Amerikan sukulaiseni

Isäni Amerikkaan muuttanut setä Juho ”John” Mattila (syntyi 16.7.1891 Tyrnävällä ja kuoli 5.5.1972 Portlandissa Oregonissa) meni Tyrnävältä Portlandiin Oregonin osavaltioon metsätöihin 1918, koska pakeni kansalaissodan Oulun taistelujen jälkiselvittelyjä. Juho ”Jussi” Mattila saapui Ellis Islandiin 18.2.1918, jolloin oli 26 vuoden ikäinen, mutta naimaton. Laivan nimi oli Bergensfjord, joka lähti Kristiania Akershusista Norjasta. Tämä laiva oli rakennettu Norjan ja Amerikan linjalle 1913. Laiva myytiin Home Linjalle Panaman lipun alle 1946 ja laiva nimettiin Argentiinaksi. Tämän jälkeen laiva myytiin Zim Linjalle Israeliin 1953 ja laiva nimettiin Jerusalemiksi ja laiva nimettiin Aliya:ksi 1957. Lopulta laiva romutettiin Italiassa 1959. Laivassa oli 1200 paikkaa matkustajille niin, että 100 ensimmäisessä luokassa, 250 toisessa luokassa ja kolmannessa luokassa 850 paikkaa. Jussi oli ilmoittanut maahantuloasiakirjoihin, että hänellä on ystävä Fiina Hankanen 228 E. 67 str. New York ja A. Nikander 335,5 Granite St. Quincy Massachusetts. Ensimmäinen John Mattilan vaimo oli Maria Kristiina Koskenkorva syntyisin Oulun Kastellissa 25.3.1887, kuoli 9.4.1948 Portlandissa Oregonissa. Jussi oli liittynyt United Finnish Kaleva Brothers & Sisters Lodge #23 Portlandissa Oregonissa kesäkuun 17 1953 ja hän asui toisen vaimonsa Hady e. Huhtala (os. Palocari Pattijoelta/Raaheesta) kanssa 3404 N Minnesota Avenuella Portlandissa. Portlandiin Jussi oli muuttanut Quincy:n Massachusetts:ta. Hady (Hedvig Ruusa) oli liittynyt Yhdistyneisiin Suomi Kalevalan Veljiin ja Sisariin samana päivänä kuin Jussi. Hady on merkitty kotiäidiksi ja hän on syntynyt Raahessa Suomessa 25.10.1893. Reino Keron kirjassa Suomalaisina Pohjois-Amerikassa mainitaan Yhdistyneistä Kalevan Veljistä ja Sisarista näin: ”Kalevalaiset on ollut salaseura, jonka toiminta nimenomaan toisen maailmansodan jälkeisenä aikana on kuitenkin ollut tarjolla kaikille suomalaisille. Tämä järjestö ei ole ollut ainoa amerikansuomalainen salaseura. Suomalaisilla teosofeillakin lienee ollut muutama salainen osastonsa, joista kuitenkin vain New Yorkissa toiminut Vipunen oli pitkäikäinen.” Amerikan Jussi oli ehdottanut veljensä lapselle Toivo Mattilalle, että hän tulisi Amerikkaan ottolapseksi, kun on lapseton (Hadylla oli aikaisemmasta avioliitosta lapsia), mutta Toivo ei ollut lähtenyt.

Isäni äidin (siis mummoni) sisko Ida Oksa os. Manninen mutti Alavudelta New Yorkin kautta San Franciscoon Kaliforniaan palvelijaksi. Ida Manninen meni yhdessä serkkujensa Häkkisten kanssa Yhdysvaltoihin, osa serkuista oli muuttanut jo aiemmin Yhdysvaltoihin. Ida Manninen muutti New Yorkiin ja josta palvelijaksi San Franciscoon. Ellis Islandin kotisivun matkustajaluettelohaun tulos ilmaisi, että Ida Manninen lähti Alavudelta Liverpooliin ja Liverpoolista Englannista 30.12.1905 ja saapui 8.1.1906 Ellis Islandiin Carmanian laivalla. Lähtöaikaan Idan ikä on ollut 16 vuotta. Ida oli ilmoittanut, että hänellä on serkku Hilma Häkkinen 680 Leighton ave. New Yorkissa. Ida oli lähettänyt Hulda ja Jaakko Mattiloille kirjeitä ja valokuvia uudesta kotikaupungistaan New Yorkista. Ida kävi Suomessa 1952 ja oli muuttanut nimensä Oksaksi. Ida kuoli marraskuussa 1966.

Seuraavat mummoni siskon Ida os. Mannisen serkut, jotka ovat myös sisaruksia toisilleen muuttivat myös Yhdysvaltoihin: Hilma Katariina Häkkinen s. 28.1.1880 Alavus, k. 1.1.1972. Asui 680 Leighton ave. New Yorkissa. Muuttanut: 1903 Amerikkaan. Lempi Josefiina Häkkinen s. 10.10.1890 Alavus, k. 16.8.1954 New York. Muuttanut Yhdysvaltoihin 25.9.1910. Salomo Edvard Häkkinen s. 17.5.1882 Alavus, k. 17.8.1950 Nevada Washington. Muuttanut: Amerikkaan 1900. Puoliso: vihitty 6.2.1910 Elda Ahlgren, Häkkinen, s. 14.11.1887 Alajärvi, k. 2.4.1979. Muuttanut Yhdysvaltoihin 1900.

Juho eli John Mattila ja Ida Manninen olivat muuttaneet 1900-luvun alussa Yhdysvaltoihin, mutta kuolivat lapsettomina 1970-luvulla.

Viola Irene Syrjälä os. Turpeinen s. 15. marraskuuta 1909 Champion Michigan, k. 26. joulukuuta 1958 Lake Worth, Florida oli amerikansuomalainen muusikko. Viola Turpeinen opiskeli harmonikansoittoa 14-vuotiaasta alkaen amerikanitalialaisen muusikon Deiron johdolla. Vuodesta 1926 lähtien Viola soitti Elimäeltä kotoisin olleen, viulua, mandoliinia ja banjoa soittanut John Rosendahlin (Juho Wiren) kanssa. Viola teki vuonna 1928 ensimmäiset levytyksensä Columbia Records -levy-yhtiölle. Turpeisesta tuli pian niin kuuluisa, että häntä mainostettiin ”American hanuriprinsessana”. Turpeisen mainetta kuvasti myös se, että hän sai jatkaa levyttämistä lamavuosinakin, jolloin miltei kaikki muut siirtolaistaustaiset muusikot joutuivat lopettamaan uransa. Loppuvuodesta 1929 Turpeisen ja Rosendahlin kanssa alkoi soittaa toinen naisharmonikansoittaja Sylvia Polso. Rosendahl toimi molempien naissoittajien managerina. Hänen äitinsä Signe Viitala oli amerikansuomalainen ja isä Jalo Turpeinen suomalainen Kinnulasta Keski-Suomesta. He vaikuttivat Pohjois-Michiganin kaivosyhteisöissä.
Katso lisätietoja: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871171?page=25
Genin tietojen mukaan Viola Syrjälä on minun kuudes serkku:
https://www.geni.com/people/Viola-Irene-Syrj%C3%A4l%C3%A4/6000000139297311909

Isän puoleisen Alavuden mummoni Hulda os. Mannisen kautta olen sukua myös amerikkalaiselle Hollywood näyttelijä Marian Nixonille, eli hän oli 8 serkku kahden sukupolven erolla Geni.com mukaan. Suomen Kuvalehti kirjoitti vuonna 1927 no 39 Marion Nixonista näin: Marionin äiti Josefina Nissilä oli kotoisin Kotkasta ja muutti Yhdysvaltoihin noin vuonna 1902. Josefina Nissilä avioitui Yhdysvalloissa ja sai tyttären Marionin. Marionista tuli vuonna 1920 filmitähti Marion Nixon. Haastattelun aikoihin hän oli Universal Pictures Corporation palveluksessa ja hänen kotinsa oli Los Angelesissa Californiassa. Katso https://en.m.wikipedia.org/wiki/Marian_Nixon

Sukulaiseni Marion Nixonin elokuvia on katseltavissa Youtubessa: https://youtu.be/W-e0X191g1w

Geni.com kertoo, että näyttelijä ja elokuvantekijä Christine Ann Schlamme (Lahti) on myös minun kahdeksas serkku yhden sukupolven erolla:
https://www.geni.com/people/Christine-Lahti/6000000009309553686

Christine Lahti syntyi Birminghamissa, Michiganissa 4. huhtikuuta 1950 perheeseen, jossa äiti oli taidemaalari ja sairaanhoitaja Elizabeth Margaret os. Tabar ja kirurgi-isä Paul Theodore Lahti. Hänellä on kolme sisarta, Carol, Catherine ja Linda, sekä kaksi veljeä, Paul Jr. Hänen isovanhempansa olivat suomalaisia maahanmuuttajia ja äidinpuoleiset isovanhemmat Itävalta-Unkarista. Lahti varttui luterilaisessa kirkossa. Christine Lahti opiskeli kuvataidetta Florida State Universityssä ja suoritti draaman kandidaatin tutkinnon Michiganin yliopistosta, jossa hän liittyi Delta Gamma -seurakuntaan. Hän opiskeli näyttelemistä HB Studiossa New Yorkissa sekä suoritti kaksivuotisen ammattinäyttelijän koulutusohjelman William Esper Studiossa esittävien taiteiden parissa Manhattanilla. Christine Lahti on saanut kahdeksan kertaa Golden Globe -ehdokkuuden ja kuudennen Emmy-ehdokkuuden, sekä voitti Golden Globen vuoden 1989 TV-elokuvasta No Place Like Home ja voitti Golden Globen ja Emmyn vuonna 1998 roolistaan Kate Austinina CBS-sarjassa. Chicago Hope (1995–1999).

Myös näyttelijä Matthew Paige ”Matt” Damon on minun seitsemäs serkku Alavuden mummoni Hulda Mattila os. Mannisen kautta Geni.com mukaan. Matthew Paige Damon syntyi Cambridgessa, Massachusettsissa 8. lokakuuta 1970 ja on amerikkalainen näyttelijä, elokuvatuottaja ja käsikirjoittaja. Matt Damonin vanhemmat ovat pörssivälittäjä Kent Telfer Damon (1942–2017) ja Lesleyssä varhaiskasvatuksen professorin Nancy Carlsson-Paige (s. 1946). Hänen isänsä oli englannin- ja skotlantilaista syntyperää, kun taas hänen äitinsä on suomalaista ja ruotsalaista syntyperää; hänen sukunimensä oli muutettu Pajarista Paigeksi. Damon ja hänen perheensä muuttivat Newtoniin kahdeksi vuodeksi. Hänen vanhempansa erosivat Matt Damonin ollessaan kaksivuotias, ja hän ja hänen veljensä palasivat äitinsä kanssa Cambridgeen, jossa he asuivat kuuden perheen yhteistalossa. Matt Damon osallistui Cambridge Alternative Schooliin ja Cambridge Rindge and Latin Schooliin, jossa hän oli hyvä oppilas. Hän esiintyi näyttelijänä useissa lukion teatteriesityksissä. Hän piti draamaopettajaansa Gerry Specaa tärkeänä taiteellisena vaikuttajana, vaikka hänen läheinen ystävänsä ja koulutoverinsa Ben Affleck sai ”suurimmat roolit ja pisimmät puheet”. Hän opiskeli Harvardin yliopistossa, jossa hän oli Lowell Housen asukas ja vuoden 1992 luokan jäsen, mutta lähti ennen tutkinnon suorittamista ottamaan pääroolin elokuvassa Geronimo: An American Legend. Harvardissa Damon kirjoitti varhaisen käsittelyn käsikirjoituksesta Good Will Hunting harjoitukseksi englannin kurssille, josta hän myöhemmin sai Oscar-palkinnon. Hän oli jäsen The Delphic Clubissa, joka on yksi Harvardin valituista Final Clubeista. Hänelle myönnettiin Harvard Arts -mitali vuonna 2013.

Amy Agnes Kaukonen syntyi 1891 Ohiossa Yhdysvalloissa oli amerikansuomalainen lääkäri ja paikallispoliitikko. Geni.com mukaan Amy Kaukonen on minun kahdeksas serkku kolmen sukupolven erolla. Hänet valittiin 1921 Ohiossa sijaitsevan Fairport Harborin kylän pormestariksi ja hän oli Ohion osavaltion ensimmäinen naispormestari ja yksi ensimmäisiä naispormestareita Yhdysvalloissa. Amy Kaukosen vanhemmat Joseph Wilhelm Kaukonen ja Karoliina Aila Koivisto olivat tulleet siirtolaisina Suomesta Ohioon. Perhe asui Lorainissa Ohiossa. Vuonna 1911 hän lähti opiskelemaan lääketiedettä Pennsylvanian Woman’s Medical Collegeen valmistuen sieltä 1915. Amy Kaukonen valittiin Erie-järven rannalla sijainneen noin 7 000 asukkaan Fairport Harborin pormestariksi 1921 kieltolain kannattajien edustajana. Kaupungin asukkaista suurin osa oli Suomesta ja Unkarista tulleita siirtolaisia, jotka toimivat satamatyöläisinä. Sen jälkeen, kun kieltolaki astui voimaan Yhdysvalloissa vuonna 1920 Fairportin kautta alettiin salakuljettaa maahan alkoholia Kanadasta. Kaukonen kannatti kieltolakia, koska hän oli joutunut lääkärinä hoitamaan salakuljetetun alkoholin väärinkäyttäjiä. Hän taisteli myös kaupungissa vallinnutta korruptiota vastaan. Joitakin kieltolakia rikkoneita sakotettiin tai tuomittiin vankeuteen. Amy Kaukosta uhkailtiin hänen alkoholin salakuljetuksen vastaisten toimiensa vuoksi ja kerran käytiin myös tämän vuoksi hänen kimppuunsa. Amy Kaukonen erosi pormestarin virasta kesken virkakauden ja hän muutti 1923 Seattleen. Viimeksi Kaukonen asui Painesvillessa, jossa hän kuoli vuonna1984, jolloin jo 93-vuotias.

Taina Elisabeth Elg syntyi 9 maaliskuuta 1930 Helsinki on suomalaissyntyinen tanssija ja näyttelijä, joka Hollywoodissa ja esiintyi myöhemmin Broadwaylla. Taina Elg on Geni.com mukaan minun 11:sta serkku. Taina Elgin vanhemmat olivat venäläinen emigrantti, pianisti Helena Dobroumova ja pianisti Åke Elg. Taina Elg syntyi Helsingissä ja asui eri puolilla Suomea. Vuonna 1954, 23-vuotiaana, Elg solmi sopimuksen elokuvajätti Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa. Hollywoodin-debyytti tapahtui vuonna 1955 elokuvassa Tuhlaajapoika (The Prodigal), jossa Lana Turner oli pääosassa. Seuraavana vuonna, 1956, Elg palkittiin Golden Globe -palkinnolla kategoriassa ”lupaavin ulkomainen naisnäyttelijä”. Elgin tunnetuin elokuva on George Cukorin ohjaama Tytöt 1957. Taina Elg siirtyi 1961 New Yorkkiin luomaan näyttämöuraa. Hän on esiintynyt musikaaleissa Irma la Douce, Redhead, Silk Stockings, Can-Can, Look to the Lilies, Nine ja Titanic. Elg oli naimisissa Carl-Gustav Björkenheimin kanssa vuosina 1953–1960. Elgin toinen puoliso oli sosiologian professori Rocco Caporale vuosina 1982–2008.

Olavi Koivukankaan ”Titanicin kolmas luokka” (OK-kustannus 2015) kirja, jossa kerrotaan mm. Juho Panulasta, joka syntyi 15.8.1870 Lapualla ja kuoli 3.4.1944 Itasca, Minnesotassa, United States. Juho Panula odotti perhettään Titanicilla saapuvaksi New Yorkkiin, mutta perhe ei selviytynyt. Juho oli kunnostanut perheelleen kodin Pittsburghiin, jossa oli hiilikaivoksessa ollut töissä. Huomasin, että Juho Panula on Geni.com mukaan minun 7 serkku kahden sukupolven erolla. Katso lisätietoja:
https://pantane.blogspot.com/2014/03/titanicin-pantanelaiset.html

Emil Edward Hurja (s. 22. tammikuuta 1892 Crystal Falls, Michigan, Yhdysvallat – k. 30. toukokuuta 1953 Washington D.C., Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen poliittinen vaikuttaja, toimittaja ja kirjailija. Hurja oli uranuurtaja mielipidetiedustelujen käyttämisessä poliittisena välineenä ja Franklin D. Rooseveltin presidenttikauden aikana tehtyjen sosiaalisten ja taloudellisten uudistusten tärkeä taustavaikuttaja. Emil Hurja on Geni.com mukaan minun viides serkku kahden sukupolven erolla. Vuoden 1935 Suomen Kuvalehdessä on juttu Emil Hurjasta: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/889670?page=10
Katso lisätietoja Emil Hurjasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Emil_Hurja

Evankelista Stephen Lawrence Hill (s. 1954, k. 2014), joka oli tunnettu Brownsvillen herätyksestä Floridan Pensacolassa, on sukua äitini Ilomantsin suvun kautta (Geni.com ilmoittaa, että Stephen Lawrence Hill on minun kuudes serkku kahden sukupolven erolla: https://www.geni.com/people/Stephen-Lawrence-Hill/6000000177766713838).
Katso lisää tietoa: https://www.stevehill.org/steve-hill-bio.html

Ja Youtubessa Sid Rothin vieraana: https://youtu.be/6t84lSHGvoo?si=KQYOIAA6hJm4HzlA

Tutkiessani isäni sukua Tyrnävällä, niin selvisi, että isäni suvun varhaisin tunnettu sukunimi on Mällinen. Kaikki Mälliset eivät ole kuitenkaan sukua toisilleen, kun monet siellä asuvat saivat lisä- tai sukunimekseen Mällisen. Tyrnävältä oli muuttanut Yhdysvaltoihin Abram (Aappo) Mallinen e. Mällinen, maanviljelijä, seurakunnan opettaja, s. 18.4.1852 Tyrnävä, k. 30.7.1911 Thomson Township MN, josta löytyy paljon tietoa, vaikka en ole varma siitä, että onko tämä Mällinen oikeasti sukulaiseni.

Pekka Raittilan kirjassa ”Lestadiolaisuus Pohjois-Amerikassa vuoteen 1885” (Suomen kirkkohistoriallinen seura 1982), jossa lainataan Amerikan suomalaista lehteä 5.12.1879 nro 23 (Kertomus matkoista ja toimista Suomalaisten asuinpaikoilla, Minnesotan valtiossa) Takkisen matkatoverista Mällisestä: ”Takkisen toverina oli Allouezissa asuva Aapo Mällinen”. Matkakertomusta lainattiin Suomenkin lehtiin, kuten Keski-Suomi 1880 nro 1. Allouezin kaivoskylä sijaitsi 6-7 kilometriä Calumetista pohjoiseen ja sinne rakennettiin 1876 vähäinen kirkko. Takkisen kirjeet on julkaistu: Johan Takkinen ”100 kirjettä ajalta 1874-1892” Vanhinten kirja 2, Tampere 1966, jossa olevassa kirjeessä ”J. Takkinen Kristilliseen kuukausilehteen N:o 11-12 1884 Kirje Ameriikasta” mainitaan, että Dulutissa on kristillisyys ja papin toimia toimittaa Aapram Mällinen.

Uuras Saarnivaaran kirjassa ”Amerikan laestadiolaisuuden eli Apostolis-luterilaisuuden historia” (National Publishing Company painossa Ironwoodissa Mich. 1947) on sivulla 290: ”Saarnaajia, jotka ovat kuolleet ennen suurseuralaisuuden ja heidemanilaisuuden eroa tai jotka eivät ole tehneet selvää ratkaisua puoleen tai toiseen: Mällinen Abraham, Thomson, Minn. syntyi 18 (5).4. 1852 Tyrnävällä. Tuli Amerikkaan 1872. Oli vv. 1883-1911 Thomsonin seurakunnan opettajana. Abraham Mällinen avioitui Calumetissa Michiganissa 2.12.1876 Maria Liisa Pekkalan kanssa s.1859, k. 1933 Minnesotassa. Maria Liisa Mallisen e. Pekkala s. 1859, vanhemmat Johan Jacobsson Pekkala s. 25.8.1825 ja Maria Carolina Isakintytär Pekkala s. 8.1.1824 Herajärveltä. Abraham Mallinen kuoli 1.8.1911 Thomson Township MN. Abram Mällisen vanhemmat Tyrnävän rippikirjan palkollisista 1854-1864 mukaan ovat olleet renki Johan Matinpoika Mällinen s. 2.2 (1).1817 Temmes ja Brita Maria Henrikintytär Marttila s. 20.8.1810 Muhokselta. Limingan vihityt 1834-1879 mainitaan, että heidät vihittiin avioliittoon 28.1.1844. Johan Matinpoika Mällinen kuoli 27.2.1861 Tyrnävällä. Temmeksen rippikirjat 1817-1827 kertoo, että Johan Mällisen isä on Matti Henrikinppoika Mällinen s. 19.4.1773 ja hänen vaimonsa Anna Jaakobintytär s. 1.10.1778. Abram ja Maria Liisa Mallisen lapsia oli Evelina, Hilda, August, Luisa, Abram, Alma, Benjamin ja Charles. Abraham Mallinen jr. kuoli 4.9.1920 ja haudattiin 22.9.1920.”

Hans R. Wasastjerna ”Minnesotan suomalaisten historia” (Minnesotan suomalais-amerikkalainen historiallinen seura Duluth, Minn. 1957) sivulta 736 lainaus: ”Vasta huomattavasti heinä- ja perunakauden jälkeen alettiin Thomsonissa harrastaa viljan kasvattamista. Leikkaaminen tapahtui sirpillä. Vasta v. 1893 ostettiin paikkakunnalle ensimmäinen puimakone, sekin yhteisvoimin. Ensimmäinen itsesitova leikkuupuimuri oli Abraham Mällisellä… Ensimmäiset Thomsoniin saapuneet suomalaiset olivat lestadiolaisia. Kirkollinen toiminta alkoi jo niin varhain kuin v. 1877. Siitä lähtien pidettiin jokseenkin säännöllisesti rukous- ja raamatunlukutilaisuuksia uudisasukkaitten pienissä tuvissa. Isaac Raattaman saapuminen ja asettuminen seudulle tuli olemaan vuosikymmeniä tämän suunnan henkisen elämän perustana… Abraham Mällinen tuli silloin viralliseksi papiksi, jolla oli myös valtion myöntämä vapaa matkustusoikeus rautateillä.”

Juho Takkinen (23.10.1838-13.2.1892) oli kotoisin Kuusamon Posiolta, jossa oli aloittanut saarnaajan työn. Johan Takkinen avioitui vuonna 1884 Eeva Karoliina Sakarin (s. 3.7.1855) kanssa Ameriikassa. Aapeli Saarisalon kirjassa ”Laestadius Pohjolan pasuuna” (WSOY 1970) sanotaan Laestadiuksen saarnoista: ”Mutta silloin alkoi väkeä virrata kirkkoon, se tuli aivan täyteen! Ja siellä ihmiset joutuivat valtaviin liikutuksiin aivan kuin kirkko olisi ollut täynnä mielipuolia! Mutta kun he tulivat kotiin, oli heidän ymmärryksensä tallella! Muutamien tyhmyrien järki jopa selveni. Mutta toiset alkoivat nähdä kummallisia näkyjä ja ilmestyksiä.”

Olen muutaman lyhyen kerran vieraillut Amerikan Yhdysvalloissa Oregonin, Washingtonin ja Floridan osavaltioissa mm. vaimoni sukulaisen ystävän luona hänen kutsustaan jouluna 2007, hiihtolomalla 2009 ja jouluna 2009, sekä Miamissa Floridassa 2013. Myös kerran olen käväissyt New Yorkissa. Tässä seuraavassa tekstissä olen lyhyesti käynyt läpi Amerikasta saamaani historiatietoa.

Vaimoni äidin serkun mies Alpo A. Pollari on julkaissut omakustanteen ”Viisi polvea kasvoista kasvoihin” (2011). Alpo kertoo kirjassaan myös isovanhemmistaan Seliina Pollari os. Hässjebacka ja Juho Pollarista, heidät vihittiin 21.5.1898 USA:ssa. He tulivat Amerikasta Veteliin, josta lainaus: ”Kirjoitan tähän muistamiani tarinoita isoisältäni hänen Amerikassa olostaan tai siihen liittyvistä asioista. Paikallisella murteella isoisä on TUTA, naapurin vanha mies on TUHARI, tämä helpottamaan tekstin ymmärtämistä.
Kirjoitan tähän muistamiani tarinoita isoisältäni hänen Amerikassa olostaan tai siihen liittyvistä asioista. Paikallisella murteella isoisä on TUTA, naapurin vanha mies on TUHARI, tämä helpottamaan tekstin ymmärtämistä.

Jossakin vaiheessa haalilta löytyi tyttö, josta sitten tulikin pitempiaikaista seuraa. Tytön nimi on SELINA HÄSSJEBACKA, hänkin oli lähtenyt 18 vanhana Suomesta, Teerijärvi -nimisestä pitäjästä ruotsinkieliseltä pohjanmaalta Hässjebackan talosta talon samanikäisen palvelustytön kanssa vähän maailmaa katselemaan. Mahtoiko tyttö tietää, että poikakaveri oli sotilaskarkuri. Tämä ystävyys meni kuitenkin niin pitkälle, että heidät vihittiin 21.5.1898. USA:ssa. He perustivat yhteisen kodin ja olivat ilmeisesti onnellisia, koska Tuta usein muisteli niitä aikoja minulle, heillä oli mm koira, mutta koiran nimeä en enää muista. Hän sanoi, että heillä oli aina kaapissa oranges ja appls ja crackes. Selina oli kotiapulaisena saksalaisessa lääkäriperheessä. Lääkäri oli kerran kysynyt Tutalta, että minkä maalainen tuo sinun vaimosi on, kun en saa hänen kirjoituksestaan selvää.

Aikaa kului ja ilmeisesti taaloja kerättiin yhteisen elämän rakentamiseksi, olivathan he nyt tehneet yhteisen päätöksen jäämisestä Amerikkaan, koska Suomeen ei ollut tulemista. Ihmeitä tapahtui siihenkin aikaan, Venäjä alkoi sortaa Suomen autonomiaa, ensimmäinen toimenpide oli asevelvollisuuden lakkauttaminen Suomesta. Tästä seurasi se, että Amerikkaan tuli tieto, että ne, jotka olivat Amerikassa paossa sotilaskarkuruudessa tai hirven salakaadosta, saa tulla kotimaahan eikä rangaista. Nuorpari lähti, he tulivat Veteliin, minun tietojeni mukaan ostivat pienen maapaikan, joka sitten isossajaossa muuttui Heikkilänmäelle ja sai ”puhuttelunimekseen KUJALA”. Tämä paikka on edelleen asuttu ja suvun hallussa, rakennukset vain on kaikki uusittu ja maa-ala paljon lisääntynyt.

Sille ensimmäiselle asunpaikalle alkoi syntyä lapsia, 29.6.1902, tytär, joka sai nimen LILJA, seuraavaksi syntyivät 10.10.1903. kaksoset, AUNE ja VIENO. Siinä sitä olikin SELINALLA puuhaa, eikä se vielä mitään, kun isä JUHA päätti, että rahaa täytyy saada lisää ja lähti yksin Amerikkaan uudestaan. Taru ei kerro mikä suunnitelma heillä oli. Kaksi vuotta sillä reissulla meni, sen jälkeen elämä vakiintui ja lapsia alkoi tulla tasaisin välein. Vetelin kunta oli edistyksellinen synnytysasioissa, olen kuullut monelta taholta, että jo tuolloin oli kiertävä kätilö, joka kävi odottavien naisten luona ja oli synnytyksessä mukana. TUTA kertoi, että heille tuli tyttöjä. Jokaisessa synnytyksessä odotettiin poikaa, viis tyttöä oli tullut, synnytys oli peräkamarissa meneillään, isä jännitti tuvassa, vihdoin kuului parkaisu, kätilö huusi ovenraosta, mulukkuperse tuli. Tämä olikin sitten ainoa poika, kaksi tyttöä vielä tuli eli kahdeksanlapsinen perhe oli suurperhe jo silloin.”

Yhdysvaltojen matka 21.12 – 5.1.2008

Tutustuimme Kiki Rheaumeen (Törrönen Karjalasta) vaimon sukulaisen 70-vuotispäivillä Helsingissä, jossa Kiki kutsui meitä tulemaan vierailulle luokseen Longviewiin Yhdysvaltoihin. Kiki Rhaume on jo kuollut. Lentoni San Fransiscoon kautta oli joulun alla yli kolme tuntia myöhässä, joten vastaanottajani Kiki Rheaume (syntynyt Helsingissä 1934) tyttärensä kanssa Portlandin lentokentällä vastassa, mutta olivat väsyneitä, koska olivat olleet 2 tuntia ilmoitettua koneeni saapumista, sekä saattamassa sukulaisiaan Las Vegasiin. Kikin veljiä ja heidän lapsiaan asui Las Vegasissa, jossa Kiki oli ollut töissä 1970-luvulla aikoinaan ennen muuttoa Washingtonin osavaltion Longviewiin. Olin perillä aamu neljältä.

Aamulla tapasin Kikin vuokraemännän Daisy Vargas Colen, joka oli entinen katolinen nunna New Yorkista, mutta oli perinyt siskonsa vuokrakasarmin, jossa Kiki asui. Daisyllä oli myös siskonsa kartano Longviewistä, jonka Daisy kävi esittelemässä. Daisy oli entinen nunna ja kotoisin Nigaraguasta. Daisy vei minut kävelyretkelle ja illalla tutustutti paikalliseen Katoliseen kirkon iltamessuun. Sunnuntaina vierailimme Kikin Mormoniseurakunnassa, jossa ihmettelin, että ehtoollisaineet olivat leipä ja vesi. Osallistuimme Kikin liikemiesystävän joulun avoimienovien juhlaan hänen kodissaan. Tämän liikemiehen sisko Gloria oli Kikin parhaimpia ystäviä. Jouluaattoiltana kävimme Lexingtonin Biblical Free Churchin joulutapahtumassa, johon kuuluin Kikin työnantajat ja hyvät ystävät Jean ja Larry McVicker, sekä heidän tyttärensä Harringtonin perhe. Bill Harrington soitti torvea ja heidän tyttärensä pianoa. Laulut liittyivät joulun tapahtumiin. Joulupäivänä Kikin ystävät Larry ja Jean veivät meidät Harlingtoneille jouluaterialle. Heidän vanhin poikansa oli silloin Espanjassa. Edellisenä iltana Kikin työnantajat Larry ja Jean olivat esitelleet kartanoaan, jonka yläkerrassa Kiki asui tarpeen vaatiessa hoitaessaan McVickerin perheen koiraa ja taloutta. Kikin veljet ja osa lapsista asuu edelleen Las Vegasissa.

Minut otettiin mukaan Larryn ja Jeanin viikko-osakeloma-asuntoon Seasideen Tyynen meren rannalle, jossa minulla oli oma vierashuone. Kiki oli ollut ravintolayrittäjänä, jolloin oli tutustunut Larryyn ja Jeaniin. Vierailtiin Lewis&Clark National Historical Parkissa, jossa on historiallisen linnakkeen toiminnan esittelyä, niin kuin se oli vuonna 1805. Vierailimme Auburn High Schoolissa intiaanien (Cowlitz) POW-WOW:ssa, jossa oli intiaanien seremoniaalista laulua ja soittoa, sekä ateria tarjottiin kaikille tapahtumaan osallistuneille. Longviewissä tutustuimme alakaupungin Vietnamilaisten hius- ja kynsien hoitopaikkaan, jossa Kikillä oli ollut hierontahuone.

Tutustuimme Kelsossa historialliseen museoon, jossa oli painkone. Tämän jälkeen vierailimme ABC kirjapainossa, jossa oli vanhat koho- ja offsetpainokoneet käytössä. Tämän jälkeen vierailimme Suomen sukujuuria omistavan Ron Tienhaaran kirjapainossa Coprintco, jossa oli lomakerotaatio painokoneita. Vierailimme Cowlitz intiaaniheimon toimistolla, josta sain heidän julkaisemaansa lehtiä muutaman numeron. Kävimme Castle Rockin Visitors Centerissä, jossa oli elokuvia maanjärjestyksistä ja Mount St. Helenan maanjärjestyksestä 5.1.1980. Ystävämme Kiki oli löytänyt seurakunnan asuessaan Las Vegasissa 1970-luvulla, jossa oli ollut mormonipiispan siivoojana. Kiki oli saanut kokea ystävällisyyttä ja avuliaisuutta palveluspaikassaan, minkä seurauksena hän halusi liittyä mormoneihin. Kiki oli käynyt omakustanteisessa lähetystyössä Uudessa Seelannissa.

Matkamme Sirkan kanssa Yhdysvaltoihin Seattleen ystävänpäivänä 2009

Lehtihaastattelussa (The Daily Record Monday, Janyary 19, 1998 sivulla 7) Kiki Rheaume s. 30.1.1934 Helsinki kertoo suomalaisten saunomisesta ja kuinka heidän perhe lomilla kävivät vanhempien eli Törrösten synnyinseuduilla Karjalassa lähellä Venäjän rajaa saunomassa. Helsingissä Kiki muutti Yhdysvaltoihin, kun hänen tätinsä, joka asui Yhdysvalloissa adoptoi hänet. Kiki olisi halunnut adoptoinut myös Sirkan.

15.2.2009 aamulla kävimme raikkaassa aamuilmassa paikallisessa Mc Donaldsilla aamiaisella, koska se ei kuulunut saamamme hotellihuoneen hintaan. Lähdimme puoli kahdentoista aikaan kirjautumaan hotellistamme pois, niin ystävämme olikin saapunut hakemaan meitä ja kyseli juuri huoneemme numeroa. Matkalla Longviewiin laitoin merkille, että polttoaine maksoi 2 dollaria gallona. Perillä ystävämme kodissa hänen tyttärensä perhe oli myös meitä odottamassa. Ystävämme kertoi vävystään, joka oli joutunut nuorena poikana mummonsa hoitoon, koska hänen äitinsä käytti päihteitä ja hänen miehensä oli jättänyt perheen. Mummo kasvatti pojan jehovantodistajaksi, vaikka hänen isänsä on arvostettu yhteisönsä johtavassa asemassa oleva muslimi, mistä on syntynyt ongelmia.

16.2.2009 maanantaina presidentin päivänä oli ihmisillä vapaata, mikä ei koskenut palvelualan työntekijöitä, sillä ihmiset käyvät silloin ostoksilla. Ajoimme Portlandiin Oregonin osavaltioon, jossa isäni setä John Mattila oli elänyt vuosikymmeniä ja jonne hänet on haudattu. Portlandissa kävimme eläintarhassa ja tutustuimme kaupunkiin auton ikkunasta ja shoppailemalla keskustan kaupoissa.

17.2.2009 kävimme Astoriassa ja Long Beachillä. Astoriassa on Finnware niminen myymälä, jossa kävin jo toisen kerran. Astoriassa kävimme myös näköalatornilla, mutta se oli suljettu korjausten ajaksi. Täältä jatkoimme matkaa katsomaan majakkaa, josta oli hyvät näköalat. Parkkeerasimme Tyynen valtameren rannalle ja kävimme vähän jaloittelemassa. Matkalla pysähdyimme tohtori Johnin klinikalla, jossa ystävämme Kiki Rheaume oli ollut työharjoittelussa, Clatskaniessa, joka on Tyynen meren rannalla olevissa pikkukaupungeissa. Täällä on paljon nähtävää ja koettavaa mm. majakoita jne. Tohtori John antoi ystävämme ystäville, joilla on rintasyöpä neuvon. Tohtori Johnin mukaan katkeruus on merkittävässä roolissa syövän syntyvaiheissa. Parantuminen edellyttää anteeksiantamista niille, joita vastaan on katkeruutta, jolloin voi vapautua katkeruuden tuomasta siteestä sairauteen. Nämä olivat hänen maksuttomia neuvojaan meille.

18.2.2009 vierailtiin Coprintkossa paikallisessa kirjapainossa, jonka omistaja on Ron Tienhaara, joka otti meidät vastaan lämpimästi. Hän kertoi, että edellisestä käynnistäni siellä ovat saaneet hankittua 5-värisen Komori offsetpainokoneen ja 2-värisen Heidelbergin. Hän kertoi harrastuksestaan keihäänheitosta ja suomalaisista sukujuuristaan.

19.2.2009 vierailimme ystävämme Kikin veljen entisen vaimon luona johon ystävämme oli tutustunut 35 vuotta sitten Las Vegasissa. Hän on kotoisin Helsingin Käpylästä ja muutti Yhdysvaltoihin noin 40 vuotta sitten. Hänellä on hieno omakotitalo Longviewissä. Kikin poika varasi meille junalipun Kelsosta Seattleen ja vei meidät Kelson juna-asemalla.

20.2.2009 Torstaina palasimme yöpymään hotelliin Seattleen ja tutustumaan tarkemmin kaupungin nähtävyyksiin ja ruokapaikkoihin. Ja perjantaina puoliltapäivin olimme jo lentokentällä lähtöselvityksessä palataksemme takaisin Helsinkiin. Paluumatka alkoi Pariisin kautta Helsinkiin.

Floridan suomalaiset

Olen mietiskellyt, miksi suomalaisia on muuttanut 1860-luvulta alkaen Amerikan Yhdysvaltoihin paljon, kun Suomi kuului vielä silloin osana Venäjän Suomen suuriruhtinaskuntaan. Silloin 1860-luvulla ihmeteltiin myös tätä samaa asiaa, miksi suomalaisia lähtee Amerikkaan (Yhdysvaltoihin ja Kanadaan) suurina joukkoina, kun perhe ja vaimo jäi monesti tänne Suomeen. Monista Suomeen jääneistä Amerikan leskistä tuli yhteiskunnalle ongelmia, koska perheen elättäjä ja puoliso lähti Amerikkaan (siihen aikaan vaimon paikka oli enimmäkseen kotona lasten kanssa), eikä osa muistanut puolisoaan ja perhettään ja saattoi vielä avioitua Amerikassa uudestaan. Minunkin isäni äidin Mannisen suvusta Alavudelta muutti paljon sukulaisia 1900-luvun alussa Yhdysvaltoihin, koska perheet olivat silloin suuria ja vanhempien lapsien piti lähteä elantoaan etsimään, jos Suomesta ei löytynyt, niin Yhdysvalloista sitten. Matkaa helpotti, jos joku sukulainen oli muuttanut sinne ja oli vastaanottamassa tulijaa, kuten Alavuden Mannisten tapauksessa oli käynyt.

Ilta-Sanomat 23.4.2022, jossa Kirsi Jääskeläinen kirjoittaa mm. Floridasta, että suomalaiset saapuivat Palm Beachiin 1940-luvulla. Sinne perustettiin kaksi haalia, eli Kerhotalo punaisille ja Turistihaali valkoisille. Eläkkeelle jäänyt vakuutuskauppias ja kunniakonsuli Peter Mäkilä kertoo, että poliittiset jakolinjat ovat suomalaisten keskuudessa jääneet pois. Nykyään Turistihaali on Suomi-talo, joka sijaitsee Finlandia kadulla. Peter Mäkilä on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Mike Wawen haastatteklemana ”Amerikkalainen unelma – turkulaispojan tie amerikkalaiseen unelmaan” (IB Media 2020). Jos aikoo muuttaa Floridaan, niin kannattaa olla yhteydessä kunniakonsuleihin, joilta saa apua.

Professori Esko Salminen on kirjoittanut tietokirjan ”Suomen kuva Suuressa Lännessä – New Yorkin Uutiset 1906-1992” (Otava 1992), josta lainaus sivulta 40: ”New Yorkin Uutisten perustaja John Harpet oli saapunut Brooklyniin syyskesällä 1905 kuultuaan Amerikan Kaiun tarvitsevan toimitusapua Erkon Suomeen lähdön jälkeen. Erkon lehtitoiminnan lisäksi nimenomaan Harpetin yritteliäisyys muodostuikin ratkaisevaksi suomalaisten kustannustoiminnalle Brooklynissä. Raahelaisen Haapakankaan perheen muutettua Yhdysvaltoihin 1886 yhdeksänvuotiaasta Jussi Haapakankaasta oli tullut John Harpet… Yrittäjä John Harpet oli vain 30-vuotias toteuttaessaan Finntownin imatralaisten haaveen sitoutumattoman sanomalehden perustamisesta suomalaisuuden tueksi New Yorkkiin. John Harpet oli ollut aktiivinen yrittäjä jo nuorena poikana. Hän kävi koulua, oppi maan kielen ja tavat sekä pääsi aluksi latojanoppiin Lännetär-lehden kirjapainoon Astoriaan Oregonin osavaltiossa. Sieltä hän päätyi Wisconsin kautta New Yorkkiin 1895 seuraten tällöin Siirtolainen lehteä… Eero Erkon lisäksi juuri John Harpetin kaltaiset menestyvän kustantajan lahjoilla varustetut yrittäjät luotsasivat Finnish Newspaper Companya sen kivikkoisella alkutaipaleella… Suurimpaan siirtolaiskohteeseemme Floridan aurinkoon Lantanaan 1980-luvulle siirtyneen Amerikan Uutisten kehityskaari on ollut varsinkin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeniä menestyksellinen… Amerikkalainen liikemies David Williams osti lehden 1984 ja siirsi sen Lantanaan Floridaan, jonne suomalaisetkin olivat suurin joukoin hakeutumassa… Williamsin päätettyä 1986 lopettaa lehden sen osti päätoimittaja Aarne Aaltonen ja palautti Amerikan Uutiset perheyritykseksi… Syksyllä 1991 Aaltonen myi lehden kokkolaiselle Oy RockMedialle. Päätoimittajaksi tuli tällöin Sakri Viklund.”

Matti Kurikka syntyi 24.1.1863 Tuutarissa Inkerinmaalla, kuoli 1.10.1915 North Stonington, Connecticut 1863 Yhdysvalloissa. Matti Kurikka oli inkerinsuomalainen lehtimies ja teosofissosialistinen kirjailija ja utopisti. Kurikka toimi myös New Yorkissa ilmestyneen suomenkielisen sanomalehden New Yorkin Uutiset toimittajana ja päätoimittajana vuodesta 1908 alkaen. Hän oli Suomessa avioitunut toisen kerran Hanna Räihän kanssa, mutta mukana seuranneet vaimo ja pariskunnan tytär palasivat pian Suomeen. Matti Kurikka asettui asumaan maatilalle Penkereen kylään Connecticutissa. Hän eli viimeiset vuotensa kasvattamalla kanoja ja kirjoittelemalla amerikansuomalaisiin lehtiin. Kurikka myös suunnitteli uusien siirtokuntien perustamista suunnitelmien jäädessä kuitenkin ajatuksen asteelle. Lokakuussa 1915 hän kuoli Westerlyssä, Rhode Islandilla, sydänhalvaukseen.

Kalevi Kalemaa ”Matti Kurikka, legenda jo eläessään” (WSOY, 1978), josta lainaus sivulta 221: ”New Yorkin Imatra-yhdistyksessä toimiva liikemies J. A. Harpet oli perustanut New Yorkin Uutiset -nimisen lehden, joka kannatti Amerikassa kovassa huudossa olevaa teosofiaa. Kun Harpet kuuli Kurikan tulosta, hän pyysi tätä heti lehtensä toimittajaksi. Kurikan nimellä oli vielä jopa myyntiarvoa. Matti suostui tarjoukseen ja asettui asumaan Brooklyniin… Amerikassa Kurikan kansallis-ihanteelliset ajatukset entisestään vahvistuivat. Jo Sointula-kaudellaan hän oli halunnut koota hajallaan olevat Väinön kansan lapset yhteen… Kaikkea suomalaiskansallista toimintaa piti kannattaa ja siksi hän liittyi Kalevan Ritareihin. Kalevan Ritarit perustettiin Montanassa, Belt-nimisellä paikkakunnalla, 1890-luvun lopulla. Oululaissyntyinen John Stone mainitaan seuran perustajaksi. Kalevan Ritarit oli vapaamuurarien tapaan järjestetty salaseura, johon jäsenet valittiin tarkan karsinnan perusteella… V. 1912 seuraan kuului toista tuhatta Amerikan suomalaista… Kun teosofit 1910-luvulla saivat vaikutusvaltaa New Yorkin seuroissa korostui Kalevalan merkitys. Se haluttiin asettaa jopa uskonnolliseksi kirjaksi Raamatun edelle… Seuraa yritettiin markkinoida Australiaan ja Suomeenkin, mutta Amerikan ulkopuolella se ei menestynyt. Matti Kurikka oli jonkin aikaa New Yorkissa Kalevan Ritareiden puheenjohtajana ja propagoi New Yorkin Uutisissa seuran aatteita.”

Suomenkielisiä lehtiä Yhdysvalloissa on ollut kaikkiaan noin 350. Alku oli, kun vuonna 1876 opiskelija Juha Muikun lehdessä, jota julkaistiin Hancockissa (MI). Vuonna 1906 Eero Erkon ”Amerikan Kaikuja” -lehden raunioille perustettu New Yorkin Uutiset fuusioitiin vuonna 1996 Amerikan Uutisiin.

Lake Worthissa ja Lantanassa on monia kymmeniä suomalaisia liikeyrityksiä. Suomalaisten omistuksessa on motelleja, ravintoloita, kahviloita, leipomoita, kiinteistövälitystoimistoja ja autovuokraamoja. Suosittu suomalaisten kokoontumispaikka päiväsaikaan on Scandia leipomo. Täällä juodaan maukkaat pullakahvit ja vaihdetaan kuulumiset. Lantanassa ilmestyy myös Floridan suomalaisten oma lehti Amerikan Uutiset, jonka ensimmäinen numero julkaistiin jo 23. syyskuuta vuonna 1932, joskin lehti oli silloin nimeltään Minnesotan Uutiset. Nykyisellä nimellään lehti on ilmestynyt vuodesta l962 lähtien.

Paimen-sanomissa vuodelta 1919 no 14, jossa on S. Ilmosen kirjoitus otsikolla ”Muistelmia Floridan matkalta” ja teksti jatkuu: ”Floridan hedelmänviljelysvaltioon, Atlantin meren ja Meksikonlahden rantamille, lumivalkealle hiekkamaalle, ovat monet Suomalaisetkin kotinsa rakentaneet… Floridan talvi on lämmin kuin konsanaan juhannuksen aikaan Suomessa, eikä siellä kesälläkään sietämätön kuumuus ahdista, sillä viileät yöt raitistuttavat ilman ja sallivat virkistävän levon ja unen. Vanhin suomalaisasutus Floridassa on Pensacolan satamapaikka Meksikonlahden rannalla, lähellä Alabaman valtiota, jossa kansalaisiamme on asunut yli puolen vuosisataa. Jacksonvilleen alkoi siirtyä suomalaisia perikymmentä vuotta sitten… Useitten kansalaisten pyynnöstä ja kirkkokuntamme kotilähetyksen tukemana teki allekirjoittanut matkan viime maaliskuussa. New Yorkissa vallitsi vielä täysi talvi, kun matkalle lähdin, mutta saavuttuani Jacksonvilleen, tunsin kevättunteen luonnossa, sillä puut parhaillaan pukeutuivat lehtiverhoonsa…”

Suomen Kuvalehti 27.4.1935 no 17 ja sivulla 585 oli Leo Airilan kirjoitus ”Suomalaiset raivaavat korpia Floridassa.” Jutussa maanviljelijä Edward Niemi kertoo, kuinka oli 20 vuotta aiemmin siirtynyt Amerikkaan. Noin 14 mailia länteen Lake Worthin kaupungista Floridassa on pieni suomalaisten asuma-alue. Siellä oli silloin 10 perhettä, jotka raivasivat asumattomaan korpeen viljelysmaat ja rakensivat mokkinsä. Maan hankkiminen oli ollut helppoa, sillä raivaamatonta maata sai edullisesti. He viljelivät enimmäkseen tomaatteja, mutta myöskin palkopapuja, pippuria, sekä perunaa. Heillä oli myös viljeltynä appelsiini hedelmäpuita.

Viola Irene Turpeinen syntyi 15.11.1909 Championissa Michiganissa ja kuoli 26.12.1958 Lake Worthissa, Floridassa. Viola Turpeinen oli amerikansuomalainen muusikko. Häntä pidetään yhtenä maailman parhaimmista hanuristeista. Geni.com ilmoittaa, että Viola Irene Turpeinen on Pentti Mattilan 7 serkku yhden sukupolven erolla Pentti Mattila alavuden mummon Hulda os. Mannisen kautta. Viola Turpeisen ensimmäinen soittokumppaninsa vuodesta 1926 lähtien oli Elimäeltä kotoisin ollut, häntä itseään lähes 20 vuotta vanhempi, viulua ja banjoa soittanut John (Jukka) Rosendahl, jonka kanssa hän teki vuonna 1928 ensimmäiset levytyksensä Columbia Records -levy-yhtiölle. Viola Turpeisesta tuli pian niin kuuluisa, että häntä mainostettiin ”American hanuriprinsessana”. Turpeisen levytyksiä ja sävellyksiä on uudelleenjulkaistu cd-levyinä nimellä ”American hanuriprinsessa”. Tunnetuin kappale lienee Turpeisen aviomiehen William Syrjälän sanoittama Unelma-valssi. Puoliso Vilho Armas Syrjälä (s. 31.3.1898 Vesivehmaa, asikkala, k. 4.4.1993 Palm Beach County, Florida). Turpeinen ja Syrjälä levyttivät suomalaista tanssimusiikkia ahkerasti pitkin 1940-lukua ja he tekivät viimeiset levytyksensä vuonna 1952. Violan äiti Signe Viitala oli amerikansuomalainen ja isä Jalo Turpeinen suomalainen Kinnulasta Keski-Suomesta. Viola Turpeinen kuoli syöpään vuonna 1958, mutta William Syrjälä jatkoi omaa uraansa Floridassa 1990-luvulle saakka.

Oili Forsman on kirjoittanut omakustannekirjan vuonna 2007 ”Inkeriläistytön elämäkerta – Kohtalo määrää tien”, josta lainaus sivulta 307: ”Luin odottaessani pankkilehteä. Siinä oli kirjoitus, kuinka Floridasta voi saada asunnon jo 100.000 markalla. Palmut huojuvat ikkunan alla ja aurinko paistaa aina. Innostuin ja tein ostopäätöksen, jos kirjoitus pitäisi paikkansa.” Kirjassa Oili Forsman kertoo elämästään myös Inkerissä, Suomessa, Yhdysvaltojen Floridassa ja lopulta Kanadassa. Kirjassa Oili kertoo syntyneensä 16.4.1928 Neuvostoliitossa Inkerinmaalla Detskoje Selossa nimellä Olga Rytkönen. Olgan kastoi Venjoen pappi Akseli Kajanti, joka oli vihkinyt äidin ja isän myös. Hänen isänsä Antti Rytkönen ja äitinsä Anna Rytkönen (s. 30.9.1904 Venjoella, k. 18.5.1987 Puolarmetsän sairaalassa), jotka olivat molemmat sukunimeltään Rytkösiä. Suomeen Olili pääsi saksalaisten siirtäessä laivalla hakemuksesta inkeriläisiä Tallinnan kautta Hankoon vuonna 1943. Oilille ja äidille osoitettiin työpaikka maatilalla Nastolan Metsäkylässä. Kampaajan oppisopimusoppilaana Oili aloitti Hugo Badheltin Hämeenlinnan Keskuskampaamossa, sekä jatkoi myöhemmin Helsingissä. Yrittäjänä Oili hankki menestyksekkään kampaajan uran Tapiolassa. Ensimmäisen miehen Aimon kuoltua Suomessa, niin Oili muutti 1980-luvun lopussa Yhdysvaltojen Floridaan Lake Clarke Gardensiin, joka kuuluu West Palm Beachiin, vaikka posti kulki Lake Worhin kautta. Lopulta hän muuttaa Kanadaan St. Catharinesiin, jossa saa Kanadan kansalaisuuden. Oilin äidin sisko Mari oli avioitunut Mikko Kapasen kanssa.

Piispa Juho Rud. Koskimies kirjassaan ”Amerikan matka” (WSOY 1925) toteaa, että suomalaisilla oli poikkeukselliseen suuri osuus mielenterveysongelmissa Yhdysvalloissa, sillä hän vieraili Newberryn mielisairaalassa, jossa suomalaisten potilaiden osuus oli jopa 1/3.

Riku Keski-Rauska ”Yksinäinen Ehrnrooth – George C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa” (Otava 2015), josta lainaus sivulta 52: ”Vuonna 1953 avautui Ehrnroothille mahdollisuus tutustua opintomatkallaan Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen poliittiseen elämään… Lähes vuoden kestäneen opintomatkansa aikana hän opiskeli ja kirjoitti reportaaseja suomalaisiin lehtiin sekä Englannin ja Yhdysvaltojen poliittisesta elämästä… Huhtikuussa 1953 Ehrnroothilla oli edessä viisi vuorokautta kestävä merimatka Southamptonista New Yorkiin. Queen Elisabethilla tehty laivamatka oli suurenmoinen elämys… Tutustuminen Yhdysvaltoihin tapahtui poikkeuksetta sanomalehtitalovierailujen kautta. Vierailujen yhteydessä Ehrnrooth pääsi yleensä keskustelemaan sanomalehtien poliitikantoimittajien mutta myös päätoimittajien ja kustantajien kanssa… Kymmenien lehtitalovierailujen myötä Ehrnrooth kävi neljässäkymmenessä osavaltiossa kulkien Yhdysvallat laidasta laitaan: Atlantilta Tyynelle valtamerelle ja Kanadan rajalta aina Floridan Key Westiin saakka.”

Wikipediassa kerrotaan Pertti ’Spede’ Pasasesta, kuinka 1970-luvun lopulla Pasasta alkoi kiehtoa talviajan vietto lämpimämmässä ilmastossa, ja hän osti Yhdysvaltain Floridasta Lake Worthista kaksi vapaa-ajan asuntoa. Floridassa Pasanen kiinnostui golfista, josta tuli hänelle niin intohimoinen ajanviete, että se syrjäytti monet hänen siihenastisista harrastuksistaan. Marraskuussa 1986 kävi ilmi, että poliisi epäili kaikkiaan parinsadan suomalaisen vieneen laittomasti Suomen valuuttaa Yhdysvaltoihin asunnon ostamista tai liiketoimia varten. Ostaessaan vuonna 1979 loma-asunnot Floridasta Pasanen oli vienyt Yhdysvaltoihin 12 000 Yhdysvaltain dollaria ja 4 000 markkaa. Spede on itse kertonut olleensa jutun vuoksi pidätettynä. Asiaa puitiin oikeudessa keväällä 1987. Useimpien syytettyjen, mukaan lukien Pasasen, osalta syyte kuivui kokoon, sillä epäilty rikos oli ehtinyt jo vanhentua, eikä vastaava teko olisi tutkintahetkellä ollut enää edes lain vastainen.

Ursula Rainio (Merja Hannele Rainio) s. 1950 Rovaniemellä on suomalainen missi, malli ja näyttelijä. Rainio oli vuoden 1970 Miss Suomi. Hän oli valintansa aikaan rovaniemeläinen ja ainut pohjoisesta tullut missi. Hän on näytellyt muun muassa Spede Pasasen elokuvassa Kahdeksas veljes (1971). Vuonna 1979 Ursula muutti Yhdysvaltoihin, ja vuonna 1980 hän avioitui liikemies Leif Rafael Lindbergin kanssa vuonna 1980 Palm Beach, Florida USA:ssa. Ursula Rainio oli todellinen kohumissi. Hän salasi äitinsä, teki sitten tämän kanssa Hymyn sivuilla sovinnon, poseerasi alasti Hymyn kannessa, aiheutti kohua rakkausjutuillaan ja seurusteli hetken Hymyn kustantajan Urpo Lahtisen kanssa. (lähde: Wikipedia)

Evangelical Covenant Church (ECC) -kirkkokunnan elinvoimaisuusjohtaja Mary Hendrickson vieraili Suomessa syyskuun lopussa vuonna 2022. Floridassa asuva Hendrickson on toiminut nykyisessä työssään kaksi vuotta ja ollut yhteensä neljä vuotta elinvoimaisuustyössä mukana. Evangelical Covenant Church (ECC) -kirkkokunta on Suomen Vapaakirkon yhdysvaltalainen sisarkirkko. Evankelical Covenant Church (ECC) on evankelisen kristinuskon pietistinen kirkkokunta. Ruotsin maahanmuuttajien vuonna 1885 Pohjois-Amerikassa perustama kirkko on nykyään yksi Amerikan mantereen nopeimmin kasvavista kirkkokunnista. Evankelisen liiton kirkon tausta on Ruotsin luterilaisesta kirkosta irtautuneista vapaakirkkoruotsalaisista maahanmuuttajista, jotka tunnetaan Mission Friends -nimellä. Ruotsin Evankelical Mission Covenant of America (nykyisin ECC) perustettiin 20. helmikuuta 1885 Chicagossa, Illinoisissa. Pietistinen uskonnollinen herääminen oli kulkenut Ruotsin halki 1800-luvun puolivälissä. Ruotsissa vuoteen 1858 oli ollut voimassa konventtilaki, mikä esti heitä pitämästä yksityisiä uskonnollisia kotikokoontumisia Ruotsissa. Tämä vahvisti heidän kaipuutaan olla kirkossa, jossa he voisivat harjoittaa uskoaan vapaasti. Tämän heräämisen myötä ruotsalainen lähetyskirkko syntyi vuonna 1878. Tämän liikkeen ihmiset muuttivat Pohjois-Amerikkaan, missä he perustivat Ruotsin evankelisen lähetystyön liiton Amerikan. Varhaisia johtajia ja vaikuttajia olivat muun muassa Carl August Björk (1837–1916), Paul Petter Waldenström (1838–1917) ja David Nyvall (1863–1946). He halusivat luoda vapaaehtoisen ”kirkkojen liiton”, jotka olivat sitoutuneet jakamaan Jeesuksen evankeliumia, sekä tarjota keinoja palvelutyökoulutukseen. Nimi muutettiin Evangelical Covenant Church of Americaksi vuonna 1954. Amerikka-sana lopulta hylättiin. Tällä kirkkokunnalla on myös seurakuntia Floridassa.

John Steinbeck ”Matka Charleyn kanssa” (Tammi 1970), josta lainaus sivulta 40: ”Eniten hyödyin radion aamulähetyksistä, joita opin rakastamaan. Jokaisella muutaman tuhannen asukkaan kaupungilla on oma asemansa, ja sen lähetykset vastaavat entisten paikallisen sanomalehden tehtävistä. Siellä ilmoitetaan liikkeiden alennusmyynnistä, seuraelämän tilaisuuksista, kulutustavaroiden hinnoista, siellä luetaan tiedotuksia… Mitä pitemmälle pohjoista kohden matkani edistyi ja mitä kylmemmäksi sää kääntyi, sitä enemmän kuulin tarjottavan myytäväksi kiinteistöjä Floridassa; pitkän ja katkeran talven kynnyksellä saatoin hyvin käsittää, miksi Florida on täällä kultainen sana. Matkani varrella tulin tietämään, että yhä useammat ihmiset himoitsevat päästä Floridaan, että tuhannet olivat jo muuttaneet sinne ja uudet tuhannet halusivat muuttaa ja tulisivat muuttamaan.”

Nykyään on äärimmäisen vaikea muuttaa Yhdysvaltoihin töihin, eläkepäivä viettämään jne., vaikka Floridan Lake Worthissa asuu paljon eläkeläisiä, mutta siellä on vireää suomalaisten yhdistystoimintaa ymmärtääkseni. Moni suomalainen on saanut 6 kuukauden turistiviisumin, joka on voimassa 10 vuotta, jos ovat hankkineet loma-asunnon Yhdysvalloista. Suomalaisia asuu siis paljon Floridan Lake Worthin alueella, jossa olen vieraillut viikon tutustumismatkalla. Tehdäänkö Yhdysvalloissa asioita paljon paremmin, koska se on niin suosittu uutta kotimaata harkitseville.

Floridan historiaa

Floridan alueella tiettävästi ensimmäinen vieraillut espanjalainen on ollut Juan Ponce de León vuonna 1513. Hän kutsui paikkaa niemeä nimellä ”Pascua florida” sen monien kukkien takia. Hernando de Soto tutki aluetta 1539–1543 etsien turhaan kultaa ja hopeaa. Espanjalaiset perustivat ensimmäisen siirtokunnan 1565. Britit saivat alueen haltuunsa seitsenvuotisen sodan jälkeen 1763. Yhdysvaltain vapaussodan jälkeen se siirtyi uudelleen espanjalaisille 1784. Florida oli ensin espanjalaisten hallinnassa, mutta se oli myös merkittävä turvapaikka paenneille orjille, koska he olivat siellä laillisesti vapaita. Vuonna 1821 Espanja luovutti Floridan Yhdysvalloille virallisesti. Floridasta tuli territorio ja liittohallinto alkoi poistaa alkuperäisväestöä järjestelmällisesti pakkokeinoin, mikä johti kolmeen seminoli intiaanisotaan (1817–1818, 1835–1842 ja 1855–1858). Nykyään jäljellä on neljä reservaattia. Vuonna 1845 Floridasta tuli Yhdysvaltojen osavaltio. Vuonna 1855 alkoi kolmas seminolisota (1855-1858). Yhdysvaltalaisten tarkoitus oli ajaa seminolit länteen, mutta karkotus epäonnistui. Floridan keskiosissa on seminoli-intiaaniheimon reservaatteja. Koska intiaanit ovat Floridassa alkuperäiskansaa, heidän ei tarvitse maksaa veroja. Heille on annettu myös muita etuoikeuksia kuten rahapelien järjestäminen, kuitenkin vain hallinnoimillaan alueilla.

Floridan Seminoleintiaanien kulttuuriin voi tutustua Ah-Tah-Thi-Ki museossa Evergladesissa https://www.ahtahthiki.com/

Floridan yli 200-vuotiseen juutalaiskulttuuriin voi tutustua Jewish Museum of Florida, joka on entinen synagoga https://jmof.fiu.edu/

Elokuva Kirjava satama (To Have and Have Not) on Howard Hawksin ohjaama seikkailuelokuva vuodelta 1944. Elokuvan pääosissa näyttelivät Humprey Bogart ja Lauren Bacall. Elokuvan käsikirjoituksen laati Howard Hawks, ja se perustuu löyhästi Ernest Hemingwayn romaaniin Kirjava satama. Kirjan päähenkilö on tyypillinen Hemingway-sankari salakuljettaja Harry Morgan, joka salakuljettaa rommia, aseita ja ihmisiä Kuubasta Floridaan 1930-luvun laman aikana.

Kennedyn avaruuskeskus on Yhdysvaltain liittovaltion Ilmailu- ja avaruushallinnon Nasan Floridassa sijaitseva avaruuskeskus, joka on nimetty presidentti John F. Kennedyn mukaan. Avaruuskeskus sijaitsee Cape Canaveralissa Merrittin saarella, joka on Miamin ja Jacksonvillen kaupunkien puolivälissä. Saari on 55 km pitkä ja 10 km leveä. Noin 17 000 ihmistä työskentelee alueella pääosin Nasan tai avaruusteollisuuden viroissa ja toimissa. Kennedy Space Center on suosittu matkailukohde museoineen, kiertoajeluineen ja matkamuistomyymälöineen.

Miamin historia museossa voi tutustua alueen historiaan Espanjan siirtomaaikaan, seminole-intiaanien kulttuuriin jne. https://historymiami.org/

Floridan tietulleista

SunPass on elektroninen tietullien keruujärjestelmä Floridan osavaltiossa Yhdysvalloissa. Sen loi vuonna 1999 Floridan liikenneministeriön (FDOT) tiemaksutoimisto, joka toimii nykyään Floridan Turnpike Enterprisen (FTE) osana. SunPass Mini esiteltiin 1. heinäkuuta 2008, ja se tuli saataville vähittäismyyntipisteissä. Sunpass Mini on passiivinen RFID-transponderi, noin luottokortin kokoinen, eikä se vaadi paristoja. Transponderi on asennettava ajoneuvon lasituulilasiin toimiakseen kunnolla, eikä sitä voi kiinnityksen jälkeen poistaa tuulilasista tuhoamatta passia. Asiakkaiden on avattava vähintään 10 dollarin tili tietullien maksamiseksi. Useimpien Floridan maksullisten teiden SunPass-maksukaistat sallivat ajoneuvon kulkea tietullien läpi jopa 40 km/h nopeudella turvallisuuden vuoksi. Turnpike hyödyntää täysin elektronista tiemaksua (AET) ja tietullia, joka käsittelee maantienopeudet. Pääväylän tietullien puomeissa on omat kaistat, jotka pystyvät keräämään automaattista maksua täydellä nopeudella jopa 105 km/h nopeudella. Autoilijoille, joilla ei ole SunPassia, laskutetaan tietullien kautta tunnistamalla rekisterikilpi. Toll-by-Plate käyttää kameroita ja lähettää laskun ajoneuvon rekisteröidylle omistajalle. Lasku koostuu tiemaksusta ja hallintomaksusta. Jos henkilö ei maksa tietullia ja siihen liittyviä maksuja ollenkaan, hänelle määrätään 100 dollarin sakko plus velat tietullit; joissakin tapauksissa peritään myös oikeudenkäyntikuluja, pisteitä ajokortista sekä ajokortin ja rekisteröinnin keskeyttäminen.

Floridan kaupunkeja

Tallahassee on Floridan osavaltion pääkaupunki. Nykyisen Tallahasseen alkuperäisasukkaita olivat apalacheet ja itse kaupunki on perustettu vuonna 1824 Floridan uudeksi pääkaupungiksi. Floridan pääkaupunkina hallinto muodostaa Tallahasseen talouden kulmakiven. Apalacheet intiaanit harjoittivat maataloutta ja nykyisen Tallahasseen paikalla heitä oli ennen eurooppalaisten saapumista ehkä jopa 30 000. Ensimmäinen eurooppalainen alueella oli espanjalainen Hernando de Soto tutkimusmatkailija vuonna 1539. Nykyinen Tallahasseen nimi viittaakin intiaanien kielellä hylättyihin viljelmiin. Osa intiaaneista jäi kuitenkin alueelle ja espanjalaiset johdattivat heidät kristinuskoon rakennuttaen alueelle useita lähetysasemia. Floridan territoriolla oli kaksi pääkaupunkia, Pensacola ja St. Augustine. Lopulta territoriolle päätettiin valita uusi pääkaupunki näiden kahden pääkaupungin väliltä. Uusi pääkaupunki asetettiin Tallahasseen vuonna 1824. Tallahassee kasvoi nopeasti, mutta toisaalta se tunnettiin myös varsin vaarallisena paikkana jatkuvine puukotuksineen ja tulitaisteluineen. Varhaisia siirtolaisia uhkasivat myös intiaanien hyökkäykset, keltakuume ja hurrikaanit. 1930-luvulla kaupungissa ja sen lähiympäristössä aloitettiin useita rakennushankkeita Franklin D. Rooseveltin New Deal -ohjelman nojalla. Hallinnon kasvavalle virkamiehistölle rakennettiin hotelleja ja kaupunkia maisemoitiin.

Jacksonville on kaupunki, joka sijaitsee Atlantin rannikolla Floridan koillisosassa. Jacksonvillen väkiluku oli n. 975 000. Jacksonville kulkee St. Johns -joen varrella First Coast -alueella Floridan koillisosassa. Jacksonvillen alue oli alun perin Timucuan asuttama, ja vuonna 1564 siellä sijaitsi ranskalainen Fort Caroline -siirtokunta, joka oli yksi varhaisimmista eurooppalaisista siirtokunnista nykyisen Yhdysvaltojen mantereen alueella. Brittivallan alaisuudessa joen kapeassa kohdassa, jossa karja ylitti, kasvoi asutusalue, joka tunnettiin nimellä Wacca Pilatka Seminolelle ja Cow Ford briteille. Sinne perustettiin päällystetty kaupunki vuonna 1822, vuosi sen jälkeen, kun Yhdysvallat sai Floridan Espanjalta; se nimettiin Andrew Jacksonin, Florida Territoryn ensimmäisen sotilaallisen kuvernöörin ja Yhdysvaltain seitsemännen presidentin mukaan.

1500-luvulla Jacksonvillen alueella asui Mocama, Timucua-kansa. Yhteyden aikana eurooppalaisiin kaikki Mocaman kylät nykyisessä Jacksonvillessä olivat osa Saturiwa-nimellä tunnettua voimakasta heimoa, joka keskittyi St. Johns -joen suulle. Eräs varhainen ranskalainen kartta näyttää kylän nimeltä Ossachite nykyisen Jacksonvillen keskustan paikalla. Vuonna 1562 ranskalainen hugenotti tutkimusmatkailija Jean Ribault kartoi St. Johns -joen ja kutsui sitä Toukokuun joeksi, koska se oli hänen löytönsä kuukausi. Ribault pystytti kivipylvään laskeutumispaikalleen lähellä joen suuta, vaatien äskettäin löydetyn maan Ranskalle. Vuonna 1564 René Goulaine de Laudonnière perusti ensimmäisen eurooppalaisen asutuksen St. Johns -joelle, Fort Carolineen, lähelle Saturiwan pääkylää. Espanjalainen Philip II määräsi Pedro Menéndez de Avilésin suojelemaan Espanjan etuja hyökkäämällä ranskalaisia vastaan Fort Carolinessa. 20. syyskuuta 1565 espanjalaiset joukot läheisestä espanjalaisesta St. Augustinen asutuksesta hyökkäsivät Fort Carolineen ja tappoivat lähes kaikki sitä puolustaneet ranskalaiset sotilaat. Espanjalaiset nimesivät linnoituksen uudelleen San Mateoksi, ja ranskalaisten karkotuksen jälkeen St. Augustinesta tuli tärkein eurooppalainen asutuspaikka Floridassa. Fort Carolinen sijainnista keskustellaan, mutta linnoituksen jälleenrakennus perustettiin vuonna 1964 St. Johns Riverin varrelle. Espanja luovutti Floridan briteille vuonna 1763 osana Pariisin sopimusta. Britit rakensivat pian Kuninkaantien, joka yhdistää St. Augustinuksen Georgiaan. Tie ylitti St. Johns -joen kapeassa kohdassa, jota seminolit kutsuivat Wacca Pilatkaksi ja britit Cow Fordiksi; nämä nimet kuvastivat kaakelin käyttöä karjan siirtämiseen joen yli.

Miami on kylpyläkaupunki Atlantin rannikolla Floridassa Yhdysvalloissa. Subtrooppisen ilmastonsa vuoksi Miami on merkittävä matkailukeskus ja lomanviettopaikka. Miami on myös yksi Etelä- ja Keski-Amerikan kaupan tärkeistä keskuksista, ja useat ylikansalliset yritykset ovat perustaneet pääkonttorinsa sinne. Väestöstä puolet on latinalaisamerikkalaista alkuperää. Little Havanna on kuubalaisten asuttama kaupunginosa. Kansainvälinen lentoasema; kone-, elintarvike-, elektroniikka- ja vaatetusteollisuutta. Yliopisto, joka on perustettu 1925 Coral Gablesin esikaupungissa. Suur-Miamissa on monipuolinen joukkoliikenneverkosto.

Miamin kansainväliseltä lentokentältä pääsee MIA Mover automaattijunalla Miami Central Stationille, jossa on myös Metrotrai-asema, jolla pääsee Downtown Miamiin, eli Miamin keskustaan 15 minuutin vuorovälein, mutta iltaisin ja viikonloppuisin 30 minuutin vuorovälein. Miamin linja-autoasemlata lähtee bussilinja 150, joka kulkee South Beachiin, jonka vuoroväli on 20 minuuttia, kertalippu on 2,25 dollaria.

Kuubalaisia asuu Etelä-Floridassa etenkin Little Havannassa siitä lähtien, kun pakolaiset Kuubasta saapuivat 1960-luvulla. Alueella Southwest 8th Street on tunnetaan Calle Ocho nimellä myös. Scarface – arpinaama on vuonna 1983 ensi-iltansa saanut rikoselokuva, jonka on ohjannut Brian De Palma ja käsikirjoittanut Oliver Stone. Elokuva kertoo Al Pacinon esittämästä kuubalaissyntyisestä gangsterista Antonio ’Tony’ Montanasta, joka saapuu Miamiin Yhdysvaltoihin yhdessä kymmenien tuhansien kommunistihallintoa paenneiden maanmiestensä kanssa. Nopean rahan toivossa Montana ja hänen ystävänsä Manolo ”Manny” Ribera löytävät tiensä huumebisnekseen. Häikäilemättömyydellään Montana raivaa nopeasti tiensä huipulle, mutta kasvavan vallan myötä kasvaa myös hänen ahneutensa ja epäluuloisuutensa. Kokaiinin käytöstä johtuva vainoharhaisuus ja keskittymiskyvyn puute sekä inhimillinen ratkaisu koituvat lopulta hänen kohtalokseen. Iso osa Pohjois-Miami on slummialueen maineessa.

Lake Worth on kaupunki eteläisessä Floridassa. Kaupunki kuuluu Palm Beachin piirikuntaan, jossa asukasluku on n. 36 000 vuonna 2009, joista noin 20 000 on suomalaisia. Kaupungissa järjestetään joka vuosi Finlandia-viikko suuren suomalaisväestön tarpeisiin. Lake Worthin alueella on myös Yhdysvaltojen epävirallisesti suurin suomalaisyhteisö. Noin kolme prosenttia kaupungin asukkaista puhuu äidinkielenään suomea. Siellä toimii suomalainen Kotikirkko https://kotikirkkoflorida.com/ Suomalainen Luterilainen kirkko on St. Andrew’s Lutheran Church Lake Worth, FL https://www.standrewsfl.com/

Floridan Lake Worth/Lantanan suomalaisyhteisön käyttöön kuuluu Suomi-talo, jota ylläpitävä Amerikan-Suomalainen turistiklubi täyttää tänä vuonna jo 80 vuotta. Talo on alueen suomalaisyhteisön monenlaisten aktiviteettien tyyssija. Talossa on myös hieno 12000 niteen suomalaisen kirjallisuuden kirjasto. Yhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja FT Sirpa Aho. Katso: https://finlandhouseflorida.org/

Sirpa Aho ”Viidakosta Finntowniin – Suomalaisella sisulla Floridan auringon alla” Aikalaisten kertomuksiin ja lehtiartikkeleihin perustuva dokumentti ja tarina suomalaisten asettumisesta Floridaan, suomalaisten yhteisöjen synnystä, kasvamisesta ja useimpien hajoamisesta ja häviämisestä. Florida on tullut Suomessa tunnetuksi lomanviettäjien ja eläkeläisten paratiisina kiitos 1970–1990-lukujen turistiryntäyksen. Kukapa ei olisi kuullut Lake Worth-Lantanan suomalaisesta yhteisöstä, Finntownista jossa pärjää suomen kielellä, suomalaisista haaleista, leipomoista ja autovuokraamoista, ja vanhoista suomalaisista siirtolaisista, jotka ovat isänmaallisempia, kuin kukaan Suomessa, tanssivat tanhuja ja tangoa, leipoivat nisua ja karjalanpiirakoita ja puhuvat vanhoista ajoista. Lake Worth–Lantana ei kuitenkaan ollut ensimmäinen alue Floridassa, minne muodostui suomalainen yhteisö.

Helsingin Sanomissa 22.3.2024 B 27 kuolleet, jossa Matti Copelandin, Henrik Vollrathin ja Pekka Laineen kirjoitus sukulaisestaan: ”Valtiotieteiden tohtori William Copeland kuoli 87-vuotiaana 13. joulukuuta 2023 Helsingissä. Veikko Vilhelm Kopra -nimisenä hän vietti lapsuutensa yksinhuoltajaäitinsä ja sukulaisten luona synnyinseudullaan Kannuksessa sekä Helsingissä. Hän oli syntynyt Kannuksessa 4. kesäkuuta 1936. Sotalapsena 1944-46 koti löytyi Ruotsin Gotlannista… Lapseton eläkeläispariskunta tarjoutui ottamaan pojan luokseen. 13-vuotias Veikko saapui yksin laivalla New Yorkin kautta Lake Worthiin Floridaan joulukuussa 1949. Nuoruusvuodet kuluivat Veikko Laine -nimisenä koulun ja baseballin merkeissä… Suomen ja Venäjän suhteita tutkinut William R. Copeland väitteli valtiotieteen tohtoriksi Helsingin yliopistossa 1973… Myöhemmin erityisalaksi tuli Kiinan historuia… Side amarikansuomalaisuuteen säilyi tiiviinä. Bill lunasti Floridan-talon talvikodikseen ja haastatteli satoja siirtolaisia ympäri Amerikkaa.”

Ensimmäisen ja toisen polven suomalaisia asuu arviolta Floridassa kaikkiaan noin 26.000.

Lake Worthin alueesta 1900-luvun alkuvuosina puhuttiin nimellä Greenacres City, mutta vuonna 1912 alueesta käytettiin nimeä Luceme. Lopulta vuonna 1913 kaupunkia alettiin kutsua Lake Worthiksi. Nimen taustalla on seminoli-intiaanien kanssa käydyissä sodissa kunnostautunut kenraali William J. Worth. Lake Worth on Lappeenrannan kummikaupunki, jossa suomenkielinen toiminta on vilkasta.

Kimmo Kääriäinen ”Matkassa maailmalla – Kirkon ulkomaalaistyö 1900-luvulla” (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 83, 2003), josta lainaus sivulta 55: ”Suomalaiseksi turistikeskukseksi on kasvanut Floridan Lake Worth, jonne jo 1954 perustettiin seurakunta St. Andrew’s Lutheran Church. Valtaosa sen jäsenistä on Floridassa vain talvikauden ja asuu kesäajan Suomessa. Myös lyhytaikaisia turisteja on Lake Worthin seudulla paljon. St. Andrew’s on rakentanut 300-400 henkeä varten kauniin kirkon, jossa on monipuolista toimintaa sekä englanniksi että suomeksi kaikkina viikonpäivinä… Seurakunnan varsinaisen papin lisäksi on Suomen kirkon tuella otettu talvikaudeksi työhön Suomesta tullut niin sanottu turistipappi, joka toimii tavallisesti vapaaehtoispohjalla. Muutaman vuoden seurakunnassa oli toinen kokoaikainen papin virka, mutta sitä ei seurakunnan talous kestänyt. Pitkäaikaisia pappeja ovat olleet muun muassa Wilbert Törmälä ja Pentti Mäki, kumpikin amerikansuomalaisia.”

Petri Sarjanen ”Sahara – Palkkasoturi Per Andersson” (revontuli.net 2012), josta lainaus sivulta 195: ”Talven 1997-98 vietin Floridassa, Lake Worth -nimisessä paikassa. Siellä oli kuitenkin liikaa suomalaisia, jotka pettivät toisiaan oikein urakalla. Olen elämässäni tavannut kaikenlaisia ihmisiä ja oppinut suvaitsemaan monenlaista asennetta elämään, mutta koskaan en ole voinut arvostaa ihmisiä, jotka pettävät omiaan.”

Jaakko Romu ”Romu mutta maksettu” (Aikamedia 2009), josta lainaus sivulta 110: ”Buffalon lentokentälle, josta lensimme kierroksen viimeiseen varsinaiseen etappiimme, Lake Worthiin Floridassa. Oli suorastaan sykähdyttävää muutamassa tunnissa muuttaa koleasta syyssäästä kesän lämpöön ja aurinkoon. Kokoussissakin oli ihan erityinen lämpö ja rakkaudellinen ilmapiiri… Lauri Karhinen työskenteli silloin Lake Worthin suomalaisen lepokodin johtajana, tuulisella paikalla. Hänen aikanaan monet lepokodin asiat oli kuitenkin saatu paremmalle tolalle… Lauri on nimittäin lähtöisin Polvijärveltä, Pohjois-Karjalasta, aivan Outokummun naapurista… Matti Kumpulainen vei meitä maailmankuuluun Disneylandiin, joten sekin aukko sivistyksessä tuli paikattua… Tämänkertainen matkamme päätimme ottaa enemmän lomankin kannalta, ja niinpä ennen sunnuntain kokouksia Suomi-Kodilla ja Kotikirkolla ajelimme 250 kilometriä Floridan rannikkoa pohjoiseen, Cape Canaveralissa sijaitsevaan avaruustukikohtaan ja -keskukseen, siihen paikkaan, josta suuret jättimäiset sukkulat ammutaan raketin kyljessä avaruuteen… Avaruusraketit ovat niin suuria, että niiden mittasuhteita on vaikea sisäitää.”

Arto Härkönen, Tapani Sopanen ”Voittajan puolella” (RV-kirjat 1987), josta lainaus sivulta 113: ”Arto Bryggare antoi minulle hyvin suomalaisen miehen nimen ja puhelinnumeron: Jorma Puranen, Lake Worth Florida… Arto Bryggare oli sanonut, että Jorma Puranen oli oikea henkilö. Hän osasi junailla asioita niin, että leiristä tulisi paras mahdollinen. Hänellä oli kokemusta, sillä monet suomalaiset huiput olivat harjoitelleet Lake Worthissa… Lake Worthissa oli loistavat kentät ja puistot. Olin nähnyt monenlaisia harjoituspaikkoja urani aikana, mutta tämä oli omaa luokkaansa.”

Hannu Vaurula ”Herätä kuolleet – Mies ja sanoma” (Kuva ja Sana 1996), josta lainaus sivulta 137: ”Floridassa sen sijaan suomalaisten turistien ja talvensa Floridassa viettävien suomalaisten määrä sävyttää melko paljon työtä. Talvikautena Floridassa lasketaan olevan suomalaisia yhteensä yli 25 000, kun heitä kesän aikana on ehkä puolet tuosta määrästä. Seurakunnan toiminta pyörii luonnollisesti läpi koko vuoden, mutta on vilkkaimmillaan turistiaikana, erityisesti Suomen talven aikana. Seurakunnassa oli silloin ja nykyäänkin hyvin korkeatasoinen musiikkitoiminta, ylistysmusiikissa on oikeaa amerikkalaista keveyttä, laulu ei laahaa, ja seurakunnan musiikkia haluttiin kuulla mielellään.” Petri Kosonen, joka on ollut myös pastorina Floridassa Lake Worthissa, jossa olen hänet tavannut. Petri Kosonen on kirjoittanut kirjan ”Ylistyksen ytimessä” (Aikamedia 2020).

Mike Wave ”Amerikkalainen unelma – Turkulaispojan tie amerikkalaiseen unelmaan” (IBMEDIA 2020), josta lainaus sivulta 135: ”Lake Worthissa oli etenkin talviaikoina kymmeniä tuhansia suomalaisia, joten siellä päätettiin alkaa järjestää Finlandia-viikkoa. Myös Lake Worthin kaupunki osallistui tapahtuman järjestämiseen. Suomen liput hulmusivat komeasti palmujen keskellä pitkin Lake Avenue -katua… Nykyään Finlandia-viikkoa ei enää järjestetä, vaan suomalaistapahtuma on typistynyt viikonlopun kestävään Midnight Sun -festivaaliin, jota järjestetään vuosittain Lake Worthissa sijaitsevassa Bryant parkissa. Tapahtumassa on paljon suomalaista ohjelmaa sekä kojuja, joissa myydään muun muassa karjalanpiirakoita, makkaraa ja lettuja… Suomalainen kahvila sijaitsee Ocean Avenuella. Sen valikoimista löytyy suomalaiseen makuun kaikkea muna-anjovisleivästä hillomunkkiin. ’Paikalliset suomalaiset kutsuvat kahvilaa parlamentiksi, sillä tuttu miesporukka istuu siellä päivittäin puhumassa asiat halki.”

Ameriikan raitti vuodelta 1990 on Lauri Törhösen elokuva Antti Tuurin romaanista. Törhösen elokuvassa veropakolaiset pakenevat Floridaan suomalaisten keskuuteen.

Lantana on kaupunki Palm Beachin piirikunnassa Floridan osavaltiossa Yhdysvalloissa. Se on 60 km pohjoiseen Fort Lauderdalesta ja 100 km pohjoiseen Miamista. Tämä kaupunki on osa Miamin suurkaupunkialuetta Etelä-Floridassa. Väkiluku on n. 13.000 ihmistä. Ensimmäiset uudisasukkaat saapuivat alueelle sen jälkeen, kun kongressi hyväksyi vuoden 1842 aseellisen miehityslain Seminole-sotien lopussa presidentti John Tylerin hallinnon aikana. M.B. Lymanin perhe on kaupungin perustamiseen suuri merkitys, koska Lyman saapui perheineen vuonna 1888 ja perusti vuoden sisällä useita yrityksiä, mukaan lukien sekatavaraliikkeen, Indian Trading Postin ja postitoimiston. Postipäällikkönä Lyman nimesi postikonttorin Lantana Pointiksi alueella runsaasti kasvaneiden villi Lantana-kasvien mukaan. Sana Point poistettiin myöhemmin. Yksi muista Lymanin yrityksistä oli Lantana Fish Company. 1900-luvun alussa osterien keräämisestä ja markkinoinnista tuli kaupungin johtava toimiala. Lantanan kaupunki perustettiin 20. heinäkuuta 1921. Toisen maailmansodan jälkeen Lantana, kuten muu Etelä-Florida, koki valtavan rakennusbuumin, joka jatkuu edelleen. Vuodesta 1950 lähtien kaupungissa toimi A. G. Holley -sairaala, joka oli viimeinen vanhoista valtion ylläpitämistä tuberkuloosipotilaiden parantolasta. Laitoksessa hoidettiin noin viittäkymmentä potilasta kerrallaan, niitä, joilla oli taudin vaikein muoto. Laitos purettiin marraskuussa 2014. Lantanassa on trooppinen ilmasto, tarkemmin sanottuna trooppinen sademetsä-ilmasto, sillä sen kuivin kuukausi (helmikuu) on keskimäärin 64,8 mm sadetta, mikä täyttää 60 mm:n vähimmäisstandardin kuivimman kuukauden aikana. Suuri osa vuodesta on lämmintä kuumaan Lantanassa, ja pakkaset ovat erittäin harvinaisia. Kuten Miamin pääkaupunkiseudulle on tyypillistä, Lantanassa on kaksi perusvuodenaikaa, leuto ja kuiva talvi (marraskuusta huhtikuuhun) sekä kuuma ja märkä kesä (toukokuusta lokakuuhun). Päivittäiset ukkoskuurot ovat yleisiä kuumana vuodenaikana, vaikka ne ovat lyhyitä. Lantanan kaupungissa on monia trooppisen kasvillisuuden lajikkeita, jotka voidaan nähdä sen kasveissa, puissa ja kukissa ympäri Etelä-Floridaa ja itse kaupunkia, mukaan lukien sen kaima, lantana-kukka.

Ilta-Sanomat 10.12.2017, jossa Johannes Kotkavirta kertoo mm., että Floridan Lantanassa sijaitsevan Palm Beach Bakery & Cafen terassille kerääntyy jo aamuyhdeksän jälkeen joukko suomalaisia, joista monet ovat juuri saapuneet Suomesta talvikauden viettoon. Kahvilan valikoimista löytyy korvapuustit, karjalanpiirakat ja lohileivät. Lake Worthissa työskentelevä kiinteistövälittäjä Sanna Eronimous kertoo, että Floridaan muuttaa muutkin kuin rikkaat suomalaiset. Tänne tulee tavallisia eläkeläisiä asuntokaupoille Suomesta, sillä pikkusummallakin voi löytää sopivan asunnon.

Lantanassa sijaitsee Finland house – Suomi talo

Tampa on kaupunki Yhdysvaltain Floridan osavaltion rannikolla. Kaupungin rajoja ovat Tampa Bayn pohjoisranta ja Old Tampa Bayn itäranta. Tampa on Tampa Bayn alueen suurin kaupunki ja Hillsborough Countyn pääkaupunki. Tampa on vuonna 2022 väkiluvultaan n. 400 000. Tampa perustettiin sotilaskeskukseksi 1800-luvulla, kun Fort Brooke perustettiin. Sikariteollisuuden toi kaupunkiin myös Vincente Martinez Ybor, jonka mukaan Ybor City on nimetty. Tampa liitettiin uudelleen kaupungiksi vuonna 1887 sisällissodan jälkeen. Tampan taloutta ohjaavat matkailu, terveydenhuolto, rahoitus, vakuutus, teknologia, rakentaminen ja meriteollisuus. Lahden satama on osavaltion suurin, ja sen taloudellinen vaikutus on yli 15 miljardia dollaria. 1800-luvun lopulta alkaen laittomat bolita-arpajaiset olivat erittäin suosittuja Tampan työväenluokkien keskuudessa, erityisesti Ybor Cityssä. 1920-luvun alussa tämän pienen operaation otti haltuunsa Charlie Wall. Bolita pystyi avoimesti menestymään vain paikallisille avainpoliitikoille ja lainvalvontaviranomaisille myönnettyjen takaiskujen ja lahjuksien ansiosta, ja monet olivat mukana. Bolita-arpajaisista saadut voitot ja kieltoajan bootlegging johtivat useiden järjestäytyneen rikollisuuden ryhmittymien kehittymiseen kaupungissa. Charlie Wall oli ensimmäinen suuri pomo, mutta erilaiset valtataistelut huipentuivat 1950-luvulla sisilialaisen mafioson Santo Trafficante vanhemman ja hänen ryhmänsä hallinnan lujittamiseen. Hänen kuoltuaan vuonna 1954 syöpään, hallinta siirtyi hänen pojalleen Santo Trafficante Jr.:lle, joka solmi liittoutumia perheiden kanssa New Yorkissa ja laajensi valtaansa koko Floridaan ja Batistan aikakauden Kuubaan. Rehottavan ja avoimen korruption aikakausi päättyi 1950-luvulla, kun Estes Kefauverin matkustavat järjestäytyneen rikollisuuden kuulemiset saapuivat kaupunkiin, ja niitä seurasi useiden paikallisten viranomaisten sensaatiomainen väärinkäytösoikeudenkäynti. Vaikka monia hallituksen ja väkijoukon pahimpia rikollisia ei syytetty, oikeudenkäynnit auttoivat lopettamaan laittomuuden tunteen, joka oli vallannut Tampassa vuosikymmeniä.

Rodney Howard-Brown ja hänen vaimonsa Adonica jotka ovat työskennelleet vuodesta 1987 alkaen Amerikassa. He perustivat Revival Ministries Internationalin (RMI:n) ja heillä seurakunta The River Church ja River Bible Isnstitute-raamattukoulu Tampassa. Rodney Howard-Brown on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan ”Pyhän Hengen virrassa, käytännön käsikirja Hengen lahjoista” RMI Finland ry. Kirjassa ”The Coming Revival” 1991 Rodney Howard-Brown kirjoittaa: ”Pyhä Henki vuodatetaan niin valtavan voimallisesti, ettei sellaista ole tällä planeetalla koettu koskaan aikaisemmin”. Rodney Morgan Howard-Browne on eteläafrikkalaissyntyinen amerikkalainen evankelista Tampa Bayn The River -seurakunnan pastori. River-seurakuntaa pidetään sekä helluntailaisena että karismaattisena seurakuntana, jota johtaa Howard-Browne.

Orlando on kaupunki Floridassa. Kaupungissa asuu noin 300 000 ihmistä. Orlandossa sijaitsee useita suuria teema- ja huvipuistoja. Näistä tunnetuin on Walt Disney World. Suurien teemapuistojen ja niiden ylläpitämän turismin lisäksi kaupunkia työllistävät teknologiateollisuus sekä maatalous, joka keskittyy erityisesti sitrushedelmiin. Orlando on Yhdysvaltojen suosituin turistikohde ja Yhdysvaltojen kansalaisten suurin turistikohde. Turistit ovat noin 90-prosenttisesti yhdysvaltalaisia. Nykyinen Orlandon kaupungin paikalle rakennettiin alun perin Yhdysvaltain intiaanisotien aikana vuonna 1838 linnake nimeltä Fort Gatlin. Vuoteen 1840 mennessä linnakkeen ympärille oli muodostunut kylä, joka sai oman postitoimistonsa 30. toukokuuta 1850. Kylän nimi oli aluksi Jernigan, mutta se vaihdettiin Orlandoksi vuonna 1856. Orlando sai virallisesti kaupungin aseman ja oman kunnallishallinnon vuonna 1875. Orlandon talous perustuu pitkälti teollisuuteen ja turismiin. Kaupungin alueen teollisuus tuottaa tärkeimpinä ilmailu- ja avaruusalan sekä tietokone- ja ohjelmistoalan teknologiaa. Orlandossa tuotetaan myös viihdettä, kuten elokuvia ja televisiotuotantoa. Kaupungin turismin pääkohteina ovat alueen useat suuret teemapuistot. Orlandon muita tunnettuja teemapuistoja ovat SeaWorld ja Universal Orlando Resort, johon kuuluu kaksi huvipuistoa: Islands Of Adventure ja Universal Studios Florida. The Holy Land Experience (HLE) oli kristillinen huvipuisto Orlandossa, Floridassa ja rekisteröity voittoa tavoittelematon yhtiö. HLE piti viikoittain jumalanpalveluksia ja raamattutunteja suurelle yleisölle. HLE:n teemapuisto loi uudelleen muinaisen Jerusalemin kaupungin arkkitehtuurin ja teemat 1. vuosisadan Juudeassa. Holy Land Experiencen omisti Trinity Broadcasting Network. Se suljettiin maaliskuussa 2020.

Universal Studios Floridassa on Yhdysvaltain suurin elokuva- ja televisiostudio sitten Hollywoodin. Universal Studios Florida on kooltaan 180 hehtaaria, joka sijaitsee n. 15 kilometriä Orlandosta. Universal Studios Floridassa nähdään, kuinka elokuvia ja televisio-ohjelmia tehdään. Yli kolmekymmentä kauppaa tarjoaa matkamuistoja ja muuta ostettavaa, jotka liittyvät elokuvien, televisio-ohjelmien ja piirrettyjen elokuvien maailmaan.
https://www.universalorlando.com/web/en/us/theme-parks/universal-studios-florida

Nathan Morris (s. 1979) on englantilainen evankelista, joka tunnetaan Bay of the Holy Spirit Revival -tapahtumasta tai Bay Revival -hengellisestä tapahtumasta, joka kiertää Yhdysvaltoja ja jota lähetetään kansainvälisesti televisiossa. Hän on myös Shake the Nations -järjestön perustaja, joka järjestää evankeliumin ristiretkiä ja tekee humanitaarista työtä kehitysmaissa. Bay Revival alkoi Mobilessa, Alabamassa, heinäkuussa 2010, kun Morris saarnasi Church of His Presence Daphnessa, Alabamassa, jota johti John Kilpatrick. Se pidettiin Mobile Convention Centerissä useiden kuukausien ajan. Bay Revival sai nimensä Mobile Baysta. Se sisältää Morrisin ja Kilpatrickin saarnaamisen. Maaliskuusta 2011 lähtien Bay Revival on kiertänyt useissa Yhdysvaltain kaupungeissa, kuten Orlandossa Floridassa jne.

Toufik Benedictus ”Benny” Hinn (s. 3. joulukuuta 1952) on israelilaissyntyinen amerikkalais-kanadalainen TV-evankelista, joka tunnetaan parhaiten säännöllisistä ”Ihmeristiretkistään”, joita pidetään yleensä stadioneilla suurissa kaupungeissa, jotka ovat lähetettiin myöhemmin maailmanlaajuisesti hänen televisio-ohjelmassaan This Is Your Day. Muuttuessaan Yhdysvaltoihin Hinn matkusti Orlandoon, Floridaan, missä hän perusti Orlando Christian Centerin vuonna 1983. Vuonna 1990 hän käynnisti myös uuden päivittäisen keskusteluohjelman nimeltä This. Is Your Day, joka esittää tähän päivään asti katkelmia ihmeistä Hinn’s Miracle Crusadesista. Vuonna 1999 hän erosi Orlandon kristillisestä keskuksesta siirtäen palvelutyönsä hallinnollisen päämajan Grapevineen, Texasin, Fort Worthin esikaupunkiin, samalla kun hän isännöi This Is Your Day -ohjelmaa televisiostudiosta Orange Countyssa, Kaliforniassa, missä hän nykyään asuu perheensä kanssa. Hänen entinen seurakuntansa nimettiin uudelleen Faith World Churchiksi Clint Brownin johdolla. Benny Hinn on useiden kristillisten kirjojen kirjoittaja. Hänen 30 minuutin tv-ohjelma This Is Your Day on yksi maailman katsotuimmista kristillisistä ohjelmista, ja se on nähty useissa kristillisissä televisioverkoissa, mukaan lukien Trinity Broadcasting Network, Daystar Television Network, Revelation TV, Grace TV, Vision TV, INSP Networks ja The God Channel. Hinn järjestää säännöllisesti ”Miracle Crusades” -herätyskokouksia, joita pidetään urheilustadioneilla suurimmissa kaupungeissa ympäri maailmaa. Kymmenet miljoonat osallistuvat hänen Pyhän Hengen ihmeristeilyihinsä joka vuosi. Hinn kertoo puhuneensa miljardille ihmiselle ristiretkiensä kautta, mukaan lukien ikimuistoiset ristiretket, joihin osallistui 7,3 miljoonaa ihmistä (kolmessa jumalanpalveluksessa) Intiassa. suurin parannuspalvelu kirjatun historian aikana.

Fort Lauderdale on kaupunki Browardin piirikunnassa Miamin suurkaupunkialueella Floridan osavaltiossa. Kaupunkia kutsutaan ”Amerikan Venetsiaksi” sen kanavajärjestelmän johdosta. Alueen ensimmäiset asukkaat olivat seminoli-intiaaneja, jotka saapuivat paikalle 1700-luvulla. Toisen seminolisodan aikana majuri William Lauderdale perusti nykyisen kaupungin paikalle New River -linnakkeen vuonna 1838. Vuonna 1893 nuori ohiolainen nimeltä Frank Stranahan rakensi alueelle talon josta tuli alueen kauppapaikka, postitoimisto ja pankki. Sen ympärille kasvoi asutusta, josta muodostettiin Fort Lauderdalen kaupunki vuonna 1911. Aluksi paikalla oli maatalousyhdyskunta, mutta se on sittemmin kasvanut matkailukaupungiksi.

Suosituimmat kohteet Fort Lauderdalessa

Las Olas Boulevard, jossa voi kävellen tutustuaksesi kaupungin parhaisiin ravintoloihin, baareihin ja putiikkeihin.
Fort Lauderdale Beach voi rentoutua valkoisella hiekkarannalla ja sukeltaa Atlantin valtamereen.
Riverwalkia kävellen, voi nauttia rauhallisesta kävelystä veden äärellä ja ihaile näkymiä Fort Lauderdalen keskustaan.
Hugh Taylor Birch State Park, jossa voi meloa, kalastaa ja viettää piknikiä puiston rauhallisessa luonnonympäristössä.
Museum of Discovery and Science voi tutustua interaktiivisiin näyttelyihin ja opi tieteestä ja teknologiasta.
Stranahan House voi tutustu Fort Lauderdalen perustajaperheen historialliseen kotiin ja tutustu kaupungin menneisyyteen.

Daytona Beach on n. 55 000 asukkaan kaupunki 290 kilometriä Lake Worthista ja on maailmankuulu moottoriurheilun keskus, joka rakennettiin 1959. Daytona Beach on kuuluisa 40 kilometriä pitkästä, valkoisesta hiekkarannasta. Nykyisin Daytona Beach kilpailee Fort Lauderdalen kanssa amerikkalaisten turistien suosituimmasta kevätkohteesta.

Pensacola on kaupunki Yhdysvaltain Floridassa. Virallisen arvion mukaan Pensacolan asukasmäärä on n. 53 000. Pensacolan maapinta-ala on 59 km² ja Ilmasto on subtrooppinen. Pensacola oli eurooppalaisten siirtolaisten ensimmäisiä asutuksia Yhdysvalloissa. Espanjalainen Juan Ponce de León saapui alueelle vuonna 1513. Pensacola kaupunki perustettiin vuonna 1559, mutta pysyvä asutus alkoi vuonna 1698, kun linnoitus Fort San Carlos valmistui. Kaupunki historiallisine keskustoineen, museoineen ja monine vuosittaisine tapahtumineen vetää turisteja runsaasti puoleensa. Nykyiselle Pensacolalle taloudellisesti hyvin merkittävän lisän tuo laivaston lentoasema, The Naval Air Station. The Naval Aviation Museumissa on yli viisikymmentä lentokonetta, vanha majakka, taitolentoryhmä, sekä lentokoneiden tukialus. Kaupunki nimettiin aluetta asuttaneen intiaaniheimon mukaan. Siihen viitattiin nimellä ”Panzacola” ensimmäistä kertaa 1686. Pensacolan kaupunki oli 1870-luvulla suomalaisten laivojen tärkein satamapaikka Yhdysvalloissa.

Sirpa Aho ”Viidakoista Finntowniin – Suomalaisella sisulla Floridan auringon alla” (Atrain & Noed 2024), josta lainaus sivulta 28: ”Keväällä 1901 johtokunta päätti lakkauttaa Pensacolan aseman. Kuuden toimintavuotensa aikana 1894-1901 Pensacolan suomalainen merimiesasema palveli yhteensä 10-15 tuhatta kävijää. Kirkollisen toiminnan lisäksi Merimieslähetys saavutti merimiesten luottamuksen auttaen monissa käytännön asioissa. Yksi palvelu oli palkkarahojen tallettaminen ja lähettäminen koti-Suomeen merimiehien perheille. Sataman vaaroihin kuuluivat hyväksikäyttäjät, ’runnarit’, jotka ottivat huostaansa satamaan saapuvan pahaa aavistamattoman merimiehen, kunnes onnettomalta merimieheltä oli viimeinenkin seteli ja kolikko puhdistettu, merimies juotettu humalaan, ja useimmiten pahoinpidelty pahasti. Runnareina toimi myös omia kansalaisia, kirjoitti Helin… Merimieskirkon palvelut, tapahtumat ja tilat aivan laiturin juurella ottivat vastaan laivoista tulevat merimiehet, tarjoten vaihtoehdon ajjanvietolle ja suojan sataman vaaroilta. Asema toimi suurelta osin lahjoitusten ja tukijoiden avulla.”

Pastori John Kilpatrick on johtanut jo useampaa herätystä, mm. Pensacolassa Floridassa, joka alkoi isänpäivänä, kun evankelista Steve Hill oli vieraana 1995. Brownsville Revival (tunnetaan myös nimellä Pensacola Outpouring) oli laajalti raportoitu kristillinen herätys helluntailiikkeessä, joka alkoi isänpäivänä 18. kesäkuuta 1995 Brownsville Assembly of Godissa Pensacolassa, Floridassa. Brownsvillen herätysliikkeelle, kuten muillekin kristillisille uskonnollisille herätyksille, ominaispiirteisiin kuuluivat seurakunnan jäsenten väärintekemisten katuminen ja Pyhän Hengen ilmentymisen innoittama kutsu pyhyyteen. Yli neljän miljoonan ihmisen kerrotaan osallistuneen herätyskokouksiin sen alusta vuodesta 1995 noin vuoteen 2000. Herätys alkoi jumalanpalveluksessa koetusta ”voimakkaasta tuulesta”, joka puhalsi kirkon läpi. Tämä kertomus levisi nopeasti helluntailaisyhteisöön. Herätystä käsiteltiin voimakkaasti tiedotusvälineissä kuitenkin, kuten sellaisissa julkaisuissa kuin Time, Newsweek, New York Times. Evankelista Steve Hill saarnasi viiden vuoden ajan, joka on minun kuudes serkku Geni.com mukaan.

Stephen Hill ”Herätyksen palo” (Aikamedia 2007), josta lainaus sivulta 29: ”Tätä kirjoittaessani olemme aloittamassa kolmatta vuotta sen merkittävän herätyksen keskellä, joka on käynnissä Pensacolassa Brownvillen helluntaiseurakunnissa Floridassa. Ne meistä, jotka ovat olleet osana tätä Jumalan valtavaa ihmettä, ovat rukoilleet herätystä koko uskonelämänsä ajan. Vain harva meistä kuitenkin odotti näkevänsä sen omin silmin. Isänpäivän vuodatuksena tunnetuksi tullut tapahtuma yllätti meidät kaikki.”

Nokia Mission järjestämän Herää! -tapahtuman jälkimmäinen tilaisuus on talitioitu kuunneltavaksi, jossa puhujana on ”Pensacolan herättäjä” Steve Hill. Paikka Pikkahalli, Tampere. https://raamattu365.fi/sermon/701

Lakeland, kaupunki Floridan keskiosassa Yhdysvalloissa 50 km Tampasta itään, jossa asuu n. 79 000 as. Sitrushedelmien tuotantoa ja jalostusta.

Key West on kaupunki ja samanniminen saari Floridan osavaltion Florida Keysin saaristossa. Key West on Florida Keysin läntisin paikka. Kaupungin asukasluku on n. 27 000. Ensimmäinen eurooppalainen vierailija Key Westissä oli Juan Ponce de León vuonna 1521. Key West tunnettiin pitkään nimellä Cayo Hueso, joka tarkoittaa luista saarta. Vuonna 1822 Yhdysvaltain laivaston kommodori Matthew Perry nostatti Yhdysvaltain lipun saarelle ja julisti saaren Yhdysvaltain omaisuudeksi. Ernest Hemingwaylla on kotimuseo Key Westissä, jossa hän kirjoitti teoksiaan vuosina 1931-1940 https://www.hemingwayhome.com/

Elokuva Myrskyvaroitus (Key Largo) on John Hustonin ohjaama rikoselokuva vuodelta 1948. Pääosia esittävät Humprey Bogart, Edward G. Robinson ja Lauren Bacalla, Claire Trevor. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Key Largon saarelle Floridan edustalla. Ulkona riehuu troppinen myrsky. Hotellissa roisto ottaa panttivankeja, mutta väsynyt sotaveteraani voisi pelastaa tilanteen

Tarinan lähtökohtana on ollut Maxwell Andersonin näytelmä Key Largo (1939) prologissa ja kahdessa näytöksessä. Näytelmä sijoittui Espanjan sisällissotaan ja reagoi totalitarianismin pahuuteen maailmassa. Päähenkilö, sisällissodan amerikkalainen veteraani nousee lopulta taistelemaan saavuttaen sovituksen. Richard Brooks ideoi käsikirjoitukseen perusmuutokset: toiminta siirrettiin toisen maailman sodan jälkeen, ja pahan edustajasta tehtiin gangsterikuningas. Itse asiassa Brooks ja Huston omaksuivat Andersonin näytelmästä vain osan raameista ja laativat lähes alkuperäisskenaarion omaa vuoropuhelua myöten. Andersonin shakespearinen moraalis-runollis-filosofinen lennokkuus hylättiin.

Matkakertomus 27.2 – 7.3.2024 Floridaan

Edellisen kerran vieraillessani Floridassa 11 vuotta sitten, niin ihmettelin Lake Worthilaisen isäntäperheen autokyydissä Miamin, Lake Worthin ja Orlandon maisemia, mutta nyt paneuduin syvällisemmin näkemääni ottamalla etukäteen selvää kohteesta enemmän. Tämä pariskunta on muuttanut jo takaisin Suomeen, koska kaikki on kallistunut nopeasti ja rikollisuus on lisääntynyt Floridan alueella. Miamin kansainväliseltä lentokentältä pääsee automaattijunalla Miamin lentokenttäterminaaliin, josta lähtee maksullinen Metrorail oranssi juna Dadeland Southiin ja josta välillä pysäkeiltä voi jäädä esim. Goverment Center asemalla pois ja siirtyä ilmaiseen Metromoveriin, jolla on kolme linjaa. Oransista Metrorailista voi vaihtaa myös vihreään Metrorailin linjaan, joka kulkee Palmenton ja Dadeland Southin väliä. Linja-autoja lähtee Miamin lentokenttäterminaalista myös, kuten bussi 150. Myös Tri-Rail (www.tri-rail.com) Miamin lentokentältä aina yli 100 km päähän Mangonia Parkkiin. Tri-Rail juna-asemilla on paikallisen linja-auton pysäkki, josta pääsee tavallisesti johonkin keskusterimaaliin ja siitä eteenpäin. Linja-autoissa on käytössä dollarin seteleiden ja kolikoiden maksuautomaatti. Eläkeläinen, kuten minäkin kuljin 1 dollarin setelillä. Miamissa oli lisäksi käytössä Esay Card, johon voi ladata matkarahaa. Yhdysvalloissa on käytössä palveluraha eli tippi, sillä suurin osa palvelualoilla työskentelevien palkasta muodostuu näistä palvelurahoista, mikä tarkoittaa 15-20% maksun päälle ravintoloissa, takseissa jne. Joissakin matkaoppaissa varoitetaan Miamin Hialeahin ja Opa-locka alueista, jossa kävin myös kävelyllä. Ihmettelinkin, kun kävelin Hialeah Marketin rautatieasemalle, kun siellä notkui paljon toimettomia erään talon seinään nojaillen, joillakin muovituolit tai tyynyjä istuimenaan. Tällä matkalla liikuin vain julkisilla kulkuvälineillä, kuten junilla, linja-autoilla ja muutaman kerran takseilla. Taksien saaminen on vaikeaa, sillä ne pitää tilata puhelimella tai sovelluksella. Monet kaupat ovat jossain kaukana keskustassa ostoskeskuksissa. Miamin alueella puhutaan enimmäkseen Espanjaa, sillä huomasin keskustellessani, etteivät kaikki paikalliset osaa vastata edes englannin kielellä, vaikka olisivatkin Miamin kaupungilla töissä. Downtown (keskusta) ja rannat ovat hienoja ja siistejä, mutta siitä esikaupunkialueella alkaa slummin näköiset alueet, joissa asuntojen ikkunat sekä ovet ovat kalteroituja ja teollisuusalueet, joissa näkyy paikoitellen hirveitä mökkirähjiä, mutta hienot autot pihoilla. Takapihoilla saattaa nähdä autonromuja. Joilla ei ole autoja joutuvat turvautumaan hitaasti, mutikittelevasti ja harvoin kulkevaan julkiseen liikenteeseen. Oletuksena on etenkin Floridassa, että kaikilla on lava-auto tai katumaasturi esim. Cadillac jne. Syrjemmällä esikaupunkialueilla jalkakäytävät ovat kapeita ja ne päättyvät yllättäen, joten joutuu tekemään pitkäkin kierroksen päästäkseen aiottuun kohteeseen perille. Tästä saa sellaisen kuvan, ettei ole ajateltu edes liikutaan jalan. Omakotitalon kokoisia kirkkoja ja seurakuntia, omakotitalo- ja slummialueella näin. Seurakunnilla näyttäisi täällä oolevan ongelmana, että pitäisi olla iso pysäköintialue, jotta seurakuntalaiset pääsevät kirkkoon. Kävin vielä Fort Laudardelessa tutustumassa keskustaan ja rantoihin, sikä Plantation nimiseen alueeseen, joka on n. 12 km päässä Fort Laudaerdalen keskustasta. Lake Worthissa oli suomalaisten Midnight Sun festivaalit jälleen kerran. Tapasin siellä pastori Markus Korhosen Kotikirkosta ja Lake Worthin kunniakonsulin Peter Mäkilän, sekä Suomitalon henkilöihin ja osallistuin lauantaipäivän ohjelmaan jne. Lentokone oli täynnä mennen tullen, jossa oli suomalaisia nuoria ja lapsiperheitä, jotka olivat menossa rantakohteisiin. Viimeiset kaksi päivää olin Miamin Bayfront Parkin lähettyvillä, josta näki Karibian ristelijöitä. Bayfront Park on 13 hehtaarin julkinen puisto Miamin keskustassa, Floridassa Biscayne Bayn rannalla. Puistossa on Kristoffer Kolumbuksen pronssinen patsas. Puiston rakentaminen aloitettiin vuonna 1924 Warren Henry Manningin suunnittelusuunnitelmien mukaisesti ja avattiin virallisesti maaliskuussa 1925. Bayfront Park rajoittuu pohjoisessa Bayside Marketplaceen ja FTX Arenaan, etelässä Chopin Plazaan, lännessä Biscayne Boulevardiin ja idässä Biscayne Bayhin. Bayfront Park isännöi monia suuria tapahtumia, kuten uudenvuoden ball drop, joulujuhlat, konsertteja, Bayfront Park Amphitheater, Tina Hills Pavilion sekä veneretkiä ympäri Biscayne Bayn. Miamin keskustasta käsin vierailin linja-autolla 8 Little Havannassa. Little Havana, joka on espanjaksi Pequeña Habana. Little Havana on Miamin kaupunginosa Floridan osavaltiossa Yhdysvalloissa. Little Havanna, jossa asuu monia kuubalaisia maanpakolaisia sekä monia Keski- ja Etelä-Amerikasta tulleita maahanmuuttajia, on nimetty Kuuban pääkaupungin ja suurimman kaupungin Havannan mukaan. Little Havanna tunnetaan festivaaleista, mukaan lukien Calle Ocho Festival, Viernes Culturales/Cultural Fridays, Three Kings Parade ja muut, on televisioitu miljoonille ihmisille joka vuosi eri mantereilla. Se tunnetaan myös maamerkeistään, kuten Calle Ochosta (SW 8th Street/Tamiami Trail) ja Walk of Famesta. Alun perin alemman keskiluokan eteläinen ja kukoistava juutalainen asuinalue 1930-luvulla. Little Havanna Havanna syntyi 1960-luvulla, kun kuubalaisten keskittyminen alueelle kasvoi voimakkaasti. Nykyään Little Havanna tarkoittaa naapurustoa, joka sijaitsee välittömästi Miamin keskustan länsipuolella ja ulottuu Miami-joesta länteen noin kahden ja puolen mailia.

Opinnäytetöitä:

Lehmuskallio Sandra ”Miami–kohdeoppaan kehitysprosessi CASE: EkiTravels” (Laurea Hotelli- ja ravintola-alan liikkeenjohto Opinnäytetyö, 2016)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/114206/lehmuskallio_sandra.pdf?sequence=1

Tea Holmberg ’”Keinutuoliarmeijan’ arkipäivä – Floridan amerikansuomalaiset eläkeläiset n.1950 – 1974” (Turun yliopisto, Pro gradu -tutkielma, 1995).

Minna Sepänmaa ”Uusi kulttuuri, tavat tutuiksi. Uuden kulttuurin haasteet sekä työskentelyyn perehtyminen Floridalaisessa päiväkodissa” (Opinnäytetyö Seinäjoen ammattikorkeakoulu 2012)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/42843/Sepanmaa_Minna.pfd.pdf;jsessionid=6E09AB1289168B48971369B8915E69B7?sequence=1

Mervi Sammalmaa ”Matkaoppaan työ Floridassa” (Opinnäytetyö Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu Matkailun koulutusohjelma Syyskuu 2010)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/21698/sammalmaa.mervi1.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kirjallisuutta ja lähteitä:

John Piron ”Florida matkailijan paratiisi” (Helsinki 1989)
Mike Wave ”Amerikkalainen unelma – Turkulaispojan tie amerikkalaiseen unelmaan” (IBMEDIA 2020)
Jaakko Romu ”Romu mutta maksettu” (Aikamedia 2009)
Juho Rud. Koskimies ”Amerikan matkalta” (WSOY 1925)
Kimmo Kääriäinen ”Matkassa maailmalla – Kirkon ulkomaalaistyö 1900-luvulla” (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 83, 2003)
Esko Salminen ”Suomen kuva Suuressa Lännessä – New Yorkin Uutiset 1906-1992” (Otava 1992)
Sirpa Aho ”Viidakoista Finntowniin – Suomalaisella sisulla Floridan auringon alla” (Atrain & Noed 2024)
Wikipedia
Seurakuntalainen.fi

Yhdysvaltojen historiaa

Paul Herrmannin kirjassa ”Suuntana tuntematon, Ensimmäisten löytöretkeilijöiden seikkailut” (K. J. Gummerus 1956) kerrotaan mm. irlantilaisesta Pyhästä Brandanuksesta, joka olisi kuullut Jumalan äänen kehottavan häntä lähtemään saarnaamaan Jumalan sanaa meren toiselle puolelle tuntemattomaan maahan jo 6. vuosisadalla ja käynyt Amerikassa Vinlandissa eli Viinimaassa. Kuvaus on ”Navigatio Saneti Brandani” kirjassa.

Gavin Menziesin kirjassa ”1421 kun Kiina löysi maailman” (Genimap 2005) kerrotaan kuinka kiinalaiset kävivät Amerikassa 70 vuotta ennen Kolumbusta ja olivat Australiassa 350 ennen Cookia jne. katso: http://www.1421.tv/

Erik Punainen (s. 950, k. 1003) oli Grönlannin ensimmäisiä skandinaavisen asutuksen perustajia. Hän sai lisänimensä punaisen partansa takia. Häntä kutsuttiin myös isänsä mukaan Erik Torvaldsson. Erik syntyi Norjassa ja perhe muutti Islantiin ja josta hän joutui muuttamaan Grönlantiin. Erikillä oli tytär ja neljä poikaa, eräs heistä oli Leif Eriksson. Leif Eriksson (s.970, k. 1020) josta Grönlantilaisten saaga kertoo, että vuonna 1000 Leif Eriksson purjehti kauaksi länteen ja kävi maassa jolle antoi nimet Markland ja Vinland, eli kävi Amerikassa.

Hjalmar R. Holand on vuonna 1946 tehnyt kirjan ”America 1355-64” viikinkien retkistä Amerikkaan.

Hans R. Wasastjernan kirjasta ”Minnesotan suomalaisten historia” (Minnesotan suomalais-amerikkalainen seura 1957) sivulta 69 lainaus: ”Valkoisen miehen saapumisen tarkka ajankohta peittyy historian hämärään. Syksyllä 1898 eräs lähellä Alexandriaa asuva ruotsalainen farmari Olof Ohman löysi puuta hakatessaan maasta suuren, litteän kiven juurien seasta. Hänen poikansa huomasi siinä kummallisia kaiverruksia. Kivi vietiin Ohmanin farmikotiin, missä nämä merkit puhdistettiin. Kaikkien hämmästykseksi löydettiin pitkä kirjoitus kiven toiselta, leveämmältä puolelta ja reunasta. Kivi on paikallista harmaata kiveä ja 31 tuuman pituinen, 16 tuuman levyinen ja 6 tuuman vahvuinen. Se painaa 202 paunaa, joten se nähtävästi on tuolla paikalla isommasta kivestä hakattu. Kivi vietiin Kensingtonin kauppalan ja asetettiin siellä näytteille paikallisen pankin ikkunaan. Näin sitä alettiin kutua ’Kensingtonin riimukirjoitukseksi’. Kivi herätti heti melkoista väittelyä: epäiltiin sen aitoutta. Kirjoitus saatiin täydellisesti käännetyksi vasta sitten, kun H. R. Holand, tunnettu norjalainen tiedemies ja historioitsija, kiinnostui siihen, sai kiven haltuunsa ja ryhtyi sen alkuperäisyyttä tutkimaan. Hänen käännöksensä on nyt hyväksytty sekä Amerikassa että ulkomailla ja on seuraava: ’8 goottia ja 22 norjalaista tutkimusmatkalla Vinlandista lännelle. Meillä oli leiri 2 kalliosaaren luona yhden päivän matkan päässä pohjoiseen tästä kivestä. Me olimme kalastamassa eräänä päivänä. Kun me tulimme kotiin, löysimme 10 miestä punaisena verestä ja kuolleina. Ave Maria, päästä meitä pahasta.’ Seuraavat kolme riviä ovat kiven reunassa: ’Kymmenen joukkomme miestä on meren rannalla katsomassa laivojamme. 14 päivän matka tältä saarelta. Vuonna 1362.’”

Helge Ingstad ”Ennen Kolumbusta – ensimmäisten Amerikan löytäjien jäljillä” (Kirjapaja 1967), josta lainaus: ”Tehtyäni v. 1953 tutkimusmatkan Grönlannin muinaispohjoismaisille seuduille sain asiasta toisen käsityksen. Kirjassani Landet under Leidarstjernen (1959) perustelin ajatusta, että Vinland sijaitsisi pohjoisessa, todennäköisesti Newfoundlandissa. Esitin samalla, että jos Pohjois-Amerikan rannikot tutkittaisiin järjestelmällisesti sekä mereltä että ilmasta, olisi mahdollista löytää joitakin jälkiä Vinlandin-kävijöistä. V. 1960 ryhdyin sellaiseen tutkimukseen, ja minulla oli onni myötä. Newfoundlandin pohjoiskärjestä, L’Anse aux Meadows -nimiseltä paikalta löysin vihdoin joukon syvälle hautautuneita rakennusten perustuksia. Järjestin sen jälkeen arkeologisia tutkimusmatkoja (1961-64), joihin osallistui tiedemiehiä viidestä eri maasta. Saatiin kaivetuksi esiin rakennusten perustuksia ja tehtiin joukko mielenkiintoisia löytöjä. Kyseisen aineiston pohjalta voidaan tuskin tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että perustukset ovat pohjoismaista alkuperää ja rakennettu noin v. 1000, toisin sanoen juuri siihen aikaan, jolloin Leif Eerikinpoika ja muut pohjoismaiset purjehtivat Vinlandiin – Pohjois-Amerikkaan… Iänmäärittelyt (C-14) on suorittanut Trondheimissa sijaitsevan Norjan teknillisen korkeakoulun fysiikan laitoksen radiologisen dateerauksen laboratorio… Kaksi viimeistä matkaa on suurimmaksi osaksi rahoittanut National Geographic Society, Washington D.C., mutta apua ovat antaneet myös Newfoundlandin hallitus ja New Hampshiren Early Sites Foundation.”

Heyerdahl, Thor (1914–2002), norjalainen kansa- ja eläintieteilijä, tutkimusmatkailija ja kirjailija. Heyerdahl johti useita purjehdusretkikuntia selvittääkseen mm. Etelä-Amerikan ja Polynesian sekä Vanhan ja Uuden maailman välisiä kulttuuri- ja asutusyhteyksiä (mm. balsalautalla Perusta Polynesiaan purjehtinut Kon-Tiki-retkikunta 1947, kaisla-alusta Marokosta Barbadokselle käyttänyt Ra-retkikunta 1970). Hän tutki myös mm. Pääsiäissaaren muinaiskulttuuria. Useita hänen teoksiaan on suomennettu.

Heyerdahlin teoksia: Lautalla yli Tyynenmeren, Aku-Aku, Ra-kaislaveneellä yli Atlantin ja Fatuhiva. Thor Heyerdahl toteaa kirjassaan ”Tigris. Matka kulttuurimme lähteille” Tammi 1979: ”Faaraoiden taiteilijat kuvasivat muinaisen Egyptin kaislaveneet niin yksityiskohtaisesti että pystyin kopioimaan aluksen peräsinjärjestelmää ja takilaa myöten, kun rakensin kaisla-alukset Ra I ja Ra II kokeillakseni niitä aavalla valtamerellä. Samanlaisia huolellisia yksityiskohtia ei ole Mesopotamian taiteessa, mutta kuninkaanpalatsissa Niinivessä British Museumiin tuodussa seinänkappaleessa on kuvaus Assyrian ja Babylonian kaislaveneitten välisestä taistelusta. Alukset ovat niin suuria, että assyrialaiset sotilaat seisovat perijonossa kannella valmistautuessaan nousemaan babylonialaisten alukseen ja tappamaan pakenevat miehet ja naiset ja heittämään sitten uhrit mereen kalojen ja rapujen ruuaksi. Nämä suuret korkokuvat osoittavat selväasti, että Kaksoivirran maan kaislaveneet oli rakennettu samalla tavoin kuin Niilin alukset.”

Kristoffer Kolumbus (Cristobal Colón) syntyi 7.2.1446 Genovassa. Tunnettu diplomaatti, filosofi ja tutkija Salvador de Madariaga selittää, että Colón oli juutalaista syntyperää, käännynnäinen. Heinäkuun loppupuolella vuonna 1492 Kolumbuksen johtama laivasto oli valmiina lähtöön Palos-satamasta. Vuonna 1493 Kolumbus palasi ensimmäiseltä matkaltaan ja kertoi löytäneensä lännestä Intiaan vievän meritien (Väli-Amerikan saaristosta käytetään nimitystä Länsi-Intia). Samana vuonna kuin Kolumbus löysi Amerikan, kaikki Espanjan juutalaiset karkotettiin maasta ja osa näistä maanpakoon ajetuista löysi uuden kotimaan Amerikasta. Espanjan kruunu julisti 1493 heti Kolumbuksen matkan jälkeen, että omistusoikeus länsi-intialaisiin alueisiin kuului Espanjan kuningas Ferdinandille ja hänen puolisolleen Kastilian Isabellalle, sillä he olivat hyväksyneet Cristoforo Colombon mielikuvitukselliset suunnitelmat, vaikka Portugalin hallitus oli hylännyt Kolumbuksen ehdotuksen. Pian Kolumbuksen matkojen (1492–1504) jälkeen alkoi Euroopasta muuttaa siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan, ensin espanjalaisia, sitten myös englantilaisia, hollantilaisia, ranskalaisia. Luis de Santangel, juutalainen jonka isoisä on pakotettu kääntymään kristityksi, lainaa 5 miljoonaa maravedia Kristoffer Kolumbukselle rahoittaakseen tämän merimatkan paikkaan, jonka nykyään tunnemme Amerikkana.

Toivo Rapeli ”Kuohuvassa Etelä-Amerikassa” (Kirjapaja 1974), josta lainaus sivulat 17: ”Kolumbuksen haaveena oli päästä Intiaan purjehtimalla maapallon ympäri länteen päin. Retkikunnan puuhaaminen oli vaikea tehtävä. Monien keskutelujen jälkeen Espanjan hallitsija Ferdinand II ja hänen puolisonsa Isabella suostuivat tekemään löytöretkeä koskevan sopimuksen vuonna 1492. Kolumbus aateloitiin ’suuramiraaliksi’ sekä mahdollisesti löytämiensä maiden varakuninkaaksi.Suurten vaikeuksien jälkeen Kolumbus sai kokoon miehistön laivoilleen; hänen oli pakko turvautua jopa vankeihin, joille luvattiin vapaus, jos he lähtisivät Kolumbuksen mukana. Kolumbus teki kaikkiaan neljä matkaa. Ensimmäisellä matkallaan 1492 hän purjehti Kanarian saarille ja sieltä suoraan länteen saapuen nykyisiin Bahamasaariin kuuluvalle saarelle, jolle hän antoi nimen San Salvador. Hän luuli tulleensa Intiaan ja nimitti alkuasukkaita intiaaneiksi. Toisella matkallaan 1493-1496 Kolumbuksella oli mukana kaikkiaan 17 alusta ja 1500 miestä sekä hevosia, lehmiä ja vuohia. Kolmannella matkallaan 1498-1500 hänellä oli kuusi laivaa. Laivoilla oli suuria vaikeuksia, suorastaan hätää. Kun sitten saari ilmestyi näkyviin, retkeläisten riemu oli rajaton. Se oli saari, jolla oli kolme korkeata vuorenhuippua. Sille annettiin nimi Trinidad, Kolminaisuus. Sen takaa näkyi merta ja meren toisella puolen jälleen maata. Maan ja saaren välisessä salmessa kävi voimakas virta ja vesi oli miltei suolatonta. Kolumbus päätteli – aivan oikein – että oltiin lähellä jonkin suuren joen suuta, hänen käsityksensä mukaan jossain Intian itärannikolla… Salmen toisella puolella oleva maa oli Etelä-Amerikan mannerta, Salmen vesi oli peräisin Orinoco-joesta. Kolumbuksen elämän viimeiset vuodet olivat tuskaisia. Hänen löytämällään saarella, Haitissa, oli sattunut levottomuuksia. Kolumbusta syytettiin niistä, hänet jopa vangittiin. Kuitenkin hän pääsi jälleen hallitsijaparin suosioon, lähti vielä neljännelle matkalle 1502, mutta monien seikkailujen ja onnettomuuksien jälkeen hän palasi takaisin Espanjaan 1504. Hän oli nyt tautien ja monien koettelemusten murtama mies. Hän ei saanut tunnustusta teoistaan. Kun hän kuoli 1506, useimmat olivat jo unohtaneet hänen suuret ansionsa Espanjan kaupan ja maailman tuntemuksen hyväksi. Vielä kuollessaankin Kolumbus uskoi, että hän oli käynyt Intiassa, Aasian itärannikolla. Asian todellinen laita selvisi kuitenkin pian. Intiaanit kertoivat suuresta merestä heidän maansa toisella laidalla. Espanjalainen Balboa seuralaisineen tunkeutui monien ja suurten vaikeuksien jälkeen Ison valtameren rannikolle 1513.”

Dominikaanisessa tasavallassa on kaupunki Ciudad Trujillo aiemmalta nimeltään Santo Domingo, joka on Amerikan vanhin kaupunki, sillä sen perusti 1496 Bartolomeo Kolumbus Kristoffer Kolumbuksen veli. Fernando Colón kirjoitti pitkän ajan kuluttua isänsä elämäkerran, joka julkaistiin 1541. Luis oli Kolumbuksen läheinen ystävä, ja koska hänellä on vaikutusvaltaa kuningas Ferdinandiin, hän taivuttelee myös kuninkaan tukemaan matkaa. Kolumbuksen tehtyä löytönsä Luis on ensimmäisten eurooppalaisten joukossa jotka kuulevat siitä, Kolumbuksen lähettämän henkilökohtaisen kirjeen kautta. Myöhemmin samana vuonna Luis myös auttaa juutalaisia rahoittamalla laivoja, jotka kuljettavat heidät pois Espanjasta karkotuksen jälkeen.

Amerikan manner on saanut nimensä italialaisen löytöretkeilijä Amerigo Vespuccin (s. 9.3.1454, k. 22.2.1512) mukaan, joka teki useita matkoja uuteen maailmaan 1400-luvun lopussa ja 1500 -luvun alkupuoliskolla. Amerigo Vespucci esitti ensimmäisenä olettamuksen, etteivät Atlantin valtameren länsipuolelta löydetyt maat kuuluneet Aasiaan. Hän oli sitä mieltä, että Brasilia oli uuden tuntemattoman maanosan itäistä rannikkoseutua. Saksalaisen humanistin Ringmannin ehdotti vuonna 1507, että uuden maanosan nimeksi valittaisiin Amerigo Vespuccin kunniaksi Amerikka.

Ennen Kolumbuksen Amerikan löytämistä ovat Viikingit jo ensimmäisen vuosituhannen vaihteessa käyneet Amerikassa. Ranskalaiset olivat Pohjois-Amerikan ensimmäisiä eurooppalaisia uudisasukkaita. 1500-luvulla ranskalainen merenkulkija Jacques Cartier (s. 31.12.1491, k. 1.9.1557 ranskalainen tutkimusmatkailija jota pidetään Kanadan löytäjänä) perusti Kanadan itärannikolle siirtokunnan. Missisippi-joen varsille olivat myös ranskalaiset siirtolaiset asettuneet asumaan. Yhdistääkseen Kanadan ja Louisianan ranskalaiset olivat ryhtyneet valloittamaan Missisipin ja Ohion jokialuetta. Sillä alueella matkusti ranskalaisia lähetyssaarnaajia ja tutkijoita. Ranskalaiset siirtolaiset ostivat intiaanien turkiksia ja tulivat intiaanien kanssa hyvin toimeen. Pitkin rantoja syntyi ranskalaisia linnoituksia.

Hernando de Soto vuosina 1539-43 saapui Tampa Bayhin mukanaan noin 700 miestä, 200 hevosta, sikalauma ja suuri määrä aseita ja muonavaroja. Hän eteni sisämaahan pohjoiseen halki nykyisen Georgian ja Etelä-Carolinan Tennesseehen ja siitä halki Alabaman Arkansasin ja lopulta Missisippin alajuoksulle Lousianaan. Tuonaikaiset kirjalliset kuvaukset Soton tutkimusretkestä antavat pintapuolisen kuvan tuon alueen alkuperäiskansoista. Pensacolan kaupunki Floridassa oli eurooppalaisten siirtolaisten ensimmäisiä asutuksia Yhdysvalloissa. Espanjalainen Juan Ponce de León saapui alueelle 1513. Kolme vuotta myöhemmin Don Drego Miruelosta tuli ensimmäinen Pensacolan lahden läpi purjehtinut. Kaupunki nimettiin aluetta asuttaneen intiaaniheimon mukaan, joka mainitaan ensimmäisen kerran 1686. Pensacolassa on asunut 1700-luvulta lähtien juutalaisia ja heillä on siellä kaksi synagogaa. Suomalaisia merimiehiä on jäänyt asumaan Pensacolaan 1900 -luvun alussa. Siellä on 1900-luvun alussa ollut Suomen merimieslähetysasema ja saarnamies.

James Truslow Adams ”Amerikan Eepos” (Kustannusosakeyhtiö Union 1947), jossa kerrotaan tekijän esi-isien toinen haara, joka tuli Espanjasta ja asettui asumaan Etelä-Amerikkaan vuonna 1558. Toinen haara, jolla oli sama nimi kuin hänellä, muutti Englannista Virginiaan vuonna 1658. Lainaus tästä kirjasta sivulta 16: ”Meksikon kaakkoisosassa ja Jukatanin niemimaalla oli asunut salaperäinen kansa, jota kutsumme maja-kansaksi. Tällä kansalla oli kivestä rakennettuja kaupunkeja, ja se tunsi kirjoitustaidon ja ajanlaskun. Voimme joltisestikin seurata sen historiaa aina vuoteen 418, ehkä kauemmaksikin, sen omien aikakirjojen perusteella. Jostakin syystä sen sivistys rappeutui, mutta asteekit kohosivat sivistykseen kauempana pohjoisessa Meksikon korkeammilla seuduilla, ja heidän sivistyksensä perustui näköjään maja-kansan sivistykseen. Täällä oli melkein uskomattoman taaja väestö, päinvastoin kuin metsästäjäkansan keskuudessa suurimmassa osassa Amerikkaa. Varhaiset kronikankirjoittajat ovat ilmoittaneet, että yhdessä ainoassa juhlatilaisuudessa voitiin uhrata kaksikymmentätuhattakin ihmishenkeä. Nämä intiaanit, jotka olivat rakentaneet niin tiheäväestöisen ja hyvin järjestetyn maanviljelysvaltion, olivat luultavasti vaeltaneet pohjoisesta vuoden 1000 paikkeilla ja joutuneet kosketuksiin varhaisemman maja-kansan kanssa. Heilläkin oli kirjoitusmenetelmänsä ja kalenterinsa, ja heiltä on jäänyt käsikirjoituksia luettavaksemme. Päinvastoin kuin pohjoiset heimot he olivat oppineet sulattamaan metalleja, ja vaikka heillä ei ollut rautaa, heidän kulta- ja jalokivikoristeittensa ja pukujensa loisto muistuttaa ’Tuhannen ja yhden yön’ tarinoita. Kuninkaan palatsi oli niin iso, että joku kertoo kulkeneensa eräiden sen osien läpi väsyksiin asti näkemättä sitä kuitenkaan kokonaan. Jalosukuisilla oli vankka kultapanssari sulkakoristeineen mekkonsa alla. Rikkaat käyttivät kalliista kivistä taitavasti veistettyjä, kultaan upotettuja koristeita. Erääseen hautaan oli kätketty omistajansa kanssa neljäsataakahdeksankymmentä unssia kultaa… Loistostaan ja suuresta yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta organisaatiostaan huolimatta tämä sivistys erosi vain vähän pohjoisesta sivistyksestä, ja sen uskonto oli kammottava julmuudessaan. Asteekkien erikoisjumala, Quetzalcoatl, parrakas ja vaaleaihoinen, joka oli opettanut heille kaiken, mitä he tiesivät taiteesta ja taideteollisuudesta, kuuluu kuitenkin vastustaneen ihmisuhreja. Kauan, kauan sitten, tarina kertoi, hän oli mennyt merten rannikolle, purjehtinut itään eikä häntä sen koommin ollut näkynyt. Mutta hän oli luvannut palata, ja häntä odotettiin jatkuvasti… Cortesin rakentamassa uudessa yhteiskunnassa intiaanit olivat kylläkin sosiaalisesti ja taloudellisesti alemmassa asemassa, mutta heillä oli tietyt oikeutensa yhteiskunnan jäseninä, ja espanjalaisten Meksikoon siirtämässä sivistyksessä oli intiaaneilla osansa ja elämisen mahdollisuutensa. Aviositein intiaanit sekaantuivat valkoihoisiin, mikä merkitsi paljon sekä intiaanien että valkoihoisten kannalta. Sadassa vuodessa ensimmäisen espanjalaisen saapumisesta intiaanien asema oli muuttunut tavattomasti. Heille oli opetettu katolista uskontoa, ja vaikka kumpikaan rotu ei sitä kovinkaan hyvin ymmärtänyt, vanhan uskonnon veriuhrit olivat kuitenkin jääneet menneisyyteen. Juhlatilaisuuksissa ei enää teurastettu joukoittain ihmisiä julmistuneen jumalan lepyttämiseksi. Uusi sivistys oli kehittynyt hämmästyttävän nopeasti, sivistys, johon intiaanit saivat osallistua, vaikka heidän asemansa olikin melko riistonalainen ja onneton. Vuonna 1574 Amerikassa oli noin kaksisataa espanjalaista kaupunkia, asukkaina satakuusikymmentätuhatta espanjalaista, enimmäkseen miehiä. Intiaanikyliin oli järjestetty kouluja, ja jo vuonna 1522 perustettiin Mexicon kaupunkiin koulu, jossa kävi tuhat intiaanipoikaa oppimassa käsiteollisuutta ja tavallisia lukuaineita. Kolmetoista vuotta myöhemmin perustettiin ensimmäinen korkeampi oppilaitos uuteen maailmaan erikoisesti saman kaupungin alkuasukkaita varten. Intiaanityttöjä varten järjestettiin myös oppilaitos. Meksikon yliopisto perustettiin 1551…”

Asteekit, atsteekit, intiaanikansa Meksikon eteläisellä ylängöllä nykyään Méxicon kaupungin tienoilla. Pohjoisesta 1100-luvulla tulleet asteekit omaksuivat muinaisten tolteekkien kulttuurin ja loivat 1300- ja 1400-luvulla kulttuuriltaan kehittyneen valtakunnan, joka ulottui Meksikonlahdesta Tyyneenmereen. Sen pääkaupunki, Texcocojärven saarille rakennettu Tenochtitlán, oli nykyään Méxicon paikalla. Asteekkien valtakunta kehittyi monarkiaksi, vaikka hallitsija muodollisesti valittiinkin. Muutoin valtio oli hyvin virkavaltainen. Kuninkaan suuri valta perustui osittain hänen asemaansa uskonnollisena johtajana. Vaikutusvaltainen oli myös neljän miehen neuvosto.

Käytössä oli yleinen asevelvollisuus, joskin armeijan ytimen muodostivat koulutetut ammattisotilaat. Asteekit alistivatkin 1400-luvulla naapurikansat veronalaisuuteensa. Asteekkien pääelinkeinona oli maissinviljely. He olivat rakentajia ja käsityöläisiä; kulta, hopea, kupari, tina ja lyijy tunnettiin. Säilyneet, yleensä uskontoon liittyvät taideteokset ovat korkeatasoisia. Asteekeilla oli käytössä eräänlainen kuvakirjoitus ja jokseenkin tarkka ajanlasku. Uskonto oli monijumalainen. Temppelit rakennettiin korkeiden pyramidien huipulle. Asteekit tunnetaan ihmisuhreistaan, he saattoivat jumaliaan lepyttääkseen uhrata tuhansia ihmisiä porrastemppeleissään. Arvokkaammat uhrit koristeltiin kukkasin. Kun uhrattava ehti porraspyramidin huipulle hänet kaadettiin alttarille. Uhrattavilta kiskottiin sydän irti laavalasisesta tehdyn veitsen avulla.

Kun espanjalainen löytöretkeilijät saapuivat Tenochtitlániin 1519, oli kuninkaana Montezuma II, jonka loistavia aarteita, upeaa hovia ja viehättäviä puutarhoja löytöretkeilijät ylistivät. Hernando Cortésin johtamina Espanjan kuningas Kaarle I:n nimessä ja naapurikansojen tuella espanjalaiset 1521 kukistivat asteekit. Cortés, Hernando, (1485-1547), espanjalainen löytöretkeilijä, Meksikon valloittaja Cortés osallistui vuodesta 1504 Länsi-Intian retkiin. Vuonna 1519 hän lähti Amerikan mantereelle, perusti Vera Cruzin kaupungin, valloitti asteekkien pääkaupungin Tenochtitlánin ja vangitsi näiden kuninkaan Montezuman. Hänet nimitettiin Uuden-Espanjan kuvernööriksi 1522, mutta hän palasi 1540 kotimaahan jouduttuaan epäsuosioon. Cortés oli äitinsä puolelta sukua inkavaltakunnan kukistaneen löytöretkeilijä Francisco Pizarron serkku. Meksiko Méxicat joita kutsuttiin myös asteekeiksi. Meksikolaiset olivat kiinnostuneita itsestään ja historiastaan.

Tämän johdosta syntyi runsaasti historiallisia, myyttisiä tai kuvailevia kirjoituksia sekä uskonnollisten menojen ohjeita ja ennustuksia kirjoitettuna sekä kuvin että foneettisin merkein. Atsteekkien valtakunnassa käräjöitiin hanakasti ja merkittiin kaikki kiistat ja riidat asiakirjoihin joiden selvittelyyn käytettiin karttoja ja sukutauluja. Vanhoja kuvakirjoituksia on siirretty latinalaiseen kirjainasuun, joko intiaanien kielellä tai espanjaksi käännettyinä. Näin tallennettiin kronikoita, mm. Cuauhtitánin vuosikirjat, Chimlpahin Quauhtlehuanitzinin, Tezozomocin ja Ixtlilxochitlin historialliset tekstit. Espanjalaiset ovat itsekkin laatineet tärkeitä asiakirjoja. Isä Bernardino de Sahagún, saapui Meksikoon vuonna 1529. Hän opetteli nahuatlin kielen, kirjoitti sitä intiaanien sanelun mukaan. Näin hän loi kirjallisen muistomerkin ”Uuden Espanjan yleisen historian”.

Alueesta muodostettiin Uuden-Espanjan varakuningaskunta 1535. Intiaanien asema kurjistui heidän jouduttuaan pakkotyöhön kaivoksiin ja suurtiloille. Lähetystyötä harjoittaneesta roomalaiskatolisesta kirkosta tuli merkittävä poliittinen ja taloudellinen tekijä. Ristiriita siirtolaisten ja Espanjasta tulleiden virkamiesten välillä johti 1810-21 vapaussotaan, joka päättyi Meksikon itsenäistymiseen. Kenraali Agustín de Iturbido huudatti itsensä keisariksi 1822, mutta luopui vallasta jo 1823. Kiista Texasin omistuksesta johti sotaan Yhdysvaltojen kanssa. Meksikon hävittyä sen oli 1848 luovutettava Texasin lisäksi Pohjois-Kalifornia, New Mexico ja osa Arizonasta. Vuonna 1858 presidentiksi tulleen sapoteekki-intiaanin Benito Juárezin uudistuspolitiikka johti sisällissotaan 1858–60, mikä antoi ranskalaisille syyn sekaantua maan asioihin. Nämä nostivat 1864 Meksikon keisariksi Itävallan arkkiherttuan Maksimilianin, mutta 1867 hänet syöstiin vallasta ja Juárez palasi presidentiksi vuoteen 1872 asti.

Amerikan Yhdysvallat

Kuningatar Elisabet vuonna 1578 antoi sir Humphrey Gilbertille valtakirjan asuttaa ja ottaa haltuunsa kaikki kaukaiset ja pakanalliset maat, jotka eivät ole minkään kristityn ruhtinaan varsinaisessa omistuksessa. Gilbertin velipuoli Raleigh vasta toteutti tämän, sillä neitseellisen kuningattaren kunniaksi (neitsyt latinaksi on virgo) nimettiin Pohjois-Amerikan itäinen rannikkoalue Virginiaksi. Kuningas Jaakko I:n (1603-25) antoi luvan kuuliaisille alamaisille johtaa ja hoitaa kahta eri siirtokuntaa Pohjois-Amerikassa. Tämän seurauksena muodostui Lontoon toinen Plymouthin kauppakomppania. Kuningas Jaakon tarkoituksena oli varmistua etteivät loukkaa Floridan espanjalaisasutusta. Toukokuussa 1607 Lontoon kauppakompanijan rahoittamana ja lähettämänä saapui siirtolaisia Chesapeakin lahteen ja siitä nousivat jokea, jolle annettiin nimi James River ja perustivat Amerikan mantereelle ensimmäisen pysyvän englantilaisen asutuksen, Jamestownin. Kuvernööriksi nimitettiin lordi de la Waren.

Englantilaiset perustivat ensimmäisen siirtokuntansa Virginiaan 1585 ja uudelleen 1607 ja aloittivat laajamittaisen siirtolaisuuden 1620, kun ”pyhiinvaeltajaisät” saapuivat Mayflower-laivalla Massachusettsiin. Espanjalaiset olivat ottaneet haltuunsa alueita Floridasta jo vuodesta 1513 alkaen, hollantilaiset perustivat Uusien-Alankomaiden siirtokunnan nykyisen New Yorkin paikalle 1624 ja ruotsalaiset Uuden-Ruotsin Delawarejoen varrelle 1638. Hollantilaiset valtasivat Uuden-Ruotsin 1655, mutta menettivät sen 1664 englantilaisille, jotka ottivat haltuunsa myös Uudet-Alankomaat 1674.

James Truslow Adams ”Amerikan Eepos” (Kustannusosakeyhtiö Union 1947), josta lainaus: ”Vuonna 1584 Richard Haklyut vaati kirjoituksissaan, että Englannin oli perustettava siirtokuntia muutamiin Amerikan osiin ja linnoitettava ne ja ryöstettävä Espanjan kultalaivat, ’sillä silloin epäilemättä Espanjan maailmanmahti sortuisi ja Espanjan kuningas jäisi yhtä paljaaksi kuin Aisopoksen ylpeä varis, ja paavin valta kärsisi suurempia vaurioita kuin milloinkaan ennen… Espanjan laivaston Armadan tappio ja Espanjan vallan heikentyminen, joka oli siitä seurauksena, merkitsi, että Espanjan valta Amerikassa käytännöllisesti katsoen rajoitettiin Meksikon pohjoisrajaan ja että se ei milloinkaan pääsisi leviämään pohjoiseen suurelle mantereelle, mihin myös oli pyritty… Englantilaiset tuskin tunsivat Espanjan valtaa Amerikassa ja sitä kulttuuria, jota he siellä niin loistavasti edustivat, eivätkä siitä paljon välittäneetkään – sen enemmän kuin heidän amerikkalaiset jälkeläisensäkään kolmen vuosisadan aikana. Heidän silmissään Espanja ja sen imperiumi oli pelkästään vihollinen ja mahdollinen saalis kateutensa, tietämättömyytensä, vihansa ja uskonkiihkonsa ansiota… Vuonna 1607 tehtiin uusi yritys siirtokunnan perustamiseksi Jamestowniin Virginiaan, kolmenkymmenen mailin päähän joen suusta, jotta espanjalaiset eivät olisi päässeet yllättämään… Kuinka epävarma tilanne kuitenkin oli, käy ilmi siitä tosiseikasta, että vaikka kolmetuhatta uutta siirtolaista saapui vuosien 1619 ja 1622 välillä, jälkimmäisen vuoden lopulla oli vain noin tuhtatkaksisataa jäljellä, vanhoja ja uusia, ja näistä intiaanit pian tappoivat nelisen sataa. Taudit ja vastoinkäymiset vaativat peloittavan veronsa, mutta kamppailevan siirtokunnan onnistui kuitenkin pysyä hengissä. Englantilaisia oli asettunut Amerikan mantereelle. Itsehallinto oli myös saatu… Lisää siirtolaisia tuli. Toiset asettuivat Massachusettesin lahden rantamille. Pieni kalastajasiirtokunta perustettiin Cape Anniin. Kuningas itse oli luvannut virginialaisille, että he saisivat laatia omat lakinsa, mutta pohjoisen siirtokuntalaisilla ei ollut mukanaan asiapapereita eikä omistuskirjoja. Pyhiinvaeltajat olivat jo Mayflowerissa joutuneet ajattelemaan sitä uutta tilannetta, että oltiin kaikkien lakien ulkopuolella, sillä sekalaisessa seurakunnassa oli joitakin levottomia aineksia. Ketään ei ollut asetettu hallitsemaan heitä. Jonkinlaista hallintoa kuitenkin tarvittiin. Oli siis selvää, että heidän piti hallita itse itseään. Tilanteen yksinkertainen logiikka pakotti heidät laatimaan sopimuksen, jonka kaikki allekirjoittivat ja jossa he suostuivat ’alistumaan sellaiseen hallintoon ja tyytymään sellaisiin kuvernööreihin, jollaisia he yhteisestä sopimuksesta valitsisivat’. Logiikka ja asiakirja olivat yksinkertaiset, mutta päätös oli erikoisen englantilainen ja aikaa voittaen siitä tuli luonteenomainen myös amerikkalaisille. Allekirjoittajilla ei ollut aikomusta luoda ’demokratiaa’ tai muuta mitään maailman hallitustapaa. He yksinkertaisesti välttivät mahdollisen anarkian ja rautaisen diktaattorin vaaran suostumalla alistumaan yhteisesti ilmaisemaansa tahtoon… Pyhiinvaeltajat olivat aina seisoneet omilla jaloillaan, ja suurista vastuksista ja pienistä voitoista huolimatta he olivat myös kestäneet taistelussa. Nämä esimerkit samoin kuin Englannin olosuhteet saivat nyt aikaan suuren muuttoliikkeen Amerikkaan… Oli tyypillisesti englantilaista, että siirtolaiset menivät meren yli saadakseen vapauden itselleen… Ranska oli voimakas ja kunnianhimoinen. Siinä paloi kiihko levittää kristinuskoa alkuasukkaiden keskuuteen turkisten vastineeksi. Vuonna 1608 se perusti Quebecin linnoitetun aseman. Sieltä käsin kulki kymmenien vuosien aikana lähetyssaarnaajia, turkiskauppiaita ja pelottomia tutkimusmatkailijoita lännen ja lounaan erämaihin… Väsymättömät jesuiitat olivat perustaneet moniin paikkoihin lähetysasemia ja messusivat nyt villeille kuulijoilleen siellä täällä vesireittien ja intiaaniteiden varsilla, sillä ranskalaiset olivat kulkeneet alkuasukkaiden vuosisatoja sitten viitoittamia teitä. Ranskalaiset ja intiaanit veljestyivät ja ymmärsivät tosiaan… Mutta espanjalaisetkaan eivät olleet joutilaina. Vuonna 1608 he perustivat Uuteen Meksikoon Santa Fe’n, joka on niin ollen Plymouthia kaksitoista vuotta vanhempi… Ranskalaisten kilpailun torjumiseksi sijoitettiin lähetysasemia myös Texasiin, minne San Antonio perustettiin 1/18. Oli myös katsottu tarpeelliseksi perustaa siirtokuntia Kaliforniaan, kun Englannin merirosvot ryöstivät espanjalaisia laivoja rannikolla. Vuonna 1697 uskottiin koko Kalifornia siirtolaissuunnitelma Espanjan jesuiittain toimeksi, jotka perustivat useita lähetysasemia etelään… On kuultu paljon ’keskiväylän’ kauhuista, joita neekeriorjat joutuivat kokemaan, sitten kun heitä oli Afrikassa otettu kiinni ja ajettu laivoihin meren yli kuljetettavaksi. Mutta skotlantilaiset ja saksalaiset eivät matkustaneet paljoakaan paremmin. Matkalla ruoka oli usein niin määrä ja matoista, ettei sitä voinut syödä. Jos tyven ilma sattui viivyttämään laivan kulkua, oli aina nälkä- tai janokuolema uhkaamassa. Monesti tapeltiin rotan raadoista ja ainakin kerran tiedotettiin virallisesti, että oli syöty kuusi ihmisen ruumista ja leikattiin juuri seitsemättä, kun näköpiiriin tuli toinen laiva, josta saatiin hiukan ruokaa. Terveydenhoitoa ei ollut järjestetty juuri millään tavalla. Jouduttiin elämään uskomattomassa liassa ja syöpäläisten vallassa. Eräässä siirtolaislaivassa kuoli kolmesataaviisikymmentä matkustajaa neljästäsadasta… Siirtolaisten maksettavaksi asetettiin odottamatta maksuja ja niin suuria, että kun he saapuivat maahan ja eloon jääneet joutuivat vastaamaan kuolleiden matkustuskustannuksista, heidän oli usein pakko myydä itsensä orjiksi. Perheitä hajotettiin ja niiden jäseniä myytiin useille väliaikaisille omistajille, ikäänkuin he olisivat olleet neekeriorjia.”

Vuonna 1619 Virginiaan saapui ensimmäinen laivalastillinen mustia orjia, mikä loi pohjan etelävaltioiden tulevalle taloudelle. Vuonna 1620 saapuivat pyhiinvaeltaja-isät Mayflower laivalla. He olivat saaneet Lontoon kauppakomppanialta lupakirjan perustaakseen siirtokunnan Virginiaan, mutta sen sijaan he saapuivatkin Cape Codiin, jonka tienoot oli määrätty Plymouthin kauppakomppanialle. Pyhiinvaeltaja-isien tarkoituksena oli löytää paikka jossa voisivat elää rauhassa irti Euroopan poliittisesta ja uskonnollisesta tyranniasta. Nämä Puritaanisiirtolaiset sulautuivat vuonna 1691 lähellä sijaitsevaan Massachusetts Bayn siirtokuntaan, joka oli perustettu vuonna 1630 kuningas Kaarle I:n lupakirjan nojalla.

Anu Leena Kimanen on tehnyt Pro gradu -tutkielman ”Uskon yhdistämät, Englantilaisten puritaanien uskonnollinen yhteisö ennen sisällissotaa” vuonna 1999.

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/19570/uskonyhd.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Roger Williams (1603-1683) lähti Englannista Pohjois-Amerikkaan 1630 anglikaanisen kirkon suvaitsemattomuuden johdosta. Hän perusti 1636 uudisasutuksen Providenceen, josta Rhode Islandin ohella tuli kotipaikka täydelliselle uskonnonvapaudelle. Kirkon ja valtion erottaminen oli hänelle sydämenasia. Roger Williams vastusti, että intiaaneilta otettiin maata. Ensimmäisen yksityislupakirjan siirtokunnan perustamiseen antoi Kaarle I vuonna 1632 katoliselle lordi Baltimorelle, joka perusti Marylandin siirtokunnan vainotuille katolisille turvapaikaksi. Vuonna 1663 Kaarle II:n antoi kahdeksalle aatelismiehelle yksityisoikeuden perustaa Pohjois- ja Etelä-Carolinan siirtokunnat Marylandin eteläpuolelle.

William Penn (1644-1718) perusti Kaarle II:lta vuonna 1681 saamansa lupakirjalla Pennsylvanian siirtokunnan vuonna 1682 joka kuului Delawaren alueeseen. Willian Penn oli kveekari ja menestyvin kaikista yksityissiirtokuntien perustajista. William Penn istui useita kertoja vangittuna Lontoossa syytettynä lahkolaistoiminnasta. Towernissa hän kirjoitti kuuluisan työnsä No cross, no crown (ilman ristiä, ei kruunua), jossa hän puolusti kveekarien oppeja ja tapoja sekä hyökkäsi papiston huonoa käytöstä vastaan. Valtion kveekareihin kohdistama vaino herätti ajatuksen, että Amerikkaan tehtäisiin yhteiskunta, jonka perustana on periaate kaikkien kristillisten tunnusten täydellisestä suvaitsevaisuudesta. Vuonna 1712 Delaware erosi Pennsylvaniasta. James Oglethorpe vuonna 1733 perusti Georgian Savannah-virran rannikolle. Vuonna 1664 Englanti ja Hollanti joutuivat toiseen Hollannin sotaan, niin Kaarle II:n antoi veljelleen Yorkin herttualle oikeuden Connecticutin ja Delawaren väliseen maahan. Retkikunta lähti ja saavuttuaan Hudsonin suulle vaati Uutta Amsterdamia antautumaan. Näin Uusien Alankomaiden siirtokunta joutui englantilaisille ilman sotaa.

Pappi, lähetyssaarnaaja ja intiaanien apostoli John Eliot s. 1604, Englannissa ja siirtyi Amerikkaan 1631. Kuoli 1690 Roxburyssä USA:ssa. Oli pappina Roxburyssä Bostonista etelään ja hänellä oli rakkaus intiaanien evankelioimiseen. Julkaisi intiaanien kielellä katekismuksen, Vanhan ja Uuden testamentin. Perusti intiaaneille kouluja. Englantilaiset ja skotlantilaiset papit vuonna 1644 pyysivät Englannin parlamenttia antamaan kannatusta lähetyssaarnaajien lähettämiseksi intiaanien keskuuteen. Mutta vasta kertomukset Eliotin työstä herättivät niin paljon harrastusta tähän asiaan, että jotain voitiin saada toimeen. Heräävä lähetysmieli sai tukea siitä mielipiteestä, joka oli monella jumaluusoppineella, että intiaanit olivat Israelin kymmenen vankeuteen viedyn sukukunnan jälkeläisiä. Lähde: Henry Ussing ”Evankeliumin voittokulku kautta maailman” Gummerus 1905.

John Eliotista oli tullut puritaani Englannissa. Puritaanit (on latinaa), englanniksi reformoituja, jotka 1560-luvulta lähtien pyrkivät puhdistamaan anglikaanisen kirkon katolisuuden jäänteistä ja edustivat ankaraa, lainomaista raamatullisuutta. Tasavallan aikana 1649–60 puritaanit saattoivat toteuttaa joukon tavoitteitaan, mutta restauraatio 1660 merkitsi uutta vainoa, joka päättyi vasta 1689. Vainottuina monet heistä muuttivat Amerikkaan. Puritanismilla on ollut syvällinen vaikutus Ison-Britannian ja Yhdysvaltain henkiseen ja yhteiskunnalliseen elämään.

Martin Schlunk ”Kristillisen lähetystyön historia” (Suomen Lähetysseura 1973), josta lainaus sivulta 115: ”Vuonna 1620 purjealus Mayflower laski ankkurin Amerikan rannikolla ja siitä nousi maihin ryhmä puritaaneja, joista on käytetty nimitystä ’pyhiinvaeltajaisät’. Tapaus tuli aloittamaan uuden tärkeän kauden siirtomaahistoriassa. Ensimmäinen siirtolaisjoukko koetti pitää yllä hyviä suhteita intiaaneihin, mutta mitään varsinaista lähetysyötä se ei tehnyt. Siirtolaisia tuli lisää, ja kun intiaanit osoittautuivat julmiksi ja epäluotettaviksi, sai alkunsa säälimätön hävityssota; sanonnaksi tuli: ’Kuollut intiaani on hyvä intiaani’. Sodalla tuli olemaan uskonnollistakin väriä. Uusi Englanti, niin kuin aluetta ruvettiin nimittämään, oli puritaaneille Kanaanin maa, ja taistelu intiaaneja vastaan oli pyhää sotaa. Tätä synkkää taustaa vasten näkyy kirkkaana hahmona ensimmäinen suuri evankelinen lähetyssaarnaaja, pastori, John Eliot. John Eliot syntyi Englannissa 1604. Hän sai kunnollisen teologisen koulutuksen Cambridgen yliopistossa, toimi puritaanisen Thomas Hookerin koulussa opettajana ja koki totisen kääntymisen uuteen elämään. Vuonna 1631 hän muutti Amerikkaan ja tuli pian Roxburyn seurakunnan papiksi Massachusettsiin. Lokakuussa 1646 hän lähti kolmen ystävän kanssa julistamaan evankeliumia intiaaneille Charles-joen vesiputousten äärelle; sen tuli tapahtua heidän omissa majoissaan ja heidän omalla kielellään, jonka hän oli oppinut. Saarnassaan Eliot liittyi tekstiin Hes 37:9-10, jossa puhutaan kuolleitten luitten virkoamisesta eloon – ensimmäinen evankelinen lähetyssaarna, josta meille on säilynyt tieto… Eliotilla oli muutamia edelläkävijöitä, joille tämä lupaus oli antanut aiheen käydä käännyttämään intiaaneja. Heistä on mainittava Roger Williams ja Thomas Mayhew. Viimeksi mainitusta tuli kantaisä suvulle, joka sitten viidessä polvessa palveli lähetystyössä… Aluksi Eliot harjoitti intiaanilähetystä pappistehtäviensä ohella. Miten hän siinä pystyi ei vain oppimaan hyvin vaikean kielen, vaan myös panemaan alulle kristillisen kirjallisuuden, jää tavallaan ihmeeksi; Uusi testamentti valmistui painosta 1661, Vanha testamentti 1663. Suurin ihme oli, että hänen työnsä tuotti kauniita tuloksia. Jo vuonna 1650 syntyi ensimmäinen kristillinen intiaanisiirtokunta Netick. 25 vuoden kuluttua intiaanikyliä oli 14 ja niissä 1100 asukasta Eliotin johdon alaisina, ja enemmän kuin kaksinkertainen määrä oli samoin voitettu kristinuskolle muilla paikkakunnilla. Eliotin siirtokunnissa on annettu seuraava kuvaus: ’Lakeja, jotka kielsivät poppamiesten toiminnan, moniavioisuuden, sapatin häpäisemisen ja juoppouden, sovellettiin käytäntöön ankarasti. Intiaanit tottuivat maanviljelykseen ja karjanhoitoon, metsätöihin ja säädyllisen elämäntavan muotoihin. Monet oppivat luku- ja kirjoitustaidon enimmäkseen intiaani-opettajilta. Julkisten laitosten ylläpitämiseksi otettiin käytäntöön kymmenykset, satoa korjattaessa ja puitaessa osa pantiin kohta erilleen ja varastoitiin jokaisessa kylässä Jumalan omaisuutena… Jumalan valtakunnan historian suuria salaisuuksia on, että 25 vuoden kuluttua hirvittävä intiaanisota tuhosi vaivalloisen työn tulokset lähes kokonaan… Kulkipa hän 86 vuotiaanakin rakkaitten intiaaniensa perässä. Toukokuun 26. päivänä 1690 John Eliot vaipui työteliään elämän jälkeen rauhallisena viimeiseen uneen pappilassaan Roxburyssä… Ensimmäinen pysyvä hedelmä, minkä Eliotin työ kantoi, oli seuran perustaminen vuonna 1649 evankeliumin levittämiseksi Uudessa Englannissa (Society for the Propagation of the Gospel in New England)… Puoli vuosisataa myöhemmin, vuonna 1698, syntyi Society for Promoting Christian Knowledge (SPCK, Kristillisen tiedon levittämisseura), joka myöhemmin tuki lähetystyötä Intiassa.”

Harriet Beecher-Stowe ”Tuomo sedän tupa eli alhaisten elämää – kuvauksia neekeriorjain elämästä Amerikan Yhdysvalloissa” (WSOY 1953), jonka esipuheessa esitellään kirjan kirjoittajaa näin: ”Rouva Harriet Beecher-Stowen nimi ei ollut tunnettu kirjailijanimi, kun se ensi kerran esiintyi ’Tuomo sedän tuvan’ kansilehdellä. Lähimmät omaiset kyllä tiesivät hänen jo pienenä lapsena ja koulussa rakastaneen aineenkirjoittamista enemmän kuin muita opinharjoituksia. Jo varhain teki hän tavattomiakin kirjallisia kokeita, kuin esim. 12 vuotiaana kirjoitti tosissaan vakavan tutkimuksen siitä, voiko sielun kuolemattomuutta todistaa luonnonilmiöiden avulla, johon kysymykseen hän vastasi kieltävästi. Tutkimuksen aine muistuttaa isästä, joka oli sekä saarnaajana että ihmisenä etevä pappi Lyman Beecher Litchfieldin kaupungissa Connecticutin valtiossa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja. Myöhemmin hän muutti papiksi Bostoniin, mutta kutsuttiin sieltä jonkun vuoden perästä jumaluusopillisen seminaarin johtajaksi Cincinnatiin Ohion valtioon. Täysi-ikäiseksi tultuansa oli Harriet Beecher kerran saanut 50 doll. palkinnon eräästä kirjoituksestansa ja sen jälkeen kyhännyt pieniä kirjoituksia ja kertomuksia paikkakunnan sanomalehtiin. Lapsuuden kodissa vallinnut totinen, syvä kristillinen elämä oli painanut lasten mieliin siveellistä vakavuutta ja lämmintä elämäniloa, jotka usein kulkevat yhdessä… Ohiossa rehotti orjuus kaikessa voimassaan. Yksin Beecherinkin perheessä oli orjia palvelijoina, ja neiti Harriet opetti heitä, seurusteli heidän kanssaan. Auttoipa hän joskus orjia pakosallekin, kun joku onneton koetti pelastua joutumasta myydyksi eteläisiin valtioihin, missä orjia yleensä kohdeltiin paljoa pahemmin kuin pohjoisissa osissa Yhdysvaltoja… V. 1846 joutui Harriet Beecher 35 vuotiaana naimisiin professori Kalvin Stowen kanssa, joka oli raamatullisen jumaluusopin opettajana hänen isänsä johtamassa seminaarissa. Kolme vuotta myöhemmin professori Stowe siirtyi opettajaksi Bowdoinin yliopistoon Mainen valtioon… ’Tuomo sedän tupa’ julkaistiin ensin erään sanomalehden novellina ja ilmestyi sitten erityisenä kirjana 20 p. maalisk. 1852.”
Kirjan voi käydä lukemassa: https://www.gutenberg.org/files/16393/16393-h/16393-h.htm

James Truslow Adams ”Amerikan eepos” (Kustannusosakeyhtiö Union 1947), josta lainaus sivulta 85: ”Siirtoasutuksen aikana ja pitkälti myöhemminkin Euroopan sotivat kansat sotkivat aina Amerikassa asuvat kansalaisensa kiistoihinsa. Se, mitä sanotaan ranskalaisten ja intiaanien sodaksi ja joka päättyi v. 1763, oli vain Euroopan seitsenvuotisen sodan amerikkalainen vaihe. Pariisin rauhansopimuksessa Ranska luovutti Englannille koko Missisipin itäpuolella olevan alueensa, paitsi New Orleansin kaupunkia, joka joutui Espanjalle samana päivänä, ynnä sen ohella Ranskan kaikki mahdolliset oikeudet Missisipin itäpuolella. Siten Englanti sai haltuunsa koko Pohjois-Amerikan mantereen aina arktisille alueille asti mainitun suuren joen itäpuolelta, paitsi Espanjalle Meksikon lahden rannalla ja Kaukolännessä kuuluvia alueita. Espanjalaiset eivät kuitenkaan pysyneet joutilaina, vaan työnsivät pian asutustaan pohjoiseen Tyynen meren rannikolla ja perustivat San Franciscon kaupungin melkein samalla hetkellä kuin englantilaiset ja siirtokuntien asukkaat tappoivat toisiaan Bunker Hillin rinteillä… Noin v:sta 1761 siihen saakka, kunnes siirtokunnat julistautuivat itsenäiseksi 1776, Adams työskenteli herkeämättä sen asian hyväksi, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä, harjoittaen kiihotusta sanomalehdistössä ja kaupunkikokouksissa, järjestellen yhdenmukaisia komiteoja kaikissa siirtokunnissa, vieläpä suunnitellen tapahtumia, joiden tarkoitus oli kiihdyttää kansan mielialoja. Kerran jo näytti siltä, kuin hänen ponnistuksensa olisivat olleet turhia, mutta lopulta Englannin hallituksen tyhmyys edisti hänen pyrintöjään… Siirtokuntien lopullisen irroittautumisen edelliset vuodet voidaan jakaa kolmeen jaksoon. Ensimmäisen jakson aikana, sokerilain säätämisestä kaikkien haitallisten asetusten kumoamiseen asti, v:een 1770, eri ryhmillä oli asianhaarain pakosta yhteinen oppositio Englannin politiikkaa vastaan. Kauppiaat eivät tarvinneet propagandaa tajutakseen, että heidän liiketoimintaansa haitattiin vakavasti, eivätkä he juuri välittäneet niistä kansanomaisista iskulauseista, joita kansan uudet johtajat käyttivät vaikuttaakseen siihen… Amerikkalaisten vapautta ja moraalisuutta hän vertasi Englannin tyranniuteen ja siveelliseen alennustilaan. Hän julisti, että emämaan tarkoituksena oli saattaa siirtokunnat ’orjuuteen, köyhyyteen ja kurjuuteen’ ja saattaa ne lopullisesti perikatoon, ja hän takoi kansan päähän ’orjuuden ja tyranniuden’ sanoja, kunnes pelkkä toistaminen sai tilanteen näyttämään todelliselta… Lopulta sota voitettiin ja päättyi ja rauha tehtiin 1783. Englanti tunnusti siirtokuntien eron imperiumista ja Amerikan Yhdysvaltain olemassaolon, kuten Ranska ja Hollanti jo olivat tunnustaneet… Amerikka oli sodan aikana ollut sisäisesti hajanainen. Kaikki kolmetoista siirtokuntaa pysyivät kateellisina toisilleen ja epäluuloisina toisiaan ja kaikkia sen jälkeen seuranneita kansallisia hallituksia kohtaan.”
Katso lisätietoja: https://fi.wikipedia.org/wiki/John_Adams

Erkki Raatikainen ”Oi Amerikka” (Weilin+Göös 1981), josta lainaus sivulta 17: ”Myös Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti George Washington palveli kaksi kautta, mutta luopui sen jälkeen. Ehkä se johtui vain raihnaisuudesta. Hänellä oli paha kihti sekä kasvoissa ruusu, jota yritettiin peittää puuterilla… Todellisuudessa George Washington oli kiistelty henkilö, vaikka sitä nyt on vaikea uskoa. Kun hän päätti erota presidentinvirasta, hän kirjoitti suosikilleen Hamiltonille, ettei ’enää halua olla kurjien töhertäjien maalitauluna julkisissa painotuotteissa’… Kun Amerikan itsenäisyyssota puhkesi, Washington valittiin ylipäälliköksi 1775. Hän oli sitä ennen kunnostautunut intiaanisodissa. Alun perin hän oli kylläkin maanmittausinsinööri. Sodankäynti sujui melko vaivalloisesti. Lopullinen voitto saatiin vasta 1783. Tuskin olisi selvittykään, ellei Ranska olisi tullut avuksi. Sen laivasto-osastoa komensi amiraali Giscard, joka on nykyisen presidentin esi-isiä. Ranskalaiset pitivät yllä kauhun tasapainoa New Yorkin edustalla, ja englantilaiset lähtivät säikähtyneinä karkuun… Van Buren liittyi kuitenkin varsinaisesti Demokraattiseen puolueeseen ja New Yorkin Tammany Halliin. Se on Yhdysvaltain kuuluisin poliittinen järjestö. Maineeltaan se on hyvinkin horjuva. Järjestö perustettiin jo 1789 ja se piti valtaa New Yorkissa 160 vuotta. Vasta 1950 se alkoi menettää merkitystään. Tammany Hall oli alun perin organisoitu salaseuraksi. Niillä on aina ollut merkitystä Amerikassa. Jo ennen itsenäisyyssotaa oli toiminnassa Sons of Liberty eli Vapauden pojat. Se juonitteli Englantia vastaan. Ku Klux Klaani perustettiin 1866. Se toimii yhä… Tammany Hall nimi tulee kuuluisasta Delawaren intiaanipäälliköstä, joka oli George Washingtoninkin tuttava. Poliittisen aseen siitä teki eversti Burr. Tämä oli Jeffersonin vastaehdokas presidentinvaalissa 1800… Jerry Ford oli sikäli erikoislaatuinen Yhdysvaltain presidentti, että hänellä syntymänsä jälkeen oli kokonaan eri nimi kuin aikuisena. Alun perin hän oli Leslie King, mutta kun isä sitten jätti perheensä, äiti meni avioeron jälkeen uusiin naimisiin ja isäpuoli adoptoi pikkupojan. Tälle annettiin isäpuolen nimi Gerald Rudolph Ford nuorempi… Amerikkaan oli perustettu sosialistinen työväenpuolue 1877. Sitä ennen toimi I internationaalin alaosastoja. Niitä oli perustellut Engelsin toveri Sorge, joka muutti Yhdysvaltoihin… Niinpä espanjasta onkin tullut Yhdysvaltain kaupunkien toinen kieli aivan pohjoisvaltioita myöten… Tarinan mukaan Valkoisessa talossa kummittelee. Murhatun presidentin Abraham Lincolnin levoton sielu kulkee aika ajoin seinien läpi ja mutisee itsekseen. Hänen vaimonsa uskoi spiritismiin ja piti vieraanaan neekerinaista, joka oli meedio. He järjestivät Valkoisessa talossa henkienmanaamisistuntojakin… Harry S. Truman mainitsee tästä kummituksesta päiväkirjassaan, vaikka ei suorastaan väitä nähneensä sitä… Bostonin Commonilla on Puistokadun kirkko… Kirkko on kongregationaalinen. Se tarkoittaa, että jokainen seurakunta ja kirkko on oma itsensä eikä tunnusteta piispan valtaa eikä kirkon hierarkiaa. Alun perin tämäkin oli puritaanien kokoushuone. He eivät käyttäneet edes kirkon nimitystä. Puritaanithan perustivat Massachusettsin siirtokunnan. Heidän historiansa näkyy elämässä vieläkin. Tämä on kuuluisa kirkko. Siellä pidettiin jo 1817 ensimmäisiä pyhäkouluja ja 1826 siellä perustettiin Amerikan raittiusseura… Sana ulkomaalaisesta vieraasta ilmeisesti levisi, koska kirkkoherra Toms kävi tervehtimässä. Ennen menoja oli kirkkokahvit. Niitä oli tarjottu varhaisesta aamusta lähtien. Ensimmäisiä asiakkaita oli kömpinyt siltojen alta ja kellareista… Saarnat ovat Amerikassa väkeviä, eivät mitään lällärikamaa… Kennedyn pojilla Bobbya lukuun ottamatta oli isänsä taipumukset. Heillä oli naissuhteita. Jack Kennedystä juoruttiin Valkoisessa talossakin. Kiusallisin tapaus oli rouva Judy Exner, jonka Frank Sinatra oli esitellyt Las Vegasissa senaattori Kennedylle vuotta ennen presidentinvaaleja 1960. Tämä oli myös tunnetun Chicagon gangsterin Sam Giancanan heila. Giancana puolestaan oli yhteysmies, kun CIA värväsi mafiaa Fidel Castron salamurhaa varten.”

Lännenelokuvistaan on tunnettu John Ford s. 1.2.1894, k. 31.8.1973 oli yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja. Ford syntyi irlantilaisen siirtolaisperheen kuopukseksi Cape Elizabethin kylässä lähellä Portlandia, Mainen osavaltiossa. Fordin oikea nimi oli John Martin Feeney. Hänet tunnetaan erityisesti lännenelokuvistaan, mutta hän ohjasi myös monia muita elokuvia. Ford voitti neljä Oscar-palkintoa parhaasta ohjauksesta.

Ford toimi myös veljensä Francisin apulaisena tämän ohjaamissa elokuvissa. Mykkäelokuvan kaudella Ford ohjasi yli 60 elokuvaa, joista muutama oli kokopitkä nykyajan mittapuulla. Näihin elokuviin kuului kymmeniä lännenelokuvia, joissa pääosassa oli usein Harry Carey. Fordin yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista mykkäwesterneistä on Rautahepo vuodelta 1924. Ford ohjasi yli 60 äänielokuvaa. Parhaiten niistä muistetaan hänen lännenelokuvansa kuten Hyökkäys erämaassa (1939), Aavikon laki (1946), Etsijät (1956) ja Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962). Fordin luottonäyttelijä oli John Wayne.

Mikael Soininen (1860-1924) opettaja, tutkija ja poliitikko kävi stipendin saaneena perehtymässä Yhdysvalloissa kouluoloihin 1884-85. Soininen julkaisi väitöskirjan ”Koulutoimesta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa” 1887.

Jane Fonda ”Tähänastinen elämäni” (Otava 2006), jossa hän kertoo Fondan suvusta sivulla 46 mm.: ”Isän esivanhemmat, Fondat, olivat alun perin kotoisin Apenniinien laaksosta Italiasta, noin kilometrin päässä Genovasta. Laakso oli syvä, ja sen suojissa oleva kaupunki oli nimeltään Fonda, joka tarkoittaa ’pohjaa’. 1300-luvulla yksi italialaisista esi-isistäni, Genovan tasavallan Fondan markiisi, yritti kaataa aristokraattisen hallituksen voidakseen sallia tavallisten kansalaisten valita dogen ja senaatin. Minunlaiseni kaveri. Hänen yrityksensä epäonnistui. Hänet leimattiin oman yhteiskuntaluokkansa petturiksi, ja hän pakeni Amsterdamiin. Luultavasti juuri näihin aikoihin Hollannin kalvinismi tunkeutui Fondan suvun geeneihin… Ensimmäinen valtameren ylittänyt Fonda oli Hollannin reformistikirkon jäsen Jellis Douw, joka saapui Uuteen maailmaan 1600-luvun puolivälissä paetessaan uskonnollista vainoa. Hän meloi kanootilla ylös Mohawkjokea ja jäin Caughnawaga-nimiseen intiaanikylään keskelle mohawkintiaanien aluetta. Muutaman sukupolven ajan hollantilais-italialaisia esivanhempiani saapui Mohawkin laaksoon. Siellä ei ollut enää intiaaneja, ja kaupunki alettiin tuntea nimellä Fonda, New York. Paikka on yhä olemassa, lähellä Albanya.”

Uusi Ruotsi Delawaressa

Suur-Savosta lähti 1500 – 1600 luvuilla väkeä Ruotsiin Värmlantiin. Myös Taalainmaalle oli muuttanut suomalaisia, jotka jatkoivat myöhemmin Amerikkaan. Vaikeudet metsäsuomalaisilla Ruotsissa oli syy heidän muuttoonsa Uuteen Ruotsiin Amerikkaan. Suomen kieli säilyi Pennsylvaniassa ja Delawaressa puhekielenä aina 1700-luvulle. Hollantilaiset perustivat 1612 Uuden Amsterdamin kaupungin Hudson-joen rannalle. Englantilaisten siirtokunnat sijaitsivat Atlantin rannikolla.

Urho Toivola kirjoittaa ”Aurinkoista Amerikkaa”: ”1600-luvulla rakensivat ruotsalaiset ja suomalaiset siirtolaiset Delaware-joen laaksossa tupansa paksuista hirsistä ristisalvoksella kotoiseen tapaan. Sen aikaista siirtolaiskotia kuvaili Turun Akatemian professori Pietari Kalm monelle kielelle käännetyssä matkakertomuksessaan. Tämä suomalaisen professorin lähes kaksi sataa vuotta vanha kuvaus näyttää epämääräisyydestään huolimatta yhä vieläkin olevan parhaita tietolähteitä silloisen rakennustavan tutkijoille”.

Delawaren siirtokunnan jouduttua vuonna 1655 Hollannin valtaan saapui sinne hollantilaisilla laivoilla suomalaisia siirtolaisia, usein vankilasta vapautettuja. Kun Delawaren siirtokunta vuonna 1664 joutui Englannin haltuun, niin siirtolaisuus Pohjoismaista keskeytyi, vaikka suomalaisia oli jo n. 500.

S. Ilmonen ”Delawaren suomalaiset” (Karisto 1988), josta lainaus sivulta 18: ”Kaarle X Kustaan nousu Ruotsin valtaistuimelle merkitsi uutta eloa hallituksessa. Alettiin järjestellä ja tehostaa Ruotsin ulkomaankauppaa, erittäinkin Englannin kanssa. Uuden Ruotsin Kauppayhtiö muutettiin ’Amerikan kauppayhtiöksi’. Sen tarkoituksena oli harjoittaa siirtolaisliikkeen ohella myöskin tupakan tuontia Virginiasta, sillä tuotanto omasta Delawaren siirtokunnasta ei tällä alalla riittänyt. Uuteen kauppayhtiöön ostettiin osakkeita aivan kilvalla. Mainittakoon muutamia suomalaisiakin ostajia: kreivittäret Maria de la Gardie ja Brita Kurki, Klaus Flemingin perilliset, Viipurin kaupunki. Kahdennelletoista retkelle Amerikkaan kunnostettiin Merkurius, joka oli varustettu 14 puolustustykillä. Laivan kapteeniksi otettiin Henry Huygen, ja retken yleisjohtajaksi ja siirtolaisten huoltajaksi tuli Delawaren entinen varakuvernööri Johan Papegoja. Kun ei osannut suomea, otti hän tulkikseen ja apulaisekseen myöskin jo ennen siirtokunnassa olleen Henrik Olssonin. Siirtolaisten saanti ei enää ollut vaikeata, sillä Keski-Ruotsin suomalaisiin oli tarttunut ’amerikantauti’. Lytestegen kylästä Vermlannista ilmoittautui 16 perhettä ja muualta maakunnasta 80 suomalaista, siis alun toistasataa henkeä Vermlannista. Keski-Ruotsin metsäpirteistä riensi suomalaisia Göteporiin, astuakseen siellä laivaan. Siten karttui suomalaisia kaikkiaan kaksisataa henkeä. Laivaan voitiin sijoittaa korkeintaan 110 siirtolaista, lisäksi tarvittavat sotamiehet, linnanpalvelijat, päällystö ja merimiehet. Näin ollen jäi kaukaa Keski-Ruotsin metsistä tulleita suomalaisia satakunta henkeä laiturille katselemaan onnellisempain lähtöä. Retken johtaja, luutnantti J. Papegoja kirjoittaa tästä seuraavasti: ’On surullista ja häpeällistä, kun ei heitä voitu ottaa mukaan. Kun nämä toiveissaan pettyneet olivat myyneet omaisuutensa polkuhintaan, kuluttaneet varansa pitkään matkaan rannikolle, ja nyt saivat tarttua kerjuusauvaan lähteäkseen tuntemattomille teille, syntyi sellainen valitus ja itku, jota harvoin näkee.’ … Marraskuulla 1655 läksi Merkurius purjehtimaan, viipyen matkalla neljä kuukautta. Kun siirtolaiset saapuivat Delawareen, saivat he kuulla ruotsalaisen siirtokunnan joutuneen hollantilaisten vallanalaisuuteen. Vaikeuksia tietysti syntyi, sillä hollantilaiset viranomaiset pidättivät laivan. Neuvottelujen ja sovittelujen perästä saivat siirtolaiset kuitenkin astua maihin ja jäädä siirtokuntaan, maanmiestensä keskuuteen, mutta laivan miehistö ja sotilaat palautettiin hollantilaisilla laivoilla Eurooppaan, sieltä edelleen Ruotsiin. Laiva lasteineen joutui Hollannin kauppayhtiön haltuun… Uuden Ruotsin siirtokunnan joutuminen Hollannin kauppayhtiön hallintaan lopetti siirtolaisten lähettämisen Ruotsista Delawareen; samalla myöskin liikeyhteys entisen siirtokunnan kanssa kokonaan loppui.”

Sivulta 122: ”Kun pastori Roerus Torkillus toisen retikunnan mukana v. 1639 lähetettiin siirtokuntaan ja perille saavuttuaan ryhtyi pitämään Kristiinan linnan yksityisasunnoissa säännöllisiä jumalanpalveluksia, aamu- ja iltahartauksia, voidaan sitä hetkeä pitää rajamerkkinä luterilaisen seurakunnan perustamisesta Delawareen: tämä oli samalla myöskin ensimmäinen luterilainen seurakunta Amerikan Yhdysvaltain alueella. Kirkkoa tai kokoushuonetta kaivattiin, sillä yksityisasunnoissa kokoontuminen kohtasi monia vaikeuksia tilanpuutteen y.m. tähden. Vaatimatonta rukoushuonetta eli kirkkokappelia rakennettiin aina kun linnan verrattain pieni työvoima ehti; se valmistui luultavasti v. 1642. Tätä pientä kirkkoa käytettiin kauan aikaa Delawaren siirtokunnan eteläisen seurakunnan kokoushuoneena. Siellä saarnasivat, paitsi edellämainittu pastori Torkillus, myöskin samanaikainen pastori Christopher sekä heidän jälkeensä pastorit Lock, Campanius, Holch, Nertius, Matthias ja Fabritius. Pastori Campanius teki lähetystyötä intiaanien keskuudessa, opeteltuaan ensin heidän kielensä, ja käänsi Lutherin ’Vähän katekismuksen’ intiaanien kielelle… Näitä vanhoja kuntain kirjoja ja tutkimalla Kristiinan kirkonkirjaa käyttämällä on tämän kirjoittaja poimiskellut näitä sukutietoja. Suurena apuna ovat olleet tohtori Petrus Nordmannin teos Finnarne i Mellersta Sverige ja tohtori K. J. Jalkasen tutkimus Amerikan tauti Suomessa 16. ja 17. vuosisadalla. Näiden teosten välityksellä on muutamien Delawaren suomalaisten sukujuuria voitu seurata Suomeen saakka, toisten taas Keski-Ruotsiin metsissä asuvien suomalaisten pariin… Olli Kuckow (Kukko) saapui siirtokuntaan Keski-Ruotsin metsistä viimeisessä siirtolaisjoukkueessa 1655. Suku on alkuaan kotoisin Rautalammilta. V:n 1677 luettelossa todetaan Olle Coockoe nimisen perheen asuvan Finlandiassa. Paljon ei hänen toimistaan mainita siirtokunnan kirjoissa. Mutta elossa hän on vielä v. 1693, viimeistä väenlaskua siirtokunnassa suoritettaessa, ja siinä merkitään Olle Kuckow kuusi henkeä käsittävän perheen pääksi sekä Ruotsissa syntyneiden kunniavanhusten joukkoon kuuluvaksi. Peler Kukon, niin kuin se kirjoissa merkitään, asui Finlandiassa ja mainitaan niiden joukossa, jotka työllään avustivat uuden kirkon rakentamista Wilmingtoniin 1698. Anders Kucko asui Kingsessingissä, Schuylkill-joella, ja kuului Philadelphian suomalais-ruotsalaiseen kirkkoon. Suomalainen Kukko-nimi englantilaistui sittemmin muodoksi Cock ja Cox.”

Salmon Ilmosen kirjassa ”Delawaren suomalaiset” mainitaan, että syyskuussa 1664 siirtokunnan varakuvernööriksi nimitettiin englantilainen kapteeni Edward Carr. Enää ei riittänyt vanha tapa, että miestä nimitettiin ristimänimellä ja perään liitettiin the Finn, vaan asianomaisen tuli ottaa käyttöön oikea sukunimi. Tämän toimenpiteen seurauksena tulevat vanhat Vermlannin suomalaisten alkuperäiset sukunimet kirjoihin, eli Halttusia, Savolaisia, Hommasia, Liukkoisia, Minkkisiä jne. Delawaren osavaltion kotisivu on http://www.delaware.gov, eli Delaware on osavaltio Yhdysvaltojen itärannikolla ja sen suurin kaupunki on Wilmington (Delaware).

Salomon Ilmonen (s. 1871- k. 1940 oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta. Suomi-Synodin pastori.) Jo 1890 -luvulla S. Ilmonen alkoi haastatteluin keräämään tietoja Pohjois-Amerikan suomalaissiirtokuntien asukkaista. Nämä tiedot Ilmonen julkaisi kirjassaan ”Amerikan suomalaisten historia II ja elämäkertoja”. Suomi-synodi on ollut Amerikan Suomalaisten kirkollinen yhteenliittymä, joka on perustettu Calumetissä 1890. Ylin toimeenpaneva valta on ollut 4-miehisellä konsistoriolla, jonka puheenjohtajana on kirkkokunnan Hancockissa asuva esimies. Synodi piti yllä Suomi-opistoa ja julkaisi Amerikan Suometarta ja Paimen-Sanomia. S. Ilmonen kertoo kirjassaan ”Delawaren suomalaiset” (Karisto 1988), että toimiessaan pappina New Yorkissa, niin New Yorkin kirjastossa hän kävi aineistoa läpi 1600- ja 1700 luvuilta, myös Wilmingtonin ja Philadelphian kirjastossa, sekä Pennsylvanian Historiallisen Seuran kirjastosta löysi aineistoa kirjaansa. Werner Nikander ”Amerikan suomalaisia – muotokuvia ja lyhyitä elämäkerrallisia tietoja vv. 1922-1927 (Suomalais Lut. Kustannusliikkeen kirjapaino 1927), josta lainaus sivulta 86: ”Ilmonen, Salomon, pastori, Los Angeles, Calif. Synt. helmik. 14 p. 1871 Ilmajoella, Suomessa. Siirtyi Amerikkaan 1891. Los Angelesin Ev.-Lut. seurakunnan S.-S,:n pastori, Amerikan Suom. Historiallisen Seuran, American Historical Association ja American Church History Society yhd:ien jäsen. Tullut ylioppilaaksi Suomi-Opistossa, Hancockissa, Mich. v. 1904, vihitty papiksi v. 1906, opiskeli lyhyen ajan Californian yliopistossa. Toiminut pappina Brooklynissä, New Yorkissa, Ohiossa, Pensylvaniassa, Detroitissa ja v:sta 1927 Los Angelesissa, Calif., ollut Suomi-Opiston taloudenhoitajana ja opettajana. Kirjoittanut Amerikan suom. raittiusliikkeen, Delawaren suomalaisten- ja Amerikan suomalaisten historiat I, II ja III ynnä pienempiä julkaisuja.”

S. Ilmonen oli julkaissut sukututkimustuloksiaan kirjana nimeltä ”Amerikan suomalaisten historia I” (Hancock, Michigan Suom.-Lut. Kustannusliikkeen kirjapainossa USA 1919). S. Ilmosen käyttämät lähdekirjat ovat: Amandus Johnson, The Swedish settlements on the Delaware; Israel Acrelius, History of New Sweden; A. Ferris, History of original settlements on the Delaware; Samuel Hazzard, Annals of Pennsylvania; Jehu Curtis Clay, Annals of the Swedes on the Delaware; H. C. Conrad, History of the state of Delaware; George Smith, History of Delaware county; J. L. Bozeman, The history of Maryland; Samuel Smith, History of the county of New Jersey; Thomas E. Goedon, The history of Pennsylvania; Scharf ja Westcott, History of Philadelphia; The Record of Upland Court; Minutes of the provincial council of Pennsylvania; The record of Holy Trinity Church of Wilmington; Wiliam Flinck, Lutheran landmarks and pioneers in America jne.

Siirtolaisten purjehdusolosuhteet olivat 1600-1700-luvulla kurjat, sillä eurooppalaisen siirtolaisuuden alettua kasvamaan voimakkaasti kävivät siirtolaiskuljetuksissa esiintyvät epäkohdat räikeimmiksi ja näkyvimmiksi. Laivat olivat monesti hengenvaarallisia ja terveydelliset olot laivoissa huonot, sillä matkustajat saivat kärsiä usein nälkää ja janoa. Meno- ja tulosatamissa ei siirtolaisille oltu järjestetty kunnollisia majoituspaikkoja, minkä vuoksi joutuivat matkustajat tautien ja nylkyreiden uhreiksi.

S. Ilmosen kirjassa ”Amerikan suomalaisten historia III” mainitaan mm. näin: ”Suomalaiset lukeutuvat New Jerseyn valtion varhaisimpiin asukkaisiin, sillä Uuden Ruotsin siirtokuntaan tulleet suomalaiset ryhtyivät noin v. 1645 vuosituhansia luonnontilassa levänneitä korpia ja koskemattomia metsiä raivaamaan. Silloin syntyivät nuo vanhat suomalaisten rakentamat kylät: Mulikka-Mäki ja Finn. Tästä vanhimmasta siirtolaisjoukosta polveutunut väestö on vuosisatojen kuluessa niin perinpohjin amerikkalaistunut, ettei kansallisuutemme jälkiäkään tapaa muualta kuin historian lehdiltä ja vanhoista asiakirjoista sekä muutamista nimistä, joissa vielä on jäljellä suomalaista alkuperua.”

Auvo Kostiainen ja Pekka Haikkala ”John Mortonin juuret ovat Suomessa – Historiaa ja DNA-tutkimusta” (Marttisen Sukuseura ry. 2021), josta lainaus sivulta 35: ”Uuden Ruotsin siirtokuntaa johtivat Ruotsin asettamat virkamiehet. Järjestyksessä kolmas kuvernööri oli Ruotsin laivaston upseerina palveleva Petter Hollander Ridder (1608-1692), joka johti siirtokuntaa vuosina 1640-1642. Ridderiä kuvernöörinä edelsi vuosina 1638-1640 Måns Nilsson Kling (1600-1657), joka oli suomenruotsalaista syntyperää. Ridder oli kotoisin Suomesta Tammisaaresta, missä hän oli syntynyt hollantilaistaustaiseen perheeseen. Siirtokunnassa palvelun jälkeen hän siirtyi takaisin Ruotsin laivaston palvelukseen. Myöhemmin vuosina 1666-1681 hän toimi Viipurin läänin kuvernöörinä. Siirtokunnan tunnetuin kuvernööri oli Ridderin seuraajaksi nimitetty Johan Printz (1592-1663). Hän oli syntyperältään ruotsalainen, jolla oli kirjava henkilöhistoria. Hän oli opiskellut Saksassa, osallistunut kolmikymmenvuotiseen sotaan keisarillisella puolella, ja värväytynyt Ruotsin armeijaan vuonna 1625. Myöhemmin hän toimi esimerkiksi Korsholman kuninkaantilan vuokraajana nykyisessä Vaasassa ja värväsi siirtolaisia Uuteen Ruotsiin. Printzin kuvernöörikausi siirtokunnassa kesti vuodet 1643-1653. Hän oli suurikokoinen mies ja painoi peräti 200 kiloa, minkä vuoksi alkuperäisasukkaat kutsuivat häntä nimellä ’big belly’ (iso vatsa). Johan Printz oli voimakastahtoinen, kiivasluontoinen mies, joka varusti sotilaallisesti siirtokuntaa. Hän oli myös omavaltainen ja väkivaltainen, jonka johdosta 22 siirtokuntalaista toi hänelle heinäkuussa 1653 yksityiskohtaisen luettelon hänen väärinkäytöksistään. Printz raivostui ja teloitutti valittajien johtajan Anders Jönssonin, joka kuului Craigin mukaan Printzin omiin sotilaisiin. (Craig 1993, 2: vrt. Weslager 1988, 126-127).”

V. Rautanen kertoo kirjassaan ”Amerikan suomalainen kirkko” (Suomalais-Luterilainen kustannusliike Hancock, Michigan 1911) näin: ”Nuijasodan aikana 16 vuosisadalla Kaarle IXkäskystä suuret suomalaisjoukot vaelsivat Ruotsin sydänmaille Nerikeen ja Värmlandiin, Ångermanlandiin, Helsinglandiin ja Gestriklandiin… Luultavaa on, että Värmlandin suomalaisia oli mukana, sillä he olivat Ruotsissa joutuneet kansallisen vainon alaisiksi ja tulivat mieluummin vapaaseen maahan. Tulokkaat ostivat maan intiaanipäälliköltä Mitatsimint’iltä Christian Creek ja Schyulkil jokien väliltä, joka alue nimitettiin Uudeksi Ruotsiksi.” Tässä samassa kirjassa Rautanen kertoo, että skandinaavisilla luterilaisilla ja laestadiolaisilla oli epäluuloja toisiaan kohtaan Amerikassa ja suomalaisilta laestadiolaisilta estettiin ehtoolliselle pääsy, niin he perustivat oman seurakunnan Apostolis-luterilainen seurakunta Calumetin Pine Streetille vuonna 1873 Salomon Kortetniemen johdolla. Lokakuussa 30.10.1877 oli Oulusta saapunut Frans Nikka ja Juhani Takkinen saarnaajiksi. Takkinen teki lähetysmatkoja Michiganiin, Minnesotaan, Dakotaan jopa Tyynenmeren rantavaltioihin saakka.

Akseli Järnefelt Rauanheimo ”Uuteen maailmaan” (WSOY 1921) kertoo kirjassaan historiallista fackta tietoa romaanin muodossa. Kirjassa mainitaan, kuinka Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle sai herttuakunnakseen Keski-Ruotsin erämaat ja päätti houkutella sinne asukkaita julkaisemallaan kirjelmällä vuonna 1579 lupaamalla herttuakunnan uudisasukkaille 7 verovapaata vuotta. Ja 1500-luvun lopussa suomalaisia muutti Savosta Vermlantiin, koska Suomessa oli ollut katovuosia ja sotaa. Täältä Vermlannista suomalaisia taas vietiin Uuden Ruotsin Delawaren siirtokuntaan, koska Ruotsalaiset eivät pitäneet suomalaisten tavasta polttaa metsiä kaskeamalla ja heitä vainottiin uudessa kotimaassaan Ruotsissa. Sukunimet uudessa maassa Amerikassa muuttuivat kuten Marttisesta tuli Morton, Räsäsestä Rawson, Kokkisesta Cock ja Cox, Kolehmaisesta Coleman, Tossavaisesta Thorson ja Tussey, Väinämöstä Vanneaman, Halttusesta Holsten, Sinikasta Sinnex ja Seneca jne…
Delawaren Uuden Ruotsin siirtolan lähettyvillä asui Lenapi-intiaanit (Lenni-lenape, Delaware), jotka tulivat toimeen suomalaisten kanssa, mutta vähän etäänpänä asuvat Minquasit olivat vihamielisiä ja sotaisia. Suomalaiset saivat maata Lenapi-intiaaneilta.

Sanomalehtimies Akseli Rauanheimo s. 27.3.1871 Nurmeksessa, k. 19.5.1932 Montrealissa Kanadassa (vanhemmat Otto Aadolf Järnefelt ja Ada Adolfina Pfaler). Tuli ylioppilaaksi 1890 ja fil. kandidaatiksi 1893. Tämän jälkeen ryhtyi sanomalehtimieheksi Uuteen Suomettareen. Siirtyi Yhdysvaltoihin, jossa toimi ”New Yorkin Lehden” ja ”Siirtolaisen” toimittajana. Palasi takaisin Suomeen 1900 ja palasi Uuden Suomettaren toimittajaksi 1908. New Yorkiin perustettiin Suomen hallituksen tiedonantotoimisto, jossa Rauanheimo julkaisi 1919-1920 ”Finland Reviewsiä”. Hän palasi tämän jälkeen Suomeen kirjoittamaan suunnittelemiaan kirjoja ”Suomalaiset Amerikassa” 1899, ”Meikäläisiä merten takana” 1921, ”Suomi ja Amerikka” 1922, ”Kanadan opas” 1929, ”Kanadan kirja” 1930. Vuonna 1923 perustettiin Suomen konsulinvirka Kanadaan Montrealiin ja tähän virkaan Rauanheimo nimitettiin.

Ruotsalaisen siirtokunnan alku oli hollantilaisen kauppayhtiömiehen Willem Usselinxin, joka vuonna 1624 teki kuningas Kustaa II Aadolfille esityksen siirtokunnan perustamisesta Amerikkaan. Vuonna 1637 Uuden Hollannin siirtokunnan kuvernööri Peter Minuit teki uuden esityksen ruotsalais-hollantilaisen siirtokunnan perustamisesta Delaware-joen rannikolle. Valtiokansleri Oxenstierna oli asialle myötämielinen ja esitettiin Minuitin laatima siirtokuntasuunnitelma Ruotsin valtioneuvostolle 1636.

Ruotsissa innostuttiin asiasta ja perustettiin hollantilaisten rahamiesten avulla kauppayhtiö, joka varusti kaksi laivaa Kalmar Nyckel ja Gripen tarvittavilla aseilla, muonavaroilla ja miehistöllä. Ensimmäinen retkikunta lähti Ruotsista saman vuoden syksyllä ja saapui vaikean merimatkan jälkeen keväällä 29.3.1638 Delaware-joelle, nykyisen Wilmingtonin kaupungin seuduille. Retkikunta osti kuudelta intiaanipäälliköltä siirtolaa varten tarvittavat maa-alueet. Siirtokunnan turvaksi rakennettiin puinen linnoitus, joka sai nimekseen Kristiinan linna. Ruotsalaiset eivät olleet halukkaita muuttamaan uudisasukkaiksi, mutta suurilla lupauksillakaan ei saatu varsinaisiasiirtolaisia, vaan toisen retkikunnan mukaan lähti virkailijoita, turkisten ostajia ja sotilaita. Hollantilaiset osakkeenomistajat luopuivat vuonna 1640 kauppayhtiöstä. Kauppayhtiön johtajaksi valittiin suomalainen amiraali Klaus Fleming ja kauppayhtiön jäseneksi Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe.

Keväällä 1641 Tukholmasta Kalmar Nyckel ja Charitas laivat lähtivät kohti Delawarea ja saapuivat perille marraskuun alussa. Tämän jälkeen Delaware joen rannalle syntyi Finland niminen uudisasutus. Delawaren siirtokunnassa käynyt luutnantti Mauno Kling kierteli hallituksen toimesta Varmlannissa kehottamassa suomalaisia siirtymään Delawareen, jossa he saisivat vapaasti harjoittaa kaskenpolttoa. Koska tämänkään ei auttanut, niin hallitus käski ottaa suomalaisia kiinni viedä heidät vangittuna Karlstadin linnoitukseen ja siellä laittaa heidät siirtolaislaivaan. Siirtokunnan huomattavin kuvernööri oli Johan Printz Ruotsin Suomalainen. Vuonna 1949 lähtenyt retkikunta, jossa oli mukana 70 suomalaista, joutui Porto Ricon rantamilla haaksirikkoon ja espanjalaisten vankeuteen.

Vapaaksi päästyään jatkettuaan matkaa St. Cruzin saaren edustalle joutuivat he ranskalaisten vankeuteen, jolloin ranskalainen kuvernööri kidutti ja surmautti osan retkeläisistä ja osan otti orjikseen. Samoin 1654 lähtenyt 350 hengen suuruinen retkikunta joutui Kanarian saarten edustalla taisteluun kolmen turkkilaisen laivan kanssa, mutta pääsivät jatkamaan matkaa ja lähes neljän kuukauden merimatkan jälkeen Delaware-joelle saavuttaessa oli vain puolet enää hengissä.

Uuden Ruotsin Kuvernööri Printzin paluuseen Ruotsiin oli kuitenkin se, että hollantilaiset, jotka Delaware-virran länsirannalle olivat rakentaneet Fort Kasimir-nimisen linnoituksen, varustautuivat täydellä todella hyökkäämään ruotsalaisten uudissiirtolan kimppuun. Elokuussa v. 1654 purjehti hollantilainen maaherra Stuyvesant seitsemän laivaa mukanaan Uudesta Amsterdamista ja teki ruotsalaista siirtolaa vastaan niin menestyksellisen hyökkäyksen, että koko siirtola oli syyskuussa hänen vallassaan antautumisen kautta. Antautumisehdoissa määrättiin, että siirtolaismaan virkamiehistä ja alamaisista, ruotsalaisista ja suomalaisista saivat ne, jotka niin halusivat, palata Ruotsiin; ne jotka mieluummin jäivät paikoilleen, saivat pysyä augsburgilaisessa uskossaan ja palkata itselleen saarnamiehen. Useimmat jäivät aloilleen, koska he kerran olivat perehtyneet uuden kotimaansa olosuhteisiin.

Hollantilaiset perustivat Manhattanin eteläkärkeen Nieuw Amsterdamin kauppa-aseman 1624 ja ostivat intiaaneilta koko Manhattanin saaren 1626. Englantilaiset valloittivat kaupungin 1664 ja antoivat sille sen nykyisennimen. Itsenäisen liittovaltion pääkaupunkina se oli 1785–90 ja New Yorkin osavaltion pääkaupunkina vuoteen 1797. 1900-luvulla New York on ollut Yhdysvaltain talous- ja kulttuurielämän keskus. Siellä on myös YK:n päämaja.

Kyllikki Pohjola ”Kuljin tietäni” (WSOY 1966), josta lainaus sivulta 70: ”Eduskuntatyöni lomassa sain myös v. 1938 yhtenä maamme edustajista tehdä matkan Amerikan siirtolaisten suurille muistojuhlille Delawaren jokilaaksoon. Siellä vietettiin suomalaisen ja ruotsalaisen asutuksen 300-vuotisjuhlaa, ja Yhdysvaltain hallitus oli kutsunut täältä valtuuskunnan edustamaan Suomea… Valtuuskunnan johdossa olivat ulkoministeri Rudolf Holsti ja puhemies Väinö Hakkila. Lisäksi siihen kuuluivat kansanedustajat Vihtori Vesterinen, Mauno Pekkala, Hufudstadsbladetin päätoimittaja Amos Anderson ja Suomen setlementtityön uranuurtaja Sigfrid Sirenius sekä päätoimittaja Artturi Leinonen. Meidänkin taholtamme, kuten ruotsalaistenkin, oli jo etukäteen lähetetty paikalle muistopatsas. Meillä oli kuvanveistäjä Väinö Aaltosen erinomaisen onnistunut korvenraivaajain muistopatsas, joka oli tarkoitus paljastaa asianomaisilla juhlilla… Ruotsalaiset olivat päättäneet lähteä juhliin omalla Kungsholm-nimisellä laivallaan Göteborgista suoraan samoja teitä, joita ensimmäiset siirtolaiset olivat purjehtineet. Ruotsalaisten valtuuskuntaan kuului 50 henkeä ja mukana olivat silloinen kruununprinssi, nykyinen kuningas Kustaa Adolf, prinsessa, äsken kuollut kuningatar Louise, prinssi Bertil ja Folke Bernadotte amerikkalaissyntyisen puolisonsa kanssa.”

Chester on kaupunki Delawaren piirikunnassa Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa. Se sijaitsee Delawaren laaksossa Delaware-joen länsirannalla Philadelphian ja Delawaren Wilmingtonin välillä. Chesterin väkiluku oli 32 605 vuoden 2020 väestönlaskennassa. Intiaaniheimo, joka omisti maan, jossa Chester nykyään seisoo, olivat Okehokki-heimot, jotka siirrettiin William Pennin määräyksestä vuonna 1702 muualle Chesterin piirikunnasta. Chesterin alkuperäinen intiaanien antama nimi oli Mecoponaca, joka tarkoittaa ”virtaa, jonka varrella suuret perunat kasvavat”.

Ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat alueella olivat Uuden Ruotsin siirtokunnan jäseniä. Chesteriksi muodostunutta asutusta kutsuttiin ensin ”Finlandia”, joka on Suomen latinankielinen nimi ja sitten ”Upland” Ruotsin Upplandin maakunnan mukaan. Uusiruotsalaiset uudisasukkaat rakensivat Fort Mecoponackan vuonna 1641 puolustaakseen siirtokuntaa. Vuonna 1644 Chesterin nykyinen paikka oli Uuden Ruotsin siirtolaisten ylläpitämä tupakkaviljelmä. Vuoteen 1682 mennessä Upland oli Pennsylvanian uuden maakunnan väkirikkain kaupunki. Laiva Welcome saapui 27. lokakuuta kantaen William Pennin ensimmäistä kertaa maakunnassa. Penn nimesi siirtokunnan uudelleen englantilaisen Chesterin kaupungin mukaan.

Chester oli piirikunnan lääninkaupunki vuosina 1682–1788 ja Delawaren piirikunnan 1789–1851. Chester kehittyi vuosisatojen kuluessa pikkukaupungista, jossa oli puisia laivanrakennus- ja tekstiilitehtaita, teollisuuskaupungiksi, joka tuotti teräslaivoja kahteen maailmansotaan ja kulutustavaroista. 1900-luvun puolivälistä lähtien se on menettänyt tuotantopohjansa, yli puolet asukkaistaan ja muuttunut jälkiteolliseksi kaupungiksi, joka kamppailee saastumisen, köyhyyden ja rikollisuuden kanssa.

Wilmington kaupunki on Lenape intiaanien kielellä Paxahakink / Pakehakink. Wilmington on Yhdysvaltain Delawaren osavaltion suurin kaupunki. Kaupunki rakennettiin Fort Christinan paikalle, joka on ensimmäinen ruotsalainen asutus Pohjois-Amerikassa. Se sijaitsee Christina-joen ja Brandywine Creekin yhtymäkohdassa, lähellä paikkaa, jossa Christina virtaa Delaware-jokeen. Se on New Castlen piirikunnan läänin pääkaupunki ja yksi suurimmista kaupungeista Delaware Valleyn metropolialueella. Omistaja Thomas Penn nimesi Wilmingtonin ystävänsä Spencer Comptonin, Wilmingtonin jaarlin mukaan, joka oli pääministeri Ison-Britannian Yrjö II:n hallituskaudella.

Wilmingtonina alueelle asui päällikkö Sachem ja Lenape tai Delaware intiaanit. Hollantilaiset kuulivat ja kirjoittivat joen ja paikan nimellä Minguannan. Kun Peter Minuitin johtaman ruotsalaisen eteläkomppanian uudisasukkaat ja kauppiaat saapuivat maaliskuussa 1638 Fogel Gripille ja Kalmar Nyckelille, he ostivat Maax-waas Unkin päällikkö Mattahornilta ja rakensivat Fort Christinan Maax-waas Hannan suulle (jonka ruotsalaiset nimettiin uudelleen Christina-joeksi Ruotsin kuningatar Christinan mukaan). Alue tunnettiin myös nimellä ”The Rocks”, ja se sijaitsee lähellä nykyisen Seventh Streetiä. Fort Christina toimi päämajana Uuden Ruotsin siirtomaalle, joka koostui suurimmaksi osaksi Delaware-joen alaosasta (osat nykyisestä Delawaresta, Pennsylvaniasta ja New Jerseystä), mutta harvat siirtolaiset asettuivat sinne. Tohtori Timothy Stidham (ruotsiksi: Time Lulofsson Stiddem) oli tunnettu kansalainen ja lääkäri Wilmingtonissa. Hän syntyi vuonna 1610, luultavasti Hammelissa, Tanskassa, ja kasvoi Göteborgissa, Ruotsissa. Hän saapui Uuteen Ruotsiin vuonna 1654, ja hänet on kirjattu Delawaren ensimmäiseksi lääkäriksi.

Suomalaisten siirtolaisuus Yhdysvaltoihin

Ossi Viidan kirjassa ”Suden hetkiä, Amerikansuomalainen olympiavoittaja Ville Ritola” (Siirtolaisuusinstituutti 1997) mainitaan, että Suur-New Yorkin alueella arvoitiin 1920-luvun alussa asuneen noin 25 000 suomalaista. Miehiä työskenteli tällä alueella rakennustöissä ja naisia piikoina. Suomalaiset asettuivat New Yorkissa Brooklyniin, Harlemiin ja Bronxiin. Enimmillään Harlemissa on asunut 8 000 – 9 000 suomalaista ja Brooklynissä 10 000.Näissä kaupunginosissa olivat suomalaisten kaupat ja leipomot. Brooklynissä oli Finntown suomalaisten rauhallinen kaupunginosa. Harlemin suomalaisasutus on keskittynyt 120. ja 130. katujen välille ja etelä-pohjoissuunnassa kulkevien viidennen ja Madison Avenuen rajaamalla alueelle. Harlemin kauppakeskus sijaitsi suomalaisasutuksen lomassa 125. kadulla. New Yorkissa asuu paljon juutalaisia ja myös Messiaanisia juutalaisia.

Niilo Wälläri ”Antoisia vuosia” (Weilin+Göös 1967), josta lainaus sivulta 5: ”Isäni oli nahkuri Frans Wälläri. Hän oli syntynyt Punkalaitumella 1872 talonpoikaista vanhemmista… Vanhemmat muodostivat oman perheen 1895 ja asuivat hyvin vaatimattomasti. Heinäkuun 6. päivänä 1897 tuli minusta heidän esikoisensa… Ensimmäisen elävän tuntuman ammattiyhdistysliikkeeseen sain vuoden 1917 alussa Amerikassa. Hannan kivihiililaitoksilla Wyomingin valtiossa. Olin karannut laivasta Bostonissa, ja kun päämääränä oli nähdä Amerikkaa mahdollisimman paljon, ainakin Atlantin rannalta Tyynelle merelle saakka, en ehtinyt vanhentua missään työpaikassa… Heinäkuun alussa olin kulkenut Michiganin valtion rautakaivosalueella Ironwoodiin. Nyt minusta oli myös tullut aktiivinen IWW:n agitaattori – delegate. Tällainen henkilö ei tietenkään saanut mitään palkkaa. Aatteen velvoitus riitti… Vaikka IWW ei hyväksynyt Ranskan syndikalismia sellaisenaan ihastuivat monet nimeomaan Ranskassa paljon käytettyyn sabotaasiin. Vincent St. John, eräs IWW:n ensimmäisiä johtomiehiä, selostaa kirjasessaan ’The IWW, Its History, Structure and Methods’ mm. suhtautumistaan sabotaasiin: ’Kysymys oikeasta ja väärästä ei liikuta meitä.’ Pääasiallisena menettelytapana on lakko, mutta jos sen avulla ei onnistuta, ’niin palataan takaisin työhön ja harjoitetaan sabotaasia -’ … Vuosien 1918 ja 1919 vaihteessa toimeenpantiin kaikkialla Yhdysvalloissa joukkovangitsemisia. Satoja tuomittiin maasta karkotettavaksi. Useimmat leimattiin bolsevikeiksi, vaikka he olivat kaukana venäläisestä bolsevikeista. Toisia syytettiin syndikalisteiksi ja anarkisteiksi. Yksi laivalastillinen lähetettiin Yhdysvalloista Buford-nimisellä laivalla Hankoon ja sieltä edelleen Neuvosto-Venäjälle. Näissä joukkovangitsemisissa jouduin minäkin siepatuksi ja maaliskuun 17. päivänä 1919 langetettiin karkotustuomio. Muodollisena perusteena oli luvaton maahan saapuminen. Olinhan karannut laivasta. Pennsylvanian valtion siirtolaisviraston johtaja Sibray kuulusteli minua moneen kertaan ja kun kaiketikin totesi, etten suinkaan ollut mikään pomminheittäjä, ilmoitti hän, että välttäisin karkotuksen, jos selittäisin, etten halunnut muuttaa Yhdysvaltain valtiojärjestystä. Tällaista vakuutusta en tietenkään voinut antaa valehtelematta. Ja niin kuulustelijani valitti rehellisyyttäni. Muutaman viikon vankeuden jälkeen pääsin 1000 dollarin takausta vastaan vapaalle jalalle odottamaan maastakarkotusta. Nyt siirryin New Yorkiin, jossa jonkin aikaa toimitin IWW:n suomenkielistä kuukausijulkaisua Tie Vapauteen. Heti alusta lähtien jouduin ristiriitaan toimitusneuvoston kanssa, koska en voinut toimittaa lehteä oikeaoppisessa IWW:n hengessä. Sen vuoksi erosin toimituksesta ja menin taas töihin rakennuksille… Vasta lokakuun 26. päivänä 1920 sain ilmoituksen siirtolaisviranomaisilta, että minut vietäisiin lokakuun 30. päivänä s/s Lapland -nimisellä laivalla Englantiin ja sieltä edelleen s/s Arcturuksella Helsinkiin. Edellisenä päivänä minut pidätettiin ja minut vietiin Ellis Islandiin ja sieltä laivaan.”

Mayme Sevander kertoo kirjassaan ”Vaeltajat” (Siirtolaisuusinstituutti Turku 2000) 6000 amerikansuomalaisen muutosta Neuvosto-Karjalaan 1920- 1930-luvuilla heidän mentyä rakentamaan ihanneyhteiskuntaa. Mayme Sevander oli 11-vuotias kun hän vanhempiensa kanssa muutti Neuvostoliittoon. Hänen isänsä suku oli Ruotsin Nikkalasta kotoisin olleita Kurkisia, joista Yhdysvalloissa tuli Corganeita, eli hänen nimensä oli Oskar Corgan, joka kuoli tammikuussa 1938. Hänen äitinsä oli Katri Corgan (os. Alalauri, Oulunläänin Lumijoelta).

Gustaf Schröderin kirja ”Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa kuvauksia Ruotsin suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä Wermlannin ja Taalain metsäseudulla.” WSOY 1894 löytyy netistä http://www.gutenberg.org/etext/16652.

Tanskalaisilla oli siirtokunta Amerikassa, kun he vuonna 1666 asuttivat St. Thomasin ja St. Johnin saaret Puerto Ricon itäpuolella. Vuonna 1733 tanskalaiset ostivat vielä Ranskalta St. Croix’n saaren, ja nämä kolme saarta Neitsytsaarina tunnetulla alueella pysyivät Tanskalla vuoteen 1917, jolloin Yhdysvallat osti ne. 1700-luvun puoliväliin mennessä briteillä oli jo 13 siirtokuntaa, joiden hallinnosta vastasi kuvernööri mutta ylin päätösvalta oli Lontoon parlamentilla ja kuninkaalla. Työvoimaksi plantaaseille alettiin tuoda jo 1600-luvun alussa neekeriorjia Afrikasta. Ranskalaisten kiilauduttua 1608 perustamastaan Quebecistä käsin Mississippijoelle puhkesi suuri siirtomaasota (1755–63), jonka voitettuaan Iso-Britannia sai sekä Kanadan että Itä-Louisianan. Kun Iso-Britannia pyrki pitämään siirtokunnat raaka-aineiden tuottajina, kielsi uudisasutuksen länteen ja halusi maksattaa sotamenot siirtokunnilla, laajeni Lexingtonissa 1775 puhjennut kahakka Pohjois-Amerikan vapaussodaksi (1775–83). Sen aikana siirtokunnat julistautuivat itsenäisiksi 4.7.1776. Kerrotaan, että äänestettäessä, oliko erottava Englannista vai ei, äänet olisivat menneet tasan, mutta kokouksesta myöhästynyt Pensylvanian valtion edustaja, suomalainen John Morton (Juho Marttinen) ja miettimisen jälkeen asettui itsenäisyysjulistuksen kannalle.

Ruotsalainen Svenska Dagbladet -lehti kertoi huhtikuussa 2006, että amerikkalaiset sukututkijat ovat seuranneet Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin juuria taaksepäin kymmenen sukupolvea ja löytäneet Ruotsista kotoisin olevan Måns Anderssonin. Sukututkijain mukaan Måns Andersson oli ensimmäisiä ruotsalaisia, jotka muuttivat siirtolaisiksi Amerikan Delawareen 1639. Suomi – USA lehdessä 1/2008 on Matti Höökin artikkeli ”Onko G. W. Bush savolainen intiaani?” sivulla 29.John Morton (Juho Marttinen) oli Pennsylvanian valtion ylituomari ja oli kotoisin Suur-Rautalammin pitäjästä Värmlantiin muuttaneita Marttisia. Marttisilla on sukuseura. George Washingtonin johdolla ja Ranskan avustamana siirtokunnat voittivat sodan, ja Iso-Britannia tunnusti niiden itsenäisyyden ja luovutti lisäksi Itä-Louisianan.

Reino Keron kirjassa ”Suureen länteen, Siirtolaisuus Suomesta Pohjois-Amerikkaan todetaan: ”Beltin pienessä kaivoskaupungissa Montanassa sanottiin 1890-luvun puolivälissä olleen 1500 asukasta ja 33 kapakkaa peliluolineen. Belt oli asukasmäärältään pieni, mutta suomalaispappi oli sitä mieltä, että ’kyllä se asuu perkele pikkupaikoissa yhtä toimekkaasti viettelyään harjoitellen kuin suurissakin’. ja todisteeksi tästä hän kertoi, että Beltissä oli ’juuri työmiesten asuntojen takana oikein suuri kylä porttoloita’. Toisessa Montanan pikkukaupungissa, Sand Couleessa, ei ollut porttoloita, mutta ’siinä suhteessa on asiat niin viisaasti täällä järjestetty, että aina maksupäiväin ajaksi tänne tulee noita ilolintuja lähellä olevasta Great Fallsista, pystyttävät telttansa juuri Suomalaisten kaupunginosan, pussin perän päähän ja niin saavat miltei poikkeuksetta kuntinsakkin meikäläisistä (Johannes Bäck Siirtolainen-lehden toimittajalle 1890-luvun lopulla. Johannes Bäckin kokoelma HYK).

Panu Rajala ”Enkeli tulessa – Elinan suljetut elämät” (Otava 1997), josta lainaus sivulta 81: ”Mrs Eileen Ford saapui Eurooppaan kiertueellaan Suomeen syömään rapuja. Hänen isäntänään toimi Sanomien toimitusjohtaja Aatos Erkko. New Yorkin mallitoimiston johtajan saapuminen oli muotipiirejä kohistuttava tapaus… Eileen Ford oli kahdesti uudistanut kutsun saapua New Yorkiin. Hän oli kahdesti lähettänyt kieltävän vastauksen. Mutta ei enää ollut ihan ehdoton… Kyliltä kuulin ja kuvalehdissäkin luki, että Elina Ylivakeri on palannut Suomeen kääntääkseen jälleen kerran elämänsä suunnan Ellun oppivuodet läimähti otsikkona vastaan uudesta naistenlehdestä. Tyttö tuijotti vailla meikin häivää kaukaisuuteen sormi mietteliäästi huulilla. Hän oli jättänyt kovan mallibisneksen New Yorkissa, samoin teologian opinnot ja aikoo pyrkiä Helsingin yliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä. Hän suomii kaupallista menneisyyttään sapekkain sanoin. Se on ollut tyhjääkin tyhjempää elämää, joka nyt on jäänyt iäksi. Amerikkalainen yhteiskunta saa osansa mallitytön sivalluksista. Siellä vallitsee epäoikeudenmukaisuus, rasismi ja ihmistä sortava oman voiton tavoittelu kaikkialla. Mallin työ on kovaa itsensä myymistä, josta lehtien hehkuttelema ’maailman valloitus’ on kaukana. Hän oli tehnyt työtään New Yorkissa neljä ja puoli vuotta ja väitti menestyneensä korkeintaan keskinkertaisesti. Hänen rehellisen tuntuista tilitystään siteerattiin useassa lehdessä, hänen luopumuksensa oli äkisti tapahtumaköyhän alkusuven 1972 pieni uutispommi… Kilpailu kyvyistä oli tosi kova. Ehkä mä olin vaan sinisilmäinen. Sitä paitsi mä en halunnut roikkua noissa paikoissa halveksittavana. New Yorkissa kaikki poltti marijuanaa, se oli must ja in. Se kuului asiaan kuin tauti. Mellit poltti, kuvaajat poltti, mainostoimittajat poltti. Eileenin playboyt oli vanhanaikaisia, ne veti sikaria tai whiskyä, mutta koko bisnes ja älyjengi poltti heinää, muuten ne eivät saaneet kuulemma inspistä. Ne poltti päivällä, töissä, joka paikassa. Mua katsottiin kuin jotakin rauta-ajan muoria kun en ottanut vaikka tarjottiin.”
https://fi.wikipedia.org/wiki/Elina_Ylivakeri

Suomesta lähti Pohjois-Amerikkaan 1866-1930 välisenä aikana noin 350 000 siirtolaista. Ensimmäiset suomalaiset Amerikan siirtolaiset olivat merimiehiä, joita karkaili 1800-luvun puolivälissä Amerikan vesillä liikkuneista laivoista. Amerikassa julkaistaan englanninkielistä The Finnish American Reporter lehteä.

Emil Hurja Suomen Kuvalehdessä 1935:
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/889670?page=10

Helsingin Sanomissa oli 22.7.2008 artikkeli laulaja Hiski Salomaasta, joka oli köyhän torpparin Anna-Leena Mötön avioton poika Kangasniemeltä. Hiski oli saanut räätälin ammatin ja oli käynyt kahdeksan viikkoa kiertokoulua ja rippikoulun. Kangasniemeltä Hiski muutti Michiganiin 18vuoden ikäisenä ja hänen sukunimensä oli silloin vielä Möttö. Hän avioitui Aini os. Saaren kanssa. Aini Salomaa kuoli 1953.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/12/15/lannen-lokari-hiski-salomaa

Katso Ylen Areenasta dokumentti: https://areena.yle.fi/1-50173267

Armand Lohikoski ”Dollari on lujassa – Vaikutelmia Amerikanmatkalta kevätkesällä 1946” (Kustannustalo 1946), josta lainaus sivulta 94: ”Ulkonaisten vaikeuksien kanssa kamppaillessaan veteraaneilla on myöskin omia sydänsurujaan. Monenkin kohdalla on sota-avioliitto ajanut karille. Sodan aikana yli puolitoistamiljoonaa sotilasta astui aviosäätyyn. Tähän mennessä on näistä joka neljäs päättynyt eroon. Yhdessä muun aviollisen holtittomuuden kanssa avioerojen lisääntyvä kasvu on alkanut muodostua suoranaiseksi uhkaksi amerikkalaiselle perhe-elämälle. Särkyneitten kotien lapset täyttävät armeliaisuuslaitokset. Elävien vanhempien orvoista tulee huomispäivän rikollisia, jotka vuorollaan täyttävät vankilat. Viimeisten 70 vuoden aikana USA:n asukasluku on kaksinkertaistunut, avioliittojen luku kolminkertaistunut, avioerojen luku kohonnut 2.000 prosentilla! Avioeroaalto on pyyhkäissyt yli koko maan – ja nimenomaan veteraanihaaksirikkoisten luku on suuri. Kaliforniassa on jo saavutettu seuraava alan ennätys: avioero kutakin 1,65 avioliittoa kohden. Michiganissa erotaan kutakin kahta avioliittoa kohti. Missourissa on sattunut eräänä neljän kuukauden ajanjaksona avioeroja enemmän kuin solmittuja uusia avioliittoja. Veteraanien kohdalla on avioerojen syynä useimmiten ollut moraalin tasainen laskeminen epätaisessa taistelussa työpaikasta, asunnosta ja siviilivaatteista.”

Juha Pohjonen ja Oula Silvennoinen ”Tuntematon Lauri Törni” (Otava 2014), josta lainaus sivulta 282: ”Lauri Törnin Venezuelassa viettämä aika jäi vain muutaman kuukauden mittaiseksi. Kuten useimmat muut, hän elätti itsensä maassa jo paremmissa asemissa olevien suomalaisten tuella sekä hanttihommilla, talonmiehenä ja lastenvahtina. Kieli- ja ammattitaidottoman Törnin osa olisi Venezuelassa ollut todennäköisesti vieläkin kovempi kuin useimpien muiden tyhjätaskuina maahan tulleiden maanmiestensä, ellei hän olisi saanut apua ja elatusta maassa jo olevalta suomalaisyhteisöltä… Tie Yhdysvaltoihin aukeni lopulta Aulion avustuksella. Tämä järjesti Törnille pestin yhteen Alcoan New Orleansiin liikennöivään alukseen. Oli selvää, että Törni livahtaisi luvatta maihin heti aluksen saavuttua Yhdysvaltoihin… 1950-luku oli Lauri Törnin elämän hiljainen vuosikymmen, jonka aikana hän oli pisimpään mukana tavallisessa työelämässä eikä osallistunut varsinaisiin taistelutoimiin. Vuosikymmenen alkuvuodet hän joutui odottamaan Yhdysvalloissa kansalaisuusanomuksen käsittelyä ja pääsyä maan asevoimiin. Vasta sitten hänelle aukeni tie armeijan palvelukseen ja aikanaan sen erikoisjooukkoihin. Sotilasuransa Yhdysvalloissa Törni joutui aloittamaan uudelleen alusta, sotamiehenä. Myös Suomessa Törni oli puolustusvoimien komentajan Aarne Sihvon esityksestä lokakuussa 1950 poistettu puolustusvoimien upseeriluettelosta sotilasarvonsa menettäneenä… Vuoden 1950 puolivälin ja Lodge Philbin Actin säätämisen jälkeen mahdollisuudet näyttivät toden teolla avautuvan. Ainoa ongelma oli maahan pääsy yhä väärennetyn Suomen passin varassa olevalle Törnille… Suomalaiset sotaveteraanit Amerikassa oli jäänyt ainoaksi Suomessa jo lakkautetun Rintamamiesliiton toimivaksi alaosastoksi. Yhdistys otti Törninkin asian ajaakseen. Hän asettui New Yorkin suomalaisyhteisön suojiin ja sai töitä paikallisten suomalaisten välityksellä. Törni oli kuitenkin asemaltaan vain tavallinen laiton maahanmuuttaja. Hänen tilanteensa sai uhkaavan käänteen, kun hän jäi Yhdysvaltain maahanmuuttoviranomaisten haaviin kesäkuussa 1951. Laittomana siirtolaisena häntä uhkasi karkotus takaisin Suomeen. Törnin asiaan puuttuivat kuitenkin ensin tukijansa Yhdysvalloissa, Marttinen ja muut asekätkijäupseerit sekä Finnish War Veterans, ja heidän kauttaan asiantoimisto, jossa William Donovan oli osakkaana. Procopé kampanjoi Törnin puolesta Suomesta ja Ruotsista käsin, ja mainetodistuksilla oli taas käyttöä. Törnin kaltainen sodankäynnin lahjakkuus ei missään nimessä saisi joutua karkotetuksi vaan hänen kykynsä oli saatava Yhdysvaltain palvelukseen. Viivytystaktiikalla asiaa saatiin pitkitetyksi niin kauan, että Donovanin myös tiedustelutyöhön innokkaasti sekaantuvan lakiasiantoimiston avulla Törni sai kongressilta henkilökohtaisen maahantuloluvan elokuussa 1953… Kansalaisuushakemuksensa käsittelyä hän joutui odottamaan alkuvuoteen 1954 saakka. Kun se viimein hyväksyttiin, hän samalla lakkasi olemasta Suomen kansalainen. Yhdysvalloissa Lauri Törni oli jo ryhtynyt käyttämään helpommin lausuttavaa nimeä Larry A. Thorne. Muodonmuutos oli nyt täydellinen.” Katso Paul Marttina ”Vahingossa Venezuelaan – Kevyt kertomus raskaasta retkestä” (WSOY 1952).

Risto Karlsson ”Kansikuva uusiksi” (Yhtyneet Kuvalehdet 1996), josta lainaus sivulta 40: ”Suoranaisen scoopin sai Suomen Kuvalehti löytäessään Amerikan lukijoidensa avulla suomalaissyntyisen neiti Amy Kaukosen, josta oli tullut Yhdysvaltain ensimmäinen naispormestari. Paikka oli suomalaisseutua, Fairportin kaupunki Ohiossa Erie-järven rannalla. Lujatahtoisen näköisestä Amy Kaukosesta oli tullut julkkis kieltolain aikaan, sillä hän oli pontevasti lakaissut viinan salakuljettajat kaupungista… 23-vuotias lääkäri pisti Fairportin tiukkaan kuriin ja salakuljettajat siirtyivät paremmille markkinoille. Jopa rouva Harding, presidentin puoliso, onnitteli suomalaisneitosta tarmokkaasta työstä. Amerikkalaiseen tapaan neiti Kaukonen sai julkisuuteen astuttuaan vastaanottaa kosimakirjeitä… Pormestari Kaukonen oli syntynyt Elyrian kaupungissa suomalaisista vanhemmista.”

Kyllikki Pohjala ”Kuljin tietäni” (WSOY 1966), josta lainaus sivulta 25: ”Tuli mieleeni opiskelumatka Amerikkaan. Tämä oli suhteellisen epätavallista siihen aikaan. Minkäänlaisia opintoapurahoja ei ollut saatavissa eikä Yhdysvaltain valuuttaakaan, joten oli vain suinpäin yritettävä. Ei ollut ketään sukulaisia eikä tuttaviakaan Yhdysvalloissa ja omaisetkin olivat matkaa vastaan, mutta eräänä päivänä kuitenkin havaitsin istuvani laivassa ja myrskyisän merimatkan jälkeen saavuin New Yorkiin, missä minua kohtasi suuri yllätys, sillä perheemme porilainen ystävä Thyra Ervast oli siellä vastassa ja vei herttaiseen kotiinsa Staten Islandilla. Tämän matkani yhteydessä tahdon sanoa asian, jota olen koettanut monille ulkomaille lähteville nuorille ihmisille tähdentää. Tein suuren tyhmyyden siinä, että suureksi osaksi kieltä taitamattomana saavuin vieraaseen maahan… Itsekin huomasin äkkiä, etten voinut suoraan ryhtyä opiskelemaan. Oli hankkiuduttava työhön. Sairaanhoitajan ammatti on kuitenkin siksi kansainvälinen, että Yhdysvalloissa vallinneen suuren sairaanhoitajapulan vuoksi sain aika helposti paikkoja sairaaloissa. Olin aluksi New Yorkin Luterilaisessa sairaalassa ja sieltä siirryin sairaalaan, jonka nimi oli Neurological Institute ja josta myöhemmin tuli osa Columbian Presbyterian sairaala… Työntouhua ja rahan säästämistä opiskelua varten kesti jonkin aikaa, kunnes kirjoittauduin oppilaaksi Columbian Yliopiston terveydenhuollon osastoon valmistuakseni sairaanhoidon opettajaksi… Kun hermoinstituutissa lisäksi olin yötyössä rauhattomien osastolla ja myllertelin siellä yön morfinistien ja muiden narkomaanien kanssa, niin palkka oli vähän suurempi ja opiskelumahdollisuudet myös sitä suuremmat… Hermosairaalassa eräs ystävällinen lääkäri oli kysynyt, missä aion viettää kesäni. Tämä lääkäri oli kuuluisasta Battle Creek-sanatoriosta Michiganista, missä ns. seitsemännen päivän adventisteilla oli valtava 3 000 potilaspaikkaa käsittävä parantola. Siellä otettiin lääkehoidon ohella huomioon kaikki luonnonparannukset… Tämän laitoksen huomattavana johtajana oli silloin kuuluisa tohtori Kellog, jonka maissihiutaleita vielä tänä päivänäkin monissa maissa syödään. Tri Kellog oli uranuurtaja alallaan ja terveydenhuollon suuri apostoli. Laitoksessa oli aika ankara kuri… Monet huomattavat filmitähdet olivat silloin siellä potilaina ja kävivät läpi jonkinlaista ’puhdistuskuuria’.”

Suurmiehien ja kaupunkien esittelyä

George Washington oli Englannin ja Ranskan välisessä sodassa noussut 22-vuotiaana everstiksi ja koko Virginian nostoväen päälliköksi. Sodan päätyttyä Washington oli avioitunut ja vetäytynyt maatilalleen Mont Vernoniniin Potomac-joen rannalle.

Vuonna 1682 ranskalainen La Salle valloitti Ranskan siirtokunnaksi Meksikon lahden ranta-alueen ja antoi Mississipin laaksolle nimen Louisiana Ranskan kuninkaan kunniaksi johon syntyi huomattava siirtokunta ja sinne perustettiin vuonna 1718 New Orleansin kaupunki. Amerikan sisämaahan syntyi laaja Uuden Ranskan siirtomaa. Ranskalainen siirtokuntatyyppi erosi suuresti englantilaisista, sillä kuninkaan asiamiehet harjoittivat isällistä vallankäyttöä kaikkein huonoimmassa muodossa.

Benjamin Franklin syntyi Bostonin Massachusettsissa Yhdysvalloissa 17.1.1706 suurperheeseen ja kuoli 17.4.1790 Philadelphiassa, joka oli yhdysvaltalainen kirjapainaja, toimittaja, kirjailija, tiedemies, keksijä ja diplomaatti. Hän kävi Bostonin latinalaista koulua, mutta lopetti koulunkäynnin 10-vuotiaana, ja ryhtyi 12-vuotiaana työskentelemään kirjapainajan oppipoikana. Franklin julkaisi suosittua Poor Richard’s Almanac (1737–1757).

Amerikan merkittävimpiä kirjapainaja oli Benjamin Franklin, josta tuli kuuluisa valtiomies, tiedemies ja filosofi. Franklin syntyi saippuantekijän poikana Bostonissa vuonna 1706. Yksitoista myöhemmin hänen vanhempi veljensä toi Englannista painokoneen ja kirjakkeita ja perusti kirjapainon, jossa Benjamin toimi latojan ja painajan opissa. Benjaminilta jäi oppiaika kesken, sillä hän meni New Yorkiin kirjapainaja Bradfordin luokse, josta jatkoi matkaansa Filadelfiaan Andrew Bradfordin luokse, jolla ei ollut työtä tarjolla, mutta kirjapainaja Samuel Keimerillä oli. Pennsylvanian kuvernööri Sir William Keith kehoitti Benjamin Franklinia vuonna 1724 perustamaan kaupunkiin oman kirjapainon. Kuvernööri lupasi kustantaa Franklinille matkan Lontooseen kirjapainotarvikkeiden ostoa varten. Vaikka kuvernöörin lupaukset eivät pitäneetkään, meni Franklin Lontooseen, jossa sai latojan toimen Samuel Palmerin kirjapainossa ja myöhemmin John Wattsin kirjapainossa.

Vuonna 1726 hän palasi Filadelfiaan, jossa sai toimen Keimerin kirjapainon esimiehenä. Vähän myöhemmin hän entisen työtoverinsa Hugh Meredithin kanssa perusti oman kirjapainon. Franklin menestyi, avioitui, perusti sanomalehden, itse toimittaman almanakan. Hän perusti oman paperimyllyn, Filadelfian kaupungin kirjaston, nuoriso-opiston, julkisen sairaalan, lukuisia tieteellisiä yhdistyksiä. Franklin sai aikaan yhteiskunnallisia uudistuksia: mm. hän perusti 1749 akatemian, josta sittemmin tuli Pennsylvanian yliopisto. Vuonna 1776 hän osallistui Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen laatimiseen. Franklin toimi lähettiläänä Ranskassa, missä hän sai aikaan sopimuksen tuesta Isoa-Britanniaa vastaan. Hän oli solmimassa 1783 rauhansopimusta Ison-Britannian kanssa, minkä jälkeen Yhdysvaltoihin palattuaan osallistui hallitusmuodon laatimiseen. Luonnontutkijana Franklin mm. esitti ensimmäisenä positiivisen ja negatiivisen sähkön nimitykset ja konstruoi ukkosenjohdattimen. Kirjailijana hän kuuluu amerikkalaisen proosan klassikoihin. Johtavana yhdysvaltalaisena valistusmiehenä hän vaikutti voimakkaasti kansakunnan ihanteisiin.

Stellan Arvidson ”Benjamin Franklin” (Kustannusosakeyhtiö Aura 1945), josta lainaus sivulta 13: ”Näihin siirtolaisiin liittyi aikanaan Benjamin Franklinin isä. Hänen nimensä oli Josiah Franklin, ja hän oli syntynyt Cromwellin kuolinvuonna 1658. Ectonissa, Englannin keskiosassa sijaitsevassa Northamptonshiren kreivikunnassa, Franklinin esi-isät vuosisatoja olivat olleet seppiä… Franklin-seppien sarjan viimeistä edellisellä oli neljä poikaa: Thomas, John, Benjamin ja Josiah. Vanhin, Thomas, peri isiensä ammatin ja hänestä tuli paikkakunnalla arvonantoa nauttiva mies, ’mestari’, jonka oli hulehdittava kaikesta’. Veljeksistä toinen, John, muutti Oxfordshiren kreivikunnassa sijaitsevaan Banburyyn ja ansaitsi leipänsä värjärinä. Molemmat nuorimmat veljet muuttivat sinne hänen mukanaan ja oppivat häneltä värjärinammatin. Veljesparvi hajaantui myös toisella tavalla. Kahden vanhimman pysyessä Englannin valtiokirkolle uskollisena molemmat nuorimmat liittyivät uskonnolliseen oppositioon. Se ei ollut täysin vaaratonta; ja nuorin, Josiah, Benjamin Franklinin isä, katsoikin pian parhaaksi poistua maasta. Vuonna 1685 hän saapui silloin vielä mitättömään, mutta nopeasti kasvavaan Uuden Englannin Massachusettsin pääpaikkaan, Bostoniin. Vasta useita vuosia myöhemmin myös toiseksi nuorimman veljeksistä, joka, kuten hänen kuuluisa veljenpoikansakin, oli nimeltään Benjamin, oli pakko siirtyä Bostoniin. Matkatessaan Atlantin yli Josiah oli vasta 25-vuotias, mutta hänellä oli jo silloin melkoinen perhe. Sangen nuorena hän oli mennyt naimisiin Anna nimisen tytön kanssa, jonka sukunimestä ei ole tietoa. Kaksikymmenvuotiaana Josiah jo oli tullut isäksi; ja paitsi vanhinta tytärtä, Elizabethia, aviopuolisot toivat mukanaan matkalle vielä kaksi lasta, pojan, Samuelin ja tyttären, Hannan. Laivassa vaimo synnytti vielä pojan, joka sai isänsä nimen Josiah. Bostonissa syntyi sitten tytär, Anne, ja kaksi poikaa, jotka molemmat kuolivat nuorina. Synnyttäessään viimeisen näistä pojista äiti kuoli. Se tapahtui vuonna 1689. Samana vuonna Josiah Franklin meni uusiin naimisiin Abiah Folgerin kanssa, joka oli Massachusettsin rannikon edustalla sijaitsevalta Nantucketin saarelta kotoisin olevan kirjuri Peter Folgerin tytär. Tässä avioliitossa syntyi kymmenen lasta: John, Peter, Mary, James, Sarah, Ebenezer, Thomas, Benjamin, Lydia ja Jane… Hänen poikansa Benjamin kertoo, että isä harrasti taiteita, piirsi kauniisti, soitti viulua ja mielellään veisasi virsiä iltaisin päivän työn päätyttyä. Kerran hän oli ehdolla kirkon kanttoriksikin… Poika kuvaa hänet toimeliaaksi käsityöläiseksi, lujaluonteiseksi ja viisaaksi, kirkollismieliseksi ilman tekopyhyyttä ja helläksi lapsiaan kohtaan, joitten kasvatuksen hän katsoi päätehtäväkseen… Äidistään Franklinilla ei ole monta sanaa kerrottavana. Hän mainitsee, että äiti oli hiljainen ja hyveellinen nainen. Äidin isä lienee ollut kirjallisesti sivistynyt ja omannut monia harrastuksia – hän toimi mm. välittäjänä intiaanien ja valkoisten kesken… Franklinin etevyyttä ammattimiehenä valaisee muuan tapaus, mikä sattui sen jälkeen kuin välit Keimerin kanssa olivat katkenneet. Tälle tehtiin tarjous painattaa New Jerseyn siirtokunnalle seteleitä. Franklin oli ainoa, joka perusteellisesti tunsi tällaisen painatuksen teknillisen puolen, ja Keimerin oli pakko aikaansaada jonkinlainen sovinto, jottei Franklin asettaisi taitoaan kilpailijan, Bradfordin käytettäväksi, jolle setelien painatus tietenkin silloin olisi uskottu. Franklin, jolla ei sattunut olemaan erikoista tehtävää, myöntyi. Hän konstruoi Amerikan ensimmäisen kuparilevypainon ja hankki itselleen setelien painatuksen aikana arvokkaita suhteita New Jerseyn hallituspiireihin. Vuoden 1728 alussa painokoneet ja muut tarvikkeet saapuivat Lontoosta; ja Franklin saattoi, Meredith kumppaninaan, aloittaa toimintansa itsenäisenä mestarina. Philadelphiassa oli siis kolme kirjapainoa: Bradfordin, Keimerin ja Franklinin… Lokakuun 2 päivänä 1729 Franklin alkoi julkaista lehteään lyhennetyllä nimellä ’The Pennsylvania Gazette’… Aluksi häneltä puuttui sekä rikkautta että vaikutusvaltaa. Mutta hän huomioi kaikki mahdollisuudet. Hän keräsi ympärilleen ryhmän nuoria ystäviä: saman vaatimattoman aseman kuin hänkin omaavia ammattimiehiä. He kokoontuivat joka perjantai-ilta erääseen majataloon. Franklin oli alusta pitäen itseoikeutettu johtaja. Seura otti nimekseen The Junto, ’Juntta’, ja siihen kuului kaksitoista jäsentä. Esikuvana näyttää olleen – merkillistä kylläkin – muuan Cotton Matherin luoma järjestömuoto: eri kirkkokuntiin liittyvät maallikkoklubit, joitten tarkoituksena oli kristillismielisessä hengessä vaikuttaa jäsentensä ja yhteiskunnan hyväksi… Toukokuussa 1731, samana vuonna kun hänestä tuli vapaamuurari, hän eräässä ’Juntan’ Kokouksessa esitti muutamia niistä huomioista, joita hän oli tehnyt historiaa lukiessaan… Franklinin oleskelu Lontoossa kesti kymmenen vuotta. On luonnollista, että hänen poliittisiin asioihin tarvitsi varata vain sangen vähäinen osa tästä ajasta. Mitä suurimmassa määrin häntä kiinnosti kaikki, mitä tapahtui kulttuurin, etenkin tieteiden alalla, hänen matkansa olivat monet ja pitkiäkin, hänen seurustelu-ystäviensä ja kirjeenvaihtotoveriensa piiri oli suuri ja lisäksi hän saattoi omistautua Craven Streetin talon yksityisille perhe-elämälleen. Hänen vaimonsa oli kieltäytynyt seuraamasta Atlantin yli; vaimo ei tietenkään voinut aavistaa, että miehen kotiinpaluuta oli lykättävä vuodesta toiseen… Hänellä oli vielä sukulaisia elossa Englannissa. Hänen setänsä John oli jättänyt jälkeensä pojan, Thomas nimisen, joka asui värjärinä Leicesterhiressä. Tämän tytär, jonka nimi myös oli Sally, asui monta vuotta – kolmannestatoista kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti – Craven Streetin talossa, ja hänestä tuli Franklinille tytär numero kaksi… Franklinin pojan Williamin avioton poika Temple asui myös aika ajoin vieraanvaraisen isoisänsä luona… Ilman kerhoa Franklin ei ollut Franklin, ja hänen ranskalaisena kerhonaan oli vapaamuurariloosi ’Yhdeksän sisarta’. Hän tuli sen jäseneksi vuonna 1777… Vapaamuurarius ei Amerikassa ollut poliittisesti väritetty. Ranskassa vapaamuurarit sitä vastoin muodostivat jonkinlaisen vapauspuolueen, joka vastusti yksinvaltiutta ja kirkkoa. He pitivät Franklinia edeltäjänä, joka kotimaassaan oli toteuttanut heidän vapaudenunelmansa.”

J. V. Lehtonen ”Benjamin Franklin” (Kansanvalistusseuran Elämäkertoja 1918), josta lainaus sivulta 46: ”Pennsylvanian kuvernöörillä oli siinä toistaiseksi ratkaisevin osansa. Kun Sir William Keith kuuli isän kieltävän vastauksen, lupasi hän heti itse luovuttaa tarpeelliset rahat, sillä hän oli nyt kerta kaikkiaan päättänyt sanoi hän, saada kunnollisen kirjapainajan maakuntaansa. Benjamin ei muuta kuin mennä vain Lontoosta itse ostamaan koneet ja kirjasimet, jotta ne tulevat ensiluokkaiset, kyllä hän kaikki kustantaa, siksi kunnes Benjamin kykenee maksamaan takaisin… Kun tämä juhlallinen hetki oli tullut, meni Benjamin noutamaan kuvernöörin lupaamia suosituskirjeitä ja varsinkin tärkeätä maksuosoitusta, jolla saisi Lontoossa rahaa ostoksiin. Mutta kuvernöörillä oli niin kiire, ettei hän joutanut niitä laatimaan, eikä edes suojattiaan vastaanottamaan, vaan ilmoitutti itse tuovansa paperit laivan ensimmäiseen poikkeuspaikkaan Delaware-lahden varrella. Täällä oli kuitenkin sama juttu: kuvernöörillä ylen kiire, lupaus lähettää kirjeet laivalle… Philadelphialaiset matkatoverit, joille Benjamin nyt paljasti tähän asti salassa pitämänsä suunnitelmat, kertoivat, millainen mies tuo ystävällinen kuvernööri oikeastaan oli: ylen kohtelias, täynnä lupauksia, sokean innokas auttamaan kaikkia, mutta kykenemätön täyttämään sitoumuksiaan, saati sitten antamaan luottoa, koska hänellä itsellään ei ollut luottoa lainkaan. Ja Benjamin oli nyt joutunut hänen kerskailevan avuliaisuutensa uhriksi! Siinä hän nyt seisoi jälleen, tuetta, turvatta, suosittelukirjeittä, rahoitta, kolmannen oudon kaupungin, tällä kertaa suuren maailmankaupungin kadulla, itsenään jouluaattona (1724). Se oli seikkailijallemme surullinen joulu, jonka pitkien pyhien kestäessä hänellä oli epäilemättä aikaa mietiskellä ihmistuntemuksen tarpeellisuutta ja elämän äkillisiä kompastuksia. Mutta kovasta kohtalostaan masentumatta tarjoutui Benjamin viivyttelemättä työhön Palmerin kuuluisaan kirjapainoon, ansaitakseen rahat kotimatkaan… Aito amerikkalaiseen tai ehkä oikeammin: aito puritaanilaiseen tapaan asetti hän siveelliset velvollisuutensa kaikkein muiden harrastusten yläpuolelle. Hän tahtoi ennen kaikkea olla oivallinen perheenisä, moitteeton kansalainen ja kunnon kristitty siinä vapautuneessa mielessä, minkä hän tälle sanalle antoi. Kirjeessä, minkä hän 11 p. kesäk. 1760 kirjoitti eräälle luonnontieteellisiin tutkimuksiin innostuneelle nuorelle naiselle, lausuu hän tästä asiasta seuraavat kuvaavat sanat: ’Tämänlaisissa tutkimuksissa on kuitenkin noudatettava järkevää kohtuullisuutta (prudent moderation). Luonnon tunteminen saattaa olla kaunista ja se saattaa olla hyödyllistä; mutta jos me, päästäksemme siinä muita pitemmälle, lyömme laimin tärkeimpien velvollisuuksiemme tuntemisen ja suorittamisen, ansaitsemme me moitetta. Sillä luonnon tuntemisessa ei voida saavuttaa niin korkeata astetta, että se arvoltaan ja tärkeydeltään vastaisi hyvän isän, hyvän lapsen, hyvän miehen tai vaimon, hyvän naapurin tai ystävän, hyvän alamaisen tai kansalaisen, sanalla sanoen hyvän kristityn ominaisuuksia.’ … Jo kuukauden kuluttua saapui Reprisal Quiberonin lahteen Ranskan länsirannikolle, onnellisesti vältettyään takaa-ajavat englantilaiset risteilijät ja kaapattuaan omasta puolestaan pari vihollislaivaa. Nantesi’ssa ja sen ympäristössä lepäili Franklin muutamia päiviä, kohdaten kaikkialla lämpimiä Amerikan ystäviä ja joutuen tuon tuostakin innostuneiden kunnianosoitusten esineeksi. 15 p. jouluk. alkoi sitten matka kohti Pariisia, jonne isoisä saapuikin pojanpoikineen juuri ennen joulua ilman minkäänlaisia rettelöitä, vaikka Englannin lähettiläs olikin uhannut poistua kaupungista, ellei ’amerikkalaisten kapinoitsijan päämiestä’ estetä sinne tulemasta. Jo 28 p. jouluk. otti kreivi de Vergennes Franklinin ja toiset lähetyskunnan jäsenet hyvin kohteliaasti puheilleen, tosin yksityishenkilöinä, Ranska kun ei voinut vielä julkisesti tunnustaa sellaisen valtion edustajia, jota ystävällinen Englanti ei ollut luovuttanut yliherruudestaan ja jonka tulevaisuus lisäksi näytti hyvin hämärältä. 7 p. tammik. 1777 asettui Franklin asumaan Passyn kylään Pariisin lähistölle suureen kauniiseen puutarhan ympäröimään taloon, joka on yleisesti tunnettu Victor Hugon piirrustuksesta. Siinä asuikin hän sitten ne 8,5 vuotta, mitkä hänen lähettilästoimensa kesti. Kongressi oli ollut aivan oikeassa uskoessaan Franklinin jo pelkällä nimellään ja esiintymisellään vaikuttavan voimakkaasti Amerikan hyväksi. Jos hän oli jo 10 vuotta aikaisemmin saanut osakseen suurta suosiota, niin tuli hänestä tällä kerralla koko Ludvig XVI:n ja Marie Antoinette’in Pariisin suoranainen epäjumala.”

Syyskuussa 1776 Franklin matkusti Pariisiin ja neuvotteli myöhemmin liittosopimuksesta Ranskan kanssa Britanniaa vastaan 1778. Hänen neuvottelunsa olivat pohjana vastaitsenäistyneiden Yhdysvaltojen ja Britannian väliselle Pariisin rauhalle vuonna 1783. Franklin toimi Pennsylvanian osavaltion presidenttinä 1785–1788. Franklin osasi kuutta kieltä: englantia, ranskaa, italiaa, espanjaa, latinaa ja saksaa.

Franklin innostui ystäviensä kautta tekemään sähköön liittyviä kokeita ja esitti teorian sähkön olemuksesta. Hän valitsi sähkövarausta kuvaamaan negatiiviset ja positiiviset etumerkit siten, että plus vastasi lasisähköä ja miinus lakkasähköä, jolloin sähkövirta kulki positiivisesta varauksesta negatiiviseen. Tätä merkintätapaa käytetään edelleen, vaikka sähkön kuljettajan, elektronin, tiedetäänkin nykyään olevan negatiivisesti varautunut, joten sähkövirran suunta on eri suunta kuin sähkön kuljettajien suunta. Franklin teki erilaisia kokeita ilmiön toteamiseksi ja todisti myös salaman olevan sähköilmiö.

Benjamin Franklin oli myös keksijä. Hän keksi muun muassa maailman ensimmäiset torneihin asennettavat ukkosenjohdattimet. Ukkosenjohdattimiin kohdistui kritiikkiä, koska salamoiden ajateltiin olevan Jumalan rangaistuksia ihmisille. Franklin itse oli deisti, eikä uskonut Jumalan olevan kiinnostunut ihmisten asioista, joten hän ei nähnyt tätä ongelmana. Franklinin perustama kirjasto oli aluksi perustaja-käyttäjiensä rahoittama osuuskuntakirjasto. Myös suomalainen Georg Magnus Sprengtporten tuli Franklinin vaikutuspiiriin tämän Pariisin-vuosien aikana, ja onkin esitetty että tämän tasavaltalaiset aatteet ja itsenäisyyspuheet vaikuttivat Sprengtporteniin syvästi. Franklin kuoli 84-vuotiaana 17. huhtikuuta 1790. Hänen hautajaisiinsa osallistui arviolta 20 000 ihmistä. Hänet on haudattu Christ Church Burial Groundin hautausmaalle Philadelphiaan. Vuonna 1976, osana Yhdysvaltain itsenäisyysjuhlia, kongressi nimesi 20 jalan (6 metriä) korkean Philadelphiassa sijaitsevan Benjamin Franklinin muistopatsaan Benjamin Franklinin kansalliseksi muistomerkiksi.

Chad Burns ohjaamassa ”Beyond The Mask” elokuvassa vuodelta 2016, joka kertoo Will Reynoldsista, joka on Itä-Intian Kauppakomppanijan palkkasoturi, jota huijataan ja yritetään eliminoida. Elokuvassa nähdään kuinka Will työskentelee Benjamin Franklinin kirjapainossa, sekä ohessa pelastaa ihmisiä salajuonten seurauksilta.

William Pitt nuorempi (s. 28.5.1759, k. 23.1.1806 brittiläinen valtiomies ja pääministeri, hänen isänsä oli William Pitt vanhempi silloinen lordi Chatham) lähetti Amerikkaan useita retkikuntia. Ranskalaisten linnoitukset antautuivat englantilaisille. Englantilaiset ja ranskalaiset palkkasivat sotavoimiensa lisäksi joukoittain intiaaneja apuvoimiksi, etenkin tiedustelijoiksi. Ranskalaisten palkkaamat intiaanit nylkivät päänahkoja englantilaisilta ja koristelivat vöitään niillä.

Valtiomuototaistelu päättyi 1787 liittovaltiomuotoisen perustuslain hyväksymiseen, ja 1789 George Washington valittiin presidentiksi. Uusia alueita hankittiin ostoin, 1803 laaja Länsi-Louisiana Ranskalta ja 1819 Florida Espanjalta, valloituksin ja sodin, joista 1812–14 Isoa-Britanniaa vastaan Kanadan rajakysymyksestä käyty sota tosin päättyi tuloksetta mutta menestyksellisen Meksikon sodan (1846–48) jälkeen valtion alue ulottui Tyynellemerelle asti. Ulkopolitiikan linjaksi 1823 otettu Monroen oppi aloitti Yhdysvaltain eristäytymisen Euroopasta.

Jefferson, Thomas (1743-1826), yhdysvaltalainen valtiomies, Yhdysvaltain kolmas presidentti. Demokraatteihin lukeutunut Jefferson oli keskeisiä itsenäisyysjulistuksen laatijoita 1776 ja vaati osavaltioille suurempaa itsenäisyyttä. Hän oli presidenttinä 1801-09; hänen aikanaan ostettiin Louisiana Ranskalta 1803. Jefferson edisti demokraattisten perinteiden vakiintumista Yhdysvaltojen politiikassa. Jefferson oli myös lahjakas ja vaikutusvaltainen arkkitehti. Presidentti Jefferson määräsi yksityissihteerinsä Meriwether Lewisin tekemään tieteellisen tutkimusretken Amerikan mantereen kaukaiseen luoteisosaan. Tällä retkellä tehty yleiskatsaus kehitellyt päätelmät olivat tärkeitä Yhdysvalloille, kun neljäkymmentä vuotta myöhemmin kiisteltiin Ison Britannian kanssa Oregonin alueesta.

C. G. Finneyn kirjassa ”Ihmeellisiä herätyksiä” (Ristin Voitto 1970), kerrotaan Charles G. Finneynmuistelmat (s. 29.8.1792). Tästä kirjasta sivulta 63 lainaus: ”Evan’s Millsin herätys ja sen seuraukset. Jonkin matkan päässä Evans’ Millsistä oli saksalainen siirtokunta. Siellä oli seurakunta, jossa oli useita vanhimpia ja huomattavan suuri joukko jäseniä, mutta ei pappia eikä säännöllisiä hengellisiä kokouksia. Kerran vuodessa sinne tavallisesti tuli Mohawk Valleystä pappi toimittamaan kasteita ja Herran ehtoollisen viettoa. Hän kuulusteli lapset ja otti seurakunnan yhteyteen ne, joilla oli vaaditut tiedot. Sitten heistä tehtiin ’kristittyjä’: heitä vaadittiin osaamaan katekismuksensa ulkoa sekä kykenemään vastaamaan määrättyihin opillisiin kysymyksiin – sitten heidät otettiin seurakunnan yhteyteen. Heidän oltuaan ehtoollisella heistä oli selvää, että he nyt olivat uskovia ja kaikki oli hyvin. Näin oli seurakunta järjestetty, ja tällaisena se jatkoi elämäänsä. Mutta jouduttuaan enemmän tai vähemmän niiden tapausten yhteyteen, joita kylässämme sattui, he pyysivät minua sinne saarnaamaan. Suostuin siihen, ja ensimmäiseksi saarnanaiheekseni otin nämä Raamatun sanat: ’Ilman pyhitystä ei kukaan ole näkevä Herraa.’ Koko siirtokunta lähti yhtenä miehenä liikkeelle, ja koulutalo, jossa heidän jumalanpalveluksensa pidettiin, täyttyi ääriään myöten. Aloitin osoittamalla, mitä pyhitys ei ole. Tällöin otin esille kaiken, mitä he pitivät kristillisyytenä, ja osoitin, ettei se ole suinkaan pyhyyttä. Toiseksi osoitin, mitä pyhitys on. Kolmanneksi osoitin, mitä tarkoittaa Herran näkeminen, ja sitten, miksi ne, joilla ei ole pyhyyttä, eivät koskaan näe Herraa, miksi he eivät koskaan pääse Hänen läheisyyteensä ja miksi Hän ei ota heitä vastaan. Ja sitten lopetin terävin huomautuksin, jotta asia olisi mennyt omiintuntoihin. Ja Pyhän Hengen voimasta se sattuikin tuntoihin. Herran miekka iski heihin oikealta ja vasemmalta. Muutaman päivän perästä vallitsi koko siirtokunnassa synnin hätä. Seurakunnan vanhimmat ja muut oli vallannut suuri pelko. He tunsivat, ettei heillä ollut pyhyyttä. Heidän pyynnöstään ilmoitin pitäväni kokouksen etsijöille opastaakseni heitä… Sivulla 107: Pian nousi roomalaiskatolinen vaatturi ja sanoi: ’Minun täytyy kertoa, mitä Herra on tehnyt sielulleni. Olen kasvanut roomalaiskatolilaisena, enkä ole koskaan uskaltanut lukea Raamattua. Minulle sanottiin, että jos sen tekisin, paholainen veisi minut elävältä. Kun joskus rohkenin vilkaista siihen, oli minusta kuin paholainen olisi kurkistanut olkani takaa valmiina minua noutamaan. Mutta nyt näen sen kaiken olleen silmänlumetta.’”

Lewisin ja Clarkin tutkimusretki 1804-1806 oli ensimmäinen koko Pohjois-Amerikkaa käsittävä tutkimusretki. Retken nimi tuli kapteeni Meriwether Lewisin ja vänrikki William Clarkin mukaan ja heistä on tullut Amerikan sankareita ja heidän patsaita on kaikkialla. Retki alkoi 14.5.1804 St. Lousiasta Missourin osavaltiosta ja perille retkeläiset pääsivät Tyynen meren rannalle Columbia joen suulle 7.11.1805. Retkellä oli mukana Clarkin isokokoinen orja York ja oppaana intiaaninainen Sacajawea. Takaisin retkikunta palasi 23.9.1806. Charley Van Pelt on kirjoittanut ”Lewis & Clark Trail of Discovery 1804-1806” 1995 www.charleyvanpelt3d.com. Gary Allen Hood ”After Lewis & Clark, The Forces of Change 1806-1871” Gilcrease Museum, Tulsa, Oklahoma 2006.

Edward Ball on kirjoittanut sukukirjan ”Vereen kirjoitettu, Plantaasin orjat ja isännät” Otava 1998, jossa kerrotaan englantilaisen Elias Ballin suvusta, sillä Elias saapui Englannista vuonna 1698 Etelä-Carolinaan perinnöksi saamalleen plantaasille. Vuoteen 1865 mennessä Ballin suku omisti jo kaksitoista plantaasia Charlestonin ympärillä.

Frederick Douglass (1818-1895) syntyi orjaksi Marylandissa, mutta hänen onnistui karkaamaan New Yorkkiin. Hänen elämästään on julkaistu kirja ”Frederick Douglass Amerikkalaisen orjan omaelämänkerta” (Like 2006). Kirjan liitteestä tällainen lainaus: ”Sen, mitä olen sanonut uskonnosta ja sitä vastaan, olen tarkoittanut koskevaksi ainoastaan tämän maan orjanomistajien uskontoa vailla minkäänlaista viittausta todelliseen kristillisyyteen; sillä tämän maan kristillisyyden ja Kristuksen kristillisyyden välillä näen loputtoman syvän kuilun, niin syvän, että toisen pitäminen hyvänä, puhtaana ja pyhänä tarkoittaa väistämättä toisen torjumista pahana, turmeltuneena ja syntisenä. Toisen ystävänä pitäminen merkitsee väistämättä toisen pitämistä vihollisena. Rakastan Kristuksen puhdasta, sovinnollista ja tasapuolista kristillisyyttä; siksi vihaan tämän maan turmeltunutta, orjia pitävää, naisia ruoskivaa, kehtoja rosvoavaa, puolueellista kristillisyyttä.”

Carl Grimberg ”Kansojen historia 19” (WSOY 1958), josta lainaus sivulta 425: ”Tuulen viemää, Margaret Mitchellin romaani Pohjois-Amerikan pohjois- ja etelävaltioiden välisestä sisällissodasta vuosina 1861-65, pohjoisvaltioiden sinipukuisten ja etelävaltioiden harmaapukuisten välisestä kamppailusta, on ehdottomasti kuuluisin kuvaus tästä kuuluisasta sodasta. Sen ovat miljoonat ihmiset kaikkialla maailmassa lukeneet… Margaret Mitchell osasi kertomisen taidon: hänen romaaninsa on täynnä elämää ja ihmisiä, toimintaa, jännitystä ja tunnetta, se on erittäin mukaansa tempaava huolimatta vanhanaikaisen seikkaperäisestä, leveällä rintamalla toteutetusta kertomistekniikasta. Mutta tekijä olikin syvästi perehtynyt aiheeseensa. Hän halusi tulkita etelävaltioiden näkemyksen sisällissodasta ja siitä, mitä heti sen jälkeen tapahtui. Ja hänellä oli siihen hyvät edellytykset. Hän oli syntynyt ja kasvanut Georgiassa, ja hän rakasti etelävaltioita… Kärsimykset, jotka sota ja sodanjälkeinen aika toivat mukanaan, taistelukenttien suunnaton verenvuodatus, herraskartanoiden häikäilemätön ryöstäminen, hävittäminen, polttaminen, kulkutaudit, köyhyys, nälkä, aristokraattisen yhteiskunnan sortuminen ja laittoman rauniomaailman syntyminen – siinä Margaret Mitchellin romaanin peruspiirteet.”

Presidentti Theodore Rooseveltin voimakkaan ulkopolitiikan seurauksena Yhdysvallat pani alulle Panaman kanavan rakentamisen; kanava valmistui 1914. Väestön rakenne muuttui räjähdysmäisen siirtolaisuuden johdosta, ja siirtolaisuutta rajoitettiin vasta 1924; samana vuonna edellisellä vuosisadalla sodissa voitetut ja reservaatioihin ajetut intiaanit saivat kansalaisoikeudet. Vastoin puolueettomuusjulistustaan Yhdysvallat lähti 1917 mukaan 1. maailmansotaan, mutta julisti sodan jälkeen taas isolationismia ja jäi Kansainliiton ulkopuolelle.

Jonathan Edwards (s. 5.10.1703 East Windsor Connecticutissa, k. 22.3.1758 Princeton New Jerseyssä Amerikassa) toimi pastorina Massachusettin Northamptonissa, kun siellä oli herätystä vuodesta 1734 aina 1742 asti. Jonathan Edwards oli pappi, raamatuntuntija ja lähetystyöntekijä, jota monet pitivät Yhdysvaltojen historian suurimpana ajattelijana. Jonathan Edwardsin kirja ”The Works of Jonathan Edwards” Edinburgh, The Banner of Truth Trust 1992. Ja Ralph Turnbull on kirjoittanut kirjan ”Jonathan Edwards, The Preacher” Grand Rapids, Michigan, Baker Book House 1958. Patricia Tracy, ”Jonathan Edwards, Pastor”. New York, Hill and Wang 1979. Ian Murray ”Jonathan Edwards, A New Biography” Edinburgh, Banner of Truth Trust, 1992.

Jonathan Edwards pohtii kirjoissaan mm. ”Hengellinen ylpeys on monestakin syystä kaikkein vastenmielisin ominaisuus, sillä se on kaikkein lähinnä perkelettä. Se on lähinnä sitä syntiä, johon hän syyllistyi valon ja kirkkauden täyttämässä taivaassa, jossa hänet oli korotettu korkealle jumalallisessa tiedossa, kunniassa, kauneudessa ja onnessa. Ylpeyttä on paljon vaikeampi havaita kuin muita turmeluksen muotoja, koska siinä on kysymys lähinnä siitä, että ihmisellä on liian korkea käsitys itsestään.”

Päivä osakeyhtiön klassikkosarjassa ”Jonathan Edwards, herätyksen mies” (Päivä 2000) todetaan mm. ”Heinäkuussa 1751, kuukautta ennen työhön asettamista, Bostonin komissio antoi Jonathanille suuren luottamustehtävän: hänen piti tavata mohawkien päälliköt Albanyssa. Tämän jälkeen hänelle ilmoitettiin, että komissio tahtoo tavata intiaanit ja hänet Stockbridgessä elokuussa. Jonathanin päiväkirjojen joukossa on paperilappunen, joka kertoo, mitä hän kirjoitti ja sanoi mohawkeille: ’Teidän tulonne tänne ilahduttaa kaikkien hyvien ihmisten sydäntä. He toivovat, että siitä seuraisi teille suurempi valo ja tieto kristinuskosta, joka tuottaa teille iankaikkisen pelastuksen ja onnen. Me emme tahdo kieltää teiltä Raamatun, Jumalan sanan, tuntemista, niin kuin ranskalaiset papit kieltävät intiaaneiltaan. Me tahdomme, että voisitte lukea Jumalan sanaa niin kuin mekin ja tietää yhtä paljon kuin me. Täällä asuessani minä olen halukas tulemaan teidän luoksenne aika ajoin ja tekemään kaikkeni opettaakseni teille oikeaa kristinuskoa.’”

Whitefield, George (s. 16.12.1714 Gloucesterissa Englannissa ja kuoli 30.9.1770 Newburyport Massachusettsissa Amerikassa), englantilainen saarnaaja. 16 vuoden ikäisenä Whitefield oli saanut uuden suunnan elämälleen, sillä hän kertoo näin: ”Aloin paastota kahdesti viikossa lähes 36 tuntia yhteen menoon, rukoilin monta kertaa päivässä, nautin pyhää ehtoollista joka sunnuntai ja paaston aikana olin melkein syömättä nuo 40 päivää. Tuona aikana kävin kolme kertaa päivässä jumalanpalveluksessa, sitä paitsi 7 kertaa vietin yksityisen rukoushetken. En ollut ollenkaan selvillä siitä, että minun olisi tarvinnut uudestisyntyä, syntyä uudeksi luomukseksi Kristuksessa Jeesuksessa. Se oli minulle outo asia kuin että olisin epäillyt luonnollista syntymääni. Kerran sitten Charles Wesley antoi minulle erään kirjan, jonka avulla Jumala osoitti että minun oli uudestisynnyttävä; muussa tapauksessa joutuisin ikuiseen kadotukseen”. Whitefield on Wesleyn veljesten rinnalla metodismin perustajia. Hän sai saarnoillaan suuria kuulijajoukkoja Isossa-Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa. Teologisilta katsomuksissaan hän liittyi kalvinistiseen predestinaatio-oppiin, mikä johti hänet 1741 välirikkoon John Wesleyn kanssa. Kirja: Whitefield George ”Journals” London. The Banner of Truth Trust 1960 ISBN 0-85151-147-3.

Cooper, James Fenimore (1789-1851), yhdysvaltalainen kirjailija. Cooperin Nahkasukka-sarja, jonka teokset tapahtumien ajallisen järjestyksen mukaan ovat Hirventappaja, Viimeinen mohikaani, ja Ruohoaavikko, kertoo intiaanien parissa elävästä metsästäjästä, Natty Bumposta. Hahmon esikuvana pidetään kuuluisaa eränkävijää Daniel Boonea. Cooper oli ensimmäinen laajemmin tunnettu yhdysvaltalainen kirjailija ja intiaaniromaanin luoja. Hän kirjoitti myös useita meriromaaneja. James Fenimore Cooperille Otsegon alue tuttu. Hän oli tosin syntynyt New Jerseyn Burlingtonissa, Delawarejoen alajuoksulla vuonna 1789, mutta jo vuoden kuluttua perhe muutti Otsegojärven etelärannalle, josta Cooperin isä oli hankkinut suuren maa-alueen ja jonne hän perusti Cooperstownin kaupungin. Kolmetoistavuotiaana Cooper aloitti opiskelut Yalen yliopistossa, mutta hänet erotettiin kolmen vuoden opiskelun jälkeen huonon käytöksen vuoksi. Sitten Cooper oli kuutisen vuotta merillä sekä kauppalaivaston että Yhdysvaltain laivaston palveluksessa. Vuonna 1811 hän meni naimisiin Susan de Lanceyn kanssa. Lyhyen aikaa, 1822-1826, perhe asui New Yorkissa, jossa Cooper kirjoitti parhaimpana pidetyn teoksensa Viimeinen mohikaani. Isänsä jättämän perinnön ja vaimonsa myötäjäisten turvin Cooper perheineen matkusteli Euroopassa vuosina 1826-1833 saadakseen lapsilleen paremman koulutuksen ja myös kehittyäkseen kirjoittajana. Palattuaan Cooperstownin hän kunnosti isänsä rakennuttaman suuren kartanon ja eli siellä suurimman osan elämäänsä. Hän kuoli 61-vuotiaana 1851.

Vähitellen pohjois- ja etelävaltioiden välille kehittyi ristiriitoja erilaisen elinkeinorakenteen vuoksi. Pohjoisen orastava teollisuus tarvitsi tullisuojaa mutta ei neekeriorjia, kun taas etelän plantaasiviljelyn kannattavuus riippui paljolti orjista ja vapaakaupasta. Neekeriorjuuden vastustajana tunnettu republikaani Abraham Lincoln (s. 12.2.1809 Kentucky, k. 15.4.1865 Washington DC) valittiin 1860 presidentiksi, erosi 11 etelävaltiota unionista, perusti Pohjois-Amerikan konfederaation (Confederate States of America) ja valitsi presidentikseen Jefferson Davisin. Kun Lincoln ei hyväksynyt eroa, puhkesi Pohjois-Amerikan sisällissota (1861–65), jonka päättyminen etelävaltioiden antautumiseen merkitsi unionin säilymistä ja orjuuden lakkauttamista. Etelän toipuminen kesti kauan, ja valkoisten katkeruus mustan väestön saamien oikeuksien vuoksi ilmeni lynkkauksina ja Ku Klux Klanin tapaisten järjestöjen harjoittamana väkivaltana. Mustien taloudellinen ja sosiaalinen asema pysyi kuitenkin lähes ennallaan.

Dwight Lyman Moody (1837-1899) oli amerikkalainen saarnaajaa, syntyi Northfieldissä köyhään perheeseen. Tuli 18-vuotiaana herätykseen ollessaan kenkäkaupassa töissä. Muutti 1856 Chicagoon aloitti vapaa-aikana pitää pyhäkoulun pitämisen katupojille. Vuonna 1860 hän jätti liikemiesuransa ja ryhtyi kokopäiväiseksi evankelistaksi. Perusti 1863 Chicagoon Illions Street-seurakunnan ja kävi 1867 ensimmäisen kerran Englannissa. Vuosina 1873-75 hän teki toisen Euroopan matkan laulaja Ira D. Sankeyn kanssa. Matkalta palattuaan hän muutti Northfieldiin jonne hän perusti useita kouluja mm. seminaarin ja raamattuopiston. Samalla hän matkusti kaupungista kaupunkiin pitäen kokouksia, joissa oli kymmeniä tuhansia kuulijoita.

John Raleigh Mott (1865–1955), yhdysvaltalainen evankelinen teologi. Mott perusti kansainvälisen kristillisen ylioppilasliikkeen. Hän sai 1946 Emily Balchin kanssa Nobelin rauhanpalkinnon.

Yhdysvaltain etelä- ja pohjoisvaltioiden välillä 1861–65 käytiin sisällissota. Pohjois-Amerikan sisällissodan perimmäisinä syinä olivat Yhdysvaltain pohjois- ja etelä osavaltioiden väliset taloudelliset, poliittiset ja sosiaaliset eturistiriidat. Kun orjuuden vastustajana tunnettu republikaani Abraham Lincoln valittiin 1860 presidentiksi, erosi 11 etelävaltiota unionista, perusti konfederaation ja valitsi presidentiksi Jefferson Davisin. Sota alkoi 1861. Robert E. Leen johtamat etelävaltiolaiset saivat aluksi voittoja, mutta Ulysses S. Grantin tultua pohjoisvaltioiden ylipäälliköksi niiden joukot valloittivat etelän. Sisällissodan päättyminen etelävaltioiden antautumiseen 1865 merkitsi unionin säilymistä ja orjuuden lakkauttamista koko Yhdysvalloissa.

Abraham Lincolnin puhe Gettysburgissa 19.11.1863. Kahdeksankymmentäseitsemän vuotta sitten isämme loivat tällä mantereella uuden kansakunnan, joka oli syntynyt vapaudessa ja vihkiytynyt sille periaatteelle, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Nyt olemme joutuneet suureen sisällissotaan, joka on koetteleva, kestääkö ajan mittaan se kansakunta tai ylipäätänsä mikään kansakunta, joka on näin syntynyt ja vihkiytynyt. Olemme kokoontuneet tuon sodan suurelle taistelukentälle. Olemme tulleet luovuttaaksemme osan tätä kenttää viimeiseksi leposijaksi niille, jotka antoivat henkensä, jotta tuo kansakunta voisi elää. On täysin sopivaa ja asianmukaista, että näin teemme. Laajemmassa mielessä emme kuitenkaan voi omistaa, pyhittää, vihkiä tätä maata. Ne urhoolliset miehet, elävät ja kuolleet, jotka täällä taistelivat, ovat sen pyhittäneet, eivätkä meidän vähäiset voimamme kykene siihen mitään lisäämään tai siitä vähentämään. Maailma ei paljonkaan kiinnitä huomiota siihen, mitä täällä lausumme, eikä kauan sitä muista, mutta maailma ei koskaan voi unohtaa sitä, mitä he täällä tekivät. Pikemminkin meidän elossa olevien tulisi omistautua sille keskeneräiseksi jääneelle työlle, jota täällä taistelleet edistivät niin jalosti. Pikemminkin meidän tulisi omistautua jäljellä olevaan suureen tehtävään, jotta näiltä kunniakkailta vainajilta saisimme lisää uhrimieltä sen asian suorittamiseksi, jonka puolesta he täysin uhrautuivat; meidän tulee täällä juhlallisesti päättää, että nämä vainajat eivät kuolleet turhaan, että tämä kansakunta Jumalan varjeluksessa syntyy uudelleen vapaana ja ettei tämä hallitus, jonka kansa on valinnut keskuudestaan kansan hyväksi toimimaan, katoa maan päältä.

Stephen Hill ”Herätyksen palo” (Aika Oy 2001), josta lainaus sivulta 183: ”Yksi voimakkaimpia esimerkkejä uskon miehestä on Abraham Lincoln. Yhdysvaltojen kuudestoista presidentti koki virka-aikanaan henkilökohtaisen herätyksen ja otti Jeesuksen vastaan vapahtajanaan. Hänen uskollaan oli syvä vaikutus hallituksemme ja kansakuntamme tulevaisuuteen. Maaliskuun 30. päivänä 1863 tallennettu julistus on merkki siitä, että Lincoln näki kansakunnan tarvitsevan kokonaisuutena samaa nöyrää katumusta, joka oli tuonut hänelle itselleen armon ja syntien anteeksiantamuksen.”

Frank Bartleman (1871-1935) lehtimies kirjoitti vuonna 1925 kirjoituksena kirjaksi ”How Pentecost Came to Los Angeles – How It Was in the Beginning” ja suomeksi ”Azusa-katu 312” Ristin Voitto 1986.

Saarnaaja ja ihmeiden mies Asa Alonzo Allen syntyi 27.3.1911 Arkansissa. Ristin Voitto julkaisi 1953 A. A. Allenin kirjan ”Jumalan ihmeitätekevän voiman hinta” ja ”Jumalan viimeinen sanoma kuolevalle maailmalle” Ristin Sanoma 1962 Helsinki. ”Jumalan ihmeitätekevän voiman hinta” kirjassa todetaan mm. näin: ”Sinä hetkenä tiesin, että ellen minä tahdo kohdata Jumalaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa, enemmän kuin ruokaa, enemmän kuin lihan tyydyttämistä, Jumala ei koskaan vastaisi minulle siihen kysymykseen, joka oli sydämelläni… Vihdoinkin olin siinä mielentilassa, että olin altis viipymään kunnes Jumala vastaisi, mitä tahansa se sitten maksaisikaan. Tunti toisensa jälkeen taistelin vihollista ja lihaani vastaan. Monta kertaa olin jo melkein lopettamaisillani. Tuntui kuin päivät kuluisivat enkä minä pääsisi yhtään eteenpäin. Monta kertaa olin kiusauksessa lopettaa yritykseni ja tyytyä olemaan ilman vastausta – jatkamaan kuten ennenkin. Mutta syvällä sielussani tiesin, etten koskaan voisi tyytyä siihen. Olin koetellut ja huomannut, ettei se ollut tarpeeksi. Ei pysyisin täällä polvillani, kunnes Jumala vastaa tai sitten kuolen yritykseeni. Silloin Jumalan kirkkaus alkoi virrata kammiooni. Hetkisen ajattelin vaimoni avanneen komeron oven. Mutta hän ei ollut sitä tehnyt. – JEESUS OLI AVANNUT TAIVAAN OVEN, ja kammio oli täynnä Jumalan kirkkauden loistetta.” Roberts Liardon on kertonut A. A. Allenin elämäntarinan kirjassaan ”Jumalan kenraalit” Uskon Sanan kustannus 1996.

Stuart Nicholsonin kirjaa ”Ella Fitzgerald” (Art House Oy 2003), josta sivulta 31 lainaus: ”Jo hyvin nuoresta hän osallistui Bethany African Methodist Episcopal -seurakunnan jumalanpalveluksiin… Seurakunnan kautta Ella samoin kuin lukemattomat muut lapset saivat tuntuman järjestelmälliseen musiikkikasvatukseen. On oikeastaan mahdotonta yliarvioida seurakunnan osuutta hänen kehityksessään, ja se jatkuu edelleen muovaten perinteistä pohjaa varttuvien lasten kasvatuksessa. Seurakunnat ovat ylipäätään toimineet harjoituspohjana jazzin merkittävimpien vokalistien kehityksessä, mainittakoon mm. Ethel Waters, Sarah Vaughan ja Dinah Washington samoin kuin muutamat soul-musiikin värähdyttävimmät laulajat Sam Cooke, Aretha Franklin, Patti LaBelle ja Whitney Houston.”Ja sivulta 121 lainaus: ”Syyskaudella 1947 Ella antautui mukaan tehtävään, joka kestäisi hänen koko elämänsä: orpojen ja hädänalaisten lasten auttamiseen. Hänet pyysi mukaan Edna Blue, Foster Parents Planin eroamassa oleva puheenjohtaja, joka pyysi Ellaa seuraajakseen saattamaan loppuun kehityssuunnitelman orpojen ja vammautuneiden lasten auttamiseksi sodan runtelemassa Euroopassa. Ellan panokseksi tulisi koota varoja ja perustaa koti Napolin orvoille pienokaisille. Vuosien varrella Ellan rakkaus lapsiin pantiin merkille, hänen hyväntekeväisyyskonserttinsa saivat huomiota, samoin hänen avokätiset lahjoituksensa kaikille mahdollisille hätääkärsiville lapsille, ja tuo toiminta kulminoitui silloin, kun Los Angelesin Wattsin Lynnwoodin kaupunginosaan perustettiin Ella Fitzgeraldin lastensuojelukeskus hänen omalla myötävaikutuksellaan 1977. Elämänsä viimeisinä vuosina hän tunsi erityisesti huolta hyväksikäytetyistä lapsista, ja keskuksesta tuli hänen keskeisin toimipaikkansa, jossa hän avusti kärsiviä tuoden näille joululahjoja joka vuosi. Satojatuhansia dollareita on onnistuttu vuosien kuluessa keräämään hyväntekeväisyystanssiaisilla, jotka ovat Ellan panoksella vetäneet esiintyjiksi muutamia jazzin ja populaarimusiikin hienoimpia esiintyjävoimia…”

Billy Graham on yksi tunnetuimmista evankelistoista s. 1918 Charlottessa Pohjois-Carolinessa. Hänellä on ollut viikoittainen radio-ohjelma yli 50 vuotta. Hänellä on myös televisio-ohjelmia. Billy Graham oli Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1954 ja Missio Helsingissä 1987 stadionilla kuutena missioiltana joihin osallistujia oli kaikkiaan 183 000 osanottajaa. Leena Lehtinen (Kalevi Lehtisen vaimo) on tehnyt pro gradu -työn Åbo Akademediin Billy Grahamista.

George W. Bush ”Ratkaisun hetket” (WSOY 2010), josta tämä lainaus sivulta 14: ”Olin kuukausikaupalla rukoillut Jumalaa osoittamaan minulle, miten toteuttaisin Hänen tahtonsa. Raamattua lukemalla olin alkanut ymmärtää houkutusten todellisen luonteen, ja minulle oli alkanut valjeta se totuus, että rakkaus maallisiin nautintoihin saattaa syrjäyttää Jumalan rakastamisen.” Lainaus sivulta 145: ”Toisaalta olin sitä mieltä, että teknologian tulisi kunnioittaa moraalin asettamia rajoja. Pelkäsin, että jos ihmiskantasolujen tuhoaminen tieteen vuoksi hyväksyttäisiin, se johtaisi meidät tieteiskirjallisuuden ja lääketieteellisen todellisuuden väliselle liukkaalle jäälle. Näin hengessäni, kuinka tutkijat kloonaisivat laboratoriossa sikiöitä saadakseen aikaan korvaavia elimiä. Aavistin etukäteen, kuinka houkuttelevaa olisi valmistaa desingvauvoja, joista vanhemmat saisivat itselleen ikioman vaaleatukkaisen koripallonpelaajan. Eikä painajaismainen kuvitelma täysimittaisesta ihmiskloonauksesta häämöttänyt kaukanakaan. Tiesin näiden mahdollisuuksien kiehtovan joitakin ihmisiä, mutta jos tiede valitsisi tämän suunnan, takaisin kääntyminen tulisi olemaan hyvin vaikeaa… Uskoni ja omatuntoni saivat minut tekemään sen johtopäätöksen, että ihmiselämä on pyhä. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ja siksi jokainen ihminen on Hänen silmissään arvokas. Koin, että äidistään riippuvainen syntymätön lapsi on erillinen ja itsenäinen olento, jolla on luontainen oikeus tulla suojelluksi.”

Rose Kennedy ”On aika muistella” (WSOY 1974), josta lainaus sivulta 13 ja 180: ”Meidän tarinamme, kuten niin monien muidenkin irlantilaissyntyisten amerikkalaisperheiden, alkaa nälänhätäkausista, jotka runtelivat Irlantia viime vuosisadan puolenvälin tienoissa. Tuhannet ihmiset menehtyivät. Tuhannet muut, jotka olivat nuorempia, vahvempia tai onnekkaampia, lähtivät siirtolaisiksi, useimmiten Yhdysvaltoihin, ja melkoinen osa heistä päätyi Bostonin kaupunkiin ja sen ympäristöön. Olen lukenut, että matkalipun hinta aterioineen oli noin 20 dollaria, ja matka saattoi joskus kestää kaksikin kuukautta. Alukset olivat täynnä, sairaudet vaivasivat, olosuhteet olivat kurjat ja masentavat, joten kenties joka kymmenes matkustaja kuoli ennen satamman saapumista. Irlantilaisen siirtolaisen piti olla sekä kovapintainen että onnekas ennen kuin hän pääsi astumaan Amerikan mantereelle. Isäni vanhemmat Thomas Fitzgerald ja Rose Mary Murray tekivät tuon ankaran matkan 1840-luvulla. Molemmat olivat kotoisin Wexfordin kreivikunnasta, mutta he tapasivat vasta Bostonissa ja menivät naimisiin. Myöhemmin Bostoniin saapui wexfordilainen nimeltään Patrick Kennedy. Hän tapasi puolestaan irlantilaisen siirtolaistytön Bridget Murphyn, jonka kanssa hän avioitui… Fitzgeraldeilla oli yksitoista lasta, joista yhdeksän eli aikuiseksi. Yksi näistä oli John Francis Fitzgerald. Hän avioitui Mary Josephine Hannonin kanssa ja sai kuusi lasta, joista minä olin vanhin. Kennedyillä oli neljä lasta, joista yksi oli poika, Patrick Joseph (joka sittemmin tunnettiin Bostonin poliittisissa piireissä nimityksellä ’P. J”). Hän otti vaimokseen Mary Hickeyn ja he saivat kolme lasta. Näistähän vain yksi oli poika. Joseph Patrick Kennedy. Suvut solmiutuivat toisiinsa, kun minä ja Joseph Patrick Kennedy avioiduimme… Varhaisimmista vuosistani lähtien minuun on juurtunut usko Jumalaan ja Hänen viisauteensa, armoonsa ja hyvyyteensä sekä kirkon opetuksiin… Uskonto ei koskaan ollut perheessämme hallitsevassa taikka edes näkyvässä asemassa, mutta se oli aina läsnä, se oli osa elämäämme, ja noudatimme kirkon opetuksia ja tapoja. Sunnuntaisin, juhlapyhinä ja pitkäperjantaina kävimme messussa. Luimme ruokarukouksen. Valitsin jokaisen lapsen vuorollaan pitämään ruokarukouksen. Sunnuntaipäivällisellä messun jälkeen meillä oli tapana keskustella sen sisällöstä, mitä päivän sana merkitsi, jotta lapset olisivat tarkkaavaisia. Jos oli kirkollinen juhlapyhä taikka jonkin suosikkipyhimyksen päivä, me keskustelimme sen merkityksestä ja pyrimme selvittämään, mitä pyhimyksen elämä saattoi opettaa meille. Pääsiäisenä me luonnollisesti pohdiskelimme Jeesuksen ylösnousemuksen ja ikuisen elämän merkitystä. Miksi Jeesus meni ristille, kärsi ja kuoli puolestamme? Mitä Hän oli tehnyt hyväksemme ja mitä Hän oli esimerkillään kertonut meille kaikille. Tapasin kertoa lapsille, että usko on Jumalan suuri ja elävä lahja, joka kannustaa meitä maanpäällisessä elämässämme, joka ohjaa meitä toiminnassamme, joka on lohtumme ja turvamme, joten meidän tulee kaikin tavoin vahvistaa sitä, elävöittää sitä, auttaa sitä kasvamaan ja kukoistamaan, yrittää olla koskaan menettämästä sitä… Katekismus: kuulustelin lapsilta heidän läksynsä joka sunnuntai ennen pyhäkouluun menoa. Pyrin myös sekä heidän nuoruudessaan että aikuisiässä siihen, että vetäytyisimme joka vuosi hiljentymään, viettäisimme viikonvaihteen tai parikin viikkoa poissa maailmasta, hiljaisessa, täysin uskonnollisessa ympäristössä, hartaudenharjoituksissa, opiskellen ja mietiskellen.”

Laura Saarikoski ja Saska Saarikoski ”TRUMP – mies kuin Amerikka” (HS-kirjat 2016), josta lainaus sivulta 19: ”Vuonna 1885 Castle Gardenin maahanmuuttoviranomaisten eteen joutui Bremenistä laivalla saapunut kuusitoistavuotias saksalaisnuorukainen Friedrich Drumpf, joka oli ehtinyt saada kotimaassaan vähän parturin oppia. Drumpfille kävi, kuten monelle siirtolaiselle samassa tilanteessa: hänen nimensä kirjattiin asiakirjoihin vähän sinne päin. Niin Drumpfista tuli Trumpf. Nykymuotonsa nimi sai seitsemän vuotta myöhemmin, kun Friedrich Trumpille myönnettiin Yhdysvaltain kansalaisuus ja f-kirjan putosi pois… Friedrich Trump siirtyi kullankaivajien mukana Monte Cristosta Alaskan Klondikeen, jossa hän perusti ensin telttaravintolan matkalaisille… Vähän myöhemmin Friedrich Trump perusti uuden majatalon, jonka nimeksi tuli varsin mahtipontisesti The New Artic Restaurant and Hotel… Vietettyään kultamailla puolet siihenastisesta elämästään eli kuusitoista vuotta Friedrich Trump palasi itärannikolle rikkaana miehenä… New Yorkkiin palattuaan Friedrich pani rahansa kiinteistöihin Queensissa, joka oli vielä syrjäinen alue suurkaupungin reunamilla. Sijoitus oli hyvä, mutta Friedrich ei saanut iloita siitä, sillä hän kuoli suuren influenssaepidemian eli niin kutsutun espanjantaudin uhrina vuonna 1918… Fred Trumpilla ei ollut tilaisuutta koulunkäyntiin vaan hän hankki oppinsa ’kovien kolhujen koulussa’, kuten Donald Trump asian myöhemmin ilmaisi. Fred Trump harjoitteli rakennushommia ammattimiesten opissa sekä pänttäsi teoriatietoja iltakoulussa ja kirjekurssilla.”

Maahanmuutto Yhdysvaltoihin

Bojan Požar & Igor Omerza ”Melania Trump – Tämän ajan tuhkimotarina” (Minerva 2017), josta lainaus sivulta 191: ”Kun Melania Knaus asettui New Yorkkiin 1995-1996, hän asui Manhattanilla 14 th Streetillä Zeckendorf Towerissa… Melania Trumpin Yhdysvaltoihin saapuminen tarkkaan, epätarkkaan tai vähintäänkin epäilyttävään päivämäärään ja Yhdysvaltain maahanmuuttolain mahdolliseen rikkomiseen liittyvät suuremmat ja vakavammat ongelmat nousivat esiin Donald Trumpin presidentinvaalikampanjan aikana…Molnar ilmoitti hänen ja Melanian tavanneen vuoden 1995 keskivaiheilla, kun he työskentelivät New Yorkissa milanolaisen Elite Models -mallitoimiston listoilla… Saman vuoden tammikuussa Melania Trump kertoi Harper’s Bazaar -lehdelle, kuinka hän ’palaa kotiin aina parin kuukauden välein uusimaan viisuminsa’. ’Mieleeni ei edes juolahtanut, että olisin jäänyt tänne ilman papereita. Se johtuu siitä, millainen ihminen minä olen. Noudatan sääntöjä. Noudatan lakeja. Aina parin kuukauden välein minun täytyy lentää takaisin Eurooppaan hakemaan leima viisumiin. Muutaman oleskeluluvan jälkeen hain työ ja oleskelulupaa ja sain sen vuonna 2001.’ … Siihen asti oli uskottu, että Melanie Trumpilla oli Yhdysvaltoihin tullessa H-1B-viisumi eli ei-maahanmuuttajan työlupa, minkä hän myös itse vahvisti Mickey Rapkinin haastattelussa DuJour-lehdelle toukokuussa 2016… Melania Trumpin Harper’s Bazaar -lehdessä kuvailemat viisumijärjestelyt viittaavat siihen, että Melania tuli Yhdysvaltoihin liikematkan perusteella myönnetyllä B-1-viisumilla tai turisteille tarkoitetulla B-2-viisumilla. Siksi hän ei pystynyt oleskelemaan Yhdysvalloissa kerrallaan kuutta kuukautta pitempään, mutta tämä viisumi ei sisällä työlupaa… Andrew Greenfield, maahanmuuttolakiin perehtynyt asianajaja, painotti internetsivusto Politicolla, että jos joku saapui Yhdysvaltoihin joko B-1- tai B-2-viisumilla aikomuksenaan työskennellä Yhdysvalloissa, sitä saatettiin pitää viisumipetoksena.”

Boston

Boston on Yhdysvaltain Massachusettsin osavaltion pääkaupunki. Kaupunki sijaitsee itärannikolla. Bostonin perustivat Englannista saapuneet puritaanisiirtolaiset vuonna 1630. Esikaupunkeineen Bostonin, Worcesterin ja Providencen muodostamalla metropolialueella laajalla asukkaita alkaa olla noin kahdeksan miljoonaa. Ensimmäinen eurooppalainen Bostonin alueella oli William Blaxton, joka asettui 1629 pienelle niemimaalle, jota paikallnen intiaaniheimo algonikit kutsuivat nimellä Shawmet. Seuraavana vuonna alueelle saapui Massachusetts Bay Colonystä John Winthropin johtamia puritaaneja, jotka olivat kokeneet Salemin vaikeaksi asuinpaikaksi. Winthrop muutti paikan nimen Bostoniksi. Harvardin yliopisto perustettiin 1636 siirtokunnan tuomioistuimen päätöksellä. Se sai nimensä pappi John Harvardilta, joka lahjoitti yksityisen kirjastonsa yliopiston käyttöön. Bostonin sataman ympärille kehittyi monenlaista liiketoimintaa, ja sinne muutti merimiehiä, kalastajia, laivanrakentajia ja kauppiaita. Kaupungin väkiluku kasvoi vuoden 1540 kahdestatuhannesta noin kuuteentoistatuhanteen vuoteen 1730 mennessä. Siitä tuli Pohjois-Amerikan suurin brittiläinen kaupunki. Kaupungista vietiin suolattua turskaa muihin brittiläisen imperiumin maihin. Bostonista tuli 1700-luvulla siirtokuntien vastarinnan keskittymä. Kaupungissa tapahtuivat 1770 Bostonin verilöyly ja 1773 Bostonin teekutsut. Englanti vastasi tapahtumiin nopeasti ja asetti kaupungin sotilashallintoon. Lisäksi satama saarrettiin. Sons of Liberty -vastarintaliike alkoi levittää sanomaa Bostonista, ja siirtokunnat alkoivat pian yhdistyä englantilaisia vastaan. 1800-luvun alussa Ranskaa vastaan käydyt sodat haittasivat kaupankäyntiä, ja kaupungin talous suuntautui ulkomaankaupan sijasta teollisuuteen. Väkiluku kasvoi voimakkaasti 1820-luvulla Euroopasta tulleen siirtolaisaallon myötä. Teollistuminen muutti Bostonia huomattavasti 1800-luvun puolivälissä, ja kaupungista tuli Uuden-Englannin rautatieliikenteen solmukohta.

Benjamin Franklin s. 17.1.1706 Bostonissa Massachusettissa, k. 17.4.1790 oli Yhdysvaltalainen kirjailija, tiedemies ja keksijä. Kahdentoista vuoden ikäisenä Benjamin Franklin ryhtyi kirjapainajan oppipojaksi. Philadelphiassa hän aloitti oman menestyvän kirjapainotoiminnan. Franklin innostui ystäviensä kautta tekemään sähköön liittyviä kokeita ja esitti teorian sähkön olemuksesta. Benjamin Franklin osasi puhua kuutta kieltä.

Ilmari Turja ”Ei kukaa oo mikää” (WSOY 1975), josta lainaus sivulta 19: ”Ensimmäisen matkani tein kustantajieni kanssa Yhdysvaltoihin vuonna 1948. Kävin pohjoisten valtioiden suomalaisseuduilla. Olen käynt Amerikassa myöhemminkin. Minä olen tutustunut vain amerikansuomalaisiin ja itse maahan. Kun minä syslunkini, toisen polven amerikansuomalaisen John B. Mattsonin kanssa katselin menneenä kesänä Bostonin miljoonakaupunkia, niin Mattson eräältä mäeltä näytti vanhoja, hienoston talorivejä, ja kertoi, että tänne suomalaiset flikat Pohjanmaalta tulivat piikomaan, niin hämmästyin tätä suunnatonta eroa heidän entisen elämänsä ja tämän välillä. Siellä Suomen saloilla tytöt olivat eläneet mökin ja perunamaan vaiheilla, mutta täällä he joutuivat keskelle suurkaupungin elämää. Tiskaajiksi, sisäköiksi, lastenhoitajiksi, keittäjiksi. Kokemattomia, kielen taitamattomina. Kuinka jutinan tähden he ovat pärjänneet. Siinä on aluksi monta itkua itketty ja kotipihaa kaivattu. Silloin muistin amerikkalaisen kirjailija Edna Ferberin novellin, jossa hän kertoo suomalaisesta kotiapulaisestaan. Ferber kertoi selittäneensä eräänä päivänä suomalaiselle kotiapulaiselleen, että ensi torstaina Aliina ei pääsekkään vapaapäivälleen, koska minulle tulee vieraita. Aliina voi pitää vapaata sitten jonain toisena päivänä. Aliina ei aluksi ymmärtänyt, mistä on kysymys, mutta kun se hänelle viimein selvisi, niin hän sanoi, että ei tule kuuloonkaan. Kun mun vapaapäiväni on torstaina niin se on torstaina ja minä sen silloin kans pidän, missikselle saa tulla vaikka miljoona vierasta. Ja sen päitkö missiksen pitää niitä torstaina tänne käskiä, kun te hyvin tiedätte, että mulla on torstaina vapaapäivä. Mun pitää olla joka torstai haalilla, kun sinne tulee mun poifrentini Heikki ja sillä hyvä.”

Philadelphia

William Penn perusti Philadelphian 1682, ja se on ollut historiansa aikana poliittisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti Yhdysvaltojen merkittävimpiä kaupunkeja. Kaupungissa allekirjoitettiin Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuonna 1776, ja se oli myös Yhdysvaltojen pääkaupunki 1790–1800.

Philadelphian alueen asukkaat olivat delaware-intiaaneja. Ruotsalaiset perustivat ensimmäisen pienen eurooppalaisen siirtokunnan Philadelphian alueelle 1640-luvulla. Ruotsilla oli 1600-luvun puolivälissä Pohjois-Amerikan itärannikolla oma siirtomaansa nimeltä Uusi Ruotsi. Delaware-joen varrella sijainneessa Uudessa Ruotsissa oli neljä aluetta: Finland, Lapland, Upland ja Takamaa. Takamaalla, Schuylkill-sivujoen varressa sijaitsi Tornio-niminen asuttu paikka, joka on siis nykyään osa Philadelphiaa. Suomalainen paikannimi ei ollut sattumaa. Tornion lähistöltä löytyivät Uuden Vaasan kuin Uuden Korsholmankin linnoitukset.

Vaikka Penn oli saanut maat lahjoituksena, hän halusi silti ostaa ne myös alkuperäisasukkailta. Hän halusi muutenkin kohdella intiaaneja tasavarteisesti eikä siksi halunnut rakentaa kaupungin ympärille edes muuria. Penn oli kveekari, ja hän suunnitteli Philadelphiasta eli veljellisen rakkauden kaupungista paikkaa, jossa hän pystyi uskonveljiensä kanssa harjoittamaan uskoaan ja hallitsemaan itse itseänsä.

Philadelphia kasvoi nopeasti, ja 1600-luvun loppuun mennessä siellä oli yli 7 000 asukasta. Satamakaupunkina siitä tuli merkittävä talouskeskus. Benjamin Franklin oli yksi kaupungin kuuluisimmista asukkaista, saapui Philadelphiaan 1723. Hänen ansiostaan kaupungista tuli merkittävä kulttuurikeskus. Philadelphia oli Yhdysvaltojen pääkaupunki 1790–1800. Siellä oli vuonna 1800 lähes 70 000 asukasta, ja se oli Yhdysvaltojen suurin kaupunki.

New York

New Yorkin alueen alkuperäisiä asukkaita ovat Lenape-intiaanit. Hollantilaiset uudisasukkaat perustivat Manhattanin saaren eteläosaan Nieuw Amsterdamin vuonna 1626. Englantilaiset valtasivat kaupungin vuonna 1664 ilman taistelua, ja se nimettiin Yorkin herttuan mukaan New Yorkiksi. New Yorkissa oli hyvä satama, mikä kasvatti suuresti kaupungin merkitystä 1700-luvulla kun Uuden-Englannin siirtokunnat vaurastuivat kaupankäynnillä. Jenkit olivat valmiita suoranaiseen merirosvoukseenkin. Utrechtin rauha 1713 vei kapteeneilta laillisen oikeuden ryöstää Englannin vihollisia, mutta käytännössä se merkitsi vain kaikkien maiden kauppalaivojen joutumista saaliiksi. New York oli johtavien merirosvopäälliköiden turvapaikka ja heidän miehistöjensä eniten suosima satama. New Yorkin kauppiaat pitivät merirosvojen tuomista edullisista kauppatavaroista, sekä heidän avokätisestä rahankäytöstään. Vuoden 1700 vaiheilla kapteeni William Kidd ja hänen miehensä pitivät New Yorkia kohtauspaikkanaan. Yhdysvaltain itsenäisyysodassa britit valtasivat New Yorkin, ja se vapautui vasta 1783 brittien peräännyttyä.

New Yorkissa asuu yli 8 miljoonaa ihmistä, joista n. 12% on juutalaisia, jotka asuvat Brooklynissä ja Manhattanilla. New Yorkin juutalaisväestö alkoi kasvaa Venäjän valtiollisten juutalaisvainojen (pogromit) alettua vuonna 1881. Ensimmäiset juutalaiset saapuivat 1654 Brasilian Recifestä. Suurin osa New Yorkin ortodoksijuutalaisista asuu Brooklynin Williamsburgissa, Midwoodissa ja Borough Parkissa. Manhattanissa juutalaisia asuu Lower East Sidessä, jossa on paljon juutalaisia vaatekauppoja, leipomoita sekä uskonnollista esineistöä ja kirjallisuutta myyviä kauppoja. Valtaosa juutalaisista on maallistuneita eivätkä noudata kosher-sääntöjä tai tunne ortodoksijuutalaisia tapoja jne.

Jyrki Hämäläinen ”Jyrki Hämäläinen – Seikkailija tämän maailman kovilta kaduilta tähtien suosikiksi” (Otava 2003), josta lainaus sivulta 55: ”USA 1966: Amerikan ihmemaa… Kun kötkötin islantilaisen Lofleidirin halpalennolla Reykjavikin kautta New Yorkiin, olin matkalla rikkaiden ja kuuluisien, kauniiden ja rohkeiden valtakuntaan… Hyvin nopeasti huomasin, että tv-sarjojen New York on hyvin erilainen kuin todellisuudessa. New Yorkin keskustan ulkopuolella alkoivat ränsistyneet slummialueet kuten suuri osa Bronxista, Queens, Lower East Side, Brooklynin laidat ja mustien oma Harlem. Kaduilla lojui pummeja, kerjäläisiä, roskaa. Broadwayn teatterialue oli hyvin rikollista ja sen sivukadut melkoista gettoa. Siellä ryöstettiin armotta turisteja tusinoittain ja nipussa. Päivisin keskustan loistohotellit ja niiden eteen lipuivat limusiinit vastasivat sitä mielikuvaa, jota tarjotaan tv-sarjoissa… Minulle Broadwayn yömestat toivat mieleen Reeperbahnin, Pigallen ja Sohon. Olin tietysti innostunut, kun näin raskaan sarjan maailmanmestari Jack Dempseyn päivittäin, kun hän istui ravintolassa ikkunapöydässä. Jokainen ohi mennyt turisti sai nimmarin ja yhteiskuvan pulittamalla kymmenkunta dollaria.”

Eldridge Streetin synagoga avattiin vuonna 1887, se oli juutalaisen siirtolaisyhteisön kokoontumispaikkoja. Lower East Sidella asui 1910-luvulla yli miljoona juutalaista. Synagoga on nykyään museo Museum at Eldridge Street. Siellä on opastettuja kierroksia, katso lisätietoja: https://www.eldridgestreet.org/

New Yorkissa on myös Messiaanisia synagogia/seurakuntia, sillä osa juutalaiset ovat ottaanet vastaan Jeesuksen messiaanaan esim. https://bssbrooklyn.com/ käy katsomassa lisätietoja:
https://penttimattila.net/2021/06/26/messiaaninen-juutalaisuus/

Liikkuminen New Yorkissa on helppoa julkisen liikenteen avulla. New Yorkin metrokartta löytyy https://new.mta.info/map/5256 New Yorkissa kannattaa Metrocard, jolle voi ladata arvoa, mutta jos liikkuu paljon, niin kannattaa hankkia seitsemän päivän Unlimited Ride Metrocard, jolla voi kulkea rajattomasti. New Yorkissa metrojunat ovat express-junia, joiden asemat ovat merkitty valkoisilla palloilla subway-kartalle ja local-junat pysähtyvät subway-kartassa mustilla palloilla merityille asemille. Uptown only tarkoittaa ettei kyseisellä asemalla oli alikulkua vastapäiseen suuntaan vievälle laiturille. MTA eli Metropolitan Transporation Authority liikennöi myös kaupungin busslinjoja. Bussilinjat kulkevat yleensä yksisuuntaisia avenuita tai streetejä suoraan kääntyilemättä muille kaduille. Bussilinjat on merkitty numeroin, joiden edessä on bussin ajoalueeseen viittava kirjain Manhattanilla M, Brooklynissä B, Queensissa Q. Bussilinjakarttoja löytyy https://new.mta.info/map/5391 New Yorkin bussiterminaali Port Authority Bus Terminal sijaitsee Times Squaren tuntumassa 8th Avenuella, katso https://www.panynj.gov/bus-terminals/en/port-authority.html

Central Park on New Yorkin sydän ja sijaitsee Upper East Siden ja Upper West Siden välissä. Vuonna 1853 perustettu puisto tarjoaa paikan rauhoittumiseen. Kuuluisammat ovat Bethesda Terracen suihkulähde tai Wollman rink -luistinrata, Conservatory Garden -puutarha. Yoko Ono on antanut Central Parille miljoonan dollarin lahjoituksen Lennonin muistomerkkiä varten, joka on nimetty Strawberry Fieldiksi ja on kyynelen muotoinen. Strawberry Fields muistomerkki sijaitsee länsipuolella 71st Streetin korkeudella. Katso lisätietoja: https://www.centralparknyc.org/

Times Square New Yorkissa ei nimestään huolimatta ole aukio, vaan se on Broadwayn ja 7th Avenuen risteys, mutta sillä voidaan tarkoittaa laajempaakin aluetta. Nimensä aukio on saanut kaupungin päälehden New York Timesin mukaan, joka muutti silloiselle Longacre Squarelle 1900-luvun alussa. Lehden toimitus sijaitsee edelleen Times Squarella, vaikka eri rakennuksessa. Katso lisätietoja: https://www.timessquarenyc.org/

David Wilkerson on perustanut New Yorkkiin Times Square Churchin, käy katsomassa:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Times_Square_Church

New Yorkissa toimii Finnish Lutheran Congregation, eli New Yorkin Suomikirkko 83 Christopher Street, katso https://agricolalutheran.org/

Museoista voisi mainita National Museum of The American Indian New Yorkissa, katso:
https://www.newyork.fi/national-museum-of-the-american-indian-new-yorkissa/

New Yorkin Harlemin gospel-kirkot sunnuntaisin aloittavat toimintansa klo 9.00 ja jatkavat klo 11.00, kuten Abyssianian Baptist Church https://abyssinian.org/ ja toinen on La Gree Baptist Church, joka sijaitsee New Yorkissa 125 kadulla. Joka sunnuntainen Harlem Gospel Brunch on Manhattanin tärkein säännöllinen gospel-tapahtuma.
https://www.newyork.fi/opastettu-gospel-kierros-new-yorkissa/

Vapaudenpatsaan kruunuun pääsee, jos ostaa oikeanlaisen pääsylipun. Liput Vapaudenpatsaalle kannattaa ostaa laivayhtiö Statue Cruisesin nettisivuilta https://www.cityexperiences.com/new-york/city-cruises/statue/ tai lipunmyyntitoimistosta Castle Clintonista, eli vuonna 1811 rakennetusta linnakkeesta. Castle Clinton sijaitsee Manhattanin eteläkärjessä Battery Parkissa.

Ellis Island Immigration museum on entinen Ellis Islandin vastaanottokeskus vuosina 1892-1954. Museossa pääsee kiertämään siirtolaisten jalanjäljissä koko maahantuloprosessin. Siellä pyörii nonstoppina documenttielokuva Island of Hope, Island of Tears. Ellis Islandille mennään Statute Cruises-yhtiön lautalla, kuten läheiselle Liberty Islandille. Katso lisätietoja: https://www.nps.gov/elis/index.htm

Staten Island Ferryllä voi nähdä Vapaudenpatsaan, kun se kulkee Manhattanin eteläkärjestä läheiselle Staten Islandin saarelle ja takaisin. Staten Islandille kulkevat kaupungin liikennelaitoksen Staten Island Ferryt, eli reittiliikennelautat, joilla matkustaminen on ilmaista. Lautat kulkevat 15 minuutin, puolen tunnin ja tunnin välein riipuen ajankohdasta ja matka kestää 25 minuuttia. Lautat lähtevät Whitehall-terminaalista, 1 Whitehall Street. https://www.siferry.com/

Empire State Building, jossa on kerroksia 102. Pilvenpiirtäjästä avautuvaa upeaa näköalaa pääsee ihastelemaan kahdelta korkeudelta, joko 86. tai 102. kerroksesta. Tarjolla on monenlaisia lippuja, käy katsomassa https://www.esbnyc.com/

Rockefeller Center on New Yorkin suosituimpia turistinähtävyyksiä. Top of the Rockin näköalatasanteelta voi ihailla maisemia, katso lisätietoja: https://www.rockefellercenter.com/

Maailman parhaisiin oopperoihin kuuluu Metropolitan Opera The Metin rakennus Lincoln Centerissä. Oopperatalon aulassa on Marc Chagallin maalaukset, sekä kristallikruunut. Katso lisätietoja: https://www.metopera.org/

Grand Central Terminal on vuonna 1913 rakennettu ja on New Yorkin kauneimpia rakennuksia. New Yorkin asukkaat viettävät aikaa siellä syöden ja shoppailemalla aseman itäsiivessä olevassa kauppahalli Grand Central Marketissa. Asemahallin vieressä on Vanderbilt-halli, jossa on ruokatori Great Nothern Food Hall. Hallissa järjestetään näyttelyitä jouluisin ja keväisin käsityömarkkinoita. https://www.grandcentralterminal.com/

Charles G. Finney ”Muistelmat – Ihmeellisiä herätyksiä” (Ev. Lut. Herätysseura ry. 1984), josta lainaus sivulta 266: ”Mr. Lewis Tappan ja muutamat muut kristityt vuokrasivat siis Chatham-kadun teatterin muuntaen sen kirkoksi. Lähdin Bostonista huhtikuussa 1832 ja aloitin työni mainitussa teatterissa. Jumalan Henki vuodatettiin heti ylitsemme, ja sinä keväänä ja kesänä syntyi laajalti liikkuva herätys. Noin keskikesästä ilmestyi New Yorkkiin ensi kerran kolera. Syntyi suuri pakokauhu, ja monet uskovaiset pakenivat maalle. Tauti oli hyvin kovaa, kovempaa kuin milloinkaan sittemmin, ja erikoisen tuhoisa siinä kaupunginosassa, missä minä asuin. Muistan laskeneeni meidän ovesta lähtien viiden ruumisvaunun ajaneen yhtä haavaa meille näkyvien eri ovien eteen! Jäin New Yorkkiin aivan syyskesään asti, kun en tahtonut lähteä kaupungista, missä kuolevaisuus oli näin suuri… Kun aloin ensin saarnata Chatham-kadun kappelissa, ilmoitin, etten halua kirkon täyttyvän muitten seurakuntain kristityistä, vaan että tarkoituksenani oli koota ihmisiä maailmasta. Tahdoin toimia jumalattomien käännyttämiseksi niin laajassa mitassa kuin mahdollista. Suuntasimme sitten työmme heihin ja Jumalan siunauksen kautta suurella menestyksellä. Kääntyneitä oli niin paljon, että seurakunnan kasvaessa se saattoi jakaantua.”

Dietrich Bonhoeffer 4.2.1906 Breslaussa, kuoli 9.4.1945 Flossenbürgin keskitysleirillä oli saksalainen evankelisluterilainen pappi ja teologi, sekä natseja vastustavan Tunnustuskirkon perustajajäsen. Vuonna 1927 Bonhoeffer väitteli Berliinin yliopistossa tohtoriksi 21-vuotiaana väitöskirjalla Communio Sanctorum. 1930-luvun alussa hän oli vuoden tutkijana Union Theological Seminaryssa New Yorkissa. Siellä hän tutustui käytännön papintyöhön Harlemin köyhälistön kirkoissa ja oppi tuntemaan mustan väestön gospelmusiikkia. Samalla hän tutustui myös Yhdysvaltojen talouskriisin seurauksiin. Vaikka Bonhoeffer olikin kriittinen amerikkalaista teologiaa ja hengellisyyttä kohtaan, paikallinen sosiaalinen evankeliumi teki häneen suuren vaikutuksen. Hän tajusi, kuinka laajaa yhteiskunnallinen kurjuus on sekä Yhdysvalloissa että Saksassa. Arvokkain Theological Seminaryn asia saattoi olla vapaa-aikana ystävien kesken käydyissä keskusteluissa. Voiko keskellä vaikeaa kärsimystä uskoa Jumalaan? Mustaihoinen Frank Fisher vastasi viemällä Bonhoefferin Harlemiin, mustan väestönosan kirkkoon, jossa hän kohtasi iäkkäitä pelto-orjia, joiden nilkoissa saattoi yhä nähdä kahleen arvet. Katso: Eric Metaxas ”Bonhoeffer: Pastori, marttyyri, näkijä, vakooja — Oikeamielinen ei-juutalainen vs. kolmas valtakunta” (Päivä, 2013)

Esko Tommola on kirjoittanut kirjan ”Uuden maan rakentajat” (Otava 1988), jossa on tietoa suomalaisten siirtolaisten vaiheista New Yorkissa.

Toivo Rapeli ”Valtamerten ääriltä” (Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1960), josta lainaus sivulta 535: ”Minulla on lapsuudestani saakka ollut paljon sukulaisia Amerikassa. Olin pieni poika, kun isäni sisko Miina, joka oli mennyt naimisiin Viktor Rouskun kanssa, lähti ’uuteen maahan’. Molemmat he vielä elävät Brooklynissä. Myös isän siskot Emma, sittemmin rouva Olander, ja Anna lähtivät New Yorkkiin jo vuoden 1910 paikkeilla. Molemmat ovat kuolleet. Isäni veli Hannes elää vielä Brooklynissä vaimonsa Saimin kanssa. Myöhemmin muutti myöskin veljeni Urho perheineen Yhdysvaltoihin, mutta hän kuoli siellä 1944, ja Tyyne jäi Veikko-poikansa kanssa kahden. Veikko sai surmansa auto-onnettomuudessa Yhdysvaltojen armeijassa, jossa hän oli luutnanttina. Siskoni Rauha meni New Yorkkiin myöskin ennen sotia, mutta kuoli siellä 1952. Näiden läheisimpien lisäksi oli Bryyklynissä vielä kaukaisempia sukulaisia, joista muistan ainakin isän veljen pojan Väinön, joka on kuollut, hänen vaimonsa sekä heidän lapsensa… Brooklynin kirkossa oli runsaasti väkeä, vaikka oli arkipäivä. Seurakunnan pastori Matti Sallmén, joka oli nähnyt paljon vaivaa minun matkojeni järjestelyn takia, ei ollut kaupungissa, vaan hänen oli täytynyt matkustaa Chicagoon Suomi-Synodin lähetystoimikunnan kokoukseen… Toinen juhla oli Suomi-Synodin toisessa kirkossa, joka oli New Yorkissa. Kirkon pastorina on Henry Saarisuu… Kyllikki Penttinen, vähän aikaa sitten kuolleen teol. tri Erkki Penttisen tytär. Tri Penttinen oli aikaisemmin ollut New Yorkissa Kansalliskirkon pappina, Kyllikki yksin oli perheestä jäänyt Ne Yorkiin… New York, vai sanoisinko Manhattan, on hyvin selväpiirteinen. Kadut kulkevat joko pitkittäissuuntaan – Avenuet – tai poikittaissuuntaan. Avenuet ovat hyvin pitkiä katuja, mutta poikittaissuunnan kadut päättyvät mereen tai oikeastaan mereen laskevaan jokeen… Broadway on toinen New Yorkin kuuluisimmista kaduista. Liikkeet ovat siellä tasoltaan ehkä hieman alempana kuin Viidennellä Avenuella… Kolmas kuuluisa katu on Times Square, joka on New Yorkin huvitteluelämän keskus… Istuin eräänä päivänä New Yorkin kaupunginkirjastossa Viidennellä Avenuella… Siellä oli runsaasti suomalaistakin kirjallisuutta… Varsin erikoislaatuinen elämys oli käynti Metropolitanmuseossa, joka käsittää erittäin laajat kokoelmat, mm. Egyptiä, Babyloniaa, Syyriaa, Kreikkaa ja Roomaa koskevat. Myöskin sekä lähi- että kaukoitä olivat edustettuina.”
Katso: https://www.nypl.org/ New Yorkin kaupunginkirjasto

Nicky Cruz (s. 1938 Puerto Ricossa) toimi nuoruudessaan New Yorkissa Mau-Mau-jengin johtajana, mutta kääntyi kristityksi saarnaaja David Wilkersonin työn seurauksena. Hänen elämästään on kirjoitettu kirja ”Juokse poika juokse” ja ”Sydän tulessa” Kuva ja Sana 2006, josta lainaus sivulta 35: ”Frank ilmoitti minut ensimmäisellä viikolla kymmenennelle luokalle. Koulun oppilaat olivat miltei kaikki mustia ja puertoricolaisia. Se muistutti enemmän kasvatuslaitosta kuin tavallista koulua. Opettajat kuluttivat enemmän aikaa kurinpitotoimiin kuin opettamiseen. Koulussa esiintyi jatkuvasti hurjia tappeluja, siveettömyyttä ja alituista määräysten rikkomista. Jokaisessa Brooklynin oppikoulussa oli edustettuna vähintään kaksi tai kolme jengiä. Nämä jengit muodostuivat tietyssä ympäristössä asuvista pojista ja tytöistä. Toisinaan jengit olivat vihamielisissä suhteissa keskenään, mikä synnytti tappelun heti, kun jengin jäsenet koulussa joutuivat samoihin luokkahuoneisiin.” Nicky Cruzin kotisivu www.nickycruz.org Näistä samoista tapahtumista on kirjoittanut David Wilkerson ”Risti ja linkkuveitsi” (Aikamedia 2012).

Kalifornia

Eurooppalaisten saapuessa Kaliforniaan 1700-luvulla, niin siellä asuu arviolta 300 000 aasialaisten jälkeläistä, joiden uskotaan tulleen sinne Siperiasta Alaskan maayhteyden kautta. Espanjalaiset perustivat San Franciscon 1776. Se liitettiin Yhdysvaltoihin 1848 ja sen väkiluku kasvoi nopeasti kultaryntäyksen vuoksi.

San Francisco

Ensimmäinen eurooppalainen merenkulkija saapui 5. elokuuta 1775, kun Juan Manuel de Ayalan, joka ankkuroi laivansa lahdelle. Pian tämän jälkeen, 28. maaliskuuta 1776, espanjalainen tutkimusmatkailija Juan Bautista de Anza perusti San Franciscon Presidion. Padre Francisco Palóu perusti Mission San Francisco de Asísin (Mission Dolores). Vuonna 1804 perustettiin Alta Kalifornian provinssi, joka sisälsi San Franciscon. Vuonna 1821 Espanja luovutti Presidion ja Mission Meksikolle. Laaja Kalifornian lähetystyöjärjestelmä menetti vähitellen vaikutusvaltansa Meksikon vallan aikana. Maatalousmaat yksityistettiin suurelta osin ranchoiksi, kuten tapahtui muualla Kaliforniassa.

Yerba Buena alkoi houkutella amerikkalaisia ja eurooppalaisia uudisasukkaita; vuoden 1842 väestönlaskennassa lueteltiin 21 asukasta (11 %), jotka olivat syntyneet Yhdysvalloissa tai Euroopassa, sekä yksi filippiiniläinen kauppias. Kommodori John D. Sloat vaati Kaliforniasta Yhdysvalloille 7. heinäkuuta 1846 Meksikon ja Yhdysvaltojen välisen sodan aikana, ja kapteeni John B. Montgomery saapui vaatimaan Yerba Buenan kaksi päivää myöhemmin. Yerba Buena nimettiin San Franciscoksi seuraavan vuoden tammikuun 30. päivänä. Meksiko luovutti alueen virallisesti Yhdysvalloille sodan lopussa vuonna 1848. Huolimatta houkuttelevasta sijainnistaan satamana ja laivastotukikohtana, San Francisco oli edelleen pieni siirtokunta, jonka maantiede on epäystävällinen. Sen asukasluku vuonna 1847 oli 459. Kalifornian kultakuume toi tulvan aarteenetsijiä (tunnetaan nimellä ”neljäkymmentäyhdeksän”, kuten vuonna 1849). Haaveet rikkaudesta oli niin vahvoja, että saapuvien alusten miehistöt hylkäsivät laivansa ja ryntäsivät kultakentille jättäen jälkeensä mastometsän San Franciscon satamaan. Joitakin näistä noin 500 hylätystä laivasta käytettiin toisinaan varastoina, salonkeina ja hotelleina; monet jätettiin mätänemään. Vuoteen 1851 mennessä satamaa laajennettiin lahdelle laitureilla, kun taas rakennuksia pystytettiin paaluille laivojen joukkoon. Vuoteen 1870 mennessä Yerba Buena Cove oli täytetty uuden maan luomiseksi. Kalifornia sai nopeasti valtion aseman vuonna 1850, ja Yhdysvaltain armeija rakensi Fort Pointin Golden Gatelle ja linnoituksen Alcatrazin saarelle turvatakseen San Franciscon lahden. San Franciscon piirikunta oli yksi osavaltion 18 alkuperäisestä kreivikunnasta, jotka perustettiin Kalifornian osavaltioon vuonna 1850. Vuoteen 1856 saakka San Franciscon kaupungin rajat ulottuivat länteen Divisadero Streetille ja Castro Streetille sekä etelään 20th Streetille. Vuonna 1856 Kalifornian osavaltion hallitus jakoi piirikunnan. Sitten vedettiin suora viiva San Franciscon niemimaan kärjen yli San Bruno -vuoren pohjoispuolella. Kaikesta linjan eteläpuolisesta alueesta tuli uusi San Mateon piirikunta, kun taas kaikesta linjan pohjoisosasta tuli uusi San Franciscon kaupunki ja piirikunta. Yrittäjät pyrkivät hyödyntämään kultakuumeen tuottamaa vaurautta. Hopealöydöt, mukaan lukien Comstock Lode Nevadassa vuonna 1859, lisäsivät nopeaa väestönkasvua. Kun kaupungin halki virtasi onnenetsijöitä, laittomuus oli yleistä, ja kaupungin Barbary Coast -osa sai mainetta rikollisten turvasatamana.

San Francisco tuhoutui maanjäristyksessä ja tulipalossa 1906. Kaupungin kaakkoispuolella sattui voimakas järistys 1984 ja itse kaupungissa 1989. Vuonna 1848 eräs maatyöläinen löysi Sacramentosta kultahippuja joesta, mikä käynnisti kultakuumeen. Vuonna 1849 Kaliforniaan saapui kymmeniätuhansia kullanetsijöitä. Laittomuus, uhkapelit ja juopottelu rehottivat. Kultakuumeesta eivät rikastuneet kullankaivajat vaan heitä varustaneet kauppiaat. Suomalainen Merimieslähetys aloitti toimintansa San Franciscossa.
San Francisco oli pitkään tärkeä suomaiskeskus 1800-luvulla, jossa asui tuhansia suomalaisia merimiehiä. San Franciscossa toimi merimiespappina vuosina 1890- 93 Matti Tarkkanen (s. Laihialla 31.10.1862). San Franciscoon hän perusti aseman ja hän kirjoitti vuonna 1896 kirjasen ”Siirtolaisuudesta” (Helsingissä : Kansanwalistus-seura). Matti Tarkkanen vuodesta 1898 alkaen vuoteen 1906 oli Merimieslähetyksen sihteeri ja ”Merimiehen Ystävän” toimittaja. 1900-luvun alussa San Franciscossa oli 25 suomalaista kapakkaa. Sopivana kokoontumispaikkana merimiehille oli lähetysseuran lukusali johon oli tilattu n. 70 lehteä ja aikakauskirjaa monilla eri kielillä. Merimiesten kotikirjeitä se välitti myös. Vuonna 1890 oli perustettu evankelisluterilainen Suomi-Synodi niminen kirkkokunta johon kuului kolmisenkymmentä seurakuntaa. Synodi asian tutuksi tekemiseksi pastori Tanner kirjoitti 46 sivuisen vihkosen ”Suomi-Synoodista”, jossa hän tuomitsee lahkolaiset, villihenkiset, harhaoppiset ja seurakuntia hajoittavat voimat ankarasti. Jouluna vuonna 1894 toimitti Calumetin Betlehemin seurakunnan pastori E. W. Hynninen ensimmäisen joululehden kirkkokunnalle. A. Renvall toimi pappina 9 vuotta (1897-1906), jonka jälkeen San Franciscoon siirtyi Rock Springs’istä pastori Lauri Ahlman. Suomalaisia on asunut San Franciscossa vuoden 1926 tienoilla yli kolmetuhatta henkeä.

https://www.doria.fi/handle/10024/184101 (San Farnciscon suomalaisen seurakunnan juhlajulkaisu)

Los Angeles

Los Angelesin aluetta asuttivat vuosisatojen ajan tongva- ja chumash-alkuperäiskansat. Espanjalaiset löysivät paikan vuonna 1542, kun Juan Rodriquez Cabrillo purjehti Santa Monican lahdelle. 1700-luvulla espanjalaiset palasivat alueelle ja perustivat sinne lähetysaseman vuonna 1771. Sonorasta ja Mazatiánista tulleet uudisasukkaat perustivat vuonna 1781 Rio de Porciuncula -joen lähelle kylän nimeltä El Pueblo de la Reina de los Angeles ’Enkelien kuningattaren kylä’.

Los Angelesista tuli kaupunki vuonna 1850. Southern Pacific -yhtiö sai rautatieyhteyden kaupunkiin valmiiksi vuonna 1876. Öljyä Los Angelsin alueelta löytyi 1892 ja vuonna 1923 Los Angeles tuotti peräti neljänneksen maailman öljystä.

Hollywood on kaupunginosa Los Angelesissa, Kaliforniassa, Yhdysvalloissa. Hollywood tunnetaan erityisesti elokuvastudioistaan ja monista tähtinäyttelijöistään. Sanaa pidetään usein synonyymina yhdysvaltalaiselle elokuvateollisuudelle.

Jyrki Hämäläinen ”Jyrki Hämäläinen – Seikkailija tämän maailman kovilta kaduilta tähtien suosikiksi” (Otava 2003), josta lainaus sivulta 66: ”Kun kokemukseni tähtimaailmasta karttui, vahvistui yhä käsitykseni siitä, että ei ole mikään ihme, että Hollywood on kallonkutistajien paratiisi. Monen komean tähtikultin, värivalojen, savupommien, miljoonalevyjen, hysteerisenkin suosion avulla valtavaksi, elämää suuremmaksi hahmoksi ihmisten mielissä muodostunut artisti on vain pieni arka hiiri, joka pelkää pimeää ja unohdusta… Opin yhä paremmin ymmärtämään sitä kaksiprsoonaisuuden ongelmaa, joka kuin psyykkinen giljotiini katkaisee kaulan hyvin monilta artisteilta niin Suomessa kuin muualla. On hirveän raskasta elää sen mielikuvan mukaan, mikä huippuartisteista on. Siksi ei riitä, että itketään tyynyt märäksi. Unilääkkeet, rauhoittavat, erilaiset huumeet ja vääräntyyppiset ’ystävät’ tarjoavat pakotien, joka vie tuhoon.”

Lily Leino ”Hollywood taikakaupunki” (Otava 1949), josta lainaus sivulta 7: ”Vanhoina hyvinä päivinä, jolloin Los Angeles oli ilmastonsa vuoksi juuri alkanut houkutella luokseen turisteja, seudun tarjoamat nähtävyydet olivat harvat ja jokseenkin vailla mielikuvitusta. Pari puistoa, hiekkarannikko, appelsiini-istutuksia, kamelikurkifarmi ja joitakin öljylähteitä, ei muuta. Olihan täällä myös joukko hassahtaneita henkilöitä, jotka ilmestyivät mistä milloinkin, pystyttivät veivattavan kameran ja alkoivat sen edessä kujeilla. Kuiskailtiin, että he valmistivat niitä eläviä kuvia, joita esiteltiin tivoleissa ja ’nikkelimyllyissä’ ja joita kukaan kunnon kansalainen ei käynyt katsomassa. Varmaan huonomaineisia nuo näyttelijät kaikki tyynni; ei ihme, että he esiintyivät nimettöminä ja että teatteritaiteilijat, jotka joskus eksyivät kameran eteen, tekivät sen salaa. Vaikka suurin osa kuvausta suoritettiin kadulla, puistoissa, rannalla tai missä vain ryhmän johtaja oli päättänyt valmistaa sen päivän filminsä (tällöinhän elettiin yhdenkasetin eli 12 minuutin elokuvan aikakautta), oli näillä ryhmillä myös päämajansa, joita he nimittivät studioiksi. Pikkupojat aidan takaa seurasivat ihastuneina salaperäistä toimintaa, ja jos joku aikuinen sattui paikalle, hän sai auliisti siirtyä porttien sisäpuolelle katselemaan lähemmin omituisia olentoja. Kuten eläintarhassa konsanaan… Ylenkatsotut elävät kuvat muodostivat Los Angelesin ensimmäisen maailmanmaineen saavuttaneen teollisuuden, raivasivat tien toisille ja yhä tänä päivänä kangastavat kirkkaimpina miljoonien mielessä. Tänne tulee vieraita joka maanosasta, jotka hinnalla millä tahansa haluavat studioihin ’vain katsomaan’, ja jos he täyttävät jomman kumman kahdesta ehdosta, on kaikki selvää. Joko heidän on oltava kuuluisuus – prinssi, kansainvälisesti tunnettu taiteilija tai vaikkapa tärkeä teatterinomistaja – tai heidän on tunnettava joku vaikutusvaltainen henkilö, joka voi avata heille studion oven.”

Ismo Leikola ja Angelika Leikola ”Suo, kuokka ja Hollywood” (Siltala 2021), josta lainaus sivulta 10: ”En oo koskaan aikaisemmin asioinut sosiaalivirastossa, mutta epäilen, että Suomessa ovella ei ole metallinpaljastinta, vartijoita, laukun tarkastusta ja kropan läpi taputtelua ennen odotustilaan pääsemistä. Täällä on… Oikeasti ollaan hakemassa sosiaaliturvatunnuksia. Ilman niitä ei saataisi arkielämää käyntiin… Käy ilmi, että sotun hankkiminen on yllättävän helppoa, paperit vaan sisään ja kortti tulee postissa parin viikon päästä… Onneksi toisessa pankissa ollaan joustavampia. Siellä virkailija myös selittää, että meidän pitäisi alkaa keräämään credit scorea. Sitä on vaikea kääntää, koska meillä ei Suomessa moista ole, mutta kai lähimpänä olisi eräänlaiset luottopisteet. Kyseisiä pisteitä käytetään täällä lähes ihmisarvon mittareina, mutta käytännössä niiden kerryttäminen on tehty maahanmuuttajalle helvetin hankalaksi. Meidän pitäisi alkaa vinguttaa paikallisia luottokortteja ahkeraan, eli elää paikalliseen tapaan velaksi, mutta meille ei anneta näitä kortteja, koska meillä ei ole amerikkalaista luottohistoriaa… Vaimo kaivaa mapistaan tositteet meidän Suomen tuloista, ja lopulta saadaan vähän niin kuin lasten luottokortit – sellaiset, joihin laitetaan itse takuusumma, josta sitten lainataan itse itsellemme rahaa ja maksetaan sitä takaisin. Näin pankki ensin testaa, osataanko me käyttää näitä leikkikortteja vastuullisesti, ja jos osataan, he kuulemma antavat meille ihan oikeat kortit… Meitä on valitettu, että Los Angeles on täynnä asuntohuijauksia, joten kämpät kannattaa netissä metsästää vakiintuneilta välityspalveluilta, joilla on hyvä maine… Jenkeissä ei tietenkään ole mitään esitäytettyjä veroilmoituksia, vaan verotietojen toimitus on paljon monimutkaisempaa kuin Suomessa… Mittavaa lisähaastetta tähän saadaan sillä, että Amerikan veroilmoitus tehdään eri aikaan kuin Suomen… Eri mailla on verotusten suhteen luonnollisesti eri käytännöt, mutta Amerikassa verovelvollisuus alkaa, kun täällä on asunut vakituisesti yli kuusi kuukautta. Veroja pitää samanaikaisesti tilittää myös Suomeen pitkän aikaa poismuuton jälkeen, joten monimutkainen soppahan siitä syntyy… Entäs laskun maksu Amerikassa, mitä? Laskun maksu? … Varsinainen laskunmaksu tapahtuu laskuttavan osapuolen kautta. Kaasu- ja sähkölaskua maksaessa pitää kirjautua kyseisten firmojen sivuille eli siis ensin luoda profiili ja tunnukset ja useita turvakysymyksiä lemmikin nimestä lempikalsareiden väriin. Sitten sinne syötetään luottokortti tai muu maksutapa. Täällä voi valita jatkossa automaattisen maksun, mutta ainakin kaasufirmassa autoplay usein katkeaa itsekseen, ja jos sitä ei hoksaa, laskusta tulee muistutus, mikä taas kusee ne kallisarvoiset luottopisteet pitkäksi aikaa… Ei olekaan vielä ollut puhetta siitä, mitä kaikkea vaatii ylipäätään saada tänne koko viisumi. Ihan ensimmäisenä tarvitaan sponsori, eli jonkun tahon oli kutsuttava meidät Amerikkaan ja taattava meille töitä. Kun tämä oli selvä, koottiin hakemusmateriaalit. Näitä olivat muun muassa suositukset suomalaisilta, amerikkalaisilta ja vielä kansainvälisiltä alan ammattilaisilta ja vaikuttajilta, joiden yksityiskohtaisesti kertoa, miksi juuri minä olen erityinen ja tuottava amerikkalaiselle yhteiskunnalle. Kyseiset suositukset piti toimittaa henkilön tai firman logoilla varustetuilla papereilla… Minun piti kerätä myös lehtiartikkeleita koko urani ajalta ja käännättää suomenkieliset virallisella kääntäjällä englanniksi… Kun materiaalit oli koottu, kaikki meriitit piti hyväksyttää paikallisilla tahoilla. Mun kohdalla näyttelijöiden liitossa… Vasta kun kaikki tämä oli pulkassa, paikallinen lakimies koosti materiaaleista kirjat, jotka hän lähetti maahanmuuttovirastoon käsiteltäväksi… Mun hakemuskirjan pituus taisi olla jotain kaksisataa sivua ja vaimon reilut sata… Kun maahanmuuttovirastosta tuli hyväksyntä, että ollaan tervetulleita maahan, niin tämän jälkeen piti vielä varata aika Amerikan suurlähetystöön Suomessa ja mennä sinne haastatteluun, jotta passiin sai sivun, johon viisumit liimattiin kiinni.”

Jane Scovell ”Oona O’Neill Chaplin elämäkerta” (WSOY 1998), josta lainaus sivulta 147: ”Epäamerikkalaista toimintaa tutkivan senaatinkomitean mukaan maailman huvipääkaupunki oli 1950-luvun alussa kommunistien vallassa. Taistellessaan heitä vastaan Ronald Reganin johtama elokuvanäyttelijöiden ammattiyhdistys laati uskollisuusvalan. Jo ennen sitä vuosina 1948 ja 1949 Kalifornian yliopisto ja Los Angelesin kaupunki olivat määränneet työntekijöilleen samanlaisen valan. Viihdealalla kommunistien kannattajiksi epäiltyjen nimiä levitettiin pelätyllä mustalla listalla, joka leimasi ihmisen syylliseksi, syyttömäksi tai syylliseksi yhteydenpitoon. Vaikka Charlie Chaplinin nimi erottui joukosta huomiotaherättävällä tavalla, hänellä toisin kuin muilla listalle joutuneilla oli varaa pitää puoliaan kiivasta hyökkäystä vastaan. Chaplinin tapauksessa vasemmistosympatiat olivat Yhdysvaltain viranomaisille nähtävästi vähemmän kuin hänen seksuaaliset taipumuksensa. Sivuuttaen Chaplinin hyvän ja onnellisen elämän Oonan kanssa viranomaiset kaivoivat esiin koomikon vanhat lihan synnit – hänen Lolita-tyyppiset suhteensa, Barryn isyysjutun – sekoittivat ne silloiseen politiikkaan ja tarjosivat kansalle koko paketin. Aina vakuuttaen olevansa koomikko eikä kommunisti Chaplin uskoi ihmisten vihamielisten tunteiden syntyvän siitä, että hän oli toisinajattelija ja kieltäytyi nöyristelemästä vallan edustajille.”

Erkki ja Ilona Kanto kirjaa ”Miten Hollywood valloitetaan?” (Karisto 2001), josta lainaus sivulta 74 (Koskien Renny Harlinia): ”Ohjaajan apulaisena toimi nuori neitonen Sirpa Pajunen. Tälle kenraali Aimo Pajusen tyttärelle Renny menetti sydämensä käydessään ennen Prison-elokuvaa Suomessa. Niinpä he työskentelivätkin yhdessä Los Angelesissa Rennyn uran alussa.”

Elokuvaohjauksen isänä pidetään D. W. Griffithiä (1875-1948), joka syntyi köyhtyneeseen etelävaltiolaiseen everstin perheeseen viidentenä lapsena, joka sai kasteessa nimen David Wark. Vuosien 1908 ja 1912 välisenä aikana Griffith perehtyi elokuvan silloisen kehitysvaiheen tuloksiin ja muovasi itsenäisesti ilmaisuvälineen, joka oli teatteria herkempi, kirjallisuutta eloisampi ja runoutta koskettavampi. Hän loi elokuvataiteen, sen kielen ja lauseopin. Hän keksi uusia tapoja käyttää kameraa toiminnallisesti. Hän kehitti leikkauksen irrallisten otoksien alkeellisesta yhteen liittämisestä määrätietoiseksi taiteelliseksi ilmaisukeinoksi. Ensimmäisenä ohjaajavuotenaan hän valmisti toistasataa elokuvaa, yli kaksi filmiä viikossa. Hän perusti tuotantoyhtiö Trianglen vuonna 1914. Seuraavaksi syntyi Kansakunnan synty (Birth of a Nation, 1915), josta tuli yksi elokuvahistorian merkkipaaluista, joka oli aikanaan myös valtava kaupallinen menestys, silloin 100 000 dollarin elokuvan tuotantokustannuksilla saatiin lähes 10 miljoonan dollarin lipputulot. Ku Klux Klanin synnystä kertova elokuva aiheutti kuitenkin myös protesteja, ja elokuvaa pidetään yhä vastuullisena klaanin uudelle nousulle. Griffith oli yhteistyössä kahden huomattavan tuottaja-ohjaaja, Mark Sennetin ja Thomas H. Incen kanssa. He työskentelivät kukin omassa studiossaan ja heillä oli vapaat kädet tuottaa mitä halusivat. Kukin heistä suoritti osuutensa Triangle Companyn kolmiosaisessa tuotannossa, joka käsitti pääasiallisesti komedioita, ohjelmafilmejä ja Griffithin valmistamia erikoisfilmejä. Incen filmit olivat enimmäkseen lännenelokuvia.

Katso Carl Dreyerin La Passion de Jaenne d’Arc (Jeanne d’Arc’in kärsimys, 1928)
https://archive.org/details/DreyersThePassionOfJoanOfArc

Antti J. Pietilä (1878-1932, teologi, Helsingin yliopiston dogmatiikan ja siveysopin professori 1919-32) on kirjoittanut matkakertomuksen matkastaan Yhdysvaltoihin 1925, jonne hän saapui laivalla kirjassaan ”Helsingistä Astoriaan, Amerikan-kävijän havaintoja ja ajatuksia” (WSOY 1927). Kirjasta lainaus: ”San Franciscon suomalainen kirkko on liian vaatimaton, muistuttaen lähinnä jotakin tavarasuojaa, eikä siihen mahdu ihmisiäkään muuta kuin ehkä satakunta. Yhtäkaikki muodostuivat siinä pidetyt tilaisuudet erittäin lämpöisiksi ja mieleenpainuviksi, vaikka minä sain niiden johdosta kyllä jälkeenpäin mielipahaa, kun jokin jumalankieltäjä otti niitä myöhemmin mitä raaimmalla tavalla rienatakseen sanomalehdissä. Päätilaisuus oli kuitenkin Berkelyn kirkossa sunnuntaina heinäkuun 12:na erittäin edustavan yleisön läsnäolossa. Kansalaisia oli koolla kolmeensataan henkeen, mm. Suomen lähetetty konsuli J. A. Lindfors, joka oli ollut minua vastassa Oaklandin asemalla ja sittemmin osoittanut minua kohtaan mitä suurinta ystävällisyyttä ja auliutta… Sellaisten yhteiskunnanuudistajain kuin Ellen Keyn ’lapsen vuosisadasta’ ovat jo meilläkin irrottaneet voimia, joiden hallitseminen ja oikeaan suuntaan ohjaaminen kysyy niin hyvin viisautta kuin tarmoakin. Mutta liioittelematta voi sanoa, että Amerikassa lapsen ’vapauttaminen’ on jo suureksi osaksi pantu toimeen ja että siellä, jos missään, on tilaisuus tehdä havaintoja sen vaikutuksista. Kouluissa ovat opettajat yleisesti suorastaan lasten armoilla, kodeissa vanhemmat. Eivätkä Amerikan suomalaisten olot tee tässä kohden mitään poikkeusta… Pohjois-Minnesotassa Pelikan-järven rannalla asuu Mr. John Takala Kuortaneelta farmilla, jonka hän on erämaahan raivannut… Takala asuu intiaanien naapurina. Kymmenkunnan mailin päässä hänen farmiltaan on intiaanikylä, jossa asuu kuutisen sataa chippeway-heimon jäsentä, ’kuningas’, Mr. William G. Isham johtajana.”

Karin Henriksson ”Ronald Reagan – elämäkerta” (Minerva Kustannus Oy 2016) lainaus sivulta 36: ”Reaganin oman, karumman kuvauksen mukaan oli käynyt niin, että eräs nuori näyttelijä, jolla oli samanlaiset ’all-american’-ominaisuudet kuin hänellä, oli tehnyt hiljattain itsemurhan – paikka oli siis auki. Hän läpäisi koe-esiintymisen. Matkalla takaisin Davenporttiin hän sai agentilta sähkeen, jossa luki: ’Warner Brothers tarjoaa seitsemän vuoden sopimusta. Vuoden koeaika. Alkupalkka 250 dollaria viikossa. Mitä vastaan?’ Reagan vastasi salamannopeasti: ’Allekirjoita ennen kuin muuttavat mielensä.’ Toukokuussa 1937 hän ajoi koko matkan Iowan Davenportista Los Angelesiin allaan vasta ostettu ylpeydenaiheensa, avomallinen Nash… Reagan itse selitti, että B-elokuvat olivat nopeasti tehtailtuja filmejä, jotka oli tarkoitettu esitettäväksi jälkimmäisenä elokuvana kahden elokuvan ’double feature’ -näytöksissä. Myöhemmin hän pilaili joskus, että oli ’B-elokuvien Errol Flynn’… Reagan oli päässyt teatterin makuun jo lapsena, kun vanhemmat kävivät oopperoissa ja osallistuivat näytelmien lukuharjoituksiin, sekä myöhemmin yliopistossa opiskellessaan, kun hän kävi yhdessä tyttöystävänsä perheen kanssa katsomassa näytelmän Journey’s End (Matkan loppu)… Yhteensä Reagan esiintyi 53 elokuvassa: 32:ssa ennen toista maailmansotaa, 21:ssä sen jälkeen sekä muutamissa sodan aikaisissa opetusfilmeissä, jotka olivat osa kotirintaman propagandaa. Reagan oli reservin ratsumies (mutta häntä ei hänen likinäköisyytensä vuoksi voitu määrätä rintamalle), ja hänen sijoitettiin yhdessä muiden tunnettujen näyttelijöiden ja ohjaajien kanssa armeijan First Motion Picture Unit -yksikköön Los Angelesin Culver Cityyn. Siellä hän sai osana erittäin valikoitunutta joukkoa katsella keskitysleireillä kuvattuja dokumenttifilmejä. Filmien kauhukuvat vaikuttivat häneen niin voimakkaasti, että hän on myöhemmin parissa yhteydessä puhunut aiheesta ikään kuin olisi itse ollut paikan päällä… Reagan kuului muita ammattiliittoja vähemmän taistelunhaluisena pidetyn SAG:n hallitukseen (oltuaan siitä tauolla asepalveluksen aikana). Hän osallistui tuloksettomaan sovitteluun liittojen välillä ja tuli vakuuttuneeksi siitä, että CSU:n puheenjohtajat välittivät enemmän kommunistien vaikutuksesta valkokankaalla kuin ammattiliittojen tavoitteista, SAG pyrki pitämään studiot toiminnassa, ja Reagan itse matkusti Warner Bros. -yhtiölle vuokratulla bussilla kuljettaakseen henkilökuntaa töihin kiviä ja Coca-Cola-pulloja heittelevien lakkolaisten ohi. Näistä konflikteista on olemassa yksityiskohtaisia kuvauksia, ja niihin liittyy monenlaisia aineksia: nouseva sodanjälkeinen politiikka, työoikeudelliset vaatimukset, elokuvayhtiöiden tulostavoitteet, ilmapiiri maissa, joihin elokuvia vietiin, sekä mainittu ammattiliittojen keskinäinen valtataistelu.”

Ted Turner & Bill Burke ”Ted Turner – elämäni mediabisneksessä” (Otava 2009), jossa kerrotaan Ted Turnerin tarina miljonääriksi. Hänen isänsä oli aloittanut ulkomainosalalla ja Ted jatkoi sitä, sekä laajensi sen radio ja TV-alalle yrityksen hallituksen vastustuksesta huolimatta. Tässä on lainaus sivulta 114, jossa Terry McGuirk kertoo TV-bisneksen alkuvaiheista jotakin: ”Olin ainoa kaveri, joka lähti sinne Kanava 17:stä, ja saavuin Charlotteen pian WRET:n kuuluisan ’pee-aa-maratonin’ jälkeen. Se temppu oli helpottanut tilannetta jonkin verran, mutta asiat olivat yhä huonossa jamassa. Tedin palkkaamat uudet myyntimiehet perivät hommansa ryhmältä, joka oli saanut kaupungissa erittäin huonon maineen. Muistan yhä käyneeni eräässä paikallisessa huonekaluliikkeessä sillä seurauksella, että sen omistaja ajoi minut kaupastaan aseella uhaten. Toimitusjohtajamme oli kaveri nimeltä Sandy Wheeler. En tiedä, mistä Ted hänet löysi, mutta hän oli aika erikoinen tyyppi, sillä koko henkilökunnan oli osallistuttava kokoushuoneessa joka aamu kello kymmenen rukoushetkeen. Aseman kaikki muu toiminta yksinkertaisesti pysähtyi… Vuonna 1980 käynnistyy CNN uutiskanava, jonka juhlista lainaus sivulta 210: ”Tilasimme sinne asevoimien yhdistetyn soittokunnan, jossa oli maa- ja ilmavoimien, laivaston sekä merijalkaväen huippumuusikoita. He saapuivat muutamaa tuntia ennen ohjelman alkamista, kun me pystytimme katsomoa ja esiintymislavaa. Pyysin muusikoiden harjoitusten aikana heitä soittamaan virren ’Sua kohti Herrani’, koska olin lukenut, että soitettiin Titanicin kannella aluksen upotessa. Nauhoitimme lähetyksen siltä varalta, että kylmä sota kuumensi ydinsodan tasolle – silloin CNN voisi päättää viimeisen lähetyksensä tällä asevoimien soittokunnan esityksellä. Nämä olivat nuoria sotilaita, ja kyyneleet nousivat silmiini heidän soittaessaan tuota kaunista sävelmää. (Sivumennen sanoen tuo nauhoite on yhä CNN:n arkistossa – mutta onneksi heidän ei ole tarvinnut koskaan soittaa sitä!). Aloitin ohjelman vieraiden saavuttua muutamalla kommentilla ja luovutin sen jälkeen puheenvuoron muille puhujillemme. Olin kutsunut Reesen ja Tunerin muiden johtomiesten ohella myös Kansallisen kaapelitelevisioliiton puheenjohtajan Tom Wheelerin lausumaan muutamaan sanan siitä, kuinka tärkeä tämä uusi kanava oli kaapelialalle.

Käsittelin oman vuoroni koittaessa sitä tärkeää roolia, joka CNN:llä tulisi käsitykseni mukaan olemaan niin tiedon välittämisessä kuin ihmisten yhdistämisessäkin. Luin lopuksi seuraavan julistuksen, joka PR-osastomme laatima: On toimittava vakaumuksensa mukaan muiden odottaessa. On luotava positiivinen voima kyynikkojen maailmassa. On jaettava ihmisille tietoa, kun sitä ei aiemmin ollut. On tarjottava sitä niille, jotka haluavat valinnanvapautta. Omistan tämän uutiskanavan – Cable News Networkin – Amerikalle; Amerikan kansalle, jonka tiedonjano ja paremman elämän kaipuu on mahdollistanut tämän hankkeen; Kaapeliteollisuudelle, jonka pioneerihenki on johtanut tähän suureen askeleeseen tiedonvälityksessä…” Ja jossa kerrotaan myös mm. hänen kolmannesta avioliitostaan Jane Fondan kanssa, joka oli avioliiton aikana tullut uskoon mm. presidentti Jimmy Carterin ja hänen vaimonsa avustuksella. Lainaus sivulta 381, jossa Jane Fonda kertoo tästä tilanteestaan näin: ”Sellaista saattaa tapahtua, se on pehmenemistä, luopumista – nöyrtymistä ja avautumista hengelle. Se on ihmeellinen asia, ja koska se tapahtui elämässäni myöhään, olen hyvin tietoinen siitä. Ted ei voi antaa sen tapahtua. Hän uskoo Jumalan olemassaoloon, mutta ei pysty sallimaan, että se tapahtuu hänelle itselleen tai että se olisi elämyksellinen kokemus, koska se avaa ihmisen kaikelle eikä hän pysty avaamaan sieluaan pyhälle hengelle, tai miksi sitä nyt halutaankin kutsua… En pitänyt sitä siihen aikaan uskontona. Tunsin vain kuuden vuoden ajan, että minua johdatettiin. Atlantaan saapuessani tapasin monia suurenmoisia ja fiksuja ihmisiä, jotka olivat uskonnollisia ja kävivät kirkossa. Ted ei tiennyt sitä, mutta kun kävimme kaikkien noiden vuosien aikana lukemattomilla vastaanotoilla ja erilaisissa juhlissa, olin aina jossakin nurkassa ja keskustellut usein Nancy McGuirkin – Terryn vaimon – tai Rosalyn Carterin kanssa. Tutkiskelin asioita, eikä Tedillä ollut siitä aavistustakaan. En koskaan kertonut hänelle noista keskusteluista, koska tiesin, että hän olisi yrittänyt taivutella minut luopumaan siitä.” (Jane Fondakin on kirjoittanut omat muistelmansa, jotka Otava julkaisi Suomessa 2005).

Portland Oregon

Isäni setä muutti 1918 New Yorkiin ja lopulta Portlandiin metsätöihin, jossa asui kuolemaansa saakka.

Ennen kuin amerikkalaiset uudisasukkaat saapuivat 1800-luvulla Portlandiin, niin maassa asui useita vuosisatoja kaksi alkuperäiskansojen joukkoa Chinookia – Multnomah ja Clackamat. Meriwether Lewis ja William Clark dokumentoivat siellä asuvat Chinook-intiaanit vuonna 1805. Columbia-joen alemman ja Willamette-joen laaksojen Portlandin allas oli ollut yksi Tyynenmeren rannikon tiheimmin asutuista alueista.

Suuret määrät pioneeriasukkaita alkoivat saapua Willamette Valleyyn 1840-luvulla Oregon Trailin kautta, ja monet saapuivat läheiseen Oregon Cityyn. Uusi asutus syntyi kymmenen mailin päässä Willamette-joen suusta, suunnilleen Oregon Cityn ja Hudson’s Bay Companyn Fort Vancouverin välissä. Tätä yhteisöä kutsuttiin alun perin ”Stumptowniksi” ja ”The Clearingiksi”, koska monet puita kaadettiin sen kasvun mahdollistamiseksi.

Kun Portland perustettiin 8. helmikuuta 1851. Portlandissa oli yli 800 asukasta. Portlandissa oli tuolloin höyrysaha, hirsimökkihotelli ja sanomalehti Weekly Oregonian. Suuri tulipalo pyyhkäisi keskustan halki elokuussa 1873, tuhoten kaksikymmentä korttelia Willamette-joen länsipuolella Yamhill- ja Morrison Street -katujen varrella ja aiheuttivat 1,3 miljoonan dollarin vahingot, mikä vastaa suunnilleen 29,4 miljoonaa dollaria nykyään. Vuoteen 1879 mennessä väkiluku oli kasvanut 17 500:aan ja vuoteen 1890 mennessä 46 385:een. Vuonna 1888 Portlandissa avattiin länsirannikon ensimmäinen terässilta, joka on vuonna 1912 samannimisen nykyisen terässillan edeltäjä. Vuonna 1889 Henry Pittockin vaimo Georgiana perusti Portland Rose Societyn. Liike Portlandin tekemiseksi ”Rose Cityksi” alkoi kaupungin valmistautuessa vuoden 1905 Lewis and Clark Centennial Exposition -näyttelyyn. Portlandin pääsy Tyynellemerelle Willamette- ja Columbia-jokien kautta sekä helppo pääsy maanviljelykseen kuuluvaan Tualatin-laaksoon ”Great Plank Roadin” kautta tarjosi edelläkävijäkaupungille etua muihin läheisiin satamiin verrattuna, ja se kasvoi hyvin nopeasti. Portland pysyi Tyynenmeren luoteisosan pääsatamana suuren osan 1800-luvulta aina 1890-luvulle asti, jolloin Seattlen syväsatama yhdistettiin muuhun mantereeseen rautateitse, mikä tarjosi sisämaan reitin ilman Columbia-joen petollista navigointia. Kaupungilla oli oma Japantown. Puuteollisuudesta tuli myös merkittävä taloudellinen asema. Portland sai historiansa varhaisessa vaiheessa maineen karkeana satamakaupunkina. 1900-luvun vaihteessa Portlandia pidettiin yhtenä maailman vaarallisimmista satamakaupungeista. Kaupungissa oli suuri määrä salonkeja, bordelleja, uhkapeliluokkia ja täysihoitoloita, jotka asuivat kaivostyöläisiä Kalifornian kultakuumeen jälkeen, sekä suuri joukko merimiehiä, jotka kulkivat sataman läpi.

Vuosina 1900-1930 kaupungin väkiluku kolminkertaistui lähes 100 000:sta 301 815:een. Toisen maailmansodan aikana jopa 3 676 japanilaista syntyperää olevaa ihmistä lähetettiin internointileireille. Samaan aikaan Portlandista tuli pahamaineinen maanalaisen rikollisuuden ja järjestäytyneen rikollisuuden keskus 1940- ja 1950-luvuilla. Life-lehti julkaisi vuonna 1957 artikkelin, jossa kerrottiin kaupungin hallituksen korruption ja rikollisuuden historiasta, erityisesti sen uhkapeleistä ja laittomista yökerhoista. Artikkelista, joka keskittyi rikospomo Jim Elkinsiin, pohjautui fiktiivinen elokuva nimeltä Portland Exposé (1957), katso se:

Huolimatta kaupungin synkemmästä rikollisen toiminnan pohjavirrasta, Portland nautti talouden ja teollisuuden noususta toisen maailmansodan aikana. Laivanrakentaja Henry J. Kaiser oli saanut sopimukset Liberty-laivojen ja lentotukialusten saattajien rakentamisesta, ja hän valitsi tuotantolaitoksien sijainneiksi Portlandin ja Vancouverin Washingtonin osavaltion.

1960-luvulla hippi-kulttuurin tulva alkoi juurtua kaupunkiin San Franciscon nousevan vastakulttuurisen skenen jälkeen. Kaupungin Crystal Ballroomista tuli kaupungin psykedeelisen kulttuurin keskus, ja samalla perustettiin ruokaosuuskuntia ja kuuntelijan rahoittamia media- ja radioasemia. Tänä aikana nousi myös sosiaaliaktivistit, jotka paransivat erityisesti intiaanien oikeuksia, ympäristönsuojelua ja homojen oikeuksia.

Portlandissa Oregonin osavaltiossa on Finnish-American Historical Society of the West www.finamhsw.com. Sanomalehti The Oregonian kotisivu on www.oregonlive.com Suomalaisia on asunut Portlandissa vuodesta 1873 alkaen ja vuoden 1926 tienoilla heitä oli noin kolmetuhatta henkeä. Suomalaisilla on Portlandissa kirkko ja pappila, raittiusseura ja työväenyhdistys. Suomalaisia on toiminut lakimiehinä, lääkäreinä ja liikemiehinä.

Astoria Oregonissa sijoittuu Columbia joen rannalle ja on tunnettu suomalaisesta asutuksesta ja kaupungista löytyy Finnware ”Siskojen kauppa”, Suomi-Hall, Suomi sauna jne. Kesällä Astoriassa järjestetään Suomalaisten juhlatapahtumia. Astoriassa on vanhaa puukerrostaloasutusta. Astoriassa on asukkaita n. 10 000. Astoria on saanut nimensä miljonääri John Jacob Astorilta, sillä vuonna 1810 hänellä oli siellä Pacific Fur Company. Astorian matkailu nähtävyyksiä on korkealla mäellä sijaitseva näköalatorni ja pitkä silta Seasideen. Astorian torni Astoria Column kertoo alueen historiasta, sillä arkkitehti Electus Lithfield New Yorkista suunnitteli ja kuvat maalasi italialainen kuvanveistäjä Attilio Pusteri. Esikuvana Astorian tornilla on ollut keisari Trajan Roomaan vuonna 114 jKr. rakennuttama rakennus. Tornin korkeus on noin 39 metriä ja portaissa on 164 askelmaa. Astorian alueella ilmestyy The Daily Astorian www.dailyastorian.com Astoriaan suomalaiset saapuivat Californiasta vuoden 1870 tienoilla. Vuonna 1875 joukko suomalaisia saapui Ashtabula Harborista Astoriaan harjoittaen kalastusta. http://www.astoriascanfest.com/
Paavo H. Korpelan ja Jorma Salkosalon kirjassa ”Merikaupungista merille ja merten taakse, Raahen laivoja ja merimiehiä” (www.migrationinstiture.f 2007), jossa on Jaakko Rautiaisen kirjeitä mm. Astoriasta jne. vanhemmilleen 1900-luvun alusta.

Tuomas Jäntti ”Sykkeessä” (Päivä Oy 1997), josta lainaus sivulta 29: ”Pieni, vanha, viihtyisä Astorian kaupunki sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla mahtavan Columbia-joen suulla Kalifornian San Franciscon ja Kanadan Vancouverin välillä. Joen leveydestä kertoo silta, joka yhdistää Washingtonin ja Oregonin osavaltiot toisiinsa. Se on yli neljä kilometriä pitkä. Tuhannet puolilahonneet pylväät rantavesissä todistavat ajasta lähes sata vuotta sitten, jolloin kaupungissa kukoistivat kalastusammatti ja kalateollisuus… Hautausmaan sadoissa kivissä löytyy paljon suomalaisten nimiä. Nyt kaupungissa elämää jatkavien suomalaisten määrä jäänee jo alle parinsadan. Pääkadulla seisoo edelleen Suomi-halli, mutta suomenkielinen toiminta on siellä lähes nollassa. Ainakin yksi kivi kiinnittää huomiomme hautausmaalla. Siitä luemme: ’Pastori Jooseppi Riippa, kuoli 28-vuotiaana kirkossa salamaniskuun.’” Paul Raja-aho on kirjoittanut kirjan ”Tuomas Jäntti – Lännen valtateillä” (Päivä Oy 2006)

Washingtonin osavaltio

Seattle nimettiin Duwamish- ja Suquamish -heimojen päällikön Noah Sealthin mukaan. Ennen tätä kaupunki tunnettiin nimellä Duwamps tai Duwumps. Kaupunki sai alkunsa 1850-luvulla ja kaupungin statuksen vuonna 1869. 1800-luvulla kaupungin talous perustui puutavaran ja muiden alueen luonnonvarojen kauppaan. Sen elinkeinorakenne monipuolistui 1900-luvun alkupuolella teollisuuden, elintarviketuotannon, pankki- ja vakuutusalan ja liikenteen alueille. Toisen maailmansodan jälkeen elektroniikkateollisuus ja sen lähialat, etenkin ohjelmistotuotanto, ovat kasvaneet kovasti. Seattle kasvoi nopeasti 1900-luvun lopussa. Sinne muutti ammattitaitoista työväkeä sekä muualta maailmasta että laman uhkaamasta eteläisestä Kaliforniasta.

Vaimoni kanssa olen pari kertaa käynyt Seattlessa lyhyellä lomamatkalla 2000-luvun alussa, sillä vaimoni ystävä asui pikkukaupungissa Longview. Luokkakaverini Helsingin teknillisessä koulussa oli Jyrki Salmi, jonka setä oli jääkiekkolegenda Jorma Salmi, jota Jyrki oli käynyt katsomassa ennen kuin aloitti Helsingin teknillisessä koulussa kirjapainoteknikon opinnot vuonna 1982. Jyrki oli kulkenut liftaten Itärannikolta Länsirannikolle setänsä luokse. Jyrki Salmen hautajaisten muistojuhlassa tapasin Jorma Salmen, joka oli tullut hautajaisiin Seattlesta. Jorma Pertti ”Jerry” Salmi syntyi 6.5.1933 Kotkassa, kuoli Seattlessa Yhdysvalloissa 24.5.2016. Varsinaisen työuransa hän teki myyntityössä Finnairilla. Vuodet Finnairin palveluksessa olivat värikkäät, ja Jerry ehti työskennellä New Yorkissa, Washingtonissa, San Franciscossa, Detroitissa ja Seattlessa. Jorma Salmesta on Arto Teronen ja Jouko Vuolle kirjoittaneet kirjan ”Pelimies Jerry Salmi” (Kirjapaja 2013).

Mark Driscoll ”Herätyskutsu – Onko kristinuskolla tulevaisuutta?” (KKJMK Oy 2015), josta lainaus sivulta Olen käyttänyt viimeiset 20 vuotta elämästäni palvelemalla yhtä Amerikan maallistuneimmista ja vapaamielisimmistä kaupungeista. Seattle ei ole pelkästään jälkikristillinen; se on monin tavoin esikristillinen. Emme ole koskaan kokeneet kristinuskon kukoistusta. Puritaanit saapuivat toiselle puolelle maata. Suuret herätykset eivät koskettaneet horroksessa uinuvaa kotikaupunkiani. Evankeliset seurakuntien perustamisliikkeet, kirkkokunnat, kustannusyhtiöt ja teologiset oppilaitokset levisivät etelään ja keskilänteen mutta eivät koskaan Amerikan suurille luoteisalueille. Piirikuntani äänesti innokkaasti homoliittojen ja marihuanan puolesta, eli voin nyt vedellä sätkää mennessäni naimisiin miehen kanssa. Hollannissa marihuanan rikosluokitus poistettiin, Jamaikalla sitä katsotaan läpi sormien, mutta me laillistimme sen. Joten niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, olemme kai siis vasemmistolaisempia kuin Amsterdam ja Kingston. Perustin Mars Hill -seurakunnan kristillisen yliopistotoimintani pohjalta Seatllessa vuonna 1996. Olimme tuolloin pieni joukko rahattomia, vastakääntyneitä, naimattomia indierokkareita.”

Michigan

Michigan, lyhennetään MI, Yhdysvaltain osavaltio maan pohjoisosassa Isojen järvien alueella. Pääkaupunki Lansing. Suurin kaupunki Detroit. Maasto on alavaa ja kumpuilevaa, osin soistunutta. Ilmasto on mantereinen ja kostea. Pääelinkeinot ovat ajoneuvo-, kone- ja elintarviketeollisuus, matkailu ja metsä- ja maatalous (viljan-, perunan- ja hedelmänviljelyä).Pohjoisessa on suomalaisasutusta pääkeskuksenaan Hancock. Ranskalaisia muutti alueelle 1600-luvun jälkipuoliskolla. Osavaltio Michiganista tuli 1837. Hancock, kaupunki suomalaisten Kuparisaareksi nimittämällä Keweenawinniemellä Yläjärven rannalla Michiganissa Yhdysvalloissa. Hancock on amerikansuomalaisten kulttuurikeskus, jossa oli mm. Suomi-Synodin päämaja ja jossa yhä on sen 1896 perustama Suomi College. Calumet, kylä Keweenawinniemellä (Kuparisaarella) Michiganissa Yhdysvalloissa 18 km Hancockista koilliseen. Huomattava suomalaiskeskus.

Juho Heikki Jasberg syntyi 1.11.1861 Kivijärvellä Vaasan läänissä, k. 1928, oli merkittäviä amerikansuomalaisia vaikuttajahenkilöitä. Hän muutti Amerikkaan 1880 ja asui vuodesta 1895 pääasiassa Hancockissa Michiganissa. Hän oli Suomi-synodin ja Suomi Collegen perustajia ja collegen taloudenhoitaja. Kivijärven Leppälässä syntynyt Jasberg saapui siirtolaisena Michiganin Hancockiin vuonna 1880 ja asui sitten aluksi eri puolilla Yhdysvaltoja sekä Montrealissa Kanadassa ennen kuin asettui vuonna 1895 pysyvästi asumaan Hancockiin. Hän toimi liikemiehenä kiinteistö- ja kustannusalalla sekä oli myös laiva- ja rautatieyhtiöiden asiamiehenä ja Suomi Collegen taloudenhoitajana. Juho Heikki Jasberg kirja ”Amerikoissa – pakinoita ja puheita Amerikan suomalaisten siirtolaisoloista” (Kustannusyhtiö Suomi, Hancock, Michigan 1923), on luettavissa:

Juuso Hirvonen ”Michiganin kuparialue ja suomalaiset siirtolaiset” (Tekijän kustannuksella Päivälehden kirjapainossa, Duluth, Minn., 1920), josta lainaus sivulta 7: ”Amerikan mantereella asuvien suomalaisten ja toistenkin kansallisuuksien keskuudessa tunnetaan Kuparialue, ja erityisemmin Kuparisaari. Nimensä on tämä alue saanut siitä luonnollisesta syystä kuin täällä löytyy kuparia huomattavan paljon… Houghton kaunti on väkirikkain ja taloudellisesti varakkain yläniemekkeellä, sillä kupariteollisuuden keskustana on se vuosien kuluessa kohonnut molemmissa suhteissa. Suomalaiseen asutukseen nähden on Houghton kauntissa suomalaisten lukumäärä suurin Michiganin valtiossa, kenties koko maassa. Tarkkoja laskelmia ei tämän kirjoittaja ole suomalaisten nykyisestä asutuksesta saanut, vaan jotensakin varmojen laskelmien mukaan tiedetään Houghton kauntissa asuvia suomalaisia olevan yli 30.000. Houghton kauntin virastopaikka on Houghtonin kauppala, jossa sijaitsee kauntin talo virastoineen, oikeustaloineen ja vankiloineen. Houghton on huomattava siitäkin kun täällä sijaitsee Michiganin valtion Kaivosopisto, jossa valmistetaan insinöörejä ja geolookeja kaivantoja ja vuoriteollisuutta varten. Kaivosopistossa lueskelevat insinööriksi aikovat Amerikan eri valtioista, vaan on Euroopan eri maista, Japanista, Kiinasta ja Australiasta harjoitellen kaivanto-insinööriksi. Useita suomalaisiakin, Suomesta tulleita, on täällä vuosien kuluessa opiskellut… Vanhojen kertomusten mukaan ovat eurooppalaiset ja tämän mantereen itäisimmissä osissa asuneet, purjehtineet laivoillaan Kuparisaaren pohjoisrannikoille. Kun ei ollut vielä kulkutietä yläniemekkeelle, oli mahdotonta Kuparialueen muille sisämaan paikkakunnille päästä. Saaren sen aikaiset asukkaat, intiaanit, eivät noita kauempaa tulleita valkoihoisia muukalaisia vieraanvaraisesti ja ystävyydellä vastaan ottaneet. Vanhojen kertomusten mukaan on huomatumpana maihin nousupaikkana ollut Copper Harbor. Sitä todistavat siellä vanhan asutuksen muistot, toista sataa vuotta takaisin. Copper Harborin hautausmaalla, joka sijaitsee Superiorin rannikolla olevalla metsäkummulla, on vainajien hautakivissä ja risteissä vuosiluvut todistuksena niiden alla nukkuvien kuolemasta kuluneen liki sata vuotta. Pitemmän aikaa on Copper Harbor ollut huomattuna satamana, puutavaraliikenteen ja asutuksen keskustana. Siellä on tunnettu William Wilkinsin pyöreistä siiteritukeista rakennettu sisällissodan aikainen linnoitus, joka rakennustapansa puolesta toteaa sen ajan oloja. Linnoituksen säilyttämiseksi historiallisena muinaismuistona, on nyt Keveenaw kauntin historiallisen seuran toimesta ryhdytty. Siellä on ollut sotilaskasarmeja kaikkine osastoineen ja varustuksineen… Lac La Belle, Keveena kauntin huomatuimpia paikkoja on pitemmän aikaa ollut luonnon kauneudesta tunnettu Lac La Belle. Superior järven kanssa yhteydessä joen kautta, joka tuonnoin kaivettiin laivojen kulkuväyläksi. Lac La Belle järven länsi-pohjois rannikolle on muodostunut asutus, joka tuonnoin Keveenaw kauntin keskuksessa toimineiden kaivantojen ollessa oli hyvin asuttu. Sinne oli rautatiekin, jota myöten kuljetettiin kuparikiveä Lac La Bellen rannalla olleeseen kivien murskaamoon, josta oori lastattiin laivoihin ja vietiin itään…
Hancock. Ensimmäinen talo rakennettiin Hancockiin v. 1846, hirsihökkeli. 1852 oli 2 muuta huonetta rotkossa vanhan sulattimon luona. Ensimmäinen maan omistaja asuja oli Douglas, joka sitten muutti Houghtoniin. V. 1852 saapui Boswell asumaan Hancockiin. Ensimmäinen kaupparakennus oli Leopold Bros. v. 1858, jotka tulivat Eagle Harborissa. Ensimmäiset kauppalan virkamiehet valittiin v. 1863… Koulu perustettiin 1869 ja uudistettiin 1875. Nykyään osa kaupungissa korkeakoulu ja 5 muuta koulua sekä Suomi Opisto. Metodisti seurakunta perustettiin v. 1860, lutherilainen ja katolinen 1861, vapaamuurarit 1862, Odd Fellows 1867. Kerredgen teatteriin mahtuu 1400 katsojaa. Ensimmäinen sanomalehti oli A. Scottin ja A. Hamiltonin ’Hancock Times’ v. 1870… Jaakko Strang syntyi v. 1813 Scipiossa, New Yorkin valtiossa. Hän oli farmarin poika ja väitti olevansa kuninkaallista sukua Ranskasta. Strang oli lahjakas hyvämuistinen ja jo 23 vuotiaana hän valmistui lakimieheksi. Hän oli kaunopuhuja, mutta kunnianhimoinen ja itserakas. Aluksi oli hän sanomalehtimiehenä ja postimestarina; nai neiti Mary Piercen ja muutti v. 1843 Wisconsiniin Burlingtoniin, jossa toimi lakimiehenä. – Siihen aikoihin oli mormonismi korkeimmillaan ja Strang pian tutustui siihen ja kävi tapaamassa liikkeen johtajaa Smithiä Nauvoossa. Smith huomasi heti Strangissa sopivan välikappaleen liikkeen levittämiseksi; Strang kastettiin helmikuussa mormoniksi ja jo maaliskuulla nimitettiin ’kirkon vanhimpien’ joukkoon. Hänet määrättiin perustamaan Wisconsiniin ’Siionin valtakunnan vesa’. – Tämän jälkeen joutui Smith salamurhaajien uhriksi Illinoisissa ja heti julisti Strang itsensä Smithin seuraajaksi, osoittaen Smithin kirjeen, jossa viikkoa ennen kuolemaansa Smith puhuu ennustaen loppuaan ja määrää Strangin seuraajakseen… Nauvoon mormonit leimasivat kirjeen väärennetyksi, mutta Strang sai kannattajia Wisconsinissa, perusti sanomalehden ’Voree Herald’, ja niin jakaantui mormonikirkko kahtia, joista pääsuunta siirtyi Utahiin ottaen Suolajärven kaupungin temppelisijakseen… Saatuaan paljon uskovaisia Strang päätti muuttaa siirtolansa ja valitsi Majava-saaren, jossa silloin asui vain muutamia kalastajia ja turkisten pyytäjiä. V. 1849 oli mormoneja jo satoja siellä. Nykyinen nimi on ’Pyhä Jaakko’ (St. James) ja lahti on St. James Bay… V. 1850 julistettiin saari kuningaskunnaksi ja Strangin virallinen nimi oli ’Apostoli, profeetta, näkijä, kääntäjä ja kuningas’… Strang oli taitava diplomaatti ja rakensi ystävälliset välit intiaanien kanssa… Kuningaskunta ei enää pysynyt pystyssä. Useat lähtivät samalla laivalla, jolla kuoleva kuningas vietiin. Mannermaalaiset y.m. hyökkäsivät siirtolan kimppuun, tapernaakkeli poltettiin, kirjapaino hävitettiin, kuninkaan asunto ja kirjasto rikottiin… Varsinaisesti Suomesta tänne tulleista suomalaisista oli ensimmäinen G. F. Bergstad, joka saapui Hancockiin kesällä v. 1858. Sitä ennen lienee joitakin Norjan ja Ruotsin suomalaisia tänne tullut, vaan ne olivat asettuneet Calumetiin ja sen takana Keveenaw kauntissa siihen aikaan toimiville kaivannoille, joten Bergstadt tänne tultuaan ei löytänyt Hancockin alkavasta asutuskylästä yhtään omaa kansalaistaan. G. F. Bergstadt oli syntynyt Nurmijärvellä, Uudellamaalla, Suomessa. Hänen äidinisä oli sen ajan tunnettu herännäisliikkeen saarnaaja rovasti Berg, joka toimi pappina Jaakkimassa ja myöhemmin Sortavalassa… Amerikkaan matkusti hän 18 vuotiaana, kahden suomalaisen toverinsa kanssa, kuljettuaan eräällä purjelaivalla, joka matka Atlantin yli kesti kuusi viikkoa. Saavuttuaan Filadelphiaan, tulivat he sieltä Hancockiin tarkoituksella tavata suomalaisia, joita kerrottiin Kuparisaarella olevan. Tänne tultuansa eivät he ketään kansalaista tavanneet… Hän meni Millwaukeehen, jossa ruotsalaisten keskuuteen jouduttuaan tarjoutui tilaisuus toimia siellä. Ollessaan useita vuosia Milwaukeessa, tutustui siellä Chicago-Milwaukee & St. Paul rautatieyhtiön virkailijoihin, saaden edullisemman paikan sanotun rautatieyhtiön palveluksessa Minneapolisissa, jossa toimi pitemmän aikaa hyvällä menestyksellä. Bergstadt oli hyvin monille suomalaisille apuna Cokaton ja ympäristön asutusaikana, avustaen heitä maansaannissa ym… Jäljelle jääneen omaisuutensa määräsivät Bergstadt-puolisot testamentissaan Suomi-Opistolle… Ensimmäiset suomalaiset, jotka asettuivat Calumetiin asumaan, tulivat vuonna 1865… Tiedettiin Norjassa olevista kaivannoissa olevista tottuneista kaivosmiehistä, joita lähettivät Kuparisaaren kaivosyhtiöt hakemaan kaivantomiehiä vuonna 1864 erään Christian Tofte-nimisen miehen toimesta Norjaan. Norjassa olevissa Alten Kaa-vuonossa sekä Zuenangen ja Rörosin kuparikaivannoissa työskenteli silloin suomalaisia, jotka olivat sinne aikojen kuluessa siirtyneet Suomesta ja useat siellä syntyneitä Suomesta tulleiden vanhempiensa jälkeläisiä. Kun silloiset työolot Norjassa olevilla kaivannoilla olivat epäedullisemmat täkäläisiin palkkoihin nähden, lähti joukko kaivantomiehiä edellä mainituilta kaivannoilta Toften mukana Amerikkaan… Työvoiman tarve lisääntyi vuosi vuodelta ja työolot silloisiin aikoihin katsottuna olivat tyydyttävät. Tieto tästä levisi Suomeen. Täällä asuvat kirjoittivat omaisilleen ja ystävilleen, kutsuen niitä tänne, kun sitte vuosina 1867 ja 1868 Suomessa vallitsi hirveä nälänhätä hallavuosien johdosta, siirtyi sieltä näin ja vielä seuraavinakin vuosina paljon suomalaisia tänne maahan, olleet nekin suureksi osaksi pohjoisimmilta paikkakunnilta, Tornionjokivarsilta ja muista Oulun läänin peräpohjolaisista kunnista. Näin ollen muodostuivat varhaisimmat suomalaisen siirtolaisuuden Calumetissa Norjan, Ruotsin ja Suomen suomalaiset, vieläpä osa Lapistakin tulleita… Osa suomalaisista lähti kauemmaksi, Minnesotan, Dakotan ja aina Oregonin ja Washingtonin valtioihin asti, josta he löysivät maata ja pyrkivät sen omistajaksi, toiset oston ja toiset palveluksen kautta. Siten on nykyään suurilla suomalaisten asuttamilla alueilla New York Millsissä ja Cocatossa Minnesotassa, Savossa, Lake Nordenissa, etelä Dakotassa, Wingissä, Rollassa, Gagleyssä, Braddokissa ja Bronketissa Pohjois Dakotassa kuin myöskin Bentletonin lihavilla nisun viljelysalueilla Oregonissa ym. hyvin useita entisiä Calumetissa ja Kuparisaarella taannoin kaivantotöissä olleita suomalaisia, nykyään varakkaina maanviljelijöinä… Kirkollinen toiminta Kuparisaarella johtaa alkunsa suomalaisen siirtolaisuuden varhaisemmilta ajoilta. Ensimmäisten suomalaisten Norjasta saavuttua Kuparisaarille vuonna 1865, ryhtyivät he huolehtimaan kirkollisen toiminnan alkamisesta. Ollen pienenä joukkona, eivät he voineet yksinään alkaa seurakunnallista toimintaa, vaan yhtyivät ennen tulleiden ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa yhteen ja perustivat seurakunnan ja kirkon Quincyn törmälle Hancockin kaupungin takana olevalle harjanteelle. Tämä tapahtui kesäkuun 16 päivänä, 1867. Ensimmäinen seurakunnan pappi oli norjalainen A. F. F. Fredericksen, joka suomalaisille saarnasi tulkin kautta… Kohta suomalaisten siirtolaisten Kuparisaarelle saavuttua, alkoivat he näet pitämään keskuudessaan hartausseuroja, sillä osa siirtolaisista Norjasta ja Ruotsista tulleista olivat uskonnolliselta mielipiteeltään laestadiolaisia. Heidän joukossaan olivat mm. seuraavat saarnaajat Antti Witikkahuhta, Hammerfestistä, ja Salomon Korteniemi, Alkkulan seurakunnan lukkari ym. Nämä pitivät seuroja kansalaistensa kodeissa, kuuluen useat vuodet pääasiassa kaikki samaan seurakuntaan, siihen asti, kunnes v. 1871 edellä mainitun pastorin ja laestadiolaiseen suuntaan kuuluvien kiivaimpien joukkojen välillä syntyi riitoja, joka johti seurakunnan jakaantumiseen. E. L. suuntaan kuuluvat jäivät seurakuntaan ja edellä mainitut Witikkahuhta, Korteniemi, Vuolle, Hyry, Sikanen ym. heihin yhtyneet päättivät perustaa oman kirkkonsa, joka v. 1873 rakennettiin Calumetiin, ’Mäntykadulle’. Tämä oli ensimmäinen paikkakunnan suomalainen kirkko…
A. J. Muikku. – Amerikan ensimmäisen suomalaisen sanomalehden perustaja ja toimittaja, suomalaisen sanomalehdistömme tien raivaaja, oli syntynyt Liperissä, Kuopion läänissä. Hänen vanhempansa olivat puuseppä Anders Muikku, syntynyt Pielisjärvellä v. 1818 ja äitinsä Maria Jaakopin tytär Leskinen, syntynyt Joensuussa, v. 1823. Muuttaneet Liperistä Joensuuhun v. 1847, pojan A. J. Muikun ollessa 3 vuotias. Sen mukaan kuin Joensuun kaupungin pastorinviraston antama todistus huhtikuun 29 päivältä v. 1916 toteaa, niin oli A. J. Muikku, syntynyt 22 p. maaliskuuta v. 1846… Oleskellut v. 1875 lähtien Pohjois-Amerikassa, jossa on kuollut 5 p. helmikuuta v. 1877, Michiganin valtiossa, Calumetin kaupungissa… Suomalaisten sanomalehtien varsinaisessa merkityksessä Kuparisaarella ilmestyminen voidaan laskea alkaneeksi edellä kerrottujen lehtien olemassaolon jälkeen, silloin kuin alkoi ilmestymään ’Amerikan Suomalainen Lehti’ 1879, jonka toimittaja oli kansalaisemme Aleks Leinonen. Sanomalehden toimittaja Aleks Leinonen oli syntynyt Paltamossa, Oulun läänissä, huhtikuun 28 p. 1846. Käytyään Kajaanin alkeiskoulun, jatkoi opintojaan Oulussa. Toimi maanmittaustehtävissä, kunnes tuli Amerikkaan vuonna 1870. Täällä työskenteli aluksi rautateillä Minnesotassa, Iowassa ja Nebraskassa sekä maanmittaustöissä Texasissa, harrastaen kirjallisuutta ja maankielen oppimista. Tuli Kuparisaarelle, jossa oli muodostunut yhtiö sanomalehden ulosantoa varten… Henry Sakari, kauppias Hancockissa, syntynyt Mataringin seurak. 1863. Tuli Amerikkaan v. 1887 Kuparisaarelle ja toimi kaivantotöissä useita vuosia, kunnes alkoi harjoittamaan pienempää kauppaa Hancockissa. Tarmokkaalla toimella ja ahkeruudella edistyi niin, että avasi toistakymmentä vuotta sitten kaupan, joka vuosien kuluessa vaurastui aina monipuolisemmaksi, liha-, ruoka-, sekatavara- ja vaate sekä kenkäkaupaksi. Ollen nykyään alallaan paikkakunnan ja koko Kuparisaaren vanhin suurliike… Oscar Keckonen kauppias, Calumetin sekä ympäristön huomatuimpia suurliikemiehiä. Oscar Keckonen on syntynyt Muhoksella, Oulun läänissä, syyskuun 6 p. v. 1876. Tuli Amerikkaan vanhempiensa kanssa v- 1881. Kävi täällä koulua ja varttuneemmaksi tultuansa työskenteli pajatöissä, perehtyen siten rautaliikealaan perinpohjin. Toimi sen jälkeen kauppa-apulaisena Red Jacketissa, saavuttaen siten rautakaupan ja rakennusjärjestelyn alalla tietopuolisen ja käytännöllisen kokemuksen. Oman rautakauppansa, tunnetun toiminimellä ’Keckonen Hardware’ avasi hän toukokuulla v. 1898 Red Jacketissa, jota on jatkanut näihin asti hyvällä menestyksellä… Mr. Keckonen on ollut jäsen pitemmän aikaa Vapaamuurarien yhdistyksessä, samoin Elk’ien, Odd Fellow ja Eagle seuroissa ym… William Johnson, Hancock, Mich., on syntynyt Quincyn kaivannolla Hancockissa helmikuun 3 p. 1883. Käytyään paikkakunnallaan valtion koulua, meni Valparaisoon yliopistoon Indianassa, jossa lueskeli ja suoritti kirjanpitokurssin v. 1902. Toimi isänsä liikkeessä laajojen metsätöiden johtajana… Elli Suokas-Steinback, laulajatar Hancockissa, on syntynyt Viipurin kaupungissa Suomessa, marraskuun 22 p. v. 1893. Isänsä oli kirjapainon työmies silloisen Viipurin Sanomain, nykyään Karjalan kirjapaino osakeyhtiössä, josta sittemmin muutti Helsingin Sanomiin Helsinkiin samaan toimeen, joten tyttärensä Elli kävi koulua Helsingissä. Päästyään läpi suomalaisen tyttökoulun, meni oppilaaksi Kansallisteatterin oppilaskouluun ja samalla innostuneena musiikkitaiteeseen ja omanneena harvinaisen hyvät soololaulajan taipumukset sekä pehmeän äänen, antautui tunnettujen musiikkihenkilöiden kehotuksesta vapaaoppilaaksi Helsingin Musiikkiopiston laulunopettajalle Abraham Ojanperälle… Hän tuli Amerikkaan joulukuulla v. 1915, asettuen New Yorkiin, jossa opiskeli englanninkieltä ja musiikkia etevien opettajien, kuten Frank La Fargen, Betsy Shepheid, Annie Wilsonin, Youngin ym. johdolla… Mentyään keväällä v. 1918 avioliittoon hammaslääkäri P. E. Steinbackin kanssa, kotiutui hän Hancockin asukkaaksi, ja on täällä saavuttanut Kuparialueen toiskielisten, korkealla musikaalisella kehityksellä olevain suosion ja tunnustuksen… Chas. A. Kukkonen, suomalainen valokuvaaja Hancockissa, on syntynyt Muhoksen pitäjässä Oulun läänissä lokakuun 19 p. 1889. Tullut Amerikkaan elokuulla v. 1903 Hancockiin. Kohta tänne tultuaan alkoi opiskelemaan Englannin kieltä. Kävi täällä koulua mm. Suomi-Opistoa. Opittuaan maan kieltä ja tutustuen oloihin, alkoi harjoittelemaan valokuvausammattia v. 1905. Saavutettuaan oppia ja kokemusta alallaan, perusti oman valokuvausliikkeensä v. 1912, jota on laajentanut sitä mukaa kuin työtä on lisääntynyt, ostaen oman talon, jonne laittoi tilavan, uudenaikaisen atelierin, ollen alallaan suurin paikkakunnalla.”

S. Ilmonen”Amerikan suomalaisten sivistyshistoria I-II” (S. Ilmonen 1930), josta lainaus sivulta 17: ”Laestadiolaisen seurakunnan perustaminen. Suurin osa Kuparisaarten suomalaisista oli tullut Amerikkaan Torniojoki-laaksosta ja Perä-Pohjolasta, niiltä seuduilta vanhastaan ja Pohjois-Norjasta, joissa laestadiolaisella herätysliikkeellä oli valtava vaikutus kansan hengelliseen tilaan. Tämä Lapin herätysliike perustuu luteriseen uskontunnustukseen, mutta eroaa ev.-lut. kirkosta rippiä ja synninpäästöä koskevissa uskonkäsitteissä sekä myöskin seurakunnallisessa järjestyksessä ja hoitamismenettelyissä. Kirkollisen toiminnan ensi vuosina laestadiolaiset kuuluivat kolmen kansallisuuden yhteiseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan, mutta erimielisyydet pastori H. Roernaeksen kanssa olivat siksi vakavaa laatua, että laestadiolaiseen joukkoon lukeutuvat katsoivat parhaaksi muodostaa v. 1871 oman kirkkoyhtymänsä, johon heitä auttoivat myöskin Amerikan vapaat kirkolliset lait… Apostolis-Luterinen kirkko. Laestadiolaiset Kuparisaarella ja muuallakin kaipasivat sellaista johtajaa, joka kykeni heidän keskuudessaan syntyneitä erimielisyyksiä tasoittamaan ja uskonasioita mahdollisimman totuudenmukaisesti selvittämään sellaisia kohtia, joista ei päästy yksimielisyyteen, ja samalla oli tarkasti seurattava esikoisseurakunnan oppia. Siinä tarkoituksessa saapuivat Amerikkaan Lapin ensimmäiset lähetit Heikki Parkajoki ja A. Tapani sekä vähä myöhemmin Frans Nikkaja Johan Takkinen. Viimeksimainittu on vaikuttanut kaikkein enimmän sanotun kirkon varhaisimpaan kehitykseen Amerikassa. Hän oli itse asiassa sen varsinainen perustajakin. Saarnaaja Johan Takkinen oli aloitekykyinen ja järjestyksellinen. Ensi työkseen hän korjasi Calumetin laestadiolaisen seurakunnan nimivirheen, keksien tilalle sellaisen nimen, joka selvästi erotti heidät evankelis-luterilaisista ja samalla saattoi tulla Amerikan laestadiolaisten kirkkokuntaa vastaavaksi viralliseksi nimeksi. Niin merkittiin Calumetin laestadiolainen seurakunta uudelleen kauntin kirjoihin ’Apostolis-luterilainen seurakunta’ nimisenä v. 1879, mitä vuotta voitaneen pitää apostolis-luterisen eli laestadiolaisen kirkkokunnan rajapyykkinä, sillä muuallakin kuin Kuparisaarella asuvat laestadiolaiset, alkoivat siitä lähtien kutsua itseään myöskin apostolis-luterilaisiksi… V. 1892 pastori J. W. Eloheimo julkaisi merkillisen kirjasen: ’Julistus siitä yleisvaltakunnasta, joka esiintyy tulevana tuhatvuotisena aikakautena’. Siinä kirjassa koetetaan Jumalan välittömän ilmestyksen perusteella väittää, että kaikkivaltias Jumala on edeltäpäin määrännyt ja kutsunut sen tekijän, pappi William Eloheimon ja hänen jälkeläisensä (elohidit) johtamaan tuhatvuotisen valtakunnan yleistä hallitusta. Siinä ilmestyksessä saa pappi, William, Jumalan sijaisena, arvonimen, joka ilmaisee suunnattoman suurta valtaa ja kunniaa. Hänen nimensä on ’valtamajesteetti’. ’Julistus yleisvaltakunnasta’ kirjasta pidettiin jonkinlaisena henkisen sairaalloisuuden tuloksena. Ishpemingin kirkolliskokouksessa 1892 pastori Eloheimon oli erottava Suomi-Synodista, hän kun ei tahtonut peruuttaa julistustaan… Matkakertomuksessaan ’Helsingistä Astoriaan’ kirjoittaa professori Antti Pietilä seuraavaa: ’Amerikka on salaseurojen maa. Tämä meiltä suomalaisilta yhä vielä suorastaan peloittava yhdyselämän muoto on niin levinnyt, että kaikkein useimmat amerikkalaiset kuuluvat johonkin epälukuisista salaseuroista. Monet salaseurat ovat valtavia järjestöjä, joiden jäsenmäärä luetaan sadoissa tuhansissa ja miljoonissa, jos kohta taas toiset ovat aivan pieniäkin. Ne ovat yleisesti rakennettu yleishumaaniselle pohjalle, mutta amerikkalaisuus on samalla ikäänkuin itsestään selvänä edellytyksenä ja kelpoisuusvaatimuksena. Viljellään veljeyttä ja keskinäistä avunantoa sekä yleensä rauhallista kosketusta ihmisten välillä.’ Kalevan Ritarikunta ei ole siirtokansamme laajimpia yhdistyksiä, joskaan se ei ole pienimpiäkään. Siihen kuuluu nykyään 34 ’majaa’ ja 38 ’tupaa’…”

Leastadiolaiset olivat Amerikassa perustaneet Apostolis-luterilaisen seurakunnan. Pekka Raittilan kirjassa ”Lestadiolaisuus Pohjois-Amerikassa vuoteen 1885” (Suomen kirkkohistoriallinen seura 1982), jossa lainataan Amerikan suomalaista lehteä 5.12.1879 nro 23 (Kertomus matkoista ja toimista Suomalaisten asuinpaikoilla, Minnesotan valtiossa) Takkisen matkatoverista Mällisestä: ”Takkisen toverina oli Allouezissa asuva Aapo Mällinen”. Matkakertomusta lainattiin Suomenkin lehtiin, kuten Keski-Suomi 1880 nro 1. Allouezin kaivoskylä sijaitsi 6-7 kilometriä Calumetista pohjoiseen ja sinne rakennettiin 1876 vähäinen kirkko.

Takkisen kirjeet on julkaistu: Johan Takkinen ”100 kirjettä ajalta 1874-1892” Vanhinten kirja 2, Tampere 1966, jossa olevassa kirjeessä ”J. Takkinen Kristilliseen kuukausilehteen N:o 11-12 1884 Kirje Ameriikasta” mainitaan, että Dulutissa on kristillisyys ja papin toimia toimittaa Aapram Mällinen.

Uuras Saarnivaaran kirjassa ”Amerikan laestadiolaisuuden eli Apostolis-luterilaisuuden historia” (National Publishing Company painossa Ironwoodissa Mich. 1947) on sivulla 290: ”Saarnaajia, jotka ovat kuolleet ennen suurseuralaisuuden ja heidemanilaisuuden eroa tai jotka eivät ole tehneet selvää ratkaisua puoleen tai toiseen: Mällinen Abraham, Thomson, Minn. syntyi 18 (5).4. 1852 Tyrnävällä. Tuli Amerikkaan 1872. Oli vv. 1883-1911 Thomsonin seurakunnan opettajana. Abraham Mällinen avioitui Calumetissa Michiganissa 2.12.1876 Maria Liisa Pekkalan kanssa s.1859, k. 1933 Minnesotassa. Maria Liisa Mallisen e. Pekkala s. 1859, vanhemmat Johan Jacobsson Pekkala s. 25.8.1825 ja Maria Carolina Isakintytär Pekkala s. 8.1.1824 Herajärveltä. Abraham Mallinen kuoli 1.8.1911 Thomson Township MN. Abram Mällisen vanhemmat Tyrnävän rippikirjan palkollisista 1854-1864 mukaan ovat olleet renki Johan Matinpoika Mällinen s. 2.2 (1).1817 Temmes ja Brita Maria Henrikintytär Marttila s. 20.8.1810 Muhokselta. Limingan vihityt 1834-1879 mainitaan, että heidät vihittiin avioliittoon 28.1.1844. Johan Matinpoika Mällinen kuoli 27.2.1861 Tyrnävällä. Temmeksen rippikirjat 1817-1827 kertoo, että Johan Mällisen isä on Matti Henrikinpoika Mällinen s. 19.4.1773 ja hänen vaimonsa Anna Jaakobintytär s. 1.10.1778. Abram ja Maria Liisa Mallisen lapsia oli Evelina, Hilda, August, Luisa, Abram, Alma, Benjamin ja Charles. Abraham Mallinen jr. kuoli 4.9.1920 ja haudattiin 22.9.1920.”

Juho Takkinen (s. 23.10.1838- k. 13.2.1892) oli kotoisin Kuusamon Posiolta, jossa oli aloittanut saarnaajan työn. Johan Takkinen avioitui vuonna 1884 Eeva Karoliina Sakarin (s. 3.7.1855) kanssa Ameriikassa.

Aapeli Saarisalon kirjassa ”Laestadius Pohjolan pasuuna” (WSOY 1970) sanotaan Laestadiuksen saarnoista: ”Mutta silloin alkoi väkeä virrata kirkkoon, se tuli aivan täyteen! Ja siellä ihmiset joutuivat valtaviin liikutuksiin aivan kuin kirkko olisi ollut täynnä mielipuolia! Mutta kun he tulivat kotiin, oli heidän ymmärryksensä tallella! Muutamien tyhmyrien järki jopa selveni. Mutta toiset alkoivat nähdä kummallisia näkyjä ja ilmestyksiä.”

Chicago

Chicago on Yhdysvaltain Illinoisin osavaltiossa Michiganjärven rannalla sijaitseva kaupunki. Se on Yhdysvaltain kolmanneksi suurin kaupunki. Chicagon nimi on ranskankielinen muunnos alueella asuneiden intiaanien sanasta shikaakwa, joka oli viittaus villisipulin hajuun. Alueella asui 1700-luvulla potawatomi-intiaaneja, jotka olivat syrjäyttäneet varhaisemmat asukkaat miamit. Jean Baptiste Pointe du Sable perusti vuonna 1770 paikalle ensimmäisen kauppa-aseman. Vuonna1803 Yhdysvaltain armeija rakensi vaatimattoman linnoituksen, joka kuitenkin tuhottiin jo 1812. Vuonna 1816 intiaaniheimot luovuttivat Chicagon alueen Yhdysvalloille, ja paikalle alkoi vähitellen kasvaa asutuskeskus. Chicago sai kaupunginoikeudet 4.3.1837. Chicagosta muodostui merkittävä kaupunki idästä päin saapuvien asukkaiden ansiosta. Chicagoon kyettiin matkustamaan Suurten järvien kautta ja myöhemmin rautateitse. Kaupunki nousi 1920-luvulla kansainväliseen kuuluisuuteen pahamaineisten gangsteriensa ja korruptionsa vuoksi. Ennen Las Vegasin kasvua Chicago oli Yhdysvaltojen merkittävä viihde-elämän keskus.

Erkki Raatikainen ”Oi Amerikka” (Weilin+Göös 1981), josta lainaus sivulta 179: ”Harva todella tietää, että vappujuhlan alkuperä on Amerikassa ja sielläkin nimenomaan Chicagossa. Kaupungin nimi yhdistetään yleensä täysin toisenlaisiin asioihin. Chicagossa perustettiin myös 1905 tunnettu järjestö Industrial Workers of the World eli Maailman teollisuustyöläiset. Se oli hyvin luokkatietoinen ammattijärjestö. Lyhenne IWW oli maailmankuulu, samoin pilkkanimi Wobblies eli Hytisevät. Järjestö oli suuntaukseltaan syndikalistinen, mikä muutenkin oli Yhdysvalloissa suosiossa… Muun muassa kirjailija Jack London oli tämän järjestön toimitsija ja kiihkomielinen kannattaja. Suomessa Niilo Wällärillä oli syndikalistisia ajatuksia. Hän olikin saanut niitä Amerikasta. Tässä järjestössä oli paljon pohjoismaalaisia ja myös Suomesta tulleita siirtolaisia. Heitä viehätti radikaali jyrkkyys. Amerikan työväenlaulaja Joe Hill oli tämän järjestön jäsen. Hän oli ruotsalaissyntyinen. Hänellä oli monia murheellisia lauluja. Yhdestä tuli iskelmä. Se oli kuulu Sixteen Tons. Työmiehen velvoite hiilikaivoksessa oli 16 tonnia… Joe Hill tuomittiin kuolemaan tekaistusta syytteestä mormonikaupungissa Salt Lake Cityssä Utahin valtiossa 1915.”

Toivo Rapeli ”Valtamerten ääriltä” (Suomen Luterilainen Evankelioimisyhdistys 1960), josta lainaus sivulta 524: ”Lennettyäni koko yön saavuin aamulla O’Hairen lentokentälle Chicagoon. En mennytkään itse kaupunkiin, vaan otin taksin ja ajoin suoraan päätä tohtori Walter Kukkosen kotiin. Kukkoset olivat vanhoja tuttaviani ja ystäviäni. Tri Kukkonen on Maywoodin luterilaisen pappisseminaarin dogmatiikan professorina; rouva Kukkonen on Japanissa kuolleen lähetyssaarnaajan, pastori Wilho Elsonin sisar.”

Dokumentti Amerikan Antista: https://areena.yle.fi/1-2854569

Wisconsin

Milwaukee on Yhdysvaltain Wisconsinin osavaltion väkirikkain kaupunki ja Milwaukee Countyn piirikunnan pääkaupunki. Sen historiaan vaikuttivat voimakkaasti saksalaiset siirtolaiset 1800-luvulla, ja se on edelleen saksalais-amerikkalaisen kulttuurin keskus, joka on tullut tunnetuksi erityisesti panimoteollisuudestaan. Milwaukeessa sijaitsevat Wisconsinin lääketieteellinen korkeakoulu, UW-Milwaukee, Marquette University, MSOE ja useita muita korkeakouluja. Kaupunki on edustettuna kahdessa neljästä suuresta ammattilaisurheiluliigasta – Bucks of the NBA ja Brewers of MLB. Milwaukee on Northwestern Mutualin, WEC Energy Groupin, Rockwell Automationin ja Harley-Davidsonin Fortune 500 -yritysten kotipaikka.

Alkuperäiskansat asuivat vesistöjen varrella tuhansia vuosia. Ensimmäiset kirjatut Milwaukeen alueen asukkaat olivat erilaisia intiaaniheimoja, kuten Menominee, Fox, Mascouten, Sauk, Potawatomi ja Ojibwe ja Ho-Chunk. Monet näistä ihmisistä olivat asuneet Green Bayn ympäristössä ennen kuin muuttivat Milwaukeen alueelle eurooppalaisten saapumisen aikoihin. Eurooppalaiset olivat saapuneet Milwaukeen alueelle ennen vuoden 1833 Chicagon sopimusta. Ranskalaiset lähetyssaarnaajat ja kauppiaat kulkivat ensimmäisen kerran alueen läpi 1600- ja 1700-luvun lopulla. Alexis Laframboise, joka on kotoisin Michilimackinacista (nykyisin Michiganista), perusti kauppapaikan vuonna 1785, ja häntä pidetään ensimmäisenä eurooppalaisena asukkaana Milwaukeen alueella. Varhaiset tutkijat kutsuivat Milwaukee-jokea ja ympäröiviä maita eri nimillä, kuten Melleorki, Milwacky, Mahn-a-waukie, Milwarck ja Milwaucki pyrkiessään translitteroida alkuperäiset termit. 1800-luvulla Milwaukeen länsiosan väestö käytti kirjoitusasua ”Milwaukee”, kun taas itäpuolella ”Milwaukie” käytettiin, kunnes nykyaikainen kirjoitusasu hyväksyttiin 1880-luvulla. Milwaukeella on kolme ”perustajaisää”: Solomon Juneau, Byron Kilbourn ja George H. Walker. Solomon Juneau oli ensimmäinen kolmesta alueelle, joka saapui alueelle vuonna 1818. Hän perusti kaupungin nimeltä Juneau’s Side tai Juneautown, joka alkoi houkutella lisää uudisasukkaita. Kilpailemassa Juneaun kanssa Byron Kilbourn perusti Kilbourntownin Milwaukee-joen länsipuolelle. Hän varmisti, että jokea kohti kulkevat tiet eivät liittyneet itäpuolella oleviin teihin. Tämä selittää suuren määrän kulmasiltoja, joita on edelleen olemassa Milwaukessa. Kolmas merkittävä kehittäjä oli George H. Walker. Hän vaati maata Milwaukee-joen eteläpuolella sekä Juneautownin, jonne hän rakensi hirsitalon vuonna 1834. Tämä alue kasvoi ja siitä tuli tunnetuksi Walker’s Pointina. Vuoteen 1840 mennessä nämä kolme kaupunkia olivat kasvaneet kilpailun ohella. Kaupunkien, pääasiassa Juneautownin ja Kilbourntownin välillä käytiin intensiivisiä taisteluita, jotka huipentuivat Milwaukeen siltasotaan vuonna 1845. Siltasodan jälkeen 31. tammikuuta 1846 kaupungit yhdistettiin Milwaukeen kaupungiksi, ja Solomon Juneauksi valittiin Milwaukeen ensimmäisenä pormestarina. Milwaukee alkoi kasvaa kaupunkina, kun suuri määrä maahanmuuttajia, pääasiassa saksalaisia, saapui Wisconsiniin 1840- ja 1850-luvuilla. Tutkijat luokittelevat Saksalaisten maahanmuuton Yhdysvaltoihin kolmeen suureen aaltoon, ja Wisconsin vastaanotti huomattavan määrän maahanmuuttajia kaikista kolmesta. Ensimmäinen aalto vuosina 1845-1855, toinen aalto vuosina 1865-1873, kun taas kolmas aalto vuosina 1880-1893. Vuonna 1890 2,78 miljoonaa ensimmäisen sukupolven saksalaista amerikkalaista edustivat toiseksi suurinta ulkomailla syntyneiden ryhmää Yhdysvalloissa. Vuoteen 1900 mennessä 34 prosenttia Milwaukeen väestöstä oli saksalaistaustaisia. Suurin määrä saksalaisia maahanmuuttajia Milwaukeeen tuli Preussista, jota seurasivat Baijeri, Saksi, Hannover ja Hessen-Darmstadt. Milwaukee on saanut maineensa amerikkalaisista kaupungeista saksalaisimpana ei vain vastaanottamiensa saksalaisten maahanmuuttajien suuresta määrästä, vaan maahanmuuttajien tänne luomasta yhteisöllisyydestä. St. Stanislausin katolinen kirkko ja sitä ympäröivä naapurusto olivat Milwaukeen puolalaisen elämän keskus. Kun St. Stanislausia ympäröivä puolalainen yhteisö jatkoi kasvuaan, Mitchell Street tunnettiin nimellä ”Puola Grand Avenue”. Kaupungissa järjestetään Polish Fest, joka on vuosittainen puolalaisen kulttuurin ja keittiön juhla. Saksalaisten ja puolalaisten lisäksi Milwaukee sai suuren tulvan muita eurooppalaisia maahanmuuttajia Liettuasta, Italiasta, Irlannista, Ranskasta, Venäjältä, Böömistä ja Ruotsista, mukaan lukien juutalaisia, luterilaisia ja katolilaisia. 1900-luvun puolivälissä afroamerikkalaiset Chicagosta muuttivat Milwaukeen pohjoispuolelle.

Tunnettuja Milwaukeelaisia on Golda Meir o.s. Mabovitz, syntyi juutalaiseen perheeseen 3.5.1898 Kiovassa, Venäjän keisarikunnassa Ukrainassa, kuoli 8.12.1978 Jerusalemissa. Golda Meir oli yksi Israelin valtion perustajia ja itsenäisyysjulistuksen 24 allekirjoittajasta 14. toukokuuta 1948. Hän toimi työministerinä 1949–1956, ulkoministerinä 1956–1965 sekä Israelin neljäntenä pääministerinä 1969–1974. Golda Meirin perheen isä Moshe Mabovitz muutti vuonna 1903 Yhdysvaltoihin, ja muu perhe muutti perässä vuonna 1906, kun isä oli saanut hankittua matkaliput perheelleen. Ennen muuttoa Yhdysvaltoihin äiti ja lapset asuivat äidin kotikaupungissa Pinskissä. Perhe asettui Milwaukeehen, Wisconsiniin, jossa isä työskenteli puuseppänä ja äiti, Blume Naiditch, piti ruokakauppaa. Golda Meir kävi Fourth Street -koulua (nykyisin Golda Meir School) vuodesta 1906 vuoteen 1912. Koulussa Golda organisoi ensimmäisen yhteiskunnallisen projektinsa, kun hän järjesti rahankeräyksen, jotta hänen koulukaverinsa saisivat rahaa koulukirjoja varten. Golda asui Denverissä vuoden käyden koulua North High Schoolissa. Tuona aikana hän tapasi Morris Myersonin, mainoskylttimaalarin, josta myöhemmin tuli hänen aviomiehensä. Golda palasi Milwaukeehen 18-vuotiaana isänsä toiveesta. Milwaukeessa Golda toimi aktiivisesti nuorisoliike Habonimissa. Hän piti puheita kokouksissa ja puhui usein sosialistisen sionismin puolesta. Hän myös toimi Palestiinasta tulleiden vierailijoiden hyväksi. Golda avioitui Morris Myersonin kanssa vuonna 1917. Vuonna 1921 pariskunta ja Goldan vanhempi sisko Sheyna muuttivat Palestiinaan.

Minnesota

Minnesota, lyhennetään MN, Yhdysvaltain osavaltio maan pohjoisosassa Kanadan rajalla. Pääkaupunki Saint Paul. Yläjärven länsipuolella oleva Minnesota on kumpuilevaa tasankoa. Ilmasto on mantereinen. Pohjoisosissa kasvaa havumetsiä, etelämpänä lehtimetsiä. Maa- ja metsätalouden ohella kaivostoimintaa sekä sellu-, kone-, elektroniikka- ja metalliteollisuutta. Runsaat rautamalmivarat. Luonnonoloiltaan ja elinkeinoiltaan Suomea muistuttavassa Minnesotassa on suomalaisten siirtolaisten (104 000 as. 1990) osuus osavaltion väestöstä Yhdysvaltain suurin (2,4 %). Osavaltio Minnesotasta tuli 1858.

Amerikassa oli toinenkin suomalainen luterilainen kirkkokunta ”Amerikan Evankelis Luterilainen Kansalliskirkko” jonka säännöt hyväksyttiin Minnesotan valtiossa vuonna 1901. Tämän kirkkokunnan esimieheksi päätettiin pyytää Calumetin kansallisseurakunnan pastori J. W. Eloheimoa. Vapaan kansan kirkkokunnan perustivat Johannes Hummeri, Viktor Niemi ja pastori W. Williamson ja kirkkokunta laillistettiin Ohion osavaltiossa toukokuussa 1900. Kirkkokunta yhdistyi Kansalliskirkkokuntaan Calumetin kirkolliskokouksessa 1901. Amerikassa ei ole valtiokirkkoa, vaan kansalaiset uskonsa mukaan pitävät yllä seurakuntia.

Hans R. Wasastjerna on kirjoittanut kirjan ”Minnesotan suomalaisten historia” (Minnesotan suomalais-amerikkalainen historiallinen seura Duluth, Minn. 1957 USA). Lainaus tästä kirjasta sivulta 72: ”Minnesota oli kaukana varsinaisilta amerikkalaisilta siirtokunta-alueilta; esim. St. Louis oli 800 mailia etelään. Vasta sitten, kun presidentti Thomas Jefferson sai Napoleonilta Lousianan vyöhykkeen, tilanne muuttui. Presidentti halusi tietoja tuolta suunnattomalta alueelta, joka ulottui Tyyneen valtamereen saakka. Hän järjesti v. 1804 historiallisesti kuuluisan Lewis & Clark retkikunnan matkalle länteen, ja lisäksi hän lähetti luutnantti Zebulon Montgomery Piken 20 sotilaan kanssa Minnesotaan. Kun 26-vuotias luutnantti miehineen saapui mainitun vuoden syyskuun 21 pnä saarelle, jolle myöhemmin annettiin nimeksi Pike Island, silloin ensi kerran tähtilippu kohosi tankoon Minnesotan alueella. Pike sai Sioux-intiaanit myöntämään linnoituspaikat Minnesota- ja St. Croix-jokien suulle… Mutta intiaanien kanssa tehtyjen sopimusten jälkeen Minnesota avautui uudisasukkaille. Kuuden vuoden aikana 1851-57 heitä saapui lähes 150,000. Maaliskuun 11 pnä 1858 Minnesota otettiin 32:ksi Yhdysvaltain osavaltioksi… Heikko sato, huonot metsästystulokset ja muut vaikeudet olivat tehneet Sioux-intiaanit levottomiksi. Nälkiintyneet ja ärsyyntyneet intiaanit tekivät hyökkäyksen elokuussa v. 1862 Yellow Medicine- ja Redwood Falls-intiaanitoimistoja vastaan. Monet valkoihoisten uudisasutukset joutuivat samaan aikaan hyökkäysten kohteiksi. Sisällissotaan valmistautuvia vapaaehtoisia sotilaita oli lähetettävä taisteluun. Fort Ridgelyä ja New Ulmia vastaan tehdyt hyökkäykset torjuttiin. Sotaa kesti kuukauden päivät. N. 600 valkoihoista sai surmansa, huomattava osa heistä avuttomia vaimoja ja lapsia. Intiaanit kukistettiin Wood Laken taistelussa. N. 300 intiaania joutui vangiksi lähellä Mankatoa ja Fort Snellingiä. Heistä todettiin 39 syyllisiksi raakuuksiin ja tuomittiin kuolemaan. Tämä kapina päätti Sioux-intiaanien heimon tarinan Minnesotan alueella. Heidät karkotettiin Etelä-Dakotan, Montanan ja Wyomingin aavikolle osan paetessa pohjoiseen Kanadan alueelle. Heidän päällikkönsä Little Crow hyökkäsi kesällä 1863 Minnesotaan, mutta sai pian surmansa. Rauha palasi… Minneapolis on ollut suomalaisen painetun sanan keskuksena. Ilmestymisjärjestyksessä viides amerikansuomalaisten keskuudessa syntynyt sanomalehti, joka samalla oli ensimmäinen laatuaan Minnesotassa, Uusi Kotimaa, julkaisi siellä lauantaina, elok. 20 pnä 1881 näytenumeron, jossa sanottiin mm.: Uusi Kotimaa niminen sanomalehti, annetaan Minneapolisissa, Minnesotassa, jokaisena Torstaina, tämän näyttölehden kokoisena ja näköisenä, tulevan Syyskuun 8 päivästä alkaen… Uuden Kotimaan tilaushinta oli kaksi dollaria vuodelta Amerikassa ja 10 markkaa Suomessa. Kesäkuussa 1893 perustettiin kaupungissa jälleen ’yhtiö’, joka julkaisi säännöllisesti kerran viikossa ilmestyvää, seitsemänpalstaista ja nelisivuista sanomalehteä nimeltä Amerikan Uutiset. Toimittajina olivat aluksi Fred Karinen ja August Edwards... että suomalaiset Minnesotassakin kaipasivat omakielistä luettavaa. Niin syntyi se värikäs sanomalehdistö ja kustannustoiminta, josta jo edellä on useaan otteeseen näkynyt esimerkkejä. Mutta kirjat maksoivat rahaa. Sitä oli kaivosmiehellä tai farmarilla aina niukasti. Saatavissa olevan suomalaisen kirjallisuuden taso oli myös niin vaihteleva, että olisi kaivattu jonkinlaista ohjausta siitä, mitkä kirjat olisivat olleet lukemisen arvoisia. Niinpä sitten lopulta kirjallisuutta harrastavat amerikansuomalaiset olivat perustaneet Calumetissa, Mich. Amerikan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1878. New York Millsissä perustettiin tämän esikuvan mukaisesti v. 1886 Sivistys- ja lukuseura, jolle hankittiin oma lainakirjasto… Vuonna 1935 Minnesotan Uutisten kirjapaino, Northwestern Publishing Company kustansi J. A. Mattisen kirjoittaman 126-sivuisen Thomsonin Maanviljelysseudun Historian… Kommunistisen liikkeen piirissä harjoitettiin 1930-luvulla voimakasta kiihotusta työläisten houkuttelemiseksi Karjalan Neuvostotasavaltaan. Moniin tuhansiin nousee niiden joukko, jotka myivät kaiken omistamansa ja lähtivät ihanteittensa innoittamina kohti tuntemattomia päämääriä. Heidän joukossaan oli useita satoja Minnesotasta lähteneitä suomalaisia.

Prof. Kolehmainen kirjoitti heidän myöhemmistä kohtaloistaan Wisconsin suomalaisessa historiassa: ’Vain harvat suomalaiset löysivät onnensa Karjalasta. Suuri joukko heitä palasi takaisin Yhdysvaltoihin, palasi pettyneinä, hiljaisina, haluttomina kertomaan kadottamistaan unelmista. Pimeys on laskeutunut monien muiden kohtaloiden ylle.’ Todennäköisesti kommunistipuolue menetti huomattavasti kannatusta kaikkialla amerikansuomalaisten keskuudessa näiden tapahtumien johdosta”
Duluth, kaupunki Saint Louisin joen suulla Yläjärven läntisimmässä perukassa Minnesotassa Yhdysvalloissa. Duluth on Saint Lawrencen vesitien päätekohta ja maan vilkkain sisävesisatama, josta viedään Minnesotan rikkaiden rautamalmi- ja öljyesiintymien sekä Red River Valleyn vehnänviljelyalueen tuotteita. Suurmyllyjä, öljynjalostamoja, metalliteollisuutta Suomalaisasutusta.

Bob Dylanin sukujuuret ovat Liettuassa ja Ukrainassa. Dylanin äidinpuoleiset isovanhemmat olivat liettualaiset Harold ja Lyba Edelstein, jotka muuttivat 1902 Pohjois-Hibbingiin, Minnesotaan pakoon Venäjän tsaarien juutalaisvainoja. Dylanin isänpuoleiset isovanhemmat Zigmar ja Amy Zimmerman muuttivat Amerikkaan Duluthiin Ukrainan Odessasta. Heidän kuudes lapsi oli Abraham H. Zimmerman, joka syntyi 1911. Edelstein vanhin tytär oli Florence, joka meni naimisiin Wisconsinin Superiorista Hibbingiin muuttaneen Ben Stoven kanssa ja heidän kolmas lapsi oli Beatrice, joka syntyi 1915. Kesäkuun 10 vuonna 1934 Abraham Zimmerman ja Beatrice Stove menivät naimisiin Duluthissa. Heidän ensimmäinen lapsensa oli Robert Allen (Bob Dylan) 24.5.1941. Lähde Tenho Immonen: ”Bob Dylan ikuinen vaeltaja”.

Bob Dylan ”Muistelmat – osa 1″ (WSOY 2004), josta lainaus sivulta 26: ” Kerroin hänelle äidinpuoleisesta isoäidistäni, joka asui meillä kotona. Mummo oli täynnä jaloutta ja hyvyyttä ja sanoi minulle kerran, että onni ei ole sitä, mitä tavoittelee matkansa päässä. Vaan että onni on itse matka. Hän neuvoi minua olemaan myös lempeä, sillä jokainen elämän varrella kohdattu ihminen taistelee ankaraa taistelua… Isäni oli polion rampauttama ja se esti häntä osallistumasta sotaan, mutta setäni ja enoni olivat lähteneet ja tulleet elävinä takaisin. Paul-setä, Maurice-setä, Jack, Max, Louis, Vernon ja muutamia muitakin sukulaisiani oli kuljetettu Filippiineille, Anzioon, Sisiliaan, Pohjois-Afrikkaan, Ranskaan ja Belgiaan. He toivat mukanaan muisto- ja lahjaesineitä: oljista punotun japanilaisen savukekotelon, saksalaisen leipälaukun, brittiläisen emalimukin, saksalaiset suojalasit, brittiläisen pistimen, saksalaisen Luger-pistoolin – kaikenlaista roinaa. He palasivat siviilielämään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut eivätkä puhuneet sanaakaan siitä mitä olivat nähneet tai tehneet… Isoäitini asui Duluthin 5. kadulla kaksikerroksisen huoneiston yläkerrassa. Takahuoneen ikkunasta näkyi Yläjärvi pahaenteisenä ja luotaantyöntävänä, hieman kauempana häämöttivät rautarunkoiset rahtilaivat ja proomut, ja sekä oikealta että vasemmalta kuului sumutorvien törähtelyä. Mummoni oli jalkapuoli ja hän oli aiemmin ollut ompelijatar. Joinakin viikonloppuina vanhempani ajoivat Iron Rangelta Duluthiin, jättivät minut pariksi päiväksi hänen luokseen. Hän oli tumma ja hän poltti piippua. Sukuni toinen puolisko oli sekä iholtaan että hiuksiltaan vaaleampi. Isoäitini puheessa oli mieleenpainuva korostus – hänen kasvoillaan oli aina hieman toivottomalta näyttävä ilme. Elämä ei ollut kohdellut häntä lempeästi. Hän oli tullut Amerikkaan Odessasta, etelävenäläisestä satamakaupungista, joka ei ollut kovin erilainen kuin Duluth. Kaupunkien luonteenlaatu ja ilmasto ja maisemat muistuttivat toisiaan ja molemmat sijaitsivat suuren veden rannalla. Alkujaan mummoni oli kotoisin Turkista ja oli purjehtinut Trabzon-nimisestä satamakaupungista Mustameren yli – muinaiset kreikkalaiset käyttivät merestä nimeä Euksinos Pontos… Mummoni esi-isät olivat asuneet Konstantinopolissa.”

Bob Dylan asui Dylanin isällä oli Hibbingissä sähköliike yhdessä veljiensä kanssa, sekä sekatavarakauppa, jossa Dylanin äiti oli myyjänä. Hibbingissä 6-vuotiaasta 18-vuotiaaksi. Hibbingissä asuu nykyään 17 000, joista monella on suomalaiset sukujuuret.

Kirkko ja Kaupunki lehdessä 20.6.2001 oli Juhani Huttusen kirjoitus Rockmuusikko Bob Dylan tuli uskoon marraskuussa 1978. ”Marraskuun 17. päivänä Kaliforniassa joku yleisöstä heitti hopeisen ristin lavalle. Dylan poimi sen taskuunsa. Kaksi päivää myöhemmin hän hypisteli tuota ristiä hotellihuoneessaan. Äkkiä hän tunsi, kuinka Kristuksen majesteetillinen voima löi hänet maahan. Perustukset järkkyivät: Dylan kertoi, että hotellihuone liikkui! Hän oli tärissyt, kokemus oli fyysinen. Bob Dylan oli tullut uskoon. Viisi päivää myöhemmin hänellä oli Teksasissa pidetyssä konsertissa iso risti kaulassaan. Bob Dylan kulkeutui muutaman ystävänsä kautta helluntaiherätykseen kuuluvaan Vineyard Fellowshippiin. Marraskuussa Dylan aloitti jälleen kiertueen. Mikään ei ollut entisellään. Hän oli hylännyt vanhat laulunsa. Yleisö säikähti, mutta vastaanotto ei ollut niin tyly kuin lehdissä kirjoitettiin. Vuodesta 1988 Dylan on ollut yhtämittaa kiertueella. Silloin tällöin hän soittaa vanhoja evankelioiviakin laulujaan.” Lisätietoja www.bobdylan.com

Denver, Coloradon osavaltion pääkaupunki South Platten varrella Yhdysvalloissa 20 km Kalliovuorten reunavuorista it, 1 609 m merenpinnan yläpuolella. Denver on kaivosalueen, elektronisia laitteita ja maatalousalueen kauppakeskus sekä matkailu-, parantola- ja urheilukeskus. Pohjois-Amerikan länsiosien asuttamisen päästyä vauhtiin 1800-luvulla Denveristä tuli tärkeä liikenneristeys. Kansainvälinen lentoasema Stapleton Field. Ensimmäiset suomalaiset tulivat Oregonin osavaltioon Californiasta, jonne kultakuume oli heidät kuljettanut. Jo 1860-luvulla oli pieni joukko metsätöissä Oregonin eteläosassa Coos Bayssä. Siellä olevan suomalaisen asutuksen keskus on ollut Marshfield, jossa heitä on ollut toista sataa.

Oklahoma

Oklahoma, lyhennetään OK, Yhdysvaltain osavaltio maan keskiosassa Texasin pohjoispuolella; 181 185 km2, 3,5 milj. as. (2002). Oklahoman pääkaupunki on Oklahoma City. Oklahoma on suurimmaksi osaksi preeria-aluetta. Idässä maasto on mäkistä, lännessä ylänköä. Ilmasto on mantereinen, ja länsi- ja pohjoisosat ovat vähäsateisia. Maatalous on erikoistunut karjankasvatukseen ja kasvihuoneviljelyyn. Alue on myös tärkeä kaasun ja öljyn tuottaja. Oklahomasta tehtiin 1803 Intiaaniterritorio, jonne siirrettiin Yhdysvaltojen intiaaneja. Ensimmäiset siirtolaiset tulivat alueelle 1880-luvun lopulla. Osavaltio siitä tuli 1907.

Oklahoman Tulsassa vaikutti saarnamies nimeltä Kenneth Erwin Hagin s. 20.8.1917 McKinney Texas, k. 19.9.2003. Oltuaan nuorena 16 kuukautta vuoteenomana Hagin uskoi, että Markus 11:23, 24 todella tarkoittaa sitä mitä siinä sanotaan. Toimittuaan yksinkertaisessa uskossa hän nousi terveenä vuoteestaan. Kenneth Hagin on kirjoittanut paljon kirjoja kuten ”Uskon ihmeisiin” Päivä 1978.

T. L. Osborn syntyi vuonna 1923 maanviljelystilalle Oklahomaan 13-lapsiseen perheeseen. Hän teki uskonratkaisun 12-vuotiaana herätyskokouksessa Oklahomassa. Tulevan vaimonsa Daisy Washbornin hän tapasi Kaliforniassa. Keväällä 1944 Osbornin perhe siirtyi Oregonin Portlandiin, jossa he ottivat vastaan seurakunnan pastorin tehtävät. Vuodesta 1947 tuli Osbornien palvelutyön käännekohta, sillä Jeesus ilmestyi T. L. Osbornille. Ihmeet ja merkit seurasivat tämän jälkeen heidän ilosanoman julistustaan eri puolilla maailmaa. T. L. Osborn on vieraillut myös Suomessa muutamia kertoja.

Oklahomassa on syntynyt televisioevankelista Oral Roberts (s. 24.1.1918). Oral Roberts perusti Oral Roberts Universityn Tulsaan, jonka vihki käyttöön Billy Graham vuonna 1967. Vuonna 1977 Roberts sai näyn City Faith Medical and Research Centeristä Tulsaan, joka rakennettiin 1979-81. Oral Roberts on vieraillut Suomessa 1960-luvulla. Oral Roberts on kirjoittanut yli sata kirjaa joista on suomennettu: ”Seitsemän parantumisen lähdettä, teidän terveydeksenne ja parantumiseksenne” Ristin Voitto 1961, josta tämä lainaus: ”Minä rukoilen kaikenlaisten ihmisten puolesta, että he tulisivat terveiksi. Huomaan, ettei ole mitään sairautta, mitä ei voitaisi parantaa. Valitettavasti näyttää kuitenkin olevan ihmisiä, jotka eivät voi tulla terveiksi, ennen kuin he muuttuvat sisäisesti. Se ei johdu siitä, ettei Jumala rakastaisi heitä, eikä siitäkään, ettei parantumista olisi luvattu heille. Se johtuu osaksi siitä, etteivät he käsitä, että heidän täytyy ensiksi hoitaa kuntoon sielunsa sairaus. Sellaisille ihmisille on olemassa jumalallinen apukeino parantumiseksi ja terveydeksi. Olen kiitollinen tästä, koska se tekee rukoukseni heidän puolestaan tehokkaammaksi. Jumalallinen apukeino on Jaak. 5:16 ’Tunnustakaa siis toisillenne syntinne… että te parantuisitte.’ Eräs mies, joka tuli luokseni, jotta rukoilisin hänen parantumisensa puolesta, käyttäytyi hyvin merkillisesti. Sillä hetkellä, jolloin oli laskemaisillani käteni hänen päälleen rukoillakseni hänen puolestaan, hän yhtäkkiä vetäytyi taaksepäin, kääntyi ja käveli nopeasti pois puhujalavalta häviten väkijoukkoon. Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli uudelleen luokseni. Hän näytti huomaavan, että tunnistin hänet, sillä hän sanoi: ’Veli Roberts, varmaan te ihmettelitte, miksi niin äkkiä lähdin pois eräänä iltana.’ ’Kyllä minä ihmettelin’, vastasin hänelle. ’Seisoessani edessänne tunsin, että te olitte Jumalan mies’, hän sanoi. ’Yhtäkkiä tunsin myös, että olin sairas yhtä hyvin sisäisesti kuin ulkoisesti. Tunsin, että Jumala oli ilmaissut sen teille ja että ainoa tehtäväni oli mennä korjaamaan eräitä asioita eräitten ihmisten kanssa. Olen tunnustanut niille, joita kohtaan olen rikkonut ja nyt minä uskon olevani valmis parantumaan.’ ”
Muita kirjoja mm. ”Neljän mies” ja ”Pelon ja sairauden voittajaksi” Ristin Voitto, ”Usko ja parantuminen” Ristin Voitto, Miracle of Seed Faith ”Vehnänjyvän ihme” RV-kirjat 1984, jossa Oral Roberts opettaa, että Jumala haluaa täyttää kaikki tarpeemme siemenuskon kolmen pääperiaatteen mukaan, jotka ovat: 1. Jumala on sinun tarpeittesi täyttäjä (ei kukaan ihminen). 2. Anna, niin saat. 3. Odota ihmettä. Antamisessa Jumala näytti esimerkkiä, sillä Hän antoi parastaan, oman poikansa – ei mitään vähempää. Ja hänen kirjansa ”Tee mahdottomia” Uskonkirjat 2003. Oral Roberts osti televisioasemilta lähetysaikaa ja lähetti 10.000 hengen telttakokoukset television kautta. Ihmiset näkivät television kautta kuinka Jeesus on sama Jeesus, joka paransi ihmisiä Oral Robertsin televisio lähetyksissä, mikä oli silloin ainutlaatuista.

Kris Kristoffers on tunnettu country -musiikin laulaja ja lauluntekijä, sekä elokuvanäyttelijä syntyi vuonna 1936 Brownsvillessä Teksasissa. Kotisivu http://www.kriskristofferson.com/

Washingtonin osavaltiossa on Seattlen kaupunki Puget Soundin lahden ja Washingtonjärven välisellä kannaksella, jossa on 570 000 asukasta vuonna 2002, esikaupunkeineen 2,7 milj. asukasta. Seattle (Sealth) oli myös Suquamish ja Druwamish intiaaniheimojen päällikkö. Hän syntyi 1789 ja kuoli 1866. Seattlen kaupunki on saanut nimensä Intiaanipäällikkö Seattlelta. Seattle on Yhdysvaltain länsirannikolta lähtevän meriliikenteen tärkeimpiä satamia ja lentoliikenteen keskus (Seattlen-Tacoman kansainvälinen lentoasema). Kaupungissa on lentokone- ja ohjus- (Boeing), telakka-, säilyke-, puunjalostus- sekä rauta- ja terästeollisuutta. Kolme yliopistoa. Vuoden 1962 maailmannäyttelyyn rakennettiin kulttuurikeskus Seattle Center ja ”avaruusneula” Space Needle (185 m). Historiallisessa keskustassa on 18 m korkea toteemipaalu. Suomalaisia on asunut 1926 vuoden tienoilla noin 5.000 ja suomalaisilla on ollut siitä asti kirkko, pappila, raittiustalo ja työväenhaali. Suomalaisia on Seattlessa asunut vuodesta 1880 alkaen. Seattlen Ballardin kaupunginosassa, joka sijaitsee pohjoiseen keskustasta, Salmon Bayn yläpuolella, sijaitsee Nordic Heritage Museum http://www.nordicmuseum.org/, jossa voi tutustua skandinaaviseen maahanmuuttohistoriaan. Ballardin kaupunginosassa sijaitsee mm. Viking Bank ja Leif Eriksson Hall.

Niilo Ylivainion kirjassa ”Oli mies Jumalan lähettämä” (RV-kirjat 1982) kerrotaan Seattlen matkasta näin: ”Olimme huhtikuussa Pohjois-Amerikassa, Seattlen kaupungissa. Jumala toimi siellä väkevällä tavalla. Minä mainitsin tämän raamatunkohdan (Kun te seisotte ja rukoilette, antakaa toisillenne anteeksi, että Jumalakin antaisi teille anteeksi.) eräässä kokouksessa. Ihmisiä tuli pitkissä jonoissa esille, ja he kaatuivat suurin osa Jumalan voimassa maahan. Minun edessäni seisoi yksi tumma nuori nainen. Kyyneleet virtailivat hänen silmistään. Minä kysyin: ’Mitä sinä odotat Jeesukselta?’ Hän sanoi: ’Minä olen niin katkera.’ Sanoi: ’Minun kodissani asuu katkeruus ja viha. Me emme ole kahteen viikkoon kukaan puhuneet toisillemme mitään.’ Minä kysyin: ’Tahdotko sinä vapautua nyt?’ Hän sanoi: ’Tahdon.’ Minä kohotin käteni ja sanoin: ’Jeesuksen Kristuksen nimessä vapautan sinut synneistäsi nyt.’ Ja silloin Pyhä Henki lankesi hänen päälleen, ja putosi siihen lattialle ja alkoi ylistää Jeesusta. Hän koki uudestisyntymisen, anteeksiantamuksen, ja siellä hän ylisti Herraa.” Niilo Ylivainion puheita mp3-muodossa löytyy kuunneltavaksi www.saarna.net

Helsingin Sanomissa oli 23.2.2010 uutinen: ”VANCOUVER 2010 Jorma Salmi on joka paikan höylä Entinen olympiakiekkoilija seuraa edelleen tarkasti vanhan kotimaansa tapahtumia.” ja kirjoitus jatkuu näin sieltä täältä lainattuna: ”’Olen sellainen joka paikan höylä. Ajan autoa, kannan laukkuja, ihan mitä vain’, Salmi kertoi toimenkuvastaan. Hän asuu Yhdysvaltojen puolella Seattlessa, runsaan 200 kilometrin päässä Vancouverista etelään. ’Kun Vancouver sai kisat, sanoin heti, että sinne haluan vapaaehtoiseksi…’ Ikäisekseen vetreässä kunnossa oleva Salmi puhuu edelleen hyvää suomea, vaikka on asunut Yhdysvalloissa jo 42 vuotta. Hän teki pitkän työuran Finnairin myyntitehtävissä eri puolilla maata… Salmi pelasi aikanaan 48 maaottelua. Tilastoista löytyy yhdet olympia- ja kolmet MM-kisat… Hän on Suomen Jääkiekkoleijona numero 129.” Jorma Salmeen tutustuin kesällä 2009 hänen veljenpojan hautajaisissa.

Spokane on kaupunki Columbian sivujoen Spokanen varrella Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa 380 km Seattlesta itään, jossa on n. 196 000 asukasta. Kauppa- ja teollisuuskeskus; puu-, paperi-, alumiini- ja sementtiteollisuutta. Gonzagan yliopisto, joka on perustettu 1887.

Tunnettu saarnamies John G. Lake (s. 18.3.1870 Ontariossa Kanadassa) asui Spokanessa. Spokanessa John G. Lake perusti parantumishuoneita vanhaan toimistorakennukseen. Satatuhatta parantumista on arvioitu tapahtuneen noissa huoneissa. Spokanen sanomalehdet julkaisivat monia parantumistodistuksia. Spokanen pormestari on pitänyt julkisen tilaisuuden John G. Laken kunniaksi. Lake perusti Spokaneen The Apostolic Church -seurakunnan, jossa kävi tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa etsimässä rukousta ja parantumista. Lisäksi hän vieraili kodeissa. Toukokuussa 1920 Lake muutti Spokanesta Portlandiin Oregoniin ja aloitti toisen apostolisen seurakunnan ja samanlaisen parantumistyön kuin Spokanessa. Vuonna 1924 Lake tunnettiin Yhdysvalloissa johtavana parantumisevankelistana. Hän oli perustanut 40 seurakuntaa Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Seurakunnissa oli tapahtunut niin monia parantumisihmeitä, että häntä kutsuttiin tohtori Lakeksi.

Jukka Rokan kirjassaan ”Lupausten aarrekammiot” (Ristin Voitto 1976) kertoo: ”Tunnetun Jumalan miehen, tri John G. Laken, paranemiskokouksista Amerikassa ja muualla kerrotaan viiden vuoden ajalta noin satatuhatta paranemista. Hänen saarnakokoelmassaan kerrotaan paljon Jumalan ihmeistä. Lainaamme tähän hänen kertomansa tapauksen, joka sattui Hollannin hovissa, kuningatar Julianan syntymän yhteydessä. Näin tri Lake siitä kertoo: ’Hollannin kuningatar Vilhelmiina oli ollut kuusi kertaa äitiystilassa, mutta ei ollut koskaan onnistunut saattamaan lasta synnytysasteelle. Koko Euroopan lääketiede oli voimaton auttamaan lasta syntymään. Seurakunnassamme Etelä-Afrikassa oli muuan rakas naishenkilö, joka aikaisemmin oli palvellut kuningatar Vilhelmiinan sairaanhoitajana. Hänen Afrikan-kuumeeseen kuolemaisillaan ollut poikansa, joka oli ollut tiedottomana kuusi kuukautta, oli ihmeellisesti parantunut. Kuningattaren ystävänä äiti kirjoitti poikansa parantumisesta, ja jonkin ajan kuluttua saimme kuningattarelta kirjeellisen anomuksen rukoilla Jumalaa, että hänestä todella voisi tulla äiti. Esitin hänen kirjeensä seurakunnalle eräänä sunnuntai-iltana, ja seurakunta polvistui rukoukseen. Ja ennen kuin minä nousin polviltani, minä käännyin ja sanoin: ’Hyvä on, äiti, kirjoita ja kerro kuningattarelle, että Jumala on kuullut rukouksemme; hän on synnyttävä lapsen’. Vajaata vuotta myöhemmin syntyi lapsi.’ – Se oli nykyinen Hollannin kuningatar Juliana.” Lake palasi Spokaneen vuonna 1931 ja hän kuoli 16.9.1935.

Kalama on perustettu 1840 luvulla. Kalama sijaitsee Portlandista Highway 5:ttä lähestyttäessä Kelsoa Columbia joen lähettyvillä. Kalama on saanut nimensä Hawaijilaiselta John Kalamalta, joka asettui asuttamaan paikka mentyään avioliittoon Nisqually päällikön tyttären kanssa. Vuonna 1895 Kalamaan on perustettu kalanviljelylaitos Kalama Riverille.Columbia joki Pohjois-Amerikan länsiosassa, jonka pituus on 2 000 km, sadealue 668 000 neliökilometriä. Columbia alkaa Kalliovuorilta Brittiläisen Kolumbian itärajalta Kanadasta, virtaa Columbian laakion halki syvissä kanjoneissa sekä Kaskadivuorten poikki ja laskee Tyyneenmereen Yhdysvaltain puolella. Suurin sivujoki on Snake River. Columbian arvioidut vesivoimavarat ovat Pohjois-Amerikan suurimmat. Patojen avulla (mm. Bonneville ja Grand Coulee Dam) säännöstellään joen vesimäärää sähkövoiman tuottamiseen ja keinokasteluun.

Kaskadit on toimivien tulivuorten muodostama n. 1100 km pitkä vuorijono Yhdysvaltojen länsirannikolla. Kaskadien korkein toimiva tulivuori on Washingtonin osavaltiossa sijaitseva Mount Rainier (4392 m) jonka edellinen purkaus on ollut 1854. Lähellä oleva Mount St. Helens purkautui 18.5.1980 jolloin räjähdyspurkaus vei mennessään vuoren keilamaista lakea 400 metriä ja aiheutti suurta tuhoa ympäristössä.

Atlanta

Atlanta, Georgian osavaltion pääkaupunki Yhdysvalloissa. Atlantan väestöstä yli puolet on mustia. Atlanta on Yhdysvaltain kaakkoisosan tärkein kauppa-, liikenne- ja teollisuuskeskus. Siellä on monien merkittävien kansallisten liikeyritysten pääkonttoreita (mm. Coca Cola), yliopistoja ja muita oppilaitoksia. Hartsfieldin kansainvälinen lentoasema, joka on maailman toiseksi vilkkain. Nähtävyyksiä ovat ihmisoikeustaistelija Martin Luther Kingin ja kirjailija Margaret Mitchellin kotitalot. Atlantassa järjestettiin kesäolympialaiset 1996. Mitchell, Margaret (1900–49), yhdysvaltalainen kirjailija. Mitchellin ainoasta teoksesta, Yhdysvaltain etelävaltioita sisällissodan aikana kuvaavasta romaanista Tuulen viemää (Pulitzer-palkinto 1937), tuli suurmenestys ja sen mukaan tehdystä elokuvasta Hollywoodin suosikkiklassikoita.

New Orleans

New Orleans on kaupunki Mississipin suistossa Louisianassa Yhdysvalloissa. New Orleansin vanha kaupunki on Mississipin pohjoisrannalla. Näissä ns. ranskalaiskortteleissa kohtaa vanhan eurooppalaiskulttuurin ja orjuudenaikaisen Syvän etelän tunnelmaa. Kuusi yliopistoa. Satama on maan vilkkain. Useita öljynjalostamoja ja kemianteollisuutta. Kansainvälinen lentoasema Moisant on 18 km keskustasta läntinen Kaupunki on rakennettu merenpinnan tason alapuolelle, minkä vuoksi kaupunkia suojaamaan tarvitaan paitsi vallitus myös pumppujärjestelmä. Ranskalaiset perustivat New Orleansin 1718. Se oli 1800- ja 1900-luvun vaihteessa jazzmusiikin syntysijoja.

Billy Graham kertoo kirjassaan ”Tulevaisuus on toivoa täynnä – Vuosisadan poikkeavin Ilmestyskirjaa käsittelevä teos” Kuva ja Sana 1985 kuinka Saint Helenan tulivuoren ympäristössä olevia varoitettiin: ”Mutta Trumanin Harry kieltäytyi hievahtamasta paikoiltaan. Harry oli Spirit Laken virkistysmajan hoitaja alueella, joka sijaitsee pohjoiseen St Helenan savuverhoisilta rinteiltä. Ratsuväki varoitti Harrya tulevasta tuhosta. Naapurit pyysivät häntä liittymään evakkomatkalle. Jopa Harryn sisar kutsuttiin puhumaan järkeä vanhalle miehelle. Mutta Harry vähät välitti varoituksesta…Toukokuun 18. päivänä 1980, kun kuumat virrat kuplivat vuoren uumenissa ja muovasivat maiseman uuteen muottiin, keitti Harry kananmuniaan ja pekonia, ruokki kuusitoista kissaansa ja aikoi sen jälkeen istuttaa petunioita nurmikolleen. 8.31 tulivuori räjähti. Ennättikö Harry katua päätöstään sinä sekunnin murto-osana joka edelsi ääntä nopeammin liikkuvia aaltoja, jotka peittivät alleen sekä hänet että kaiken muun satojen neliökilometrien säteellä… Harry on legenda Oregonin kolkalta, koska hän kieltäytyi kuuntelemasta. Hänen hymynsä koristaa julisteita, T-paitoja ja olutkolpakoita. Laulelmat kertovat vanhasta Harrysta, uppiniskaisesta miehestä, joka pani korvansa vuoren seinämää vasten, mutta ei välittänyt varoituksesta.”

Las Vegas

Las Vegas on Nevadan osavaltion suurin kaupunki. Las Vegasin pääelinkeino on matkailu, joka perustuu pääosin kasinoihin, joista kaupunki on kuuluisa.

Nuori espanjalainen tiedustelija Raphael Riviera oli ensimmäinen eurooppalainen, joka saapui alueelle, joka sai nimensä espanjan niittyä tarkoittavasta sanasta. Las Vegas toimi vedenottopaikkana espanjalaisten tiellä Kaliforniaan. Mormonilähetystyöntekijät saapuivat alueelle vuonna 1885 ja perustivat sinne asutuksen, joka antoi suojaa matkustajille Salt Lake Citystä Los Angelesiin. Mormonit hylkäsivät paikan kaksi vuotta myöhemmin. Las Vegas liitettiin vuonna 1867 arizonan territoriosta Nevadan territorioon. Las Vegas oli 1930-luvun alkuun saakka lähinnä rautatiekaupunki, jonka kautta kulki ympäröivien kaivosten rautatieliikenne. Presidentti Herbert Hoover vuonna 1930 määräsi aloitettavaksi Hooverin padon rakennustyöt noin 40 kilometrin päässä Las Vegasista, niin alkoi kaupungin ensimmäinen kasvuvaihe. Väkiluku nousi 5 000:sta 25 000:een. Samaan aikaan uhkapelaaminen laillistettiin Nevadassa ja Las Vegas alkoi kehittyä uhkapelikaupungiksi. Ensimmäinen kasino perustettiin vuonna 1931. Vuonna 1941 Yhdysvaltain armeija perusti tukikohtansa alueelle.

Havaijinsaaret

Havaijisaaret, Yhdysvaltain Havaijin osavaltion muodostava yli 20 saaren saariryhmä Kravun kääntöpiirin molemmin puolin Tyynessämeressä, 1 185 500 as. (1999). Suurimmat saaret ovat Havaiji, Maui, Oahu, Kauai, Molokai, Lanai, Niihau ja Kahoolawe, jotka viimeksi mainittua lukuun ottamatta ovat asuttuja. Saaret ovat koralliriuttojen ympäröimiä tulivuorisaaria. Tyynenmeren laatta liukuu pois purkauspaikan päältä, joten uusia tulivuorisaaria syntyy jatkuvasti. Ilmasto on trooppinen. Havaijin alkuperäinen kasvisto ja eläimistö on kokenut kovia ihmisen vallattua saaret. Esim. 140 alkuperäisestä lintulajista 70 on hävinnyt ja 30 on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Kotoperäisistä kasvilajeista puolet on uhanalaisia. Pääkaup. Honolulu on Oahun saaressa. Pääosan väestöstä muodostavat japanilaiset, valkoihoiset, filippiiniläiset ja kiinalaiset.
Alkuperäisiä asukkaita, polynesialaisia, on enää 1,5-2 %. Koneistetut suurviljelmät tuottavat ananasta (60 % maailmantuotannosta), ruokosokeria, banaaneja, riisiä ja tupakkaa. Matkailu on saarten huomattavimpia tulonlähteitä. Englantilainen James Cook löysi saaret 1776 ja antoi niille nimen Sandwich Islands. Yhdysvaltain vaikutuspiiriin mm. lähetyssaarnaajien myötä joutuneitten saarten heimokuningatar Liliuokalani pantiin viralta 1893 ja maa julistettiin tasavallaksi. Havaijisaaret liitettiin 1898 Yhdysvaltoihin, ja se sai 1959 osavaltion aseman. Japanilaisten hyökkäys Pearl Harborin laivastotukikohtaan 7.12.1941 johti Yhdysvallat 2. maailmansotaan.

Cook, James (1728–79), englantilainen tutkimusmatkailija. Cook teki kolme matkaa Tyynenmeren alueelle. Ensimmäisellä matkalla 1768–71 hän otti Australian itärannikon Ison-Britannian omistukseen. Vuosina 1772–75 hän ensimmäisenä kiersi maapallon lännestä itään purjehtien. Kolmannella retkellä 1776–79 Cook löysi mm. Havaijisaaret ja jatkoi Beringinsalmeen. Hän sai surmansa paluumatkalla kahakassa Havaijissa. Cook aloitti järjestelmällisen valtamerten tutkimuksen.

Alaska

Alaskan löysi Vitus Beringin johtama venäläisten retkikunta 1741. Venäläiset perustivat 1799 Venäläis-Amerikkalaisen Turkiskomppanian, joka Pietarista käsin omilla laivoillaan Etelä-Amerikan ympäri tullen harjoitti liiketoimintaa tällä alueella. Suomen jouduttua 1809 Venäjän yhteyteen avautui suomalaisillekin mahdollisuus osallistua tähän liiketoimintaan. Suomalaisen merisotakoulun suorittanut luutnantti, myöhemmin amiraali A. A. Etholén palveli vuodesta 1823 kapteenina turkiskomppanian Alaskaan kulkevilla laivoilla, tullen vuonna 1839 nimitetyksi Alaskan kuvernööriksi. Vuonna 1840 Alaskaan siirtyi pastori Uno Cygnaeus. Turkuun perustettiin vuonna 1849 oma Alaskan tuotteita välittävä yritys Venäläis-Suomalainen Valaanliike Yhtiö. Myöhemmin Alaskaan tuli toinenkin suomalainen kuvernööriksi kapteeni Johan Hampus Furuhjelm. Parhaimmillaan Alaskan suomalaisia on ollut 1860 luvulla noin puolitoista tuhatta henkeä. Venäjä myi alueen Yhdysvalloille 1867, ja siitä tuli osavaltio 1959. Ensimmäinen suuri muuttoliike Alaskaan tapahtui Klondiken kultalöydön jälkeen 1896.

Martin Schlunk ”Kristillisen lähetystyön historia” (Suomen Lähetysseura 1973), josta lainaus sivulta 142: ”Venäjän valta levisi Beringin salmen toiselle puolellekin, kun venäläiset olivat vuonna 1730 löytäneet Alaskan. Aleuttien saariryhmä yhdistää ketjuna Kamtšatkan niemimaan Alaskaan. Merenkulkijoiden kertomukset saivat etenkin kauppiaita ja turkismetsästäjiä lähtemään löydetyille alueille. Mutta myös kirkko oli liikkeellä. Vuonna 1793 Valamon luostarin igumeni sai määräyksen hankkia munkkeja lähetettäväksi Alaskan etelärannikolla olevalle Kodiakin saarelle. Vielä saman vuoden aikana Valamon ja läheisen Konevitsan munkeista koottu retkikunta, jonka johtajana oli arkkimandriitta Joasaf Bolotov ja joka käsitti kahdeksan muuta veljeä, oli matkalla kohti kaukaista työkenttäänsä… Innokenti Venjaminov (1797-1879) on epäilemättä Venäjän kirkon suurin lähetyssaarnaaja. Venäjän imperiumin itäisimpien alueiden lähetystyö liittyy erottamattomasti häneen. Ioann Venjaminov oli lähtöisin aivan toisista piireistä kuin Makari Gluharev. Hän syntyi Siperian sydämessä Baikal-järven seudulla, kirkonvartijan kodissa. Isä kuoli varhain, poika varttui setänsä, erään diakonin hoidossa. Hän kävi Irkutskin pappisseminaarin, nai erään papin tyttären, vihittiin 1821 papiksi ja sai viran Irkutskissa. Vuonna 1823 hänen piispansa pyysi, että hän lähtisi hoitamaan kristittyjä kaukaisella Aleuttien saarilla… Paikalliseen kieleen hän perehtyi ja käyttikin sitä sitten jatkuvasti opetustyössään. Kansan tavaton alttius ja opinhalu innosti häntä. Vuonna 1834 Venjaminov muutti Sitkaan, Amerikan rannikolle. Viittä vuotta myöhemmin, 1839, hän palasi Venäjälle voidakseen esittää Pyhälle Synodille laajan suunnitelman valtakunnan itäisten alueiden lähetystyön uudistamiseksi. Siellä hän sai tiedon, että hänen vaimonsa, joka oli jäänyt Irkutskiin, oli kuollut. Kun hän ei nyt enää olisi muuten voinut hoitaa papillisia tehtäviä, hän rupesi vuonna 1840 munkiksi. Vihkimyksessä hän otti nimen Innokenti. Parin viikon kuluttua hänet nimitettiin piispaksi, jonka hoitoon tuli valtava itäinen hiippakunta: Kamtšatka, Aleutit ja Kurilit… Yhtenä merkkinä oli Ortodoksisen lähetysseuran perustaminen tammikuussa 1870.”

Ensimmäisen kerran kuulin Alaskalaista Debbie Richiä 1.3.2008 Helsingissä Arken Helsinki seurakunnan kokouksessa, jossa Debbie kertoi todistuksena, että oli useamman lapsen yksinhuoltaja ja perheen oli tultava toimeen omin avuin puutteessa. Debbien oli Alaskassa pienen seurakunnan ylistysjohtaja/pastori jolla ei ollut rahaa edes välttämättömiin tarpeisiin, koska seurakunta pystyi maksamaan pientä palkkaa. Mutta kerran sinne tuli Herran lähettämänä saarnaamaan Rodney Howard-Brown antamisesta. Suurin osa seurakunnasta puisteli päätään opetuksesta ja lähti pois kesken kokouksen, mutta Debbie otti vastaan Rodneyn opetuksen antamisesta. Hän on iloinen siitä, että Rodney ei antanut hänen tarpeisiinsa rahaa, koska hän olisi hetken päästä pitänyt ottaa yhteys Rodniin pyytääkseen uusiutuviin tarpeisiinsa lisää rahaa, vaan hän otti vastaan Raamatun antamisen opetuksen ja siihen kuuluvan siunauksen. Hänestä on tullut niin siunattu, että hän kykenee antamaan muille ja kiertää kaikkialla maailmassa jakamassa opetusta antamisesta, mikä oli ennen tätä mahdotonta, koska hänellä ei ollut rahaa edes omiin tarpeisiinsa. Hän sanoi, että se ei ole Herralle mieleen (ei miellytä), että uskovat kerjäävät, manipuloivat tai jopa valehtelevat saadakseen tarpeisiinsa rahaa, vaan hän saarnaa mitä Raamattu opettaa antamisesta ja siihen kuuluvasta siunauksesta. Oli todella mielenkiintoinen saarna. Debra K. Rich on kirjoittanut kirjan ”Antaminen, avain läpimurtoon” Kustantaja: Vedä henkeä – Take It Now Ministries.

Kirjallisuutta:

Tuija Wetterstrand ”Amerikansuomalaiset Knäsössä, Neuvosto-Venäjällä 1922” (Siirtolaisinstituutti 2022) https://www.doria.fi/handle/10024/184386

Linkkejä:

https://www.wetterstrand.fi/2023/02/14/kaveria-ei-jateta-kun-yksi-lahtee-niin-muut-seuraavat-perassa/
https://www.marxists.org/suomi/hendrickson/index.htm

Matkakertomuksia:

Yhdysvaltojen matka 21.12 – 5.1.2008

Tutustuimme jo kuolleeseen Kiki Rheaumeen vaimon sukulaisen 70-vuotispäivillä, jossa Kiki kutsui meitä tulemaan vierailulle luokseen. Saavuin ensimmäisellä Yhdysvaltojen matkallani San Fransiscoon yli kolme tuntia myöhässä, joten vastaanottajani Kiki Rheaume (syntynyt Helsingissä 1934) tyttärensä kanssa Portlandin lentokentällä olivat väsyneitä, koska olivat olleet 2 tuntia ilmoitettua koneeni saapumista saattamassa lähtijöitä Las Vegasiin, sillä Kikin veljiä ja lapsia asui Las Vegasissa, jossa Kiki oli ollut töissä 1970-luvulla aikoinaan ennen muuttoa Longviewiin. Olin perillä aamuneljältä. Aamulla tapasin Kikin vuokraemännän oli jo nyt kuollut Daisy Vargas Colen, joka oli entinen katolinen nunna New Yorkista, mutta oli perinyt siskonsa vuokrakasarmin ja siskonsa kartanon Longviewistä. Daisy oli kotoisin Nigaraguasta. Daisy vei minut kävelyretkelle ja illalla tutustutti paikalliseen Katoliseen kirkon iltamessuun. Sunnuntaina vierailimme Kikin Mormoniseurakunnassa, jossa ihmettelin, että ehtoollisaineet olivat leipä ja vesi. Osallistuimme Kikin liikemiesystävän joulun avoimienovien juhlaan hänen kodissaan. Tämän liikemiehen sisko Gloria oli Kikin parhaimpia ystäviä. Jouluaattoiltana kävimme Lexingtonin Biblical Free Churchin joulutapahtumassa, johon kuuluin Kikin työnantajat ja hyvät ystävät Jean ja Larry McVicker, sekä heidän tyttärensä Harringtonin perhe. Bill Harrington soitti torvea ja heidän tyttärensä pianoa. Laulut liittyivät joulun tapahtumiin. Joulupäivänä Kikin ystävät Larry ja Jean veivät meidät Harlingtoneille jouluaterialle. Heidän vanhin poikansa oli silloin Espanjassa. Edellisenä iltana Kikin työnantajat Larry ja Jean olivat esitelleet kartanoaan, jonka yläkerrassa Kiki asui tarpeen vaatiessa hoitaessaan McVickerin perheen koiraa ja taloutta. Kikin veljet ja osa lapsista asuu edelleen Las Vegasissa. Minut otettiin mukaan Larryn ja Jeanin viikko-osakeloma-asuntoon Seasideen Tyynen meren rannalle, jossa minulla oli oma vierashuone. Kiki oli ollut ravintolayrittäjänä, jolloin oli tutustunut Larryyn ja Jeaniin. Vierailtiin Lewis&Clark National Historical Parkissa, jossa on historiallisen linnakkeen toiminnan esittelyä, niin kuin se oli vuonna 1805. Vierailimme Auburn High Schoolissa intiaanien (Cowlitz) POW-WOW:ssa, jossa oli intiaanien seremoniaalista laulua ja soittoa, sekä ateria tarjottiin kaikille tapahtumaan osallistuneille. Longviewissä tutustuimme alakaupungin Vietnamilaisten hius- ja kynsien hoitopaikkaan, jossa Kikillä oli ollut hierontahuone. Tutustuimme Kelsossa historialliseen museoon, jossa oli painkone. Tämän jälkeen vierailimme ABC kirjapainossa, jossa oli vanhat koho- ja offsetpainokoneet käytössä. Tämän jälkeen vierailimme Suomen sukujuuria omistavan Ron Tienhaaran kirjapainossa Coprintco, jossa oli lomakerotaatio painokoneita. Vierailimme Cowlitz intiaaniheimon toimistolla josta sain heidän julkaisemaansa lehtiä muutaman numeron. Kävimme Castle Rockin Visitors Centerissä, jossa oli elokuvia maanjärjestyksistä ja Mount St. Helenan maanjärjestyksestä 5.1.1980.

Matkamme vaimoni kanssa Yhdysvaltoihin Seattleen ystävänpäivänä 2009

Matkamme alkoi koululaisten talvilomaviikolla 14.2.2009 vaimoni kanssa. Lentokoneen vaihto oli Pariisissa, jossa piti mennä toiseen terminaaliin bussilla. Saavuttuamme vihdoin Seattleen odotimme ystäväämme, jonka piti olla vastassa, mutta oli unohtanut ajan milloin saavumme. Tämän vuoksi menimme lentokentällä bussilla Seattlen keskustaan, jossa yritimme varata yhdeksi yöksi hotellihuonetta, mikä oli vaikeaa ystävänpäivän vuoksi. Saimmekin yhteyden ystäväämme Kikiin, joka tuli hakemaan Cadillacillään meidät kotiinsa Lognviewiin Washingtonin osavaltioon. Lehtihaastattelussa (The Daily Record Monday, Janyary 19, 1998 sivulla 7) Kiki Rheaume s. 1934 Helsingissä, kertoo suomalaisten saunomisesta ja kuinka lomilla kävivät vanhempien eli Törrösten synnyinseuduilla Karjalassa lähellä Venäjän rajaa saunomassa. Helsingissä Kiki muutti Yhdysvaltoihin, kun hänen tätinsä, joka asui Yhdysvalloissa adoptoi hänet.

Keväällä 2013 vierailin viikon talvilomallani Floridan Maimin Lake Worthissa, siellä suomalaisyhteisössä asuvan suomalaisen sotaveteraanijärjestön puheenjohtajan kutsumana. Tutustuin siellä suomalaisiin, sekä Kotikirkkoon https://kotikirkkoflorida.com/ sekä kävimme Orlandossa tutustumassa muoviseen Holy Landiin https://holylandexperience.com/ ja tietoa löytyy https://en.wikipedia.org/wiki/Holy_Land_Experience

Opinnäytetöitä:

Saija Silén ”Finnish-American Architecture and Architects in Northern and Eastern Parts of the United States of America 1850-1950 – From Rural Tradition to Urban Ideal (Master of Arts Thesis University of Jyväskylä Department of Art and Cultural Studies History of Art 2008)
https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/19741/URN_NBN_fi_jyu-200903171161.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Anna-Sofia Berner ”10 haavaa Amerikan sydämessä” (Otava 2024)
Elis Sulkanen ”Amerikan suomalaisen työväenliikkeen historia” (1951).
Juho Rud. Koskimies ”Amerikan matkalta” (WSOY 1925)
Kimmo Kääriäinen ”Matkassa maailmalla – Kirkon ulkomaalaistyö 1900-luvulla” (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 83, 2003)
Armand Lohikoski ”Dollari on lujassa – Vaikutelmia Amerikanmatkalta kevätkesällä 1946” (Kustannustalo 1946)
Rose Fitzgerald Kennedy ”On aika muistella” (WSOY 1974)
Bojan Požar & Igor Omerza ”Melania Trump – Tämän ajan tuhkimotarina” (Minerva 2017)
James Fenimore Cooper ”Hirventappaja” (Jalava 2013)
Eija Kettunen-Hujanen ”Elämän pakkoraossa vai matkalla vaurauteen – Savosta, Pohjois-Karjalasta ja Kainuusta 1918-1930 muuttaneiden siirtolaisten sopeutuminen Kanadaan” (Joensuun Yliopisto, väitöskirja 2000)
Keijo Korhonen ”Haavoitettu jättiläinen – Yhdysvallat syyskuun 2001 jälkeen” (Otava 2002).
Vernon McLellan on toimittanut kirjan ”Billy Graham Mies ja usko” (Aikamedia 2003)
Antero Holmila, Matti Roitto ”Rooseveltista Trumpiin – Yhdysvaltain ulkopolitiikka ja kriisit 1900-luvun alusta tähän päivään” (Docendo)
Silja Pitkänen, Ville Juhani Sutinen ”Amerikansuomalaisten tarina” (Tammi)
Auvo Kostiainen, Pekka Haikkala ”John Mortonin suomalaiset juuret – Historiaa ja DNA-tutkimusta” (Marttisen Sukuseura ry. 2021)
Valentin ”TAU-WOW – Matkani Kanadassa” (Otava 1950)
Kalle K Auermaa ”Liikemiehen matkahavaintoja: Kanada ja Japani” (WSOY 1924)
Markku Henriksson ”Kanada: vaahteralehden maa” (Gaudeamus 2006)
Matti Halminen ”Kalevan kansan ja Kanadan suomalaisten historiaa” (1936)
Hugh Sidey ”John F. Kennedy, presidentti” (WSOY 1964)
Erkki Raatikainen ”Oi Amerikka” (Weilin+Göös 1981)
Tapani Koivunen ”Amerikkalainen painajainen – Vuoteni USA:n vankiloissa” (Atena 2015)
Michael Franzese ”Veriliitto – Hän jätti mafian ja jäi eloon” (Kristillinen kirja- ja musiikkikustannus 2015)
Markus Lehtipuu ”New York” (Suomalainen Matkaopas Finnish Guidebooks Oy 2010)
Olavi Koivukangas ”Titanicin kolmas luokka” (OK-kirja 2015)
Olavi Koivukangas ”Hyvästi ny Ylistaron köyhät! Sanoo Vuorenmaan Tiina kun Amerikkahan lähti” (OK-kirja)
Ulla Appelsin ”Titanicin tuntematon lapsi” (Jyväkylä 2003)
Marketta Wall ”Ameriikkaan Ameriikkaan – Hanko siirtolaisten lähtökaupunkina” (Oy Fram Ab, Vaasa 2013)
Israel Acrelius ”History of New Sweden, or, the Settlements on the Delaware River” (Transl. Wm. M. Reynolds. Ann Arbor, Mich. 1966, alkuperäisteos 1759)
S. Ilmonen ”John Morton: Amerikan itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaja” (Hancock, Mich. 1936)
S. Ilmonen ”Delawaren suomalaiset” (Hämeenlinna 1938)
Amandus Johnson ”The Swedish Settlements on the Delaware: Their History and relationsa to the Indians” (New York 1911)
H. Scheibler ”Kirjanpainaja Benjamin Franklin: otteita hänen kirjoittamastaan omasta elämäkerrastaan, teoksesta Tie rikkauteen” Otava 1921
Stellan Arvidson ”Benjamin Franklin – yleisnero” (Aura 1945)
J. V. Lehtonen ”Benjamin Franklin” (Kansanvalistusseura 1918)
H. W. Brands ”The First American – The Life and Times of Benjamin Feanklin” (Anchor Books 2002)
Edmund S. Morgan ”Benjamin Franklin” (Yale University Press 2002)
Carl Van Doren ”Benjamin Franklin” (Penguin Books 1938)
Rani-Henrik Andersson, Markku Henriksson ”Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia” (Gaudeamus 2010)
Pentti Virrankoski ”Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit – intiaanikansojen kulttuuri ja historia” (SKS 1994)
Christoph von Marschall ”Michelle Obama” (Minerva 2010)
Barak Obama ”Luvattu maa” (Otava 2020)

Amerikan sukulaiseni

Floridan suomalaiset

Yhdysvaltojen historiaa

Julkaissut Pentti Mattila

Jätä kommentti Peruuta vastaus

Floridan suomalaiset

Yhdysvaltojen historiaa

Jaa tämä:

Julkaissut Pentti Mattila

Jätä kommentti Peruuta vastaus