Saksa

Minua Saksa kiinnostaa erityisesti, koska tutkimuksieni mukaan isäni suku on tullut Pohjois-Saksasta 1500-luvulla Suomeen Pohjanmaalle. Oulun seudulla Saksasta tulleet saivat Mällinen sukunimen. Viljo Nissilä on yhdistänyt Mällinen sukunimen germaanisiin miehennimiin Melle, Melleko, Mello. Mälliset saattavat olla saksalaisten hansakauppiaiden tai käsityöläisten jälkeläisiä, joita asettui Suomeen asumaan. Kesti, hansa, kauppi, saksa, Suomessa keskiajalla oleskelleista ulkomaalaisista kauppiaista käytetty nimitys, joista syntyi myös sukunimiä.

Saksassa on Melle niminen kaupunki Osnabrückin piirikunnassa Ala-Saksin osavaltiossa. Melle on pinta-alaltaan Ala-Saksin kolmanneksi suurin kaupunki. Melle mainittiin ensimmäisen kerran asiakirjassa vuodelta 1169. Vuonna 1443 Osnabrückin piispa Heinrich von Moers myönsi Mellelle Wigboldin etuoikeuden. Osnabrück huolehti Mellen eduista Westfalenin hansaliitossa. Melle kuului Hannoverin kuningaskuntaan vuoteen 1866 asti, jolloin siitä tuli osa Preussia. Vuonna 1885 Amt Grönenberg ja Mellen kunta muodostivat preussilaisen Kreis Mellen piirin. Tunnettu Mellen asukas on Hermann von der Hardt (1660 – 1746), saksalainen historioitsija ja orientalisti, syntynyt Mellessä.

James Beidler ”The Family Tree German Genealogy Guide: How to Trace Your Germanic Ancestry in Europe” kirjassa pyritään kertomaan tietoa siitä, mitä aineistoa on mikrofilmattuna ja mistä sen kulloinkin löytää helpoimmin (Ancestry.com, mormonikirkon sivustojen kautta). Rippikirjat ovat Saksassa yleistyneet vasta 1800-luvulla. Saksalaisissa vihkiluetteloissa on mainittu morsiamen ja sulhasen isät tai vanhemmat, minkä avulla on mahdollista siirtyä sukupolvesta toiseen. Kirkonkirjat on aloitettu jo 1500-luvulla, mutta yleensä niitä on säilynyt vasta 30-vuotisen sodan jälkeiseltä ajalta (poikkeuksena Sveitsi, jossa ne ovat säilyneet paremmin). Nykyään Itä-Eurooppaan kuuluvien entisten saksankielisten alueiden kirkonkirjat ovat edelleen aika hyvin tallessa. Kirjassa annetaan myös hyviä lähteitä tietyn paikkakunnan etsimiseen, jota ei ehkä löydy enää nykykartoista. Kirkonkirjojen tuhoutuminen ei ole ylittämätön este, sillä tavalliset maanviljelijät joutuivat sukupolven välein uudistamaan tilojensa tietynlaisen hallintaoikeuden tai vuokrasopimuksen lääninherran kanssa. Tätä varten oli olemassa omat alioikeutensa, joista ihan tavallisia maanviljelijäsukuja voidaan periaatteessa seurata jopa 1500-1400 -luvuille asti. Ruhtinaskuntien alueelta muuttavien piti usein maksaa ennakkoon perintöveronsa tai jokin muu vero, minkä vuoksi muutoista on säilynyt lähteitä. Tämän vuoksi muualle muuttaneet saksalaiset usein pitivät yhteyttä sukulaisiinsa tulevan perinnönjaon vuoksi, joskin monet muuttivat salaa välttääkseen verot.

Pekka Lyyränen kertoi, että Saksasta on tullut Suomeen Oulun seudulle asutusta Mellen kaupungin ympäriltä, joka on vanha, nykyisin melko pieni hansakaupunki. Kun Oulu ei saanut tapulikaupunkioikeuksia 1600-luvun alussa loppui sen käymä kauppa Saksan kanssa. Lyyräsen äidin suku on Kaveri Oulunsalosta. Kavereita, Cavereita, Kawereita on monessa maassa, mm. Eestissä. Sinne he ovat tulleet Saksasta. Eniten heitä on nykyisin Mellen kaupungin ympärillä, joka on vanha, nykyisin melko pieni hansakaupunki. Jos tuo Mällinen tulee nimestä Melle, olisi siinä jotain yhteyttä. Kun Oulu ei saanut tapulikaupunkioikeuksia 1600-luvun alussa loppui sen kauppa Saksan kanssa. Milloin se alkoi? V.1670 Lübeckin juutalaiset lähettivät oman miehensä Iisak Sebulonin, Topeliuksen esi-isän, ensimmäisenä virallisena juutalaisena Ouluun hoitamaan kauppayhteyksiä.

https://www.genealogylinks.net/europe/germany/ (German Genealogy)

Saksan historiaa

Germaanien alkukodin on arveltu olleen Etelä-Skandinaviassa ja Luoteis-Saksassa. Jeesuksen syntymän aikoihin germaaneja asui Pohjanmeren rannikolla, Reinin ja Elben välillä, Itämeren ja Mustanmeren välisellä alueella sekä Skandinaviassa. Huomattavia heimoja olivat bataavit, friisit, khatit, kheruskit, anglit, saksit, langobardit, sveebit, gootit, ruugit, gepidit, herulit, vandaalit, burgundit ja svealaiset, myöhemmin mm. Frankit. Germaanien yhteiskunnan muodostivat vapaat miehet ja ylimystö sekä maahan sidotut vuokramiehet ja orjat. Sodasta ja rauhasta päätettiin käräjillä. Useilla heimoilla oli kuningas, jonka valtaa käräjät rajoittivat. Oikeudenkäyttö perustui tapaoikeuteen.

Saksan valtion kehittyminen alkoi Kaarle Suuren valtakunnan jaosta vuonna 843, jolloin tämän pojanpojat Lothar I ja Ludvig Saksalainen saivat Verdunin sopimuksella hallintaansa suuren, nykyisestä Pohjois-Saksasta Keski-Italiaan ulottuvan alueen.  Tästä muodostettiin vuonna 966 Pyhä roomalainen keisarikunta, jota 1500-luvulla alettiin nimittää Pyhäksi saksalais-roomalaiseksi keisarikunnaksi. Keisarikunta ei ollut kovin yhtenäisesti hallittu valtio, vaan se koostui lukuisista pienistä hyvin pitkälle itsenäisistä ruhtinaskunnista ja kaupungeista. Saksalaisten vaikutus levisi jo sydänkeskiajalla niin sanottujen pohjoisten ristiretkien sekä kaupankäynnin ja hansaliiton synnyttämän muuttoliikkeen mukana koko Itämeren alueelle.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, jota myöhemmin on kutsuttu myös ”ensimmäiseksi valtakunnaksi”, hajosi lopullisesti vuonna 1806. Vuonna 1815 Wienin kongressi jälkeen perustettiin Saksan liitto, johon kuului joukko ruhtinaskuntia Itävallan ja Preussin johtamina. Preussin ja Itävallan välisen sodan 1866 jälkeen perustettiin Preussin johdolla Pohjois-Saksan liitto (saksaksi Norddeutscher Bund), jonka kansleriksi 1867 nimitettiin Otto von Bismarck. Saksan yhdistyminen alkoi.

Seuraavaksi 18. tammikuuta 1871 Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin keisariksi Versaillesissa Ranskan tappion jälkeen ja perustettiin toinen Saksan keisarikunta. Saksan valtakunnankansleriksi nimitettiin Otto von Bismarck keväällä 1871. Saksan siirtomaat Afrikasta ja Oseaniasta hankittiin Vilhelm II:n aikana, jolloin Saksa pyrki laajentumaan aggressiivisesti kilpaa Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa. Keisarikunta kesti ensimmäisen maailmansodan  loppuun 9. marraskuuta 1918, jolloin Vilhelm II luopui kruunusta ja Saksa julistettiin Weimarin tasavallaksi. Weimarin tasavallan aikaa leimasi oikeiston ja vasemmiston ääriliikkeiden välinen kamppailu sekä kommunistien ja kansallis­sosialistien kapinat ja vallankaappaus­yritykset. Muun muassa raskaista sotakorvauksista ja runsaista lakoista johtuneet talousvaikeudet johtivat hyperinflaatioon. Poliittinen epävakaus johti lopulta kansallis­sosialistien vaalivoittoon ja nuoren demokratian tukahtumiseen.

Saksalaisten ja suomalaisten yhteydet

Merimieskirkon toimintakertomuksesta 2023 lainaus sivulta 7 lainaus: ”Pohjois-Saksan merimieskirkon kiinteä toimipiste, Hampurin merimieskirkko, sijaitsee ja toimii lähellä Hampurin satama-aluetta…  Hampurin alueella asuu arviolta 1000 suomalaista ja Hampurin ympäristössä noin 2500 ja Berliinissä 6000-8000.”

Saksalainen asutus ja valta olivat 1300 luvulla kasvanut Suomessa niin suureksi, että kaupunkilain mukaan puolet kaupunkien neuvoston jäsenistä ja pormestareista tuli olla saksalaisia. Viipurissa saksankielinen porvaristo oli johtavana jopa kauas uudelle ajalle asti. Suomen kauppa oli keskiajalla täysin Hansan hallussa. Se toi oman leimansa tullessaan, kuten killat ja markkinat.

Olaus Magnus Gothus ”Pohjoisten kansojen historia – Suomea koskevat kuvaukset” (Otava 1973), josta lainaus sivulta 58: ”Näiden Pohjolan erämaissa asuvien ihmisten elinkeinona on metsästys ja kalastus ja vaihtokauppa venäläisten kanssa. Suomalaiset harjoittavat maanviljelystä, kalastusta ja puutöitä ja samoin myös göötit ja svealaiset mainittuja elinkeinoja. Saksalaiset ovat tulleet käymään kaikenlaista kauppaa, jonka voitosta he elävät noudattaen paikallisia lakeja. He tuottavat maahan kaikkea mitä pidetään tarpeellisena elämän mukavuutta varten kuten silkkikankaita, kultakudonnaisia ja erilaisia viinejä.” Kirjassa esitellään kirjan tekijää, ”1490 Itä-Göötanmaalla syntyneen Olaus Magnuksen elämä oli poikkeuksellinen ja yllättäväkäänteinen… Teoksen Suomen-tuntemus on suorastaan yllättävä. Olaus Magnus tosin kävi aneiden keruumatkalla Suomessa 1518-19 aina Torniossa ja Pellossa asti, mutta hänellä oli myös saattanut olla teosta kirjoittaessaan apuna suomalaisten olojen erikoistuntijoita.”

Birger Sundqvist on todennut tutkimuksissaan ”Deutsche und niederländische Personenbeinamen in Schweden bis 1420. Beinamen nach Herkunft und Wohnstätte (Anthroponymica Suecana 3) Lund 1957” keskialasaksankielisistä henkilönimistä, että jo 1400-alkuun tultaessa paikannimistä johdetut sukunimet olivat huomattavan yleisiä saksasta peräisin olevien sukujen yhteydessä.

Klaus Eerikinpoika Fleming syntyi 1535 Parainen, kuoli 13.4.1597 Pohja, oli suomalainen sotapäällikkö, vapaaherra ja valtaneuvos, joka toimi vuosina 1591–1597 Suomen ja Viron käskynhaltijana ja oli tuolloin käytännössä Suomen sotilasdiktaattori. Flemingin urakehitys ja valta-asema perustuivat uskollisuuteen kulloistakin Ruotsin kuningasta kohtaan. Juhana III ja tämän seuraaja Sigismund antoivat Flemingille 1590-luvulla poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet. Niihin kuului käskynhaltijan tehtävän ohella valtakunnan yliamiraalin ja valtakunnanmarskin tehtävät, sekä ylipäällikkyys sodassa Venäjää vastaan. Puolasta käsin hallinneen kuningas Sigismundin ja valtionhoitajaksi Tukholmassa julistautuneen Kaarle-herttuan välisen valtataistelun aikana Fleming pysyi kuningas Sigismundin tukijana. Tällöin hänen käskyvallassaan ollut Suomi irtautui hetkeksi Ruotsin keskushallinnon alaisuudesta. Hieman ennen kuolemaansa Fleming myös kukisti nuijasodan tunnetun talonpoikien kansannousun, jonka keskeisenä aiheuttajana oli hänen sotilaidensa linnaleirimajoituksen aiheuttama taloudellinen rasitus talonpojille. Flemingien suku on peräisin Saksasta, sillä varhaisin tiedossa oleva esi-isä on: Klas Fleming syntyi noin 1290 Barth, Nordvorpommern, Mecklenburg-Vorpommern, Germany (Saksa), kuoli noin 1355 (56-74) Pommer, Igensdorf, Bayern, Germany (Saksa). Hänet mainitaan vuosina 1331-1354 ulosottomiehenä Barth Pommerissa. Perhe on luultavasti kotoisin Flanderista tai mahdollisesti Brandenburgin Flämingin maakunnasta. Perhe tuli todennäköisesti Pohjoismaihin 1300-luvun Pommerista, kuten vanhassa sukuperinteessä kerrotaan. Fleming-suku on yksi Ruotsi-Suomen kuuluisimmista yläluokan perheistä, kuten monet muutkin Fleming-suvut keskiaikaisessa Tanskassa, Puolassa ja Skotlannissa. Suku on haaroittunut paroniperheiksi Fleming af Lais (Erik) ja Fleming af Liebelitz (Herman). Lisäksi vuosina 1569 ja 1561 kaksi perheenjäsentä korotettiin paronin asemaan (Lars ja Klas), mutta heidän sukuhaaransa kuolivat ennen ritaritalon perustamista. Lähde: Martin Gardbergin tiedosto. Klas Flemingin lapsi Ritari Peder Fleming syntyi noin 1330 Tanska, kuoli 1406 Stockholm, Ruotsi. Hän antoi 12.5.1424 luostarille sata markkaa antaakseen vanhemmilleen, vaimolleen ja veljilleen Magnukselle ja Johanille mielenrauhaa ikuisen messun kautta. Hän on vanhin tunnettu Fleming-suvun edustaja. Hän oli ritari, ja hänet mainitaan ensimmäisen kerran Norjan kronikassa vuonna 1366, jolloin hän takavarikoi yhdessä Turun linnan pelottoman puolustajan Narve Ingevaldsonin kanssa kuningas Haakonille Lycken kauppalaivan Marstrandin satamassa. Hänet haudattiin Gråmunkeklostretiin (Riddarholmskyrkan) Tukholmaan.

Johan Bochmöller s. 1610, k. 21.3.1686 Oulu. Vuosina 1643-1647 oli Oulun pormestari. Pentti Virrankoski ”Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia III” sivu 517, jossa mainitaan, että 1600-luvun merkittävimpiä pohjoispohjalaisia oli saksalainen Juhana Bochmöller Oulun porvari ja suurkauppias ja taitava hallintomies, voutikuntien voutina. Viimeksi 1681 vielä iäkkäänä miehenä ryhtyi Kajaanin vasta perustetun kihlakunnan voudiksi.

Ehrnroothin suku on perimätiedon mukaan lähtöisin Pommerista Saksasta, josta se saapui Baltian kautta Suomeen. Hans Plagman -nimisen upseerin arvellaan muuttaneen Liivinmaalta Suomeen vuoden 1600 tietämillä. Hänen poikansa Hans Plagman (k. 1679) toimi kauppiaana ja raatimiehenä Turussa. Tämän poika, Käkisalmen tuomari Johan Plagman (1623–1696) aateloitiin vuonna 1687 nimellä Ehrenrooth, mutta nimen kirjoitusasusta jäi myöhemmin yksi e-kirjain pois. Suku introdusoitiin kaksi vuotta myöhemmin Ruotsin ritarihuoneelle aatelisena sukuna numero 1123. Sukuun kuulunut kenraalimajuri Carl Gustaf Ehrnrooth sai vuonna 1801 Miekkaritarikunnan ristin ja hänet korotettiin samassa yhteydessä ritaristoon. Kun Suomen ritarihuone järjestäytyi vuonna 1818, Carl Gustaf Ehrnroothin jälkeläiset merkittiin sinne aatelisena sukuna numero 73 (kommendörsätten) ja muut Ehrnroothit aatelisena sukuna numero 85. Ruotsissa sukua ei asunut vuoden 1809 jälkeen, mutta vuosina 1946 ja 1978 Suomesta muuttaneille suvun jäsenille myönnettiin uudelleen edustusoikeus Ruotsin ritarihuoneella. Suvussa on 1700-luvun alusta alkaen ollut runsaasti upseereita, ja siihen on kuulunut yhteensä seitsemän kenraalia. Suku on vuodesta 1791 omistanut Seestan kartanon Nastolassa. Ehrnroothin suku tunnetaan nykyisin suuresta varallisuudestaan ja merkittävistä omistuksistaan lukuisissa pörssiyhtiöissä. Sukuun on kuulunut useita vuorineukvoksia.

Von Born on ruotsalainen ja suomalainen aatelissuku, joka on sammunut Suomessa kokonaan ja Ruotsissakin mieslinjalta. Suku on lähtöisin alkujaan Stralsundista Pommerista, jossa se on tunnettu jo 1500-luvulta alkaen. Herman Heinrinch Born aateloitiin Pyhän saksalais-roomalaisen aateliin vuonna 1750 nimellä von Born. Hänen kaksi poikaansa naturalisoitiin Ruotsin aateliin vuonna 1772 ja esiteltiin 1776 Ruotsin ritarihuoneelle aatelissukuna numero 2083. Suku ei ollut vuoden 1809 jälkeen edustettuna Ruotsin ritarihuoneella, mutta se kirjattiin Suomen Ritarihuoneeseen vuonna 1818 numerolla 153. Sukuun kuulunut valtioneuvos Johan August von Born sai vuonna 1864 vapaaherran arvon, minkä jälkeen hänen jälkeläisensä muodostivat Suomessa suvun vapaaherrallisen haaran. Pelkästään aatelinen sukuhaara sammui Suomessa jo 1867. Osa vapaaherrallisen haaran jäsenistä hyväksyttiin uudelleen Ruotsin ritarihuoneelle aatelisena sukuna vuonna 1929. Vapaaherrallinen sukuhaara sammui Suomessa mieslinjalta vuonna 1975. Suku omisti Pernajassa sijaitsevan Suur-Sarvilahden kartanon, jonka lapsettomana kuollut Ernst von Born vaimoineen testamenttasi Svenska Kulturfondenille. Geni.com mukaan Viktor Magnus von Born on minun kuudes serkku kolmen sukupolven erolla Ilomantsilaisen mummoni Hilja os. Kukkosen kautta. Kotisivu https://www.vonborn.fi/

Willebrand suku on lähtöisin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan, Mark Brandenburgin kreivikunnasta. Vanhin tunnettu esi-isä on Perlebergin kapteeni Johann Willebrand noin. 1500-luvun puolivälistä, hänen suora neljännen polven jälkeläinen, Tauben rykmentin kapteeni Tartosta, oli Ernest Fredrich Willebrand (k. 1679), hänet aateloitiin 15. huhtikuuta 1676 Tukholman kuninkaanlinnassa kuningas Karl XI:n toimesta nimeltä: von Willebrandt, suku esiteltiin 19. kesäkuuta 1731, numerolla 1834. Ernst Gustaf von Willebrand, III, syntyis 19. elokuuta 1751 Karuna, kuoli 25. kesäkuuta 1809 Turku, Jokioisten kartano, oli suomalainen kenraali. Hän toimi Turun ja Porin läänin maaherrana vuosina 1790–1806 ja oli sen jälkeen Kuninkaallinen Suomen koskenperkausjohtokunnan puheenjohtaja sekä valtiosihteeri. Alikapteenin poika von Willebrand toimi sotilasurallaan 1788–1790 Kustaa II:n sodassa sota-asioiden valtiosihteerinä. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1792 ja hän sai vapaaherran arvon 1806. Von Willebrand omisti Jokioisten kartanon ja rakennutti sen päärakennuksen. Hän perusti kartanoon verkatehtaan, johon hän hankki vuonna 1800 Suomen ensimmäiset karstaus- ja kehruukoneet, ja vuonna 1804 rautaruukin. Von Willebrand omisti myös sahoja, myllyjä ja laivoja sekä perustamastaan Turun tupakkatehtaasta osake-enemmistön. Hän oli Suomen Talousseuran ja Turun Soitannollisen seuran puheenjohtaja. Von Willebrand alkoi heti 1808 luoda kauppasuhteita venäläisten kanssa. Aatelissäädyssä hän oli sukunsa edustaja Porvoon valtiopäivillä 1809. Vanhemmat olivat: Ernst Gustaf von Willebrand II ja Sofia Catharina Jägerhorn af Spurila. Puoliso: Vendla Gustava von Wright. Heillä oli kahdeksan lasta. Kirjallisuutta: E. Aaltonen, 1931. Jokioinen 1631–1931. Juhlajulkaisu. (Forssan kustannus,1985).

Gertrud von Ungern syntyi 1561, kuoli 13. lokakuuta 1649 Anjalan Elimäellä (haudattu Porvoon tuomiokirkkoon) oli baltiansaksalainen, joka hallitsi 1600-luvun alkupuolella läänityksiä Kaakkois-Suomessa. Von Ungernin isä oli arkkipiispallinen neuvos Fabian Jürgeninpoika von Ungern auf Eichenangern und Allendorf ja äiti Gertrud von dem Wolde. Hänen puolisonsa oli ratsumestari Henrik Wrede, joka omisti Wredenhoffin perintötilan Liivinmaalla. Henrik Wrede palveli Ruotsia Puolan sodassa ja kaatui vuonna 1605 Kirkholman taistelussa pelastettuaan kuningas Kaarle IX:n hengen antamalla hevosensa tälle. Kiitoksena Kaarle palkitsi Wreden leskeä lahjoittamalla tälle vuonna 1606 Porvoon pitäjästä 49 talon verotulot. Vuonna 1608 Wreden perillisille lahjoitettiin läänityksenä lähes koko Elimäen neljänneskunta, yhteensä 131 tilaa. Läänitys laajeni myöhemmin käsittämään yli 200 tilaa Elimäellä. He saivat nämä maat ikuiseksi rälssiksi ja oikeuden perustaa alueelle säteri haluamaansa paikkaan. Von Ungern päätti asettua asumaan näille maille ja alkoi hoitaa läänityksiä alaikäisten lastensa puolesta. Hänen toisena puolisonaan oli vuodesta 1609 kamarineuvos Joakim Berendes, joka auttoi häntä läänitysten hoidossa vuonna 1623 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Von Ungern perusti asuinpaikakseen Elimäelle Peippolan kartanon, johon liitettiin viisi autiotilaa ja myöhemmin ajan kuluessa kaikki Peippolan kylän tilat. Kahta poikaansa varten hän perusti läänityksilleen myös kaksi muuta kartanoa, Hämeenkylän ja Anjalan kartanot. Hän antoi Peippolan pojalleen Casper Wredelle ja asui itse Anjalan kartanossa. Henrik Wredellä ja Gertrud von Ungernilla oli kaksi poikaa, Casper ja Carl Henrik Wrede, joista jälkimmäinen sai nimityksen maaherraksi. Heistä polveutuu Wrede af Elimä -aatelissuku, joka omisti vuosisatojen ajan useita kartanoita von Ungernille lahjoitetuilla mailla. Joakim Berendeksen kanssa von Ungernilla oli kolme lasta, joista yksi oli kenraalimajuri Fabian Berendes.

Marsalkka Mannerheimin isän suku on lähtöisin Saksasta, mistä suvun kantaisä siirtyi 1640-luvulla Ruotsiin. Ruotsin kuningas Kaarle XI aateloi Augustin Marheinin vuonna 1693 ja samalla alkuperäinen sukunimi muutettiin muotoon Mannerheim. Marsalkka Mannerheimin isoisoisä Carl Erik Mannerheim oli ensimmäinen Suomeen muuttanut Mannerheim.  Hän oli yksi huomattavimpia Venäjällä vaikuttaneita poliitikkoja. Hän oli kaksi kertaa Suomen hallituksessa, muun muassa 1809–1816 hallituskonseljissa ja senaatissa 1820–1825. Hän sai vuonna 1824 kreivin arvon, joka periytyy suvussa vanhimmalle pojalle. Mannerheimin isä kamarijunkkari Carl Robert Mannerheim (1835–1914) oli taiteellinen ja harrasti erityisesti runoutta. Hän poikkesi suvun perinteistä, sillä hänestä ei tullut sotilasta eikä virkamiestä. Carl Robert tunnettiin radikaaleista poliittisista näkemyksistään, ja kun hän peri isältään kreivin arvonimen. Hän oleskeli paljon ulkomailla, mutta täytettyään 50 vuotta hän muutti Helsinkiin ja perusti systema -nimisen konttorikoneita myyvän yrityksen ja osoittautui ahkeraksi ja järjestelmälliseksi liikemieheksi. Carl Robert Mannerheim meni vuonna 1862 naimisiin Hedvig Charlotta Héléne von Julinin kanssa, joka oli huomattavan suomalaisen teollisuusmiehen, vuorineuvos Johan Jakob von Julinin, tytär. Suku oli niin ikään Ruotsista Suomeen muuttanut. He saivat seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tyttöä: Sofia Mannerheim, Carl Mannerheim, Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867–1951), Johan Mannerheim, Eva Sparre, Anna Mannerheim (1872–1886) ja August Mannerheim (1873–1910). Carl Robert sai toisesta avioliitostaan Sofia Nordenstamin (1849–1915) kanssa vielä yhden tyttären, Marguerite (Kissie) Gripenbergin (1884–1958).

Kari Peter Conrad von Bagh syntyi 29. elokuuta 1943, Helsinki, kuoli 17. syyskuuta 2014 Helsinki, oli suomalainen elokuvahistorioitsija, -ohjaaja, tietokirjailija, kustantaja, radio-ohjelmien tekijä, Filmihullu-lehden päätoimittaja ja festivaalijohtaja. Suku oli tullut Suomeen Saksasta, Ruotsin ja Venäjän kautta. Hänen isänsä oli pietarinsaksalainen lääkäri Konrad von Bagh (1908 Pietari, Venäjä – 1982 Lahti) ja äiti oli sairaanhoitaja Aino Salome Tuomala. Peter von Bagh suoritti ylioppilastutkinnon Oulun lyseossa vuonna 1961. Helsingin yliopistosta hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1970 aineyhdistelmällä teoreettinen filosofia, sosiologia, estetiikka ja kirjallisuus. Laudaturtyö Elokuvalliset keinot ja niiden käyttö: Alfred Hitchcockin Vertigo julkaistiin myöhemmin kirjana (Helsingin yliopisto, 1979). Valtiotieteen tohtoriksi von Bagh valmistui vuonna 2003. Väitöskirja (2002) Peili jolla oli muisti – elokuvallinen kollaasi kadonneen ajan merkityksien hahmottajana (1895–1970) (SKS, 2002) tutkii elokuvailmaisun perusyksikköjä, montaasia ja kollaasia. Geni.com mukaan vanhin Bagh suvun jäsen on Mathias Bagh (Bach), syntyi 1681 Saxony, Saksa. Hänet kastettiin 10. tammikuuta 1682 Seebergenissä. Kylä kuului tuolloin Schwarzburgin lääniin, mutta sitä ympäröi Gothan alue. Matias Bagh kuoli Tukholmassa vuonna 1707. Schwarzburgin lääni on historiallinen lääni nykyisen Thüringenin alueella. Heidän esi-isiensä kotipaikka, Schwarzburg, mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 1071 nimellä Swartzinburg.

Rosenlew suku on 1800-luvulta alkaen tunnettu pääasiassa talouselämän vaikuttajina, varsinkin vuosina 1853–1987 toimineen Rosenlew-teollisuusyrityksen omistajina. Suku on vaikuttanut näkyvimmin Porissa ja sen omistuksessa on useita kartanoita. Suku on alkujaan lähtöisin Saksasta ja polveutuu Mecklenburgin aateliin kuuluneesta Vanzelow-suvusta. Suvun kantaisä on Hämeen jalkaväkirykmentin majurina toiminut Ertman von Schlow (1623–1690), joka tuli Ruotsin armeijan palvelukseen kolmekymmenvuotisen sodan aikana vuonna 1639. Hän sai 1652 itselleen läänityksen Sauvon Pataisten kylästä. Hänet aateloitiin Ruotsissa vuonna 1682, jolloin hän otti nimen Rosenlew. Suomen ritarihuoneen järjestäytymisen yhteydessä vuonna 1818 Rosenlewin suku merkittiin sinne aatelisena sukuna numero 75. Sukua ei ole elänyt Ruotsissa vuoden 1809 jälkeen. Ruotsin vallan aikana Rosenlewit tunnettiin sotilassukuna. Köyhtymisen seurauksena suku joutui 1800-luvun alkuun mennessä luopumaan tiloistaan Sauvossa, Kemiössä ja Vehmaalla. Suvun viimeiseksi sotilaaksi jäi Ertman Rosenlewin pojanpojanpoika, Turun läänin jalkaväkirykmentin kapteeni Alexander Wilhelm Rosenlew (1761–1808), jonka jälkeläiset siirtyivät liikealalle. Hänen pojanpoikansa lähtivät kehittämään W. Rosenlew & Co -toiminimestä sahatoiminnan ympärille rakentunutta teollisuuden monialayritystä. Suku johti Rosenlew-yritystä.

Tuomi Elmgren-Heinonen ”Laulu Suomen soi… Fredrik Pacius ja hänen aikansa” (Oy Fazerin Musiikkikauppa Helsinki 1959), josta lainaus sivulta 7: ”Hampurilainen viinikauppias Ludwig Pacius ja hänen vaimonsa Maria Margaretha Schumacher saivat 19. pnä maaliskuuta 1809 pojan, esikoisensa, jolle he antoivat nimen Friedrich… Harvinaisen lämmin perhehenki vallitsi viinikauppias Paciuksen kodissa. Vanhemmat omistautuivat innokkaasti poikiensa kasvattamiseen ja perheessä harrastettiin taiteita, ennen muuta musiikkia… Paciuksen esi-isistä ei tiedetä muuta kuin että Ludwig Paciuksen isä Johan George oli syntynyt v. 1743 ja että hän eli Braunschweigissa… Helmikuussa vuonna 1835 Fredrik Pacius oli viimein valmis astumaan Helsingin Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston musiikkiopettajan virkaan, mihin hänet oli nimitetty jo edellisenä vuotena, toukokuun 29. päivänä 1834.”

Sain selville Geni.com:ssa olevien tietojen avulla, että äitini Ilomantsin Sursill sukuyhteyden kautta olen sukua myös Joachim Heinrich Andreasson Duncker vanhemmalle. Joachim Heinrich Andreasson Duncker syntyi 1627 Dobbinissa, Mecklenburg-Vorpommern Saksassa, kuoli 4.12.1676 Lundissa, Skånessa Ruotsissa, sillä kaatui Lundin taistelussa Ruotsissa, jonne on myös haudattu. Kruunun lahjoitustilan Ruokolahden Siitolasta sai ratsumestari Joachim Duncker 17.09.1664. Hänen haltuunsa joutui neljä Siitolan ja yksi Vuoksenniskan tila sekä kaksi tilaa Viipurin pitäjän puolella. Duncker, sukunsa ensimmäinen edustaja Suomessa, muutti 1665 Siitolaan, jonne hän seuraavana vuonna perusti säterikartanon. Lundin taistelussa 1676 kaatuneelta Dunckerilta jäi leski sekä kahdeksan pientä lasta. Leski Anna von Weltzen sai pitää tilan elinikänsä hallussaan ja hänen kuoltuaan 1689 se siirtyi takaisin kruunulle. Poika, kornetti Joachim Duncker ehti saada kuninkaalta Siitolan ratsutilaksi 1690, mutta ratsutilaa ei Siitolasta kuitenkaan tullut. Vuonna 1692 se määrättiin Viipurin ja Savonlinnan läänien ratsuväkirykmentin esikuntamajurin puustelliksi. Lähde: Jääsken kihlakunnan historia 1. 1957. Oli Esaias Vilhelm Tillmanin appi, Joakim Duncker, oli Viipurin ratsuväkirykmentin ratsumestari. Ernst Vilhelm Tillmanin äidin, Anna Dorotea Bergin, äidinisä Gustav Gadde oli Karjalan rakuunarykmentin kapteeni ja tämän vanhemmat olivat narvalainen kamreeri ja sotaräntmestarin leski (BERGHOLM, Sukukirja, s. 489). Joachim muutti vuonna 1660 Mecklenburgista Suomeen. Joachim kuoli Lundin taistelussa 4. joulukuuta 1676. Joachim Dunckerin avioliitto Anna Sofia Maria von Weltzien kanssa. Anna Sofia Marie Margethe Balthasardotter von Welzien syntyi 1635 Alt Sammit, Mecklenburg Saksassa, kuoli 13.8.1689 Ruokolahdella Suomessa. Anna Sofian vanhemmat olivat Balthasar von Weltzien ja Maria Dorotea von Hobe. Lapsi: Joachim Heinrich Duncker Jr. Alt Samnitz sijaitsee n. 3 km etäisyydellä Krakow am Seesta. von Weltzien perhe kuului Mecklenburgin aatelisperheisiin. (Schmidt 68-70 Merkintä Mecklenburgin aatelisto perheille). Kruunun lahjoitustilan Ruokolahden Siitolasta sai ratsumestari Joachim Duncker 17.09.1664 haltuunsa. Hänen haltuunsa joutui myös neljä Siitolan ja yksi Vuoksenniskan tila sekä kaksi tilaa Viipurin pitäjän puolella. Duncker, sukunsa ensimmäinen edustaja Suomessa, muutti 1665 Siitolaan, jonne hän seuraavana vuonna perusti säterikartanon. Lundin taistelussa 1676 kaatuneelta Dunckerilta jäi leski sekä kahdeksan pientä lasta. Leski Anna von Weltzen sai pitää tilan elinikänsä hallussaan ja hänen kuoltuaan 1689 se siirtyi takaisin kruunulle. Poika, kornetti Joachim Duncker ehti saada kuninkaalta Siitolan ratsutilaksi 1690, mutta ratsutilaa ei Siitolasta kuitenkaan tullut. Vuonna 1692 se määrättiin Viipurin ja Savonlinnan läänien ratsuväkirykmentin esikuntamajurin puustelliksi. Lähde: Jääsken kihlakunnan historia 1. 1957. Joachim Heinrich Joachimsson Duncker, Jr. syntyi 1653 Dobbin, Mecklenburg-Vorpommern, Saksa, kuoli 16.7.1705 Gemauerthof, Latvia. Joachim Ducker nuorempi nimitettiin kornetiksi 1691, ylennettiin kapteeniksi 1701 ja ratsuväen kapteeniksi 1704. Hän kuoli Gemäuerthoffin taistelussa Latviassa 16.7.1705. Puoliso Eva Helena Hedvig. Lapsi Joachim Henrik Duncker syntyi 1682 Jääski, Suomessa (löytyy Ristiinan seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelosta 1760-1802), kuoli 13.10.1765 Ristiinassa Suomessa, josta tieto löytyy haudatut 1765 kuolleet elo-joulukuu. Joachim Henrik Dunckerin puoliso Catharina Anderdotter Heinricius syntyi 1704 Kaavilla, kuoli 1.7.1765 Alasjärvi, Löytö, Kristiina, vihitty Rantasalmella ja tieto löytyy Rantasalmen vihityistä (1717-1734). Lapsi Anders Duncker syntyi 9.5.1732 (Ristiinan seurakunnan arkisto – Rippikirja 1753-1761, jakso 12, sivu 13: Alasjärfvi Witziälä Löytis), kuoli 16.4.1796 Haukivuorella. Anders Dunckerin sotilasura alkoi vapaaehtoisena Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentissä vuonna 1750 vuoteen 1756 Ristiinan henkikomppanian ruodussa 71 (Hangastenmaa, Vitsiälä). Varusmestarin virkatalossa Hirvensalmen Merrasmäen Rossilassa 19. 2. 1756 – 8. 3. 1760 (Henkikomppania) Kersantin virkatalossa Mikkelin Kaipialassa 8. 3. 1760- 6. 9. 1764 (Puumalan komppania). Vääpelin virkatalossa Puumalan Hamulan Nuottaniemessä 6. 9.1764 (evnr25. 5. 1767)- 25. 3. 1771 (Puumalan komppania). Majoittajan virkatalossa Ristiinan Puntala 4:ssä vänrikkinä ja luutnanttina 25. 3. 1771 (2-1tn 29. 12. 1772) – 15. 11. 1775 (Henkikomppania). Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718-1810 : virkatalonhaltijain luettelot = Officerare och underofficerare vid Finlands armé 1718-1810 : förteckningar över boställsinnehavare Wirilander, Kaarlo (Suomen Historiallinen Seura.

Kukka-Maaria Karjalainen ”Isä” (WSOY 1998), jossa hän kertoo, että isänsä pääministeri Ahti Karjalaisen suku on lähtöisin Pohjois-Saksasta Mecklenburgista, Sternbergin kaupungista, kun 18-vuotias vääpeli Anders Duncker saapui 30.6.1750 vapaaehtoisena Savon regimenttiin Suomeen. Mikkelin rippikirja vuodelta 1736, jossa oleva merkintä kertoo ruotuvaivaisen Eskil Auvikaisen ja hänen vaimonsa Elisabeth Lakoisen perheessä asuvasta 4-vuotiaasta sisarentyttärestä Brita Karjalaisesta. Vartuttuaan Brita asuu majuri Sven Dunckerin virkatalossa Tuppuralassa. Brita synnyttää kaksi aviotonta poikaa, Matin ja Mikon. Anders Duncker tunnustaa pojakseen vuonna 1765 syntyneen Mikon, mutta Matista tulee Ahti Karjalaisen kantaisä. Anders palaa takaisin Saksaan, jossa kuolee.” Brita Karjalainen syntyi 1732 (Mikkeli maaseurakunta rippikirja 1732-1750, ja 1764-1769 Kyrckby Tuppurula), kuoli 21.4.1797 Seppolassa Mikkelissä. Lapset Matti ja Mikko Karjalainen.

Nykyisen Heinolan kaupungin ja Pertunmaan kunnan alueella sijainneen Paason kartanon juuret ovat peräisin keskiajalta, jolloin alue kuului Fleming-suvun läänityksiin. 1500-luvulla kartanon omistajia olivat muun muassa Olavinlinnan voutina toiminut Göddick Finke ja Niclas von Myhlen. 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun asti kartano sijaitsi Venäläismäellä noin kolme kilometriä Keskisen ja Ala-Räävelin välisestä Kuorekoskesta pohjoiseen, minkä jälkeen se siirrettiin Suuren Savontien varrelle lähelle Kuorekoskea. 1600-luvulla omistajina olivat Ållongrenien aatelissukuun kuulunut Mons Nilssinpoika, Kaarle-herttuan kamarijunkkari Hieronymus Birkholz ja vuosina 1620–1650 Narvan ja Olavinlinnan käskynhaltijana toiminut Johan Mänsinpoika Ållongren, joka rakennutti ensimmäisen pysyvän asuinkartanon Venäläismäelle sekä ensimmäisen kirkon Heinolaan. Hänen jälkeensä kartanon omistivat pojat Evert ja Gustav Ållongren. Evert joutui oman renkinsä murhaamaksi vuonna 1666 ja Evertin leski Katariina de la Motte peri miehensä. Puolet kartanosta siirtyi sittemmin de la Motten pojalle, jonka omistuksessa kartano oli vuoteen 1706 saakka. Von Essenien suku omisti kartanon vuodesta 1706 vuoteen 1885 saakka. Von Essen on Westfalenista peräisin oleva aatelissuku. Suomen ritarihuoneessa suku on introdusoitu aatelisena sukuna numero 58, nimellä von Essen. Ruotsissa sama suku on nimeltään von Essen af Zellie. Sukunimi on mahdollisesti alun perin kirjoitettu muotoon von Elsen. Elsen on alue Paderbornin lähellä, 130 km Essenistä itään. Suvun vanhin varmuudella tunnettu edustaja oli Diderich von Elsen. Hänen tiedetään vierailleen usein Tanskassa. Vuonna 1568 hän onnistui vangitsemaan ruotsalaisen merirosvo Melchiorin ja sai siitä hyvästä Tanskan kuningas Fredrik II:n veljeltä, herttua Magnukselta maa-alan Baltiasta. Vuosien 1570 ja 1574 välillä hän sai haltuunsa laajoja alueita Saarenmaalta, mukaan lukien Zellie-nimisen alueen. Diderich muutti sukunimensä vuonna 1578 nykyiseen muotoon von Esseniksi. Saarenmaan siirryttyä Ruotsin hallintaan 1645 suvun edustajia muutti Suomeen ja Ruotsiin. Ruotsin ritarihuoneessa suku on introdusoitu aatelisena sukuna numero 723. Ruotsissa sukuhaarasta käytetään nimeä von Essen af Zellie erotuksena muista von Essen –suvuista. Ruotsissa elää myös vapaaherrallinen von Essen -suku, numerolla 158. Suomen ritarihuoneeseen suku introdisoitiin vuonna 1818. Suomessa suku on hallinnut muun muassa Seestan kartanoa Nastolassa.  Ensimmäinen von Essen-sukuun kuulunut omistaja everstiluutnantti Odert Reinhold von Essen kaatui isonvihan aikana 1714 Napuen taistelussa. Kartanon peri hänen poikansa Georg Reinhold von Essen, joka omisti kartanon vuoteen 1752 saakka. Kartanon tunnetuin omistaja oli Carl Reinhold von Essen, joka omisti kartanon 57 vuoden ajan vuodesta 1752 alkaen. Vuonna 1752 Paason perinyt Carl Reinhold von Essen oli 57 vuotta kestäneen isännyytensä aikana kartanon historian merkittävin vaikuttaja. Hän aloitti Kuorekosken vesivoiman käytön hakemalla kruunulta vuonna 1777 luvan sahalaitoksen perustamiseen Kuorekoskeen tuottamaan puutavaraa mm. Heinolan residenssin rakentamiseen ja puutavaran vientiin ulkomaille. Paason kartanossa vuonna 1788 pidetyssä Anjalan liiton kokouksessa joukko Ruotsin kapinallisia upseereita suunnitteli Suomen irrottamista Ruotsista ja siirtymistä Venäjän suojelukseen. Kapinaliikkeen kukistuttua Paason isäntä vältti kuningas Kustaa III:n rangaistustoimet, mutta joutui toimittamaan poikansa Didrikin pakoon Venäjälle. Carl Reinhold von Essen oli Paason viimeinen isäntä, joka asui Venäläismäellä kartanon alkuperäisellä paikalla. Vuonna 1808 hän aloitti uuden kustavilaistyylisen päärakennuksen pystytyksen sen nykyiselle paikalle lähelle Kuorekoskea, mutta ehti kuolla ennen rakennuksen valmistumista vuonna 1809. Kartanon seuraavan isännän Georg Reinhold von Essenin aikana kartanon saha ja mylly menestyivät vielä hyvin. Sen merkkinä sahalla työskenteli 1800-luvun puolivälissä jopa pari­kymmentä sahatyömiestä ja ammattimiestä. Uuden päärakennuksen viereen rakennettiin lisäksi kivinavetta, hevostallit ja viljamakasiini, sekä työväen asuntoja. Myös kartanon vanha päärakennus siirrettiin silloin Venäläismäeltä uuden päärakennuksen pihapiiriin. Georg Reinhold von Essenin kuoltua 1866 kartano alkoi köyhtyä puupulan lopettaessa sahaustoiminnan Kuorekoskella ja torpparien alkaessa lunastaa viljelemiään maita omikseen. Nykyisin Kuorekoski on kutistunut maankohoamisen vuoksi muutaman metrin levyiseksi puroksi, ja koskessa sijainneista rakennuksista on jäljellä vain perustuksia.

Iitin pitäjänsepän Henrik Rönbäck (syntyjään Hård s. 23.7.1811 Heinola, Paaso, k. 7.12.1867 Helsinki ), jonka äiti oli Paason kartanossa palvellut Anna Maria Tenitzintytär (s. 28.4.1784 Heinola, Paaso, k. 23.7.1827 Heinola). Professori Paul Doenitzin vuonna 1954 ilmestyneen kirjoitelman mukaan sukunimen Tenitz alkujuuret johtavat Saalen alueelle Saksi-Anhaltissa, noin 150 km Berliinistä lounaaseen. Tenitz-suvun kantavanhempia Suomessa ovat Tenitz Bengtsson ja Gertrud Haitoin, jotka on merkitty Heinolan maaseurakunnan 1700-luvun kirkonkirjoihin Paason kartanon väkeen kuuluviksi. Kirkonkirjojen mukaan Tenitz ja Gertrud ovat tulleet noin vuonna 1778 Liivinmaalta töihin Paason kartanoon hiukan aikaisemmin perustetulle Kuorekosken sahalle. Tenitz on ollut Paasossa sahatyömies. (Lähde: Seppo Tenitz)

Georg Adolf von Rauch syntyi 14. heinäkuuta 1789 Viru-Jaagupi, kuoli 30. huhtikuuta 1864 Pietari, Venäjä, oli baltiansaksalainen lääketieteen ja kirurgian tohtori. Rauch opiskeli lääketiedettä vuosina 1806–1811 Tarton yliopistossa valmistuen 1811. Toimittuaan vähän aikaa lääkärinä Tallinnassa, hän muutti Pietariin. Siellä hän työskenteli Obukhovin sairaalassa vuosina 1812–1828, ollen samaan aikaan vuosina 1812–1814 Suomen jääkärirykmentin lääkärinä. Hänellä oli myös oma yleislääkärin vastaanotto Pietarissa vuosina 1815–1829. Rauch sai mainetta hyvänä lääkärinä, ja hän toimi vuosina 1829–1845 Venäjän keisarinna Aleksandra Fjodorovnan henkilääkärinä. Rauch oli lukuisten venäläisten ja ulkomaisten yhdistysten kunniajäsen. Venäjän valtiolta hän sai aatelistodistuksen vaakunalla vuonna 1846. Hän oli myös usean ritarikunnan jäsen.
Genissä https://www.geni.com/people/Georg-Adolf-von-Rauch/6000000016360397498

Kirsi Vainio-Korhonen & Mikael Korhonen ”Wäärentäjä Grandellin elämä ja kiusaukset” (WSOY 2024), josta lainaus sivulta 141: ”Lovisa Herlinin seuraava isäntä puolisoineen oli Latvian Riiasta Turkuun muuttanut saksankielinen tehtailija ja kauppias Georg Eberhard Pychlau. Tahtailijapariskunta asui komeasti Aurajoen rannalla ja lähellä uuttatoria Eteläkorttelin tontilla numero 42… Kun Turun tuhkaksi pyyhkäisevä palo syttyi 4. syyskuuta 1827, hän oli ollut Pychlaun leivissä jo kolme ja puoli vuotta.”

Gustaf Oskar Schöneman (suku on Saksasta lähtöisin), syntynyt Laukaassa 20 huhtikuuta 1839. Tuli ylioppilaaksi yksityisoppilaana 12 joulukuuta 1857. Vihitiin papiksi 14 elokuuta 1862. Oli yksi Suomen toimeliaampia pappismiehiä, väsymätön kansanvalistuksen, raittiuden edistäjänä Keski-Suomessa. Kuoli Muolaassa 21 syyskuuta 1894, Puoliso Laukaassa 12 tammikuuta 1863 Fanny Fatima Flinkman, syntynyt Lammilla 12 tammikuuta 1843. Kuoli Sahalahden pappilassa 25 joulukuuta 1911, vanhemmat Laukaan kappalainen Frans Ferdinand Flinkman ja Matilda Fredrika Hyrchstedt. Schöneman on sanoittanut joululaulun ”Joulupuu on rakennettu” ja tämän laulun sävelmänä on suomalainen kansansävelmä. Schöneman on myös suomentanut itävaltalaisen Joseph Mohrin vuonna 1818 sanoittaman joululaulun ”Jouluyö, juhlayö” (Stille Nacht, heilige Nacht). Schöneman suku saapui Saksasta, sillä Carl Christoffer von Schöneman oli Lewenhauptin teoksen Karl XII:s officerare mukaan syntynyt 1659 Stettinissä. Hän on syntynyt Martin Schönemanin avioliitosta Christina von Knorringin kanssa. Lewenhauptin mukaan hän astui Ruotsin armeijan palvelukseen 17-vuotiaana 1676. Hänet ylennettiin 07.12.1700 kapteeniksi, 01.7.1705 majuriksi ja 3.7.1710 everstiluutnantiksi Viipurin läänin kaksinnusrykmenttiin, johon hän oli siirtynyt Ruotsista jo ennen 1691, koska hänen poikansa, Carl Gustaf von Schöneman, syntyi Suomessa. Kun Viipuri 15.6.1710 antautui, vietiin Carl Christoffer von Schöneman poikineen sotavankina Venäjälle (Buij Kostroma oblast. Hän palasi vasta rauhan jälkeen 15.6.1722 Suomeen. Kun hänen entinen rykmenttinsä tällä välin oli lakkautettu niin, hän pyysi Schöneman eron 11.7.1722, aluksi puolta palkkaa vastaavaa eläkettä nauttien. Kahdessa eri anomuskirjelmässä (Riksarkivet i Sverige), joista toinen on kirjoitettu saksaksi, nähtävästi lähetetty vankeudesta Venäjällä ja toinen kirjoitettu ruotsiksi päivätty Tukholmassa 4.8.1726, Carl Christoffer von Schöneman kertoo elämänsä vaiheista. Hän ilmoittaa palvelleensa aikaisempia Ruotsin kuninkaita ”hela förra Skånska Kriget hela detta långvariga Kriget och mig och mig på intet sätt förbrutit och inn alles redelige tient Swea rijket uti samfelta 46 åhr”. että hän oli ”huus, och gods förlorat i genom sista freden med ryssen” (Uudenkaupungin rauha, jolloin Viipurin ympäristöt menetettiin), että hän oli saanut kestää kaksi piiritystä Viipurissa. Ensimmäisessä kirjelmässä von Schöneman pyytää rahallista apua päästäkseen omaistensa luo Suomeen, jälkimmäisessä taas anoo hän ”ett quartal gratial resepenningar som mine andre wederlijkare nuitit hafva” sekä tulla huomioon otetuksi avautuvaan vakanssia Ruotsissa täytettäessä ”med Expectence till någon öpning wijd något regemente här i Swerje, Emedan jag än nu, nogsamt Capabill är att tiena”. jälkimmäiselle anomukselle kirjoitetun merkinnän mukaan myönnettiin von Schöneman 200 pankkriksiä ”af extra utgiftsmedlen” mutta pyydetystä ”expectense”:stä ei ole mitään mainittu. Kyminkartanon läänin veroluettelon mukaan Carl Chritoffer von Schöneman 1723-1727 on merkitty poissaolevana isäntänä Lapinjärven pitäjän kirkonkylässä. Tila oli von Knorring-suvun hallussa 1641-1732. Vuodesta 1727 alkaen hän vaimoineen asuu tilalla ja esiintyvät molemmat paikkakunnan säätyläisten lasten kummeina. Tilalla oli tähän aikaan myös pitäjän majatalo, ja paloviina-aksiisia maksettiin sen vuoksi ei vain tilan 1 1/4 manttaalista, vaan myös viinapannusta ja myyntioikeudesta krouvissa, jota ”brukades wid Kyrckian”. Lewenhauptin mukaan von Schöneman sai 1727 alkaen kaksinkertaista palkkaa vastaavan eläkkeen. Carl Christoffer von Schöneman kuoli Lapinjärvellä ja haudattiin 6.7.1731 pitäjän kirkkoon ”i choret hvarest han inlöst sig eh graf just vid Biskops benk” (kirkko paloi 29.6.1742). Sekä Lewenhauptin että Lapinjärven kirkonkirjojen mukaan Carl Cristoffer von Schöneman´in puoliso oli Hedvig Catharina von Knorring, kuuluen siis samaan sukuun kuin Martin von Schöneman. Hedvig Catharina von Knorring oli Elimäen kuolleiden luettelon merkinnän kuollessaan 76 vuoden ikäinen ja syntynyt 1663. Missä ja milloin avioliitto solmittiin. Everstiluutnantin leski von Schöneman asui vielä 1732 Lappvikin säterisä ja maksoi tällöin veroa oikeudesta käyttää pönkkähameita ”styftkjotlar”. Hän muutti myytyään tilansa. Hän muutti myytyään tilansa 14.01.1736 Elimäelle. Kuoli 24.7.1739 Peippolan kartanossa, joka siihen aikaan kuului Wrede suvulle. Hänet haudattiin 26.7.1739 Elimäen kirkkoon.

Suomessa asuneesta saksalaisesta perheestä ja heidän pojastaan Christian Schreiberistä (s. 1921), joka on kirjoittanut elämästään kirjan ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1998). Christianin isä oli lasinkaivertaja, joka oli muuttanut perheineen Suomeen Riihimäen lasitehtaalle, vaikka perhe ei osannut Suomea. Välillä he olivat Ruotsissa kolme vuotta työskennellen eri lasitehtaissa. Nuutajärvellä lasitehtaalla ollessaan poika kävi suomalaista koulua ja oppi Suomen kielen hyvin. Christian tuo kirjassaan esille rakkautensa Suomen luontoon.

Tiina Miettinen ”Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle” (Atena 2019), josta lainaus sivulta 185: ”Aino Kallas oli omaa sukua Krohn ja kuului tunnettuun sivistyssukuun, jonka jäsenet 1800-luvun lopulla rakensivat suomalaista identiteettiä. Kallaksen isän isoisä oli tullut Saksasta Pietarin kautta Suomeen 1700-luvun lopulla. Aino Kallaksen isä oli fennomaani, suomen kielen ja kirjallisuuden professori Julius Krohn (1835-88).”

Oscar Nikula on kirjoittanut kirjan ”Kirjapainajat Frenckell ja heidän edeltäjänsä Turun akatemiassa”. Frenckellin kirjanpainajasuku polveutuu saksalaisesta talonpoikaissuvusta, joka 1600-luvun keskivaiheilta lähtien asui Erfurtin läheisyydessä. Tässä kaupungissa Johan Christopher Frenckell I sai kirjanpainajakoulutuksensa Johann David Jungnicolin kirjapainossa. Hänet otettiin jäseneksi kirjanpainajain ammattikuntaan juhlassa 27.6.1740. Frenckell muutti Erfurtista Suomen Turkuun 1743 ja pääsi työhön Johan Kämpen hoitamaan Turun akatemian kirjapainoon. Vuonna 1750 Turun akatemian kirjapainon osti ruotsalainen kirjanpainaja Jakob Merckell jolla oli ennestään kirjapaino Tukholmassa. Frenckell pääsi 1756 Merckellin omistaman painon faktoriksi ja vuonna 1758 hänestä tuli Merckellin yhtiökumppani. Merckellin kuoltua 1763 Turun kirjapaino siirtyi Frenckellin yksin omistamaksi. Frenckell oli naimisissa Johan Kämpen tytärpuolen Else Maria Leijerin kanssa. Johan Christoffer Frenckell kuoli 1779, jonka jälkeen hänen 22-vuotias, maisteriksi juuri valmistunut poika Johan Cristoffer Frenckell II ryhtyi yhtiökumppaninsa kanssa jatkamaan kirjapainon toimintaa. Yhtiökumppaninsa kuoltua syksyllä 1785 Frenckell II sai lunastetuksi kirjapainon omiin nimiinsä.

Saksalainen Ferdinand Friedrich Christoph Tilgmann syntynyt Kurhessenissä (1832–1911) ja sai siellä litografin koulutuksen. Hän kiersi kisällinä useissa Euroopan maissa ja saapui Suomeen kirjapainajaksi ja 30 vuotiaana vuonna 1862.

Juha Nummisen vuonna 2009 julkaistusta kirjasta Lähikuvassa Lenita Airisto sivulta 71: Brutoffin suku on lähtöisin Pohjois-Saksasta. Alkujaan nimi oli Brudendorf. Tarkat tiedot puuttuvat, koska ne katosivat natsihallinnon aikana. Se kuitenkin tiedetään, että Brudendorfin veljekset harjoittivat 1700-luvun loppupuolella vuotien tuontia Brudendorf-aluksella Lyypekistä Suomeen. Venäjän vallan aikana nimi vaihtui Brutoffiksi, koska se helpotti kaupankäyntiä venäläisten kanssa.

Ilmari Turja ”Ei kukaa oo mikää” (WSOY 1975), josta lainaus sivulta 54: ”Heikki Klementin tutkimuksista Laukko jatkaa: ’Nähtävästi Lauroselta omaksumansa heimoromantiikan lumoissa Heikki Klementti on etsinyt eteläpohjalaisten alkujuuria Viron – Liivinmaan seuduilta väitteensä yksinomaan nimistötutkimukseen voimatta esittää niiden tueksi vakuuttavia historiallisia tosiasioita.’ Sittemmin on Klementti Suomen Kuvalehden kirjoituksissa ja esitelmissään tuonut esille eteläpohjalaisten ’friisiläisyyden’. Professori Luukko myöntää, että usein diletantitkin tekevät hyvää työtä, sillä esimerkiksi Heikki Klementin tutkimukset, jotka koskevat hollantilaisten vaikutusta eteläpohjaisten nimiin, ovat osaksi oikeita. Mitenkä muuten voitaisiin ymmärtää sellaiset vähäkyröläiset nimet kuin esim. Flander, Flaaminki ja Flemminki. He eivät suinkaan ole tulleet suoraan Hollannista, vaan saksalaisten kaupan välityksellä.”

Erkki Arni ”Lontoolainen – muistoja, elämyksiä, mietteitä” (WSOY 1991), josta lainaus sivulta 15: ”Äitini näet oli suomalainen, mutta isäni sen sijaan saksalais-itävaltalainen. Olin syntynyt Wienissä, mutta kasvoin Suomessa ja vartuin suomalaiseksi… (sivulta 45) Isäni nimi oli Hans Guggenberger; perheen ja ystävien piirissä hän oli ’Jonel’. Hän oli kotoisin Siebenbürgenissä eli Transylvaniasta. Niin kuin viime vuosien uutiset ovat osoittaneet, siellä asuu suurilukuinen unkarilainen vähemmistö, mutta myös saksalaisia. Siebenbürgen on ensimmäisen maailmansodan päättymisestä saakka kuulunut Romaniaan, mutta Jonelin syntyessä 1902 se oli ollut Itävalta-Unkarin itäisin maakunta. Guggenbergerit olivat aikoinaan omaksuneet luterilaisen uskonnon, ja sen vuoksi keisarinna Maria Teresia oli 1700-luvun lopulla riistänyt heiltä vapaaherrallisen arvon ja karkoittanut suvun alkuperäisiltä asuinsijoiltaan Tirolista Hermannstadtin kaupunkiin (nykyiseen Sibiuun) Siebenbürgenissä. Sinne he olivat juurtuneet. Jonel oli koulutukseltaan taidehistorioitsija ja ammatiltaan kuvanveistäjä; hän oli tavannut äitini opiskellessaan 1920-luvun alussa Wienissä… Itse asiassa saksalaisen vähemmistön poismuutto Siebenbürgen/Transylvaniasta soveltui Romanian vallanpitäjille erinomaisesti; sehän vain edisti maakunnan romanialaistamista… Viisikymmenluvun lopulla isäni, Erna ja lapset saivat asunnon Münchenin pohjoisissa esikaupungeissa, jonne Saksan liittotasavalta rakennutti kokonaisen korttelin vuokrataloja juuri isän ja hänen perheensä kaltaisia ’Siebenbürgenin saksalaisia’ pakolaisia varten.”

HS Teema, Lapin sota Nro 4/2024, josta lainaus Kira Gronow ”Isän ikävä” sivulta 63: ”Franz Lengauer oli kotoisin Göttingin kylästä Baijerista Etelä-Saksasta. Hän oli syntynyt vuonna 1942. Kun sota alkoi, hänestä tuli Saksan armeijan lääkintämies. Ensin hänet lähetettiin vuonna 1940 Saksan miehittämään Norjaan. Sieltä hän sai siirron kesällä 1941 Suomen Kuusamoon. Yhtäkkiä pienessä Kuusamossa oli tuhansia saksalaisia, monet heistä juuri Baijerista kotoisin. Joukkojen oli tarkoitus hyökätä Neuvostoliittoon ja katkaista siellä Muurmannin rata. Siinä ei koskaan onnistuttu… Matilda Saapunki kutsuttiin nimellä Tilta. Vuonna 1941 hän oli 19-vuotias ja asui kotonaan maatilalla Saapungin kylässä… Franz auttoi saapunkilaisia kolmena kesänä heinänteossa, joskus hänet nähtiin myös kuorimassa perunoita Saapungin talon keittiössä. Mies oli niin rakastunut, että lähetti laitumelta Tiltalle pieniä paketteja lehmän kaulaan sidottuna… Samoihin aikoihin Tilta huomasi olevansa raskaana… Huhtikuussa 1945 Tilta synnytti pojan Oulussa. Saksalaisjoukot perääntyivät Norjaan. Franz palasi lopulta Ranskan kautta kotiinsa Baijeriin.”

Historiansa aikana Suomi on monella tapaa ollut historiansa aikana riippuvainen Saksasta ja sen resursseista. Suomen kuningaskuntahanke oli yksi esimerkki tästä, sillä Suomen itsenäistymisen ja keväällä 1918 käydyn sisällissodan jälkeen käyty poliittinen kamppailu maan tulevasta valtiomuodosta. Kuningaskuntaa kannattivat monarkistit, jotka pyrkivät saamaan Suomeen saksalaisen kuninkaan, Hessenin prinssi Fredrich Karlin. Monarkiahanke sidottiin poliittisesti Suomen ja keisarillisen väliseen yhteistyöhön, joten se kariutui Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan. Friedrich Karl ehdittiin valita eduskunnassa Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918, mutta hän ei koskaan ottanut asemaa vastaan ja ilmoitti joulukuussa 1918 kieltäytyvänsä siitä. Uuden monarkiaan perustuvan perustuslain säätäminen ei onnistunut, joten kuninkaanvaali suoritettiin vanhaan vuoden 1772 hallitusmuotoon vedoten. Ruotsin vallan ajalta peräisin olleiden vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan katsottiin olleen voimassa Suomen perustuslakeina, kunnes tasavaltainen vuoden 1919 hallitusmuoto säädettiin. Sodan päättyessä Suomi oli vahvasti Saksan liittolainen ja maan talous oli jo kevään 1918 kauppasopimuksella sidottu Saksan sotatalouteen. Vaasan senaatin ja Saksan välillä allekirjoitettiin 7. maaliskuuta sopimus, jonka mukaan Suomi ei saisi järjestää suhteitaan muihin valtioihin ilman Saksan suostumusta, mikä yhdessä kauppasopimuksen kanssa teki Suomesta Saksan protektoraatin. Saksalaiset olivat mukana myös Suomen sotalaitoksen perustamisessa. Elokuusta joulukuuhun 1918 tähän tehtävään oli kiinnitetty lähes sata saksalaista upseeria.  Saksalaissuuntaus nautti sodan jälkeen porvarillisten ryhmien keskuudessa laajaa kannatusta, ja saksalaisia ihailtiin valkoisen Suomen vapauttajina.

Tehtyäni DNA testit (FamilytreeDNA:ssa ja http://www.23andme.com), niin sen mukaan isälinjani haploryhmä on I, joka kertoo, että isäni suku olisi tullut Suomeen Pohjois-Saksasta Melle-nimisestä kaupungista 1500 luvulla, josta suku on siirtynyt Tyrnävälle Oulun seudulle. Tämän vahvistaa myös silloinen sukunimitutkimus, sillä Melle tai Melleke nimi, josta muovautui Mällinen Tyrnävällä, jossa se on aika yleinen sukunimi. Sukuni Tyrnävällä on vaihtanut vuonna 1906 sukunimeksi Mattila. Saksassa on Melle niminen kaupunki Osnabrückin piirikunnassa Ala-Saksin osavaltiossa. Melle on pinta-alaltaan Ala-Saksin kolmanneksi suurin kaupunki. Melle mainittiin ensimmäisen kerran asiakirjassa vuodelta 1169. Vuonna 1443 Osnabrückin piispa Heinrich von Moers myönsi Mellelle Wigboldin etuoikeuden. Osnabrück huolehti Mellen eduista Westfalenin hansaliitossa. Melle kuului Hannoverin kuningaskuntaan vuoteen 1866 asti, jolloin siitä tuli osa Preussia. Vuonna 1885 Amt Grönenberg ja Mellen kunta muodostivat preussilaisen Kreis Mellen piirin. Tunnettu Mellen asukas on Hermann von der Hardt (1660 – 1746), saksalainen historioitsija ja orientalisti, syntynyt Mellessä. Olen vieraillut vuosien aikana jonkun kerran Düsseldorfissa, Hampurissa ja Berliinissä. Saksan historia on mielenkiintoinen, koska isäni suku on siis tullut Saksasta Suomeen n. 1500-luvulla.

FamilyTreeDNA:n Big Y isälinjatesti kertoo Discover Haplogroup Reports osiossa myös merkittävistä yhteyksiä tunnettuihin ihmisiin. Merkittävät haploryhmäyhteydet perustuvat suoraan DNA-testaukseen tai päätelty sukulaisten testaamisesta, ja niitä tulee pitää hauskoina tietoina. Jaetun esi-isä haploryhmän I-L460 kautta minulla ja mm. Martin Lutherilla on yhteinen esi-isä. FamilyTreeDNA kertoo näin tästä sukulaisestani: Martin Luther syntyi Eislebenissä, Mansfeldissa Pyhässä Rooman valtakunnassa. Merkittävänä saksalaisena teologina, pappina, kirjailijana ja virsien kirjoittajana Martin Luther oli yksi aikansa vaikutusvaltaisimmista ja tärkeimmistä uskonnollisista henkilöistä. Hänen panoksensa kirjailijana ja opettajana johti länsimaisen kristinuskon erottamiseen protestanteista ja katolilaisista. Yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, Yhdeksänkymmentäviisi teesiä (1517), vastustaa ”aneiden myyntiä” tai käytäntöä maksaa kirkolle vastineeksi Jumalan syntien anteeksisaamisesta. Tämä radikaali asiakirja sytytti ensimmäisen kipinän, joka johti protestanttiseen uskonpuhdistukseen. Painokoneen keksimisen myötä Lutherin teokset tulivat laajalti saataville ja tavoittivat kaukaisia yleisöjä. Lutherilla oli suuri merkitys Raamatun kääntämisessä sen ajan yleiseen kansankieleen, koska yleensä vain papit pystyivät lukemaan latinankielistä kirjoitettua Raamattua. Hän työskenteli Raamatun kääntämisen parissa latinasta saksaksi ja julkaisi Uuden testamentin käännöksen vuonna 1522 ja koko Lutherin Raamatun vuonna 1534. Luterilaisen kirkon perustaminen toteutui Lutherin irtautuessa Rooman katolisesta kirkosta. Luther jatkoi opettajana, saarnaajana ja kirjailijana sekä kiisteli uskonnollisia ja poliittisia auktoriteetteja vastaan aina kuolemaansa saakka vuonna 1546.

André Swanström ”Valkoinen uskon soturi – Jääkäri, pappi ja SS-mies Kalervo Kurkiala” (Atena 2022), josta lainaus sivulta 240: ”Yksi varhaisista sotilaallisen yhteistyön virittäjistä Suomen ja Saksan välillä oli SS:n valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler. Hänen alaisuudessaan SS eli Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen suojajoukot oli kasvamassa valtioksi valtion sisällä, mahtavaksi turvallisuusorganisaatioksi, joka ylläpiti paitsi keskitysleirejä ja salaista poliisia myös omia aseellisia joukkoja. Näistä Saksan armeijan eli Wehrmachtin kanssa statuksessa ja varustetasosta kilpailevista joukoista käytettiin nimitystä Waffen-SS. Himmlerin tavoitteena oli rekrytoida Waffen-SS:ään ulkomaisia vapaaehtoisia, jotka tulivat niin sanotuista germaanisista kansoista. Tähän joukkoon lukeutuivat kansallissolististen rotuoppien mukaan muun muassa skandinaavit, hollantilaiset ja flaamit. Taustalla oli SS:n kasvava miehistöntarve mutta myös ideologinen ajatus germaanisista kansoista suurena perheenä… 1900-luvun alun rotuteoreetikot olivat esittäneet suomalaiset eräänlaisina mongoleina, mutta vuoteen 1940 tultaessa oli poliittisesti kätevää nähdä suomalaiset sittenkin pohjoisen rodun edustajina. Himmler saikin Hitleriltä luvan ulottaa Waffen-SS:n värväystoiminnan suomalaisiin. Himmlerillä oli jo valmiiksi 1930-luvulla virinnyt kiinnostus Kalevalaa ja muinaissuomalaista mytologiaa kohtaan, joten hänen ajattelussaan suomalaiset olivat jo entuudestaan osa pohjoista kulttuuripiiriä… Jo ennen kuin Suomen johtavat poliitikot saivat tietää saksalaisten halukkuudesta värvätä suomalaisia SS-joukkoihin, olivat he saaneet yksityiskohtaista tietoa siitä, että Himmlerin organisaatio oli luonteeltaan äärimmäisen brutaali… Suomen korkeimmalle poliittiselle johdolle oli täysin selvää, millainen organisaatio lähestyi heitä värväysaikeissa keväällä 1941.” Ja lainaus sivulta 450: ”Lehdistö paljasti, että SD oli valmistellut attentaattia Mannerheimia ja muutamia johtavia suomalaisia ministereitä vastaan myöhäistalvella 1945. Vakoilujutun haaran kerrottiin ulottuvan Osloon, jossa Goebbelsin käskystä oli hiottu suunnitelmaa. Suunnitelmissa oli lehtitietojen mukaan ollut mukana ainakin Jouko Itälä ja Yrjö von Grönhagen, ja Suomessa Valpo tutki tapausta. Jouko Itälä oli toiminut aatteellisena kouluttajana SS:n koulutuskeskuksessa Sennheimissa. Yrjö von Grönhagen oli puolestaan Himmlerin pseudotieteellisen Ahnenerbe-instituutin tutkija, joka oli tallentanut kalevalaista runonlaulantaa ja loitsuja Karjalassa tyydyttääkseen Himmlerin mytologianälkää. Itälä ja von Grönhagen oli pidätetty heidän yritettyään palata Suomeen. Attentaattimiesten tarkoitus oli saada aikaan kapina ’antautumishallitusta’ vastaan, ja Goebbels puolestaan oli ajatellut varoittaa horjuvia liittolaismaiden hallituksia ja sitoa venäläiset joukot Suomen rintamalle. Tähän attentaattisuunnitelmaan liittyi ruotsalaisen lehdistön kirjoittelussa myös Kaj Laurell.”

Jyrki Hämäläinen ”Hopeinen kuu” (Otava 1996), josta lainaus sivulta 19:”Tullessani Hampuriin ensimmäistä kertaa olin 18-vuotias. Olin hankkinut rahaa kesätöillä Ruotsissa ja pystyin viettämään Hampurissa muutamia viikkoja asumalla halvoissa murjuissa, kuten Hotel Steinissa… Jonkinlainen tuttavuus Reeperbahnin rock-klubeja pyörittävien gangstereiden kanssa takasi silloin tällöin ilmaista olutta ja tietysti ilmaisen sisäänpääsyn klubeihin koska tahansa… Vastapäätä nykyistä Waltershofin konttisatamaa, rannan puolella on Neumühlenin laituri. Sen yläpuolella Altonan viereisessä kaupunginosassa asui kaikenlaiseen gangsteritoimintaan sotkeutunut manageri Günther Stracke. Hänet nähtiin usein Altonan ja St. Paulin klubeissa tanssimassa… Hänen tyttöystävänsä oli Colibri-yökerhossa St. Paulissa strippaava Baby Miller, joka esiintyi taiteilijanimellä… Günther oli istunut linnassa taposta aivan kuten The Beatlesien suojelija ja ystävä Horst Fascherkin. St. Paulissa monella entisellä merimiehellä oli rikollinen tausta. Mutta siellä tarvittiin sisään- ja ulosheittäjiä, laskunperijöitä katkaisemaan käsiä ja jalkoja ja murhaajia ratkaisemaan eri jengien keskinäisiä erimielisyyksiä… Helga, baarin emäntä kertoi, että Günther oli saanut tappotuomion St. Paulissa… Güntherin kanssa ei kannata olla enää missään tekemisissä, opasti baarin emäntä ja veti sormella kurkkunsa yli… Günther oli vetänyt välistä. Jäänyt St. Paulin mafialle velkaa… Günther ei kuitenkaan tullut koskaan kotiin. Hänen ruumiinsa oli löytynyt aamulla Neumühlenin laiturin yläpuolelta olevasta Donnersparkin puistosta. Roskalaatikosta, niska luodin lävistämänä… Poliisin arkistot karttuivat taas yhdellä monista tapoista ja murhista, joita St. Paulissa tapahtui 60-luvulla.” Ja lainaus jatkuu sivulta 104: ”Cay Karlsson kohosi huipulle peräti kolmessa eri bändissä, ensin Cay & Scaffoldsien laulusolistina, sittemmin Roosterseissa ja lopulta Cumuluksessa… Cay & Scaffolds sai toteuttaa myös kaikkien senaikaisten bändien unelman: esiintyä The Beatlesien jalanjäljissä Hampurin Star-Clubilla. Kesällä 1964 meille tarjottiin keikkaa Star-Clubilla… Olihan se aikamoinen kolahdus, kun nuoret 18-vuotiaat saapuivat syntiseen Hampuriin… Ja tietysti paikka oli niin kova, että meidät ryöstettiin heti ekana iltana. Sillai puolilaillisesti, niin kuin näissä hiirenloukuissa tehdään. Reeperbahnin sisäänheittäjät vetivät meidät sisään johonkin kapakkaan. Ensin otettiin pari paikkua. Sitten tuli pöytään sen näköisiä seksikkäitä mimmejä, joita oli nähty vain autorengaskalentereissa… Ne halusivat samppanjaa ja me ajateltiin, että hyvä meininki. Suomipoikien charmi puree. Meiltä loppui rahat alta aikayksikön ja kapakanpitäjä heitti meidät sitten kylmästi ulos. Oppitunti oli lopussa… Kicke Bergholmin äiti oli onneksi maksanut meille huoneen hotelli Reichshofista asemaa vastapäätä. Siinä me sitten pyörittiin pennittöminä kadulla. Kun me sitten aloitimme Star-Clubilla, niin me pääsimme johonkin muusikkojen yhteismajoitukseen ja saimme uuden startin. Yleisön rajuus oli meille yllätys: Merimiehiä, gangstereita, yökulkijoita ja tietysti paikallista nuorisoa… Me oltiin niin nuoria ja kokemattomia, ettei tiedetty rajusta huumeiden käytöstä, rikollisuudesta ja kaikesta näistä varjopuolista. Mä olin niin sinisilmäinen ja jopa naiivi, että en mä osannut pelätäkkään… Star Clubin pitäjä Manfred Weisslederhän oli myös Reeperbahnin seksikuningas, joka omisti lukuisia strippauspaikkoja ja bordelleja.”

Jyrki Hämäläinen ”Seikkailija tämän maailman kovilta kaduilta tähtien suosikiksi” (Otava 2003), josta lainaus sivulta 169: ”Istuessamme Hampurin kuuluisimmassa merimieskapakassa, Washington Barissa, kuului kadulta torvisoittoa ja rummun paukutusta. Pelastusarmeijan kärjessä marssi valtavaa puuristiä kantava uljasryhtinen upseeri. Perässä marssi ja lauloi orkesteri ja kuoro. Pahasti huumekoukussa olevat alaikäiset ilotytöt seurasivat kadun varsilla soittoa ja laulua. Heidän kasvonsa olivat tuskan kovettamat ja ilmeet katkerat. Pelastusarmeijalaiset hymyilivät lempeästi ilotytöille, jotka hymyilivät takaisin. Pelastusarmeijan majuri ja nurkassa värjöttelevä ilotyttö vilkuttivat toisilleen. Tärkeintä oli se, että Jeesuksen veri oli heidät molemmat pelastanut. – Minulla ei ole Jumalaa, vaan jumaluus, sanoo Vexi. – Uskon karman lakiin. Kaikki me olemme täällä vain maksamassa velkaa. Sen mitä olemme tehneet edellisessä elämässämme, maksamme sitä nyt. Sen mitä rikomme tänään, maksamme huomenna. Vexin suurelle yleisölle tuntematon puoli on se, että hän on mystikko. Vexi on lukenut paljon ja tutkinut itämaisia uskontoja ja lukenut filosofiaa.”

Saksan historiasta jotakin

Philipp Vandenberg ”Nero” (WSOY 1982), josta lainaus sivulta 26: ”Germanicus oli roomalaisten ihannekuva. ’Hänen hahmonsa ja voimansa’, kirjoittaa historioitsija Suetonius, ’olivat vailla vertaa, hän oli syvällisesti perhtynyt kreikkalaiseen ja roomalaiseen puhetaitoon ja kirjallisuuteen, hän oli harvinaisen rakestettava ja hänessä eli ihailtava, määrätietoinen pyrkimys voittaa puolelleen ihmisten suosio ja heidän rakkautensa.’ … Germanicus, Agrippan ja Caligulan isä, oli Nero Claudius Drusuksen ja Antonia nuoremman poika ja samalla Livia Augustan pojanpoika ja Marcus Antoniuksen tyttärenpoika… Kölnistä, joka oli roomalaisiin suosiollisesti suhtautuvan ubien germaaniheimon pääkaupunki, Germanicus lähti sitten vuonna 15 sotaretkelle khatteja ja kheruskeja vastaan. Retken päämääränä oli saattaa Teutoburgin metsän taistelussa kaatuneet Varuksen roomalaissotilaat kunniakkaasti haudan lepoon ja hankkia takaisin legioonien kotkat, Rooman vallan ylväät symbolit. Germanicuksen palatessa mukanaan yksi sotamerkeistä oli hänen vaimonsa, jonka kanssa hän oli elänyt jo parin vuoden ajan ubien kaupungissa Kölnissä, synnyttänyt tyttären. Germanicus antoi lapselleen vaimonsa nimen, Agrippina. Urhean sotapäällikön onnistui vuotta myöhemmin voittaa takaisin vielä toinenkin legioonan kotka, hän kävi suuren taistelun Weserin itäpuolella Mindenin ja Rintelnin välillä ja sai lopulta keisari Tiberiukselta käskyn palata takaisin. Keväällä 19 hän lähti vaimonsa ja lastensa kanssa huvimatalle Egyptiin… Augustuksen nimestä johdetun kunnianimen perusteella Agrippina oli nyt keisarinna… Hän loi itselleen muistomerkin perustamalla roomalaisen veteraanisiirtokunnan ubilaisten pääkaupunkiin, nykyiseen Kölniin, jossa hän oli kolmekymmentäviisi vuotta aikaisemmin syntynyt, ja antamalla kaupungille italialaiset oikeudet, Jus Italicum. Siihen astinen Oppidum Ubiorum oli tämän jälkeen nimeltään Colonia Agrippinensis ja kohosi niin merkittäväksi, että Vitellius, muuan Neron seuraajista, huudettiin keisariksi tässä Reinin rantakaupungissa ja Trajanus otti siellä vuonna 98 vastaan keisarin tehtävät. ”

Germanicus Julius Caesar Claudianus s. 15 eKr., k. 19 jKr., tunnettu nimellä Germanicus, oli roomalainen sotapäällikkö ja keisari Tiberiuksen veljen Drusuksen poika. Germanicus oli myös keisari Claudiuksen veli ja keisari Caligulan isä. Germanicus soti menestyksekkäästi germaaneja vastaan vuosina 13-16.  Tiberius kutsui kuitenkin hänet takaisin Roomaan, sillä hän katsoi, että sota germaaneja vastaan tuhlasi liikaa Rooman voimavaroja. Vuonna 17 pitämänsä triumfin jälkeen Germanicus lähti tarkastamaan itäisiä provinsseja. Hän kuoli idässä vuonna 19, mahdollisesti salajuonen uhrina.

Kun roomalaiset vuonna 50 perustivat Colonia Agrippianan siirtokunnan myöhemmältä nimeltään Kölnin kaupunki, niin alue oli gallialainen ei teutonilainen. Teutonit olivat germaaneja tai kelttejä tai molempia. Gaius Marius löi teutonien armeijan vuonna 102 eKr. Aquae Sextiaen taistelussa. Käsite germaani latinaksi Germani on peräisin roomalaisilta, jotka Julius Caesarin ajoista lähtien kutsuivat Rein-joen takana asuvia barbaareja. Roomalaisten germaaneja koskevat tiedot on koottu historioitsija Tacituksen kirjaan Germania. Antiikin roomalaiset perustivat Saksan vanhimmat kaupungit Trierin, Kölnin ja Augsburgin ja rakensivat rajamuurin, limesin, mutta eivät pystyneet estämään germaanien kansainvaellusta.

Saksi on historiallinen alue nykyisen Saksan alueella. Suomen kielen maannimi Saksa tulee Saksin ja saksien heimojen nimestä.

Helsingin Sanomissa 30.12.2010 oli uutinen ”Saksasta löytyi kelttien hauta aarteineen”. Arkeologi Dirk Kraussen mukaan kyseessä on 2600 vanha hautalöytö, joka löytyi viime kesänä. Löytöpaikka on Baden-Württembergin osavaltion Heuneburgin kukkulat, jossa sijaitsi tiettävästi Alppien pohjoispuolen vanhin kaupunkimainen asutus. Paikkaa on tutkittu 1800-luvulta lähtien ja siellä on 50 hautaa. Argeologit arvelevat koristeiden perusteella sen kuuluneen kelttiläiselle ylimystönaiselle.

Roomalaiset kuvailivat germaanit sotaisiksi, mutta he harjoittivat myös karjataloutta ja maanviljelyä sekä merenkulkua (viikinkiretket). Friisit, friisiläiset on muinaisgermaaninenheimo, joka n. 200 eKr. asettui Pohjanmeren rannikolle Reinin ja Emsin väliselle alueelle sekä läheisille saarille ja levittäytyi n. 700 jKr. Weserjoelle saakka.  Kristuksen syntymän aikoihin friisit joutuivat Rooman ja 700-luvulla frankkien alaisuuteen. Valtakunnan hajottua he kuuluivat aluksi Lotharin valtakuntaan, myöhemmin Saksaan. Läänityslaitoksen aikana friisien alue jakaantui useihin lääneihin. Friisit viljelivät maata ja kävivät merenkulkijoina kauppaa Itämerellä ja Suomenlahdella saakka.

Sirkku Klemola ”Kansojen historia – kansainvaellukset osa 7” (WSOY 1981), josta lainaus sivulta 3: ”Kaupankäynti roomalaisten kanssa vaikutti rauhoittavasti gootteihin, ja kristinusko voitti alaa heidän keskuudessaan. ’Goottien apostoliksi’ tuli Ulfila, joka vuonna 340 vihittiin Konstantinopolissa kristittyjen goottien piispaksi. Hän käänsi suurimman osan Raamattua kreikasta goottien kielelle. Tällöin hänen täytyi muodostaa joukko uusia sanoja voidakseen ilmaista uusia uskonnollisia käsitteitä. Ja kun riimukirjaimet, germaanien yhteiset kirjainmerkit, eivät riittäneet Ulfilan tarpeisiin, hänen täytyi kreikkalaisia kirjaimia apunaan käyttäen luoda goottilainen kirjaimistokin. Kuuluisin katkelma Ulfilan raamatunkäännöksestä on Upsalan yliopistossa säilytetty erittäin kaunis käsikirjoitus, maailmankuulu Codex argenteus, (Hopeakirja), mikä nimitys johtuu sen pakotettua hopeaa olevista kansista. Se on kirjoitettu hopea- ja kultakirjaimilla purpuranväriseen pergamenttiin. Kielelliseltä kannalta Ulfilan raamatunkäännös on korvaamaton, se kun on vanhin germaaninkielinen kirjallisuustuote. Kaikista tunnetuista kielistä on gootin kieli lähinnä germaanista alkukieltä. Se on siitä syystä ollut parhaana apukeinona vertailevalle kielitieteelle germaanien alkuperäistä kieltä sommiteltaessa. Ulfilan raamatunkäännöksellä on tässä tieteessä ollut samanlainen asema kuin sanskritin kielellä vertailevassa indoeurooppalaisessa kielentutkimuksessa. Ulfilan Raamatun ja hänen oppilaittensa lähetystyön seurauksena jo kansainvaellusten alkaessa oli suurin osa niissä tärkeintä osaa esittävistä germaaniheimoista kääntynyt kristinuskoon.”

Attila, (k. 453), hunnien kuningas. Attila (”Jumalan ruoska”) alisti valtaansa kansat Volgalta Reinille saakka, ja hänen armeijansa herätti suurta pelkoa hävitystöittensä vuoksi. Attila johti Balkanin pohjoispuolella asuneet hunnit sotaretkelle aina nykyiseen Ranskaan, jossa kuitenkin yhtyneet roomalaisten ja frankkien joukot voittivat hänet 451 Katalaunisilla kentillä, ja Attila pakotettiin vetäytymään Reinin taakse. Seuraavana vuonna hän hävitti vielä Pohjois-Italiaa, mutta joutui luopumaan Roomaan suunnittelemastaan sotaretkestä ja perääntymään Pannoniaan. Attilan kuoltua hänen valtakuntansa hajosi.

Gootit olivat kuuluisimpia kansainvaellusten aikana esiintyneitä germaanikansoja.
Jordaneen 500-luvulla muistiin merkitsemän heimotarun mukaan lähtöisin Scandzan saarelta eli Skandinaviasta. Ensi kerran gootit esiintyvät kirjallisessa lähteessä Tacituksen Germania-teoksessa. Sen mukaan gotonit asuivat vuoden 100 eKr. Veikselin alajuoksulla. Siellä lienevät toimineet mm. kaupan välittäjinä, myös Suomessa.

Flavius Magnus Aurelius Cassiodorus Senator n. 490, k. 585 oli roomalainen poliitikko ja historoitsija, joka teki konsulina ostrogoottien kuninkaan Teoderik Suuren aikana ja kirjoitti goottien historian, joka ei ole säilynyt kuin Jordaneksen lainauksina. Goottien nimi voidaan yhdistää Göötanmaan maakuntanimeen Etelä-Ruotsissa ja niin keskiajalla syntyi ajatus, jonka mukaan gootit olivat alkuperältään ruotsalaisia ja göötalaiset heidän heimoveljiään. Eräs, joka tutkii näitä asioita totesi: ”Gadin sukukunta lähti KASPIAN MEREN alueelta ylös kohti Eurooppaa ja mm. Skotlantiin ja heistä tuli gootteja ja Ruotsissa heistä tuli GÖTAR ja sana GOTTLAND tai GÖTALAND jne.

Saksa lähti kehittymään Kaarle Suuren valtakunnan jaosta vuonna 843, jolloin tämän pojat Lothar I ja Ludvig Saksalainen saivat Verdunin sopimuksella hallintaansa suuren osan nykyistä Pohjois-Saksaa aina keski Italiaan ulottuvaan alueeseen. Kun se jakautui 843, Ludvig Saksalaisen saamasta itäosasta kehittyi Saksa, joka laajeni itään, slaavien alueelle. Otto Suuri (936–973) lannisti länsimaita hävittelevät unkarilaiset ja sai paaville tekemiensä palvelusten palkinnoksi keisarinkruunun, ja näin syntyi Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (962–1806).

Grimberg Kansojen historia – 7. kansainvaellukset (WSOY 1981), josta lainaus sivulta 257: ”Saksalle oli englantilaisten lähetyssaarnaajien työllä niin mullistava merkitys, että etevintä heistä, Wynfrihiä, on sanottu Saksan apostoliksi. Hän oli syntynyt vuoden 675 tienoilla ja kasvanut rikkaassa ja ylhäisessä kodissa Wessexissä. Suku oli saksilaista alkuperältään, ja saksilaisena Wynfrith piti itseään koko elämänsä ajan. Tämän maailman hyvyydet eivät häntä koskaan houkutelleet. Jo lapsena hän ajatteli omistaa elämänsä Jumalan palvelemiseen, ja kerrotaan, ettei hän ollut vielä täyttänyt viidettä ikävuottaan, kun hän päätti ruveta munkiksi. Hänen isänsä ei saanut häntä luopumaan sellaisista ’houreista’ houkutuksin eikä uhkauksinkaan – pienokaisen kaipuu luostarielämään kasvoi vain voimakkaammaksi. Niinpä ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin antaa Wynfrithin mennä erääseen lähistöllä sijaitsevaan luostariin… Eräänä päivänä vuonna 716 hän astui kolmen seuralaisensa kanssa Lontoossa laivaan, joka vei hänet yli meren friisien maahan. Tämä merta rakastava germaanikansa oli vanhoista ajoista saakka asustanut Pohjanmeren rannikolla. Reinin suistolla, sen runsaslaitumisilta saarilta ja hyvien kalavesien varsilta friisit olivat levittäytyneet etelään päin nykyisen Belgian rajalle, pohjoiseen Slesvigin ja Holsteinin länsirannikolle sekä edustalla oleville saarille ja koillissuuntaan Weserin suulle saakka… Merkiksi läheisestä suhteesta, joka sillä tavoin oli syntynyt Wynfrithin ja Rooman kirkon välille, paavi antoi hänelle roomalaisen nimenkin: Bonifatius… Hänen mielensä paloi kuitenkin Reinin toisella puolen sijaitseviin seutuihin, joista hänen esi-isänsä kerran olivat lähteneet vaeltamaan ja joissa heidän heimolaisiaan vielä asui. Siellä hän aloitti työnsä Thüringenissä ja Hessenissä. Jotta hän olisi voinut menestyksellisemmin harjoittaa käännytystyötään, paavi vihki hänet vuonna 722 Germanian lähetyspiispaksi, ja siinä tilaisuudessa hän vannoi pysyvänsä paaville kaikessa uskollisena ja tottelevaisena. Kaarle Martell otti suuren pakanain apostolin suojelukseensa… Kun koko Hessenistä oli tullut kristitty maa, Bonifatius jatkoi lähetystyötään Thüringenissä ja kitki pakanuuden vähitellen sieltäkin. Kristinuskon juurruttaminen Saksan keskiosiin on Bonifatiuksen työtä.”

Matti Klinge ”Itämeren maailma” (Otava 2007), josta lainaus sivulta 27: ”Saksalainen vaikutus Itämeren piirissä 900-luvulla vahvistui kuitenkin enemmän huomattavan muuttoliikkeen kautta läntisemmästä Saksasta, etenkin Westfalenista itään päin. Sen ideologisena organisoijana toimi Magdeburgin arkkihiippakunta, ja uudelle alueelle syntyi mark- eli rajakreivikuntia. Muuttoliike pysähtyi osittain siksi, että puolalaiset järjestäytyivät vastarintaan, mutta 1100-luvulla alkoi uusi suuri saksalaisen itään muuttoliikkeen vaihe. Sen johdossa oli merkittäviä saksalaisia kreivejä ja herttuoita, joista tärkein oli Heinrich Leijona. Hän alisti 1167 valtaansa voimakkaimman ja järjestäytyneimmän slaaviyhteiskunnan, josta tuli entisen päällikkösukunsa johdolla Pommerin herttuakunta. Saksalainen ekspansio perustui kolmeen tekijään, väestöpaineeseen, maataloustekniikkaan ja hallinnolliseen ja kirkolliseen yhteiskunnan järjestämiskykyyn. Saksalaisekspansio suuntautui pääosin sellaisille alueille, joita slaavit eivät viljelleet. Nämä joko kokonaan tai suhteellisen asumattomat alueet ulottuivat nimenomaan Itämeren rannikkoa pitkin ja Puolan pohjoispuolitse aina preussilais-liettualaisten heimojen asuma-alueille Kuurinmaalle saakka, ja lisäksi Schleesiaan päin. Mutta saksalaiset ottivat myös kaikkialla slaavien jo asuttamilla alueilla viljelykseen huonompia ja syrjäisempiä maita… Saksalaisekspansio johti nopeaan organisoidun kartano-, kylä- ja kaupunkikulttuurin leviämiseen, jota leimasi suuri juridis-yhteiskunnallinen samanlaisuus… Kaupungit olivat oikeushallinnon ja kirkollisen kulttuurin keskuksia, ja niiden kautta kulki se viljakauppa, joka liitti tämän laajan alueen Länsi-Euroopan talouden piiriin. Saksalaisekspansion mukana tulivat myös munkkikunnat, ne levisivät itään ja pohjoiseen ja niistä tuli tärkeitä kristillisen arvomaailman, tapojen ja humaanisuuden levittäjiä. Sistersiläisjärjestön perustaja P. Bernhard oli nimenomaan korostanut sitä, että itäekspansio ei saanut merkitä alkuperäisväestön karkottamista tai alistamista, ja pääosin tämä ohjelma toteutuikin Itämeren eteläpuolisilla alueilla; kehitys tuli sitten olemaan osin toisenlainen Liivinmaalla ja muualla Baltian maissa.”

Kuningas Konrad III (Saksan kuningas 1138-1152) nimesi seuraajakseen veljenpoikansa Fredrik I Barbarossa eikä omaa poikaansa Fredrikiä. Tapahtumalla oli vain kaksi todistajaa, joista toinen oli Fredrik I Barbarossa itse. Fredrik I Barbarossa s. 1122, k. 1190 oli Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari ja hänen poikansa oli Henrik VI (1165-1197) oli Saksan kuningas 1190-1197 ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari 1191-1197. Hän hankki merkittävän omaisuuden lunnaina pitäessään Englannin kuningas Rikhard Leijonamieltä vankinaan. Keisarin saama valta-asema synnytti taistelun paavien ja keisareiden välillä. Tämä investituurariidaksi (1075–1122) kutsuttu taistelu päättyi Wormsin konkordaattiin, jossa keisariuden hengellinen luonne heikkeni. Saksasta tuli vähitellen läänityslaitoksen heikentämä, pikkuruhtinaskunnista koostuva valtio, jonka kehityksen suuntaa eivät voimakkaatkaan keisarit, Fredrik I Barbarossa (1152–90) ja Fredrik II (1212–50), kyenneet muuttamaan. Hohenstaufien suvun sammuttua alkanut interregnumin aika (1254–73) päättyi Rudolf Habsburgilaisen (1273–91) noustua valtaistuimelle. Hankkimalla suvulleen Itävallan perintömaat hän perusti sukumahdin, jonka turvin Habsburgit pitivät keisarinkruunua hallussaan lähes keskeytyksettä 1438–1806. Vuonna 1356 vahvistettiin kultaisella bullalla keisarinvaali huomattavien ruhtinaiden, vaaliruhtinaiden, suoritettavaksi.

Hansa tulee muinaisyläsaksalaisesta Hanse sanasta, jolla alkuaan tarkoitettiin ateria- tai uhriyhteyttä. Sana tuli käyttöön 1100 -luvulla Pohjan- ja Itämeren rannikon taloudellisella vaikutusalueella. Nimityksellä tarkoitettiin kauppiaiden maksamaa veroa tai kauppiasryhmittymää, jonka jäseniä oli yhden tai useamman kaupungin kauppiaat. Hansa oli pääasiallisesti saksalaisten kaupunkien 1150-luvulta alkaen muodostama liitto, jonka alkuna voidaan pitää yksityisten kauppiaitten kaupan suojelemiseksi perustamia kiltoja.

Viikinki vallan kadottua kaupankäynnin keskus siirtyi saksalaistuvalle Itämeren etelä rannikolle. Merkittävä tapahtuma oli Lyypekin perustaminen 1158. Lontoon hansa on perustettu 1158. Suurimmillaan hansan valta oli 1300-luvulla, jolloin liittoon kuului n. 70 kaupunkia. Tärkeimmät olivat Lyypekki, Rostock, Wismar, Stralsund, Greifswald, Lüneburg, Bremen, Hampuri ja Köln. Ulkomaisia kauppakonttoreita oli Lontoossa, Bruggessa, Bergenissä ja Novgorodissa. Tärkeimpiä hansan Itämeren piiristä länteen välittämiä tavaroita olivat turkikset, vuodat, vaha, hunaja, hylkeenrasva, silli ja vilja; Itämeren alueelle tuotiin kankaita, suolaa, mausteita ja viinejä.

Hansa vaikutti Ruotsin ja Suomenkin ulkomaankaupassa. Suomen kauppapaikkoja olivat Koroinen ja Turku, ja Tallinnasta oli vilkas yhteys Suomenlahden yli. 1400-luvun lopulta lähtien hansan mahti heikkeni, kun flaamit ja hollantilaiset nousivat hansan kilpailijoiksi. Kauppaliitto menetti erioikeutensa esim. Ruotsi-Suomessa kreivisodan yhteydessä 1537. Viimeiset hansapäivät pidettiin 1669. Hampuri, Lyypekki ja Bremen pitivät yhteyttä keskenään 1800-luvulle saakka ja käyttävät yhä hansakaupungin nimeä. Hansan tärkeimmiksi kauppaoikeudeksi tuli perustaa vieraaseen kaupunkiin kauppapaikka, johon laivojen tavarat voitiin varastoida. Sellaisia varastopaikkoja eli hoveja Hansalla oli useita. Suurimmat olivat Novgorodissa, Visbyssä, Bergenissä ja Lontoossa. Hansalaisilla eli kesteillä oli suurissa kaupungeissa erityinen muureilla, torneilla ja vahvoilla porteilla varustettu kaupunkikortteli. Niiden sisäpuolella oli pakkahuoneita, halleja tavaravarastoja varten, asuinrakennuksia, ammattikuntain taloja, ravintoloita ja kirkko. Siellä kestit, mestarit, kisällit, ja oppipojat elivät yhteisessä taloudessa ankarien sääntöjen alaisina niin kuin luostarissa, kukaan ei saanut ottaa kotikaupungistaan mukaan vaimoaan tai lapsiaan. Ilman ammattikunnanvanhimman lupaa ei kukaan vieras saanut tulla Hansan kauppapaikan muurien sisäpuolelle. Portit suljettiin yöksi ja kaikkien tuli olla sisällä. Muureilla pidettiin vartiota. Jokaisella kestillä piti huoneessaan olla haarniska, jousi ja miekka, ja katumetelin tai piirityksen sattuessa hänen oli riennettävä kauppapaikkaa puolustamaan. Maamme tärkeimpiin kaupunkeihin Turkuun ja Viipuriin asettui paljon saksalaisia vakinaisesti asumaan. Kaupunkien itsehallintoelimissä, raadeissa, heitä oli puolet sen jäsenistä. Suomen ulkomaankauppa oli Hansan käsissä.

Jukka Korpela ”Idän orjakauppa keskiajalla – Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta” (SKS 2014), josta lainaus sivulta 50: ” Hansakaupunkien ja Rusin keskusten sopimuksien takeeksi ei enää luovutettu panttivankeja, mutta tämä johtui jo siitä, että kansainvälinen järjestelmä oli alueella vakautunut riittävästi. Sitä vastoin sopimuksissa oli toisinaan mutts ei toki aina määräyksiä orjista ja orjuudesta, joten näitä asioita käsiteltiin myös arkipäivässä. Tappo sovittiin sakkomaksulla, mutta rahaton joutui orjaksi. Kauppias ja hänen perheensä saattoi joutua myös orjuuteen, jos kauppatoimet epäonnistuivat eikä rahaa ollut velkojen maksuun. Sopimukset säätivät erikseen velkojen maksamisesta ja orjuudesta, jos velallinen oli hansakauppias… Hansan yhteydet eivät kuitenkaan rajoittuneet Itämeren vesistöalueelle. Hansakauppiaat kävivät myös Moskovassa, Suzdalissa ja varsinaisissa Kultaisen Ordan kaupungeissa. Novgorodin kaupungin ja Tverin suuriruhtinaan Jaroslav Jaroslavitsin sopimuksessa 1270 viitataan kaanin kirjeeseen (po tsesarjevje gramotje), jolla taattiin vapaa kauppa Suzdalin maalla. Tutkimuksessa tämä on tulkittu kaani Mengi-Timurin yarlykiksi, jotta hansakauppiaat (Riiasta) pääsisivät suuriruhtinas Jaroslavin maiden läpi Kultaiseen Ordaan. Kaupungistuminen merkitsi kaupan ja tuotannon uudelleen organisoitumista. Elintarvikkeiden kauppa laajeni, koska kaupunkilaiset eivät tuottaneet niitä riittävästi itselleen. Tämä ei johtanutkaan lähialueen kaupan kasvuun vaan loi pohjaa myös myöhäiskeskiajan suurelle kalakaupalle. Kaupungistuminen mahdollisti siten laaja-alaisen elintarviketuotannon, mitä tuki vielä laivatekniikan kehitys. Se lisäsi suuresti kuljetuskapasiteettia ja mahdollisti siten muunkin kuin luksustuotteiden kuljetuksen yksikköhintojen laskiessa.”

Ilkka Leskelä on tehnyt opinnäytetyön Helsingin yliopiston Humanistiseen tiedekuntaan Historian laitokselle ”Turkulaisen kirkonmiehen Paavali Scheelin ja Danzigin porvarin Hans Chonnertin kauppayhteydet 1509–1516″ helmikuussa 2007, jossa on puhetta hansakaupasta.

Pommeri, saksaksi Pommern, puolaksi Pomorze, oli entinen Preussin provinssi Itämeren rannalla, jonka pinta-ala on 38 401 neliökilometriä. Oderin alajuoksu jakaa Pommerin pienempään läntiseen Etu-Pommeriin (Vorpommern) ja isompaan itäiseen Taka-Pommeriin (Hinterpommern). Jo keskiajalla Pommerin muodosti kaksi ruhtinaskuntaa, jotka läänitettiin Brandenburgille 1181. Uudella ajalla kilpailivat Pommerin omistuksesta useat Itämeren valtiot.

Arvi Korhonen ”Eerikki Antinpoika” (WSOY 1953), josta lainaus sivulta 267: ”Sotakomissaarina Pommerissa ja Mecklenburgissa… Joutuessaan tekemisiin saksalaisten pikkuruhtinasten ja heidän edustajiensa kanssa Eerikki Antinpoika toimi niin tarkoitin kanslerin esittämien näkökohtien hengessä, että sen omaksuminen suoraan alkulähteestä on melko todennäköistä. Joka tapauksessa voi pitää varmana, että keskustelustaan valtakunnan yleispoliittisen ja taloudellisen tilan hyvin tuntevan valtiomiehen kanssa Eerikki Antinpojalla oli monenlaista hyötyä toiminnassaan Saksassa… Vain Pommerin herttua oli tehnyt liittosopimuksen Kustaa Aadolfin kanssa, mutta muut protestanttiset ruhtinaat koettivat huolellisesti pysyä puolueettomina, kuten v:n 1631 alkupuolella useita kuukausia neuvotteluja käynyt Leipzigin konventti oli osoittanut. Vain kaukana Elbellä oleva Magdeburgin kaupunki oli kieltäytynyt alistumasta katolisten vaatimuksiin ja nyt kävi yksinäistä puolustustaisteluaan odottaen apua ’Pohjolan leijonalta’.” Katso lisää: https://fi.wikipedia.org/wiki/Eerikki_Antinpoika_Trana

Johannes Gutenberg (Mainz n. 1397 k. 3.2.1468) oli saksalainen kirjapainaja, irtokirjakkeilla painamisen (kohopainon) keksijä, jota tämän saavutuksensa ansiosta pidetään ylipäätään kirjapainotaidon keksijänä. Ensimmäiset painotuotteensa Gutenberg julkaisi Mainzissa, minne hänen tiedetään siirtyneen Strasbourgista viimeistään vuoden 1448 aikana. Vuoden 1450 tienoilla Gutenberg sai liikekumppanikseen rikkaan Johann Fustin. Gutenberg ja Fust kuitenkin riitaantuivat. Seuranneen oikeudenkäynnin Gutenberg hävisi menettäen Fustille kirjapainonsa. Perustamassaan uudessa kirjapainossa Gutenberg painoi vielä lukuisia pieniä julkaisuja.

H. Durpan-Hansen (Kirjapainotaito Graafikko 8/1977) artikkeli ”Kultaseppä, josta tuli kirjanpainaja”, josta tämä lainaus: ”Gutenbergilla oli jatkuvaa epäonnea myös liike- ja työkumppaneittansa valinnassa. Hänen oli pakko ottaa heitä ja hän joutui näin paljastamaan heille työsalaisuuksiaan. Hänen suuri elämäntyönsä, 42-rivinen Raamattu tuli joka tapauksessa valmiiksi vuonna 1455, mutta jo seuraavana vuonna Gutenberg joutui lopullisesti luopumaan kirjapainostaan. Velat kasvoivat liian suuriksi. Hän menetti panttaamansa matriisit, eikä enää koskaan kyennyt hankkimaan uusia. Näin hänen uransa romahti lopullisesti. Täysin varattomana Gutenberg – patriisisuvun jäsen ja oppinut mies, kun oli – pääsi hovimieheksi erään rikkaan mainzilaisen ruhtinasperheen linnaan saaden samalla armosta pienen vuotuisen avustus rahan. Hän kuoli helmikuun 3:ntena päivänä 1468 noin 70:n vuoden ikäisenä. Työn täyttämä, traaginen elämäntaru oli näin päättynyt. Kuinka paljon nykyään tiedetään Henne Gensfleisch’ista? Itse asiassa varsin vähän. Hänen vanhempansa olivat patriisisäätyyn kuuluvia, arvostettuja porvareita; äiti oli ilmeisesti perinyt linnaa muistuttavan kaupunkikiinteistön, jota kutsuttiin Gutenberg’ -iksi. Johannes oli perheen kolmesta lapsesta keskimmäinen. Hänellä oli vanhempi ja nuorempi veli. Kasteessa hänelle annettiin nimeksi Johannes, mutta kutsuttiin Henne´ksi tai Hennesíksi… Hän ei koskaan ollut naimisissa, mutta joutui kerran oikeuteen syytettynä aviolupauksen rikkomisesta. Tästä hänet myös tuomittiin.”

1500-luku oli puupiirroskuvituksen painamisen loistoaikaa mm. Lucas Cranachin (1472-1553), Albrecht Dürerin (1471-1528) ja Hans Holbein nuoremman (1497-1543) ansiosta. Albrecht Dürer syntyi Nürnbergissä 21.5.1471 ja kuoli 6.4.1528 ja oli saksalainen taidemaalari ja graafikko. Dürer oli renessanssiajan monipuolisin saksalainen kuvataiteilija, joka jo elinaikanaan saavutti yhtä suuren maineen kuin suurimmat italialaiset taiteilijat. Hän oli myös ensimmäinen keskieurooppalainen taideteoreetikko. Dürer oli isän puolelta unkarilaista kultaseppäsukua ja äiti Nürnbergistä, kummina hänellä oli Anton Koberger (n.1445-1513), sen ajan ensimmäinen saksalainen kustantaja. Vuonna 1486 hän tuli oppipojaksi kaupungin taidemaalarin Michael Wolgemutin, Hans Pleydenwurffin seuraajan luo. Taidegraafikkona, etsaajana, hän nousi kuitenkin kaikkein nopeimmin yleiseurooppalaiseen kuuluisuuteen.

Dürer oleskeli Baselissa ja tältä ajalta ovat peräisin hänen ensimmäiset graafiset teoksensa. Syksyllä 1494 Dürer lähti yksinään Venetsiaan, luultavasti myydäkseen grafiikkalehtiään. Palattuaan Nürnbergiin Dürer innostui pohtimaan taide- ja perspektiiviteorioita ja hän julkaisi Mittausohjeita 1525 ja tutkielman linnoituksista 1527 sekä ihmisruumiin suhteita käsittelevän tutkimuksen. Saksassa on kirjapainoalan ammattioppilaitos Albrecht-Dürer-Schule Düsseldorfista (Fürstenwall 100), joka jatkaa Albrecht Dürerin perinteitä.

Kaarle V:n (1519–56) aikana tapahtunut uskonpuhdistus sai aikaan syvällisiä muutoksia Saksassa, mutta aiheutti myös vakavia uskonsotia. Augsburgin uskonrauhassa 1555 hyväksyttiin ruhtinaiden kesken periaate ”kenen maa, sen uskonto”; kolmikymmenvuotisen sodan (1618–48) päättäneessä Westfalenin rauhassa ruhtinaiden suvereniteetti vahvistui ja vieraat valtiot (Ruotsi, Ranska) saivat alueita Saksasta. Tämän jälkeen kehitys tapahtui lähinnä Baijerissa, Itävallassa, Brandenburg-Preussissa ja Württembergissä.

Grimberg Kansojen historia – 12 Tieteen ja taiteen historia (WSOY 1982), josta lainaus sivulta 12: ”Saksan valtakunnassa vallitsevasta sekasorrosta, hädästä ja surkeudesta syntyi kuitenkin kirkkopoliittisessa suhteessa eräitä huomattavia tuloksia. Speyerissä pidettiin kahdet merkittävät valtiopäivät, vuonna 1526 ja 1529. Edellisillä päätettiin, että siihen saakka, kunnes saataisiin toimeen yleinen kirkolliskokous, saisi jokainen uskonnollisissa kysymyksissä menetellä, niin kuin arveli parhaiten voivansa vastata Jumalalle, keisarille ja valtakunnalle. Tämä päätös merkitsi luterilaisille menestystä… Vastaisku kohtasi heitä kuitenkin toisilla Speyerin valtiopäivillä. Vuoden 1526 päätös purettiin ja säädettiin uskonpuhdistuksen oppien levittämiskielto, mutta luterilaiset ruhtinaat ja kaupunkien edustajat esittivät päätöstä vastaan juhlallisen vastalauseen, protestin. Tämän johdosta Lutherin asian kannattajia nimitettiin tästä lähin protestanteiksi. Uskonpuhdistus oli nyt joutunut puhtaasti poliittisen kehityskauteen. Tällainen asiantila vallitsi keisari Kaarle V:n saapuessa kesäkuun 1530 juhlallisesti Augsburgiin ottaakseen osaa valtiopäivien työhön, jotka oli julistettu pidettäväksi tässä kaupungissa. Molempien uskonnollisten leirien välinen vihamielisyys oli niin kiihkeä, että yleisesti odotettiin aseellisia selkkauksia… Uuden protestanttisen liiton toimeenpanevana voimana oli Hessenin maakreivi Filip, mies, jolla toimintatarmonsa, innostuksensa ja avarakatseisuutensa ansiosta oli lähinnä seuraavina vuosina johtava asema uskonpuhdistusliikkeen poliittisessa historiassa. Hän oli ensimmäinen huomattava saksalainen ruhtinas, joka omasta vapaasta tahdosta liittyi Lutheriin. Se tapahtui jo talonpoikaissodan päivinä, ja sen jälkeen Filip oli saattanut evankelisen opin kirkkojärjestyksen maissa voimaan. Siten hän rakensi sillan, joka välitti evankeliumin leviämisen Keski-Saksassa valtakunnan länsi- ja lounaisosiin, huomauttaa hänen elämänkertansa kirjoittaja. Filipin päämääränä oli, että keisarin ja Rooman valta oli Saksassa kerta kaikkiaan murrettava, että niiden palauttaminen katolisuuden valtaan tehtäisiin mahdottomaksi.”

Westfalenin rauhassa 1648 Brandenburg ja Ruotsi jakoivat Pommerin keskenään. Ruotsi luovutti 1720 Preussille osan Etu-Pommeria ja 1814 loput Tanskalle, jolta alue siirtyi 1815 Preussille. Vuoteen 1945 Pommeri oli Preussin provinssi. Nykyään Etu-Pommeri kuuluu Saksan Mecklenburg-Vorpommernin osavaltioon ja Taka-Pommeri Puolaan.

August Herman Francke s. Lübeckissä 22.2.1663, k. 1727 oli saksalainen pietistinen teologi ja pedagogi. Hän perusti Halleen vuonna 1695 suuret Francke-laitokset. Niihin kuului erilaisia oppilaitoksia, opettajaseminaari, kirjapaino, orpokoti sekä kouluja. Aikaa myöten laitosten yhteyteen tuli kirjakauppa, paperimylly, apteekki, lääkkeiden valmistuslaitos, sairashuone, laaja puutarha ja maanviljelystä sekä karjataloutta. Francken kuolinvuonna 1727 orpokodissa oli kasvatettu 100 poikaa ja 34 tyttöä, saksalaisissa kouluissa 1 725, latinakoulussa 400 ja pedagogiumissa 82 oppilasta. Biblialaitoksesta on sen perustamisesta vuoteen 1903 levitetty 7 250 000 raamattua ja uutta testamenttia.

J. P. Pulkkinen ”Diplomaatti Hans-Friedrich von Ploetzin eurooppalainen odysseia” (Gummerus 2024), josta lainaus sivulta 18: ”Sleesian yli oli marssittu monet kerrat. Se oli kuulunut Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan, josta se 1500-luvulla päätyi Habsburgeille. Se oli Preussin ja Itävallan kiistakapulana 1700-luvulla, kunnes preussilaiset nappasivat sen Sleesian sodissa. Reichenbachista Frankensteiniin johtavan tien varrella sijaitseva Peilau sai siinä yhteydessä toisenkin nimen, Gnadenfrei eli ’armosta vapaa’. Nimen antoi protestanttinen kreivi Ernst Julius von Seidlitz. Vuonna 1735 kreivi oli vieraillut Herrnhutissa tunnettun uskonnollisen julistajan kreivi Zinzendorfin luona ja toi Sleesiaan pietistisen herätysliikkeen, herrnhutilaisuuden. Paikalliset katoliset silmäätekevät tai sen paremmin luterilaisetkaan eivät tästä pitäneet vaan marssittivat kreivin oikeuden eteen ja telkien taakse vuonna 1739. Vankeus olisi saattanut jatkua pitkäänkin, jos Preussissa ei olisi seuraavana vuonna noussut valtaan muuan Fredrik II. Hän päätti ensi töikseen vallata Sleesian. Jo viikon päästä Fredrikin valloitusretkestä vapautettu kreivi Seidlitz saapui Peilauhun hevoskärryillä.”

Ranskan vallankumoussodat ja Napoleonin sodat aiheuttivat Saksassa suuria muutoksia. Campo Formion rauhassa 1797 Ranska sai Reinin länsipuoliset alueet, 1803 lakkautettiin kaikki hengelliset ruhtinaskunnat. Napoleon yhdisteli valtioita suuremmiksi kokonaisuuksiksi, suosi liittolaisiaan ja lopetti 1806 saksalais-roomalaisen keisarikunnan. Karkotettaessa Napoleonin joukkoja Saksasta 1813–15 saksalaiset osallistuivat taisteluun tehokkaasti.

Denis Matthews ”Beethoven” (Otava 1991), josta lainaus sivulta 8: ”Kuitenkin Bonn oli vielä Beethoevenin nuoruuden aikaan vanhan yhteiskuntajärjestyksen symboli huolimatta vaaliruhtinaittensa vaihtelevanasteisista valistuspyrkimyksistä. Se nimittän oli saanut yli viidensadan vuoden ajan ylpeillä asemastaan Kölnin vaaliruhtinaskunnan keskuspaikkana sitä isomman naapurinsa, itse Kölnin tultua jo paljon aikaisemmin julistetuksi vapaaksi valtakunnankaupungiksi Habsburgien hallitsemassa laaja-alaisessa keisarikunnassa. Lukemattomat pikkuvaltiot, jotka pian pyyhkäistiin pois Suuren vallankumouksen jälkimainingeissa ja Saksan lopulta yhdistyessä, näkivät Wienissä alkulähteensä. Bonnin ja Wienin väliset yhdyssiteet lujittuivat Maximilian Franzin tultua vaaliruhtinaaksi vuonna 1784.”

Wienin kongressissa 1814–15 vanhaa järjestelmää ei palautettu sellaisenaan, vaan luotiin 39 valtion Saksan liitto (1815–66). Sen johtoon nimitettiin vielä Itävalta, mutta monin tavoin uudistunut, saksalaiskansallinen Preussi nousi Saksan yhdistäjävaltioksi. Vallankumousliike 1848 joudutti yhteiskunnallisia uudistuksia Saksassa ja johti kansalliskokouksen koolle kutsumiseen Frankfurt am Mainiin. Kun Itävalta 1866 hävisi sodan Preussille, Saksan liiton tilalle luotiin Pohjois-Saksan liitto, jonka ulkopuolelle Itävalta jäi. Saksan ja Ranskan välinen sota 1870–71 sinetöi Saksan yhdistymisen, ja 1871 perustettiin Saksan keisarikunta. Saksan keisarikunta (1871–1918) oli liittovaltio, jonka keisarina oli Preussin kuningas. Keisari Vilhelm I:n (1871–88) kansleri Otto von Bismarck (1871–90) pyrki lujittamaan maataan sisäisesti. Hän sai aikaan sosialistilait työväenliikkeen järjestäytymistä vastaan, samalla kun suoritti ylhäältäpäin huomattavan sosiaalisen uudistustyön, ja kävi katolista kirkkoa vastaan ns. kulttuuritaistelua.

Vuonna 1873 hän sai aikaan kolmen keisarin liiton (Saksa, Venäjä, Itävalta-Unkari), joka uudistettiin 1881, 1882 kolmiliiton (Saksa, Itävalta-Unkari, Italia) ja 1887 kolmeksi vuodeksi jälleenvakuutussopimuksen Venäjän kanssa. Pitkän harkinnan jälkeen hän salli myös siirtomaavalloitukset Afrikassa ja Tyynellämerellä. Ajauduttiin ensimmäiseen maailmansotaan (1914–18).

Pierre Bertaux ”Sellaista oli elämä keisarin Saksassa” (WSOY1969) sivulta 66 lainaus: ”Ylioppilaiden kaksintaistelua ylistää esimerkiksi tohtori Immisch eräässä kirjasessa vuonna 1885: ’Kaksintaistelut ovat vanha ritarihenkinen ja yliopistollinen instituutio, josta voidaan sekä nauttia että saada hyvitystä loukatulle kunnialle, yhtä hyvin yksilöiden kuin osakuntienkin kunnialle. Ennen niitä käytiin ainakin Heidelbergissä; opiskelijaryhmät kuljeksivat illalla kaupungin halki provosoiden sattumanvaraisesti yhteenottoja; se, joka tunsi että häntä itseään tai hänen osakuntaansa oli loukattu, antoi taisteluhaasteen solvaajalle, ja se johti kaksintaisteluun miekoin… Vuonna 1900 ilmestynyt Ylioppilaan opas, joka on julkaistu katolilaisten toimesta, varoittaa nuorta ylioppilasta osakuntien värväreistä, joita maleksii tutkintosalien ovilla yksinkertaisia houkutellen. Katolilaisia on virallisesti kielletty ottamasta osaa kaksintaisteluihin, olkoot ne minkä laatuisia tahansa, edes valvottuun miekkataisteluun he eivät saa osallistua… Kuitenkin Saksin kuningas oli lähettänyt kaksi poikaansa, nuorta prinssiä,  tulevan kuninkaan Fredrik Augustin veljet, Leipzigin yliopistoon, ei niinkään opiskelemaan kuin uudistamaan Saksin hovin ja Leipzigin miljöön välistä kontaktia. Pojat olivat pikemminkin diplomaatteja kuin opiskelijoita. Nuorempi, hento kuin Velázquezin perintöprinssi, alkoi lakiopintonsa päätettyään tutkia teologiaa, luopui arvostaan, sai pappisvihkimyksen ja uhrasi elämänsä köyhille Lontoon East Endissä…”

Reinhard Gehlen ”Vuosisadan vakooja” (Kirjayhtymä 1972), josta lainaus sivulta 20: ”Preussin yleisesikunta syntyi Ranskan vallankumoussotien ja Napoleonin Saksassa käymien sotien antamasta sysäyksestä. Sotilashistorioitsija Behrenhorst on huomauttanut, että Preussi ei ollut maa, jolla oli armeija, vaan armeija, jolla oli majoitusalueena käytettävä maa. On totta, että 1800-luvun puoliväliin asti Preussin armeija oli ainoa organisaatio, joka sitoi yhteen monarkian hajallaan olevia maita. Ja Preussin armeija oli Hohenzollernien hallitsijahuoneen dynastinen välikappale. Sellaisena sen uskollisuus kohdistui ainoastaan yhteen suuntaan – hallitsijan persoonaan. Tällä uskollisuussiteellä oli kohtalokkaat seuraukset sen jälkeen, kun se siirtyi kulloisenkin valtiopäämiehen persoonaan – erityisesti silloin, kun tämä päämies sattui olemaan Adolf Hitler. Preussilainen upseeri ei ollut suinkaan pelkkä sotilas: ennen kaikkea hän oli Preussin valtion virkailija. Hän oli hallintomies ja teknikko – valtion käynnissäpitäjä. Silloin kun armeija hoitaa valtiota, siitä tulee väistämättä enemmän kuin armeija…” Ja lainaus sivulta 114: ”Tähän mennessä olin tullut siihen tulokseen, että venäläisillä oli ilmeisesti erittäin asiantunteva lähde, joka työskenteli heidän hyväkseen Saksan ylimmän sodanjohdon piirissä… Canarisin viittaukset koskivat sitä kohtalokasta osaa, jota Hitlerin lähin uskottu Martin Bormann oli näytellyt viimeisinä sotavuosina ja myös sodan jälkeen. Bormann – joka oli toiminut Hitlerin henkilökohtaisena sihteerinä vuoden 1943 alkupuolelta lähtien ja kansanallissosialistisen puolueen kanslian päällikkönä sen jälkeen kun Rudolf Hess oli lentänyt Englantiin toukokuussa 1941 – työskenteli vihollisen laskuun Moskovan tärkeimpänä tiedon- ja neuvonantajana Venäjän sotaretken alkuhetkestä lähtien… Tuohon aikaan Canarisilta puuttui luullakseni todisteita… Kun pääesikunnan radiotiedustelu ilmoitti asiasta, Canaris vaati tutkimusta, mutta sai vastauksen, että Hitler itse oli painokkaasti kieltänyt asiaan sekaantumisen: Hitler totesi, että Bormann oli etukäteen ilmoittanut hänelle näistä ’radioleikeistä’ ja että hän oli hyväksynyt ne… Tällä hetkellä olemme tietenkin selvillä siitä, kuinka ovelasti Bormann saattoi ensin Göringin ja sen jälkeen Göbbelsin Hitlerin epäsuosioon – nämä olivat hänen suuria kilpailijoitaan. Vasta v. 1946, jolloin johdin omaa tiedusteluorganisaatiotani, sain tilaisuuden tutkia Bormannin mystillistä pakoa Hitlerin bunkkerista Berliinistä ja hänen katoamistaan. Jonkin ajan kuluttua sain sitovia todisteita Bormannin sodanjälkeisistä liikkeistä. 50—luvulla sain rautaesiripun takaa kaksi erillistä raporttia, joiden mukaan Bormann oli ollut Neuvostoliiton agentti ja elänyt sodan jälkeen Neuvostoliitossa täydellistä suojaa nauttien ja toiminut Moskovan neuvonantajana ja tällä välin kuollut…” Sivulta 160 lainaus: ”Pakkasin tavarani ja lähdin kohti itäisintä kokoontumispaikkaa, Fritz-am-Sandin majaa, mutta tuskin olin saapunut sinne, kun sain tietää, että Himmler oli antanut määräyksen kenraali Heusingerin ja minun likvidoimisesta. Päätin siirtyä läntisempään piilopaikkaan, Elendin majaan, koska liian monet tiesivät aikomuksestani asettua Fritz-am-Sandiin.”

Saksalais-juutalainen runoilija Heinrich Heine (1797-1856 ) ennusti, että jos eurooppalainen kulttuuri hylkää Kristuksen ristin ja korvaa sen pyrkimyksellä luoda maailmanvaltio yleispätevän järjen pohjalta, eurooppalainen kulttuuri ajautuu laittomuuteen ja kaaokseen: ”Kristinuskon suurena ansiona on, että se on jonkin verran lieventänyt raakaa saksalaista taistelunhimoa. Mutta se ei ole kyennyt tuhoamaan sitä kokonaan. Ja jos joskus murtuu risti, tuo malttia tuova talismaani, niin silloin palaa koko mielettömässä raivossaan karjuen takaisin niiden muinaisten sotureiden villi hulluus, josta pohjoiset runoilijamme puhuvat ja laulavat. Ristin talismaani on jo nyt murenemassa, eikä ole kaukana se päivä, jolloin se hajoaa kokonaan. Tuona päivänä vanhat kivijumalat nousevat kauan sitten unohdetuista raunioistaan ja hierovat silmistään tuhatvuotisen unensa pölyt. Vihdoin ja viimein Thor hyppää eloon ja murskaa jättiläisvasarallaan goottilaiset katedraalit! Älkääkä naurako aavistuksilleni, uneksijan neuvoille, jotka varoittavat teitä maailman Kanteista ja Fichteistä ja luonnonfilosofeistamme. Ei, älkää naurako näkijälle, joka tietää, että ilmiöiden maailmaan tulee pian vallankumous, joka on jo tapahtunut hengen maailmassa. Sillä ajatus käy ennen tekoja niin kuin salama ennen ukkosta – – Saksassa tullaan näyttelemään näytelmä, johon verrattuna Ranskan vallankumous oli vain viaton idylli.”

Albert Einstein syntyi 14.3.1879 pienessä juutalaisyhdyskunnassa Ulmissa, Saksassa. Seuraavana vuonna perhe muutti Müncheniin, missä Einsteinin isä perusti veljensä kanssa pienen sähkökemiallisen tehtaan. Vuonna 1894 Einsteinit muuttivat Milanoon. Einstein alkoi lukea matematiikkaa ja fysiikkaa käsitteleviä kansantajuisia kirjoja jo kahdentoista ikäisenä. Isänsä kehotuksesta hän pyrki 1895 Zürichin teknilliseen korkeakouluun, mutta pääsi opiskelemaan matematiikkaa ja fysiikkaa vasta seuraavana vuonna. Einstein oli erityisen kiinnostunut kokeellisesta fysiikasta, ja hän viettikin suurimman osan ajastaan fysiikan laboratoriossa. Vapaa-aikoinaan hän tutustui mm. Kirchhoffin, Helmholtzin ja Hertzin teoksiin. Einsteinilla oli opiskeluaikanaan erinomaisia matematiikan opettajia, mm. Adolf Hurwitz ja Hermann Minkowski. Opintonsa päättänyt Einstein, joka oli jo silloin Sveitsin kansalainen, sai 1902 paikan Bernin patenttivirastossa. Einstein julkaisi ensimmäisen tieteellisen tutkimuksensa jo 1901. Työskentely patenttivirastossa jätti hänelle runsaasti aikaa jatkaa tieteellisiä harrastuksiaan. Tuohon aikaan hän tutki mm. keinoja atomien olemassaolon todistamiseksi kokeellisesti. Jotkut sen aikaiset tiedemiehet vastustivat voimakkaasti koko atomin käsitettä ja asettivat atomien olemassaolon kyseenalaiseksi. Näitä olivat mm. kemisti Wilhelm Ostwald ja fyysikko Ernst Mach. Tässä tilanteessa olivat erilaiset atomien kokeelliset havaitsemiskeinot ensiarvoisen tärkeitä. Julkaistuaan joitakin termodynamiikkaa koskevia tutkimuksia Einstein kirjoitti vihdoin 1905 kuuluisan selityksensä Brownin liikkeestä.

Kasvitieteilijä Robert Brown oli 1827 tutkinut mikroskoopilla vedessä olevia siitepölyhiukkasia ja todennut, että ne liikkuvat sinne tänne täysin epäsäännöllisesti. Tämän havainnon pohjalta Einstein osoitti atomien olemassaolon. Siitepölyhiukkasten liike johtuu niihin satunnaisesti törmäilevistä vesimolekyyleistä, jotka sysäävät hiukkasia vaihtelevilla voimilla eri suuntiin. Tämä aiheuttaa siitepölyhiukkasten havaitun epäsäännöllisen ”nykivän” liikkeen vedessä. Alun perin tiivis siitepölyhiukkasista muodostunut pallonen leviää vesimolekyylien törmäysten ansiosta vähitellen koko nesteeseen. Brownin liikettä koskevassa tutkimuksessaan Einstein johti lisäksi nesteessä olevien kiinteän aineen hiukkasten diffuusiota kuvaavan yhtälön. Tämä tutkimus merkitsi fysiikalle hyvin paljon, koska se osoitti vakuuttavalla tavalla, että atomit olivat todella olemassa. Samana vuonna (1905) Einstein julkaisi vielä kaksi muutakin merkittävää tutkimusta (valosähköinen ilmiö ja suppea suhteellisuusteoria), jotka tulivat aiheuttamaan klassisen fysiikan maailmankuvan täydellisen muutoksen ja antoivat luonnontieteen filosofialle aivan uusia lähtökohtia.

Otto Leopold Eduard von Bismarck oli saksalainen ruhtinas ja valtiomies s. 1.4.1815, k. 30.7.1898. Ruhtinas Bismarck johti Saksan sisä- ja ulkopolitiikkaa 1871-90 ja saavutti Euroopan johtavan valtiomiehen aseman. Bismarck vietti viimeiset elinvuotensa maatilallaan Hampurin läheisyydessä. Hänen suurtyönsä keisarikunnan perustajana jäi vaille jatkoa Vilhelm II:n muutettua Saksan politiikan suunnan.

J. R. von Salis ”Uudenmaailman ajan maailmanhistoria 1″ (WSOY 1965”, josta lainaus sivulta 1: ”Bismarck sanoi vuoden 1882 valtiopäivillä: ’Mikäli olen ulkopolitiikassa saanut aikaan jotakin ansiokasta, se on tosiasia, että ylivoimaista liittokuntaa ei ole päässyt syntymään Saksaa vastaa vuodesta 1871 lähtien.’ Tämä lause ilmaisee hänen menestyksensä salaisuuden ja huolen, jota hän alati tunsi valtiotaitonsa tuloksen säilymisestä. Hän oli suoriutunut Preussin vastustajista yksitellen, lyömällä Tanskan 1864, Itävallan 1866 ja Ranskan 1870, mutta ansio voitoista voitiin panna Hohenzollernin hallitsijasuvun ja Saksan yhdistäneen Preussin armeijan tiliin. Venäjä ja Iso Britannia eivät olleet häirinneet tätä voittokulkua sekaantumalla asioihin. Italia oli käyttänyt Pohjois-Saksan johtavan valtion käymiä sotia hyväkseen ja niiden avulla täydentänyt kansallisen yhtymisensä liittämällä alueisiinsa Venetsian ja Rooman… Arvovalta, jota Preussin pääministeristä Saksan valtakunnankansleriksi kohonnut ruhtinas Otto von Bismarck nautti, oli vertaansa vailla paitsi Saksassa myös kansainvälisessä politiikassa. Rakentaessaan uutta valtakuntaa, jonka hallitusmuoto pohjautui Saksan keisariksi ylenneen Preussin kuninkaan ja hänen pääministerinsä ja kanslerinsa mahtiasemaan… Bismarck sen sijaan ei vanhoillisena preussilaisena maa-aatelin jäsenenä ja vanhan tyylin kuningasvallan suosijana katsellut suopeasti ’vallankumouksellisia’ kansojen tasa-arvoisuuden ja itsemääräämisoikeuden aatteita. Tuki, jonka hän 1866 antoi kansallisille liikkeille, merkitsi vain hetken taktillista toimenpidettä Itävaltaa vastaan käydyssä kamppailussa. Vasta pitkän kehityksen läpi käytyään ja ennen kaikkea tosiasioihin törmättyään tämä mahtimies kallisti korvansa Saksan kansan toiveille ja muuttui preussilaisesta saksalaiseksi valtiomieheksi. On outoa todeta, että poliittisilta periaatteiltaan ja menetelmiltään niin erilaiset valtiot kuin parlamentaaris-liberaalinen Palmerstonin ja Gladstonen Englanti, diktatorisesti hallittu Napoleon III:n Ranska ja konservatiivinen Bismarckin Preussi ovat kukin tavallaan ja usein ristiriitaisista eduistaan huolimatta olleet mukana hävittämässä Wienin sopimusten luomaa Euroopan valtiojärjestelmää. Tämän toiminnan tuloksena Itävallan mahtiasema kärsi pahoja kolauksia ja heikentyi, Venäjä pysyi syrjässä Euroopan näyttämöltä, Italian kansallisvaltion synty kävi mahdolliseksi, Balkanin ja Tonavan maiden itsenäisyyspyrkimykset saivat tukea ja Preussi pääsi johtoasemaan saksalaisissa maissa. Euroopan kasvot muuttuivat tuntuvasti, ensin Venäjän kustannuksella Krimin sodassa 1854-56, sitten Itävallan vahingoksi 1859 ja 1866, Tanskan tappioksi 1864 sekä pitkäksi aikaa Frankfurtin rauhassa 1871, jossa menetyksiä kärsi Ranska… Bismarck halusi vuoden 1871 jälkeenkin pitää Preussi-Saksan ja Itävalta-Unkarin valtiollisesti ja taloudellisesti täysin erossa toisistaan eikä suosinut minkäänlaista valtio-oikeudellisia tai taloudellisia sekamuodostelmia. Itävaltalaisten tuli hoitaa erikoistehtäviään omalla valta-alueellaan, monien kansallisuuksien asumassa Habsburgien monarkiassa. Heidät oli lopullisesti suljettava Saksan ulkopuolelle eikä heitä hyväksytty myöskään Saksan tullialueen osaksi… Vaikka muut Saksan ruhtinaat aina pitivät Itävallan Habsburgeja vanhimpana ja ensimmäisenä saksalaisena hallitsijasukuna, olivat kuitenkin sen pitkänä valtakautena sen kantamaat ja niiden väestö vähitellen saaneet oman erikoisluonteensa. Ne olivat valtiollisesti, sosiaalisesti ja sivistyksellisesti erilaistuneet… Bismarck loi alueellisesti yhtenäisen, sotilaallisesti vahvan, hallinnollisesti kiinteän, runsaita kivennäisvaroja ja hyvää viljelysmaata omistavan Preussin. Sen maat ulottuivat Ranskan rajalta Venäjän rajalle, sillä oli rannikkoa kahden meren, Itä- ja Pohjanmeren, äärellä, sen alue pisti pitkälle Jyllantiin ja se oli kohonnut Itävallan sijasta Saksan johtoasemaan. Tämän Preussin perustalle hän sitten pystytti Saksan kansallisvaltion, joka perustuslailtaan tosin oli liittovaltio, mutta jonka piirissä vanhat saksalaiset kuningas- ja ruhtinaskunnat tosiasiallisesti menettivät itsenäisyytensä. Luomuksensa johtoon hän asetti Preussin kuninkaan Saksan keisarina ja sotavoimien ylipäällikkönä… Saksan rahayksikkö, valtakunnanpankin perustaminen ja Bismarckin suunnitelma, jonka mukaan valtakunnan omistukseen piti siirtää kaikki valtioiden ja yksityisten rautatiet. Viimeksi mainittu kuitenkin raukesi Keski-Saksan valtioiden ja liikemaailman vastustukseen. Tänä aikana siirtyi myös valtakunnan hoitoon yksityisoikeudellinen, siviili- ja rikosprosessi säätelevä ja tuomioistuinten järjestysmuotoon kohdistuva lainsäädäntö. Jäsenvaltioiden oikeuksia supistettiin jatkuvasti ja ne rajoittuivat pääasiallisesti verotukseen ja opetuslaitokseen. Sotaväen rikoslakia ja uutta sanomalehdistölakia säädettäessä kansallisvapaamielisten oli pakko tehdä Bismarckille kirveleviä myönnytyksiä. Kanslerin mielipiteet lehdistön vapaudesta erosivat jyrkästi käsityksistä, jotka olivat vallalla Länsi-Euroopassa. Tämän osoittaa Saksan kruununprinsessan 1875 äidilleen, kuningatar Viktorialle lähettämä kirje. ’Bismarckin suhtautuminen sanomalehdistöön on täysin keskiaikaista’, valittaa kruununperijän puoliso, ’onpa koko mieskin keskiaikainen. Aidot vapauden ja nykyaikaisen hallitustavan opit ovat hänelle kauhistus, vaikka hän joskus turvautuukin demokraattiseen ajatukseen tai toimenpiteeseen, jos se edistää hänen suunnitelmiaan.’”

Saksan hävittyä sodan keisari Vilhelm II (1888–1918) pakeni maasta ja Saksa julistettiin tasavallaksi, kuten sen ruhtinaskunnatkin. Weimarin tasavallan sosiaalidemokraattinen hallitus (presidenttinä Friedrich Ebert) joutui allekirjoittamaan 1919 nöyryyttävän Versaillesin rauhan, jonka mukaan Saksa menetti kaikki siirtomaansa ja alueita Euroopassa, Puolalle ns. Puolan käytävän.

Katarina Baer ”He olivat natseja” (Teos 2016), josta lainaus sivulta 103: ”Historioitsija selittää: Saksan teollisuus kehittyi poikkeuksellisen myöhään ja nopeasti 1850-luvulta lähtien. Se synnytti lyhyessä ajassa suuren työväenluokan ja rajut ristiriidat eri yhteiskuntaluokkien välille. Saksan kansakunta oli muutenkin epäyhtenäinen. Vielä 1800-luvun alussa alue, jolle Saksan keisarikunta vuonna 1871 pystytettiin, oli ollut jakautuneena lähes neljäksikymmeneksi kuningaskunnaksi. Keisarikunnassa jakolinjoja piirsivät yhteiskuntaluokan lisäksi uskonto (katolisuus ja protestanttisuus), puoluekanta sekä maalaisuus ja kaupunkilaisuus… Ja kun sosialismi vahvistui työväenluokan kasvaessa, konservatiivinen maanomistajaeliitti kauhistui. Sosialistit olivat ensimmäiseen maailmansotaan saakka ainoa puolue Saksassa, joka vaati demokratiaa, ja eliitti tajusi, että demokratia tarkottaisi valtaa myös kammottaville sosialisteille… Vuosi 1931 alkoi levottomana. Kaivosteollisuus toteutti vuoden alussa satojentuhansien irtisanomiset, ja työttömien määrä nousi viiteen miljoonaan. Poliittisesta väkivallasta oli tullut jälleen arkipäivää. Puolueella kuin puolueella oli omat puolisotilaalliset ryhmänsä, jotka levittivät kaduilla pelkoa. Työttömyysaste kipusi kahteenkymmeneenkahteen prosenttiin, eikä loppua irtisanomisten syöksykierteelle näkynyt… Valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburg asetti maaliskuussa hätätila-asetuksen väkivaltaisuuksien torjumiseksi. Kokoontumis- ja lehdistövapaus kapenivat. Heinäkuussa kaatui Saksan kolmanneksi suurin pankki, ja sitä seurasi pankkikriisi, joka tuhosi isoja ja pieniä pankkeja sekä yrityksiä… Saksan vaikeudet pahenevivat vuonna 1932. Työttömien määrä paisui kaikkien aikojen huippuunsa, yli kuuteen miljoonaan. Kolmannes työvoimasta oli työttömänä. Natsit ja kommunistit kävivät katutaisteluja, ja kuolonuhreja vaativat väkivaltaisuudet pahenivat pitkin vuotta… Luterilaisten puolella valtaa alkoi ottaa Die Deutschen Christen, natsien liike, joka vaati ’rotupuhtautta’ seurakuntien jäseniltä sekä sitä, että evankelisluterilainen kirkko luopuisi juutalaisista juuristaan, kuten Vanhasta testamentista… Uskonliike oli saksalais-kansallismielinen, uuspakanallinen liike, joka propagoi kristinuskoa vastaan.”

Christian Schreiber ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1998), josta lainaus sivulta 90: ”Rakennukset olivat pystyssä, mutta sisustus puuttui. Sänkyjä, pöytiä ja tuoleja ei ollut. Inflaation pelottavat varjot häilyivät Saksan yllä. Lama alkaisi koska hyvänsä. Kukaan ei tiennyt sen aikaa ja hetkeä. Koko rakennusvuoden 1947 olimme anoneet viranomaisilta lupaa huonekalujen ostoon. Vapaassa kaupassa niitä ei ollut. Kaikki oli kortilla. Ostoluvan saaminen ei ollut yksinkertaista. Viranomaiset antoivat niitä rajoitetusti. Luvan saaminenkaan ei taannut tuotteiden saantia… Maanantaina istuimme tilaamassamme kuorma-autossa. Iloitsimme huonekaluista, jotka saimme noutaa Bordersholmista. Tiistaiaamuna kello kahdeksan radiossa ilmoitettiin, että saksanmarkka oli kokonaisuudessaan devalvoitu. Olimme maksaneet laskumme hetkistä aikaisemmin. Kaikki Saksan kansalaiset köyhtyivät yhdessä hetkessä. Käteinen, seteliraha, muuttui yhdessä silmänräpäyksessä arvottomaksi paperiksi. Oli lupa vaihtaa vain neljäkymmentä markkaa uusiksi saksanmarkoiksi. Sen enempää ei kenellekään jäänyt rahaa. Tehtaat joutuivat lopettamaan toimintansa. Ne eivät pystyneet maksamaan työntekijöidensä palkkoja.”

Wernher Magnus Maximilian Freiherr von Braun syntyi 23. maaliskuuta 1912 Wirsitz, Saksa, kuoli 16. kesäkuuta 1977 Alexandria, Yhdysvallat, oli saksalaissyntyinen raketti-insinööri. Hän oli toisessa maailmansodassa käytetyn V2-ohjuksen pääsuunnittelija ja sodan jälkeen Yhdysvaltain avaruusohjelman päähahmoja. Hän oli mukana Yhdysvaltain ensimmäisestä satelliitista Explorer 1:stä lähtien aina avaruussukkulaohjelmaan saakka. Erityisesti hän oli Apollo-ohjelman kuuraketti Saturn V:n pääsuunnittelija.

TEK – keksintöjen kirja (WSOY 1990), josta lainaus sivulta 144:”Braun, Wernher von (1912-1977)… von Braun kiinnostui tähtitieteestä ja avaruuslennon mahdollisuudesta jo teini-ikäisenä saadessaan vanhemmiltaan lahjaksi kaukoputken. Hän oli saksalaisen paronin poika ja opiskeli tekniikkaa liittyen jo aikaisin jäseneksi Saksan rakettiyhdistykseen (1920-luvun lopulla). Hän auttoi raketinsuunnittelun edelläkävijää Hermann Oberthia moottorikokeiluissa. Saksan rakettiyhdistys muutti hylättyyn ammusvarastoon Berliinin ulkopuolella vuonna 1930 ja ryhtyi rakentamaan rakettien prototyyppejä. Ryhmä laukaisi muutamia eurooppalaisia nestemäisiä polttoaineita käyttäneitä raketteja. Heidän Repulsor-rakettinsa saavutti 1,6 km korkeuden vuonna 1931. Vuonna 1932 Saksan armeija otti vastuulleen rakettien kehittämisen ja von Braun siirtyi tykistön koeampumaradalle Kummersdorfiin Berliinin eteläpuolelle tehdäkseen työntövoimaa koskevia kokeita väitöskirjaansa varten… Braun oli jo joutunut SS:n pidättämäksi ja käytännöllisesti katsoen vangitsemaksi. Häntä syytettiin avaruuslentoihin käytettävien rakettien kehittämisestä sen sijaan että hän olisi ollut kiinnostunut niiden käyttämisestä aseina… Sodan päättyessä von Braun ja hänen ryhmänsä antautuivat eteneville amerikkalaisille joukoille. Saksalaiset teknikot ja rakettien komponentit joutuivat USA:n ja Neuvostoliiton joukkojen haltuun. Kaikki tähän mennessä käytetyt raketit ovat olleet saksalaisen V2:n kehittämiä. von Braun muutti White Sandsin koealueelle Uuteen Meksikoon, missä tehtiin lukuisia ylemmän ilmakehän luotauksia V2:lla. Vuonna 1950 von Braun ja 130 hänen alkuperäisen Peenemunden ryhmänsä jäseniä muutti Huntsvilleen Alabamaan tekemään kokeita ballistisilla ohjuksilla… Vuonna 1960 von Braun ryhmästä tuli osa NASA-organisaatiota ja hänestä itsestään tehtiin Huntsvillessä sijaitseva George C. Marshall Space Flight Centerin johtaja… Vuonna 1972 von Braun jäi eläkkeelle NASA:sta ja otti vastaan yksityisen teollisuuslaitoksen tarjoaman tehtävän selvitellä sateliittien käyttöä rauhanomaisiin tarkoituksiin.”

Ulrike Marie Meinhof s. 7.10.1934 Oldenburg, Saksa, k. 9.5.1976 Stuttgart, oli saksalainen toimittaja ja sittemmin radikaali vasemmistolainen terroristi. Hän oli mukana perustamassa saksalaista Punaista areijakuntaa (Rote Armee Fraktion, RAF), joka tuli julkisuudessa tunnetuksi nimellä Baader-Meinhof. Hän meni naimisiin tunnetun kommunistin Klaus Rainer Röhlin kanssa vuonna 1961 ja sai kaksoset Bettinan ja Reginen 21. syyskuuta 1962. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1968. Meinhof alkoi liikkua yhä radikaalimmissa piireissä Berliinissä. Vuonna 1970 hän siirtyi maan alle auttaessaan Andreas Baaderia pakenemaan vankeudesta ja otti osaa pankkiryöstöihin ja pommi-iskuihin, joiden kohteina toimivat lähinnä poliisiasemat ja Yhdysvaltain armeijan tukikohdat. Meinhof kirjoitti monia ryhmän julistuksista. Näissä ryhmä hyökkäsi tavallisten ihmisten riistoa ja kapitalistisen järjestelmän imperialismia vastaan. Horst Mahler ja Ulrike Meinhof ottivat vallankumoukselliseen teoriaansa vaikutteita muun muassa Leniniltä, Maolta, Carlos Marighellalta ine. 1972 Meinhof jäi kiinni Langenhagenissa ja hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. Meinhof oli muun ryhmän ohella syytettynä neljästä murhasta, 30 murhayrityksestä ja rikollisen ryhmittymän perustamisesta. 9. toukokuuta 1976 viranomaiset ilmoittivat Ulrike Meinhofin itsemurhasta. Meinhof löydettiin sellistään hirttäytyneenä.

Uskonto Saksassa

Saksalaisista uskontokuntiin kuulumattomia on 38,8 prosenttia väestöstä. Katolisia on 27,1 prosenttia ja protestantteja on 24,9 prosenttia väestöstä. Muslimeja on 5,2 prosenttia ja muita uskontoja 4,0 prosenttia väestöstä. Maahanmuutosta johtuen Saksan juutalaisväestö on nykyisin maailman nopeimmin kasvava.

Martti Luther oli syntynyt 10.11.1483 Moran eli Möhran kylässä lähellä Eislebenin kaupunkia, jossa asui Lutherin suku myös. Lutherit olivat seudun talonpoikaista kantaväestöä. Suvun alkuperäinen nimi oli Luder, Lüder tai Luider. Matti Lutherin isä oli Hans Luder ja hänen vaimonsa Margareta Ziegler talonpojan tytär. He siirtyivät 1483 Mansfeldin alueelle Eislebenin kaupunkiin, jossa Hans-isä oli vuorimiehen työssä. Lutherin tarkoituksenaan ei ollut perustaa uutta kirkkokuntaa vaan palauttaa kirkolle sen alkuperäinen olemus, oppi ja järjestys.

Lutherin aatteiden leviämistä edisti ja nopeutti se, että hän kirjoitti pääasiallisesti kansansa kielellä, saksaksi, ja että hänen kirjoitustensa levittämisessä käytettiin menestyksekkäästi hyväksi uutta keksintöä, kirjapainotaitoa. Siten Luther vaikutti merkittävästi myös saksan kielen muotoutumiseen. Lutherille selvisi, ettei kelpoisuus Jumalan edessä ole ihmisponnistusten tulosta vaan että ”vanhurskas on elävä uskosta” (Room. 1: 17). Näin hän päätyi ensimmäiseen uskonpuhdistuksen pääperiaatteeseen uskon vanhurskaudesta. Uskonpuhdistuksen katsotaan alkaneen 31.10.1517, jolloin Luther julkaisi 95 teesiään anekauppaa vastaan. Hän halusi näin herättää aneita koskevan keskustelun.
Aneet vapauttivat kirkon määräämistä synnin ajallisista rangaistuksista, mutta innokkaat anekauppiaat antoivat sellaisen kuvan, että aneella oli iankaikkistakin vaikutusta. Saksissa anekauppaa hoiti dominikaanimunkki Johann Tetzel (1465–1518), ja aneista kertyneitä tuloja käytettiin mm. Pietarinkirkon rakentamiseen Roomassa. Lutherin teesit levisivät nopeasti, ja hänet haastettiin niiden johdosta useita kertoja keskustelemaan suhteestaan kirkkoon.

Merkittävimmät olivat keskustelu, jonka hän 1518 kävi kardinaali Cajetanuksen (1469–1534) kanssa Augsburgissa, ja seuraavana vuonna tohtori Johann Eckin (1486–1543) kanssa Leipzigissä käyty keskustelu. Näissä väittelyissä Luther totesi, että paavius on inhimillinen ja kirkolliskokoukset voivat erehtyä. Hänelle tarjottiin vaikenemista vastaan etujakin, mutta vaikenemiseen suostuminen oli Lutherille mahdotonta. Tällöin paavi julkaisi bullan Exsurge Domine (Nouse, Herra). Bullassa, joka oli päivätty 15.6.1520, uhattiin julistaa Luther pannaan eli kirkonkiroukseen, ellei hän peruuttaisi väitteitään. Luther poltti joulukuussa 1520 julkisesti Wittenbergin torilla pannabullan ja eräitä kirkon lakikirjoja.

Kimmo Katajala ”Suomalainen kapina – Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (m. 1150-1800)” (SKS 2002), josta lainaus sivulta 149: ”Saksalaisia kaupunkeja ravisteli levottomuuksien aalto myös 1520-luvulla. Vuosien 1521-1525 väliseltä ajalta kapinoita, levottomuuksia ja mellakoita on laskettu yli 200, siis yhtä paljon kuin edellisellä vuosisadalla yhteensä. Kapinahuipun ajoittuminen näihin vuosiin osoittaa, että reformaatio vapautti energian joka vavisutti tuon ajan saksalaisia kaupunkeja. Jan Husin ja John Wycliffin ajatuksista kummunneet uskonnolliset kirjoitelmat saivat vastakaikua saksalaisen alueen talonpojissa… Voimakkaimmin uskonnollinen kokemus kosketti saksalaisia talonpoikia uskonpuhdistaja Martti Lutherin (1483-1546) julistuksen kautta, olihan hän lähtöisin talonpoikaissuvusta. Vuonna 1517 hän naulasi ajan väittelytavan mukaisesti Wittenbergin kirkon oveen kuulut anekaupan vastaiset teesinsä. Kolmen vuoden kuluttua Lutherin mielipiteet julistettiin harhaopiksi. Rohkea puolustautuminen vuoden 1521 Wormsin valtiopäivillä teki hänestä kansansankarin.”

Gerhard Rödding ”Paul Gerhardt elämä ja laulut” (Sley-Kirjat Oy 1982), josta lainaus sivulta 7: ”Niinpä voi 1600-luvun alkupuoliskoa varsin hyvin verrata oman vuosisatamme alkupuoliskoon; molempien silmiinpistävimpiä tunnusmerkkejä ovat olleet sota ja hävitys. Böömiläisten kapinasta, joka puhkesi kuuluisan Prahan neuvosherrojen ikkunasta heittämisen yhteydessä 23. toukokuuta 1618, alkoi Saksalle suurta tuhoa aiheuttanut sota, jota sanotaan kolmikymmenvuotiseksi sodaksi. Se päättyi vasta Westfalenin rauhaan 1648. Saksan valtakunta menetti puolet asukkaistaan ja kansallisomaisuudestaan, ja huomattavia alueita erkani sen rajojen ulkopuolelle. Aseiden tuottamia kauhuja pahensi rutto, ja sodan loppuun mennessä sotilaista tuli ryösteleviä laumoja. Naisille tehtiin väkivaltaa ja lapsia surmattiin, eivätkä ole harvinaisia piirrokset, joissa hirsipuu ja siinä riippuvat ruumiit kuvaavat havainnollisesti ajan tapahtumia. Kuka voisi olla vertaamatta sitä kauteen, joka alkoi mitättömästä syystä vuonna 1914 ja päättyi suunnattoman verenvuodatuksen ja tappamisen jälkeen Saksan valtakunnan tuhoon vuonna 1945? … Wittenberg on nykyään merkitykseltään keskikokoinen kaupunki, jossa on jonkin verran teollisuutta. Tämä seutu on historiansa aikana kärsinyt monia menetyksiä. Jo vuonna 1547 se menetti hallituskaupungin aseman Dresdenille, ja vuonna 1817 yliopiston oli muutettava Halleen. Vaikuttavia muistoja on tuskin lainkaan; suurin osa on epäaitoa, ellei oteta huomioon kaupunginkirkkoa, jossa Luther on saarnannut. Mutta entä linnankirkko! Melkein kaikki mikä siinä on näkyvissä on kansallista protestanttisuutta, jäljittelyä, kehno yritys luoda luterilaisuudelle oma Pietarinkirkkonsa… Wittenberg oli kuitenkin aikanaan täynnä elämää. Vaaliruhtinas Fredrik Viisas oli perustanut vuonna 1502 yliopiston, jolle Luther ja Melanchthon antoivat ensimmäisen loiston… Mutta Brandenburgin maapäivät, joille nämä sanat kohdistettiin, olivat huolissaan, sillä suvaitsevaisuudella oli hintansa. Myöhemmin maahan sitten tuli näitä vieraita, toisuskoisia, jopa uskonnottomia: Ranskan pakolaisia, 4000 hugenottia Berliinin 11 000 asukkaan joukkoon. Wienin juutalaisia, sen lisäksi valdolaisia ja mennoniitteja. Vaikka tämä kaikki alkoikin vasta vuoden 1670 jälkeen, aavistivat maapäivät ja papisto nämä vaaliruhtinaan politiikan väistämättömät seuraukset jo hyvissä ajoin. Vaaliruhtinas halusi kansoittaa maansa, koska piti taajaa asutusta eteenpäin pyrkivän valtionsa varmimpana perustana. Tätä politiikkaa ei olisi voitu toteuttaa ilman uskonnollista suvaitsevaisuutta. Sen vuoksi tuli eri uskontunnustusten olla samanarvoisia. Valtaistuimelle noustuaan vaaliruhtinas oli jo kieltänyt häiritsemästä katolisia jumalanpalveluksia Itä-Preussissa.”

Arndt Johann (1555–1621), saksalainen pappi. Kohentaakseen aikansa moraalia Arndt ryhtyi 1606 julkaisemaan teostaan Totisesta kristillisyydestä, joka kuuluu maailman levinneimpiin hartauskirjoihin. Hän julkaisi muitakin hartauskirjoja.

Spener, Philipp Jakob (1635–1705), oli saksalainen teologi. Spener perusti vuodesta 1670 lähtien pietismille tunnusomaisiksi tulleita yksityisiä hartauspiirejä (collegia pietatis). Vuonna 1675 ilmestyi hänen ohjelmakirjasensa Kirkon uudistus Pia desideria, jossa hän vaati kristillisen elämän uudistamista, yleistä pappeutta Lutherin esikuvan mukaisesti sekä käytännön sielunhoitotyön ja sananharjoituksen tehostamista. Saksan valtakunta tai sen ruhtinaskunnat osallistuivat moniin Euroopan sotiin 1700-luvulla tai sotivat keskenään. Preussi alkoi valtiona kehittyä Itävallan merkittäväksi kilpailijaksi.

Nikolaus Ludwig von Zinzendorf syntyi 26. toukokuuta 1700 Dresdenissä, kuoli 9. toukokuuta 1760, oli saksalainen kreivi sekä uskonnollinen julistaja, joka oli sekä herrnhutilaisuuden perustaja että johtaja. Zinzendorfin isoäiti oli harras pietisti ja Philip Jakob Spenerin ystävä. Tätä kautta hän sai kosketuksen pietismiin. Hän kävi koulun (1710–1716) Hallessa August Francen koulussa, jossa vaikutti Hallen pietismin nimellä vaikuttanut kristillinen herätysliike. Perheen painostuksesta hän siirtyi opiskelemaan lakia Whittenbergiin. Vuonna 1722 hän avioitui Dresdenissä Ermuthe Dorothea von Reussin kanssa. Heidän perheeseensä syntyi 12 lasta. Zinzendorf kuoli vuonna 1760. Tutustutuminen hallelaisiin pietisteihin vaikutti hänen myöhempään elämäänsä. Hän huomasi, että kaikista erimielisyyksistä huolimatta heillä oli samanlainen uskonnollinen pohja. Hän irtautui 1730-luvulla pietisteistä ja hylkäsi monia pietistisiä korostuksia. Hän salli kartanolleen Berthelsdorfiin muodostua ekumeenisen pakolaisyhteisön, ja otti suojelukseensa hyvin erilaisista kristillisistä liikkeistä ja opeista tulleita ihmisiä. Valtaosa tämän yhteisön varhaisista jäsenistä oli Böömistä ja Määristä uskonvainoja paenneita hussilaisia, jotka kokivat, että Herrnhutissa oli kyse vanhan hussilaisen veljeysihanteen uudesta tulemisesta. Tämä liike alkoi kutsua itseään herrnhutilaisuudeksi, joka tarkoittaa ”Herran varjeluksen alla”. Termi esiintyy ensimmäisen kerran lähteissä 1724. Zinzendorf suvaitsi hyvinkin erilaisia opillisia painotuksia, sillä uskon ytimessä ei hänen mielestään ollut puhdasoppi vaan sydämestä nouseva rakkaus Vapahtajaan. Yhteisö joutui kuitenkin viranomaisten hampaisiin. Jälkimmäisen tarkastuksen yhteydessä 1737 Zinzendorf pakeni pitkälle matkalle päätyen lopulta koloniaaliseen Amerikkaan. Herrnhutilaisuuden keskus Yhdysvalloissa sijaitsee Pennsylvanian osavaltiossa, Betlehemin kaupungissa.

C. F. W. Walther ”Laki ja evankeliumi” (STLK 2007), josta lainaus sivulta 8: ”tohtori C. F. W. Walther, on alun perin saksalainen, syntynyt vanhasta pappissuvusta Saksissa v. 1811. Toimittuaan vähän aikaa pappina kotimaassaan hän luopui 1830-luvulla virastaan ja siirtyi Amerikkaan. Tähän maahanmuuttoon olivat syynä hänen kotimaansa kurjat kirkolliset olot. Maallistuminen ja järkeisoppisuus tekivät tuohon aikaan olot uskollisille luterilaisille siinä määrin sietämättömiksi, että sikäläiset kristityt joukoittain etsivät pelastusta ahdinkoonsa siirtolaisuudesta. Omantunnon hätä pakotti nuoren Waltherinkin hänen tahtoessaan pitäytyä uskonpuhdistuksen perintöön lähtemään entisestä uskonpuhdistuksen emämaasta maahan, jossa vallitsi uskonnonvapaus… Kun tuo niin merkittävä amerikkalainen luterilainen kirkkokunta, niin sanottu Missouri-synodi v. 1847 saksalaisten siirtolaisten keskuudessa sai alkunsa, oli Waltherin osuus sen syntyvaiheisiin erittäin huomattava… Erään tärkeän puolen siitä muodosti toiminta jumaluusopin professorina kirkkokunnan pappein valmistuslaitoksessa St. Louisissa, missä hänen suuri lahjakkuutensa ja perinpohjaisuus jumaluusopilliseen syvällisyyteen yhtyneenä loi edellytykset harvinaisen siunaukselliseen ja kauaskantoiseen vaikutukseen. Waltherin rikas elämä päättyi v. 1887.

Jonathan Anton Alexander Paul (1853–1931) oli saksalainen helluntaipappi, kirjailija, teologi ja raamatuntutkija ja kääntäjä. Paul valmistui Studium der Theologiesta Greifswaldin yliopistosta ja pastorina Pomeraniassa. Hän oli jäsenenä Gnadauer Verbandissa, evankelisessa liikkeessä Saksan evankelisessa kirkossa ja tuki nuorisotoimintaa, sosiaalityötä työntekijöiden keskuudessa ja pietististä kääntymystä. Vuonna 1906 Jonathan Paul vieraili Thomas Ball Barrattin luona Oslossa ja hänestä tuli helluntailainen. Saksan evankelinen johto tuomitsi helluntailaisuuden Berliinin julistuksessa vuonna 1909, ja sen seurauksena Paul auttoi perustamaan Mülheimin vapaiden kirkkojen ja evankelisten yhteisöjen yhdistystä, joka oli ensimmäinen helluntaiyhdistys Saksassa vuonna 1914. Tämä yhteisö kokosi helluntailaisiksi tulevia ​​valtion ja vapaakirkkojen sisältä. Hän oli erittäin aktiivinen kirjailija, monien aikakauslehtien toimittaja ja virsikirjan Pfingstjubel kokoaja. Paul ja viisi muuta helluntailaista julkaisivat vuonna 1914 Das Neue Testament in der Sprache der Gegenwart, silloisen nykyisen saksankielisen version Uudesta testamentista.

Wilhelm Buschin ”Jeesus – Jumalan viimeinen sana” (Datakirjat 2014) (oli Gestapon vankina uskonsa takia), josta lainaus sivulta 167 ”Amerikkalainen William L. Hull kirjoitti mielenkiintoisen kirjan. Hänet määrättiin papiksi Adolf Eichmannille, joka oli vastuussa miljoonien juutalaisten murhasta Hitlerin aikana. Hull vieraili 13 kertaa Eichmannin luona vankilassa ja kävi hänen kanssaan pitkiä keskusteluja, kuuli hänen viimeiset sanansa. Eichmannin kanssa käytyjen keskustelujen sisällön Hull on julkaissut kirjassaan ’Taistelu sielusta’. Kirjan alussa hän kirjoitti ’Tavoitteeni oli pelastaa tämä kurja syntinen joutumasta helvettiin.’… ’En tarvitse ketään kuolemaan puolestani. En tarvitse syntien anteeksiantamusta. En haluakaan sitä.’ Haluatko sinä kulkea Eichmannin jalanjäljissä ja kuolla samalla tavoin? Etkö? Siinä tapauksessa sinun on paras kääntyä koko sydämestäsi Jeesuksen puoleen. Jeesus, Jumalan Poika, on ainoa henkilö, joka voi antaa synnit anteeksi, koska juuri sitä varten Hän kuoli!”

Seuraava lainaus on sivulta 200 ”Heti sodan jälkeen eräs rehtori soitti minulle: ’Herra pastori, minulla on täällä 15 nuorta miestä. He ovat suorittaneet sodan aikaisen ylioppilastutkinnon, mutta se ei kelpaa. Heidän täytyy suorittaa vielä puolen vuoden opinnot. He ovat entisiä lentäjäluutnatteja, tykistön yliluutnantteja ja senkaltaisia kavereita. He tietenkin pihisevät kiukusta joutuessaan palaamaan koulun penkille. Voisitko sinä järjestää heille uskonnonopetusta?’ Vastasin kyllä – ja menin paikalle pelosta täristen. Siinä nuo karaistuneet sotilaat istuivat kuluneet uniformut päällään. ’Hyvää päivää’, tervehdin heitä. ’Minun olisi tarkoitus pitää teille uskonnontunti.’ En ollut vielä päässyt edes alustukseni loppuun, kun joku jo nousi seisomaan ja aloitti: ’Miten Jumala voi sallia tällaisen hirvittävän sodan?’ Toinen jatkoi: ’Missä on Jumalan rakkaus? Hän vain vaikenee, kun miljoonia juutalaisia kaasutetaan hengiltä.’ Tällainen ryöpytys jatkui ja kysymyksiä sateli niskaani. Lopulta kohotin käteni ja sanoin: ’Hetkinen. Tehän sohittu kuin sokea pimeässä keppinsä kanssa. On turha puhua Jumalasta tuolla tavoin. Jumalahan on täysin tuntematon ja kätketty. Hän on ilmaissut itsensä meille vain yhdellä tavalla: Raamatun Jeesuksessa. Ennen kuin jatkamme, meidän on selvitettävä, kuka Jeesus on. Hyvät herrat, voidaksemme keskustella tästä aiheesta järkevästi teidän on otettava huomioon Jumalan antama ilmoitus. Ensi kerralla otatte Raamattunne mukaan, koska tulemme työskentelemään sen parissa.’ Seuraavaksi luimme: ’Alussa Jumala loi taivaan ja maan’ (1. Moos. 1:1). Luimme syntiinlankeemuksesta ja Jumalan tuomiosta luopunutta ihmiskuntaa kohtaan. Kaikkiin teki syvän vaikutuksen, että Raamatussa sanotaan: ’Tiedä ja näe, kuinka onnetonta ja katkeraa se on, että sinä hylkäät Herran, sinun Jumalasi’ (Jer. 2:19). Sen kokevat kansat. Sen kokevat yksittäiset ihmiset. Sitten luimme Jeesuksesta. Yhteen menoon luimme Hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan… He olivat kutsuneet itseään kristityksi, mutta eivät tienneet mitään elävästä Jumalasta, joka on Jeesuksessa tullut luoksemme ja tehnyt kaiken puolestamme….”

Eric Metaxas kirjasta ”Bonhoeffer pastori, marttyyri, näkijä, vakooja” (Päivä Osakeyhtiö 2013) sivulta 88 lainaus: ”Bonhoeffer oli mennyt Barcelonaan ensisijaisesti palvellakseen seurakuntaa. Siellä ollessaan hän piti yhdeksäntoista saarnaa ja hoiti lapsityötä, vaikkakaan se ei lähtenyt käyntiin niin reippaasti kuin hän oli toivonut. Ennen Bonhoefferin saapumista Olbricht oli jakanut kutsuja uusiin lastentilaisuuksiin, joita johtaisi uusi nuori pastori Berliinistä. Mutta Bonnhoefferin ensimmäisenä sunnuntaina lasten seurakunta koostui yhdestä tytöstä. Bonhoeffer kirjoitti päiväkirjaansa: ’Tilanteen on kohennuttava.’ Niin kävikin. Hänen valloittava persoonallisuutensa antoi hyvän vaikutelman, ja seuraavalla viikolla tuli viisitoista oppilasta. Hän kävi kaikkien viidentoista kotona sillä viikolla, ja seuraavana sunnuntaina kuulijoita oli kolmekymmentä lasta. Bonhieffer rakasti työtään lasten parissa. Hän oli ällistynyt heidän teologisesta tietämättömyydestään mutta piti sitä myös upeana asiana: ’Kirkko ei ole vielä pilannut heitä missään suhteessa.’ Saksalaisten määrä Barcelonassa oli tuolloin noin kuusituhatta, mutta vain murto-osa heistä kuului seurakuntaan ja heistäkin vain nelisenkymmentä ilmaantui paikalle sunnuntaisin…”

sivulta 277: ”Kirjassaan Kutsu seuraamiseen Bonhoeffer käsitteli teologisesta näkökulmasta luterilaisuuden luisumista pois siitä, miten Luther oli alun perin ymmärtänyt kiitollisuuden Jumalan armosta, kohti kiittämättömyyttä, jota hän nimitti halvaksi armoksi. Bonhoeffer näki, että suurelta osin ongelman aiheutti luterilainen teologinen koulutus, joka ei tuottanut Kristuksen opetuslapsia vaan opetuslapseudesta irrallaan olevia teologeja ja kirkonmiehiä, joiden kyvystä elää kristillistä elämää – ja auttaa muita siihen – ei ollut kovin paljon todisteita. Kumi ei koskettanut asvalttia, eikä kirkolla ollut tuntumaa ihmisiin, joita sen oli määrä palvella. Ludwig Müller ja saksalaiset kristityt osuivat joissakin kriittisissä arvioissaan täysin oikeaan, mutta heidän köykäinen ratkaisunsa oli vain sitoutua kansallissosialismiin. Heidän mielestään puuhastelu opin kimpussa oli hulluutta eikä sillä ollut merkitystä kadunmiehelle. Bonhoeffer asennoitui niin, että oppi oli todennettava kadunmiehelle, ja että juuri tässä kirkko epäonnistui.” Sivulta 293 lainaus: ”Armon julistamisella on rajansa. Armoa ei pidä julistaa yhdellekään, joka ei tunne tai tunnista tai halua sitä — Maailma, jonka ylle armoa sysätään halpahintaisena, kyllästyy siihen, ja sen lisäksi että se tallaa Pyhän jalkoihinsa, se myös repii kappaleiksi ne, jotka tyrkyttävät sille armoa.”

sivulta 324: ”Valtakunnankirkon uusi johtaja oli tohtori Friedrich Werner. Koska hän oli kovaksikeitetty liehakoitsija, hän ei ollut päihitettävissä. Pelkästään hänen mahtava tilannetajunsa vei hänet kertaheitolla johtoon, sillä hän valitsi mielistelevän eleensä ajankohdaksi Führerin syntymäpäivän. Huhtikuun 20. päivänä hän julkaisi Legal Gazette -lehdessä kaikkia koskevan määräyksen, että joka ainoan pastorin Saksassa olisi vannottava uskollisuudenvala Adolf Hitlerille. Tähän ei liittynyt mitään ’sisäistä’. Koska hyväksymme sen, että kirkon virassa voivat olla vain ne, jotka ovat järkähtämättömän uskollisia Führerille, kansalle ja valtakunnalle, annamme täten määräyksen: Jokaisen, joka on saanut kutsun hengelliseen tehtävään, tulee antaa vakuutus uskollisesta palveluksestaan seuraavan valan muodossa: ’Vannon, että olen uskollinen ja kuuliainen Adolf Hitlerille, Saksan valtakunnan ja kansan Führerille, sekä noudatan tunnollisesti lakeja ja hoidan tehtävääni kuuluvat velvollisuudet. Jumala minua siinä auttakoon.’ — Jokainen, joka kieltäytyy tästä uskollisuudenvalasta, tulee erottaa virastaan.. Monet Tunnustuskirkon pastorit kokivat, että tällainen vala olisi ikään kuin epäjumalan kumartamista. Aivan samoin kuin alkuseurakunnan kristityt olivat kieltäytyneet palvomasta keisarin kuvia ja juutalaiset kumartamasta Nebukadnessarin patsasta, hekin kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta Adolf Hitlerille. Mutta Hitleriin suhtauduttiin laajalti messiaana, ja vain harvat uskalsivat uhmata häntä.”

Elizabeth Raum ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan – Dietrich Bonhofferin elämä” (Kirjapaja Oy 2003), josta lainaus sivulta 61: ”1920-luvun loppuvuosina kaksi nuorta pappia, kumpikin natsipuolueen jäseniä, julisti kansallisuusaatteelle pohjautuvaa uskonnollista uudistusta. Papit kutsuivat itseään saksalaisiksi kristityiksi. Kesällä 1932 Berliinissä kokoontui toinen poliitikko– ja kirkonmiesryhmä pohtimaan tapoja, jolla kirkko ja sen voimavarat voitaisiin yhdistää kansallissosialistiseen liikkeeseen. Joidenkin tahojen mukaan Hitler itse ehdotti ryhmälle nimeä Saksalaiset kristityt, ja vähitellen molemmat samannimiset ryhmät alkoivat toimia yhdessä. Muut sekä uskonnollisia arvoja että Saksan kansallisuusaatetta ajavat ryhmittymät sulautuivat Saksalaisiin kristittyihin, joiden kannatus näin laajeni merkittävästi. Saksalaiset kristityt pysyivät Saksan evankelisessa kirkossa ja yrittivät parhaansa mukaan käännyttää kaikkia kirkon jäseniä omien kansallissosialististen näkemystensä taakse. Lopulta he saivat aikaan sen että kaikki papit, jotka eivät tukeneet natsien rotuoppeja, erotettiin virastaan.

Reinhard Willi Gottfried Bonnke syntyi 19. huhtikuuta 1940 Köningsbergissä Itä-Preussissa Saksassa, kuoli 7. joulukuuta 2019 Orlandossa Floridassa, oli taustaltaan helluntailainen saksalainen evankelista ja saarnaaja. Hänen työnsä järjestön nimi on Christ for All Nations, jossa hän toimii työtoverinsa Daniel Kolendan kanssa. Bonnke toimi evankelistana ja lähetystyössä Afrikassa vuodesta 1967 lähtien. Bonnken vanhemmat olivat Hermann ja Meta Bonnke. Hänellä oli neljä isoveljeä, Martin, Gerhard, Jürgen ja Peter, sekä pikkusisko Felicitas. Reinhard Bonnken perhe joutui pakenemaan kotoaan Tanskaan viisivuotiaana sodan loppuessa Neuvostoliiton vallatessa Itä-Preussin. Tanskassa Bonnke joutui kokemaan pakolaisleirien kovan todellisuuden joutuessaan olemaan siellä vuosia. Hänen isänsä oli sodan jälkeen ruvennut pastoriksi, ja Bonnke teki henkilökohtaisen uskonratkaisun 9-vuotiaana. Hän kävi raamattukoulua Walesissa ja toimi pastorina Saksassa seitsemän vuoden ajan, minkä jälkeen hän matkusti Etelä-Afrikkaan ja sitten Lesothoon lähetystyöhön. Siellä hän sai näyn Afrikan mantereesta, ”joka pestiin Jeesuksen kallisarvoisella verellä” ja jossa hänen tulisi julistaa evankeliumia ”ihmeiden ja merkkien seuratessa” Reinhard Bonnken elämäkerta on kirjoitettu: Tulella täytetty elämä – Bonnken elämäkerta. (suom. Heli Jaakkola, Jouni Jaakkola). (Kristillinen Kirja- ja Musiikkikustannus, 2011).

Angela Dorothea Merkel o.s. Kasner; (s. 17.7.1954 Hampurissa), oli Saksan liittokansleri vuosina 2005–2021 ja oli Kristillisdemokraattisen puolueen (CDU) puheenjohtaja vuosina 2000–2018. Liittokanslerina Merkel oli merkittävä kansainvälisen politiikan toimija. Jotkut kutsuivat häntä ”Euroopan unionin todelliseksi johtajaksi” Merkel luopui puolueen puheenjohtajan tehtävästä joulukuussa 2018, eikä Merkel asettunut ehdolle Saksan liittokansleriksi vuonna 2021. Merkelin liittokanslerin kauden päättymisen on arveltu heikentävän Euroopan unionia.

Suomalaisten matkakertomuksia

Inkeri Numminen ”Arvo Ylpön vuosisata” (WSOY 1987), josta lainaus sivulta 59: ”Tampereen koulukortteerin isäntä oli päättänyt lähteä kesällä 1906 Saksaan Wiesbadeniin pariksi viikoksi kylpemään ja kysynyt vanhemmiltani minua oppaaksi ja tulkiksi matkalle, kun hän ei itse saksankieltä osannut. Minä olin sitä lukenut koulussa, joten jo vähän osasin puhua tolkata. Yhtenä kesäisenä aamuna lähdimme Toijalan asemalta junalla Helsinkiin, mistä jatkoimme laivalla Stettiniin ja junalla Wiesbadeniin… Hänen hoitojensa ohessa ehdimme tutustua myös Wiesbadenin kaupunkiin ja sen ympäristöön. Koulusaksallani puhutin runsaasti lääkäreitä sillä aikaa kun matkatoverini kylpi. Ja kun näin pitkälle kerran Saksaan olimme tulleet, toki meidän Berliinissäkin piti käydä. Muutaman päivän kiersimme Berliinin museoita ja nähtävyyksiä, tutustuimme Café Baueriin ja jonain iltana myös kabareehen, mutta se ei minuun tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Berliinissä oli kuuluisa Wertheimin kauppahuone, minkä Heikki entisenä kauppiaana tietysti halusi nähdä… Päätin lähteä syksyllä 1908 Saksaan Göttingenin yliopistoon, jossa anatomian professorina oli maailmankuulu tutkija Friedrich Merkel. Neuvoteltuani isäni kanssa hän oli valmis tekemään vielä tämänkin uhrauksen minun eteeni… Marraskuisena maanantai-iltana vuonna 1908 olin kurssitoverini Vilfrid Brotheruksen kanssa lähdössä Turusta Tukholman, Malmön, Kööpenhaminan ja Kielin kautta Göttingenin kaupunkiin…Göttingen oli idyllinen parinkymmenentuhannen asukkaan yliopistokaupunki Leine-joen rannalla. 1300-luvulla se oli vähän aikaa ollut kukoistava hansakaupunki. Vuonna 1737 kaupunkiin oli perustettu yliopisto, jossa saksalaisten ohella opiskeli runsaasti ulkomaalaisia. Vuonna 1908 Göttingenin yliopistossa oli yli 2000 opiskelijaa. Ruhtinas Otto von Bismarck oli opiskellut aikanaan myös Göttingenin yliopistossa…Pienuudestaan huolimatta Göttingen oli mielenkiintoinen kulttuurikaupunki. Siellä oli 1700-luvulla perustettu Göttinger Dichterbund, runoilijaliitto, joka oli vastustanut ranskalais-klassista kulttuurisuuntausta ja keskittynyt puolustamaan taiteessa tunteen ja mielikuvituksen vapautta… Tunnusomaisinta Göttingenin ylioppilaselämälle olivat edelleen vuonna 1908 vauhdikkaat mensuurit, miekkailun kaksintaistelut. Niiden seurauksena lähes kaikilla miesylioppilailla oli arpia ja haavoja kasvoissaan ja käsissään. Makkara- ja olutillat kun lähes poikeuksetta päättyivät mensuureihin… Ihmisruumiin tuntemuksen, anatomian lisäksi Arvo Ylppö oppi Göttingenissä, miten historiaa voidaan kirjoittaa monesta näkökulmasta pidettyään isännille kiitispuheen pikkujoulujuhlassa ulkomaalaisten ylioppilaiden pyynnöstä… Puheeni oli saksalaisesta näkökulmasta loukkaava… Keisari Vilhelm II:n puoliso Auguste Viktoria ja saksalaiset lastenystävät olivat perustaneet professori Otto Heubnerin johdolla järjestön, jonka tarkoituksena oli rakentaa tutkimus- ja hoitokeskus lasten suuren kuolleisuuden pienentämiseksi. Vuonna 1907 laitoksen peruskivi oli muurattu keisarillisen linnan puistossa ja vuonna 1909 Kaiserin Auguste Viktoria Hausin nimen saanut keisarinnan suojeluksessa ollut laitos oli vihitty käyttöönsä. Laitoksen rakentamisrahat oli koottu lahjoituksina. Vuonna 1912 Arvo Ylpön aloittaessa tutkimustyön laitoksessa, sen johtajana oli professori Leo Langstein.”

Olavi Paavolainen ”Kolmannen valtakunnan vieraana” (Kustannusosakeyhtiö Otava 1936), josta lainaus sivulta 70: ”Olen käyttänyt tämän luvun otsakkeena kenraali Ludendorffin ja hänen puolisonsa Mathilde Ludendorffin toimittamaan kuuluisan ’uuspakanallisen’ aikakauslehden nimeä ’Am Heiligen Quell Deutscher Kraft, Ludendorffs Halbmonatsschrift’. Lehdessään tuo maailmansodan maineikas sankari on julistanut, että kristinuskon hävittäminen Saksasta olisi hänen mielestään suurempi työ kuin Tannenbergin taistelun voitto… Tietenkin on silti kiinnitettävä huomiota tämän äärimmäisyysliikkeen vaikutukseen henkisen maaperän muokkaajana. Valtio ei ole asettanut esteitä sen toiminnalle, sen kannattajia on nimenomaan Hitler-Jugendissa, ja jo yksistään ihmeelliset kuvaukset suoritetuista pakanallisista seremonioista hautajaisten, vihkimisten ja ristimisten yhteydessä ovat olleet omiaan lisäämään Kolmannen Valtakunnan antikristillistä ajattelutapaa. Jos varsinainen kansallissosialismi fanaattisella juutalaisvihallaan on vain kaivanut maaperää kristinuskon alta, Ludendorffien lehti on ottanut täyden askeleen ja samastanut kristinuskon ja juutalaisuuden… Evankelisen tunnustuskirkon kolminkertaista taistelua valtiota, ’saksalaisia kristittyjä’ ja germaanista uuspakanuutta vastaan on koko muu maailma seurannut ja voinut seurata paremmin kuin Kolmas Valtakunta itse. Virallinen saksalainen lehdistö on suurin piirtein vaiennut tämän taistelun kuoliaaksi. Taistelua onkin käyty etupäässä kirkkojen saarnastuoleista luetuilla julistuksilla. Ulkomaiden sanomalehdistö julkaisi suurena uutisena tiedon Saksan tunnustuskirkon sunnuntain elokuun 23. päivänä tekemästä ankarasta hyökkäyksestä hallitusta vastaan. Tässä rohkeassa julistuksessa sanottiin: ’Vertaansa vailla olevalla voimalla ja suunnitelmanmukaisuudella taistellaan meillä nykyisin Jeesuksen Kristuksen evankeliumia vastaan. Valtion ja puolueen voimakeinot mobilisoidaan evankeliumia ja niitä vastaan, jotka sitä tunnustavat. Myöskin valtion johtavat miehet hyökkäävät julkisesti evankeliumin totuuksien kimppuun. Kirkon ei sallita vastata tällaisiin hyökkäyksiin. Opintokursseilla opetetaan Rosenbergin ’20. vuosisadan myytti’-teoksessa esitettyä maailmankatsomusta, joka ihailee ihmisiä ja riistää Jumalalta kunnian. Täysin julkisesti julistetaan, ettei tämä maailmankatsomus sovi yhteen kristinuskon kanssa ja että se on tarkoitettu asetettavaksi kristinuskon tilalle. Henkilöä, joka vastustaa taistelua kristinuskoa vastaan, pidetään valtion vihollisena… Kansallissosialismin ja kristinuskon täytyy joutua taisteluun keskenään; muuta mahdollisuutta ei ole… Eräissä kansallissosialistisissa piireissä mentiin aluksi tässä epäerotisoimispyrkimyksessä teoreettisiin äärinmäisyyksiin. Rodun hyväksi suunniteltiin ei enempää eikä vähempää kuin avioliitonkin poistamista. Sen tilalle ehdotettiin jonkinlaista ’äitiavioliittoja’ tai ’hedelmällisyysavioliittoja’… Äideiksi kelvolliset saksalaiset naiset olisi joka toinen vuosi saatettava yhteyteen valikoitujen miesyksilöiden kanssa, ja täten syntyneet poikalapset olisi jo 6 vuoden vanhoina otettava pois äideiltä ja kasvatettava valtion valvonnan alaisina erikoisissa ’miestaloissa’! Tyttölapset eläisivät ja saisivat kasvatuksensa taas erityisissä ’naistaloissa’. Näiden täysin vakavassa mielessä tehtyjen ehdotusten mukaan olisi yksilöllinen rakkauselämä siis julistettu täysin tarpeettomaksi ja nainen sananmukaisesti tehty vain synnytyskoneeksi. Miesten yksityiset seksuaaliset tarpeet sen sijaan tietenkin olisi otettu huomioon perustamalla jälleen julkisia porttoloita.”

Mika Waltari ”Matkakertomuksia – Mika Waltarin matkassa vuosia 1927-1968” (WSOY 1988), josta lainaus sivulta 102: ”Tulin Berliiniin muutamia päiviä suurten juutalaismellakkain jälkeen. Siitä kertoi enää vain siellä täällä jokin laudoitettu myymälänikkuna sekä niin Berliinissä kuin Munchenissäkin jokaisen ravintolan ja kahvilan oveen liimattu punareunainen julistus: Juutalaisilta pääsy kielletty! Yhdessä ainoassa paikkassa huomautettiin: Juutalaisia ei tänne toivota! Berliinin valtiopäivätalossa avattiin tulopäivänäni suuri juutalaisvastainen näyttely. Sinne pyrkiessäni ulottui sisään pyrkijäin jono ovelta parin kadunkulman päähän. Taikasana suomalainen auttoi minut pääsemään suoraa tietä sisään tarvitsematta edes turvautua sanomalehtimiespassiin. Käytävissä ja saleissa liikkui hitaasti, totisin kasvoin valtava ihmisjoukko loputtomana jonona, joukossa myös ilmeisesti epäileviä Tuomaita. Joku harmaapartainen, kiltin näköinen setä huomautti lainkaan ääntään vaimentamatta seuralaiselleen räpytellen likinäköisesti silmiään tutkijan kuperain silmälasien takaa: ’Voiko tämä kaikki tosiaan olla valhetta?’ Kauhupropagandan kaikkien sääntöjen mukaan olisi nyt jonkun pitänyt iskeä häntä pampulla päähän. Vilkaisin odottavasti ympärilleni, mutta mitään ei tapahtunut. Muutamat lähinnä seisovat vain käänsivät häveliäästi päänsä pois… Yllätyin ja samalla leimaavin piirre, joka painuu satunnaisen matkailijan mieleen nykyisestä Saksasta, on se ilo ja vapautuneisuus, joka kuvastuu nuorista ihmisistä, melkein uskonnollinen hurmio, joka tekee elämän helpommaksi jokaiselle, joka uskoo. Miljoonat ihmiset ovat huokaisseet helpotuksesta havaitessaan, ettei heidän enää tarvitse ajatella itse puolestaan, vaan että joku – heitä suurempi – ajattelee heidänkin puolestaan. Kysäisin kerran junassa kahdelta ruskeapuseroiselta nuorukaiselta, missä der Fuhrer sillä hetkellä mahtoi oleskella. He katsoivat minuun kummastunein silmin, kohauttivat hiukan olkapäitään, kysymys oli heidän mielestään täysin käsittämätön. ’Sitä ei kukaan koskaan tiedä’, arveli lopulta toinen, ’hän on aina- ja kaikkialla, missä häntä tarvitaan!’ – He vilkaisivat molemmat ympärilleen kuin tuntien yliluonnollisen läsnäolon. Silloin vasta otaksuin todella ymmärtäväni, miksi näiden nuorten on helppo elää ja helppo kuolla.”

Benedicta Idefelt ”Viipurista Vatikaaniin – Suomalainen nunna maailmalla” (WSOY 1984), josta lainaus sivulta 26: ”Königsbergissä (nykyään Kalingrad), Itä-Preussissa, Pyhän Katariinan sisarkunnalla oli naisopisto kauniissa kolmikerroksisessa huvilarakennuksessa Oberteich-nimisen järven rannalla. Rakennusta ympäröivä iso puutarha, vanhat puut ja laaja nurmikenttä herättivät minussa erityistä ihastusta tähän uuteen kotiini, jossa tulisin viettämään kaksi huoletonta… Mustaan pitkään nunnanpukuun pukeutunut aatelissukuun kuuluva ylisisar Constantina von Oppenkowski, jonka kapeita hienopiirteisiä kasvoja ympäröi jäykäksi tärkätty valkoinen päähine mustine huntuineen, liikkui rauhallisesti vilinän keskellä… Sisaret ja opintotoverini hemmottelivat minua, koska olin ainoa ulkomaalainen. Suurin osa heistä oli kartanon tai tilanomistajain tyttäriä eri puolilta Itä-Preussia… Kolmannen valtakunnan propaganda vaikutti myös meihin tyttöihin. Saksalaiset tytöt olivat ylpeitä Fuhreristään, enkä minä halunnut jäädä heitä huonommaksi. Hitlerin vieraillessa Königbergissä seisoin yhdessä toverieni kanssa lähes kolme tuntia Park Hotellin edessä odottamassa Hitlerin saapumista. Kun hän vihdoin ajoi ohitsemme avonaisessa autossa seisoen, jäykkänä kuin patsas, käsivarsi ojennettuna natsi-tervehdykseen ja hypnotisoiden meidät teräksenkovalla katseellaan, hurrasin ehkä kiihkeämmin kuin itse saksalaiset. Tämä käyttäytyminen on harmittanut minua lopun elämääni sen jälkeen, kun ymmärsin asioiden todellisen tilan.”

Benedicta Idefelt (vuoteen 1939 Anita Maria Idefelt; syntyi 8.4.1920 Viipurissa, kuoli 30.10.2014 Helsingissä. Hän oli suomalainen nunna, opettaja, kirjailija ja toimittaja, joka työskenteli opettajana Brasiliassa sekä toimittajana Vatikaanin radiossa. Hänen isänsä oli näyttelijä Runar Idefelt.

Raija Lampila ”Ralf Gothónin Soiva elämä” (Teos 2016), josta lainaus sivulta 58: ”Kuusisto soitti Ralfille joulun aikaan 1964 ja kysyi, oliko tämä kiinnostunut stipendistä Saksaan Essenin musiikkikorkeakouluun syksyllä 1965… Jotta muutto Saksaan olisi ollut mahdollista Arjan kanssa, heidän piti mennä naimisiin. Ralf oli 19-vuotias ja Arja 21-vuotias… Stipendimatka alkoi Finnhansalla ensin Travemündeen… Stipendiin kuuluneella pakollisella muutaman kuukauden kielikurssilla Lüneburgissa… Essenin ajan 1965-1967 tärkein kontakti oli tenori Matti Piipponen, joka asui Düsseldorfissa ja lauloi Deutsche Oper am Rhein -oopperatalossa.”

Heikki Palmu ”Panssariniitty – Ulkosuomalaisen päiväkirja” (Suomen Lähetysseura ry 2008), josta lainaus sivulta 27: ”Joulukuun alku, elämänkumppanini syntymäpäivä. Sen kunniaksi lähdemme ajelemaan etelään, Alppien suuntaan. Alpit näkyvät paitsi postikorteissa ihan oikeastikin kauniilla ja pilvettömällä säällä. Asumme Münchenin pohjoisrajoilla, Harthoffissa. Meistä pohjoiseen on vielä Hasenbergl ja sen sivulla Panzerwiese, Panssariniitty, armeijan entinen harjoituskenttä panssarivaunuja varten. Kesäisin kentällä kuulemma laiduntavat lammaslaumat. Kirkkaalla ilmalla Alpit näkyvät Panzerwieselle asti, mutta noin kymmenen kilometriä Münchenin eteläpuolella aina ja kaikissa tapauksissa. Ajamme Tegernseelle, järvi-idylli ennen Alppeja. Pienen etsimisen jälkeen löydämme mukavan ruokapaikan. Sitten ajelemme vielä vähän etelän suuntaan ja äkkiä olemmekin Itävallassa. Vain lyhyen matkan ja kokonaan ilman muodollisuuksia. Passit eivät olleet mukana. Olemme kaikki kolme samaa mieltä: meidän pitää useammin ottaa ja lähteä… Pääkonsulin viraston osoite on Schleissheimerstrasse 2 ja kotimme, Münchenin suomalaisen pappilan osoite saman kadun numero 435. Pääkonsulinvirasto on kivenheiton päässä päärautatieasemalta… Ilma on huono ja vaihdamme autossa suunnitelmaa. Ajamme Dachauhun. Saksan ensimmäinen keskitysleiri oli täällä, liikkeen pääkaupungin Münchenin naapurissa. Dachaussa oli aluksi vankila ja keskitysleiri nimenomaan Hitlerin poliittisille vastustajille. Kommunisteille, sosiaalidemokraateille ja kirkonmiehille. Dachauhun kuljetettiin ja siellä tapettiin muiden muassa yli tuhat puolalaista pappia. Kiertelemme parakeissa. Näyttely näyttää selkeästi ympäri Baijeria leviävän verkoston, juutalaisten keräyspaikat… Työn perustana on kirkkojen välinen sopimus. Suomen ev.lut. kirkko on sitoutunut takamaan saksankielisen seurakuntatyön Suomessa ja EKD suomenkielisen työn Saksassa. Käytännössä ovat saksalaisen kirkollisen työn resurssit Suomessa olennaisesti vahvemmat kuin meidän täällä. Suomessa asuvien saksalaisten kirkollisvero tulee täysimääräisesti Saksalaisen seurakunnan käyttöön. Saksassa työ perustuu siihen, että suomalaiset liittyvät saksalaisiin paikallisseurakuntiin, mutta meitä ei ole edes tilastoitu eri ryhmänä. SKTK:n talous perustuu maakirkkojen harkinnanvaraisiin avustuksiin. Osa tänne jääneistä suomalaisista on ottanut Saksan kansalaisuuden. Saksan suomalaisten kokonaismäärästä arvioidaan parikymmentätuhatta, parinkymmenen suomalaisen seurakunnan piirissä arvioidaan olevan yli kolmekymmentätuhatta suomalaista ja Suomen ystävää. Seurakuntien jäsenluku on vajaa kymmenentuhatta, mutta juridisesti seurakunnat ovat vain yhdistyksiä. Jäseniksi kelpaavat kaikki, jotka haluavat edistää Saksassa tapahtuvaa suomalaista kirkollista työtä.” Katso lisätietoja: https://www.rengas.de/munchen

Maahanmuutajien kokemuksia Saksasta

Yassir Eric ”Vihasta rakkauteen – Islamistista sillanrakentajaksi” (Avainmedia 2019), josta lainaus sivulta 190: ”Ongelmallisena näen sen, että viime vuosina Saksan evankelis-luterilaisen kirkon (EKD) alueellisissa kirkoissa on noussut uusi keskustelu, joka asettaa lähetystyön muslimien parissa täysin kyseenalaiseksi sillä perusteella, että muslimit ja kristityt aivan ilman muuta uskoisivat samaan Jumalaan. Tätä pidän kohtalokkaana ja näkisin sen jopa uskonnonvapauden rajoittamisena, jos päätetään pidättää muslimeilta oikeus saada kuulla kristillinen sanoma… Islam kuuluu nyt myös Saksaan – tämä entisen liittopresidentti Christian Wulffin lause on aiheuttanut paljon keskustelua. Ja täysin oikeutetusti… Ongelma muodostuu usein silloin, kun puhutaan ’islamista’, mutta tarkoitetaan ’muslimeja’. Täytyisi erottaa islam oppijärjestelmänä, niin kuin se on esitetty koraanissa ja profeetan perimätiedoissa, ja muslimit lähimmäisinä… Islam, joka sanoo, että naislta puuttuu järkeä ja uskoa ja että juutalaiset ovat apinoiden ja sikojen jälkeläisiä, islam, joka tappaa luopiot ja ihannoi väkivallan käyttöä ei-muslimeja kohtaan, ei voi olla osa yhteiskuntaa, jossa tahdon asua. Juuri näiden ihmisarvoa halventavien ja vapautta rajoittavien uskonsisältöjen vuoksi sekä sisäisen ja ulkoisen vapaudenkaipuuni takia lähdin kotimaastani!”

DDR

Saksan demokraattinen tasavalta DDR, epäviralliselta nimeltään Itä-Saksa oli marxismi-leninismiä virallisena ideologianaan tunnustanut valtio, joka oli olemassa vuodesta 1949 vuoteen 1990. DDR:n perustivat saksalaiset kommunistit, joista moni oli ollut 1930-luvulta asti maanpaossa Neuvostoliitossa.  Alueellisesti DDR käsitti vain Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen, koska tämä erillinen kommunistien hallitsema saksalainen valtio perustettiin Neuvostoliiton myötävaikutuksella kommunistien epäonnistuttua aikaisemmissa (1945–1949) pyrkimyksissään tulla valtaan koko Saksassa ja länsimaiden hylättyä Neuvostoliiton tarjouksen yhdistyneestä liittoutumattomasta Saksasta. DDR sai muodollisen suvereniteetin 1954, mutta Potsdamissa solmitun sopimuksen nojalla neuvostojoukot jäivät maahan. Seuraavana vuonna DDR liittyi myös Varsovan liittoon.

Rosa Luxemburg syntyi 5. maaliskuuta 1871 Zamosc, Venäjän Keisarikunnassa, kuoli 15.1.1919 Berliinissä Saksassa, oli puolalais-saksalainen vasemmistopoliitikko, sosialistinen filosofi ja vallankumouksellinen. Hän perusti yhdessä Karl Liebknechtin kanssa marxilaisen ryhmän, joka 1. tammikuuta 1919 tuli tunnetuksi nimellä Saksan kommunistinen puolue. Rosa Luxemburg syntyi juutalaiseen perheeseen Zamośćissa, lähellä Lublinia nykyisessä Puolassa. Paettuaan uhkaavaa pidätystä Sveitsiin hän opiskeli muiden ajan sosialististen vaikuttajien kanssa. Vuonna 1897 Luxemburg väitteli Zürichissä tohtoriksi tutkimuksellaan Polens industrielle Entwicklung (Puolan teollinen kehitys).

Erich Honecker syntyi 25 elokuuta 1912 Saarland, Saksa ja kuoli 29. toukokuuta 1994 Santiago, Chile, joka hallitsi maata 1971–1989. Saksojen yhdistettyä häntä syytettiin maanpetturuudesta, mutta hänet vapautettiin heikon terveydentilan vuoksi. Hänen isänsä oli poliittisesti aktiivinen hiilikaivostyöläinen. Honecker liittyi Saksan kommunistipuolueen nuorisojärjestöön (Jugendverband) vuonna 1926 ja puolueeseen 1929 ja meni samana vuonna Moskovaan opiskelemaan kansainväliseen Lenin-kouluun. Hän palasi Saksaan 1931, mutta Honecker pidätettiin 1935. Vuonna 1937 hänet tuomittiin kommunistisesta aktiivisuudesta kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön ja pidettiin vangittuna sodan loppuun saakka. Sodan jälkeen Honecker liittyi Walther Ulbrichtin johtamiin kommunistiaktivisteihin. Vuonna 1946 hän oli Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen ensimmäisiä jäseniä. Suuren vaalivoiton jälkeen lokakuussa 1946 hän liittyi lyhytaikaiseen parlamenttiin. Saksan demokraattisen tasavallan perustaminen 7. lokakuuta 1949 antoi hänelle varajäsenen paikan keskuskomiteassa 1950 ja täysjäsenyyden 1958. Vuonna 1971 hän aloitti kamppailun poliittisesta vallasta, mikä johti Neuvostoliiton tuella hänen valtaannousuunsa ja Walther Ulbrichtin syrjäyttämiseen. Tuolloin hänestä tuli SED:n keskuskomitean ensimmäinen sihteeri, ja vuodesta 1976 alkaen hän oli SED:n pääsihteeri. Vuodesta 1975 alkaen hän oli myös DDR:n valtioneuvoston puheenjohtaja. Vuosina 1989–1993 Honecker vältti syytteet kylmän sodan aikaisista rikoksista, etenkin 192 kuolemasta Berliinin muurilla. Hän vietti tämän ajan neuvostojoukkojen sairaalassa Berliinin lähellä ennen siirtymistään Moskovaan. Neuvostoliiton romahdettua Honecker palautettiin 1992 Saksaan. Honecker tuotiin oikeuden eteen vuonna 1993, mutta hänet vapautettiin terveydentilan vuoksi. Hän muutti Chileen, jossa hän kuoli maksasyöpään 29. toukokuuta 1994.

J. P. Pulkkinen ”Diplomaatti Hans-Friedrich von Ploetzin eurooppalainen odysseia” (Gummerus 2024), josta lainaus sivulta 43: ”Itä-Saksassa vuonna 1950 perustettu turvallisuusministeriö Staatssicherheit eli Stasi jatkoi suoraan Gestapon toimintaa. Palkkalistoilla oli tuhansia entisiä Gestapon työntekijöitä. Itäsaksalainen denatsifikaatio tarkoitti käytännössä sitä, että entiset natsit pidättivät ja tuomitsivat kommunistien jahtaamia ja lähettivät heidät sitten natsien entisiin vankiloihin tai keskitysleireihin… Itse asiassa itäsaksalainen raportointisysteemi ulottui paljon Stasiakin laajemmalle. Stasi oli valvonnan keihäänkärki, mutta oli olemassa myös päivittäinen, arkinen raportointikäytäntö, joka ei ollut suoraan kytköksissä Staatssicherheitiin. Hallinnollinen raportointivelvollisuus ylsi jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman saavuttaneisiin ihmisiin. Samalla se tihkui toimintatapana myös heidän kontakteihinsa tehtaissa, maatiloilla ja yliopistoissa. Sitä kautta osallisuus ja vallan legitimointi, toiminnan hiljainen hyväksyminen, ulottui yhä laajemmalle. Ilmiantaminen oli arkea.”

Kalle Vaismaa & Pekka Simojoki ”Seitsemän silmäniskua” (Suomen Lähetysseura 2012), josta lainaus sivulta 112: ”Siinä se oli, rautaesirippu! Pekka odotti ystävineen autossa DDR:n tullissa korkean muurin ja piikkilanka-aitojen edessä. Muistoissa olivat vierailut Neuvostoliitossa ja Unkarissa, mutta jotenkin kirjainyhdistelmällä DDR oli vieläkin rajumpi kaiku. Täällähän oli Berliinin muuri, jonka juurelle oli moni pakoa yrittänyt ammuttu… Pekasta tuntui kuin tulliasema olisi ollut aikakone, joka sujautti heidät suoraan 1930-luvulle. Vastaan tuli hevoskärryjä, muutama harmaa Trabant sekä alakuloisen näköisiä taloja ja uteliaita ihmisiä. Joka paikassa oli suuria punaisia iskulauseita, jotka muistuttivat, mikä aate maassa oli vallalla… Päivittäinen ohjelma oli sellainen, että aamulla messuporukka lähti seuraamaan Jurgenin Trabantia, joka johdatti aina uuteen kaupunkiin. Perillä ihailtiin ensin kaupungin nähtävyyksiä, ja illalla vietettiin Afrikkalaista Messua paikallisessa kirkossa. Kiertueelle osui monia mielenkiintoisia kaupunkeja. Erfurtissa sijaitsi augutinolaisluostari, jonne nuori Luther saapui kilvoittelemaan ja etsimään Jumalaa. Wartburgin linnassa Eisenachissa Matti Repo ja muut messuporukan teologit riisuivat kengät jalasta, kun astuttiin siihen huoneeseen, jossa Lutherin kerrotaan heittäneen Paholaista mustepullolla. Arnstadtin kirkko oli Johann Sebastian Bachin ensimmäinen työpaikka… Ilta illan jälkeen kirkot olivat täynnä eri kaupungeissa ja tunnelma oli katossa. Kiitoslaulun aikana monessa paikassa seurakunta alkoi tanssia letkajenkkaa ympäri kirkkoa, ja encore piti soittaa lähes jokaisen messun lopuksi. Oltiin keskellä kommunismia ja ateismia, mutta suomalaiset tunsivat merkillisen voimakasta yhteyttä yli rajojen. Kokemus oli kuin pieni aavistus taivaasta.”

Stefan Kornelius ”Angela Merkel – Kansleri ja hänen maailmansa” (Auditorium kustannusosakeyhtiö 2014), josta lainaus sivulta 17: ”Herlind ja Horst Kasner menivät naimisiin Hampurissa, ja siellä syntyi heidän ensimmäinen tyttärensä Angela 17. heinäkuuta 1954. Äidin vanhemmat Gertrud ja Willi Jentzsch, asuivat myös Hampurissa, sinne he olivat päätyneet Danzigista sodan jälkeen. Isoäiti Jentzsch oli tiettävästi lähtöisin Glogausta Sleesiasta, nykyiseltä nimeltään Glogowista. Isoisän Jentzsch oli puolestaan Bitterfeldin alueelta. Merkelin äiti syntyi 1928 Danzigissa… Isä Horst Kosner syntyi 1926 Berliinissä. Hänen sukuhistoriansa on monimutkainen, ja hänen esi-isänsä kokivat saksalais-puolalaisen historian käänteet erityisen omakohtaisesti. Horstin isä Ludwig, Angelan isoisä, syntyi 1896 Posenissa – tosin ei Ludwig Kosnerina vaan Ludwig Kazmierczakina. Kuten Posenin provinssin muullakin väestöllä Kazmierczakin suvulla oli puolalaisia juuria, sillä kaupunki ja sen ympäristö oli niin sanotun toisen Puolan jaon jälkeen 1793 joutunut useasti aluevaihdosten kohteeksi. Ludwigin syntyessä Posen oli osa Saksan keisarikuntaa, joten hän oli virallisesti Saksan kansalainen… Ludwig Kazmierczak jätti kotiseutunsa sekä osan perheestään ja lähti Berliiniin. Siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa Margaretheen. 1926 heille syntyi poika, Horst. Vasta 1930 Ludwig Kazmierczak päätti saksalaistaa sukunimensä Kasneriksi… Vaikka isovanhemmista ei paljon tiedetäkään, ovat vanhempien vaiheet paremmin tunnettuja. Nuori pastori Kesner lähti muutama viikko Angelan syntymän jälkeen Hampurista ja muutti itään. Hänen ensimmäinen virkansa oli Quitzowin kylässä Brandenburgin Prignitzissä. Vain kolmen vuoden jälkeen perhe muutti Templiniin. Siitä tuli Angela Merkelin kotiseutua…Pastori Kasner vaimoineen pystyi DDR:n tiukassa otteessakin säilyttämään henkisen avoimuutensa, mistä heidän tyttärensä Angelakin hyötyi… Myöhemmin fysiikan opintojen jälkeen, kun Stasi yritti värvätä häntä, Merkel toimi kuten kotona oli opetettu: käyttäydy naivisti, teeskentele ja väitä, ettet osaa pitää salaisuuksia. Värväysyritykset loppuivat siihen… Kuten monet muutkin itäsaksalaisopiskelijat, Angela ja Ulrich Merkel tarvitsivat asunnon ja yhteisen työpaikan, joten he menivät naimisiin ennen valmistumistaan… Vuosi oli 1977, ja Angela oli 23-vuotias. Neljä vuotta myöhemmin liitto päättyi, koska pariskunta oli vieraantunut toisistaan.”

Alpo Rusi ”Tiitisen lista – Stasin vakoilu Suomessa 1960-1989” (Gummerus 2011), josta lainaus sivulta 13: ”’Kansandemokratia tarkoittaa demokratiaa oikein ajatteleville, mutta diktatuuria fasisteille ja vastavallankumouksellisille’, valisti Unkarin puoluejohtaja János Kádár Unkarin kansannousun tukahduttamisen yhteydessä 1956. Suomessa virallisesta ulkopilitiikasta tuli vähitellen yhteiskunnallisen vaikuttamisen keskeisin väylä ja keino. Kärjistäen voitaisiin nyt sanoa, että virallisen ulkopolitiikan, ’Paasikiven-Kekkosen linjan’ puolustaminen tarkoitti ’demokratiaa oikein ajatteleville’ ja ’diktatuuria’ linjan vastustajille ja jopa sen varovaisille arvostelijoille. Oikein ajattelun kontrolli-ilmapiiristä kehittyi ajan myötä ’suomettuminen’, jolla voidaan tarkoittaa tarpeetonta alistumista Neuvostoliiton painostukseen… DDR:n saunadiplomatian karaisema Karjalaisen II hallituksen ulkoministeri Väinö Leskinen teki marraskuussa 1970 salaa matkan Ruotsiin tavaten kaikki Ruotsin sosiaalidemokraattien johtomiehet. Leskinen maanitteli Ruotsin demarijohtoa tunnustamaan DDR:n, mille päämisteri Olof Palme sanoi jyrkästi ei, ’koska se vaikeuttaisi Willy Brandtin asemaa’. Viikkoa myöhemmin Kekkonen vahvisti Palmelle, ettei Suomi ollut aikeissa tunnustaa DDR:ää. Kekkosen luottoministeri oli jos ei pelannut mattoa oman presidentin alta, niin menetellyt moitittavasti joka tapauksessa. Vaikka todisteiden hakeminen on vaikeaa, on oletettavaa, että Beljakovin lakkouhkailut ja suoraan Kekkoseen kohdistama arvostelu johtivat siihen, että tämä joutui poistumaan Suomesta jo alkuvuodesta 1971, vaikka varmuus tästä saatiin vasta huhtikuun lopulla. Lähtiessään Beljakov vannoi Varsovan liiton suurlähettiläille, että ’Suomessa oikeistovoimat olivat käynnistäneet provokatorisen neuvostovastaisen kampanjan’. Tilanne kärjistyi talvella 1971, kun Suomessa koettiin raskas SKP:n masinoima Metallin lakko. Rakennustyöläisten liitto yritti saada sosialistisilta mailta suoraa rahallista lakkoavustusta. DDR:n ja Neuvostoliiton edustustojen päälliköiden palaverissa päädyttiin kuitenkin näkemykseen, että vaikka lakkolaisille osoitettiin luokkasympatioita, rahallisen avun antaminen saattaisi aiheuttaa vaikeuksia valtiotason suhteille. Ölzner pelkäsi, että raha-avun paljastuminen hidastaisi tunnustamista. Lakkoliikkeen kuumimmassa vaiheessa SKP:n sisäinen jako syveni ja puolue jätti maaliskuussa 1971 hallituksen, ’jotta vähemmistö ei lähtisi omille teilleen’, kuten kansanedustaja Hertta Kuusinen tiivisti. Hallituskriisin aattona vt. presidenttinä toiminut Karjalainen otti 16.3. vastaan KGB:n asemapäällikön Viktor Vladimirovin.”

Tullimies -lehti Itä-Uudenmaan numero 1/1967, josta lainaus sivulla 16, jossa on juttu ”Eräs taiteilija” jonka kirjoitti ’Tappari Taipalus’: ”Oli kulunut runsas vuosi siitä, kun Elis Kankkunen (H:gin tullik. tullivartija) matkusti stipendiaattina Dresdeniin omaksuakseen uusia taiteellisia vaikutteita. Ohjaajana hänellä oli siellä sikäläinen professori Hans Theo Richter. Ne kymmenen kuukautta, jotka hän vietti DDR:ssä, olivat suuri merkityksellisiä… Vuonna -63 ojensi Helsingin kaupunki kätensä Elis Kankkuselle ja myönsi hänelle apurahan. Se auttoi hieman. Toisen ja toistaiseksi viimeisen avustuksen hän sai DDR:n Kulttuuriministeriöltä – siis vieraalta valtiolta – ja pysty sen avulla opiskelemaan pitkähkön ajan ulkomailla.”

Tapasin toukokuussa 2004 entistä Neuvostoliiton armeijan everstiä Alexander Lopatinia (myöhemmin helluntaiseurakunnan pastori, on jo kuollut) Venäjän Karjalan Kurkijoella ja hänen vaimoansa Angeliinan, joka on musiikkikoulun johtajaa. Tulkkina toimi Meeri, joka oli minun kaukainen serkku äitini suvun puolelta. Lopatinit vierailivat Järvenpäässä kotikokouksessa, Kotkan Majakkaseurakunnassa, Vuosaaren kirkon Matteussalissa, Espoon Kristillisessä koulussa, jossa heidät otti vastaan Maarit Laakkonen. Eläkkeellä oleva entinen panssarivaunuprikaatin johtaja eversti Alexander kertoi, kuinka Jumala oli ryhtynyt vetämään häntä puoleensa erilaisten tilanteiden kautta. Kerrankin pitkässä sotaharjoituksessa monen päivän jälkeen sumussa, jossa ei nähnyt paljoa eteensä, oli Alexander kuullut fyysisillä korvilla äänen pysähdy. Hän oli ihmetellyt mistä ääni kuului, sillä hän oli ottanut kypärän pois päästään, jossa on kuulokkeet jne. Hän oli jatkanut matkaan etumaisessa panssarissa, mutta taas ääni kehotti pysähtymään ja ihmetteli mistä ääni tulee. Tämän jälkeen hän kuuli äänen kolmannen kerran PYSÄHDY, silloin hän pysähtyi ja meni kävellen katsomaan tilannetta eteen. Kolmen askeleen päässä oli ollut syvä jyrkänne, jonne hän olisi pudonnut panssarivaunullaan, jos ei olisi pysähtynyt. Hänen hiuksensa olivat nousseet pystyyn ja lyyhistynyt maahan järkytyksestä. Toinen vaikuttava tapaus oli ollut, jonka Alexander Lopatin kertoi, kun oli ollut sotaharjoitukset Itä-Saksassa, eli DDR:ssä. Hän oli ylittämässä panssarivaunulla Elbe-jokea pohjaa myöten. Panssarivaunun moottori oli sammunut keskellä jokea, ja miehistö oli mennyt paniikkiin ja saanut shokin. Kaasunaamareiden happikin riitti vain joksikin aikaa. Hän oli pyytänyt Jumalan apua. Jonkin ajan kuluttua panssarivaunuun kiinnitettiin koukku ja se vedettiin maalle. Myöhemmin olivat olleet Jaltalla lomailemassa, jossa Angeliina oli tutustunut kahteen uskovaan vanhempaan ihmiseen ja nähnyt Jeesus-filmin, joka oli puhutellut häntä kovasti ja löytänyt vastauksia Jumalakaipaukseensa. Matkan jälkeen Alexanderin vaimo Angeliina oli sairastunut vakavasti. Lahdenpohjassa leikkaus oli epäonnistunut ja hänet vietiin helikopterilla Petroskoihin. Petroskoin lääkärit olivat valmistaneet Alexanderin Angeliinan kuolemaan. Alexander oli harhaillut Petroskoin kaduilla ja huomannut jossakin kulttuuritalossa hengellisen kokouksen, jossa hän oli vain itkenyt. Häneltä oli kysytty mistä on kyse. Alexander oli kertonut vaimonsa hädän, niin pastorin johdolla uskovat oli käyneet rukoilemassa Angeliinan puolesta sairaalassa. Alexander kertoi, kuinka hän oli nähnyt nyrkin mentävän kolon Angeliinan kyljessä. Angeliina oli todettu kliinisesti kuolleeksi, mutta hän palasi elämään takaisin. Hän parani päivä päivältä lääkäreiden suureksi ihmeeksi. Lahdenpohjan kasarmin lopettamisen takia moni armeijan palveluksessa ollut jäi työttömäksi ja heitä värvättiin sitten mm. Tshetsheniaan. Moni kirjoittikin nimensä sopimukseen alle. Näille Tshetsheniaan lähdössä olleille sotilaille Eversti Alexander oli kasarmilla puhunut Jeesuksesta, niin hänelle oli vihelletty, buuattu, tömistelty jalkoja ja kuumaa vettä heitetty päälle. Hän oli meinannut poistua paikalta, mutta oli kuullut kehotuksen jäädä paikalleen. Tämän jälkeen monet alaisistaan kuuli hänen julistustaan ja muutama tuli Alexanderin siunattavaksi. Hän muistaa näistä erityisesti yhden majurin ja kersantin. Joiden vuosien kuluttua hän näki nämä miehet uudestaan, ja he olivat vain selviytyneet niistä miehistä, jotka olivat menneet sinne Tshetsheniaan. Tämä majurin panssarivaunu oli saanut osuman, mutta ainoana hän oli pelastunut siitä.

DDR:n maailmalla tunnetuin automerkki oli Trabant, jota valmisti VEB IFA-Kombinet PKW Karl-Marx-Stadtin alainen VEB Sachsenring Automobilwerke Zwickau -niminen tehdas. Trabanttia valmistettiin 1957-1990 ja sen jälkeen vielä vuoteen 1991 saakka, kun Saksat olivat yhdistyneet. Trabantissa oli kaksitahtimoottori. Trabant oli varustettu erillisellä runkorakenteella, ja sen kori oli valmistettu eräänlaisesta muovista, Duroplastista, joka oli vahvistettu villalla tai puuvillalla. Duroplast ei ollut vahvaa, ja muun muassa sen pakkaskestävyys oli huono. Duroplast oli kuitenkin halpaa. Trabant oli hidas, sen huippunopeus ylsi hädin tuskin 100 km/h nopeuteen. Trabantissa oli 600-mallisarjasta alkaen pieni kaksisylinterinen ja -tahtinen moottori, joka tuotti 17–19 kW 600 kuutiosenttimetrin (0,6 l) tilavuudesta. Trabant tuotti valtavasti pakokaasuja, jopa suhteutettuna muihin sen aikaisiin autoihin. Niiden ongelmana olivat sähkölaitteet. Viimeisenä valmistusvuotena 1991 siinä oli kaksitahtinen moottori korvattu Volkswagenin suunnittelemalla 31 kW tuottava 1 100 kuutiosenttimetrin (1,1 l) nelitahtimoottori.

Stasi virallisesti Ministerium für Staatssicherheit, MfS oli DDR:n eli Itä-Saksan salainen poliisi vuosina 1950–1989. Se oli kymmenistä osastoista muodostunut organisaatio, jonka toiminta kattoi lähes kaiken mahdollisen Itä-Saksan omien kansalaisten valvonnasta ulkomaanvakoiluun, vastavakoiluun jne. Stasi toimi läheisessä yhteistyössä Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n kanssa. Stasi perustettiin 8. helmikuuta 1950, neljä kuukautta Itä-Saksan perustamisen jälkeen, torjumaan ”brittiläisen ja amerikkalaisen imperialismin ja sen apureiden” agentteja. Samalla Stasi takasi kommunistipuolueen valta-aseman Itä-Saksassa. Kun Itä-Saksan maakunnat lakkautettiin vuonna 1952, Stasi organisoitiin maan uusien hallintoalueiden mukaisesti. Stasin päämaja sijaitsi Itä-Berliinissä Normannenstrassella, ja sillä oli toimisto Itä-Saksan 15 alueella ja 211 piirissä. Lisäksi sillä oli erityistoimistoja tietyissä tärkeissä tehdaskomplekseissa. Stasin henkilökunta oli aluksi vähäinen, ja sen tärkeimmät tehtävät olivat länsimaisagenttien vastavakoilu. Stasi tuli kuitenkin pian tunnetuksi maasta paenneiden entisten itäsaksalaisupseerien kidnappaaminen: useat heistä pakotettiin palaamaan tai teloitettiin. Stasin johtajina toimivat Wilhelm Zaisser (1950-1953), Ernst Wollweber (1953-1957) ja Erich Mielke (1957-1989). Mielken alla Stasista kasvoi erittäin tehokas organisaatio. Se pyrki soluttautumaan itäsaksalaisen yhteiskunnan jokaiseen instituutioon, myös kansalaisten henkilökohtaisiin suhteisiin. Se onnistui tässä niin virallisen koneistonsa kuin myös epävirallisten kätyreidensä – Stasin sanaston mukaan ”epävirallisten työntekijöidensä” avulla. Epäviralliset kätyrit vakoilivat muun muassa työtovereitaan, ystäviään, naapureitaan sekä jopa perheenjäseniään. Vuoteen 1989 mennessä Stasilla oli 500 000:sta 2 000 000:aan kätyriä sekä 100 000 tavallista työntekijää. Stasilla oli tietoa noin 6 000 000:sta itäsaksalaisesta, joka oli kolmasosa väkiluvusta.

Dresden

Hanna-Liisa Ryti-Erkinheimo ”Gerda Rytin elämäkerta I” WSOY 1998), josta lainaus sivulta75: ”Helmikuun alussa 1907 myös Gerda suuntasi Saksaan, Dresdeniin… Gerda viipyi Berliinissä vain muutaman päivän. Sitten hän hyvästeli Anna Liisan ja jatkoi yksinään Dresdeniin. Paulan pyynnön mukaisesti hänen sisarensa oli varannut Gerdalle huoneen Pension Heydestä Werderstrassen varrelta… Gerda opiskeli Dresdenissä pianonsoittoa professori Raussin johdolla. Lisäksi hän otti opinto-ohjelmaansa luentosarjat Saksan taidehistoriasta ja Saksan kirjallisuushistoriasta Dresdenin yliopistossa… Gerda sai kutsuja baaleihin ja iltamiin ja hänen menestyksensä niissä oli verraton.”

Hampuri

Kaarle Suuren 811 perustama Hampuri kuului hansaliittoon ja sai 1510 vapaakaupungin aseman. Kaarle Suuren poika Ludvig Hurskas (778-840) oli rakennuttanut vuonna 825 linnoituksen nimeltä Hammaburg ja sen keskellä sijaitsi kirkko. Kaupungin ensimmäinen piispa ja arkkipiispa oli Ansgar Pohjoismaiden apostoli. Arkkipiispan istuin siirrettiin vuonna 845 Bremeniin, koska Viikingit Elbe-joelta käsin hävittivät Hampurin, jossa oli silloin n. 500 asukasta. Puolan kuningas Mieszko II poltti Hampurin 1030. Hampuri oli 1201-1227 Tanskan hallinnassa. Tanska myönsi Hampurille kaupunkioikeudet 1220 asukasluvun ollessa 1500. Hampurin hyvä sijainti Pohjanmeren ja Itämeren kauppareiteillä teki kaupungista merkittävän satamakaupungin. Hampurin ja Lyypekin liitosta 1241 sai alkunsa kaupunkien hansaliitto. Puolet kaupungista tuhoutui ilmapommituksissa 1943–44. Vuonna 1949 Hampurista tuli Saksan liittotasavallan osavaltio. Keskustan länsipuolella on Hampurin kuuluisa huvittelukeskus Sankt Pauli, jonka tunnetuin katu on Reeperbahn. Hampurissa on ooppera sekä useita teattereita ja museoita, kasvitieteellinen puutarha ja Hagenbeckin eläintarha. Kaupungin yliopisto on maan suurimpia. Urheilu- ja monitoimihalli Color Line Arena. 1500-luvulla Hampurin taloudellista asemaa vahvisti kaupunkiin muuttaneet juutalaiset kauppiaat Englannista, Espanjasta ja Portugalista. He avasivat kauppayhteyksiä kaukaisiin maihin ja toivat sieltä tupakkaa, pumpulia ja mausteita. Eräs heistä oli Diego Texeira, joka lainasi suuria summia Tanskan Kristian IV:lle. Hänen pojastaan tuli Ruotsin kuningattaren Kristiinan taloudellinen neuvonantaja. On säilynyt omaelämäkerrallinen tarina Glüeckel von Hamelnista, joka on 17 vuosisadalta, jossa Glüeckel on hurskas nainen ja kultaseppä, joka teki pitkiä matkoja mm. Kööpenhaminaan, jossa hänen poikansa Josef meni naimisiin Meyer Goldschmidtin tyttären kanssa.

Hampurissa on Merimieskirkko www.merimieskirkko.fi joka on Hampurin sataman tuntumassa, jossa vierailin kuuntelemassa kauneimpia joululauluja Vinjetin johtamana jouluna 2007. Sigfrid Sirenius kertoo kirjassaan: ”Ihmisiä joilta sain – Muistelmia elämästäni vuosisadanvaihteen molemmin puolin” (Tammi 1965) merimiespappina olostaan ja minkälaisia asioita merimiespapin työpäivään kuuluu mm. Antwerpenissä.

Hampuri on Saksan suurin kauppa- ja teollisuuskaupunki. Tärkeimmät teollisuudenhaarat ovat sähkötekniikka, kone-, laivanrakennus-, kemian-, öljynjalostus- ja elintarviketeollisuus. Hampurissa on myös maan suurin satama. Tärkein tuontitavara on maaöljy. Fuhlsbüttelin kansainvälinen lentoasema. Elben yli johtaa useita siltoja, ja sen ali on rakennettu kaksi tunnelia (uudempi valmistui 1975).

Heidelberg

Heidelbergin kaupunki perustettiin 1100-luvulla, mutta sen historia ulottuu aina roomalaisten ja kelttien ajoille. Heidelbergin kulta-aikaa oli sen lähes viisisataavuotinen historia Kurpfalzin vaaliruhtinaiden residenssikaupunkina 1200-luvulta vuoteen 1720.

1500-luvun alkupuolella Martti Lutherin protestanttiset opit levisivät Lounais-Saksassa. Myös Kurpfalzin hovissa uskonpuhdistukseen suhtauduttiin myönteisesti, ja vaaliruhtinas Ottheinrich (1556–1559) teki lopulta luterilaisuudesta valtionuskonnon. Heidelbergin yliopiston teologia professori, laativat muiden kanssa Heidelbergin katekismuksen Kurpfalzin kirkolle. Hänen seuraajiensa hallituskausien aikana valtionuskonto ehti vaihtua kerralleen luterilaisuuteen ja sitten takaisin kalvinismiin.

Pierre Bertaux ”Sellaista oli elämä keisarin Saksassa” (WSOY1969) sivulta 66 lainaus: ”Ylioppilaiden kaksintaistelua ylistää esimerkiksi tohtori Immisch eräässä kirjasessa vuonna 1885: ’Kaksintaistelut ovat vanha ritarihenkinen ja yliopistollinen instituutio, josta voidaan sekä nauttia että saada hyvitystä loukatulle kunnialle, yhtä hyvin yksilöiden kuin osakuntienkin kunnialle. Ennen niitä käytiin ainakin Heidelbergissä; opiskelijaryhmät kuljeksivat illalla kaupungin halki provosoiden sattumanvaraisesti yhteenottoja; se, joka tunsi että häntä itseään tai hänen osakuntaansa oli loukattu, antoi taisteluhaasteen solvaajalle, ja se johti kaksintaisteluun miekoin… Vuonna 1900 ilmestynyt Ylioppilaan opas, joka on julkaistu katolilaisten toimesta, varoittaa nuorta ylioppilasta osakuntien värväreistä, joita maleksii tutkintosalien ovilla yksinkertaisia houkutellen. Katolilaisia on virallisesti kielletty ottamasta osaa kaksintaisteluihin, olkoot ne minkä laatuisia tahansa, edes valvottuun miekkataisteluun he eivät saa osallistua…”

Lyypekki

Lyypekki eli Lübeck on kaupunki Saksassa Itämeren. Lyypekin juuret ja nimen alkuperä juontuvat Liubice-nimiseen vendiläiseen linnoitukseen. Saksalainen Lyypekin kaupunki perustettiin 1143 ja Oldenburgin piispanistuin siirrettiin sinne vuonna 1163. Fredrik I Barbarossa myönsi kaupungille merkittäviä etuoikeuksia 1181. Tanskalaiset valloittivat kaupungin 1201–1225. Saksan keisari Fredrik II antoi Lyypekille valtakunnankaupungin oikeudet vuonna 1226. Hampurin ja Lyypekin liitosta 1241 sai alkunsa Saksan kauppakaupunkien hansaliitto. 1300- ja 1400-luvuilla Lyypekistä tuli hansaliiton johtava kaupunki: sen laivastot hallitsivat Itämerta ja sillä oli vaikutusvaltainen asema Pohjoismaissa. Hansapäivät kokoontuivat kaupungissa viimeistä kertaa vuonna 1669. Itämeren kaupan kannalta Lyypekki oli jatkossakin merkittävä keskus. 1800-luvulla se kuului itsenäisenä valtiona Saksan liittoon, kunnes siitä vuonna 1871 tuli yhdistyneen Saksan osavaltio. Vuonna 1937 se menetti asemansa erillisenä osavaltiona ja liitettiin Schleswig-Holsteinin hallintoalueeseen. Lyypekissä on useita nähtävyyksiä, kuten Marienkirche (n. 1260–1350), goottilainen raatihuone. Lyypekkiä ympäröineistä vanhoista kaupunginporteista ovat jäljellä Burgtor (1515) ja Holstentor (1478). Lyypekin satama on Saksan suurin Itämeren satama. Vuonna 2003 sen kautta kulki noin 150 alusta viikossa, kaikkiaan 600 000 matkustajaa ja 25,4 miljoonaa tonnia rahtia. Lyypekin satamaan kuuluvasta Travemunden Skandinavienkai -terminaalista on autolauttayhteys muun muassa Helsinkiin.

München

München on Saksan kolmanneksi suurin kaupunki Berliinin ja Hampurin jälkeen. Se sijaitsee Etelä-Saksassa Isarjoen varrella Baijerin osavaltiossa ja on myös osavaltion pääkaupunki. Münchenin väkiluku oli vuonna 2021 noin 1,5 miljoonaa.

Münchenin kasvaessa siihen on sulautunut lähiseudun pikkukaupunkeja. Münchenissä on tähtitieteen tutkimuskeskus, jossa on yksi lukuisista Max Planck -instituuteista. Tärkeimpiä elinkeinoaloja ovat auto-, kone-, sähkö- ja panimoteollisuus, pankki- ja vakuutuspalvelut sekä kustannustoiminta. Münchenin perustamisvuotena pidetään vuotta 1158, jolta on löydetty varhaisin tunnettu maininta kaupungista. Tuolloin Saksin ja Baijerin herttua Henrik Leijona rakennutti sillan Isarjoen yli lähelle 700-luvulla alueelle saapuneiden benediktiinimunkkien asutusta. Siten Henrik ryhtyi avoimeen kilpailuun piispa Otto Freisingiläisen kanssa, joka oli siihen saakka hallinnut Etelä-Saksan alueen tuottoisaa suolakauppaa.

Viralliset kaupunkioikeudet Münchenille myönsi Baijerin herttua Rudolf I vasta vuonna 1294, mutta jo vuonna 1207 viralliset dokumentit viittasivat Müncheniin kaupunkina. Munkkivaakunaa alettiin käyttää vuodesta 1239 yhdessä Wittelsbachin leijonan kanssa, joka on Baijerin heraldinen eläin. Vuonna 1255, jolloin Baijerin herttuakunta jaettiin kahtia, Münchenistä tuli Ylä-Baijerin herttuallinen residenssikaupunki.

Herttua Ludvig IV nousi saksalaisten kuninkaaksi vuonna 1314 ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtaistuimelle vuonna 1328. Hän vahvisti Münchenin asemaa myöntäen kaupungille suolamonopolin. Vuonna 1327 suurin osa kaupungista tuhoutui tulipalossa, mutta se jälleenrakennettiin nopeasti ja myöhemmin varustettiin uudelleen uudella linnoituksella. Tuli sai suurta tuhoa aikaan kaupungissa myös vuonna 1429.

Mainz

Mainz, Rheinland-Pfalzin pääkaupunki Saksassa vastapäätä Wiesbadenia ja Reinin ja Mainin yhtymäkohtaa; 185 000 as. (2000). Mainz on tärkeä jokisatama, jossa on lasi-, kone-, kemian- ja elintarviketeollisuutta sekä kirjapainoja. Reinin yli johtaa kolme siltaa. Nähtävyyksiä ovat mm. monet palatsit ja kirkoista mainittakoon tuomiokirkko Sankt Martin, Sankt Quinin (1200-1400-luvulta) ja Karmeliterkirche (1200-1300-luvulta). Johannes Gutenbergin yliopisto (1477-1797, avattiin uudelleen 1946). Mainz oli alkuaan kelttiläisten asuinaluetta, jonne roomalaiset perustivat linnaleirin (Mogontiacum) 15 eKr.

Köln

Köln on  kaupunki Reinin molemmin puolin Nordrhein-Westfalenissa Saksassa; 968 000 as. (2002), esikaupunkeineen 1,8 milj. as. Köln syntyi vanhojen kauppateiden risteykseen. Nykyään se on maan toiseksi suurin jokisatama. Reinin yli johtaa kahdeksan siltaa. Länsirannalla oleva vanha keskusta tuhoutui pahoin 2. maailmansodan pommituksissa. Historiallisia rakennuksista on entistetty useita keskiaikaisia kirkkoja, mm. goottilainen Kölnin tuomiokirkko (aloitettu 1248, valmistui 1842-80), jonka kaksoistornit ovat 160 m korkeat. Keskiajalta ovat myös vanha raatihuone (aloitettu 1300-luvulla) ja konserttitaloksi uusittu Gürzenich (1441-47). Köln on huomattava sivistyselämän keskus, jossa on mm. yliopisto (1388-1798 ja vuodesta 1919), musiikki- ja urheilukorkeakoulu, ooppera ja useita museoita. Monipuolinen teollisuus tuottaa mm. terästä, koneita, autoja (Ford), moottoreita, sähkölaitteita, kemikaaleja ja hajuvesiä. Köln on myös messu- ja kongressikaupunki. Kölnin-Bonnin kansainvälinen lentoasema on 15 km keskustasta kaakkoon.

Frankfurt

Frankfurt am Main, kaupunki Mainin alajuoksulla Reinin ja Mainin yhtymäkohdan alankoalueella Hessenissä Saksassa; 641 000 as. (2001), esikaupunkeineen 1,9 milj. as. Frankfurt on Saksan finanssikeskus (Euroopan keskuspankki, Deutsche Bundesbank ja suurpankkien pääkonttoreita) ja yksi tärkeimmistä kauppakeskuksista lukuisine messuineen sekä huomattava teollisuuskaupunki, jossa on kemian-, sähkötekniikan, metalli-, kone-, tekstiili- ja optista teollisuutta. Kaupunki on huomattava liikenneristeys, jossa on myös vilkas jokisatama. Kansainvälinen lentoasema Rhein-Main-Flughafen on Euroopan toiseksi vilkkain (38,8 milj. matkustajaa 1996). Kaupungin osin entistetyssä vanhassa keskustassa Römerbergin kukkulalla ovat raatihuone, goottilainen tuomiokirkko (1200-1300-luvulta) ja J. W. von Goethen syntymäkoti. Toisen maailmansodan tuhottua suurimman osan Frankfurtista on keskusta ja esikaupunkialueet rakennettu uudenaikaisesti. Korkeimmat pilvenpiirtäjät sijaitsevat pankkikorttelissa, jonne 1997 valmistui Commerzbankin 258 m korkea pääkonttori. Kaupungissa on yliopisto (Saksan suurin) ja muita korkeakouluja, lukuisia taidemuseoita, uusi ooppera- ja teatteritalo sekä Saksan kansalliskirjasto. Vanhan oopperan entistetyn ulkokuoren sisään on rakennettu uusi konsertti- ja kongressikeskus. Roomalaisen linnoituksen paikalle syntynyt Frankfurt mainitaan kaupunkina 794. Vuodesta 855 1800-luvun alkuun se oli Saksan hallitsijoiden kruunauspaikka.

Berliini

Saksalaiset uudisasukkaat perustivat n. 1200 Spreen varrelle Berlinin ja Kölnin, jotka 1308 yhdistettiin Berliiniksi. Sen vaiheet liittyvät kiinteästi Brandenburg-Preussin historiaan, ja Preussin ollessa Saksan johdossa siitä tuli 1871 perustettiin keisarikunnan pääkaupunki. Berliinillä on ollut suuri merkitys Saksan uusimmassa historiassa. Vuosina 1918–19 vallankumoukselliset ja hallitukselle uskolliset joukot ottivat alinomaa yhteen, ja valtiopäivätalon palo kaupungissa 1933 voimisti kansallissosialistien valtaa. Toisen maailmansodan ilmapommitukset 1943–45 ja sodan lopputaistelut 1945 raunioittivat kaupungin. Berliini jäi Neuvostoliiton vyöhykkeelle, mutta se jaettiin neljän voittajavallan kesken.

Bremen

Bremen on satamakaupunki ja Bremenin osavaltion Weser-joen varrella. Kaupungissa on noin 563 000 asukasta. Bremen jakautuu 23 kaupunginosaan. Bremen on tärkeä rautatieliikenteen solmukohta. Junayhteys Hampurin ja Ruhrin alueen välillä kulkee Bremenin kautta. Moottoritie A 1 kulkee kaupungin eteläpuolitse. Kaupungin eteläpuolella sijaitsee kansainvälinen lentokenttä Flughafen Bremen-Neuenland. Päärautatieasemalta johtaa lentokentälle suora raitiotielinja. Bremenin ystävyyskaupunkeja ovat mm. Dalian Kiinassa 1985 alkaen. Bremerhaven sijaitsee Pohjanmeren rannalla Weserin suulla. Kauempana pohjoisessa sijaitsevat Duhnen ja Cuxhaven, jotka molemmat ovat suosittuja terveyskylpylöitä pitkinen hiekkarantoineen. Laskuveden aikana Duhnenista voi kävellä mutaista merenpohjaa pitkin Neuwerkin saarelle kolmentoista kilometrin päähän. Matkailukausi on maaliskuun alusta aina lokakuun loppuun asti. Alueen asutushistoria ulottuu kristillisen ajanlaskun alkuun. Bremenin historia piispankaupunkina ja kauppapaikkana alkaa 700-luvulta. Vuonna 1186 Bremenistä tuli vapaakaupunki ja Fredrik I Barbarossa oli sen ensimmäinen johtaja. Vuonna 1358 Bremen liittyi Hansaliittoon, joka oli perustettu valvomaan kauppaa Itämeren ja Pohjanmeren alueella. Lyypekin ja Hampurin rinnalla Bremen oli Hansan tärkeimpiä jäseniä. Vapaan valtakunnankaupungin aseman Bremen sai vuonna 1646. Vuonna 1260 Bremenistä tuli osa hansaliittoa. Bremenin Vegesackin kaupunginosaan rakennettiin Saksan ensimmäinen satama vuosina 1619–1623. Vuonna 1783 Bremenistä aloitettiin suora kauppaliikenne Yhdysvaltoihin.

Düsseldorf

Düsseldorf, Nordrhein-Westfalenin pääkaupunki Reinin itärannalla Saksassa. Varsinaisen Ruhrin alueen lounaispuolella oleva Düsseldorf on Ruhrin alueen tärkeimpiä teollisuuskeskuksia (rauta-, teräs-, kone-, auto-, kemian-, lasi-, sähköteknistä ja tekstiiliteollisuutta), Düsseldorfin ja Wupperjoen laakson teollisuuden jokisatama ja maaliikenteen keskus. Kaupungissa on useita Ruhrin alueen teollisuusyritysten pääkonttoreita. Toisessa maailmansodassa keskusta ja suurin osa historiallisista rakennuksista tuhoutuivat, ja uudenaikaista keskustaa hallitsevat liiketalot ja suuryritysten hallintorakennukset; toisaalta kaupunkikuvaa elävöittävät monet puistot. Düsseldorfissa pidetään vuosittain useita kansainvälisiä messuja. Kulttuurikaupunkina se on tunnettu varsinkin taideakatemiastaan (perustettu 1767). Siellä on myös ooppera, konservatorio, yliopisto ja museoita (mm. osavaltion taidekokoelma, Löbbecken luonnonhistoriallinen museo). Düsseldorf sai kaupunginoikeudet 1288.

Halle

Halle  kaupunki Sachsen-Anhaltissa Saksassa Saalejoen varrella; 243 000 asukasta. Halle on kalisuola- ja ruskohiiliesiintymien lähelle kehittynyt kauppa- ja teollisuuskaupunki, jossa on graafista, metalli-, kemian- ja elintarviketeollisuutta. Monista vanhoista rakennuksista tunnetuimpia ovat raatihuone 1400–1600-luvulta ja tuomiokirkko 1520-luvulta. Hallessa on Martti Lutherin yliopisto (perustettu 1694). Georg Friedrich Händel syntyi Hallessa. Suolavesilähteiden ansiosta Hallen alueella oli asutusta jo esihistorialliselta ajalla. Linnoituksena Halle mainitaan 806, kaupunki siitä tuli 1064 ja keskiajalla se kuului hansaan. Halle oli sekä valistuksen että pietismin keskuksia.

Saksalaisvaikutus Suomessa

Kimmo Kääriäinen ”Matkassa maailmalla – Kirkon ulkomaalaistyö 1900-luvulla” (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 83, 2003), josta lainaus sivulta 263: ”Saksalainen vaikutus on ulottunut Suomeen eri tavoin tunnetun historian alusta asti. Varhaiskeskiajan kauppatiet, jotka kulkivat Suomen etelärannikon kautta, olivat erilaisia kulttuurikanavia. Viikingit, venäläiset, saksalaiset, friisiläiset ja muutkin kansanheimot kulkivat näitä teitä, kävivät kauppaa, toivat uusia tapoja ja koulutustottumuksia sekä vilkastuttivat kansojen välistä yhteyttä. Sydänkeskiajalla Itämeren piirin kauppavaltiaaksi kohosi Hansaliitto, lähinnä Itämeren suurten saksalaisten rannikkokaupunkien johtama talousmahti. Sen vaikutus Suomessa oli varsinkin 1400-luvulla suuri ja monipuolinen. Suomen kaupunkeihin, ennen kaikkea Turkuun ja Viipuriin, asettui asumaan suuri määrä saksalaisia kauppiasperheitä. Vaikka näiden osuus pieneni aikaa myöten, saksalaisyhteydet eivät koskaan kokonaan katkenneet. Varsinkin Viipurin liike-elämässä näkyivät saksalaiset nimet vielä Suomen itsenäisyydenkin aikana… Suomen tulo lännen kirkon yhteyteen merkitsi ulkomaisten tieteellisten, ennen kaikkea teologian opiskeluun kohdistuvien, väylien avautumista suomalaisille Keski- ja Etelä-Euroopassa jo 1200-luvulla. Suomalaisten kannalta tärkein oli aluksi Pariisin yliopisto, sitten Prahan ja 1400-luvulta lähtien Leipzigin, Kölnin, Greifswaldin ja etenkin Rostockin yliopistot. Keskiajalla näissä opiskeli kaikkiaan lähes 200 suomalaista, pääosa heistä teologeja, mutta myös juristeja ja humanisteja… Wittenbergissä Lutherin jalkojen juuressa opiskelleet nuoret teologit näkivät tärkeäksi suomen kielen kehittämisen. Mikael Agricolasta tuli suomalaisen kirjallisuuden isä, ennen kaikkea Uuden testamentin suomentajana… Vaikka suomalaisia oli Saksassa jonkin verran jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, varsinainen muuttoliike sinne tapahtui 1950-luvun alkupuolen ja 1970-luvun puolivälin välillä… Myös muualla Euroopassa ilmeni kipeä tarve merimieslähetystyön aloittamiseen. Näistä uusista asemista ensimmäinen tuli Hampuriin 1901. Siellä oli jo 1880-luvulla kiinnitetty huomio suomalaisen työn tarpeellisuuteen… Kun ruotsalaisille valmistui 1907 tilava uusi kirkko, suomalaiset saivat työtilat sen yhteydessä. Hampurin suomalaiset merimiespapit viihtyivät aluksi virassaan vain lyhyen aikaa, mikä hankaloitti työn järjestämistä.”

Painoviestinnän messut – Drupa 2004, matkakertomus

Kirjapainoalan ammatillisten opettajien jaoston opintomatka 5 – 9.5.2004 painoviestinnän tutustumiskohteisiin ja messuille Düsseldorffiin onnistui hyvin. Ensimmäiset Drupa-messut olivat vuonna 1951 Düsseldorfissa. Ensin varsinaisia Drupa-messuja vierailimme paikallisissa ammattikouluissa. Aamupäivällä saavuimme Frankfurtiin josta meillä oli bussikuljetus Düsseldorffiin Albert-Dürer-Schule nimiseen painoviestintäalan kouluun Fürstenwall 100 Düsseldorfissa. Albert-Dürer-Schule koulu on saanut nimensä samannimisestä merkittävästä käsityöläisestä ja taiteilijasta, joka asui Saksassa 1400-luvun lopulla. Tässä koulussa ei pelkästään opiskella tekniikkaa, vaan myös uskontoa jne., mikä tuo elämisen arvot tietoisuuteen, toisin kuin Suomessa. Opiskelua oli kehitetty projektityöopetuksen suuntaan, josta opiskelijat pitivät. Koulussa opetetaan painoviestinnän opintojen lisäksi hyvin monia muidenkin alojen opintoja. Saksassa on kolme mahdollisuutta valmistua ammattiin, joita ovat kädentyön-, virkamies- ja hallinnon ammatit ja yliopistossa tutkijaksi tähtäävät ammatit.

Kädentyön ammattiin voi valmistua oppisopimusjärjestelmän ns. dual systeemin kautta, jossa työnantaja valitsee opiskelijan cv:n ja koulutodistusten pohjalta. Saksassa on noin 500 000 oppisopimuskoulutukseen oikeutettua yritystä. Yritykset jotka eivät ole mukana oppisopimuskoulutuksessa, maksavat ylimääräistä veroa. Työnantaja maksaa opiskelijalle 400-700 euroa palkkaa kuukaudessa. Opiskelija käy työssä työpaikalla 3-4 päivää ja koulussa 1-2 päivää viikossa. Iso yritykset toteuttavat työharjoittelun omissa harjoittelupaikoissaan, pienemmät yritykset tekevät yhteistyötä muiden yrityksien kanssa työkeskuksia muodostamalla.

Tähän koulujärjestelmään on valmistava koulutus, johon osallistuu kaikista opiskelijoista noin 10-15 % ennen varsinaisia opintojaan aloittavat opiskelijat (maahanmuuttajat jne.). Nykyään 80 % lukion käyneistä siirtyy dual-systeemiin valmistuakseen ammattiin esim. AV-opiskelijoista. Opetussuunnitelma on maanlaajuinen ja yritykset saavat oman väljemmän opetussuunnitelman. Oppilaitoksen tilat maksaa tavallisesti kaupunki ja maakunta maksaa opettajien palkat. Saksassa on 18 kirjapainoalan oppilaitosta, joissa kussakin opiskelee n. 1400 opiskelijaa. Opiskelijat saavat kaksi opintotodistusta, joista toinen tulee koululta ja toinen, arvostetumpi IHG, kauppakamarilta. Seuraavana päivänä kävimme Graphic Collegessa Kölnissä, Kartäuserwall 30.

Tämän jälkeen kävimme tutustumassa Rheinische Postiin Zülpicher Str. 10, eli Düsseldorfin paikalliseen sanomalehteen. Mr. Breidenbach kertoi sanomalehden historiasta ja yrityksen nykyisestä toiminnasta. Tämä sanomalehti on perustettu sodan jälkeiseen tarpeeseen omasta uutisoinnista, sillä englantilaiset julkaisivat vain seinille laitettuja tiedotteita, jotta saksalaiset olisivat saaneet informaatiota, mutta saksalaiset eivät luottaneet niihin. Englantilaiset antoivat luvan aloittaa sanomalehden julkaisemisen, jonka omisti perhe. Sanomalehti ilmestyi sodan jälkeen nelisivuisena keskiviikkoisin ja lauantaisin (paperipulan vuoksi) mistä se on kasvanut nykyiseksi vaikuttajaksi Saksassa. 1980-luvulla sanomalehtipainossa kohopainokone korvattiin KBA:n offsetsanomalehtirotaatiolla, joka painaa vielä tänäkin päivänä, mutta sanomalehden värillisyystarpeiden täyttämiseksi yhtiö hankki 170 miljoonan euron uuden KBA:n sanomalehtirotaation, koska olivat olleet niin tyytyväisiä edelliseen painokoneeseen.

Olin Saksassa Kölnissä syksyllä 2014 katsomassa koulumme opiskelijoiden näyttökokeita työpaikoilla. Keskiviikkona kävin suurkuvatulostuspaikassa, jossa omistaja esittäytyi turkkilaiseksi. Näyttökokeeseen opiskelija oli suunnitellut Illustrator -ohjelmalla kaksivärisen paitapainoaiheen tarraleikkurilla toteutettavaksi ja siirrettäväksi lämpöprässillä paidalle. Tarraleikkuri tarvitsee Illustrator -ohjelmassa tehdyt ääriviivapolut, joiden avulla rullaleikkuri ritsaa/leikkaa. Tässä yrityksessä tehdään paita ja autoteippauksia tällä tekniikalla, mutta kumpaankin käyttöön on oma tarramateriaali. Tällä rullatarraleikkurilla ritsataan terällä tarrarullalla olevan materiaali tukikalvon puolelta. Tukikalvolta revitään ylimääräinen värikalvo pois veitsen kärjellä. Tukikalvon poistamisen jälkeen on paljastunut kirkas liimakalvo, jossa on kiinni painettava aihe. Painettava aihe kootaan osaväreittäin oikeille paikoilleen paidalle liimakalvon avulla ja viedään lämpöprässiin, jossa lämpötila on 163 astetta ja lämmitetään 25 sekuntia, jonka jälkeen viimeinen ylimääräinen liimakalvo poistetaan ja painettava aihe on peittävänä mustassa paidassa. Tämän jälkeen lämmitetään vielä toisen kerran peittävä värikalvo, jotta väri kiinnittyy paidan kuituihin asti. Opiskelija on osallistunut bussin teippaukseen jne. Hän on myös suunnitellut painon asiakkaille painotöitä. Opiskelija selviytyi kiitettävästi. Näyttö ym. paperit laadittiin, allekirjoitettiin, sekä leimattiin leimasimella. Se toinenkin työssäoppimispaikka oli samankaltainen. Täällä opiskelija oli vakuuttunut, että hänestä tulee suurkuvatulostaja ja saattaa muuttaa valmistuttuaan Saksaan. Mielestäni matka on ollut hyödyllinen opiskelijoille ja minulle.

Münchenin matka 2024

Vierailin Münchenissä pääsiäisen aikaan 2024 suomalaisessa luterilaisessa torstain messussa. Mennessäni kirkkoon, niin eräs nainen tuli ihmettelemään kuka mahdoin olla. Sanoin tulleeni viettämään vain messua ja kysyin, että tuleeko paljon väkeä. Hän kertoi, että Münchenissä asuu paljon suomalaisia, mutta vanhat ovat jo liian huonossa kunnossa kirkkoon ja nuoret eivät ole tottuneet käymään kirkossa, eli toivoton tilanne. Sanoi ettei pitäisi tulla kovin montaa messuvierasta. Laskin, että meitä oli n. 20, eikä kaikille ollut tulostettua ohjelmaa, kun odotus oli, ettei sinne juuri kukaan erehdy kirkkoon tulemaan. Luterilaiset ja katoliset kirkot Saksassa ovat kuulemma pulassa huonon taloustilanteen vuoksi, sillä kirkot on jätetty vähälle lämmitykselle jne., jonka kyllä huomasi. Kirkonmenot kiertää eri paikkakunnilla, kun on vähän kävijöitä ja henkilökuntaa. Muistaakseni viidessä eri kaupungissa pitävät vuoroviikoin messuja pitää. Messu tulkattiin myös Saksaksi.

Seuraavaksi kävin sunnuntaina käsittääkseni englantilaisten perustamassa Hope seurakunnassa, joka on edellä mainitun seurakunnan lähettyvillä U2 metron varrella, jonkun yrityksen tiloissa toisessa kerroksessa. Täällä oli hyvä ylistys ja väkeä oli useampi sata, afrikkalaisia, saksalaisia, italialaisia jne…Pastori piti englanniksi hyvän saarnan pääsiäisen tapahtumista, joka tulkattiin Saksaksi. Lopuksi kutsuttiin seurakunnan takaosaan jäämään kahville ja teelle, jossa käsittääkseni oli myös sielunhoito tiimin. Kiva meininki, sillä pastori kysyi, että onko joku ensimmäistä kertaa, niin pastori toi suomalaiselle vieraalle Kinder pupupääsiäismunan. Seurakunnassa jaettiin vesipullot kaikille vierailijoille, ettei nestehukkaa tule pitkässä kokouksessa. Pääsiäismunia oli jaossa, koska show-henkinen nuorisopastori piti lapsille pääsiäismuna saarnan ennen pastorin saarnaa.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Heikki Palmu ”Panssariniitty – Ulkosuomalaisen päiväkirja” (Suomen Lähetysseura ry 2008)
Matti Klinge ”Itämeren maailma” (Otava 2007)
Pauli Saapunki ”Saksalaissotilaan poika” (Otava 1996)
Maria Schulgin ”Roswitha – morsiamen ikävä” (Kirjapaja 1998)
Hannu Tuominen ”Saksa” (Matkalla maailmalla)
Christian Schreiber ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1998)
Jörn Donner ”Berliini-raportti” (Otava 1977)
Karin Sturm ”Michael Schumacher – Elämäkerta” (Minerva 2014)
Katja Hoyer ”Muurin takana – Itä-Saksan historia 1949-1990” (Atena 2023)
Taina Repo ”Maailman suurin DDR” (Palladium Kirjat 2021)
Katarina Baer ”He olivat natseja” (Teos 2016)
Reinhard Gehlen ”Vuosisadan vakooja” (Kirjayhtymä 1972)
Wernher von Braun ”Avaruusrintama” (WSOY 1970)
Elizabeth Raum ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan – Dietrich Bonhofferin elämä” (Kirjapaja 2003)
Silja Pitkänen ja Ville-Juhani Sutinen ”Savukeitaan matkaoppaat – Itä-Berliini” (Savukeidas 2011)
Gerald Green ”Polttouhrit” (WSOY 1978)
Matti Lauerma ”Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 – vaiheet ja vaikutus” (WSOY 1966)
Jalmari Hahl ”Tuleva kuninkaamme” (Otava 1918)
Anders Huldén ”Kuningasseikkailu Suomessa 1918” (Kirjayhtymä 1988)
Vesa Vares ”Kuninkaan tekijät: Suomalainen monarkia 1917–1919 – Myytti ja todellisuus” (WSOY, 1998)
Albert Speer ”Diktaattorin työkalun” (Kirjayhtymä 1969)
Seppo Hentilä ”Kaksi Saksaa ja Suomi – Saksan kysymys Suomen puolueettomuuspolitiikan haasteena” (SKS 2003)
Matti Kontio ”Kahden kanslerin Saksa” (WSOY 1964)
Benedicta Idefelt ”Viipurista Vatikaaniin – Suomalainen nunna maailmalla” (WSOY 1984)
André Swanström ”Valkoisen uskon soturi – Jääkäri, pappi ja SS-mies Kalervo Kurkiala” (Atena 2022)
Kaarle Wirta, Katja Tikka, Henri M. Hannula, Kalle Kananoja ”Suurvallan rakentajat – Ruotsin ja Alankomaiden yhteistyö uuden ajan alussa” (Gaudeamus 2023)
Janne Haikari, Marko Hakanen, Anu Lahtinen, Alex Snellman ”Aatelin historia Suomessa” (Siltala 2020)
J. P. Pulkkinen ”Diplomaatti Hans-Friedrich von Ploetzin eurooppalainen odysseia” (Gummerus 2024)
Wikipedia
Seppo Hentilä ”JAETTU SAKSA, JAETTU HISTORIA” (SHS 1994)https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/162474/HT183_opt.pdf;jsessionid=9C7082E689AE5311C4A43D5862CE1008?sequence=1

Linkkejä:

https://yle.fi/a/74-20164092 (Deutschlandticket eli Saksa-lippu)

https://int.bahn.de/en/offers/regional/deutschland-ticket (Deutschlandticket eli Saksa-lippu)

http://www.lonnrot.net/etext.html#Goethe (Johann Wolfgan von Goethen kirjoja)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Johann_Wolfgang_von_Goethe (Johann Wolfgang von Goethe)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oskar_Schindler
https://pohjoissaksa.merimieskirkko.fi/
https://suomikoulu-frankfurt.de/saksaan-muuttavalle/
https://fi.eurocampings.net/saksa/
https://www.facebook.com/groups/suomalaiset.saksassa/
https://ahkfinnland.de/fi/
https://hssy.fi/fi (Helsingin Suomalais-Saksalainen Yhdistys)
https://www.genealogylinks.net/europe/germany/ (Saksalaisia sukututkimuslinkkejä)
https://www.mainz.de/microsite/gutenberg-museum-en/index.php (Gutenbergin museo Mainzissa)
https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/esa-eravalo-kun-tulin-uskoon-halusin-irrottautua-stasista/

Opinnäytetöitä:

Laura Heinonen ”Sosiaalisen median ja sisältömarkkinoinnin käyttö Saksalais-Suomalaisesssa kauppakamarissa” (Haaga-Helia ammattikorkeakoulu Oy, opinnäytetyö 2018)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/153173/laura%20heinonen%202018%20haagahelia%20journalismi.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Eetu Sairanen ”Kadonneen vähemmistön kaupunki: Saksalainen Viipuri vuosina 1918 — 1930” (Helsingin yliopisto,  Pro gradu -tutkielma 2020)
https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/5e1beaac-696a-4fd6-843b-c07e4d60781c/content

Janne Uotila ”Suomalaisyritysten toiminnan kasvattaminen Saksassa” (Opinnäytetyö, Haaga-helia ammattikorkeakoulu 2014)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/74797/Uotila_Janne.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Sirpa Kuivaniemi ”YRITYKSEN PERUSTAMINEN SUOMESSA JA SAKSASSA – YHTÄLÄISYYKSIÄ JA EROAVAISUUKSIA” (HAMK opinnäytetyö 2018)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/152349/Kuivaniemi_Sirpa_.pdf?sequence=1

Johanna Salonen ”LAULU KAUKAISELLE RAKASTETULLE – Taustoja Beethovenin pianosonaattiin nro 30 E-duuri op. 109 LAULU KAUKAISELLE RAKASTETULLE Taustoja Beethovenin pianosonaattiin nro 30 E-duuri op. 109” (Opinnäytetyö 2016 Musiikin koulutusohjelma Oulun ammattikorkeakoulu)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/120168/salonen_johanna.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Marjatta Helander ”Suomalais-saksalainen kirjallisuusvaihto 2015–2019” (Opinnäytetyö: Pro gradu -tutkielma  Kieli- ja käännöstieteiden laitos Humanistinen tiedekunta Turun yliopisto Huhtikuu 2021)

Eelis Rytkönen ”’Hyvät naapurit o’ puali leipää’ Suomi-DDR-seuran ulkopoliittinen rooli vuosina 1973– 1991” (Turun yliopisto, pro gradu -tutkielma 2022)
https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/153464/Rytkonen_Eelis_opinnayte.pdf;jsessionid=D93489475CAEB8BD817F40770E80BDA6?sequence=1

Lotta Kärkkäinen ”LYYPEKISTÄ VERKAA – Kulttuurin vuorovaikutus 1500-luvun Suomessa ja Saksassa vaatetuksen näkökulmasta tarkasteltuna” (Jyväskylän yliopisto, Pro gradu – tutkielma 2019)
https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/66145/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201911044715.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Niina Honko ”Kansallissosialistisen ideologian myytit Adolf Hitlerin puheissa ja kirjoituksissa ennen NSDAP:n valtaannousua 1928-1930” (Opinnäytetyö, Tampereen yliopisto pro gradu -tutkielma 2001)
https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/89151/gradu00077.pdf?sequence=1

Heiko Fýr Romu  ”Propagandan pitkä juoksu Urheilu aatteen työkaluna elokuvassa – Leni Riefenstahlin Olympia ja Sotšin talviolympialaiset” (Opinnäytetyö (AMK) Turun Taideakatemia Elokuvan koulutusohjelma 2016)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/122978/Fyr_Romu_Propagandan_pitka_juoksu_2016.pdf;jsessionid=F968518F240A0DCD307D0B025ADA4714?sequence=1

Jyrki Kaartinen ”Kansallissolialistinen kasvatus – Politiikkaa vai pedagogiikkaa?” (Akateeminen väitöskirja, Tampereen yliopisto 2017)
https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/100549/978-952-03-0372-3.pdf?sequence=1

Itävalta

Uutiset kertovat, että Itävallan viranomaiset aikovat maksaa 1 000 euroa Syyrian pakolaisille, jotka haluavat palata kotimaahansa. Minusta tässä on ideaa, sillä he voisivat viedä palatessaan synnyinmaahansa demokratian periaatteen ja ihanteen tuliaisina. Tästä asiasta ilmoitti Itävallan liittokansleri Karl Nehammer X-palvelussa. Itävalta tukee näin syyrialaisia, jotka haluavat palata kotimaahansa, maksamalla heille 1000 euroa. Syyria tarvitsee nyt kansalaisiaan toipuakseen, joilla on jotakin tuliaisena vietävänä maan rakentamiseksi. Pitäisikö Suomenkin ottaa mallia Itävallasta ja hoitaa kehitysapua käytännössä tätä kautta?

Tulevan vaimon kanssa tehtiin 1970-luvun lopulla interrail junamatka Kreikan Ateenaan Itävallan Wienin kautta. Tämän matkan kautta on pieni kokemus Itävallasta, jota pitää tarkentaa. Itävalta näyttäisi olevan Suomen kohtaloita jakava maa, myös poliittisesti, koska sekin itsenäistyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja säilytti itsenäisyytensä Toisen maailmansodan jälkeen, sekä  oli puolueeton maa ja mitä muuta yhteistä voikaan vielä löytyä, vaikka suomalaisille Itävalta näyttäisi olevan aika tuntematon maa. Miten Suomi saisi edistettyä tuotteidensa vientiä Itävaltaan?

Itävallan historiasta

Kelttiläiset heimot perustivat noin 400 eKr. Noricumin kuningaskunnan, joka oli Itävallan alueen ensimmäinen tunnettu valtiomuodostelma. Silloinen Rooma valloitti Noricumin ja nykyisen Itävallan alueen Tonavalle asti. Rooman keisarikunnan hajoamisen jälkeen Rooman Noricumin valloittivat hunnit ja frankit.

Yrjö Lautela, Jyrki Palo ”Itävalta – Kappale mennyttä suuruutta” (Kleio 2005), josta lainaus sivulta 16: ”Unkarilaisten sota- ja ryöstöretket ulottuivat Pohjois-Italiaan, Lothringeniin ja jopa Pohjanmerelle asti, ja monet ruhtinaat käyttivät heitä hyväkseen liittolaisina ruhtinaskuntien välisissä sodissa. Unkarilaiset kärsivät pahan tappion Lechjoen rannalla lähellä Augsburgia 955 frankkien, svaabien, saksien, baijerilaisten ja böömiläisten yhdistyneitä joukkoja vastaan. Kokonaan heitä ei kuitenkaan nujerrettu vielä pitkään aikaan. Kun unkarilaisten kääntyminen kristinuskoon sujui melko hitaasti, monet saksalaiset pitivät yllä heistä jonkinlaista kauhukuvaa, ja piispa Otto von Freising purki mieltään seuraavasti 1100-luvun puolivälissä: ’Oikeutetusti tulee syyttää kohtaloa tai pikemminkin ihailla Jumalan armeliaisuutta, koska sellaisille ihmisille, etten sanoisi sellaisille hirviöille, annettiin niin erinomainen maa.’ Vaikka välien selvittely unkarilaisten kanssa kesti eri tavoin vielä satoja vuosia Lechfeldin taistelun jälkeen, esimerkiksi historioitsija Hugo Hantsch pitää vuoden 955 taistelua tärkeänä merkkipaaluna. Hantschin mielestä siitä alkaa Itävallan varsinainen katkeamaton historia, rajakreivikunnasta herttuakunnaksi ja edelleen suurvallaksi. ’Itävalta syntyi ja kasvoi taistelussa madjaarien kanssa’, sanoo Hantsch. Tärkeä vuosiluku on myös 976. Silloin nimitettiin rajakreiviksi Luitpold, joka kuului Babenbergin sukuun. Suvun alkujuuret eivät ole varmasti tiedossa, mutta Babenbergit pysyivät vallassa vuoteen 1246 asti ja vaikuttivat ratkaisevasti Itävallan muotoutumiseen… Wien ei ollut vielä pääkaupunki, vaan Luitpold I asui Melkissä, jossa sijaitseva komea museoluostari on nykyäänkin hyvä pysähdyspaikka matkailijoille Wienistä länteen johtavalla päätiellä.”

Itävallasta tuli 1400-luvulla arkkiherttuakunta. Se oli yksi Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluneista käytännössä itsenäisistä monarkioista. Kun Habsburgien monarkia, jonka keskeisimmän osan Itävalta muodosti, joutui toistuvasti sotiin Osmanien valtakuntaa vastaan, se valloitti vähitellen myös osmaneille kuuluneita alueita, erityisesti Unkarin. Näitä ei kuitenkaan katsottu Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluviksi. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta lakkasi vuonna 1806, kun keisari Frans II luopui sen keisariudesta. Kaksi vuotta aikaisemmin hän oli kuitenkin julistanut Itävallan keisarikunnaksi ja tullut sen keisariksi nimellä Frans I. Tästä keisarikunnasta tuli vuonna 1867 Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia. Itävallan keisari oli Itävalta-Unkarin johdossa ensimmäisen maailmansodassa päättymiseen vuonna 1918.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen keisarikunta jaettiin Saint-Germainin vuonna 1919 useiksi valtioiksi. Itävallasta tuli tasavalta juridisesti 10. marraskuuta 1920. Vuosina 1918–1919 Itävallasta käytettiin nimeä Republik Deutschösterreich, joka muutettiin ententen vaatimuksesta Itävallan tasavallaksi. Itävalta liitettiin Saksaan vuonna 1938 (Anschluss). Saksaan liitettynä maasta käytettiin nimeä Ostmark. Saksan aseellista maahantuloa ei vastustettu, toisin sanoen hallinto toimi miehittäjän apuna.

Liittoutuneet miehittivät Itävaltaa toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1945–1955. Valtion alue ja pääkaupunki Wien jaettiin neljään voittajavaltioiden miehitysvyöhykkeeseen. Valvontakomissio sopi syksyllä 1945 väliaikaisen hallituksen täydentämisestä ja vapaiden vaalien järjestämisestä. Hallituksella oli lupa hoitaa ulkosuhteita valvontakomission valvonnassa. Maasta tuli vuonna 1955 Itävallan valtiosopimuksen mukaisesti jälleen itsenäinen liittotasavalta sillä ehdolla, että se jäisi puolueettomaksi maaksi ja sen puolueettomuuden tunnustaisivat liittoutuneet ja Neuvostoliitto. Sen aseostoilla oli vuosikymmenet samanlaiset rajoitteet kuin Suomella, tosin ilman kauppataseiden asettamia velvoitteita ostaa Neuvostoliitosta aseita.

Itävallan politiikan näkyvin hahmo oli koko 1970-luvun sekä 1980-luvun alkupuolen liittokanslerina vuosina 1970–1983 toiminut sosiaalidemokraattisen SPÖ:n johtaja Bruno Kreisky.   Neuvostoliiton romahdettua Itävalta lähestyi muita Euroopan maita. Se liittyi Suomen ja Ruotsin mukana Euroopan unioniin vuonna 1995 ja otti ensimmäisten joukossa käyttöön euron vuonna 1999.

Kaupunkeja Itävallassa

Wien on Itävallan pääkaupunki ja yksi Itävallan osavaltioista. Se sijaitsee Tonavan rannalla, vain 60 kilometrin päässä Itävallan itäisestä rajasta. Noin kahden miljoonan asukkaan Wien on Itävallan suurin kaupunki. Se on myös Itävallan kulttuurin, talouden ja politiikan keskus.

Noin vuonna 50 vuotta eKr. roomalaiset perustivat sotilasleirin Tonavan rannalle, nykyisen Wienin vanhankaupungin alueelle. Leiriä kutsuttiin nimellä Vindobona, aluetta aiemmin asuttaneen kelttiläisen vinid-heimon mukaan. Vindobonan leiri kuului linnoitusketjuun, joka oli Rooman valtakunnan etuvartio germaanisia heimoja vastaan. Keisari Trajanus rakennutti 100-luvulla jKr. Vindobonasta huomattavan rajalinnoituksen. Vuonna 180 keisari Marcus Aurelius  kuoli Vindobonassa kesken germaaneja vastaan käydyn sotaretken. Kansainvaelluksen aika merkitsi Rooman valtakunnan vetäytymistä alueelta, ja vuonna 433 Rooma luopui virallisesti Vindobonasta. Vindobona säilyi kuitenkin asutuskeskuksena roomalaisten lähdettyäkin. Babenbergit asettuivat vuonna 1154 hoveineen Wieniin, joka oli Itävallan ja Unkarin välinen rajakaupunki ja tärkeä kauppapaikka. Seuraavana vuonna suku kohotettiin herttuan arvoon ja Wienistä tuli Itävallan herttuakunnan pääkaupunki. Babenbergien aika merkitsi kukoistusta Wienille, sillä se sai vuonna 1221 täydet kaupunkioikeudet ja kasvoi yhdeksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tärkeimmistä kauppakaupungeista. Vuodesta 1452 Wien oli myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan pääkaupunki, kun keisarin valtaistuin siirtyi pysyvästi Habsburgeille. Vuonna 1529 Kaakkois-Eurooppaa vallanneet turkkilaiset sotajoukot piirittivät Wieniä sulttaani Soleiman I Suuren johdolla. Wienin puolustajat onnistuivat karkottamaan hyökkääjän porteiltaan, vaikka heillä oli alivoima ja vaikka Babenbergien aikaiset kaupunginmuurit hädin tuskin kestivät hyökkäystä. Seuraavan vuosisadan aikana kaupunki ympäröitiin vahvalla linnoitusketjulla. Uudet muurit osoittivat voimansa, kun turkkilaiset hyökkäsivät uudelleen vuonna 1683, jolloin Wien puolusti itseään menestyksekkäästi kaksi kuukautta, kunnes apuun tulleet puolalaiset sotajoukot ajoivat turkkilaiset pois osana suurta Turkin sotaa.

Salzburg on Itävallan neljänneksi suurin kaupunki ja Salzburgin osavaltion pääkaupunki. Kaupunki sijaitsee Salzachjoen varrella Alppien juurella. Sen väkiluku oli vuoden 2019 alussa noin 154 200. Salzburg on tunnettu ennen kaikkea Mozartin syntymäkaupunkina, historiastaan ja barokkiarkkitehtuurista. Salzburgin suosiota matkakohteena on lisännyt erityisesti Sound of Music -elokuva, joka kuvattiin kaupungissa ja sen lähialueilla. Salzburgin paikalla sijaitsi kelttiläinen asutuskeskus, ja roomalaisaikana se tunnettiin nimellä Juvavum. Se sai piispanistuimen vuonna 739, ja kaupungista tuli arkkihiippakunnan keskus vuonna 798.

Elokuvia Itävallasta

Sissi-elokuvasarjan on ohjannut Ernst Marischkan vuosina 1955–1957, joka on itävaltalainen elokuvatrilogia, joka kuvaa romantisoidusti Itävallan keisarikunnan Elisabetin nuoruusvuosia. Päärooli Sissiksi kutsuttuna Elisabetina nosti teini-ikäisen Romy Schneiderin maailmanmaineeseen. Elokuvasarjan ensimmäisessä osassa Sissi on vielä naimaton prinsessa, mutta hän kihlautuu ja avioituu Itävallan keisarin Frans Joosefin kanssa ja kohoaa keisarinnaksi. Toinen osa kuvaa Sissin avioelämää ja taistelua hovin byrokratian ja hovietiketin syövereissä.

Elisabet syntyi 24. joulukuuta 1837 Münchenissä, Baijerin kuningaskunnassa, kuoli 10. syyskuuta 1898 Genevessä, Sveitsissä, oli Itävallan keisarinna sekä Unkarin ja Böömin kuningatar. Elisabet avioitui Itävalta-Unkarin keisarin Frans Joosef I:n kanssa. Elisabet tunnetaan myös lempinimellä Sissi. Hän kuoli poliittisen murhan uhrina.

Sound of Music elokuva on vuonna 1965 ensi-iltansa saanut musikaalielokuva, jonka ohjasi Robert Wise. Elokuva perustuu Broadway-musikaaliin. Elokuva ja musikaali perustuvat taas tositarinaan itävaltalaisesta von Trappin perheestä, kun Itävalta oli liitetty Saksaan toisen maailmansodan alla. Maria von Trapp julkaisi omaelämäkerrallisen romaanin The Story of the Trapp Family Singers (julkaistu suomeksi nimellä Laulava Trappin perhe). Romaanin pohjalta tehtiin kaksi saksalaista elokuvaa ennen Robert Wisen elokuvaa.  Wisen elokuvan pääosia näyttelivät Julie Andrews ja Christopher Plummer. Elokuva on edelleen kaikkien aikojen katsotuin ja tunnetuin musikaalielokuva ja yksi kaikkein aikojen katsotuimmista elokuvista. Aikanaan se pelasti suurilla lipputuloillaan konkurssilta vararikon partaalla olleen tuotantoyhtiö 20th Century Foxin. Von Trappin perhe muutti ensin Italiaan ja sieltä Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa heistä tuli Trapp Family Singers, ja he esiintyivät ensin Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja sitten ympäri maailman. Toisen maailmansodan loputtua perhe perusti hyväntekeväisyysjärjestön auttamaan sodasta toipuvaa Itävaltaa.

Kolmas mies eli The Third Man on Carol Reedin ohjaama elokuva vuodelta 1949. Elokuva perustuu kirjailija Graham Greenen tekstiin, joka myöhemmin julkaistiin romaanina. Elokuva sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Wieniin, ja sen päähenkilö on kioskikirjailija Holly Martins (Joseph Cotten), joka etsii ystäväänsä Harry Limeä (Orson Welles). The New York Timesin kriitikot valitsivat Kolmannen miehen vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.

Tunnettuja itävaltalaisia:

Wolfgang Amadeus Mozart, kastenimeltään Joannes Chrysostomus Wolfgangus Theophilus Mozart syntyi 27. tammikuuta 1756 Salzburg, kuoli 5. joulukuuta 1791 Wien oli itävaltalainen säveltäjä. Häntä pidetään yhtenä suurimmista eurooppalaisen taidemusiikin säveltäjistä. Mozart sävelsi kaikkia aikansa teostyyppejä, niin sinfonioita, ooppera-, kirkko- ja kamarimusiikkia.

Franz Peter Schubert syntyi 31. tammikuuta 1797 Himmelpforgrund, Itävallan arkkiherttuakunta, kuoli 19. marraskuuta 1828 Wien, Itävallan keisarikunta oli itävaltalainen säveltäjä. Häntä pidetään yhtenä musiikinhistorian suurimmista säveltäjistä. Schubert sävelsi kaikkia aikansa teostyyppejä, lukuun ottamatta konserttoja.

Franz Joseph Haydn syntyi 31. maaliskuuta 1732 Rohrau, Itävalta, kuoli 31. toukokuuta 1809 Wien, Itävalta oli itävaltalainen säveltäjä. Suurimman osan urastaan Haydn vietti Esterházy-suvun linnassa hovisäveltäjänä. Hänen teoksensa levisivät kuitenkin laajalti pitkin Eurooppaa ja hän oli suuren osan elämästään mantereensa suosituin säveltäjä. Haydn oli Mozartin ystävä ja Beethoevenin lyhytaikainen opettaja ja hänen vaikutuksensa heidän musiikkiinsa oli suuri.

Gustav Mahler syntyi 7. heinäkuuta 1860 Kalisté, Böömin kuningaskunta, Itävallan keisarikunta, kuoli 18. toukokuuta 1911 Wien, Itävalta-Unkari, oli itävaltalainen säveltäjä ja kapellimestari. Mahler syntyi vaatimattomaan juutalaisperheeseen. Hänen isänsä, ammatiltaan majatalonpitäjä, oli ankara ja väkivaltainen. Elinaikanaan häntä arvostettiin eniten orkesterinjohtamistaidoistaan; vasta myöhemmin, erityisesti 1900-luvun jälkipuoliskolla, ovat hänen sävellyksensä nousseet kuuluisuuteen. Kapellimestarina hän uudisti oopperan tuottamista, ja säveltäjänä hän kehitti sinfonian äärimittoihinsa.

Bruno Kreisky syntyi 22. tammikuuta 1911 Wien, kuoli 29. heinäkuuta 1990 oli itävaltalainen poliitikko ja Itävallan liittokansleri 1970–1983. Kreisky syntyi Wienissä varakkaan juutalaisen vaatetehtailijan poikana. Hän liittyi 15-vuotiaana Itävallan sosiaalidemokraattisen puolueen nuoriso-osastoon ja toimi aktiivisesti politiikassa opiskellessaan lakia Wienin yliopistossa. Vuonna 1934, kun diktaattori Engelbert Dollfuss kielsi sosialistipuolueen, hän liittyi maanalaiseen poliittiseen toimintaan. Hän oli vangittuna tammikuusta 1935 heinäkuuhun 1936 syytettynä maanpetoksesta. Maaliskuussa 1938 Itävallan valtio oli lakkautettu ja syyskuussa Kreisky muutti poliittisena pakolaisena Tukholmaan, missä hän toimi vuoteen 1945 saakka. Vuonna 1942 hän avioitui Vera Furthin kanssa. Hän muutti Itävaltaan1946, mutta palasi pian Tukholmaan lähetystötehtäviin. Vuonna 1951 hän muutti takaisin Wieniin, missä liittopresidentti Theodor Körner valitsi hänet poliittiseksi avustajaksi. Vuonna 1953 hänet oli valittu Ulkomaansuhteiden osastoon. Tässä asemassa hän otti osaa Itävallan valtion itsenäisyysneuvotteluihin 1955. Vuoden 1959 vaalien jälkeen hänestä tuli ulkoministeri,  mutta 1966 hän jätti viran. Kreisky valittiin sosialistipuolueen puheenjohtajaksi 1967. Sosialistit voittivat vaalit maaliskuussa 1970, jolloin Kreiskysta tuli liittokansleri. Hän muodosti sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen pienen vapauspuolueen tuella. Vuoden 1971 vaaleissa SPÖ sai yli 50 prosenttia äänistä, minkä ansiosta Kreisky pystyi muodostamaan enemmistöhallituksen. Suomessa Kreisky vieraili ainakin toukokuussa 1978.

Simon Wiesenthal syntyi 31. joulukuuta 1908 Buczacz, Itävalta-Unkari, kuoli 20. syyskuuta 2005 Wien, Itävalta, oli itävallanjuutalainen arkkitehti ja toisen maailmansodan aikaisten natsirikollisten jäljittäjä. Vuonna 2010 ilmestynyt elämäkerta kertoi Simon Wiesenthalin olleen Israelin tiedustelupalvelun Mossadin palkkalistoilla. Kirjaa siteeranneen New York Times -lehden mukaan itävallanjuutalainen Wiesenthal sai Mossadilta kuukausipalkkaa ja Israelin passin.

Kurt Josef Waldheim syntyi 21. joulukuuta 1918 Wien, Itävalta, kuoli 14. kesäkuuta 2007 Wien, oli itävaltalainen upseeri toisessa maailmansodassa ja myöhemmin diplomaatti ja poliitikko. Hän toimi YK:n pääsihteerinä vuosina 1972–1981 ja Itävallan presidenttinä 1986–1992. Waldheim liittyi kansallissosialistiseen opiskelijajärjestöön 19-vuotiaana. Toisessa maailmansodassa Waldheim palveli luutnanttina armeijan tiedusteluyksikössä. Yksikkö oli osa Jugoslaviassa tuhansia partisaaneja ja siviilejä teloittanutta sekä tuhansia Kreikan juutalaisia kuolemanleireille vuosina 1942–1944 kuljettanutta joukko-osastoa. Vuonna 1945 Waldheim antautui Kärntenissä brittisotilaille. Kuulusteluissa hän kertoi olevansa Wehrmachtin sotilas eikä SA- tai SS-upseeri.

Opinnäytetyöt:

Jussi Wedman ”Suomi ja Itävalta IT-alalla” (Oulun ammattikorkeakoulu, Opinnäytetyö 2024)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/873349/Wedman_Jussi.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Katri Nukari ”Työperäinen maahanmuutto – Vertailussa Suomi ja Itävalta” (Vaasan yliopisto, pro gradu -tutkielma 2016)
https://osuva.uwasa.fi/bitstream/handle/10024/3651/osuva_7149.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Taru Leijala ”Retkeily Itävallan Alpeilla – tarkastelu suomalaisen retkeilijän näkökulmasta” (Haaga-Helia ammattikorkeakoulu, Opinnäytetyö 2023)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/793057/Leijala_Taru.pdf;jsessionid=E6D562EDB70B30FE936FFD617C1D7ABE?sequence=2

Emmi Humalainen ”Matkailuvlogi ’Wienin huurteinen matka Itävaltaan’” (KAMK University of Applied Sciences, opinnäytetyö 2020)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/340454/Humalainen_Emmi.pdf?sequence=2

Sanna Tukiainen ”VIINIMATKALLE ITÄVALTAAN? – Wachaun, Kremstalin ja Kamptalin viinialueiden tarjonta viinimatkailijalle” (Tampereen ammattikorkeakoulu, Opinnäytetyö 2012)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/51361/Tukiainen_Sanna.pdf;jsessionid=F8659CF1900AEF8F953E5C752D8D267C?sequence=2

Kristiina Lakio ”Elokuvamatkailu erityisesti Salzburgissa – Fachhochschule Salzburgin vaihto-opiskelijoiden käsityksissä” (Savonia ammattikorkeakoulu, opinnäytetyö 2014)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/71941/Lakio_Kristiina.pdf?sequence=1

Satu Matikainen ” VIESTINNÄN VAIKUTUS W.A. MOZARTIN SUOSIOON” (Turun AMK, Opinnäytetyö 2019)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/261457/Matikainen_Satu.pdf;jsessionid=346AC5A2A3079148ACD983C51BCF9AF9?sequence=2

Kirjallisuus ja lähteet:

Yrjö Lautela, Jyrki Palo ”Itävalta – Kappale mennyttä suuruutta” (Kleio 2005)
Bruno Kreisky ”Eurooppalaisen muistelmat” (Kirjayhtymä 1980)
Matti Kyrö ”Ammatillinen koulutus Itävallassa – matkakertomus Itävallan matkasta 16.-23.9.1989” (Opetusministeriö 1990)
Becker, Max – Schickhaus, Stefan ”Wolfgang Amadeus Mozart – säveltäjäneron matkassa” (Tammi 2006)
Maasalo, Kai ”Mozart ja hänen pianokonserttonsa” (WSOY 1985)
Poroila, Heikki ”Aarteista suurin – Wolfgang Amadeus Mozartin sävellykset” (Honkakirja 2020)
Eva Fahidi ”Anima rerum – katkaistu nuoruus” (Atrain & Nord 2022)
Wikipedia

Linkit:

https://suomi-itavaltayhdistys.fi/fi/yhdistys/
http://ulkosuomalainen.com/itavalta/
https://www.youtube.com/@OutiLee

Sveitsi

Minua on hämmästyttänyt, kuinka Sveitsi on voinut pysyä itsenäisenä ja liittoutumattomana maana jo pitkään ja selvisi toisesta maailmansodastakin puolueettomana, ilman osallistumista Euroopassa käytyyn sotaan, eikä sitä valloitettu. Näin olen käsittänyt asian olevan. Tämä on kunnioitettava saavutus, josta täytyy ottaa selvää. Sveitsin erottaa EU:sta tullimuuri, eli tämän vuoksi tulee huolintafirmoille töitä.

Vaimoni kanssa kävimme vierailemassa ensimmäisen kerran n. 20 vuotta sitten Baselissa ja nyt 2022 toisen kerran. Vierailimme ensimmäisellä kerralla mm. Neuhausenin lähistöllä olevaan Schaffhauseniin, josta edelleen neljä kilometriä joen alajuoksulla olevalle Reinin putouksille. Reinin putouksilla vietimme aikaa syöden mm. eväitä. Kävimme Luzernissa tutustamassa liikennemuseoon Verkehrshaus der Schweizissa, sekä kolmen maan nurkassa olevalle satama-alueelle, jossa sai käsityksen, kuinka lähellä rajat ovat. Kävimme myös roomalaisten rakennusten raunioille jne… Vietimme aikaa tätini siirtolapuutarhatyyppisessä mökissä, jossa voi kasvattaa vihanneksia jne., sillä siellä on ainakin kaksi satokautta. Baselissa kävellessämme Suomea puhuessamme keskenämme niin, eräs nainen ystävänsä kanssa kysyi meiltä, että olemmeko suomalaisia? Vastattuamme, että olemme, niin he sanoivat tulleensa Saksan puolelta vierailemaan Baselissa, jossa tämä suomalainen oli elänyt jo pitkään. Meillä oli siinä mukava tapaaminen. Olimme nähneet Baselissa laatan talon seinässä, jossa luki Erasmuksen asuneen siinä. Baselissa on saksalainen rautatieasema Badischer Bahnhof, jossa liikennöi Saksan DB junayhtiön junat Saksaan ja Saksasta Baseliin.

Elokuussa 2022, kun olimme Baselissa, niin siellä oli silloin meneillään suuri Sveitsin-painikilpailutapahtuma, joka uutisoitiin näyttävästi eri medioissa. Sveitsin paini eli Schwingerköning on suosittu, jossa taistelijoilla on tukevat taistelushortsit jaloissa, joista vastustajat ottavat otteen ja yrittävät selättää vastustajansa. Alustana on sahanpurusta pyöreä taistelualusta. Taistelijoiden housuasu on tyypillinen Schwingerköningissä, joka on näkyy vanhoissa kuvissa paimenilla, jotka harjoittelivat Alpine laiduntamisjaksoa varten. Sveitsin painin elpyminen tapahtui ensimmäisellä vuonna 1805 järjestetyllä Unspunnen-festivaaleilla. Tämän festivaalin yhteydessä on kehitetty kansallista tietoisuutta.

Baselissa oli myös Sionistisen liikkeen suuri 125-vuotisjuhla elokuun lopussa 2022. Sionistisen liikkeen perusti Theodor Herzl, joka vuonna 1896 esitti sionismin perusperiaatteet kirjassaan Juutalaisvaltio ja järjesti maailman ensimmäinen sionistisen kongressin Sveitsissä Baselissa vuonna 1897. Vuonna 1894 nuori keskieurooppalainen journalisti Theodor Herzl (1860-1904) havahtui juutalaisten ahdinkoon ranskalaisen kapteenin Alfred Dreyfusin oikeudenkäynnin aikana, kun vapaamielisinä luultujen ranskalaisten antisemitismi oli nostanut päätään. Herzl päätteli, että juutalaiset vapautuisivat vainoista ja syytöksistä vain omassa maassaan. Hän aloitti kampanjan juutalaisen valtion perustamisen puolesta ja kirjoitti 63-sivuisen pamfletin Juutalaisvaltio (1896). Herzl perusti Maailman sionistijärjestön ja järjesti vuonna 1897 ensimmäisen sionistikongressin Baselissa. Sionismin aate kasvoi nopeasti, ja Herzl sai tukijoita etenkin Itä-Euroopasta, missä juutalaisten asema oli kaikkein heikoin. Hän myös haki Turkin sulttaanilta tukea Israelin perustamiselle Turkin hallitsemaan Palestiinaan, ja myöhemmin Englannilta, josta tulikin Herzlin kuoltua Israelin valtion varsinainen kätilö.

Sveitsiläiskaarti on sveitsiläisistä koostuva sotilasyksikkö, jonka tehtävänä on paavin ja Vatikaanivaltion turvallisuuden takaaminen. Sen perusti paavi Julius II vuonna 1506 pyytämällä hyvinä palkkasotilaina tunnettuja sveitsiläisiä turvaamaan Vatikaania aseilla. Vatikaanin Sveitsiläiskaarti on yksi maailman vanhimpia edelleen toimivia sotilasosastoja. Perusvaatimukset kaartiin pääsemiseksi ovat: katolinen, miespuolinen Sveitsin kansalainen, suorittanut asepalveluksen Sveitsin armeijassa, naimaton, sitoutunut selibaattiin 25-vuotiaaksi, 19–30-vuotias (yli 30-vuotias voi päästä uudestaan kaartiin). Kaartilainen saa automaattisesti Vatikaanin kansalaisuuden. Kaartilaiselle kyse on kunniatehtävästä, ja yksikköön onkin hakijoita paljon enemmän kuin tarvitaan. Kahden vuoden palveluksen jälkeen kaartilainen voi halutessaan päättää palveluksensa, jolloin hän menettää kansalaisoikeutensa.

Katso https://www.rantapallo.fi/travelismypassion/2012/07/07/sveitsin-riviera-montreux-ja-vevey/

Olivia ja Aino Jauhiainen ”Maria Stenroth (Merja Salmela) elämäkerta” (WSOY 1929), josta lainaus sivulta 189: ”Heinäkuun lopussa Marian toive toteutui, ja hän pääsi lähtemään pitkälle matkalleen, etelää kohti, jonne hän oli tällä kertaa päättänyt suunnata kulkunsa. Turhaan tiedusteltuaan oleskelupaikkoja eri suunnilta hän viimein valitsi Davos’n kylän Itä-Sveitsistä. Sinne aikoi myöskin paroni Nicolay (Paul Ernst Georg von Nicolay), kristillisen ylioppilasliikkeemme perustaja, matkustaa, ja Maria Stenroth iloitsi tietäessään saavansa tarvittaessa turvautua hänen ystävälliseen opastukseensa… Matka Davos’hon oli mitä ihanin. Näin melkein kaikki alppimaiseman ihanuudet: viljeltyjä rinteitä, metsäisiä maita, kuivuneita ja kuohuvia alppipuroja, jäätiköitä, lunta ja taivasta tavoittelevia huippuja.”

Anni Voipio ”Suomen Marsalkka – elämäkerta” (WSOY 1953), josta lainaus sivulta 373: ”Miltei Mannerheimin kodiksi saattaisi kutsua Val-Montin kylpyläparantolaa Montreux’n kaupungin ylävuorella Alppien rinteellä Genéven järven rannalla Sveitsissä. Useita talvia peräkkäin hän vietti siellä hoitaen terveyttään, mutta ennen kaikkea keskittyen viimeiseen työhönsä, muistelmien kirjoittamiseen… Hänen ensimmäisessä kerroksessa olevan huoneensa parvekkeelta avautui laaja näköala Genéven järvelle ja sen taustalla kohoaville Dents du Midin ikuisen lumen peittämille huipuille… Vuoden 1950 joulun Mannerheim vietti Luganossa.

Pekka Hyvärinen ”Suomen mies – Urho Kekkosen elämä” (WSOY 2000), josta lainaus sivulta 73: ”Marski jäi kuitenkin Sveitsiin loppuelämäkseen: – Tapasin sairaan ja hyvin väsyneen vanhan herrasmiehen, jonka pääasiallinen toivomus oli voida levätä rauhassa ja ottaa aurinkoa, johon hänen pitkä ja vaiherikas maansa palveleminen hänet hänen omasta mielestään oikeutti, raportoi amerikkalainen asiamies myöhemmin Luganosta.” Katso lisätietoja:
http://www.parkkinen.org/mannerheim.html
http://www.mannerheiminperinnesaatio.fi/perinnetyo/muistolaatat/sveitsi
https://www.matkallamaailmalla.fi/53.Marskin%20viimeiset%20vuodet.html

Sveitsi, virallisesti Sveitsin valaliitto on liittovaltio, joka koostuu 26 kantonista. Roomalaiset kutsuivat nykyistä Sveitsin aluetta nimellä Helvetia. Siellä asui kaksi kelttiheimoa, helvetialaiset ja raetialaiset. Roomalaiset valloittivat alueen gallialaissodissa 58 eaa. ja hallitsivat sitä 400-luvulle asti. Rooman vallan luhistuttua alueen itäosan valtasivat alemannit ja länsiosan burgundit. Vuonna 1291 kolme metsäseutua, Uri, Schwyz ja Unterwalden solmivat valaliiton ja yhdistivät voimansa taistelussa Habsburg-sukua vastaan. Valaliiton perustamispäivänä pidetään perinteisesti 1. elokuuta 1291, jota vietetään Sveitsin kansallispäivänä. Liitto sinällään oli yksi lukuisista kaupunkien ja muiden alueiden muodostamista liitoista, eikä sen tavoitteena ollut itsenäisyys, vaan turvata alueen asema epävakaana aikana Saksan kuninkaan Rudolf I Habsburgilaisen kuoltua. Ajatus yhtenäisestä Sveitsistä alkoi syntyä huomattavasti myöhemmin.1300-luvulla liitto alkoi laajentua, kun Luzern liittyi siihen 1322. Zurich seurasi vuonna 1351 ja Bern vuonna 1353. Svaabilaissodan (1499) myötä valaliittolaiset (’Yläsaksan liitto’) saavuttivat Baselin rauhassa käytännössä itsenäisen aseman keisarikunnasta.

Reformaation aikana liitto rakoili osan kantoneista liityttyä Ulrich Zwinglin ja Jean Calvinin johtamaan reformaatioon toisten pysyttyä katolilaisina.

Ulrich Zwingli s. 1.1.1484 Wildhaus, Sveitsi, k. 11.10.1531 Kappel am Albis, Sveitsi, oli Sveitsin uskonpuhdistaja ja reformoidun kirkon perustaja. Ulrich Zwingli oli perheensä kahdeksasta pojasta kolmanneksi vanhin. Hänet lähetettiin jo viisivuotiaana pappissetänsä Bartholomäus Zwinglin luo läheiseen Weeseniin. Kymmenvuotiaana hänet lähetettiin Baseliin. Hän ilmoittautui Wienin yliopistoon talvilukukaudeksi 1498. Zwingli jatkoi opintojaan Bernissä vuoteen 1502, jolloin hän siirtyi Baselin yliopistoon, josta hän valmistui maisteriksi vuonna 1506. Zwinglin oli huolestunut moraaliin liittyvistä asioista. Hän näki, että Sveitsin kansallisen ja kirkollisen elämän sekä Jumalan sanan välillä oli ristiriitaa. Hän pyrki hylkäämään jumalanpalveluksesta kaiken sellaisen, jota ei löydy Uudesta testamentista. Zwingli määrättiin vuonna 1506 kansansaarnaajaksi Glarusin kantoniin, jossa hän vaikutti vuoteen 1516 asti. Glarusin seurakunnassa hän toimi taitavana saarnaajana ja vastusti sikäläistä anekauppiasta, paavinvaltaa ja kiirastulioppia. Zwingli oli saanut mainetta taitavana saarnaajana ja kirjoittajana. Loppuvuodesta 1518 Zurichissä vapautui kirkkoherran paikka. Zürichissä Zwingli tutustui Martti Lutheriin ja omaksui hänen oppinsa uskonvanhurskaudesta. Samaan aikaan Zwingli alkoi kehittää omaa teologista oppiaan. Zwinglin käsityksen mukaan kirkkoa ei voi uudistaa humanistien viisauden voimalla vaan Jumalan hengellä evankeliumin sanan ja uskon kautta. Zwingli kielsi olevansa kirkon uudistaja. Hän vain vaati siirtymistä Raamatun mukaiseen uskonnon harjoittamiseen. Elokuussa 1519 Zürichissä puhkesi rutto, johon kuoli neljäsosa kaupungin asukkaista, ja kaupungin valtasivat maailmanlopun tunnelmat. Kaikki kykenevät poistuivat kaupungista, mutta Zwingli jatkoi saarnaamistaan ja oli vuonna 1520 itsekin vähällä kuolla ruttoon. Sairastaessaan hän tutustui lähemmin Lutherin teoksiin. Vuonna 1521 Zwingli sai Zürichin kansalaisuuden. Heinäkuussa Zwingli tukijoineen lähetti piispalle kirjeen, jossa hän vaati tätä hyväksymään pappien avioliitot. Piispa vastasi vaatimalla Zürichin hallintoa palauttamaan järjestyksen. Zwingli oli jo salaisesti aiemmin samana vuonna solminut avioliiton Anna Reinhartin, aatelismiehen lesken kanssa. Paikallinen papisto tuki Zwingliä, ja hän puolusti itseään julkisesti kerettiläisyyden syytöksiä vastaan. Uskonpuhdistuksen seurauksena päätettiin kaupunkien luostarien lakkauttamisesta. Zwingli piti saarnan asemaa keskeisenä, joten hän puhdisti ja yksinkertaisti jumalanpalveluksen, jossa sallittiin vain Raamatun luku ja saarna. Zwingli meni virallisesti naimisiin Anna Reinhartin kanssa 2. huhtikuuta 1524, kolme kuukautta ennen heidän ensimmäisen lapsensa syntymää. He saivat neljä lasta nimeltään Regula, Wilhelm, Ulrich ja Anna. Reformaatio eteni halki Sveitsin. Uskonpuhdistus johti Zürichin ja viiden muun kantonin eroamiseen roomalaiskatolisen kirkon valtapiiristä, Sveitsin valaliitosta. Seurauksena oli Zürichin joutuminen ahtaalle katolisen valaliiton asettaessa rajat Sveitsin sisällä. Bernin liityttyä uskonpuhdistukseen vuonna 1528 Zwingli aloitti taistelun katolisia alkukantoneja ja Etelä-Saksan ruhtinaita vastaan. Katoliset vahvistivat asemiaan muodostamalla puolustusliiton, Kristillisen unionin, Itävallan kanssa vuonna 1529. Zwingli edusti radikaalia reformaatioajattelua ja kritisoi Lutheria siitä, ettei tämä vienyt uudistuksia tarpeeksi pitkälle. Lutherin mukaan kirkosta tuli poistaa vain raamatunvastaiset asiat mutta Zwingli halusi kirkosta poistettavan kaiken sellaisen, mikä Raamatussa ei mainittu. Zwinglin mukaan kirkkorakennukset tuli yksinkertaistaa ja turhat patsaat ja kuvat poistaa. Zwingli myös halusi, että yhteiskunnassa noudatetaan uskonnollisia lakeja, kun taas Lutherin mukaan maallinen ja hengellinen valta tuli pitää erillään. Uskonriita johti sisällissotaan, ja vuoden 1531 rauhassa päädyttiin kompromissiin: Zürich, Bern, Basel, Schaffhausen ja osia Graubündenistä reformoitiin; Luzern, Zug, Solothurn ja Freiburg pysyivät katolisina. Ranskan vallankumouksen sotien yhteydessä Sveitsi jäi Ranskan ja Itävallan armeijoiden väliin ja joutui valloitetuksi. Siitä tehtiin Helvetian tasavalta vuonna 1798. Tämä Ranskan vasallivaltio lakkautettiin muodollisesti vuonna 1803. Wienin kongressi (1815) palautti Napoleonin häviön jälkeen Sveitsin itsenäisyyden.

Erasmus Rotterdamilainen, alun perin Gerrit Gerritzoons; s. 27.10.1466 Rotterdamissa ja kuoli Baselissa 12.7.1536 oli hollantilainen filosofi, humanisti, teologi ja kirjailija. Erasmuksen parhaiten tunnettu teos on Tyhmyyden ylistys vuodelta 1509. Oman kirjoitustoimintansa lisäksi hän käänsi latinaksi ja toimitti lukuisia klassisia teoksia muun muassa Aristoteleelta, Augustinukselta ja Cicerolta. Hän myös toimitti uudet latinan- ja kreikankieliset Uuden testamentin versiot. Vanhaa kirjallisuutta tutkimalla Erasmus etsi alkuperäistä, puhdasta kristinuskoa ja pyrki yhdistämään siihen antiikin sivistyksen. Erasmus arvosteli useita katolisen kirkon opinkappaleita.

Sveitsin pääkaupunki on Bern, katso lisätietoja… https://fi.wikipedia.org/wiki/Bern
Sveitsissä ei ole virallista valtionuskontoa, ja perustuslaki takaa uskonnonvapauden. Uskonnolliset asiat ovat kuitenkin kantonien vastuulla. Näitä kirkkoja ja joissakin kantoneissa vanhakatolista kirkkoa ja juutalaisia seurakuntia tuetaan keräämällä kirkollisveroa seurakuntien jäseniltä ja joissakin tapauksissa myös yrityksiltä. Vuoden 2016 väestölaskennassa katolisia oli 36,5 prosenttia, reformoituja 24,5 prosenttia ja muita kristittyjä oli 5,9 prosenttia väestöstä. Muslimeja oli 5,2 prosenttia, juutalaisia 0,3 prosenttia ja muita uskontoja kannatti 1,3 prosenttia väestöstä. Uskontokuntiin kuulumattomia oli 24,9 prosenttia väestöstä. Viime vuosina kristittyjen osuus on ollut selvässä laskussa ja uskontokuntiin kuulumattomien osuus on ollut selvässä kasvussa.

Seppo Haario ”Monimuotoinen Sveitsi” (2017), josta lainaus sivulta 11: ”Geenitutkimuksen avulla on voitu hahmottaa sveitsiläisten esi-isien Y-kromosomien jakautuvan neljään suureen haploryhmään R (yli puolet), I (vajaa neljännes), G (vajaa kymmenes) ja E (vajaa kymmenes). Syvältä esihistoriallisesta ajasta periytyy E-haploryhmä, joka on tyypillisin Marokossa (87%) ja muualla Pohjois-Afrikassa sekä Kosovossa (48%). Koska albaaneja pidetään muinaisen illyyrien jälkeläisinä ja illyyreihin kuuluivat myös veneetit, joista Venetsia on saanut nimensä, E-haploryhmän edustajia voi pitää kaakosta vaeltaneena Sveitsin kantaväestönä… Toinen Troian sodan jälkeen länteen paennut kansa olivat etruskit, joiden muisto elää Toscanan nimessä. Heidän huomassaan Rooman kaupungeista kasvoi maailmanvallan keskus. Roomalaiset historioitsijat kertovat, että vuoden 400 eKr. aikoihin Raetus-niminen etruski olisi johtanut osan kansastaan Alpeille turvaan. Kun roomalaiset ylittivät Alpit vuonna 15 eKr., he perustivat Raetian maakunnan, jonka pääkaupunkina oli 500-luvun alussa Curia (nykyinen Chur). Sittemmin raetit oppivat latinaa ja heistä tuli retoromaaneja. Alustavasti voisi olettaa, että G-haploryhmä olisi tätä perua. Sitä esiintyy Mustanmeren rannikkokansoilla, mutta myös Sardiniassa (14%). Ötziksi nimetyn, Itävallan ja Italian väliseltä rajalta löydetyn muumion elämä – ja hänenkin on uutisoitu kuuluneen G-haploryhmään. Selvempää on, että R-haploryhmän toivat Sveitsiin kelttiläinen helveettien heimo. Helvetia oli nykyisen Sveitsin edeltäjävaltion virallisena nimenä 1798-1803. Sveitsiä edustava naishahmo Helvetia tunnetaan nykyisin kolikoista ja postimerkeistä; nimestä johtuu myös kansallistunnus CH (Confoedratio Helvetica), jolla vältetään tarve käyttää rinnakkain maan nimeä kaikilla neljällä virallisella kielellä… Historian paradokseja on, että vaikka helveetit tunnetaan yhä Caesarin muistelmista ja heistä todellakin polveutuu puolet Sveitsin väestöstä, heidän kelttiläinen kielensä hävisi kun maahan muutti joitakin roomalaisia ja I-haploryhmään kuuluneita germaaneja. Suomalaisistakin lähes kolmannes kuuluu pohjoismaiseen I-haploryhmään, mutta jostain syystä ruotsinkieliset jäivät Suomessa kutistuvaksi vähemmistöksi kun taas Sveitsissä saksan-kielestä tuli enemmistökieli.”

Risto Uimonen ”Tulos tai ulos” (WSOY 2019), josta lainaus sivulta 241: ”Kun Juha Sipilä esitti ministerilistansa toukokuussa 2015 Keskustan puoluehallitukselle ja eduskuntaryhmälle, osa kuulijoista ei ollut uskoa korviaan. Sipilän listalla oli nimittäin Anne-Catherine Berner, sveitsiläis-suomalainen yritysjohtaja ja yksi Vallila Interiorsin omistajista. Berner oli hallitusammattilainen ja Helsingin uuden lastensairaalan puuhanainen, jonka johdolla toteutetulla keräyksellä sairaalalle oli hankittu rahaa huikeat 36,5 miljoonaa euroa. Tämä tyylikäs untuvikko oli outo ilmestys Keskustan eduskuntaryhmässä – ja nyt Sipilä oli päättänyt tehdä hänestä ministerin ohi puolueen konkarikansanedustajien… Berner oli saanut Suomen kansalaisuuden vasta tammikuussa 2015. Hän tarvitsi sen voidakseen asettua vaaleissa ehdolle. Berner yllätti jo ennen ministeriksi tuloaan samalla ensi yrittämällä eduskuntavaaleissa 9691 ääntä Uudenmaan vaalipiirissä. Hän esiintyi sitoutumattomana ehdokkaana Keskustan listalla… Kaikki muuttui kuin taikasauvan iskusta, kun Berner julkisti huhtikuussa 2016 esityksensä teiden, rautateiden ja meriväylien yhtiöittämisestä. Berner sai kovaa oppia poliittisten suhdanteiden nousuista ja laskuista. Hän huomasi yhtäkkiä olevansa hallituksen haukutuin ministeri, josta lehdet tekivät isoja juttuja… Berneristä tuli Sipilälle myös poliittinen rasite, kun kohu toisensa jälkeen tuntui seuraavan liikenne- ja viestintäministeriä.”

Jane Scovell ”Oona O’Neill Chaplin elämäkerta ”(WSOY 1989), josta lainaus sivulta 157: ”He keskustelivat monista paikoista mannermaalla, ja kun muuan ystävä ehdotti Sveitsiä, se tuntui hyvältä vaihtoehdolta – rahat olivat helposti saatavilla ja ilmasto oli siedettävä. Chaplinin kaarti lähti siis Savoysta kohti Lausannea ja Beau Rivage -hotellia. Seuraavat kuukaudet Charlie Chaplin etsi uutterasti pysyvää asuntoa. Pääasiassa hän hoiti etsinnän itse, sillä Oona oli taas raskaana… Lopulta hän löysi aika hyvän ehdokkaan… Tammikuun 5. päivänä 1955 Oona ja Charlie Chaplin muuttivat Manoir de Baniin, 15 huoneen taloon, jossa oli maata lähes kuusitoista hehtaaria. Se sijaitsi Corsierin vuoristokylässä Veveyn järvenrantakaupungin yläpuolella… Ympäristöön sopeutuminen vaati hiukan työtä. Asuinpaikkaansa vaihtaneet tunsivat kielestä alkaen sopeutumisen uuteen elämään vanhassa maailmassa vaikeaksi. Geraldine ja Michael pantiin Corsierin kyläkouluun ja alkuvaikeuksien jälkeen lapset lörpöttelivät pian sujuvasti ranskaksi, mikä harmitti lastenhoitajia ja vanhempia. Kieli oli jatkuvasti este Oonalle ja Charlielle… Tontille rakennettiin uima-allas ja tenniskenttä, ja itse Manoir täytettiin huonekaluilla, jotka oli tuotu Summit Drivelta… Veveyhyn saavuttuaan Chaplinit havaitsivat pian asuvansa oikeassa maanpakolaisten paratiisissa. Naapureista yllättävän moni oli karkotettuja kuninkaallisia. Kolmenkymmenen kilometrin säteellä toisistaan sekä Oonasta ja Charliesta asuivat Italian entinen kuningas ja kuningatar. Espanjan ja Albanian entiset kuningattaret sekä Bulgarian ja Jugoslavian entiset kuninkaat. Vaikka kuninkaalliset maanpakolaiset olivat kaukana kotimaastaan ja vanhasta elämästään, he järjestivät kutsuja kuninkaallisesti. Oona piti tuhlailevia juhlia omituisina ja sanoi, että kutsuilla tuntui kuin olisi astunut peilimaailmaan. Hoviprotokollaa kumarruksineen, niiauksineen ja muine kohteliaisuuksineen noudatettiin tunnollisesti, ja rituaalit aiheuttivat monta kummallista tilannetta.”

Pia Rendic ”Ihmiskaupan kasvot” (Kustannus Oy Uusi Tie 2015), josta lainaus sivulta 62: ”Sveitsissä, joka on Euroopan ykkösmaa pornoteollisuuden tuotannossa ja käytössä, on pornonkulutuksen seurauksena todettu myös valtava kasvu sukupuoliteitse tarttuvissa taudeissa, kuten kupassa ja tippurissa.”

Sveitsissä käyneiden kokemuksia Sveitsistä

Liisa Helve-Sibaja ”Hausfrau – Kotona Sveitsissä” (Atena 2015), josta lainaus sivulta 9: ”Haen suomalaisten myyjäisistä karjalanpiirakoita ja tapailen silloin tällöin Zurichin lähistöllä asuvia suomalaisystäviä. Olemme kuitenkin perheenä puolirampa tai positiivisemmin ilmaistuna monikulttuurinen. Emme kuulu asuinmaan väestöön emmekä pelkästään suomalaisiin vaan myös keskiamerikkalaisiin. Costaricalaiset ovat Euroopan ulkopuolelta tulevina eri luokassa kuin suomalaiset. EU-kansalaisten on ainakin tähän asti ollut helpompi saada asumis- ja työlupia kuin keskiamerikkalaisten, joilta vaaditaan oman alansa korkean tason erityisosaamista.”

Matti Joensuu ”Perheiden kanssa naimisissa” (Karas-Sana 1994), josta lainaus sivulta 182: ”Geneve sisälsi oikeastaan kolme erilaista kaupunkia. Kanta-asukkaat ovat tietysti ranskankielisiä ja elävät melko lailla omissa oloissaan. Heitä on noin kolmasosa kaupungin asukkaista. Toinen kolmannes on muista kantoneista tulleita, eikä heillä ole kansalaisoikeuksia Genevessä; he eivät saa esimerkiksi äänestää siellä. Heistä suurin osa on saksankielisiä. Viimeinen kolmannes kaupungin asukkaista on pääasiassa englantia puhuvia ulkomaalaisia. Suurin osa heistä on kansainvälisten järjestöjen palveluksessa, ja osa työskentelee liike-elämässä; Genevessähän sijaitsee myös monien kansainvälisten yhtiöiden Euroopan-keskus. Suomalaisia oli Genevessä verrattain vähän. Kun ensimmäisen kerran järjestettiin suomalainen jumalanpalvelus, löytyi Suomen edustustosta noin 60 suomalaisen osoitteet. Kiinnostavaa oli, että noin 60 suomalaista saapui kirkkoon, kun osoitteiden mukaan oli lähetetty kiertokirje… Minä olin suurimman osan aikaani ainoa Sveitsissä asuva suomalainen pappi. Pidimme jumalanpalveluksen silloin tällöin muutaman kerran vuodessa… Jumalanpalveluksen jälkeen juotiin aina kirkkokahvit. Siten nämä tapahtumat olivat pienen suomalaisyhteisön tärkeitä tapaamishetkiä.”

Sakari Toiviainen ”Risto Jarva” (Suomen elokuva-arkisto A3 1983), josta lainaus sivulta 22: ”Toisen skootteriristeilynsä Eurooppaan Risto ja Jauhiainen tekivät vuotta myöhemmin (1955): Tukholman ja Ranskan kautta Espanjaan ja Portugaliin, paluu jälleen Ranskan, Sveitsin ja Saksan läpi. Jauhiaisen veli oli tuolloin kiinnostunut MRA:sta eli Moraalisen jälleen varustautumisen liikkeestä ja paluumatkalla pojat viettivät jonkin aikaa MRA:n Euroopan päämajassa, Cauxissa Sveitsissä… MRA oli toisen maailmansodan jälkeen syntynyt uskonnollissävyinen eettinen liike, jossa oli kristillisiä piirteitä, mutta yhtä hyvin aineksia muista uskonnoista. Se vetosi ihmisen haluun toteuttaa eräitä kaikkien hyväksymiä moraalisia periaatteita kuten epäitsekkyyttä, rehellisyyttä, rakkautta. Vahva poliittinen kannanotto ja väri kuuluivat kuvaan: MRA väitti tarjoavansa vaihtoehdon ihmisille, jotka tunsivat vetovoimaa totalitäärisiä ideologioita kuten natsismia tai kommunismia kohtaan. Käytännössä MRA edusti antikommunismia, Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n tuella, kuten sittemmin on käynyt ilmi. Osana MRA:n kampanjaa Suomessa vaikutti järjestön tuottama ja Viljo Lampelan ohjaama elokuva Vastaus (1952).”

Kalle Vaismaa & Pekka Simojoki ”Seitsemän silmäniskua” (Suomen Lähetysseura 2012), josta lainaus sivulta 65: ”Ne odotti tänne 3000 henkeä, mutta tulikin 7000! Välillä on melkoinen ryysis! Pekka kirjoitti innoissaan kotiin Sveitsin Lausannesta, jossa opiskelijat juhlivat uuden vuosikymmenen alkua TEMA-lähetysjärjestön järjestämässä Mission 80 -opiskelijakonferenssissa. Väkeä alppimaahan oli saapunut kaikista mahdollisista kirkkokunnista lähes jokaisesta Euroopan maasta. Suomestakin oli mukana monta sataa opiskelijaa… Yhtenä päivänä tuhansien nuorten joukko valtasi Lausannen keskustan. Kaupunkilaiset hämmästelivät, kun värikäs kulkue marssi kaupungin läpi laulaen, banderolleja kantaen ja lentolehtisiä jakaen. Valtavin kokemus Pekalle oli laulaa ylistyslauluja yhdessä seitsemäntuhannen muun opiskelijan kanssa… Suomen porukassa oli mukana muusikko Jukka Leppilampi, joka käänsi konferenssin teemalaulun suomeksi. Ylistän Herraa on ollut vuosikymmenien ajan kestosuosikki rippileireillä sekä seurakuntien rukous- ja ylitystapahtumissa.”

Tommy Hicks ”Kesä on lähellä” (Kuva ja Sana 1969), josta lainaus sivulta 19: ”Sain tänä aamuna tänne Helsinkiin kirjeen sveitsiläiseltä ystävältäni, tohtori Guggelbuhlilta. Hän kertoi kirjeessään kuuluisasta tiedemiehestä, joka kerran saapui kokoukseemme Berliinissä. Hän tuli kokoukseen epäilijänä, suorastaan pilkkaajana. Mutta hän lähti sieltä uskovaisena. Tohtori Guggelbuhl kirjoitti kirjeessään, miten tämä tiedemies oli saapunut Täyden evankeliumin liikemiesten järjestämään kokoukseen. Hän piti kädessään avointa Raamattua ja sanoi: ’Hyvät herrat, haluan todistaa teille, että Raamattu on tieteellisesti arvosteltuna oikeassa-’ Sitten tiedemies luki luvun toisensa jälkeen ja sanoi vihdoin: ’Mistä tiedän, että Raamattu on totta? Koska olen kokenut sen voiman omassa elämässäni. Ainoakaan inhimillisen järjen tai viisauden tuote ei voinut korjata elämääni. Mutta Raamattu teki sen. Ja nyt kuka tahansa voi lukea elämääni kuin avointa kirjaa ja todeta, että jokin voima on muuttanut minut. Tuo voima on Jeesus!”

Nähtävyyksiä ja museoita

Baselissa on Basel Paper Mill the St. Alban district, jonne kulkee raitiovaunu 3 St. Alban-Tor.

https://www.toggenburgerdruckerei.ch/gallsche-offizin.html (Kirjapainomuseo)

http://www.gilde-gutenberg.ch/  (Kirjapainomuseo)

https://www.druckwerk.ch/de (Kirjapainomuseo)

https://www.zoobasel.ch/de/index.php (eläintarha Baselissa)

Opinnäytetöitä Sveitsistä:

Elina Stutz ”Suomalaisen desing-brändin kansainvälistymismahdollisuudet Sveitsin kuluttajakeskeisellä kohdemarkkinalla” (Laurea 2020)

Tuija Turunen ”Matkailijan mielikuvia Suomesta ja Sveitsistä Genevejärven ja Saimaan alueilla” (MAMK 2015)

Kirjallisuutta:

Teresa Fisher ”Travellers: Sveitsi” (Thomas Cook Publishing 2007)
Estelle Fallet ”The story of a watch company” (Tissot 2002 tissotwatches.com)Krister Björklund Suomalaiset Sveitsissä 1941-1996. Aus Finnland in die Schweiz 1941-1998. Siirtolaisuusinstituutti, Turku 1998.
Seppo Haario ”Monimuotoinen Sveitsi” (Sveitsin Ystävät Suomessa ry 2017)
Aku-Petteri Korhonen ”Vaelluksia Sveitsin Alpeilla 1 ja Haute Route” (BoD – Books Denand 2021)
Risto Hyvärinen ”Sveitsin puolueettomuus” (Tammi 1963)
Urpo Kuuskoski, Keijo Syväniemi ”Pestalozzin poluilta; Sveitsin maasta, kulttuurista ja koululaitoksesta” (Suomen kansakouluopettajain liitto 1949)

Linkkejä:

https://sveitsi.fi/
https://www.zuerich.com/en
https://www.sbb.ch/en/home.html (junamatkailu Sveitsissä)
https://www.luganoregion.com/en (Lugano)
https://www.basel.com/en (Basel)
http://www.bpg.ch/de/Home/ (veneristeilyjä Rein joessa)
https://zh-suomikoulu.ch/ (Suomikoulu)
http://www.swissinfo.ch/
https://www.swisscamps.ch/en/home
https://sveitsi.fi/sys/ (Sveitsin ystävät Suomessa)
www.kirkkosveitsissa.com