kukkosten suvun alueelliseen levinneisyyteen aina 1700-luvulle, toinen osa käsittää varsinaisen selvityksen Rieponlahden Kukkosista, kolmannessa osassa on luettelo Rieponlahden Kukkosten suvun erään keskeisen jäsenen Gabriel Kukkosen (1807-1871) jälkeläistöstä, johon sukuseuran toiminta alunperin rajoittui. Neljännessä osassa selostetaan Kukkosten Sukuseuran toimintaa ja tehtäviä.
Kukkosten alkuperästä on päädytty arveluun, että Antrean Kukkolaa on aiheellista pitää Kukkosten varsinaisena kantaseutuna, josta sukua on levinnyt muualle Karjalaan ja edelleen Savoon ja jopa Pohjanmaalle Säräisniemelle ja Muhokselle saakka. Rieponlahden sukua on assistentti Arvi Ilmoniemi voinut selvittää aina 1600-luvun alussa Juvan (myöhemmin Pieksämäen) Hietasten neljänneskunnassa tavattavaan Eerik Kukkoseen, jonka pojanpojanpoika Eerik Pekanpoika Kukkonen tuli 1678 talolliseksi Rieponlahteen. Hänestä polveutuva Kukkosten suku on sukukirjassa esitetty vakiintuneessa genealogisessa taulumuodossa, joskin eräitä sukuhaaroja on jätetty selvityksen ulkopuolelle. Tämä rajaaminen on tietenkin tutkimuksen kannalta valitettavaa, mutta lienee kustannusnäkökohtien sanelema.”
Yrjö Blomstedt on laatinut kirjan Kukkosista vuonna 1959, sillä hän oli saanut toimeksiannon Kukkosen sukuseuran puheenjohtajalta ja kenraaliluutnantti Eerik William Kukkoselta ja varapuheenjohtaja, toimitusjohtaja Emil Kukkoselta. Blomsted toteaa, että Kukkonen sukunimen levinneisyysaluetta on Pohjois-Savo ja Karjala. Sukunimen -nen päätteisyys ja muoto yleensäkin osoittaa sen selvästi kuuluvan itäsuomalaiseen nimityyppiin. Kukkonen nimi tavataan historiallisissa asiakirjoissa Hämeen Pälkäneeltä. Tämä ja eräät muut 1400-luvun asiakirjat ilmaisevat heidän asuinpaikkansa, eli Kukkolassa asuva, eikä osoita varsinaista sukunimeä. 1540-luvulla mainitaan Kukkosia sekä Karjalassa että Savossa. Kukkosia on asunut 1540-luvulla Haukiveden äärellä Rantasalmen pitäjässä. Rantasalmella on asunut rypäs Kukkosia. 1570-luvulla Kukkosia on siirtynyt Pohjanmaan savolaisvyöhykkeelle, jossa Antti Kukon eli Kukkosen suku ei Siikasavossa pitkälti jatkunut, kun Hirvasniemen nykyisen Lumijoen Kukkoset jättivät muistoksi ainakin talonnimen, jota vielä 1600-luvun lopulla näyttää isäntänä isännöivän savolaisperäinen suku. 1600-luvun alussa Kukkosia on saapunut Toholammille, josta jatkaa Muhokselle ja Säräisnimelle. Pohjanmaan Kukkoset näyttävät lisääntyvän runsaasti, sillä esimerkiksi 1712 oli Säräisnimellä parikin Kukkosta, Muhoksella yksi ja nykyisen Utajärven Ahmaskylässä peräti kolme Kukkosta. Nämä talonnimet ovat länsisuomalaiseen tapaan muodostuneet takaisin sukunimiksi talojen vaihtuville erisukuisille isännille. Gallenius sukunimen on ottanut Muhoksen Kukkosiin kuulunut Oulun porvari Matti Kukkonen. Hänellä oli kolme poikaa, kaikki porvareita Oulussa 1600-luvun jälkipuoliskolla. Poikien sikupolvi omaksui sukunimekseen Gallinius eli Gallenius (kukko = lat. gallus). Oulussa tämä suku lienee päättynyt raatimies Ambrosius Ambrosiuksenpoika Galleniukseen.
Lumijoella Pohjois-Pohjanmaalla on viisi taloa Kukkosia ja heidän ensimmäiset talonhaltijat: Kukko No 24 (Kukkonen, Ylikukkonen), Lumijoki (Tuomas Nikunpoika 1568 – 1575 leski Briita 1576 – 1582). Kukko No 25, a (Alakukkonen, eronnut tilasta Kukko No 24, a), Lumijoki (Heikki 1713). Kukko No 25, b (eronnut tilasta a omaksi tilakseen v. 1828), Lumijoki.
Suuressa maatilakirjassa Alavudelta mainitaan Kukkonen maatila, jonka omistaja vuodesta 1955 alkaen on ollut Eero Saaren perikunta. Tila sijaitsee Rantatöysän kylässä ja sen kokonaispinta-ala on 102 ha.
Erään Kukkosten sukulinjan tiedossa oleva kantaisä on toistaiseksi torppari Olavi Aabrahaminpoika (Olaus Abrahami) Kukkonen, joka on syntynyt noin vuonna 1727. Mistä hän on tullut Valkjärven pitäjän Walkiamatkaan, jossa hänet on vihitty, ei ole tietoa. Kukkosia on tuolloin asunut lähialueella sekä Kivennavalla että Raudussa. Olavi on Helena Maria Kukkosesta laskien hänen isoisoisoisänsä.
Ulla Koskinen ”Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin perheen elämä 1500-luvulla” (into 2022), josta lainaus sivulta 222: ”Palkkaluetteloihin on merkitty usein erikseen Vesunnan ja Kurjalan kartanoiden palkolliset. Kurjalassa työskenteli 1953 16 miestä ja 11 naista… Suurin osa kartanoiden työväestä lienee ollut kotoisin lähiseuduilta. Joukossa oli yhä kokonaisia perheitä, esimerkiksi Kukko-Matti, Valpuri Yrjöntytär Kukko, Olavi Matinpoika Kukko ja Jaakko Matinpoika Kukko (SE/RA AHTs3, Kartanoiden tilit v. 1595; Koskinen 2011b: 301).
Pekka Kukko ”Kukkojen suku II – Talonpoikaissuku Karjalan kannakselta Pyhäjärveltä 1591” kirjasta lainaus sivulta 10: ”Vuonna 1591, siis jo 11 vuotta Pontus de la Gardien sotaretken jälkeen, asui ainakin yksi Kukko tukevasti pyhäjärveläisellä maaperällä. Vuoden 1591 veroluetteloon oli merkitty ’Kucko Pouell’. Kylä, missä hän tuolloin asui, on ’Kima Jerffui’ Kylä kuului tuolloin Sakkolaan, mutta koska se on Kiimajärven rannalla, on tuntemastamme Pyhäjärvestä kysymys. Kahden seuraavan vuoden veroluettelossa nimi oli kirjoitettu muotoon ’Kucko Påauell’ ja asuinpaikaksi edelleen Kiimajärven kylä… Oliko tuo Pouell Kucko alpuperäisiä karjalaisia, joiden esi-isät olivat asuneet Pyhäjärvellä pakanuuden ajalta alkaen, ja jotka ruhtinas Jaroslav oli kastanut kreikanuskoon jo 1220-luvulla. Vai oliko hän ’äyrämöisiä’, niitä luterilaistuneita karjalaisia, joiden esi-isät olivat Pähkinäsaaren rauhanteossa 1323 jääneet rajan länsipuolelle, siis Ruotsin puolelle ja josta sitten muutti Pyhäjärvelle Pontuksen sotaretken jälkeen. Tai tuliko hän ehkä kauempaa Suomesta, karjalaisen asuma-alueen ulkopuolelta, Satakunnasta, Savosta, Hämeestä, tai Varsinais-Suomesta.”
Alvar Renqvistin juhlajulkaisussa 15.2.1928 Otava, Alvar Renqvistin täyttäessä 60 vuotta on Ernst Lampén kirjoitus Alvar Renqvistin savolaisuudesta sivulla 75 alkaen, josta seuraava lainaus: ”Yleisesti tunnustettuahan on, että Pohjois-Karjala on savolaisten siirtomaata. Vaikka se jäikin Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Venäjälle, siis karjalaisten haltuun, kansoittui se hyvin hitaasti. Rintamaan karjalalaiset kävivät siellä vain riistaretkillään. Silloin kaskenpolttajat savolaiset rupesivat tunkeutumaan maahan. Kreikkalaiskatoliset karjalaiset joutuivat kohta vähemmistöön, vaikka heillä olikin hallussaan multaiset vesistöjen rannat. Savolaiset kapusivat tapansa mukaan mäkien rinteille, joissa oli lääniä vaikka mitä myöten ja joilta ei sopivia halmemaita puuttunut. Kaikkein omituisinta oli, ettei valtakuntien raja heitä ollenkaan tuntunut estelevän. Vuosien 1601 ja 1613 välillä, jolloin Pohjois-Karjala vielä kuului Venäjälle, muutti yksin Tavisalmen pitäjästä (Kuopiosta) 256 perhettä tänne. Se merkitsee jo pientä kansainvaellusta, sillä kullakin perheellä oli ainakin 8 lasta. Sitä pidetään vieläkin keskinkertaisena avioliiton satona Karjalan ja Kajaanin saloilla… Niin rajua oli tämä siirtyminen Savosta Karjalaan, että Kustaa II Aadolf kauhistui ja lähetti ankaran käskyn Itä-Suomen linnojen haltijoille, että heidän piti ankarasti rangaista tällaisia siirtolaisia ja tehokkaasti estellä heitä karkaamasta pois valtakunnasta. Kirje lähetettiin lokakuussa 1613. Kun raja sitten Stolbovan rauhan kautta v. 1617 aukeni selki selälleen, ei siirtymistä enää ollut mikään estämässä. Näihin aikoihin lienevät Kukkosetkin lentäneet Savosta Karjalan Ilomantsiin. Kukkosia on nimittäin aina asunut Savossa.”
Tunnettuja Kukkosia
Albert Kukkonen syntyi 14. helmikuuta 1835 Rautalammilla, kuoli 3.12.1918 Rautalammilla oli suomalainen kansanrunoilija. Hinkkalan talossa syntyneen Kukkosen vanhemmat olivat Gabriel Eerikinpoika Kukkonen (k. 1873) ja Helena Kustaava Närhi (k. 1871). Kukkonen kirjoitti runoja nuoruusvuosinaan.
Anssi Kukkonen s. 30.4.1934 Jääski, joka on suomalainen urheilutoimittaja. Kukkonen aloitti toimittajanuransa vuonna 1955 Helsingin Sanomissa, mistä siirtyi Ilta-Sanomien urheilutoimituksen esimieheksi vuonna 1957. Suomen ensimmäinen vakituinen television urheilutoimittaja hänestä tuli, kun hän aloitti vuonna 1961 Yleisradiossa, jonka TV-urheilutoimituksen päällikkönä hän toimi vuodet 1967–1976. Yle-uransa aikana Kukkonen selosti olympialaiset ja muita kisoja.
Greta Peck (Greta Konen) syntyisin Eine Matilda Kukkonen (s. 25. tammikuuta 1911 Helsinki, k. 19. tammikuuta 2008 Bevery Hills, Kalifornia) tunnettiin erityisesti näyttelijä Gregory Peckin ensimmäisenä puolisona. Greta Peckin ensimmäinen puoliso oli Charles Rice. Kukkosen perhe muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1913. Greta Peck otti nimen Greta nuorena Yhdysvalloissa, sillä hänen silloinen opettajansa ei osannut lausua tämän oikeaa nimeä, Eine. Hän avioitui Peckin kanssa 1942, ja avioliitto kesti vuoteen 1955. Heillä oli kolme poikaa, Jonathan, Stephen ja Carey. Gretan ja Gregoryn vanhin poika, televisiotoimittajana työskennellyt Jonathan teki itsemurhan vuonna 1975 ollessaan 30-vuotias. Greta Peck toimi uransa eri vaiheissa kampaajana, kiinteistövälittäjänä ja liikealalla sekä harjoitti hyväntekeväisyyttä muun muassa sotaveteraanien hyväksi, mistä hänelle myönnettiin vuonna 1967 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitali. Hän oli myös Suomalais-amerikkalaisen kauppakamarin kunniajäsen. Suomi College myönsi hänelle vuonna 1994 kunniatohtorin arvon. Geni.com mukaan olen fourt cousin twice removed’s daughter Greta Peckille isäni Tyrnävän suvun kautta.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Elias_Kukkonen
Daily Chronicle 5.–7. heinäkuuta 2008, josta lainaus: ”Pastori, tohtori Walter Jacob Kukkonen, 91, Rosevillestä, Minnesotasta, menehtyi torstaina 2. heinäkuuta 2008 St. John’sin sairaalassa Maplewoodissa, Minnesotassa. Hän syntyi 8. kesäkuuta 1917 vanhempiensa maatilalla Brulessa, Wisconsinissa, Johnin ja Johanna Huttulan poikana. Jacob avioitui 22. elokuuta 1942 Edna Ainikki Elsonin kanssa Bethlehemin luterilaisessa kirkossa DeKalbissa, Illinoisissa. Walter kastettiin ja konfirmoitiin Oulun luterilaisessa kirkossa lähellä Brulea. Hän valmistui Wainon lukiosta Wainon kaupungissa Wisconsinissa. Hän suoritti tutkinnon Suomi Collegessa ja seminaarissa Hancockissa, Michiganissa, ja Suomi-synodin toimesta hänet vihittiin papiksi vuonna 1941.
Hän toimi pastorina Bethlehem Lutheran Churchissa DeKalbissa kahdesti, sekä Bethany Lutheranissa Kalevassa, Michiganissa, St. John Lutheranissa Lake Cityssä, Michiganissa ja St. John’s Lutheran Churchissa Superiorissa, Wisconsinissa, missä hän toimi myös Suomen luterilaisen kirkon kotilähetystyön toiminnanjohtajana. Suurimman osan urastaan hän toimi kirkkohistorian ja teologian professorina Hancockissa, Maywoodissa ja Chicagon luterilaisessa teologisessa koulussa. Hän toimi myös väliaikaisena pastorina useissa seurakunnissa ja eläkkeellä osa-aikaisena pastorina St. Mark’s Lutheran Churchissa Washingtonissa, Illinoisissa ja Dove of Peace Lutheran Churchissa Tucsonissa, Arizonassa. Kuollessaan hän oli Bethlehem Lutheran Churchin jäsen DeKalbissa.
Häntä jäivät kaipaamaan vaimo Edna A. Kukkonen Rosevillestä; kaksi poikaa, Walter John (Frances) Kukkonen Blainesta, Minnesotasta, ja Mark Wayne (Holly) Kukkonen Iowa Citystä, Iowasta; tytär Dianne Elaine (Jim) Lundeen Westervillestä, Ohiosta; seitsemän lastenlasta, John (Kristen) Kukkonen Sammamishista, Washingtonista, James (Brooklyn) Kukkonen Maplewoodista, Minnesotasta, Paul Kukkonen Maplewoodista, Timothy Kukkonen Iowa Citystä, Iowasta, Andrew Kukkonen Omahasta, Nebraskasta, Lisa Kukkonen Iowa Citystä, Iowasta ja Lori Kukkonen Blaine’sta, Minnesotasta; kaksi sisarta, Ruth Kukkonen Encinitasista, Kaliforniasta, ja Esther Wilkman Oceansidesta, Kaliforniasta; lanko Karl Wilkman Peoriasta, Arizonasta; kaksi kälyä, Florence Maki ja Donna Elson; veljen- ja sisarentyttäret sekä muut sukulaiset ja ystävät.”
”Kuka kukin on” (Otava 1950), josta lainaus sivulta 363 on mainittu mm. päätoimittaja ja kirjailija Johannes (Jussi) Kukkonen Kajaanista, oli syntynyt Suonenjoella 26 maaliskuuta 1892. Hänen vanhemmat ovat myymälänhoitaja Juho Kukkonen ja Erikka Halonen. Puoliso on Hilma Könönen. Jussi Kukkonen on julkaissut yli 40 romaania, mm. Aallot löivät heidän ylitsensä jne.
Toimittaja Kalle Kukkonen Helsingistä, joka on syntynyt Karttulassa 14 tammikuuta 1889. Vanhemmat ovat mäkitupalainen Taavetti Kukkonen ja Eeva Kustaava Jäntti. Puoliso Aino Siviä Paananen. Sos. dem. työläisnuorisoliittosihteeri 1923-29. Työläisnuoriso lehden toimittaja 1929-38. Sos. dem. puoluetoimikunnan jäsen 1930-38. Julkaissut näytelmiä ja pakinakokoelman.
”Kuka kukin on” (Otava 1966), josta lainaus sivulta 467, jossa on mainittu mm. kihlakunnantuomari Lauri Kullervo Kukkonen Joensuusta, joka syntyi Helsingissä 11. elokuuta 1913. Hänen vanhempansa ovat kauppaedustaja Jaakko Kukkonen ja Saimi Maria Varis. Puoliso on Leena Riitta Snellman.
Päätoimittaja Otso Kukkonen Kajaanista, joka on syntynyt Kajaanissa 12. heinäkuuta 1928. Vanhemmat kirjailija Jussi Kukkonen ja Hilma Könönen. ja Puoliso on Helli Koivisto.
Isännöitsijä Reino Aleksander (Retu) Kukkonen Helsingistä, joka on syntynyt Ruokolahdella 26. toukokuuta 1903. Vanhemmat kauppias Aleks Kukkonen ja Ida Maria Ikonen. Puoliso on Anna Ester Hakanen.
Eila Lahti-Arguntina ”Olimme joukko vieras vaan” (Siirtolaisinstituutti 2001), josta seuraava lainaus:
”Kukkonen Anna Vilhontytär, s. 1884 Suomi KL Tervo Sydänrnaa, paenn. 1918, as. Karjala Petroskoi eläkeläinen, VKP(b)n jäsen, tuom. 26. 1.1938 § 58/6, amm. 11.2.1938 Karhumäessä. Petroskoi.
Kukkonen Eemeli Juhonpoika, s. 1900 Suomi ML Mäntyharju Lyytikkälä, loik. 1931, as. Karjala Kontupohja pegmatiittitehdas putkimies, amm. 11.2.1938 Karhumäessä. Petroskoi.
Kukkonen Jaakko Simonpoika, s. 1883 Pietarin lääni Seltsa, as. samassa paikassa apteekin vahti, vang. 26.8. 1 937, tuom. 5. 11.1937 § 58/6, 11, amm. 15.11.1937. Pietari.
Kukkonen Juho Simonpoika, s. 1894 Pietarin lääni Seltsa, as. samassa paikassa Pjatiletka- tehdas työläinen, vang. 12.8. 1937, tuom. 26.8.1937 § 58/10, amm. 26.8. l 937. Pietari.
Kukkonen Simo Jaakonpoika, s. 1907 Pietarin lääni Seltsa, as. Leningradin alue Keitto ilman vakituista työpaikkaa, vang. 29.8.1 937, tuom. 20.9.1937 § 58/10, amm. 24.9.1937. Pietari.
Kukkonen Vilhelm Pekanpoika, s. 6.1.1902 Suomi KL Juuka Ahmavaara, loik., palautusanomus 1937, as. Jaroslavlin alue Rybinskin piiri Garmonovo, vang. 19. 1.1938, amm. 7.6.1938. Jaroslavl.”
Sirpa Kähkönen ”Vihan ja rakkauden liekit – Kohtalona 1930-luvun Suomi” (Otava 2010), kerrotaan Sirpan isoisästä Lauri Tuomaisesta ja hänen vaiheistaan, sekä hänen kihlatusta Anni Kukkosesta. Kirjasta lainaus sivulta 46: ”Tällä tavoin kuvailtiin vähän yli 20-vuotiasta viipurilaista Anna (Anni) Emilia Kukkosta Etsivän Keskuspoliisin asiakirjoissa… Anni Kukkosen tapaus oli hiukan erilainen. EK:n raporteista on havaittavissa jonkinlaista vastahakoista ihailu ’tätä tarmokasta naista’ kohtaan, joka keväällä 1929 onnistui pakenemaan pidättäjiltään ja katoamaan jäljettömiin. Mutta sitä ennen hän ehti mennä kihloihin Lauri Tuomaisen kanssa. On hämärän peitossa, miten Lauri Tuomainen oli oppinut tuntemaan Anni Kukkosen, niin että osasi Viipurissa hakeutua juuri Kukkosen luokse matkarahan tarpeessaan.
Mahdollisesti Lauri Tuomainen ei kertonut kaikkea olennaista menostaan Venäjälle. Anni Kukkonen oli todistetusti ainakin vuodesta 1927 toiminut Viipurissa SKP:n kirjallisuusetapin hoitajana, ja tämän vuoksi hänellä oli yhteydet Lempaalan ’Isään’, jonka Tuomainen kertoo tavanneensa Venäjälle mennessään. Anni Kukkonen oli ollut aktiivinen erilaisissa työväenjärjestöissä jo 20-luvun alkupuolelta lähtien, ja sikäli hän on saattanut olla etappitoiminnassa jo silloin kun Tuomainen tovereineen lähti Venäjälle… Tai sitten neiti Kukkonen oli etäistä sukua Laurin matkatoverille Einari Kukkoselle ja yhteys rakentui tätä kautta. Anni Kukkonen oli syntynyt Kuopiossa joulukuussa 1905 mutta jäänyt äidittömäksi jo pikkulapsena ja muuttanut sen jälkeen Viipuriin isänsä ja veljiensä kanssa. Anni Kukkosen isä August oli kotoisin Kuopion maalaiskunnasta, niin kuin Einari Kukkonenkin. Olemassa olevien asiakirjojen ja omaelämäkerran mukaan ensimmäinen todennettava kontakti Anni Kukkosen ja Lauri Tuomaisen välillä on marras-joulukuussa 1926, jolloin neiti Kukkonen alias Yrjö Tirkkonen lainaa sata markkaa punaupseerikoulun karkulaiselle… Syksyllä 1927 Viipurin Ammatillinen keskusneuvosto teki tutustumismatkan Neuvostoliittoon. Matkalla mukana olleen Etsivän Keskuspoliisin tiedustelijan mukaan retkikunnan luotettujen ryhmä vietiin Moskovaan tapaamaan Yrjö Sirolaa ja Otto-Ville Kuusista. Osanottajaluettelossa on Anni Kukkosen nimi. Retkikunta palasi Suomeen 10.9.1927, ja silloin rajalla takavarikoitiin viideltä henkilöltä viinipullo ja useita suomenkielistä ’kiihotuskirjallisuutta’. Luultavasti viimeistään tällä matkalla Anni Kukkonen värvättiin kirjallisuusetapin hoitajaksi… Anni koki sisällissodan kauhut, pulan ja puutteen Viipurissa 13-vuotiaana. Hän meni nuorena tyttönä työhön lasihiomoon, liittyi naisliikkeeseen ja järjestäytyi ammatillisesti. Venäjän vallankumous vaikutti Annin polveen väkevästi: papit ja keisarit oli kaadettu, rikkaudet tasattu ja osaansa tyytymisen opit kumottu. Rajan takana ylintä valtaa käytti se yhteiskuntaluokka, jonka oli nähty sortuvan Suomen vankileireillä. Neuvosto-Venäjä näyttäytyi nuorelle polvelle loputtomien mahdollisuuksien maana. Anni Kukkosen kaltaiset nuoret saivat liikkeessä perheen ja kodin… Anni Kukkonen asui vuoden 1929 kevääseen saakka tätinsä luona Viipurissa Eliaankatu 1:ssä Akilles-nimisessä asunto-osakeyhtiössä. Akilles Oy:n komean kulmatalon omisti kauppias Simon Levin, ja se tunnettiin yleisesti myös ’juutalaisten talona’. Tässä talossa kuorma-ajuri Lauri Pekka Miettinen oli talonmiehenä ja asui vaimonsa Anna Helenan ja kasvattityttärensä Annin kanssa asunnossa, johon käytiin sisään Eliaankadun puolelta… Anni työskenteli peilitehtaassa Possenkatu 6:ssa hiojana. Ajoittain asunnossa majaili myös Annin veli Eino, joka teki sekalaisia töitä satamassa ja ’piilimiesten vänkärinä’… Ilmeisesti Lauri Tuomainen pääsi yhteyteen hänen kanssaan, koska vuonna 1932 hän kertoi EK:n kuulustelijalle olevansa Anni Kukkosen kanssa kirjeenvaihdossa. Mutta raja oli ylipääsemätön: Lauri Tuomaisella ei upseerikoulun karkulaisena ollut asiaa Venäjälle.”
Kansallisarkiston Neuvostoliittoa koskevien tietojen mukaan Anna (Anni Emilia; Alma) Kukkonen (Kari) s. 20.12.1905 Kuopiossa, k. 1938 Leningradissa.
Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan lastenkirja 1893-1910 sivulla 469 kertoo, että Anni Kukkosen isä oli August Kukkonen ja äiti oli Anna Helena Kekäläinen, joka näyttäisi olevan toinen vaimo, sillä ensimmäinen oli Riitta Wartiainen.
Aino Kuusinen ”Jumala syöksee enkelinsä” (Otava 1972), jossa mainitaan Anni Kukkonen sivulla 213, josta lainaus: ”Ryhmässämme oli montakin ihmistä, joista haluaisin kertoa hiukan enemmän, ja yksi heistä on Anni Kukkonen eli ’Anni-täti’. Hän ei ollut enää nuori ja oli siirtynyt Suomesta Venäjälle jo vuosia tätä ennen. Kun Gylling perusti Karjalan tasavallan, tuli Anni apulaisministeriksi opetusvirastoon; mutta hänet oli silloin vangittu ja suljettu useiden muiden suomalaisten miesten ja naisten kanssa Petroskoihin vankilaan. Hän oli vilkas nainen ja kertoili usein ivallisen leikkisästi sikäläisistä oloista. Vankila oli vanha puutalo ja niin kevytrakenteinen, että vangit voisivat keskustella ja levittää uutisia seinin lävitse ja pystyivät jopa neuvottelemaan yhteisistä toimista. Seinien lävitse kulki sekin tieto, että vartijat olivat pieksäneet pahanpäiväisesti ja heittäneet sitten verikoirien eteen yhden vangeista, joka oli kieltänyt tekemästä tunnustusta ja allekirjoittamasta sitä. Anni-tädinkin täytyi käydä katselemassa koiratarhaa, ja vartijat vihjasivat, että hänetkin toimitettaisiin verikoirien raadeltavaksi.”
Hämeenlinna
Arvellaan, että Kukkosen suvun alkukoti olisi ollut Hämeenlinnassa.
Hämeenlinnassa olen säännöllisesti vieraillut. Minua on mietityttänyt miksi Hämeenlinna on jäänyt niin pieneksi kaupungiksi, jossa asuu n. 70 000 asukasta. Hämeenlinnan kaupunki on syntynyt aikojen kuluessa Vanajaveden äärelle. Keskustan tuntumassa olevassa Varikonniemessä sijaitsee merkittävä, mutta kiistelty arkeologinen kohde, rautakautinen ja varhaiskeskiaikainen asuinpaikka. Kaupungin tuntumassa on useita mäkilinnoja, joista tunnetuimpia ovat Aulanko ruotsiksi Karlberg ja Hakoisten linnavuori.
Hämeenlinna on vuonna 1639 perustettuna Suomen vanhin sisämaakaupunki. Hämeenlinna tunnetaan perinteikkäänä hallinto-, koulu- ja kulttuurikaupunkina. Hämeenlinna tunnetaan hallintokaupunkina. Kaupunki on ollut 1800-luvulta saakka ensin Hämeen läänin pääkaupunkina ja vuosina 1997–2009 olemassa olleen Etelä-Suomen pääkaupunkina. Vuodesta 2010 eteenpäin Etelä-Suomen aluehallintovirasto on sijainnut Hämeenlinnassa. Hämeenlinnan erotettiin Vanajan seurakunnasta kaupungin perustamisen jälkeen vuonna 1639. Kaupungin ensimmäinen kirkko valmistui vuonna 1666. Uusi ristikirkko valmistui v. 1739 vanhan lähistölle.
Häämeenlinnaa ryhdyttiin rakentamaan Birger jaarlin Hämeeseen tekemän ristiretken jälkeen 1200-luvulla nykyiseen Linnanniemeen, ja pian linnan pohjoispuolelle alkoi syntyä asutusta. Tämä vaatimaton asutuskeskus sai kaupunkioikeudet Pietari Brahelta tammikuussa 1639 ensimmäisenä suomalaisena sisämaakaupunkina. Esihistorialliselta ajalta periytyvä Hämeen härkätie Turusta päättyi kaupunkiin, ja Ylinen Viipurintie kulki Hämeenlinnan kautta Viipuriin. Kaupunki oli Hämeen linnaläänin keskus.
Janne Haikari, Marko Hakanen, Anu Lahtinen, Alex Snellman ”Aatelin historia Suomessa” (Siltala 2020), josta lainaus sivulta 86: ”Osa Suomeen viran myötä muuttaneesta ylhäisaatelista asettui tänne pysyvästi. Parhaita esimerkkejä tästä on Klaus Lydekenpoika (Diekn), jonka kuningas Erik Pommerilainen asetti 1400-luvun alussa Turun linnan päälliköksi. Hän toimi päällikön tehtävässä yli 25 vuoden ajan. Hänen veljensä Bengt Lydekenpoika (Dieken) oli puolestaan pitkään Hämeenlinnan päällikkönä. Veljekset olivat saksalaista syntyperää, mutta avioliittojen myötä he liittyivät johtaviin lounaissuomalaisiin rälssisukuihin. Klaus Lydekenpoika avioitui valtaneuvos Jöns Andersinpoika Garpin tyttären Kristinan kanssa. Hämeen linnanpäällikkönä ja Ylä-Satakunnan kihlakunnantuomarina pitkään 1400-luvulla toiminut Bengt Lydekenpoika (Diekn) puolestaan hankki huomattavia maaomaisuuksia ja niiden lisäksi laajoja keskisuomalaisia eräomistuksia. Asuinkartanokseen hän valitsi jo 1420-luvun alussa Pirkkalan Niemenpään eli Penttilän… Hämeessä rälssimiehiä oli vuoden 1560 tienoilla noin 15. Heidän asuinkartanonsa keskittyivät vesireittien varrelle. Täällä on useita merkittäviä kartanoita, kuten Vanajaveden kapeikon Lepaa, Suontaka ja Vesunta. Saman vesistön varrella alavirran puolella olivat Sääksmäen Jutikkala ja Lahinen sekä ylävirran puolella muun muassa Harviala ja Niemenpää. Kauimpana sisämaassa olivat Tuuloksen Juttila, Lammin Porkkala ja Vanhakartano sekä Hämeenkosken Kurjala.”
Bengt Lydekesson (Djäkn) oli 1400-luvulla Suomessa ja Ruotsissa vaikuttanut rälssimies. Hän oli muun muassa Ruotsin valtaneuvoston jäsen. Bengtillä oli laaja omaisuus mm. Pirkkalassa, Kangasalla ja Lempäälässä. Hän omisti mm. Niemenpäänä tunnetun kartanon historiallisen Pirkkalan pitäjän alueella. Kartano tunnettiin hänen jälkeensä Penttilänä (Bengtilä) ja nykyisin Knuutilan kartanona. Bengt toimi tuohon aikaan harvinaisen pitkän ajan yli 50 vuotta merkittävissä tehtävissä muun muassa Piikkiön kihlakunnantuomarina 1410–1411, Ylä-Satakunnan kihlakunnan tuomarina 1418–1453, valtaneuvoksena 1435–1439 (otti osaa valtaneuvosten kokoukseen Söderköpingissä 5.10.1436 ja Telgessä 1438) ja Hämeen linnanpäällikkönä 1436–1443. Bengt Lydekessonin isä Lydeke oli saksalaisperäinen henkilö ja jossakin virka-asemassa Suomessa.
Tavast oli myöhäiskeskiajalla vaikuttanut suomalainen suku, aikanaan merkittävimpiä suomalaisista rälssisuvuista. Suvun alkuperää ei tunneta, mutta nimi viittaa Hämeeseen. Varhaisin tunnettu suvun esi-isä on Varsinais-Suomessa Mynämäen Alasjoen eli Tavastilan kartanon omistanut rälssimies Olaf (Olavi) Tavast, josta on mainintoja vuosilta 1373–1390. Hänellä oli ilmeisesti myös useampia maaomistuksia Hämeessä. Hänen poikansa Nils Tavastin tiedetään saaneen 1411 vaihdossa haltuunsa tilan Lammin Porkkalassa. Olafilla oli ainakin yhdeksän aikuiseksi elänyttä lasta, mutta mieslinja jatkui vain Nilsistä ja sammui tämän pojanpojan Nilsin kuollessa. Viimeinen maininta hänestä on vuodelta 1470.
Pentti Renvall ”Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita” (Tammi 1949), josta lainaus sivulta 15: ”Muualla ei asutustyö kuitenkaan tahtonut päästä vauhtiin. Tästä kärsimättömänä Kustaa Vaasa v. 1550 kirjoitti Pohjanmaalle ja hämäläisten valituksen johdosta Suomen kaikille johtomiehille ankarat kehotukset voimaperäiseen asuttamistoiminnan käyntiinpanosta. Suomen herrat jättivät kuitenkin asian edelleen oman onnensa nojaan, kaikki muut paitsi yksi, Savonlinnan isäntä Kustaa Fincke, jolle ’muiden Suomen herrojen leväperäisyys antoi – – – sopivan tilaisuuden asettua koko asutustoimen etunenään’. Aloitettuaan tämän laajennetun toimintansa Oulujärven seudun asuttamisesta savolaisilla hän kävi Pohjanmaalla vetääkseen pohjalaiset mukaan asutustoimintaan, suuntasi savolaisen asutusvirran pohjois-Hämeeseen, ja kun siellä esiintyi vaikeuksia, hän yhdistämällä omatkin intressinsä asiaan hankki itselleen Hämeestä tuomarinviran, jonka avulla hän voi paremmin kukistaa hämäläisten vastustuksen. Antaakseen suurempaa pontta Fincken toimille tässä uudessa virassa kuningas lähetti hänen kauttaan asutustoimintaa koskevan avoimen kirjeen Hollolan rahvaalle ja kehotti Finckeä huolehtimaan siitä, että sitä noudatettaisiin, ja samalla tavoin hän piti muitakin virkamiehiä lujilla asutusasiassa. Näin Fincke kuninkaan voimakkaasti tukemana vei asuttamiskysymyksen kuninkaan suunnitelmien mukaiseen päätökseen (K. J. Jalkanen, Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia (1900), ss. 40-47. K. J. Jalkanen Pohjois-Hämeen erämaat, Asutus ja Olot vuoteen 1620 (1892), ss. 36-46)… Savonlinnan isäntä, ’suomalainen Klementti-kirjuri’, Klemetti Henrikinpoika Krook. Tämä uusmaalainen pienrälssiin kuulunut mies, jonka syntym’aikaa ja aikaisempia vaiheita ei tunneta, oli jo 1530-luvun alussa joutunut kuninkaan kirjuriksi ja toimiin Ruotsissa… Mutta samalla tämä ajatus Suomeen kohdistuvana oli Klementti-kirjurin ansiosta kytkeytynyt itärajan seutujen turvallisuuskysymykseen. Kun siis Kustaa Vaasa määräsi Fincken Savonlinnan isännäksi, hän saattoi jo Klemettiin viitaten lausua: ’Koska kuulemme, että siellä on hyvä tilaisuus raivata ja rakentaa kauniita tiloja Venäjän rajan suunnalle, on sinun ponnisteltava saadaksesi talonpojat siihen mukaan heille itselleen hyödyksi, ja jotta kruunukin saisi sieltä jotakin veroa ja hyötyä’. (Arwidsson, Handlingar II, s. 258)… Joka tapauksessa asutusta oli alkanut levitä hämäläistenkin erämaihin, missä se joutui ristiriitaan hämäläisten omistusoikeuskäsitysten kanssa. Tämä sai hämäläiset valittamaan Kustaa Vaasalle… ’Kun meille toisaalta on selitetty ja toistuvista valituksista… havaitsemme, ettei väki siellä maassa mahdu tiloille, mitä heillä nyt on, on tahtomme, että etsitte keinoja, jotta osa talonpojista lähtisi raivaamaan ja rakentamaan erämaahan, ja varsinkin että joukko lähtisi tekemään tiloja joka suunnalle pitkin Venäjän rajaa, jotta tuo joukko voisi tarjota venäläisille vastustusta, jos nämä yrittäisivät tehdä hyökkäyksen, ja jotta maamme niin kasvaisi ja paranisi.’ (KVR 1550, s. 250).”
Ulla Koskinen ”Soturiaatelin aika Suomessa” (Into 2022), josta lainaus sivulta 18: ”Arvid koti oli syrjässä Ruotsin valtakunnan keskuksista ja myös meren äärellä sijaitsevasta Varsinais-Suomesta, jossa kartanoita oli tiheässä ja jossa sijaitsi parin tuhannen asukkaan Turku… Tuona aikana muinaishämäläisten vanhat asutuskeskittymät olivat muuttuneet kristillisiksi seurakunniksi ja pitäjiksi, joita kirkkoherrat paimensivat ja joiden asukkaat kokoontuivat nimismiesten pirtteihin käräjille. Esivaltaa edustivat voudit, jotka keräsivät talonpojilta verot ja lähettivät ne Ruotsin kuninkaalle. Kaiken taustalla häämötti Hämeen linna. Sinne oli Arvidin kotoa matkaa alle kolmekymmentä kilometriä. Se vartioi ympäristöään, luoteesta kaakkoon kulkevaa vesireittiä ja kantoi muistoa Hämeen liittämisestä Ruotsin valtakuntaan 400 vuotta aiemmin, ruotsalaisten sotaponnistelujen seurauksena. Hämäläisten vanhat linnavuoret olivat vaihtuneet ruotsalaisen kuninkaan ylläpitämään tiilestä muurattuun linnaan. Pohjanlahden erottamat valtakunnan osat käsitettiin 1500-luvulla omiksi alueikseen, joista puhuttiin nykytapaan Ruotsina ja Suomena tai epämääräisemmin Ruotsin puolena ja Suomen puolena. Suomessa asuneeseen aateliin voitiin viitata termeillä ’suomalaiset'(finner) tai ’suomalainen aateli’ (finsk adel). Tarkemmin maantiedettä miellettiin maakuntien avulla. Asuinpaikkana Häme, Savo, Uusimaa… Suomella oli alun perin tarkoitettu Varsinais-Suomea, mutta merkitys oli jo tässä vaiheessa laajentunut… Arvid Henrikinpojan isä Jacob eli Jeppe Kaas oli yksi maahan tulleista tanskalaisista rälssimiehistä. Hän kuului ilmeisesti sikäläiseen vanhaan rälssisukuun ja hänen isännimensä lienee ollut Andersinpoika. Jacob Kaas oli hakeutunut palvelukseen Hämeen linnan seutuville 1500-luvun alkuvuosina, kun unioni oli ollut voimissaan… Jacob tai Jeppe ei ollut ainoa Kokkalan perheen sukupuussa, jolla oli epäilyttävä tausta. Hänen vaimonsa Anna Arvidintytär oli Hauhon Hyvikkälän kartanossa asunutta sukua, jota on myöhemmin alettu kutsua Asserinpojiksi, ja jota niin ikään oli monessa polvessa vahvistanut tanskalainen veri.”
Arvid Henrikinpoika Tavast syntyi Hauholla vuoden 1540 tienoilla kuoli 27. syyskuuta 1599 Viipuri, oli suomalainen sotilas, joka palveli vuosien 1570-1595 sodassa Venäjää vastaan Ruotsin jalkaväen päällikkönä. Hän oli myös Käkisalmen ja Viipurin linnojen päällikkönä. Arvid Tavast. Hänen isänsä Henrik Jakobinpoika Kaas oli Hauhon Kokkalan, Okerlan ja Hahkialan kartanoiden omistaja ja Hämeen linnan vouti. Arvid alkoi jossain vaiheessa käyttää Hämeeseen viittaavaa sukunimeä Tavast, ja sillä nimellä hänet myös aateloitiin. Varhaisin tunnettu maininta hänestä on vuodelta 1566, jolloin hän oli Kaarle-herttuan palvelija ja sai luvan lunastaa itselleen Hattulan Vesunnin kartanon, jonka eräs hänen sukulaisensa oli luovuttanut kuningasperheelle. Hän hankki omistukseensa myös Kurjalan kartanon Lammilta, nykyään Hämeenkoskea. Tavast nai vuonna 1571 Margareta Mårtenintyttären. Heille syntyi yksi poika, Ivar Tavast. Tavast toimi Savonlinnan voutina vuosina 1575–1578. Hän määräsi vuonna 1577 ainakin kolme hyökkäystä Venäjälle, mutta ei itse osallistunut niihin. Vuosina 1578–1590 hän oli Ruotsin jalkaväen ylipäällikkönä. Hän osallistui sotatoimiin Baltiassa ja Inkerinmaalla Pontus De la Gardien lähimpänä miehenä, ja oli mukana muun muassa Käkisalmen, Rakveren, Toolsenlinnan, Narvan ja Pähkinälinnan valtauksissa. Hänet aateloitiin vuonna 1588. Vuonna 1590 Tavast nimitettiin Narvan linnan päälliköksi, mutta hän vietti paljon aikaa kotikartanossaan Vesunnissa. Narvassa puhjenneen sotilaskapinan jälkeen hän sai pyynnöstä vapautuksen sekä linnanpäällikkyydestä että jalkaväen päällikkyydestä. Kun Täyssinän rauha oli vuonna 1595 solmittu, Tavast määrättiin tekemään rajankäyntiä Käkisalmen ja Savon välillä. Sen jälkeen kuningas Sigismund nimitti hänet Käkisalmen linnanpäälliköksi Ruotsin viivytellessä rauhansopimuksessa määrättyä Käkisalmen luovutusta Venäjälle. Nuijasodan aikana Tavast lähetti Käkisalmesta apujoukkoja, jotka auttoivat kukistamaan talonpoikien kapinan Savon alueella. Sigismundin ja Kaarlen valtataistelun aikana Tavast pysyi uskollisena Sigismundille ja sai kiitokseksi tästä marraskuussa 1598 nimityksen Viipurin linnan päälliköksi. Hän joutui antautumaan Kaarle-herttualle lyhyen piirityksen jälkeen 23. syyskuuta 1599. Kun hän kieltäytyi irtisanomasta uskollisuuttaan Sigismundille, Kaarle järjesti hänelle pikaisen kuolemantuomion. Tavast, hänen poikansa Iivar ja joukko muita Sigismundin kannattajia mestattiin Viipurissa 27. syyskuuta niin sanotun Munkkilähteen luona Viipurin Pantsarlahdessa.
Hämeenlinnan seurakunta erotettiin Vanajan seurakunnasta kaupungin perustamisen jälkeen vuonna 1639. Kaupungin ensimmäinen kirkko valmistui todennäköisesti v. 1666 linnan pohjoispuolelle vanhankaupungin alueelle. Uusi ristikirkko valmistui v. 1739 vanhan lähistölle ja säilyi käytössä kaupungin siirron jälkeenkin nykyisen pääkirkon valmistumiseen asti.
Kustaa III päätti vuonna 1777 siirrättää kaupungin kilometrin verran etelään nykyiselle paikalleen Saaristen latokartanon maille. Ensimmäisen asemakaavan laati Axel Magnus von Arbin, ja siirto tapahtui seuraavasta vuodesta alkaen. Kustaa III rakennutti myös Hämeenlinnan pääkirkon, joka tehtiin pyöreäksi esikuvanaan Rooman Pantheon. Kirkon ulkoasu muuttui1800-luvulla ratkaisevasti, kun rakennukseen lisättiin kellotorni ja se laajennettiin ristikirkoksi.
Hämeenlinna kehittyi sotilas-, hallinto- ja koulukaupungiksi ja sai rautatien Helsingistä vuonna 1862. Samalla laivaliikenne Vanjavettä pitkin Tampereelle vilkastui huomattavasti. Vuonna 1876 rautatietä jatkettiin Tampereelle. Suomen vanhin yhä samalla nimellä toimiva suomenkielinen sanomalehti Hämeen sanomat perustettiin Hämeenlinnassa vuonna 1879.
Hämeenlinnalaisia 1639 – 1989 (Hämeenlinnan kaupunki), josta lainaus sivulta 24: ”de Bruce, Anders Maaherra, vapaaherra; 1723-1787; vanhemmat sotakomissaari Eric ja Maria B. puoliso Hedvig Juliana Nordenskiöld… Bruce saapui Hämeenlinnaan 1777. Hänellä oli edessään todella haasteellinen tehtävä: siirtää läänin tuore pääkaupunki uudelle paikalleen ja saattaa sen ulkonäkö aseman vastaavaksi, järjestää muutossa linnan huoneisiin kasattu lääninhallituksen arkisto, rakennuttaa lääninhallituksen talo, virkistää Hämeenlinnan ja koko läänin talouselämää, saattaa laiskat ja kelvottomat virkamiehet järjestykseen tai korvatuiksi paremmilla… Sittemmin kuninkaan käydessä Hämeenlinnassa vuonna 1785 hän hankki kuninkaalta 4000 riksiä kirkon rakentamiseksi – kaupungin piti näyttää kauniilta, jotta kuningas suostuisi avustuspyyntöön… Bruce odotteli hartaasti Kustaa III:n kolmatta käyntiä Hämeenlinnassa 1787. Kuninkaan vilpitön ihailija kuoli sydänhalvaukseen kätellessään kruununprinssi Kustaa Aadolfia vierailun päättyessä.”
Anders de Bruce kuuluu Skotlantilaiseen sukuun David Bruce, 7th Baron Of Clackmannan, katso: https://www.wikitree.com/wiki/Bruce-388
Muinaisten hämäläisten puolustuslinnoitus ja kulttipaikka on ollut Aulangonvuorella. Hämeenlinnalaiset ovat jo kauan kavunneet kallioiden laelle maisemia katsomaan. Vuonna 1840 maaherra O. R. Rehbinder rakennutti maantien Aulangonvuorelle. Aulangon seudulla on harjoitettu maanviljelystä jo vuosisatojen ajan. Kartanon ja nykyisen hotellin paikalla on aikoinaan sijainnut Mäkelän talonpoikaistalo, mutta kuvermenttisihteeri Carl Rennerfelt osti tilan 1800-luvun puolivälissä ja rakennutti uuden päärakennuksen. Tilan uudeksi nimeksi tuli Karlberg, joka oli yhdistelmä isännän etunimestä ja kukkulasta, jolla rakennus sijaitsi. Hänen jälkeensä tuli useita uusia omistajia, jotka olivat säätyläisiä, kuten kihlakunnantuomari Knorring, valtioneuvos Gylden, kauppalaivan kapteeni Schantz ja kenraali Galindo. Kartanossa järjestettiin tanssiaisia ja kutsuja kaupungin seurapiireille.
Sibeliuksen syntymäkoti on Hämeenlinnassa Hallituskatu11. Säveltäjä Jean Sibelius (1865-1957) ayntyi ja eli elämänsä ensimmäiset 20 vuotta Hämeenlinnassa. Näyttely kertoo Jannen poikavuosista ja 1860-80-lukujen Hämeenlinnasta.
Leo Halla ”Hämeen Sanomat 1879-1978” (Hämeen Sanomat Oy 1978), josta lainaus sivulta 14: ”Hämäläinen oli ilmestynyt vuodesta 1859 lähtien. Sen perustaja oli kymnaasin rehtori Gustaf Erik Eurén, joka oli myös lehden toimittajana vuoteen 1872 eli kuolemaansa saakka. Hämäläinen oli aluksi ilmestynyt kerran ja vuodesta 1880 lähtien kaksi kertaa viikossa. Se oli alusta alkaen edustanut kielikysymyksessä maltillista kantaa ja asettui suomen kielen oikeuksia vastustavalle kannalle. Sitä eivät jyrkät fennomaanit hyväksyneet. Hämäläinen joutui myöhemmin kenraaliluutnantti Nikolai Bobrikovin sortokauden uhriksi ja lakkautettiin helmikuussa 1901… Ja sivulta 38: Professori E. Bonsdorff mainitsee Hämeen Sanomain 50-vuotismuistojulkaisuun kirjoittamassaan muistelmassa, että ’uutta sanomalehteä varten päätettiin perustaa kannatusyhtiö’. Sitä ei kuitenkaan pystytty perustamaan vielä 1878 eikä 1879, sillä mitään siihen viittaavaa asiakirjaa ei ole olemassa. Hakihan lehtori Kaarlo Blomstedt lehden toimilupaakin vain itselleen eikä yhtiön nimiin. Pari ensimmäistä vuotta lehteä onkin ilmeisesti julkaistu Hämeenlinnan normaalilyseon opettajakunnan toveripiirin taloudellisella vastuulla, joskin osakeyhtiötä on sen tueksi varmaan ryhdytty puuhaamaan jo ensimmäisinä vuosina. Asiakirjat ovat kuitenkin kulkeneet virastoissa hitaasti. Niistä voi joka tapauksessa päätellä, että yhtiön perustamisesta on periaatteessa päätetty viimeistään 1881, sillä senaatin talousosasto on 8. marraskuuta 1881 vahvistanut ’Hämeen Sanomain osake-yhtiön’ ohjesäännön… Todennäköisesti on, että oma kirjapaino on hankittu Hämeen Sanomille jo vuonna 1881, sillä yhtiön johtokunnan kokouksen pöytäkirjassa tammikuun 15. päivältä 1882 mainitaan, että ’yhtiön kirjapainoon päätettiin hankkia uusi latoja, jonka samassa tulee olla myös faktori, ja myöskin uusi painaja’. Pöytäkirjan saman pykälän loppuosa kuuluu: ’Molempien tulee astua toimeen 1 p. tulevaa Helmikuuta, jolloin nykyinen painaja Manninen saapi eron, mutta latoja Creanderia pidetään edelleenkin, jos hänen toimeensa soveltuu’. Lehden ensimmäisten vuosien painopaikaksi on merkitty ’Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino, Osasto Hämeenlinna’. Juuri tämän kirjapainon Hämeen Sanomien arvellaan ostaneen yhtiön perustamisen aikoihin 1881. Yhtiön johtokunnan kokouksen pöytäkirjassa 15.1.1882 sihteeri A. E. Favén mainitsee, että hän ’otti hankkiaksensa asianomaista lupaa yhtiön kirjapainoliikkeelle. Asianmukaisen paperisodan jälkeen uuden yhtiön kirjapainolle on annettu täydelliset kirjapaino-oikeudet helmikuun 2. päivänä 1882, josta alkaen painopaikkana mainitaan Hämeen Sanomain Kirjapaino… Yhtiön talouden tukemiseksi harjoitettiin lehdenteon lisäksi myös siviilikirjapainotoimintaa. Tekiväthän latomo ja paino vain kaksipäiväistä ja myöhemmin kolmipäiväistä sanomalehteä, joten muuhunkin kirjapainotyöhön jäi runsaasti aikaa ja joutilasta työvälineistöä. Senaikaisissa sanomalehti-ilmoituksissa mainostetaan mm. rahtikirjojen, ulsottoblankettien, brefdiariumien, hää- ja surukirjeiden tekoa sekä ’yleensä kaikkia kirjapainon alalle kuuluvia töitä’… Vuonna 1891 yhtiön taloudenhoitajaksi ja kirjapainon johtajaksi tullut A. V. Leinonen osti 1890-luvun puolivälissä yhtiön koko osakekannan. Näin sekä lehti että kirjapaino joutuivat hänen hallintaansa runsaan kymmenen vuoden ajaksi.”
Kirjallisuus ja lähteet:
Ilkka Teerijoki ”Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918” (Hämeenlinna-Seura ry. 2017)
Ulla Koskinen ”Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin perheen elämä 1500-luvulla” (Into 2022)
Arto Pakkanen, Ilmari Lehmusvaara ”Hämeenlinna: meidän kaupunkimme” (Hämeenlinnan kirjakauppa 1989)
Reima T. A. Luoto ”Larin-Kyöstin Hämeenlinna: tarinoita pienestä kaupungista” (Fenix-kustannus 2013)
Keijo Kääriäinen ”Hämeenlinna – meidän kaupunkimme” (Hämeenlinnan kirjakauppa 1989)
Matti Alanko, Akusti Salo, Felix Seppälä ”Hämeenlinna – luontoa ja elämää” (Hämeenlinnan kaupunki 1938)
Janne Haikari, Marko Hakanen, Anu Lahtinen, Alex Snellman ”Aatelin historia Suomessa” (Siltala 2020)
Leo Halla ”Hämeen Sanomat 1879-1978” (Hämeen Sanomat Oy 1978)
Wikipedia
Linkkejä:
https://www.hameenlinna-seura.fi/
https://fi.wikipedia.org/wiki/H%C3%A4meenlinna
Pentti Mattilan muistoja
Meistä lapsista oli tosi jännittävää olla maalla Ilomantsissa, kun isolla maansiirtopuskukoneella poistettiin kiviä pelloista. Muistan kun Eemeli vaarin kanssa lastasimme hevosen vetämille kärryille viljasäkkejä vietäväksi vaarini kotitilalle Marjovaaraan jauhettavaksi jauhoiksi. Vaarini kotitilalla asui vielä silloin paljon vaarini veljiä ja siskoja. Isioisäniisä Andrei Volotinen oli kyläseppä ja hänellä oli ollut konekäyttöinen mylly Marjovaarassa. Andrei Volotisen Perunkirjan mukaan siellä oli vuonna 1942 raakaöljymoottori, mylly ja sirkkelisaha, jotka olivat silloin yli 10 -vuotta vanhoja ja ilman huomattavia korjauksia käyttökelvottomia. Eemeli ja Hilja asuivat 7 vuotta Marjovaarassa ennen kuin ostivat Juurikan tilan, jossa oli vain pieni mökki alkujaan. He raivasivat tilan pellot maatalouskäyttöön ja rakensivat tarvittavat rakennukset. Eemeli oli rakentanut tuulimyllyn liiterin katolle, jonka tehtävänä oli ladata radion akkuja asuinrakennuksessa. Tuulimylly oli purettu ennen 60-lukua, kun se oli pudonnut myrskyn seurauksena maahan katolta. Tuulimylly oli ladannut jatkuvasti akkuja ja ilmeisesti 1930-luvulla akku oli räjähtänyt sängyn vieressä liiallisen latauksen vuoksi. Eemeli oli ollut sodassa lähetin tehtävissä. Sepän työn jatkajaa Andrei Volotiselle ei lapsista enää löytynyt. Isäni Veikko Mattilan perhe kävi usein kesäisin äitini Airan sisarustensa puuseppä Reino Volotisen tai taksinkuljettaja Pentti Volotisen tai parturiyrittäjä Elina Aureksen mukana mummolassa, eli äitini kotitilalla Ilomantsissa. Siellä Ilomantsissa kävimme joukolla 5 km päässä olevalla järvellä uimassa usein. ”Lättähattu” juna kulki vielä 60-luvulla Joensuusta Ilomantsiin. Kerran kun Mattilan perhe oli aurinkoisen lämpimänä päivänä palaamassa vierailultaan kotiinsa Ilomantsista, niin palasimme kotiin Marjovaaraa lähellä olevalta Herajoen seisakkeelta lättähattujunalla Joensuuhun, josta jatkoimme Helsinkiin menevällä junalla.
Olin Malmin kansakoulussa ja V luokalla, kun 1967 Pauli J. Eerikäinen oli opettajana ja luokan opiskelijat olivat: Nils Henriksson, Sirpa Heinä, Hannu Hurula, J. Hämäläinen, Hannu Johansson, J. Joki, K. Juntunen, J. Juselius, T. Karhunen, Kai Kiuru, R. Kontkanen, S. Koskelainen, T. Kurvinen, P. Keinänen, R. Kärnä, Timo Laiho, M. Lintumäki, Erkki Mattila, P. Mattila, T. Mollberg, Markku Mujunen, H. Mäntylampi, R. Portala, Sabina Raitso, M. Rantanen, Pekka Salojärvi, Erkki Sassi, R. Variola. Ja Ala-Malmin kansalaiskoulussa VIII A luokan 1970-1971 opettaja Aimo Alho, sekä luokan opiskelijat olivat: Ari Aaltonen, Jarmo Ekman, Ensio Elo, Nils Henriksson, Heimo Helanniemi, Hannu Hurula, Juha Hämäläinen, Hannu Johansson, Kai Kiuru, Esko Komulainen, Matti Konttinen, Harri Koskelainen, Lasse Koskinen, Juhani Kotimäki, Martti Kuisma, Raimo Kuisma, Timo Laiho, Raimo Lappalainen, Erkki Mattila, Pentti Mattila, Veijo Nyrhinen, Reijo Portala, Jukka Ramstetd, Hannu Rantanen, Kaarlo Rinne, Matti Ronkainen, Juha Salmi, Pekka Salojärvi, Erkki Sassi, Kimmo Suoniemi, Allan Vilkman, Jorma Virtanen, Kauko Vuorentausta.
Olen koko elämäni työskennellyt kirjapainoalalla. Valmistuin Käpylän ammattikoulun kirjapaino-osastolta painajalinjalta 1974. Ammatinvalinta oli silloin niin kuin nykyäänkin vaikeaa, sillä aloitin ensin Radio- ja TV-linjalla Vallilassa Folke Mattilan johdolla, mutta matematiikka oli liian vaikeaa kansakoulupohjalta, joten veljeni Erkki suositteli Käpylän kirjapainokoulua, jonne sitten hänen avustamanaan tulin. Vallilan koulun elokuvakerhoa organisoi silloin Folke Mattila; ins. RTV:ssä, poikamiehenäkin ’isä’ kymmenille oppilaille, elokuvakerhon henki kymmeniä vuosia, jossa oli jäseniä n. 600 opiskelijaa. Oppilaskunnan toiminta rajoittui kaupungin rahoittamaan kerhotyöhön. Elokuvakerho lopetti toimintansa, kiinnostusta ei ollut riittävästi. Kuudensadan oppilaan kerho kuoli siihen, kun se otettiin pois sitä alusta alkaen erittäin menestyksellisesti pyörittäneeltä, opettaja Folke Mattilalta. Hänellä oli Töölönkadun ja Eino-Leinonkadun kulmassa liike, jonka nimi oli Insinööritoimisto Pluton.
Opiskellessani ammattiin Käpylän kirjapainokoulussa, niin opiskelijat tekivät retkiä mm. Porvoon WSOY:lle jne. Sisareni Sinikka opiskeli myös samaisessa koulussa ulkoasuntoteuttajaksi 5 vuotta myöhemmin. Moni luokkakaveri Ala-Malmin kansalaiskoulusta oli päässyt opiskelemaan kirjapainoalaa, sillä samalla luokalla kanssani kansa- ja kansalaiskoulussa olivat olleet Timo Laiho Kai Kiuru, myös Jukka Eskola, joka oli Malmin kansakoulussa kanssani Pauli Eerikäisen luokalla. Jukka Eskolasta tuli 2018 Käpylän koulutusyksikön koulutuspäällikkö jne. Kuulin, että Timo Laiho teki itsemurhan.
Luokan valvojanani toimi Armas Lohilahti. Jo silloin opettajat kehittivät koulutusta, sillä opettajilla oli paljon kokouksia, minkä seurauksena opiskelijoilla oli omatoimista opiskelua kirjoittamalla kalvojen sisältöjä vihkoihinsa. Valmistuttuani Käpylästä sain työpaikan Valtion painatuskeskuksessa, jossa olin vähän aikaa kohopainajan opissa, mutta vaihdoin SKK:n syväpainajaoppiin, sillä silloin katsottiin syväpainajan tehtävässä toimimisen edellyttävän erikoistumista ja jatkokoulutusta oppisopimuksella. Tämä syväpaino kiinnosti varmaan sen vuoksi, että meillä oli opettajana Otavan syväpainosta tullut faktori/teknikko Esa Ruotsalainen, joka vei meidän tutustumiskäynnille Otavalle ja kertoi paljon tästä painomenetelmästä.
SKK:lla ollessani suoritin varusmiespalvelukin Kotkan Kirkonmaalla ja Rankin saarella. SKK:n syväpainon ja Hertson yhdistyttyä Helprintiksi, joka muutti pääkaupungista Mikkeliin, minkä vuoksi siirryin syväpainajaksi Suomenojalle Espoon Tilgmannille, josta jatkoin Kunnallispainoon Vantaalle. Kunnallispainossa toimin kolmivärisellä Giebrel kohopainorotatiokoneella painajana painaen mm. kirjaston lainauskortteja, jossa käytettiin 12 numeroista numerokonetta jne. Tämän jälkeen ajattelin, onko tässä kaikki ja näin sanomalehdessä ilmoituksen Helsingin teknillisen koulun koneosaston kirjapainotekniikan opinnoista. Selvitin pääsykokeet ja aloitin opinnot. Teknikoksi valmistuin 1985. Teknikoksi valmistuttuani sain työtä elokuva-alan Interprintistä, jossa toimin repron työnjohtajana. Interprintin jälkeen toimin mainostoimistofaktorina Tehomainos J. W. Thompsonilla ja sieltä siirryin Helsingin Repro- ja Offsettarvikkeeseen myyntimieheksi. Pienen työttömyysjakson jälkeen sain töitä asemoijana Rinkisen Priimaoffsetista Tapanilasta, jonka jälkeen sain työtä Porvoon ammattioppilaitoksesta vuonna 1990. Jyväskylän ammatillisesta opettajakorkeakoulusta valmistuin 1994.
Luokkakaverini Jyrki Salmi Helsingin teknillisestä koulusta (1982-1985) oli opiskellut Käpylän ammattikoulussa 1976 -1978 ja valmistui painajalinjalta. Jyrki tutustutti minut kuuntelemaan John Mayallia jne.. Jyrki pelasi jääkiekkoa asuessaan Tapiolassa ja oli tutustunut Tumba Turuseen, jolta äiti oli saanut nimikirjoituksella varustetun jääkiekkomailan. Perhe oli Kotkasta kotoisin. Ennen teknilliseen kouluun tuloaan Jyrki oli vieraillut Yhdysvalloissa puolen vuoden ajan setänsä jääkiekkoleijona Jorma Salmen luona Seattlessa. Hän oli kiertänyt vierailun jälkeen Yhdysvaltoja tehden välillä tilapäistöitä, sillä lentokoneessa hän oli tutustunut toiseen nuoreen, jonka kanssa jatkoi seikkailuja. Jyrki Salmi työskenteli myyntimiehenä Vertexillä myyden painoväriä ja muissa yrityksissä aina siihen saakka kuin hän yllättäen kuoli vaikeaan sairauteen. Kävin häntä katsomassa saattohoitopaikassa ja osallistuin hautajaisiin heinäkuussa 2009, jossa tapasin jääkiekko legenda Jorma Salmen, joka oli ollut Finnairilla töissä ja asui eläkepäivillään Seattlessa. Hautajaisissa Jyrkille tuttu pappi, sillä he olivat olleet samassa työpaikassa 26 vuotta aiemmin, kertoi Jyrki papille olevansa uskovainen, vaikka ei ollut kertonut siitä kenellekään mitään. Jyrki Salmen sedän Jorma Salmen elämästä on tehty kirja Arto Teronen ja Jouko Vuolle ”Pelimies Jerry Salmi – seikkailua koko elämä” (Kirjapaja 2013).
Toinen luokkakaveri Helsingin teknillisestä koulusta Kimmo Levonen oli ollut opettamassa Käpylässä graafista kuvanvalmistusta 1982 -83, josta tuli Myynti- ja markkinointialan veteraani Kimmo Levonen on nimitetty MicroMedian myyntijohtajaksi 2. tammikuuta 2001 lähtien. Levonen siirtyy tehtävään mainostoimisto BBDO:n projektijohtajan tehtävästä. Aiemmin hän on työskennellyt myyntitehtävissä muun muassa Helsinki Mediassa ja Talentumissa.Kimmo. Media-alan moniottelija MJD Kimmo Levonen (42) on nimitetty Soprano Oyj:n asiakkuusjohtajaksi ja johtoryhmän jäseneksi 5.5.2003 lähtien. Levosen edellinen työpaikka oli Incogniton markkinointisuunnittelusta vastaavan johtajan posti. Kimmo Levonen kuoli vuonna 2020.
Teknikko-opintojen päätteeksi teimme opintomatka Japaniin Kiotoon ja Tokioon: Helsingin teknillisestä koulusta valmistui kirjapainoalan teknikkoryhmä 22 vuonna 1985. Luokan luokkayhdistys asetti perinteisen opintomatkan päämääräksi Japanin. Matkaprojekti vaati monenlaista osaamista alkaen varojen hankkimisesta matkan rahoittamiseksi. Suomalaiset Japanilaisten kirjapainoalan laitteiden maahantuojat olivat suureksi avuksi järjestettäessä vierailuja opastuksineen alan parhaisiin yrityksiin.
Hakiessani opettajakoulutukseen Jyväskylään mietin kuinka tulen selvittämään nämä pääsykokeet, mutta olin jo edistynyt tällä kirjallisella osaamisen alueella. Pääsykokeisiin luin paljon kasvatustieteen kirjoja ja pyrin oppimaan kirjoittamaan kieliopillisesti oikein. Opiskelupaikan varmistuttua Jyväskylästä minun piti etsiä opiskeluasunto Jyväskylästä. Aloittaessani opintoja Jyväskylässä niin huomasin, että ryhmääni kuului monia opettajia graafisen alan kouluista, joita olin jo oppinut tuntemaan opettajakunnan kokoavissa alan tilaisuuksissa. Näitä tuttuja, mutta ilman opettajan pätevyyttä olevia opettajia oli Matti Pajunen, Kari Kortealho, Alpo Ahonen ja Paavo Ilvonen. Opiskelut alkoivat Jyväskylässä juhlallisesti, sillä ensimmäisenä päivänä pidettiin paljon juhlallisia puheita, joiden avulla kiinnitettiin opiskelijoiden katseet tuleviin opintoihin ja joissa käytettiin sivistysanoja, joiden merkitystä en tiennyt, mutta puheissa vakuutettiin, että me opiskelijat tulemme nämä puheet ymmärtämään opiskeluiden edistyessä. Opiskelu poikkesi kaikesta aiemmasta opiskelusta siinä, ettei oppiminen ollut luokassa istumista, vaan annettiin tehtäviä, joihin tuli löytää vastauksia, kuten referaattien tekemistä kasvatustieteilijöiden tekemistä kirjoista. Opiskelu oli itsenäistä kuten, kun teimme ammattianalyysiä ammatista (syväpainosta), jota aioimme tulevaisuudessa opettaa. Opettajaksi valmistumisessani on ollut hyvin tärkeää, että oli ohjausta Jyväskylän ammattioppilaitoksen graafisen linjan kokeneilta opettajilta kuten nyt jo edesmenneeltä Matti Närheltä, joka on myöhemmin paljastunut vaimoni sukuun kuuluvaksi henkilöksi. Seurattuamme näitä vanhojen konkareiden pitämiä oppitunteja, kuultuamme teorialuentoja kasvatustieteestä ja didaktiikasta, tuli meidän vuoromme näyttää mitä olimme oppineet ja saada palautetta ja korjausehdotuksia luokkatyöskentelyyn. Laadimme etukäteen tuntisuunnitelmia oppitunnin kulusta ja siitä miten opettamamme asiat vaikuttavat opiskelijaan ja mitä he ovat oppineet oppitunnin jälkeen. Muistan, että kävin myös seuraamassa muiden opettajaksi valmistuvien kokelaiden tunteja. Erityisesti tulee mieleen, kun Pekka Räikkönen valmistutti näytetunnilla raekarkkeja. Sanna taas opetti, kuinka pullaa valmistetaan, että ne näyttävät myös herkullisilta. Eikka Iivosen, joka oli Kuopion konservatoriossa opettanut äidinkieltä, näytetunneilla kävin myös. Olin myös auttamassa videoinnissa Markku Kokkosen (toimi Opetushallituksessa opetusneuvoksena) ja Marjatan maahanmuuttajaopiskelijoille pidettyä näytetuntia.
Kaikkein suuritöisin työ oli seminaarityö, jonka tein painoviestintäalan laatukäsitteestä. Opettajakorkeakoulun opettajien taholta erinomainen idea pitää purkutilaisuus Keuruulla Keurusselän lomakeskuksessa varhaiskeväällä. Nyt olen saanut selville tehdessäni sukututkimusta isäni suvusta, että Jaakko -vaarini, oli Tyrnävältä, joka on ollut kansakoulun ensimmäisten luokkien puutöiden opettajana ja toiminut tässä tehtävässä joitakin vuosia 1930-luvulla, sillä silloin sivistystä oli saada käden taidot. Opintojemme jälkeen me kirjapainoalan opettajat näemme toisiamme säännöllisesti erilaisissa opettajien kokouksissa ja kehittämishankkeissa. Keväällä 2002 me opettajakorkeakoulun opiskelijat teimme luokkaretken Tallinnaan ja muistelimme menneitä aikoja. Meitä lähti mukaan Kari Kortealho, Alpo Ahonen, Pekka Räikkönen, Paavo Ilvonen ja Pentti Mattila, joista moni on jo kuollut. Mikä tästä Tallinnan matkasta jäi päällimmäisenä mieleen, on tyytyväisyys siihen, että saimme opiskella Jyväskylässä asiantuntevien opettajiemme johdolla. Miksi me helsinkiläiset opiskelimme Jyväskylässä, johtuu siitä, että silloin ainoa paikka graafisen alan ammatilliselle opettajakoulutukselle oli Jyväskylässä. Koulutuksemme Jyväskylässä on ollut suuri apu, kun olemme jatkaneet eteenpäin työssämme.
Ollessani Porvoon ammattioppilaitoksessa vuodesta 1990 alkaen painotekniikan opettajana, opetin myös fysiikkaa, kemiaa, matematiikkaa, koska edeltäjäni Osmo Kiiskinen oli tottunut opettamaan kyseisiä aineita. Osmo Kiiskinen siirtyi Porvoon ammattioppilaitoksesta Käpylään opettamaan, joten minulle avautui mahdollisuus aloittaa opettajan ura Porvoossa, sillä muita hakijoita avoinna olevaan työhön ei ollut. Osmo Kiiskinen oli ollut perustamassa nykyistä Painoviestinnän opettajat valtakunnallista yhdistystä edistämään alan opettajien asioita (AOL:n graafisen alan opettajien jaoston tiedonanto koskien AOL:n liittohallituksen kokouksessa 29.11.1975 ja 1.12.1975 kirjatussa jaoston toimiryhmään jäsenten nimeämistä. Seuraavat jäsenet oli nimetty: Osmo Kiiskinen (pj.), Askola, Erkki Mäkäräinen (siht.), Askola, Jarmo Norkonvuo (rahastonhoit.), Turku, Keijo Koistinen, Helsinki, Martti Pyykkönen, Jyväskylä ja Hannu Vatanen, Tampere. Tämän asiakirjan olivat allekirjoittaneet Ammattioppilaitosten opettajien liiton puolesta puheenjohtaja Matti Kinnunen ja toiminnanjohtaja Matti Haapaniemi). Tämä yhdistys järjesti kesäloman alkuun vielä Porvoossa ollessani laivalinja-automatkan Tanskan Roskildeen alan kouluun ja samalla matkan varrella oli kohteita Ruotsissa. Porvoossa ollessani alan tekstinvalmistus koki murrosaikoja, sillä Agfan Compugrapich ladontakoneet olivat vielä käyttökelpoisia, mutta ala oli ottanut käyttöön Apple Macintosh tietokoneet kuvankäsittely- ja julkaisuohjelmineen, eikä ollut opetusmateriaalia. Tämän vuoksi Kyösti Kalskeen ja Matti Pajusen kanssa ryhdyimme kirjoittamaan Suomen Atk-kustannus Oy:lle ”Julkaisuntekijän käsikirja” 1994. Minäkin olin hankkinut Applen Macintosh tietokoneen. Tämän vuoksi toimin myös mikrotukihenkilönä opetustöiden ohessa jonkun aikaa.
Siirryttyäni Käpylään opettajien yhdistyksen matkat ovat olleet kotimaassa, sekä Drupa-messujen aikaan Saksan Düsselledorfiin, jossa on saatu tutustua alan uuteen tekniikkaan.
Silloin kun aloitin työt Porvoon ammattioppilaitoksessa 1990 tuli Macintosh tietokoneet kirjapainoihin ja kouluun, jolloin opetin myös ulkoasuntoteutusta niillä ja toimin mikrotukihenkilönä jonkun aikaa. Ennen muuttoani Porvoon ammattioppilaitoksesta Käpylään, niin porvoolainen opo jutteli kanssani ja kertoi havaitsemastaan muutoksesta elämässäni opettajan työssä, sillä ennen vuotta 1995 oli paljon vaikeuksia opiskelijoiden kanssa, mutta sen jälkeen asiat sujuivat hyvin, minkä vuoksi hän halusi, että muutamat muutkin opettajat kokisivat samalaisen muutoksen elämässään. Tämä muutos oli sitä, kun tulin uskoon, joka sitten näkyi tällä tavoin. Opettajaksi palasin Käpylässä edelleen toimivaan kouluun, jonka nimi oli silloin Helsingin tekniikanalan oppilaitos, vuonna 1998, kun rehtori Pertti Enovaara palkkasi minut. Silloin opettajanhuoneessa oli tupakoijille oma osa huoneesta, jossa kävi myös tupakoimattomat, koska kaikki tärkeä tieto käsiteltiin siellä. Nykyään Helsingin kaupungin koulut ovat savuttomia. Tulin opettamaan oppisopimusoppilaita. Olin ottamassa vastaan heidän näyttökokeita heidän yrityksissään eri puolilla Suomea. Tämän jälkeen, kun oppisopimusoppilaiden määrä väheni, niin opetin nuorisopuolella digipainotekniikkaa, seripainoa ja offsetpainamista.
Minulla oli äidinpuoleisia sukulaisia Venäjän Karjalassa, jossa kävin heitä tapaamassa ja tutustuin Lahdenpohjan koulun rehtoriin ja kaukaiseen sukulaiseen Meeriin, jonka kautta tutustuin musiikkikoulun entiseen rehtoriin Angeliina Lopatinaan ja lastenkotien johtajiin. He tekivät epävirallisia tutustumiskäyntejä kouluumme. Myös Intian Bangaloresta kävi tuntemiani nuoria insinöörejä (Starwin ja Jabes Paul) tutustumassa kouluumme epävirallisesti. Pietarin kuntoutuskeskuksen henkilökuntaa kävi koulussamme epävirallisesti tutustumassa, he epäilivät, että digitalisoitumisen vuoksi ala ei olisi pitkäikäinen.
Helsingin kaupunki yhdisti tekniikan alan oppilaitokset 2000-luvun vaihteessa Heltech:ksi, jolloin tuli 5 jaksojärjestelmä mikä piti mahdollistaa opiskelijoiden tulo koulutukseen joustavasti eri vaiheissa lukuvuotta. Osallistuin Opetushallituksen opetussuunnitelman ja näyttötutkintojen perusteiden valmisteluprojektiin 15.6.2000 – 30.6.2001 (OPH:n päätös 15.6.2000 nro 37/041/2000) Yli-insinööri Lauri Kurvosen johdolla. Alan opetussisällöistä ja koulutusajat pituudet ovat moneen otteeseen opetussuunnitelmia tarkistettaessa ja uudistettaessa muutoksien alla, sillä uudet opetussuunnitelmat lähtevät liikkeelle Opetusministeriöstä ja Opetushallituksen toimeksiannosta ohjeistuksilla ammatinosaamisen vaatimuksien täydentämisellä koulujen opettajien työryhmille viimeisteltäviksi. Valtakunnallisen opetussuunnitelman jälkeen kouluissa, jossa on alan opetusta laativat koulukohtaisen opetussuunnitelman alan paikalliset tarpeet huomioiden. Jatkuvasti muuttuvat koulutustarpeet ja opettajien osaamisen vaatimukset aiheuttavat kouluille ja opettajille jatkuvaa panostamista uusien laitteiden hankintaan ja niiden käytön opetteluun sekä opetusaineiston valmistamiseen, jotta ammattitaito siirtyy alaa opiskelevien tiedoiksi ja taidoiksi menestyäkseen vaativilla työmarkkinoilla. Osallistuin myös Opetyö-projektiin (ESR, Helsingin kaupungin Opetusviraston päätösluettelo § 4347), eli osallistuin työelämäjaksolle täydentääkseni osaamistani digitaalisen painamisen osalta Yliopistopainossa 6.2 – 5.4.2006 välisenä aikana.
Heltechin aikoihin käynnistyi hanke kouluttaa kaikki ammatilliset opettajat näyttötutkintomestareiksi, minäkin suoritin tämän tutkinnon.
Vuonna 2001 vierailin Käpylän koulun rehtori Erkki Tuomisen kanssa Pietarissa tutustumassa alan koulutukseen. Pietarin kaupungin omistamaan kirjapainoalan kouluun nimeltään Licei poligrafii knigotprgovli, jonka yksi koulurakennus sijaitsi Moskoskij prospektilla, jossa meidät otettiin hyvin vastaan, vaikka rehtori ORLOV Vitalij Mihailovitch ihmetteli, että mitä he voivat meille näyttää, kun heillä on niin vanhat laitteet. Kohopainotekniikka oli edelleen käytössä, mutta joitakin vanhoja offsetpainokoneita oli siellä myös käytössä. Teoriaopetus ja työsalit olivat eri tiloissa muutaman kilometrin päässä. Tulkkinamme toimi Inkeriläinen Irina ja hän osasi tulkkauksen erinomaisesti. Tulkkimme Irina opasti meitä käyttämään Pietarilaista Metroa. Metron maksupoletit, jotka ovat 5 ruplan hintaiset täytyi ostaa kassalta ennen metroon nousemista ja porttiin mennessä se poletti sitten sujautettiin maksuksi, jotta portti avautuisi. Koulun rehtori oli juuri sinä päivänä joutunut päästämään opiskelijat kotiin työsaleista, koska viereisessä rakennuksessa oli ollut putkirikko, eikä sen vuoksi ollut lämmitystä. Heillä oli opettajia, jotka olivat koulun entisiä oppilaita, sillä se on siellä tavallista, että osa opiskelijoista jatkaa opettajaharjoittelijoina. Koulussa opiskeluaika jo peruskoulussa 8 vuotta opiskelleille on 3 vuotta, johon sisältyy 4 kk:n työharjoittelu, mutta jos on käynyt peruskoulua 10 vuotta, niin selviää 10 kk:n ammatillisella opiskelulla. Koulutuksen jälkeen on mahdollista, että parhaat 20% jatkavat yhden vuoden erikoistuen ammattiin ja saavat siitä myös tutkintotodistuksen. Tämän jälkeen heillä on mahdollisuus mennä jatkamaan yliopistoon. Koulussa on pitkät ja hyvät perinteet käsityötaitojen opetuksessa. Materiaalien tuntemus ja niiden opetus oli perusteellista, sillä he tekivät mm. kirjan sidonnassa tarvitsemansa liiman raaka-aineista reseptin mukaan. Englannin opiskelua opiskelijoilla on 3 vuoden ajan kaksi viikkotuntia, mutta saksan kieli oli vaihtoehtoisena kielenä. Opiskelijat tekivät myös asiakastöitä. Opiskelijoiden työpaikan löytämisessä opettaja auttaa, vaikka opiskelijoista on kova kysyntä työmarkkinoilla. Opiskelunsa aloittaneista opiskelijoista 95% vie opiskelunsa päätökseen määräajassa. Opiskelijat oli kasvatettu hyville tavoille, mikä näkyi vierailukäynnillä erityisesti. Koulun rehtori totesi, että rahapulan vuoksi heillä on kova pula ajanmukaisesta laitekannasta. Työsalitilat olivat valmistuneet 1846 ja teoriaopetustilat 1912. Koulussa on kirjasto, jossa oli myös kirjapainoalan oppikirjoja lainattavina. Oppikirjojen taso oli erittäin hyvä ja ajanmukainen. Venäläiset lukevat paljon, sillä kirjakaupat olivat tupaten täynnä väkeä. Pietarilaisessa ammattikoulussa koulutettiin myös kirjakaupan myyjiä. Venäjällä opiskellaan kirjallisuutta paljon, toisin kuin meillä täällä Suomessa, sillä kirjakaupan myyjän tulee osata kertoa myymistään kirjoista asiakkailleen, mutta Suomessa asiakkaat ovat tottuneet itsepalveluun. Kävimme myös Eremitaasi taidemuseossa, jossa oli pieni osasto tekniikan vanhoista laitteista.
Lehtori Eero Lehtosen ja toimitusjohtaja Petri Veilon kanssa tehtiin oppikirja digitaalisesta painamisesta WSOY:lle.
Alle kouluikäisenä vanhempieni rakentaessa omakotitaloa hankkimalleen tontille Helsingin Tapanilassa 1960-luvun alussa, niin sitä tehtiin niin paljon kuin se oli mahdollista talkoilla. Talkoomiehillä palkkana oli puolainen viina. Tämän vuoksi vanhempani lähettivät meidät lapset äidin vanhempien kotitilalle Ilomantsiin pois jaloista häiritsemästä, koska emme olleet heidän toiveidensa kaltaisia itseohjautuvia reippaita oppivaisia lapsia. Enojeni oli ymmärtääkseni vaikea ymmärtää sitä, miksi heidän siskonsa lähetti lapsensa vaivoiksi ja elätettäväksi, sillä äidilläni oli jo 7 sisarusta pientilalla. Vaarini opetti meitä lukemaan Sanomalehdistä ja antoi jäljentää Raamatun lauseita. Aikanaan ennen kansakoulun alkua palasimme veljeni kanssa kotiimme, niin siskomme jäi vielä muutamaksi vuodeksi, jonka hän kertoi olleen elämän parasta aikaa. Kotona iloisena kerroin isälleni, että olen oppinut lukemaan ja jäljentänyt Raamatun lauseita, mistä isäni ei pitänyt ja suuttui, koska hän oli ateisti ja kommunisti. Tätä en ymmärtänyt silloin, miksi isäni oli niin vihainen, kun odotin toisenlaista palautetta. Aikuisiällä jo kuollut siskoni kertoi jälkeen jääneissä papereissaan, että paluu kotiin oli ollut järkytys perheen sisällä olevan rakkaudettomuuden, vihan ja ruumiillisen kurittamisen vuoksi, koska ei pystynyt ymmärtämään mistä kuristus johtui, kun syytä siihen kerrottu. Vanhempien väliset suhteet toisiinsa olivat vaikeat, koska syyttivät toisiaan ongelmistaan. Tämän vuoksi äitini yritti päästä eroon, mutta lastensuojeluviranomaiset saivat pysymään yhdessä niin kauan, kunnes lapset olivat aikuisia. Minulla oli kansakoulussa vaikeuksia sopeutua saamieni traumojen johdosta, sillä minua älykkyyskokeilla ja palikkatesteillä testattiin, olen normaali vai pitäisikö siirtää apukouluun, mutta päätyivät siihen tulokseen, että aloitan koulun yhdessä veljeni kanssa seuraavana vuonna uudestaan, koska en ollut vielä koulukypsä.
Rippikoulussa rippikoulupappi antoi luettavaksi Nicky Cruzin kirja ’Juokse poika juokse’ ja opiskellessani ammattikoulun opettajan pätevyyttä Jyväskylässä, niin näin kaupan ilmoitustaululla 1994 ilmoituksen Nicky Cruz jäähallikokouksesta, jossa kävin, mutta minulla ei ollut voimaa vielä silloin tehdä uskonratkaisua, mutta prosessi lähti uskoontuloprosessi liikkeelle.
Alkoholin tuoma hetkellinen unohdus ongelmista sai aikaan usein ongelmanratkaisuna käytettynä riippuvuuden ja orjuuden, minkä seurauksena alkoholin käyttö oli pakonomaista. Ja alkoholin käytön tuomiin murheisiin oli taas saatava lohdutusta ja lievitystä alkoholista ja kierre oli valmis, josta omin voimin ei yleensä ole pois pääsyä. Tätä jatkui parikymmentä vuotta ja toi vakavia ylipääsemättömiä ongelmia, sillä alkoholi oli paljon rakkaampi asia kuin työ tai perhe. Tämän seurauksena olin menettämässä molemmat. Parikymmentä vuotta sitten koin eräänä yönä vuonna 1994, että kaikki asiat ovat kaatumassa päälleni ratkaisemattomien ongelmieni seurauksena, niin ettei minulla olisi perhettä, ystäviä tai työpaikkaa tai edes tulevaisuutta. Tilanne oli todella epätoivoinen. Tunsin olevani syntinen. Halusin tunnustaa syntisyyteni ja tehdä parannusta teoistani.
Herättyäni kahden aikaan yöllä kaikki elämäni asiat palautuivat mieleeni kuinka olen epäonnistunut elämässäni jo 40 vuoden iässä. Minulle tuli mieleen tässä epätoivoisessa tilanteessa ajatus: Jeesus jos olet olemassa, niin auta minua. Kun olin sanonut ajatuksissani nämä sanat, niin näin huoneen tulevan täyteen käsittämätöntä kirkkautta (Jumalan kirkkautta) ja näin kuinka tästä valosta erkani valopallo joka tuli suoraan päätäni kohti. Tilanne oli pyhä ja pelottava ja ajattelin, että tämä hetki on kuolemani hetki, sillä en kyennyt liikkumaan. Tunsin kuinka sähkövirta kulki ruumiini lävitse edes takaisin ja kuulin taivaallista ennen kuulumatonta musiikkia ja tunsin vapautta ja iloa. Tämän tapauksen jälkeen ymmärsin, että Jeesus oli kuullut epätoivoisen rukoukseni ja vapauttani minut Jumalan lapsen asemaan ja vapauteen synnin orjuudesta ja kahleista. Tämä tilanne oli todellinen, ei unta. Tapahtumassa Jeesus pelasti minut, ei uskonto tai seurakunta, vaan ylösnoussut elävä persoona Jeesus. Jumalan armo on ollut voima jonka avulla olen voinut elää synnitöntä elämää.
Tämän jälkeen koin kuinka Jeesus johdatti minua uskovien yhteyteen ja olin niin rakastunut Jeesukseen, etten tiennyt mitään muuta rakkaampaa asiaa kuin lukea Raamattua. Löydettyäni seurakuntayhteyden seurakunnasta, jossa vaikutti Torontolaisuus, niin sain halun lähteä todistamaan Jeesuksen minulle osoittamasta rakkaudesta niin, että olen vieraillut Etelä-Suomen vankiloissa, Venäjällä (Pietarissa ja Lahdenpohjassa Karjalassa), Yhdysvalloissa ja Intiassa Bangaloressa, sekä Kenian Siayassa kertomassa todistustani ylösnousseen Jeesuksen avusta meille epätoivoisille ihmisille. Olen kuulunut moniin eri seurakuntiin, koska seurakuntakodin löytäminen ei ole helppoa aina. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse jäädä epätietoiseksi siitä, että onko Jeesus kykenevä auttamaan sinua, sillä sinä voit kokea sen myös itse tunnustaen, ettet voi omin avuin selvitä ongelmistasi ja tarvitsevasi Jeesuksen apua pyytäen Jeesusta sydämeesi suun tunnustuksella ja uskomalla sydämessäsi tähän, sekä tekemällä parannuksen entisestä elämästä Pyhän Hengen voimalla, ei omalla yrittämisellä, sinä pelastut tulevalta tuomiolta. Miksi asia on näin? Siksi koska Jeesus otti ristillä meidän ansaitun tuomiomme paikkamme ja vuodatti viattoman verensä meidän edestämme. Tämän jälkeen etsi uskovien yhteys ja opi tuntemaan Herrasi Jeesus aina syvemmin ja todista saamastasi avusta antaen kunnia Jeesukselle.
Olen vieraillut eri seurakuntien tiimien kanssa vankiloissa katsomassa vangittuja ja kertomalla tulevaisuudesta ja toivosta Jeesuksessa.
Vankila on laitos, jossa säilytetään vankeja. Vankilassa olevat vangit voivat olla esimerkiksi rikoksista epäiltyjä tutkintavankeja, vankeusrangaistukseen tuomittuja tai sakon muuntorangaistusta suorittavia tai vallankäyttäjän mielivaltaisesti vangitsemia henkilöitä. Vankilan tarkoitus on eristää julkisen vallan eri tavoin yhteiskunnalle jollain tapaa haitallisiksi toteamat henkilöt yhteiskunnasta, jolloin he eivät pysty jatkamaan haitallista toimintaansa. Vankila on olennainen osa järjestäytyneen yhteiskunnan laillista rikosseuraamusjärjestelmää. Yhdysvalloissa on myös yksityisen tahon yhteiskunnan käyttöön tarjoamaa vankilapalvelua. Vankila on suunniteltu siten, että sieltä karkaaminen on mahdollisimman vaikeaa. Vankilat ovat tavanomaisesti aidattuja ja vartioituja.
Kirsi Vainio-Korhonen & Mikael Korhonen ”Wäärentäjä Grandellin elämä ja lankeemukset” (WSOY 2024), josta lainaus sivulta 74: ”Valistusaatteiden vanavedessä eurooppalaisissa vankiloissa nostettiin ankariin rangaistuksiin pohjaavan pelotusperiaatteen rinnalle kasvatuksellisia tavoitteita. Tällainen kasvatuksellinen vankeinhoitotoiminta halusi muokata rikollisista yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Venäjän ajan Suomessa näiden virtausten kannatus sai nopeasti jalansijaa, koska itse keisari Aleksanteri I oli filantrooppisten vankilauudistusten ihailija. Vankien fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin ja opastukseen ryhdyttiin kiinnittämään huomiota. Turun tuomiokapituli totesi vuonna 1822, ettei vankiloiden tulisi olla pelkkiä rikollisten säilytyspaikkoja vaan ennen kaikkea opetus- ja kasvatuslaitoksia. Kruununvankiloihin palkattiin vankilasaarnaajia pitämään hartaushetkiä ja antamaan sielunhoitoa. Lisäksi vankiloihin ostettiin katekismuksia, virsikirjoja ja Uusia testamentteja halukkaiden luettavaksi… Vankien työnteolla oli niin ikään kasvatuksellisia tavoitteita.”
Juhani Kuosmanen ”Herätyksen historia” (Ristin Voitto 1979), josta lainaus sivulta 240 ”Varsinaiseksi vankilalähetystyön uranuurtajaksi tuli kuitenkin Henrik Wreden sisar, maaherran tytär Mathilda Wrede (1864-1928). Hän antautui tähän työhön kokoaikaisesti. Mathilda Wrede oli lähinnä vapaakirkollinen, mutta hän oli myös läheisessä työyhteydessä Pelastusarmeijan ja muiden piirien kanssa. Saatuaan erikoisluvan vierailla vankiloissa hän teki tätä työtä vuodesta 1883 lähtien… Vuonna 1917 Pelastusarmeija tuli mukaan vankilatyöhön. Vuonna 1921 siunasi Wrede työnsä jatkajaksi opettaja Aarne Ylpön. Ylppö teki siunauksellista työtä Suomen vankiloissa noin 40 vuotta johdattaen suuren joukon vankeja kääntymykseen. Vähitellen tulivat eri kristilliset piirit mukaan ja syntyi erilaisia yhteistyöelimiä. Vangin Toivo -lehti on läheisessä yhteydessä Vapaakirkkoon mutta toimii allianssipohjalla. Pelastusarmeijan vankilalähetys on taas kutsunut eri piirejä edustavan seminaaritoimikunnan, joka järjestää vuosittain vankilalähetysseminaareja.”
Aarne Ylppö syntyi 11.12.1893 Toijalassa, kuoli 7.3.1970, oli suomalainen opettaja, evankelista ja vankilatyöntekijä. Ylpön vaikutuksesta helluntaiherätyksen vankilatyö kasvoi mittavaksi. Uransa aikana Ylppö vieraili vankiloissa Suomessa ja Ruotsissa. Aarne Ylppö kasvatti suuren joukon vankilatyöntekijöitä. Ylpön vaikutuksesta herätysliikkeen keskuudessa ryhdyttiin järjestämään vankilalähetyspäiviä vuonna 1955 ja seminaareja. Aarne Ylppö opiskeli lakitiedettä Helsingin yliopistossa, mutta tunsi uskoontulonsa myötä kutsun evankelistan työhön. Ylppö tuli uskoon 25-vuotiaana vuonna 1919. Aarne Ylppö tuli valituksi Konnunsuon vankilan opettajaksi ja sai työhönsä oppia Mathilda Wredeltä. Ylppö järjesti Konnunsuon vankilassa jumalanpalveluksia. Aarne Ylppö vieraili aktiivisesti seurakunnissa ja rohkaisi helluntailaisia osallistumaan vankien ulkonaiseen ja hengelliseen hoitamiseen. Aarne Ylpölle myönnettiin Suomen Leijonan Ritarikunnan ritarimerkki sekä Oikeusministeriön vankeinhoitolaitoksen ansioristi. Aarne Ylppö oli arkkiatri Arvo Ylpön ja professori Aune Ylpön veli.
Emma Pulkkinen ”Francesca” (Päivä 2009), kirja kertoo mm. Espanjalaisesta Francescasta, eli Francesca Kekomäki s. 1930, joka syntyi Barcelonassa ja kuoli Helsingissä 24.2.2016. Francesca oli avioitunut Eero Vilho Kekomäen kanssa (s. 28.8.1933 Helsingissä, k. 13.8.2024 Helsinki), oli suomalainen varatuomari, joka toimi suojelupoliisissa päällikkönä 1990–1996. Francesca Kekomäki aloitti lähes ummikkona vierailut suomalaisissa vankiloissa. Tätä vankilatyötä kesti hänellä 19 vuotta. Hänestä tuli myös vuonna 1984 perustetun Vapautuvien Tuki ry:n perustajajäsen. Francesca Kekomäki on Mathilda Wreden kaltainen vankien ystävä. Nuorena aikuisena Francesca tapasi Englannissa suomalaisen Eero Kekomäen ja avioitui tämän kanssa. Kekomäet asuivat yleensä Suomessa, mutta miehen kansainvälisen työn tähden he asuivat useaan otteeseen ulkomailla. Francescan elämä on itsessään mielenkiintoinen ja kirjan arvoinen: isä kuoli nuorena, ja perheen ainoana lapsena Francesca eli leskiäitinsä kanssa. Tässä on Francesca Kekomäen haastattelu:
https://www.tv7.fi/arkki/leo-meller-ja-ystavat/francesca-kekomaki_p12446/
Olen käytännössä tutustunut vankiloihin ja siellä SUHE-seurakunnan vankilatiimini kanssa 2000-luvun alun vaihteessa, myös muiden seurakuntien ryhmien mukana vankiloiden uskonnollisissa toiminnassa vankilan kirkossa. Myös hyvä ystäväni, mutta jo kuollut Tampereen vaapaaseurakunnan evankelista Pekka Katajisto teki vankilatyötä ja kuoli 2004 erään vankilavierailunsa päätteeksi, tosin vasta kotna. Raamatussa Hebrealaiskirje 13:3 sanotaan: ”Muistakaa vankeja, niinkuin olisitte itsekin heidän kanssaan vangittuina; muistakaa pahoinpideltyjä, sillä onhan teillä itsellännekin ruumis.”
Olen ollut mukana Etelä-Suomessa vapaaehtoistyössä vankilavierailuilla 1990-lopusta 2000 luvun alkuun. Tulin mukaan erään Helsingissä toimivassa seurakunnassa, jossa eräs seurakunnan jäsen Pauli halusi viedä toivoa ja tulevaisuutta myös vangituille. Menin hänen ryhmäänsä mukaan. Pauli pyysi minua jatkamaan minua tätä työtä, vaikka olin hänen mukanaan pari kertaa. Aluksi vierailimme jäljelle jääneen tiimin kanssa Keravan nuorisovankilassa, jonka jälkeen työtä tuli jatkamaan yhteiskristilliseltä pohjalta Matti Einiö. Vierailukohteet lisääntyivät Keravan lisäksi Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Turkuun ja Riihimäelle. Järjestetyissä kokouksissa laulettiin, kerrottiin Raamatun opetusta ja omista kokemuksista, kuinka selvitä vaikeuksista Jumalan avulla, kuinka saada vastaanotettua Jumalan armo, sekä oltiin heidän ystäviään tarjoamalla kahvia pullan kera. Sanan koskettamat kuulijat saivat rukousta.
Vieraillessani ryhmän mukana mm. Riihimäellä, niin tutustuimme erääseen uskovaan romaanimieheen, joka oli istumassa elinkautista tuomiotaan. Vieraillessamme vankilan kirkossa hän osoitti olevansa aito kristitty, jolla on Raamatun mainitsemia armolahjoja. Hän puolestaan oli tehty armonanomuksia, joiden seurauksena hän aikanaan vapautui vankilasta. Vankilasta vapauduttuaan hän oli kadottanut uskonsa ja unohtanut olevansa kristitty, jolla on Herran pelkoa, mikä estää tekemästä syntiä. Hän palasi jostain syystä tietojeni mukaan vanhaan syntiseen rikolliseen elämään takaisin. Tämän seurauksena hän joutui palamaan vankilaan takaisin. Hän ryhtyi käymään uudestaan näisssä pitämissämme hengellisissä kokouksissa uudestaan jonkun ajan kuluttua lankeemuksestaan. Kerrankin, kun olin mukana, hän kertoi, että miksi Jumala on antanut ihmisille ja hänelle vapaan tahdon? Tämän vuoksi hän on langennut. Ymmärsin hänen syyttävän Jumalaa lankeemuksestaan, kun on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on. Puhe ei osoittanut hänen kunnioittavan Jumalaa, vaan arvostelevana. Ehkä hän oli saanut Jumalasta ja Hänen armostaan väärän kuvan, sillä Jumala antaa armonsa niille, jotka tekevät parannuksen teoistaan ja ovat alamaiset Jumalan tahdolle tekemällä sen, eikä vain puhu siitä. Vasta nyt jälkeenpäin vuosien jälkeen olen ymmärtänyt, kuinka väärin on ollut antaa ymmärtää kaiken hyväksyvästä armon Jumalasta, mikä on eksytystä.
Kerran vuosia sitten eräs vankilatyötä tekevä Tero Favorin pyysi minua pitämään Raamattutunnin Keravan nuorisovankilaan, johon suostuinkin, vaikka en ole pitänyt aiemmin Raamattutunteja. Menin vankilaan, jossa olikin noin kymmenen hengen ryhmä odottamassa. Vartijat poistuivat ja jättivät minut vankien kanssa Raamattutunnin pitoon pariksi tunniksi, mutta eräs henkilö sanoi, että on väärässä paikassa, voisiko hän päästä pois. Vastasin minulle sen sopivan hyvin, mutta huomattiin, ettei ole yhtään vartijaa saapuvilla päästääkseen häntä pois, joten hän joutui kärsimään tästä opetuksesta sen kaksi tuntia, kunnes vartijat saapuivat paikalle. Jostain syystä voimme olla väärässä paikassa, jonne emme ole halunneet mennä.
Ilkka Puhakka ”Mitä silmät ei nää” (Päivä Oakesyhtiö 2008), josta lainaus sivulta 40: ”Nizni Tagil sijaitsee Uralvuoriston Aasian-puoleisella alueella, jonka jälkeen alkaa Siperia. Kaupungissa sijaitsee KGB:n erikoisvankila, joka on tarkoitettu KGB:n ja miliisin entisille upseereille sekä valtion korkea-arvoisille virkamiehille, kuten syyttäjille ja vakoilijoille. … vuode Nizni Tagilissa poistuivat minulta uskon häpeän. En osaa sanoa, mitä sen ilmenemismuodot ovat. Ylisanoja. Suurempaa julistusta kuin mihin itse uskoin. Alisanoja paikoissa, joissa pelkäsin joutuvani naurunalaiseksi. Mielistelyä hyväksynnänkipeänä. Jotakin, missä en ollut sisintäni myöten aito. Teologisia venytyksiä oman tiedon loppuessa. Mitä lie. Häpeään liittyy voimakkaasti tunne, ettei hyväksytä tai joutuu naurunalaiseksi… Lokakuun 8. päivä 1994 oli minulle merkittävä. Silloin vierailimme Gerlassa, viisisataa vuotta vanhassa vankilassa. Tiesin etukäteen, että juutalainen, luterilainen pappi Richard Wurmbrand oli ollut tuomittuna tuossa vankilassa. Vuonna 1945 Wurmbrand osallistui vaimonsa Sabinan kanssa kommunistihallituksen järjestämään ’Kulttien kongressiin’, jossa papit vannoivat uskollisuutta uudelle hallitukselle. Silloin vaimo sanoi Wumbrandille: ’Mene ja poista tuo häpeä Kristuksen yltä!’ Vaimo sanoi myös, ettei hän halua rinnalleen pelkuria, vaan kristityn! Niinpä Wurmbrand oli julistanut kokouksessa, että kristityn tehtävänä on korottaa yksin Kristusta. Karkauspäivänä vuonna 1948 hänet pidätettiin ja vuonna 1950 hänet tuomittiin 30 vuodeksi vankilaan. Myös hänen Sabina-vaimonsa pidätettiin ja lähetettiin kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön Tonavan kanavatyömaalle. Vuonna 1965 norjalaiset kristityt ostivat Richard Wurmbrandin vappaksi, kun diktaattori Ceausescu myi juutalaisia saadakseen länsivaluuttaa. Wurmbrandista maksettiin kolme kertaa niin suuri summa kuin diplomaatista. Päivänä, jolloin Wurmbrand käveli ulos vankilasta, hän tapasi englantilaisen miehen, jolla oli näky rautaesiripun takana olevien vainottujen kristittyjen auttamisesta. Tästä sai alkunsa Stefanus-lähetys, joka teki työtä kommunistimaissa ja tekee edelleen työtään kaikkialla, missä vainotaan kristittyjä… Venäjällä riidat työntekijöiden kesken ovat normaaleja, vaikkakin aluksi ihmettelin, miten tätä työtä voidaan tehdä niin riitaisan väen kanssa. Riitojen syynä ovat johtajuuskysymykset: lähes jokainen mies haluaa olla ensisijaisesti johtaja, muiden pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan johtajan arvosteleminen ja kampittaminen. Toinen perusongelma on mustasukkaisuus: ketä on huomioitu enemmän, ja kuka on saanut tärkeämpiä tehtäviä enemmän? Nämä riidat johtavat usein ihmisten eroamisiin ja uusien yhdistysten perustamiseen. Mutta silti työ etenee ja laajenee. Toisaalta: ei tässä mitään outoa ole suomalaisittainkaan tai alkukirkon näkökulmasta tarkasteltuna… Kesällä 2002 tapasin Pietarissa nuoren Yan Volovin, joka oli silloisen vankilamatkamme isäntänä. Yan toimii ACCR:n vankilatyön johtajana. ACCR on venäläinen kristillisten kirkkojen yhdistys, joka kuuluu kansainväliseen Prison Fellowship -järjestöön. Yanista jäi mieleen se, että hän oli erittäin tarmokas ja tehokas. Silloin hän kertoi näystänsä saada jokaiseen vankiselliin oma televisio ja satelliittivastaanottimet, jotta järjestö voisi lähettää vangeille itse tuottamaansa ja tekemäänsä hengellistä ohjelmaa.”
Juhani Salokannel ”Hengen paloa & Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815-2015” (Otava 2015), josta sivulta 20 lainaus: ”Nuori pappi tarttui innolla työhön, niin innokkaasti että nostatti kolmessa vuodessa pienen hengellisen kansanliikkeen. Moinen into ja menestys suututtivat hänen esimiehensä – tuolloin kirkko ei odottanut seurakuntalaisilta minkäänlaista aloitteellisuutta, rahvaan omakohtainen uskoontulo, jopa kokoontuminenkin omin päin, oli ankarasti kielletty. Ja aivan kuin epäilyttävän liikehdinnän sytyttämisessä ei olisi ollut kylliksi, uusi apupappi äityi vielä moitiskelemaan kirkkoherran toimintatapoja… Porvoon piispa vei häneltä ensiksi viran, hän oli palkatta kolme vuotta ja kulki käräjiltä toisille, sitten hänet nimitettiin ylimääräiseksi saarnaajaksi Porvooseen. Sieltä tuli lähtö vankilasaarnaajaksi Svartholman linnoitukseen. Piispaksi oli edennyt taannoinen Ilomantsin kirkkoherra, joka kääntyi näin entistä suojattiaan vastaan. Svartholman entinen merilinnoitus Suomenlahden saaressa Loviisan lähellä toimi vankilana. Renqvist oli siellä miltei kymmenen vuotta ja tosiasiassa vankina itsekin, hän ei saanut poistua saarelta… Elinkautis- ja muiden vankien sielunhoitajana toiminen, karut asuinolot, rajoitukset yhteydenpidossa, kaikki tämä kuulostaa ankealta ja oli sitä aivan varmasti.” Henrik Heikinpoika Renqvist is Pentti Mattila’s third great uncle (Lähde: http://www.geni.com).
Anne Miettinen ”Ihmeitä Filippiinien slummeissa” (Hosea International Finland ry 2009), josta lainaus sivulta 32: ”Mindoron saari kuuluu Filippiinien viidenneksi suurimpaan saariryhmään… Ensimmäinen vierailukohteemme oli syrjäisillä vuorilla sijaitseva vankila. Siellä eli noin tuhat vankia eräänlaisessa siirtolayhdyskunnassa kaikesta eristettynä. Mindoro on aina ollut vankilasaari. Sen toisessa päässä olivat poliittiset vangit ja terroristit, mutta tänne toiseen päähän, jossa kävimme, oli sijoitettu muut rikolliset: henkirikosten tekijät, varkaat ja huumeidenkäyttäjät. Vankilasiirtolaa vartioitiin tarkasti. Matkustimme sinne kuorma-autolla, jonka avonaiseen takaosaan oli laitettu isot lankut penkeiksi ja ihmiset istuivat niillä rivissä käytännöllisesti katsoen toistensa sylissä. Pastori Sonion seurakunta teki paljon vankilatyötä ja mahdollisimman moni halusi tulla mukaan, olimmehan tulleet kaukaa Australiasta asti saarnaamaan vangeille.”
Kerran olen erään evankelioimisryhmän mukana eräässä vankilassa Riihimäellä, jossa tapahtuman jälkeen vankilapastori puhui, kuinka sinne on tulossa vierailemaan julkisuudessa hyvin tunnettu henkilö. Tämä vieraileva henkilö on erityisen suosittu, koska hän rukoilee ihmisten puolesta mm. sairaiden. Rukousvastauksia rukoiltuihin rukouksiin tapahtui hänen kokouksissaan. Sitten vankilapastori sanoi, että hänen täytyy kuitenkin puhua ennen tilaisuutta tilaisuuteen osallistuville, etteivät odottaisi mitään liikoja tapahtuvaksi, koska he voivat pettyä odotuksissaan. Jäin miettimään tämän sanoman sisältöä, joka ei ole kovinkaan paljoa Raamatun sanoman mukainen, sillä meidän tulisi uskoa Raamatun lupauksiin lasten tavoin, eli luottaa siihen mitä Jumala on luvannut tehdä, niin Hän sen tekee. Ei ole mitään suurempaa kuin odottaa ja janota Jumalan ihmeitä ja siunauksia elämäämme, jotta voisimme olla suuria siunauksia kaikkialla maailmassa. Meidän tulisi olla tarkkoja, jotta puheemme ei olisi kovin sekavia ja epäselviä mielipiteitämme, vaan tasapainoista Raamatun sanaa.
Kun olin mukana vankilatyötä tekemässä, niin oli puhetta vääristä profetioista tiimin jäsenten kanssa. Sanoin heille, että samalla tavalla, kun on liikkeellä oikeaa ja väärää rahaa, niin on myös vääriä profetioita, enkä väärän rahan pelossa heitä aitoja rahoja pois ja olisin onneton. Sama koskee profetioita, ne pitää koetella Raamatun sanalla, ovatko aitoja. Ja eräs vankilatyössä ollut sisar kertoi, kuinka hän oli pyytänyt Herran siunausta ja Herra oli antanut syöpäsolun, että sellaisen siunauksen hän oli saanut, että saisi nöyryyttä tähän vankilatyöhönsä. Onkin tärkeää olla toinen toistemme tukena menessämme eteenpäin Jeesuksen tuntemisen lisääntyessä, jolloin saamme selvyttä mieltä painaviin kysymyksiin.
Kerran käytiin tamperelaisen evankelista ja vankilatyöntekijä Pekka Katajiston kanssa Rovaniemeläisessä seurakunnassa, jossa Pekka julisti Jeesuksesta, joka parantaa, mutta seurakunnassa oli vallalla käsitys, että sairaus on Jumalalta saatu suuri siunaus. Pekka rukoili lopuksi sairaiden puolesta ja muutama todisti parantuneensa. Me saatiin lähteä pois, niin ettei meille puhuttu enää mitään, oltiin kuin spitaalisia sen sanoman takia, joka ei sopinut heille. Pekka on nyt jo kuollut. Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, kuinka uskonnollisia ollaan seurakunnissa.
Olin myös käynnistämässä eräässä järvenpääläisessä seurakunnassa vankilatyötä, jossa vedin tällaista vierailuryhmää vähän aikaa, jossa käytiin Riihimäelle, jonne olin saanut hengellisen työn luvan vankilan johtajalta pastorin suosituksesta. Minun tilalleni tuli uusi henkilö vetämään vankilatyötä ja muiden kiireiden vuoksi vankilatyö jäikin pois.
Lauri Johansson ”Suomen pelätyimmän rikollisen tarina” (Docendo 2020), joka on rikostoimittaja Jarkko Sipilän toimittama elämäkerta Late Johanssonista ja kertoo Laten toimistaan järjestäytyneen rikollisuuden ytimessä. Suomen pahamaineisimman rikollisjärjestön Natural Born Killersin perustajajäsen Lauri Late Johansson tuomittiin elinkautiseen vankeuteen vuonna 2002 liigasta eroon pyrkineen jäsenen murhasta. Vankeudessa Johansson tuli uskoon ja tunnusti kaksi muuta selvittämättömäksi jäänyttä henkirikosta. Vuonna 2019 Helsingin hovioikeus hyväksyi Johanssonin anomuksen päästä ehdonalaiseen vapauteen. Hovioikeus katsoi vapauttamista puoltaviksi seikoiksi rikollisjärjestöstä ja sen johtajuudesta eroamisen, kahden murhan tunnustamisen, pitkäaikaisen päihteettömyyden sekä poistumislupien moitteettoman sujumisen. Oikeus asetti vapautuspäiväksi 1. kesäkuuta 2020, jolloin Johanssonin elinkautinen vankeus on kestänyt 18,5 vuotta. Valvottuun koevapauteen Johansson pääsi syksyllä 2019.
Guy Chevreaun kirjassa ”Pilvetön tanssi” (Päivä Osakeyhtiö 2000) kertoo Betel seurakunnasta Espanjan Madridissa (Jumalan huone espanjaksi), jossa seurakunta on saanut sydämelleen auttaa narkomaaneja ja vankiloissa olleita uuden elämisen arvoisen elämän alkuun. Betel seurakunnan jäsenet ovat olleet narkomaaneja, kuten heroinisteja ja kaikilla on ollut vankilatuomioita. Monet tämän seurakunnan jäsenistä olivat hiv-positiivisia, mutta nykyään enää harvat. Espanjan Madridin Betel seurakunta on kasvanut (vuonna 2000) silloiseen mittaansa neljässätoista vuodessa ja on perustanut viisikymmentä uutta yhteisöä yhdeksään maahan kaikkialle Eurooppaan aina Melillasta – marokkolaisesta espanjalaisyhteisöstä – Lissaboniin, Malagaan, Almeriaan, Sevillaan, Valenciaan, Barcelonaan, Marseilleen, Hampuriin, Napoliin ja Birminghamiin. Pohjois-Amerikassa New Yorkissa ja Pueblassa Meksikossa, sekä uusin kenttä Pohjois-Intiassa. Monet Betelin toimintatavat määriteltiin noina ensimmäisinä vuosina. Käytännön toimia ovat osoitettu rakkaus – keskinäinen huolenpito, todistaminen ja opetuslapseus; luottamus, anteeksiantamus ja armo; vapaa sisäänpääsy, vapaa ulospääsy; työ, arvokkuus ja työn tuoma omavaraisuus – kaikki perustui ihmissuhteisiin. He eivät soveltaneet mitään ohjelmaa eivätkä noudattaneet seurakuntien perustamisstrategioita. Sen sijaan he ottivat vastaan ne, jotka Herra heille lähetti, ja rakenne syntyi tarpeiden mukaan. Heillä ei ollut käsitystä siitä, mihin olivat menossa tai miten sen tekisimme. Yritimme vain vastata siihen, mitä koimme Jumalan haluavan tehdä. Valitsivat nimeksi ’Jumalan talo’ – espanjaksi Betel. Heillä ei ole psykologeja tai koulutettuja hoitoalan ammattilaisia, vaan toimivat Jumalan läsnäolossa ja voimassa. Betelissä eläminen tuo ihmiset yliluonnollisen Jumalan valtakunnan piiriin. Vuode ja puhtaat lakanat, puhtaat vaatteet, ruoka ja ystävä joka sitoo haavat ja auttaa vieroituksessa, oisoittavat käyttäjille Jumalan rakkautta käytännössä. Lainaus tästä kirjasta sivulta 87: ”Juana Garcia Mellinas joutui heroiinikoukkuun 13-vuotiaana. Hän synnytti ensimmäisen lapsensa 16-vuotiaana, pian avioitumisensa jälkeen. Yhdessä miehensä kanssa hän ryösti pankkeja, jalokiviliikkeitä – missä vain oli rahaa. 19-vuotiaana hän joutui vankilaan. Juana pääsi vankilasta ennen puolisoaan, mutta kotiväki oli kääntynyt hänelle selkänsä, ja puolen vuoden ajan hän eli kadulla. Hänet pidätettiin toistuvasti, ja lopulta hänelle annettiin vielä kuuden vuoden tuomio. Osana tuomiotaan hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen Beteliin. Hän tuli Malagaan, Espanjaan elokuussa 1997. Hän asui ja työskenteli yhteisössä päivisin ja palasi vankilaan illalla. Marraskuussa 1999 hänen annettiin muuttaa Beteliin kokoaikaisesti, ja 4. helmikuuta 2000 hänen koko tuomionsa tuli kärsittyä. Juana oli saanut Betelin esitteen Madridin kaduilla. Siinä luki: ’Kun olet liian sairas varastamaan, tule meille, niin me huolehdimme sinusta.’ … Juana alkoi lukea saamaansa Raamattua, ja muutaman seuraavan kuukauden aikana hänestä alkoi vähitellen tuntua, että hänen sydämensä alkoi virota. ’Todella vakuuttuneeksi Jumalan rakkaudesta minut sai se, mitä tapahtui vauvalleni. Hän oli syntyessään hiv-positiivinen, ja kaikki odottivat hänen kuolevan kahdessa vuodessa. Sanoin Jumalalle: ’Jos olet olemassa, paranna pieni tyttöni.’ Sen jälkeen koin joka päivä suurempaa rauhaa. Joka päivä pystyin luovuttamaan Rebeccaa yhä enemmän Herran hoitoon.’ … Lääkäri ei hämmästynyt vain siitä, että HIV oli kadonnut – hän ihmetteli myös sitä, ettei Rebecalla enää ollut hepatiittia. Juana aikoo pysyä Betelissä ja kasvattaa Rebecan kodissa, jossa hänestä pidetään huolta ja häntä kunnioitetaa.” Kotisivut: https://betel.org/betel-spain/
Kirjallisuutta ja lähteitä:
Kukkonen, Eila : Pielisen rannalta ulos elämään kirja
Yrjö Blomstedt ”Kukkonen -sukukirja”
Osmo Durchman kirjoittaa v. 1928 ”Alvar Renqvistin sukuperä”
Erkki ja Ilona Kanto ”Miten Hollywood valloitetaan? Suomalaisella sisulla menestystä tavoittelemassa – tositarinoita showmaailman mekasta” (Karisto 2001)
Aarne Ylppö ”Herra on lippuni – vankien ystävän vapauttavaa sanaa” (Kuva ja Sana 1963)
Taito Seila ”Vapautetut” (Kuva ja Sana 1961)
Emma Pulkkinen ”Francesca” (Päivä 2009)
Ilkka Puhakka ”Mitä silmät ei nää” (Päivä Osakeyhtiö 2008)
Olli Karhi ”Klinu: elinkautusvanki Reijo Loikkasen tarina” (Karas-sana 1993)
Eero Pokela ”Kutsu – Jussi Latvalan kolme elämää” (Minerva 2012)
Tapani Koivunen ”Amerikkalainen painajainen – Vuoteni USA:n vankiloissa” (Atena 2015)
Michael Franzese ”Veriliitto – Hän jätti mafian ja jäi eloon” (Kristillinen kirja- ja musiikkikustannus 2015)
Antti Sainio ”Vankilalähetti” (Evankeliumi ja vankilalähetys ry.)
Fred Lemon ja Gladys Knowlton ”Vapautettu – rikollinen löytää Jeesuksen” (Päivä Oy 1980)
Paul Raja-aho ”Älä luovuta – Never Give Up – Pioneerin polku – Rauno Kokkola” (Päivä Oy 2024)
Wikipedia
Opinnäytetöitä:
Tuulimaria Bützow ”’Ku käet ristiin laitetaan nii joku pittää minusta huolen’ – Uskonnollisuuden merkitys vapautuneille naisvangeille” (Kirkkososiologian pro gradu -tutkielma 2019)
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/305058/Butzow_Tuulimaria_Pro_gradu_2019.pdf?sequence=2&isAllowed=y
Janika Lindström ja Kimmo Kumlander ”Auttamista, vaikuttamista, asiantuntemusta – Järjestöjen monet roolit kriminaalityössä” (Humanistinen ammattikorkeakoulu 2014)
https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2014/11/Jarjestojen-monet-roolit-kriminaalityossa.pdf
Ulla Forsblom ja Katariina Kerttula-Hiippavuori ”ViaDian kristillinen kuntoutus – Naisvangin tie rikoksettomaan elämään” (Laurea amk, opinnäytetyö 2019)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/166425/Opinna%CC%88ytetyo%CC%88%20Forsblom%2C%20U.%20ja%20Kerttula-Hiippavuori%2C%20K.%202019.pdf?sequence=2&isAllowed=y
Linkkejä:
Kukkosista internetissä (https://www.salmio.eu/42098 )
https://www.tv7.fi/arkki/isannan-poydassa/vieraana-antti-sainio_p10704/ (vankilalähetti Antti Sainio)
https://www.kirkotvankiloissa.fi/yhteistyoverkosto/ (Yhteistyöverkosto – Prison Fellowship International, PFI)
https://fi.wikipedia.org/wiki/Mathilda_Wrede
https://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Renqvist
https://en.wikipedia.org/wiki/At_Folsom_Prison
https://marttyyrienaani.fi/tyomme/meista/
https://www.natgeotv.com/fi/ohjelmat/natgeo/vankilassa-ulkomailla
Pentti Mattila 