Kristillinen usko perustuu juutalaisuuteen, johon syntyi juutalaisten messias Jeesus 2000 vuotta sitten. Juutalaiset torjuivat pääosin Jeesuksen, mutta pakanat ottivat vastaan ilosanoman, että Jeesus sovitti meidän syntimme (pahat tekomme) ja olemme armosta pelastettuja uskon kautta ilman omia tekojamme, kun uskomme Jeesuksen sovitukseen ja seuraamme häntä. Yksin armosta merkitsee sitä, ettei kukaan voi kerskata pelastuksestaan, koska se on Jumalan armoa. Hyvät teot osoittavat vain meidät uskoviksi, eli uskomme tulee näkyväksi muille, sillä Jumala tietää meidän jo lapsikseen, koska olemme ottaneet vastaan armon. Hyviä tekoja tekemällä emme yritä ansaita pelastusta, vaan osoitamme rakastavamme Jeesusta kulkiessamme Pyhän Hengen edeltä valmistamissa teoissa.
Kuulun nykyään luterilaiseen kirkkoon ja minua on mietityttänyt se, että voiko Raamatusta saada sellaisen käsityksen, että on olemassa vain yksi Jeesuksen ruumis, eli vain yksi uskovien yhteinen joukko, jotka kuuluvat erilaisiin kirkkokuntiin. Tämä uskovien joukko on aikojen kuluessa aina Jeesuksen ajoista alkaen jakaantunut isoihin kirkkokuntiin ja lukemattomaan joukkoon pieniä vapaiden suuntien yhdistystoimintaan pohjautuviksi seurakunniksi, joilla ei ole välttämättä mitään yhteyttä isompiin kirkkokuntiin tai toisiinsa.
Mistä jakaantuminen johtuu löytyy: Francis Frangipane ”Että he olisivat yhtä” (Itätuuli-Kustannus 2002), josta lainaus sivulta 10: ”Saatanan tavoite ei ole vain puhua pahaa vaan asettaa jotakin ihmisten väliin erottaakseen heidät toisistaan. Tämä hajottava työ tuhoaa ystävyyksiä, avioliittoja ja seurakuntia. Hän liioittelee sitä, mikä näyttää väärältä toisessa ihmisessä, ja vääristelee tuon ihmisen vastustelevia kommentteja. Hän tekee turhiksi pyrkimyksemme päästä sovitteluratkaisuun ja jakaa yhä uudelleen kristittyjä uusilla kiistakysymyksillä.”
Jakaantumista seurakunnissa monesti aiheuttaa uudet hengen liikehdinnän ilmentymät, joita aiemmin ei ole koettu tai muisteta niitä olleen, eikä voida olla varmoja siitä, että hengen kyseiset liikehdinnät ovat Juamalasta lähtöisin, kuten niinkutsuttu Toronton herätys, joka jakoi monet seurakunnat sisältä puolesta ja vastaan niin, että seurakuntien johto jopa pakotti eroamaan ne, jotka tähän uuteen hengen liikehditään mukaan menneet. Mahdollisuus oli siis tehdä parannus harhasta tai eroamaan harhaoppineina seurakunnasta. Näin rakkaus kylmenee seurakunnissa jakaantumisten seurauksena, kun uusista jakaantuneista seurakunnista tulee jonkinasteisia vihollisia toisilleen.
Aapeli Saarisalon Raamatun Sanakirjassa todetaan yhteydestä kristittyjen välillä, että kristittyjen yhteys on sitä mitä Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan, että hänen opetuslapsensa olisivat yhtä, ”että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt” (Joh. 17:21), Opetuslasten yhteyden perustana on niin muodoin heidän asenteensa Isään ja Poikaan. Sen esikuvana on Isän ja Pojan keskinäinen yhteys. Ei siis ole kysymys pelkästään ulkonaisesta yhteydestä. Mutta ”samoin kuin Poika on kaikessa täysin riippuvainen Isästään ja Isä leimaa hänen ajattelemisensa, tahtomisensa ja tekemisensä, tulee Isän Jeesuksen kautta leimata heidän ajattelemisensa, tekemisensä ja tahtomisensa.” Tätä sisäistä tietä he tulevat yhdeksi, ei millään ulkonaisella, keinotekoisella tavalla. Ef, 4:3 puhuu ”hengen yhteydestä”, so. siitä yhteydestä uskovien kesken, jonka Jumalan Henki on luonut. Hengen kautta asuu Kristus heissä ja siksi he ovat yhtä. Heidän yhteytensä säilytetään rauhan yhdyssiteellä, Keskinäiset riidat tuhoavat yhteyden, sillä sellaisessa taistelussa ilmenee itsekäs mielenlaatu, Ef, 4:3 puhuu yhteydestä ”uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa”. ”Tuntemisella” tarkoitetaan tässä tuntemista, joka perustuu uskoon ja saa alkunsa siitä.
Iso Raamatun tietosanakirja määrittelee kristittyjen yhteyttä, että se on ykseyttä, mikä on Jumalan kansan tuntomerkki UT:ssa samoin kuin VT:ssakin. Kun Jumala kokoaa itselleen kansaa, alkaa ihmissuvun yhdistäminen, Joh. 11:52. Tämä merkitsee liikettä päinvastaiseen suuntaan kuin se hajaantuminen, joka alkoi Baabelin tornin rakentamisesta. Helluntai-ihme, jonka välityksellä uusitestamentillinen seurakunta perustettiin. Helluntaipäivänä tuli esiin yhteenkuuluvuus ja yhteys, joka särki kaikki kielelliset, kansalliset ja sosiaaliset rajat, Ap. t. 2. ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa”. Ykseyden perustana on yhteys Jeesukseen Kristukseen, joka on viimeinen Aadam, uusi kantaisä. Hänestä alkaa aivan uusi suku. Tämä uusi suku on Hänen seurakuntansa, jota kutsutaan myös Kristuksen ruumiiksi. Varsinkin ehtoollinen havainnollistaa Kristuksen yhteydessä syntyvää ykseyttä. ”Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset”, 1Kor. 10:17. Uskovien yhteyttä Jumalaan ja Kristukseen sekä heidän keskinäistä yhteyttään Jeesus vertaa mm. viinipuuhun ja oksiin, Joh. 15. Koko viinipuussa ja kaikissa sen oksissa sykkii yksi Kristus-elämä. Kristukseen uskovat ovat Kristuksessa, ja Kristus on heissä salaperäinen yhteys. Paavali kuvaa ykseyttä puhumalla ruumiista. Kristus on pää, ja uskovat ovat ruumis, joka kokonaan kuuluu Hänelle ja joka muodostaa elimellisen ykseyden. ”Te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä”, 1Kor. 12:27.
Tässä on esimerkki yhteiskristillisestä toiminnasta, josta voimme lukea Juhani Kuosmanen ”Herätyksen historia” (Ristin Voitto 1979), josta lainaus sivulta 276: ”Huhtikuun 19.1906 vuokrattiin Azusa-katu 312, sillä Bonnie Brae -kadun rakennus sortui väenpaljoudesta. Uusi paikka oli kerran ollut metodistikirkko, mutta nyt sitä oli käytetty mm. tallina… Kun Seymore istui rukoillen, hän tavallisesti piti päätään ylemmässä laatikossa… Kokoukset Azusa-kadulla alkoivat aamupäivällä kymmenen tienoilla ja kestivät iltamyöhään…Kokousten meno oli spontaania: rukous, palvonta, todistukset, kiitos ja saarna. Ei ollut varsinaista johtajaa, sillä haluttiin antaa Hengen johtaa. Ei ollut myöskään uhrinkeruuta eikä ohjelmaa. Kokoukset muistuttivat nykyisiä karismaattisia kokouksia. Tämä ehkä käy päinsä siellä, missä ei tarvitse rakentaa järjestäytynyttä seurakuntaa, ja alussahan ei Azusa-kadun toimintaa nimenomaan ajateltukaan seurakuntana… Kokouksissa tapahtui jatkuvasti: sairaita parani, sieluja pelastui ja ennen kaikkea uskovia täyttyi Pyhällä Hengellä.”
Paul Raja-aho ”Älä luovuta – Never Give Up – Pioneerin polku – Rauno Kokkola” (Päivä 2024), josta lainaus sivulta 145: ”Karisma-konferenssin yhtenä erityispiirteenä on yhteiskristillisyys. Kaikki muut konferenssit on tarkoitettu lähinnä omien kirkkokuntien ja herätysliikkeiden kristityille. Meillä on tavoitteena tavoittaa kaikkien suuntien uskovia – tavallisia seurakuntalaisia ja työntekijöitä. Näin konferenssi on omalta osaltaan kaatamassa raja-aitoja eri piirien uskovien väliltä. Konferenssi ei ole poistamassa seurakuntia eikä niiden merkitystä – se ei ole tarkoitus, vaan tarkoitus on, että tämä saisi olla opetukseltaan vahvistamassa seurakuntia. Kristuksen ruumiissa me tarvitsemme toisiamme. Ei kukaan voi kulkea yksin. Me tarvitsemme toistemme rohkaisua, nihdetta ja ohjausta.”
Espanjassa vieraillessani olen huomannut, ettei suomalaisilla vapaiden suuntien seurakunnilla, jotka järjestävät kokouksia suomalaisille siellä, ei ole edes jäseniä, koska toiminta kuuluu paikalliseen Espanjalaisen seurakunnan toimintoihin, joiden suojissa toimivat suomalaisten hyväksi.
Olen kuulunut moneen erilaiseen kirkkokuntaan ja vapaiden suuntien seurakuntaan, sekä yhteiskristillisiin järjestöihin kuten Gideonit ja STELK, enkä ole havainnut mitä lisäarvoa itse jäsenyys toisi tullessaan, sillä olen aina jäänyt vähän ulkopuoliseksi. Olen ollut mukana yhteiskristillisessä vankilavierailuryhmässä, joka kävi myös asuntoloissa pitämässä kokouksissa. Äidin puoleinen vaarini oli käsittääkseni yhteiskristillinen, vaikka oli ortodoksi. Minulla on ollut myös yhteys rabbi Benjamin Lillemäen (kuoli 2024) messiaaniseen seurakuntaan Virossa, jossa kokivat, että minulla on pastorin kutsumus, josta laativat todistuksen eräässä kokouksessa, vaikka minulla ei seurakuntaa ollutkaan vuonna 2015, enkä kuulunut jäsenenä heidän messiaaniseen seurakuntaansa. Kirkon pirstoutuminen erilaisiksi yhteyksiä vaille oleviksi kirkko- ja seurakunniksi, mikä on Jumalan tahdon vastainen asia. Ongelmana yhteiskristillisyydessä voi olla, että seurakuntien lampaat tuo kirkkokunnille ja seurakunnille tuloja verojen, kymmenysten ja lahjojen muodossa, jos koetaan uhkana, että joku toinen yhteisö varastaa heidän lampaansa syntyy taloudellisia vaikeuksia, taikka lampaat jättäytyvät kokonaan pois näistä kristillisisistä kirkoista välittämättä enää sielunsa pelastuksesta. Minulla on omakohtainen kokemus noin kymmenen vuoden takaa, sillä perustin eräässä seurakunnassa ollessani avustusyhdistyksen, jonka toiminnassa oli myös seurakunnan jäseniä mukana, mutta pastori näki asian niin, että olin varastanut hänen lampaansa ja myös lampaiden villat. Näihin näkemyseroihin yhdistystoiminta päättyikin sekin toiminta ja suuriin väärinkäsityksiin.
Emme voi väittää, että vain luterilaiset pelastuvat, emme myöskään, sillä usko on henkilökohtainen asia, eikä liity mitenkään eri kirkko- tai seurakuntien jäsenyyteen. Eri kirkkokunnissa on ihmisiä, jotka Pyhän Hengen työn vuoksi uskovat Jeesukseen ja pelastuvat. Kristittyjen ryhmien välillä herättää kovasti kiistaa se, että pelastutaanko hyvien tekojen tähden vai uskosta ilman tekoja. Käsittääkseni armosta uskon kautta uskoon tullutta seuraa Jumalan lapselle edeltä valmistetut hyvät teot Pyhän Hengen voimalla ja Hänen ohjauksessaan, ei siksi, että hän ansaitsi pelastustaan jälkikäteen tai hyviä töitä tehtäväkseen. Tärkeä olisi löytää todellista ja aitoa yhteiskristillisyyttä eli ekumeniaa, jossa Jumalan sanan valo poistaa kirkkokuntien aikojen kuluessa syntyneet mielipide-erot rakkauden kautta vaikuttavassa uskossa. Ongelmia tulee sakramenteista, eli pyhistä toimituksista, sillä kirkoilla on omia määriteltyjä pyhiä toimituksia, eli sakramentteja, joita voi jakaa vain saman kirkkokunnan virassa oleva pappi, mutten ne katsotaan pätemättömiksi. Sakramentteja voi olla, kuten kaste, ehtoollinen, rippi jne. Vapaiden suuntien seurakunnista puuttuu sakramenttikäsite ja niiden toimittaminen, koska on omaksuttu uskovien yleinen pappeus Raamatusta, jolloin maallikot jakavat ehtoollista ja suorittavat uskovien kastamista ja voivat jakaa Jumalan sanaa.
Yhteiskristillisyys on käytäntöön vietyä Ekumeniaa, mikä tarkoittaa eri kristillisten kirkkojen ja tunnustuskuntien yhteistyötä ja pyrkimyksiä läheisempään yhteyteen. Nykyinen ekumeenin liike sai alkunsa 1800-luvun lopulla. Kristillinen ekumenia on eri asia kuin uskontojen kohtaaminen ja niiden välinen vuoropuhelu eli uskontodialogi, vaikka myös viimeksi mainitusta toisinaan käytetään ekumenia-sanaa. Kansalliset ekumeeniset neuvostot ymmärtävät ekumenian nimenomaan kristinuskon sisäisenä liikkeenä. Ekumenian raamatullinen perusta on Jeesuksen niin sanotussa ylimmäispapillisessa rukouksessa: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21).
Christian Schreiber (s. 1921 Saksassa, mutta asui pitkiä aikoja Suomessa) ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1992), kertoo, kuinka hän on myös Suomessa työskennellyt kristittyjen ykseyden eteen. Lainaus tästä kirjasta sivulta 46: ”Tietämättään Robert Rokitta ensimmäisenä ihmisenä kylvi sydämeeni kristittyjen ykseyden siemenen. Hänelle Johanneksen evankeliumin 17. luvun jakeessa 22 mainittu Jeesuksen rukous kaikkien uskovien ykseydestä ’… että he kaikki olisivat yhtä …’ oli käynyt kaukana lähetyskentillä ajankohtaiseksi. Pian siitä tuli minullekin sydämen asia. Olinhan uskoontultuani joutunut eroamaan vanhempieni katolisesta kirkosta liittyäkseni luterilaiseen. Siirtymiseni kirkkokunnasta toiseen oli jättänyt sydämeeni haavan, joka ei ollut arpeutunut. Robert ja minä näimme kahden kirkkokunnan välisen kuilun. Kristittyjen jakautuneisuus oli vakava hätätila ja se tuskastutti meitä. Baptistikirkko, jonka palveluksessa toverini oli ollut, tuntui minusta vieraalta ja pidin sitä aluksi lahkona. Olin aikaisemmin kuullut puhuttavan baptisteista, metodisteista ja muista opinsuunnista, mutta en tuntenut niitä tarkemmin… Raamatun pohjalta hän osoitti vakuuttavasti, miten kaikkien Jumalan lasten täytyy kuulua yhteen saman Kristuksen seurakuntaruumiin jäseninä.” Ja toinen lainaus sivulta 246: ”Kristuksen ruumis on täynnä haavoja ja repeytymiä, joihin maailmalla ei ole osaa eikä arpaa. Syyllisiä niihin olemme me, hänen lapsensa. Kuinka kaipaisinkaan sitä hetkeä, jona kristityt alkaisivat hakeutua toistensa yhteyteen, rakastaa toisiaan ja työskennellä heitä erottavan ennakkoluulojen sumun hälventämiseksi, heitä erottavien raja-aitojen poistamiseksi ja lahkohengestä luopumiseksi. Rukoillessaan, ’että he kaikki olisivat yhtä’ Jeesus laski perustan tälle ykseydelle. Meidän tehtävämme on toimia ja työskennellä tältä pohjalta sitä edelleen rakentaen. Meidän on kiireesti ja kaikin keinoin pyrittävä siihen, että sallimme Jeesuksen jakautuneen ja rikkirevityn ruumiin ykseyden tulla eläväksi todellisuudeksi ajattelussamme, sanoissamme ja toiminnassamme. Eri kirkkokunnilta ja uskonsuunnilta vaaditaan sitä, että ne ovat valmiit luopumaan itsekkyydestään Kristuksen jaetun ja rikkirevityn ruumiin eheytymiseksi.” Ja kolmas lainaus sivulta 251: ”Tunsin Pyhän Hengen johdatuksen voimakkaana. Hän antoi minulle valtuudet puhua ja jatkoin: ’Tässä rukouksessa on ilmaistu Vapahtajamme viimeinen tahto. Se on hänen meille jättämänsä testamentti, jonka täyttämistä voidaan hyvällä syyllä pitää meidän velvollisuutenamme… Kristittyinä meidän täytyy tehdä kaikkemme tämän Jeesuksen tahdon julistamiseksi. Meidän kristittyjen tehtävänä on viedä kadotukseen tuomittuun maailmaan pelastuksen evankeliumia. Velvollisuutemme on kertoa kadotetuille sieluille uuden elämän mahdollisuudesta. Mutta uskooko maailma sanomaamme? Ihmiset tarkkailevat meitä kristittyinä. Mutta maailma ei yksinkertaisesti voi tunnistaa meitä tällaisina Kristuksen maanpäällisen seurakuntaruumiin jäseniksi. He toivoisivat näkevänsä meissä sitä rakkautta, jota julistamme, sitä rakkautta, josta Jeesus sanoi: ’Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.’ (Joh. 13:35) Mutta uskotaanko tätä ilosanomaa? Onko todistuksemme vakuuttava? Löytävätkö he meissä tällaista rakkautta? Vai näkeekö maailma meissä toisella tavalla ajattelevien kristittyjen farisealaista halveksimista, aliarvioimista ja syrjimistä? Onko meihin päässyt tunkeutumaan lahkohenki, joka jakaa kristityt lukemattomiin ryhmiin? Tätä henkeä ilmenee kaikkialla siellä, missä kristityt pyrkivät erottautumaan muista kristityistä, siellä, missä teologisista tai organisatorisista syistä vetäydytään omaan linnoitukseen ja koteloidutaan omaan kuoreensa. Me kristityt olemme kadottaneet keskinäisen rakkauden, sen ainoan tuntomerkin, joka voi todistaa maailmalle meidän olevan Jeesuksen opetuslapsia: ’… että he kaikki olisivat yhtä …’ Ratkaisuna ei voi olla kaikkien kirkkokuntien sulautuminen yhdeksi maailmanlaajuiseksi kirkoksi, yhtä vähän kuin kaikille yhteisen ja kaikkien hyväksymän uskontunnustuksen laatiminen. Na eivät pysty antamaan maailmalle sitä, mitä se kaipaa: Kristuksen opetuslasten näkyvänä ykseytenä ilmenevää rakkautta.”
Käy kuuntelemassa Christian Scheiberin puhe:
https://www.ristintie.com/files/Schreiber-Christian-Kristuksen-ruumiin-ykseys-80-luku.mp3
Roomalaiskatolisten ja ortodoksien välisessä vuoropuhelussa törmätään määrättyihin ongelmiin. Yhteistyössä ns. vapaiden suuntien kanssa ovat taas esillä toiset ongelmat, suurimpana niistä käsitys sakramenteista. Niin kauan kuin kiistakysymyksissä ei löydetä yhteistä näkemystä, kuten kasteesta ei kyetä ratkaisemaan, jolloin yhteistyö voi jäädä vaille todellista pohjaa, mutta onko se tarpeellista näin yksityiskohtaisesti löytää yhteinen oppi. Luterilaiselle uskolle luovuttamatonta on, että syntisen ihmisen pelastus on alusta loppuun Jumalan sovitusteko Golgatan ristillä sijaisena meidän edestämme. Jumala tuli Jeesuksen syntymän kautta synnin rasittamaan maailmaan ja perusti maailmaan seurakuntansa. Tähän valtakuntaan hän ottaa meidät pyhässä kasteessa, joka merkitsee liittymistä Jeesuksen maailmanlaajuiseen ruumiiseen, eli uutta syntymää. Esimerkkejä ongelmista löytyy mm. Juhani Kuosmanen ”Herätyksen historia” (Ristin Voitto 1979), josta lainaus sivulta 32: ”Itä-Rooman eli Bysantin alueella koitti paulikaaneille rauhan kausi Leo III:n noustua valtaistuimelle vuonna 717. Hän oli kotoisin seudulta, missä oli paljon paulikaaneja. Hän tunsi heidän kristillisen vaelluksensa ja tunsi muutenkin sympatiaa heitä kohtaan. Seuraava keisari, Leo III:n poika, Konstaninos V, oli ’luultavasti itsekin paulikaani’ (The New International Dictionary of the Christian Church sivu 755). Leo III:n myötätunto paulikaaneja kohtaan ilmeni jopa niin pitkälle, että hän koetti rauhoittaa veljien sisäisiä riitoja, joita näinä rauhan ja menestyksen kausina syntyi. Keisarit saivat myös paulikaaneilta apua taistelussa ortodoksikirkon ikonipalvontaa vastaan niin sanotussa kuvariidassa. Konstantinos V:n aikana siirrettiin paulikaaneja runsaasti Konstantinopoliin ja Traakiaan, ja näin tämä kristillisyyden muoto levisi jopa Euroopan puolelle.” Ja lainaus sivulta 48: ”Pienen esimerkin siitä antaa Pietari Valduksen kuulustelu ja hylkääminen Laternaanikokouksessa vuonna 1179. Kuulustelija kysyi: ’Uskotko Isään? Poikaan? Pyhään Henkeen?’ Valdus ja hänen toverinsa vastasivat myöntävästi kaikkeen. Seuraava kysymys oli: ’Uskotko Kristuksen äitiin?’ Tähänkin he vastasivat myöntävästi. Silloin heidän tiensä kirkon hyväksyminä julistajina oli poikki. Heidän olisi tullut vastata uskovansa Jumalan äitiin. Nyt heitä voitiin syyttää nestoriolaisesta harhaopista. Valdus ja hänen toverinsa eivät olleet selvillä joka teologian mutkasta ja kirkkohistoriasta ja menivät näin viritettyyn ansaan. Tämänkaltaisella kuulustelulla pääsi kyllä lyömään ’harhaoppi’ -leiman todelliseen kristittyyn… Valdolainen herätys sai kokea jatkuvaa vainoa. Lyonista valdolaiset karkotettiin v. 1182. Kaksi vuotta myöhemmin kirkko julisti heidät kiroukseen. Vuonna 1209 hyökkäsi noin 30.000 miehen ristiretkiarmeija Etelä-Ranskaan tuhotakseen lahkolaiset. Nämä albigenssisodat kestivät noin 20 vuotta. Ristiretken osallistujille luvattiin lahkolaisten omaisuus ja synninpäästö kehdosta hautaan asti. Mm. Bezerin kaupungin koko 60.000 asukasta käsittävä väestö tuhottiin kokonaan. Kuuluisat ovat Simon Montfortilaisen, retken sotapäällikön, sanat, kun kysyttiin, miten voi lahkolaisen erottaa muista. ’Tappakaa heidät kaikki, Herra tietää, ketkä ovat Hänen omansa”’ hän vastasi… Ehdottomasti tunnetuin 1600-luvun baptisteista on John Bunyan (1628-1688)… Bunyanista tuli väkevä herätyssaarnaaja. Hän vietti palavaa rukouselämää ja paastosi usein. Vaikka hän piti kiinni seurakuntakurista, hän ei ollut kova ja kylmä. Usein hän kävi uskovien luona.. Toisinajatteleviin hän suhtautui myönteisesti. Kristittyjen yhteydessä hän meni jopa niin pitkälle, että harrasti avointa ehtoollista (ehtoollinen jaetaan niillekin uskoville, jotka eivät ole kastattaneet itseään uskoontulon jälkeen). Bunyan opetti kuitenkin uskovien kastetta ja paikallisseurakuntaa. Evankeliumin saarnaamisen tähden hän joutui olemaan 12 vuotta vankilassa… Vankilassa ollessaan hän kirjoitti kuuluisimman kirjansa, Kristityn vaelluksen.”
Kun kristityt käyvät opillisia keskusteluja ykseyden löytämiseksi kirkkokuntien kesken niin tapana, on puhua ekumeniasta. Esimerkiksi luterilainen kirkkomme on sopinut ehtoollisyhteydestä anglikaanien kanssa. Katolisten kanssa luterilaiset ovat käyneet aikanaan keskustelua, jonka tuloksena kirjoitettiin yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Uusin katolisten kanssa tehty dokumentti on reformaation juhlavuodeksi kirjoitettu vastakkain asettelusta yhteyteen. Näiden merkityksestä keskuudessamme on erilaisia näkemyksiä. Jotkut pitävät niitä uhkana luterilaiselle uskolle, toiset toivon merkkinä tiellä kristittyjen yhteyteen. Mielestäni tarvitaan sekä oman uskonkäsityksemme selkeää sanoittamista, että pyrkimyksiä ymmärtää toisten kirkkokuntien tulkintoja. Termiä yhteiskristillisyys käytetään yleensä silloin, kun luterilaisten kirkkojen ja ns. vapaitten suuntien väki tulee yhteen jonkun kampanjan tai tapahtuman merkeissä, myös pienimutoisessa paikallisessa työssä, kuten vankilavierailuilla jne. Tämän tyyppistä kristittyjen yhteyttä voidaan kutsua myös allianssikristillisyydeksi. Suomessa on tätä varten organisaatiokin: Suomen evankelinen allianssi. Se pitää yhteyttä vastaaviin kansainvälisiin järjestöihin. Yhteiskristillisyys on kannatettavaa ja hyödyllistä sen vuoksi, että se antaa viestin maailmalle ja toisillemme, että olemme menossa samaan taivaaseen. Keskinäisiä opillisia eroja ei tarvitse häivyttää, vaikka ne tilapäisesti laitetaan syrjään yhteisen hyvän vuoksi. Mitä paremmin olemme selvillä oman uskomme juurista, sen levollisemmin voimme kohdata toisin ajattelevat kristityt.
Ruohonjuuritasolla ekumeniassa monet kristittyjen keskinäiset erot häviävät. Vaikka meillä ei ole virallista ehtoollisyhteyttä kaikkien kanssa, käytännössä katolinen, luterilainen, helluntailainen ja vapaakirkollinen voivat mennä samaan ehtoollispöytään ja kohdata siinä Jeesuksen ja toinen toisemme. Kirkkomme herätysliikkeiden välit ja saman liikkeen sisäiset jännitteet uhkaavat pirstoa palasiksi hyvin rakennettuja yhteyksiä. Mitä oikeaoppisempia jotkut katsovat olevansa, sitä suppeammaksi käy omaan joukkoon hyväksyttyjen piiri. Erot kristittyjen kesken eivät ole mikään uusi keksintö. Jo Paavalin kirjoittaessa korinttilaisille oli seurakunnassa kuppikuntia ja alkuseurakunnassa esiintyi nurinaa työnjaosta. Juutalaiskristittyjen ja pakankristittyjen välinen juopa uhkasi repiä varhaisen kirkon kahtia. Jeesuksen rukous ”että he yhtä olisivat” on alusta asti ollut koetteella. Muistan niin kutsutun Toronton herätyksen ajan, jolloin aktivoitui myös yhteiskristilliset kotikokoukset, joihin sain osallistua jopa Rovaniemellä saakka ja erään tamperelaisen evankelistan kanssa toteutettiin sellainen yhteiskristillinen kotikokous sotaveteraanien veljestuvalla Rovaniemellä, jossa setäni asui silloin. Kokouksessa löytyi vielä iäkäs kanttori, joka säesti virsiä. Näissä kotikokouksissa oli vahvaa ylistystä ja profeetallista palvelua. Joissakin kirkkokunnissa väitettiin, että näissä torontolaisissa kokouksissa tulee hulluksi, mikä vaikutti kateellisten puheilta, sillä mikään herätys ei ole täydellinen, sillä Jumala valitsee tahtonsa mukaan meitä vajavaisia ihmisiä tahtoansa toteuttamaan, sillä virheettömiä ei ole edes epätäydellisessä maailmassa.
Minkälaisia esteitä voisi olla yhteiskristillisyyden toteutumisella käytännössä. Silloin kun tulin uskoon vuonna 1994, niin eräässä pääkaupunkiseudun vapaiden suuntien seurakunnassa oli pyörätuolipotilaalle tapahtunut parantumisihme, jota iltapäivälehdissäkin käsiteltiin aukeaman verran. Samaan aikaan, kun seurasin kristillisiä radiolähetyksiä, niin oli käsitys, että tämä oli kokenut toisessa seurakunnassa parantumisen, johon hän kuului. Parantuneelle vakuutettiin, ettei Jumala ollut häntä parantanut, vaan paholainen, eli toisessa seurakunnassa ei voinut tapahtua mitään Jumalasta lähtöisin olevaa, mikä vaikeuttaa kristittyjen yhteyden toteutumista. Muistan parinkymmenen vuoden takaa tapauksen, kun tamperelaisen erään kirkkokunnan evankelista mukana olin Rovaniemellä. Rovaniemellä meidät otettiin hyvin vastaan saman kirkkokunnan seurakunnassa. Kokouksessa evankelista pitäessä puhettaan, niin kaikki muuttui, sillä tässä seurakunnassa oli käsitys, että Jumala kasvattaa lapsiaan antaen sairauksia. Evankelista taas kertoi, että Jumala haluaa parantaa sairaat, sillä se on Jumalan tahto. Tämän ristiriidan seurauksena huomasin, että olimme tulleet rakkaista veljistä paholaisiksi vain yhdessä hetkessä, joille ei enää puhuttu tai hyvästelty kokouksen jälkeen. Muistan, kun olin ammattikoulun opettajana, että eräs opiskelija kysyi, miksi opetan eri tavalla kuin toinen opettaja. Vastasin, että monesti asioita voidaan tehdä eri tavalla ja päästä kuitenkin samaan tulokseen, ettei kaikki ole väärin opetettu, vaikka poikkeaakin toisista. Minusta tuntuu, että suomalaiset ovat tavallista oikeaoppisempia kuin muut.
Samassa seurakunnassakin voi seurakuntalaisten kesken voi olla kateutta, joka saa muodon joskus niin, että pitää painaa rakasta seurakuntaveljeään alas valheilla. Näin koen minulle käyneen, sillä kuulin, että yhteiskristillisessä miesten saunaillassa hyvä veli Kristuksessa, joka oli mukana Venäjälle ja Viroon suuntautuneissa matkoillamme mukana, mutta sai sydämelleen puhua minun olevan paha, joka on vain seurakunnan tytöistä kiinnostunut sopimattomalla tavalla. Tämä sai läsnäolijat pöyristymään asiasta, sekä kokemaan vihaa tällaista väärintekijää kohtaan ja vaatia tuomiota. Asia kantautui myös pastorille, etteikö hän tekisi jotakin asian suhteen, joten hän soittikin ja syytti vain näistä asioista hämmästyksekseni, vaikka kielsin mitään tällaista tapahtuneen, mutta kukaan ei vaivautunut edes tutkimaan asiaa, vaan se jäi ikään kuin päälle.
Jotkut kristityt laativat mustia listoja julistajista, jotka ovat heidän mielestään satanisteja, eli paholaisen oppipoikia ja jopa varoittavat heistä seurakuntakokousten ulkopuolella ennen kokousten alkua sinne pyrkiviä kuuntelijoita, sekä kirjoittavat törkykirjoituksia sosiaalisessa mediassa. Kautta aikojen on kirjoitettu paljon kiistakirjoja vääristä opeista ja pastoreista ja seurakunnista, jotka tuovat pahaa eripuraa uskovien keskuuteen, kuten John MacArhthur ”Vierasta tulta” (Datakirjat 2017). Kirjaa markkinoidaan mm. Uskon sana -liike ja uusapostolinen reformaatio ovat osa karismaattista liikettä. Ne tarjoavat menestysevankeliumin tyhjiä lupauksia. Monet julkisuudessa esiintyvät karismaatikot julistavat kristinuskoa ilman Kristusta ja Pyhää Henkeä ilman pyhyyttä. Heidän opetuksillaan on valtava ja tuhoisa vaikutus, kun suuret televisioverkot välittävät heidän harhaoppejaan kaikkialle maailmaan. Opeilla tarkoitetaan sitä mitä painotetaan Raamatun sanasta omassa näkemyksessä, mutta mielestäni mikään taho ei ole oikeaa oppia hallussaan. Raamattu puhuu Galatalaiskirjeessä, että ihminen niittää sitä mitä kylvää, joka on hyvä muistaa, kun ryhtyy mustamaalaamaan henkilöitä, joita ei edes tunne, mutta omasta kateudesta lähtevät nämä pahat puheet ja ajatukset. Galatalaiskirje 6:7-10: Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää. Ja kun hyvää teemme, älkäämme lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy. Sentähden, kun meillä vielä aikaa on, tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille.”
Liisa Väisänen ”Enemmän Espanjaa – Matkoja maahan josta on moneksi” (Kirjapaja 2018), josta lainaus sivulta 166: ”Espanjan inkvisition päämäärä oli yksinkertainen: tuhota väärä oppi. Mitä väärä oppi kulloinkin oli, vaihteli. Aluksi inkvisitio kohdistui voimakkaimmin muslimeihin ja juutalaisiin, myöhemmin protestantteihin. Eniten syytteitä jaettiin tässä järjestyksessä: 1) jumalanpilkasta, esimerkiksi kiroilusta, väärästä opista, 2) juutalaisuudesta, 3) islaminuskosta, 4) inkvisition vastustamisesta, 5) protestantismista, 6) noituudesta, 7) kaksinnaimisesta, 8) paheeseen ja tai väärään oppiin kehottamisesta. Pahimmillaan inkvisition toiminta oli vuosien 1550 ja 1580 välisenä aikana. Roviolle joutuivat ne, joita syytettiin väärästä opista ja jotka eivät katuneet, ne jotka oli jo armahdettu ja silti palasivat väärään oppiin, ne jotka karkasivat inkvisition kynsitä, mutta myös jo kuolleet, jotka eivät katuneet. Roviolla siis poltettiin kuolleitakin. Rovio oli kuuluisin rangaistus, mutta ei toki ainut. Tyypillinen pienemmän rikkeen rangaistus oli sata ruoskan iskua. Myös omaisuuden takavarikointi oli tyypillistä. Katumusharjoituksina määrättiin esimerkiksi pyhiinvaelluksia tai rukouksia… Kun ei ole eriäviä mielipiteitä, ei ole valtakunnan sisäisiä ongelmia, oli tuon ajan logiikka. Inkvisitiossa uskonto otettiin täydellisen itsevaltiuden välineeksi. Inkvisition tehtävä oli taata ja tukea kuninkaan absoluuttista valtaa… Kaikki tieto ja pelastus annettiin kirkoissa. Kun inkvisiittori tuli paikkakunnalle, se oli aikamoinen tapahtuma. Aluksi pidettiin erikoismessu, johon kaikkien paikkakuntalaisten oli pakko osallistua. Messussa pidettiin saarna, jonka lopuksi kehotettiin kaikkia harhaoppisia tulemaan tunnustautumaan. Kaikille annettiin 30-40 päivää aikaa ilmoittautua vapaaehtoisesti. Tunnustuksia kutsuttiin nimellä Auto de Fe. Ne, jotka kertoivat itse, saivat kevyemmän rangaistuksen… Jokaisen harhaoppisen oli pakko kertoa jonkun toisen harhaoppisen nimi, nimenomaan sellaisen, joka ei vielä ollut tunnustanut. Siitä syntyi tietysti tapa maksella vanhoja kalavelkoja ihan viattomillekin ihmisille.”
Matteuksen evankeliumi 12:31-37 ”Sentähden minä sanon teille: jokainen synti ja pilkka annetaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen pilkkaamista ei anteeksi anneta. Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa. Joko tehkää puu hyväksi ja sen hedelmä hyväksi, tahi tehkää puu huonoksi ja sen hedelmä huonoksi; sillä hedelmästä puu tunnetaan. Te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka te saattaisitte hyvää puhua, kun itse olette pahoja? Sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvän runsaudesta esille hyvää, ja paha ihminen tuo pahan runsaudesta esille pahaa. Mutta minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä. Sillä sanoistasi sinut julistetaan vanhurskaaksi, ja sanoistasi sinut tuomitaan syylliseksi.” Jeesusta syytettiin siitä, että Hän paransi Beelsebulin avulla, sekä ajoi ulos riivaajia, siksi Jeesus varoitti tästä, sillä se on Pyhän Hengen pilkkaa.
Mielestäni sillä on suuri yhteiskunnallinen merkitys, että pyritään olemaan sovussa ja toimimaan yhteydessä. Psalmi 133:1-3: ”Matkalaulu; Daavidin virsi. Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat! Se on niinkuin kallis öljy pään päällä, jota tiukkuu partaan – Aaronin partaan, jota tiukkuu hänen viittansa liepeille. Se on niinkuin Hermonin kaste, joka tiukkuu Siionin vuorille. Sillä sinne on Herra säätänyt siunauksen, elämän, ikuisiksi ajoiksi.” (Tämä psalmi on otsikoitu: Veljessovun siunaus.) Meillä on vielä parannuksenteon mahdollisuus olemassa, jota ei kannata jättää käyttämättä tässä kristittyjen ykseysasiassa.
Matteuksen evankeliumin luvussa 24:45-51″ Kuka siis on se uskollinen ja ymmärtäväinen palvelija, jonka hänen herransa on asettanut pitämään huolta palvelusväestään, antamaan heille ruokaa ajallansa? Autuas se palvelija, jonka hänen herransa tullessaan havaitsee näin tekevän! Totisesti minä sanon teille: hän asettaa hänet kaiken omaisuutensa hoitajaksi. Mutta jos paha palvelija sanoo sydämessään: ’Minun herrani viipyy’, ja rupeaa lyömään kanssapalvelijoitaan ja syö ja juo juopuneiden kanssa, niin sen palvelijan herra tulee päivänä, jona hän ei odota, ja hetkenä, jota hän ei arvaa, ja hakkaa hänet kappaleiksi ja määrää hänelle saman osan kuin ulkokullatuille. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.”
Aksel Valen-Sendstadt ”Kristillinen Dogmatiikka” (Uusi tie 1985), josta lainaus sivulta 26: ”Kun Raamattu puhuu siitä, että Jumala on ilmoittanut itsensä historiassa, tämän taustana on se, mitä Jumala on sanonut tuonpuoleisuudestaan, transsendenssistaan. Koska hän on tuonpuoleinen, hänen täytyy ilmoittaa itsensä, jotta ihminen oppisi tuntemaan hänet.
Jumala on ennen kaikkea luomansa, sen yläpuolella ja siitä riippumaton. Hän on ennen aikaa, paikkaa, kaikkia universumeja ja kaikkea olemassa olevaa sekä niiden yläpuolella ja ulkopuolella. Tätä ihminen ei voi ymmärtää itsestään eikä itse antaa itselleen. Ilmoitus kuitenkin vie meidät myönteisesti niiden rajojen yli, joita ihmisjärjellä on omassa ajattelussaan ja ymmärtämisessään. Siksi ajattelu oikeastaan murtuu Jumalan tuonpuoleisuuden tiedostamisen edessä. Se merkitsee, ettei Jumala voi mahtua sanoihin. Hän ei mahdu mihinkään aikakategoriaan eikä myöskään mihinkään paikkakategoriaan, sillä hän on kaikkea tätä ennen ja sen yläpuolella ja sen tuolla puolen. Siksi mikään luotu ei myöskään voi välittömästi tiedostaa häntä. Hänet voidaan tiedostaa vain sikäli kuin hän itse tulee ulos tästä tuonpuoleisuudestaan ja luo suhteen ihmiseen (luotuun) ilmoittamalla itsensä ajassa ja paikassa eli meidän todellisuudessamme. Vasta tämä Jumalan itseilmoitus antaa perustan mielekkäälle ja todelle puheelle Jumalasta. Se on taustana Raamatun puheelle ilmoituksesta. Raamatussa edellytetään Jumalan tuonpuoleisuus puhuttaessa Jumalasta suoraan ja epäsuorasti. Tämä edellytys on aina sen taustana, mitä sanotaan Jumalasta, ihmisestä, ihmisen synnistä ja luopumuksesta ja ilmoituksesta. Siksi voimme ilmoituksen perusteella muodostaa itsellemme kuvan Jumalan tuonpuoleisuudesta ja siitä, mitä tämä ajatus sisältää. Ilmoitus ilmoittaa siis meille tietyssä määrin Jumalan tuonpuoleisuuden… Ikuisena Jumalana hän on menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa vaihtelevan ajan tuolla puolen. Kaikki on hänelle aina läsnäolevaa ilman tällaista eroa… Jumala on täydellisesti kaiken sen yläpuolella, mitä me ajattelussamme omin päin voimme yhdistää esim. aikaan, paikkaan, pyhyyteen, puhtauteen, vihaan, hyvyyteen ja rakkauteen. Kun hän ilmoittaa itsensä, se merkitsee, että hän itse ilmoittaa tuonpuoleisuutensa, paljastaa salaisuuden ja tulee luoksemme, puhuu meille ja toimii historiassa, niin että voimme tuntea hänet hänen sanastaan ja teostaan. Tästä peilistä näemme hänet. Saamme tietoa Jumalasta hänen sanastaan ja teostaan, jotka tapahtuvat historiassa. Siksi sanomme pelastushistoriaksi ja ilmoituksen historiaksi sitä historiallista aikaa, jolloin Jumala puuttuu asioihin ja ilmoittaa itsensä.”
Olen huomannute, että faktatiedoista ei paljoa välitetä, kun ryhdytään demonisoimaan lähimmäisiä, käy lukemassa:
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/penttijuhani/faktatietojen-tarkeys/
Kirjallisuutta ja lähteitä:
Christian Schreiber ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1992)
John Fenn ”Alkuseurakunnan paluu” (TV7 2015)
Francis Frangipane ”Että he olisivat yhtä” (Itätuuli-Kustannus 2002)
Howard Astin ”Soluseurakunta – kuvaus siirtymisestä soluseurakunnaksi” (Päivä 2000)
Marko Mäkinen ”Päämäärätietoinen soluseurakunta” (Aika 2001)
Juhani Kuosmanen ”Herätyksen historia” (Ristin Voitto 1979)
Paul Raja-aho ”Älä luovuta – Never Give Up – Pioneerin polku – Rauno Kokkola” (Päivä 2024)
Digi IRT (Iso Raamatun tietosanakirja)
Opinnäytetöitä:
Noora Palmi ”EROT SOVITTAVA YKSIMIELISYYS – MENETELMÄ JA KONSENSUS” (Itä-Suomen yliopisto 2021)
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/24900/16191580731935578213.pdf
Julianna Räty ”’Kirkon ulkomaiset yhteydet ovat jatkuneet vilkkaina’ – Suomen evankelisluterilaisen kirkon kansainväliset suhteet Kirkon kalenterissa 1957–1967” (Itä-Suomen yliopisto, Pro gradu -tutkielma 2020)
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/23368/urn_nbn_fi_uef-20201203.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Antti Hänninen ”’En ole ruotsalainen, enkä hihhuli, waan olen suomalainen ja lutheerilainen’ – Hihhuli-käsite osana uskonnollisen liikehdinnän käsitehistoriaa suomenkielisessä sanomalehdistössä vuosina 1873–1898” Itä-Suomen yliopisto, Pro gradu -tutkielma, toukokuu 2020)
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/23244/urn_nbn_fi_uef-20201126.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Pentti Mattila 