Ammattikoulutus

Ammattikoulutuksen juuret ja vaiheet kiinnostavat minua, sillä olen ollut ammattikoulun opettajana 28 vuotta. Viimeinen suuri uudistus oli ammatillisen koulutuksen reformi, jossa koulutusta siirretään työpaikoille kouluista opettajien valvonnassa.

Ollessani eläkkeellä ammattikoulun opettajan tehtävästäni jo pidemmän aikaa, niin mieleen tuli ajatus siitä, kuinka ammattikoulutusta voisi kehittää, vaikka en itse ole enää siihen osallisena.

Ajatuksenani on, että alakohtaiset ammattiin koulutukset alkavat olla vanhanaikaisia niissä olevien järjestelmän byrokraattisuuden ja jäykkyyden vuoksi. Eri aloilla ammatteihin tarvittavien taitajien määrä vaihtelee hyvin paljon riippuen alan tilanteesta markkinoilla.

Ammattikouluista valmistuu opiskelijoita tutkintokohtaisesti eri aloille tarjolle asetettujen viranomaisten asettamien tavoitteiden mukaisesti.

Ammattikoulujen alakohtaisten opetussuunnitelmien valmistaminen lähtee Opetusministeriöstä jatkaen Opetushallitukseen ja paikallisiin kuntakohtaisiin Opetusvirastoihin. Lopulta opetussuunnitelmat tulevat ammattiopistojen henkilökunnalle, jossa sitä sovelletaan käytäntöön. Olen pari kertaa ollut mukana Opetushallituksen alakohtaisen opetussuunnitelman laadinta työryhmässä. Aikamoinen virkamieskunta hoitaa ammattikoululaisen asioita, että opiskelija saa ajantasaista opetusta.

Alakohtainen ammattikoulutus on hyvin jäykkää olemassa olevien yksityiskohtaisen opetussuunnitelmien mukaan, sillä niitä täytyy tarkasti noudattaa, koska ne ovat määräyksiä niiden voimassaoloaikoina.

Tarvitseeko ammattikoulutettu työpaikan saadakseen tutkintoa vai osaamista? Suoritettu tutkinto ei käsittääkseni takaa osaamista, vaan tiettyjen opintokokonaisuuksien läpäisyä.

Nykymuotoinen koulutus on mielestäni tullut määränsä päähän ja on kaiken lisäksi liian kallista, vaikka on työssäoppimista sopimustyöpaikoilla. Kunnat tai kuntainliitot hankkivat omistamilleen kouluille alan koneet ja laitteet, joita käytetään vain silloin kuin kyseistä aihealuetta opetetaan.  Tätä päivää ovat tietokoneilla pyörivät simulointiohjelmistot, joita on ollut jo pitkään olemassa, vaikka ei paljoakaan käytössä. Kaikkien opettajien pätevyys ei välttämättä riitä tietyn alan laaja-alaisuuden vuoksi kaikkien laitteiden osaamisen opettamiseen, sillä tasolla, että se siirtyisi osaamiseksi opiskelijalle, varsinkaan jos opiskelija ei tule käyttämään kyseistä laitetta koskaan työelämässä.

Ammattiin opetus olisi vapautettava tutkintovaatimuksista ja opiskelijat voisivat tulla opiskelemassa vain tarvitsemiaan opintokokonaisuusia ilman tutkintovaatimuksia, myös työssä olevien täydennyskoulutus järjestyisi näin. Edellinen toteutettu ammattikoulutuksen reformi pyrki siirtämään osan opetuksesta työpaikoille, joissa piti noudattaa näitä samoja jäykkiä opetussuunnitelmia, viranomaisten laatimia näyttökokeita jne. Nyt kaivattaisiin isompaa muutosta, jota työpaikat saisivat oikeanlaisia osaajia nopeasti ja kunnat ja alueet säästäisivät kuluja paljon, kun ei tarvitsi pitää yllä kallista laitekantaa, sillä laiteopetus pitäisi olla työpaikoilla.

Muistan työssäoloajaltani tapauksia, jossa työnantajan edustaja ei ottanut vastaan opiskelijoita joita oli tarjolla työssäoppimisjaksoille, koska heidän mielestään tuomani opiskelijat ei oleet olemukseltaan reippaita ja peruita näiden opiskelijoiden kohdalta työssäoppimisjakson. Toisinpäin tapahtui, kun opiskelija koki työpaikan työssäoppimisjakson liian raskaaksi ja erosi koulusta huoltajan myötävaikutuksella tämän kokemuksen seurauksena.

Opiskelijoilla on monesti motivaatio-onelmia, miksi opiskella, hyödyttääkö opiskelu mitään. Olen lukemassa John Beveren kirjaa ”Turvapaikka”, jossa hän kertoo pojastaan jolla oli vaikeuksia ymmärtää opiskelun tärkeyttä, kun se on niin itsestään selvää ja velvollisuus eikä mahdollisuus. Lainaan kirjasta sivulta 15: ”käytin tietenkin tilaisuuden hyväkseni ja selitin hänelle, missä hän olisi ilman opettajia. Kerroin hänelle siitä, miten olin edellisenä vuonna matkustanut Angolaan avustusasemille, joilla ruokittiin nälkään nääntyivät lapsia. Nuo lapset olisivat antaneet lähes mitä tahansa vaihtaakseen osia Alexanderin kanssa! He olisivat hyppineet ilosta, jos olisivat saaneet tilaisuuden opiskella, sillä he ymmärsivät, miten tärkeää se olisi, jotta he voisivat jonakin päivänä hankkia perheelleen elannon. Pitkän selitykseni jälkeen Alec luopui vastahakoisesti uudesta ajatukseltaan ja palasi keittiön pöydän ääreen voittamaan tehtäväpinoaan.”

Olen saanut mahdollisuuden kuulla ja nähdä, miten ammattikoulutus on toteutettu Saksassa. Kirjapainoalan ammatillisten opettajien jaostoyhdistyksen opintomatka oli toteutettu 5 – 9.5.2004, joka suuntautui painoviestinnän tutustumiskohteisiin ja messuille Düsseldorffiin. Ensimmäiset kirjapainoalan Drupa-messut olivat vuonna 1951 Düsseldorfissa. Ensin varsinaisia Drupa-messuja vierailimme paikallisissa ammattikouluissa. Aamupäivällä saavuimme Frankfurtiin josta meillä oli bussikuljetus Düsseldorffiin Albert-Dürer-Schule nimiseen painoviestintäalan kouluun Fürstenwall 100 Düsseldorfissa. Albert-Dürer-Schule koulu on saanut nimensä samannimisestä merkittävästä käsityöläisestä ja taiteilijasta, joka asui Saksassa 1400-luvun lopulla. Tässä koulussa ei pelkästään opiskella tekniikkaa, vaan myös uskontoa jne., mikä tuo elämisen arvot tietoisuuteen, toisin kuin Suomessa. Opiskelua oli kehitetty projektityöopetuksen suuntaan, josta opiskelijat pitivät. Koulussa opetetaan painoviestinnän opintojen lisäksi hyvin monia muidenkin alojen opintoja. Saksassa on kolme mahdollisuutta valmistua ammattiin, joita ovat kädentyön-, virkamies- ja hallinnon ammatit ja yliopistossa tutkijaksi tähtäävät ammatit.

Kädentyön ammattiin voi valmistua oppisopimusjärjestelmän ns. dual systeemin kautta, jossa työnantaja valitsee opiskelijan cv:n ja koulutodistusten pohjalta. Saksassa on noin 500 000 oppisopimuskoulutukseen oikeutettua yritystä. Yritykset jotka eivät ole mukana oppisopimuskoulutuksessa, maksavat ylimääräistä veroa. Työnantaja maksaa opiskelijalle 400-700 euroa palkkaa kuukaudessa. Opiskelija käy työssä työpaikalla 3-4 päivää ja koulussa 1-2 päivää viikossa. Iso yritykset toteuttavat työharjoittelun omissa harjoittelupaikoissaan, pienemmät yritykset tekevät yhteistyötä muiden yrityksien kanssa työkeskuksia muodostamalla.

Tähän koulujärjestelmään on valmistava koulutus, johon osallistuu kaikista opiskelijoista noin 10-15 % ennen varsinaisia opintojaan aloittavat opiskelijat (maahanmuuttajat jne.). Nykyään 80 % lukion käyneistä siirtyy dual-systeemiin valmistuakseen ammattiin esim. AV-opiskelijoista. Opetussuunnitelma on maanlaajuinen ja yritykset saavat oman väljemmän opetussuunnitelman. Oppilaitoksen tilat maksaa tavallisesti kaupunki ja maakunta maksaa opettajien palkat. Saksassa on 18 kirjapainoalan oppilaitosta, joissa kussakin opiskelee n. 1400 opiskelijaa. Opiskelijat saavat kaksi opintotodistusta, joista toinen tulee koululta ja toinen, arvostetumpi IHG, kauppakamarilta. Seuraavana päivänä kävimme Graphic Collegessa Kölnissä, Kartäuserwall 30.

Länsimainen koulutus on alkanut yleensä Luostarikouluista (scholae monasticae tai scholae clausrales) olivat eurooppalaisten luostarien yhteydessä toimineita kouluja. Ne olivat ainoita kouluja ja keskiajan lopulla niillä oli keskeinen asema tuomiokirkko- ja katedraalikoulujen ohella. Luostarikoulut perustettiin 300-luvulla. Benediktiinit perustivat luostarikouluja 500-luvulta alkaen kouluttamaan munkeiksi aikovia poikia (pueri oblati). Luostarikoulujen aikaan maallisen koulutuksen muotona oli sotilastaitoihin tähtäävä ritarikasvatus. Opetusmenetelmänä luostarikouluissa oli ulkoluku ja oppilaat harjaantuivat uskonasioihin myös jäljentäessään kirkkoisien ja klassikkojen kirjoituksia aikana, ennen kirjapainontaidon keksimistä. Opetuskielenä oli latina. Oppiaineina oli usein vain kolme ”seitsemästä vapaasta taiteesta” (artes liberales), eli latinan kielioppi (grammatiikka), puhetaito (retoriikka), väittelytaito (dialektiikka), matematiikka, geometria, tähtitiede ja musiikki. Luostarikoulujen oppilaiksi otettiin 800-luvulta lähtien myös maallikkoja, vaikka pääosa oppilaista olikin munkeiksi aikovia. Tällöin niissä oli toisistaan eristetty sisäkoulu (schola interior) ja ulkokoulu (schola exterior).

Urho Somerkivi ”Helsingin kansakoulun historia” (Helsingin kaupungin julkaisuja N:o 29), josta lainaus sivulta 11: ”Kunnallisen kansakoululaitoksen toiminnan voidaan katsoa alkaneen Helsingissä 1 päivänä lokakuuta 1867, jolloin alakansakoulut avasivat ovensa. Sitä ennen oli toki jo muulla tavoin yritetty edistää kaupungin kansansivistystä. Uskonpuhdistuksen pääperiaatteisiin kuului, että jokaisen ihmisen oli omakohtaisesti tutkittava Jumalan sanaa. Tämä vaatimus sekä Mikael Agricolan kirjallinen toiminta laskivat perustan maamme kansanopetukselle… Lasten opettaminen oli vanhastaan katsottu vanhempien velvollisuudeksi. Vuoden 1686 kirkkolaissa siitä erityisesti säädettiin. Niin ikään kirkkolaissa määrättiin, että kaikilta avioliittoon aikovilta samoin kuin mummeilta, hätäkasteen toimittajilta ja kätilöiltä oli vaadittava osoitus katekismuksen osaamisesta, ja pappien oli, kuten aikaisemminkin, pidettävä huolta noiden taitojen juurtumisesta. Siinä tarkoituksessa heidän oli mm. kaupungeissa aamujumalanpalveluksissa saarnattava puoli tuntia jostakin katekismuksen osasta ja sen jälkeen kuulusteltava kullakin kerralla muutamia huonekuntia. Lukkariksi valittavan tuli ’olla rehellinen, uskollinen, ahkera ja lukutaitoinen sekä osata laulaa ja kirjoittaa, jotta hän kykenisi opettamaan nuorisoa’… Vuoden 1723 päätöksessä (resoluutiossa) määrättiin vanhemmat sakon uhalla huolehtimaan lastensa opetuksesta itse taikka lähettämään nämä lukkarin tai koulumestarin luo. Kaikkein köyhimpien puolesta seurakunnan oli suoritettava opettajan palkkio. Vuonna 1762 annettu kuninkaallinen päätös vihdoin velvoitti seurakunnan palkkaamaan koulumestarin, ellei lukkari kyennyt huolehtimaan lasten opetuksesta… Varsinaisia kouluja oli eräissä kaupungeissamme ollut jo keskiajalla: katedraalikoulu piispanistuimen yhteydessä, luostarikouluja sekä porvariston ylläpitämiä kaupunginkouluja.”

Kaarlo Arffman ”Yliopistot ja kirkon magisterium reformaation alkuvaiheessa 1517-1521” (Suomen kirkkohistoriallinen seura 1981) josta lainaus sivulta 19: ”Käsitteellä ’doctores ecclesiae’ tarkoitetaan alun perin lähinnä normatiivisina pidettyjä kirkkoisiä. Sen jälkeen kun Länsi-Eurooppaan oli alettu 1100-luvulta lähtien perustaa yliopistoja, doctores ecclesiae-käsite laajeni vähitellen käsittämään myös yliopistojen opettajat. Yliopistojen tohtoreista muodostui näin paavin ja piispojen rinnalle uusi, toiselta pohjalta nouseva opettajisto, joka vaati oppillisen auktoriteetin asemaa. Yliopistojen tohtoreiden mielipiteet ruvettiin rinnastamaan isien opetukseen. Oppiin liittyvien kysymysten selvittely jäi yhä enemmän tohtoreiden asiaksi, koska piispojen toiminnan painopiste siirtyi varsinkin Saksassa sananjulistuksesta ja opin valvomisesta yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen toimintaan. Myöhäiskeskiajalla yliopistot täyttivät näin paikallisen sananjulistuksen sekä paavin ja konsiilin väliin muodostuneen tyhjiön… Yliopistot jakaantuivat neljään tiedekuntaan: artistiseen, teologiseen, oikeustieteelliseen ja lääketieteelliseen.”

K. Grue-Sørensen ”Kasvatuksen historia” (WSOY 1961), josta lainaus sivulta 120: ”Luostarikoulun elämästä antavat eloisan kuvan muistelmat, jotka on kirjoittanut Reichenaussa vuosina 815-25 ollut apotti Walahfrid Strabo (807-49). Ensiksi oli tulokkaan opittava lukemaan. Tästä Walahfrid kertoo: ’Muutamien viikkojen kuluttua olin edistynyt niin paljon, että kykenin lukemaan paitsi vahataululleni kirjoitetut sanat myös eteeni asetettua latinalaista kirjaa. Sitten minulle annettiin saksankielinen kirja, joka tuotti enemmän vaikeuksia kuin edelliset mutta toisaalta suurta iloa’… Varhaisella asteella alkoi myös latinan opetus, joka useimmiten oli suullista, sillä päätavoitteena oli, että oppilaat pystyivät keskustelemaan tällä kielellä. Walahfrid kirjoittaa: ’Ensimmäiseksi minun täytyi opetella ulkoa muutamia latinalaisia lauseparsia, niin että saatoin keskustella latinaksi toverieni kanssa. Useimmat heistä olivat vuoden tai pari minua edellä. Sen tähden heidän täytyi aina puhua keskenään latinaa paitsi lepotaukojen aikana. Meidän aloittelijoiden sitä vastoin oli tarvittaessa lupa puhua toisillemme saksaa. – Jonkin ajan kuluttua käteeni annettiin Donatuksen kielioppi ja muuan vanhempi oppilas määrättiin minua kuulustelemaan, kunnes osasin kaikki sanaluokat ja niiden taivutuksen. Ensimmäiset tunnit piti opettaja itse, mutta sen jälkeen hän kävi vain tuntien lopulla tiedustelemassa harjoitusmestariltani, miten olin tehtävästäni suoriutunut… Illalla meille kerrottiin kappale Raamatun historiaa ja se meidän oli osattava toistaa seuraavana aamuna.’ … Lisäksi hän kävi luostarin ulkokoulua, mutta päätti varsin pian pysyvästi liittyä veljeskuntaan. Tämän päätöksen hän teki suuressa kirkkojuhlassa, jossa laulukuoron muodostivat 700 munkkia, 100 sisä- ja 400 ulkokoulun oppilasta… Edellä mainitussa omassa elämäkerrassa kuvataan edelleen, miten poika vähitellen kävi läpi triviumin (kielioppi, väittely- ja puhetaito) ja quadriviumin (aritmetiikka, geometria, tähtitiede ja musiikki)… Luostarikoulut olivat epäilemättä sangen erilaisia. Suhteellisen korkeaa tasoa edustavat Reichenau ja St. Gallen, joissa innokkaasti harrastettiin sekä tieteitä että taiteita… Lutherin nimi kuuluu kasvatuksen historiaan monestakin syystä. Ensinnäkin hän on useissa teoksissaan tuonut julki, vieläpä erikoisen painokkaasti ja tinkimättömästi, ajatuksensa nuorison opetuksesta, koulujen ja opintojen järjestämisestä ja arvosta sekä välttämättömyydestä luoda vakinainen opetuslaitos ala- ja yläastetta varten. Toiseksi voidaan hänen omaa toimintaansa pitää pedagogisena. Hän kuuluu niihin historian hahmoihin, joista saatetaan sekä varsinaisessa että kuvaannollisessa merkityksessä sanoa, että he ovat olleet kansansa ja aikakautensa kasvattajia. Kasvatustyötään hän suoritti puhein ja kirjoituksin, joilla usein oli suoranainen vetoomuksen luonne, sekä esimerkillään. Opettaja hän oli myös sanan välittömässä ja kirjaimellisessa merkityksessä, sillä hän harjoitti opetustoimintaa sekä Erfurtin augustinolaisluostarissa että Wittenbergin yliopistossa, onpa suureksi osaksi hänen opettajataitonsa ansiota, että tämä vasta perustettu yliopisto nopeasti saavutti arvonantoa… Luther arvosteli kiivaasti skolastiikkaa, etenkin Aristotelesta, tuota ’kirottua, pöyhkeätä pakanaa ja veijaria, joka valheellisilla loruillaan on pettänyt ja johtanut harhaan monia parhaita kristittyjä.’”

Perttu Immonen ”Suomen rahvaan historia – Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle” (Atena 2021), josta lainaus sivulta 404: ”Isoviha heikensi kaikkialla maassa nuorison moraalia ja teki tyhjäksi kirkon aiemmat ponnistukset kansan lukutaidon kohentamiseksi. Rantasalmella koulumestarin virka oli pitkään tyhjänä ja opetus hunningolla. Tulokset näkyivät isonvihan jälkeisillä lukukinkereillä, joilla papit kiersivät avustajiensa, kuten suntio Matti Lybeckin kanssa. Kun olot rauhanaikana tasoittuivat, alkoi papisto elvyttää pitäjän koululaitosta. 1730-luvun alussa Rantasalmen pitäjänkoulu, yksi maan vanhemmista, aloitti uudelleen toimintansa… Rantasalmen pitäjänkoulu toimi Kirkonkylän käräjätuvassa läpi vuoden, paitsi kesäkuussa ja käräjäpäivinä. Koulukirjoina olivat aapinen, katekismus ja virsikirja, joita kaikkia sai ostaa koulusta. Erillistä maksua vastaan koulumestari opetti lapsille myös kirjoittamista, mutta tähän tilaisuuteen tarttui harva… Niinpä tammikuun 1736 pitäjänkokouksessa isännät valittivat koulun aiheuttamia kustannumsia ja kieltäytyivät maksamasta koulumestarin palkkasaatavia. Koulumestari jouduttiin irtisanomaan, mutta jo parisen vuotta myöhemmin kirkkoherra Norrgren ujutti isäntien kiusaksi uuden koulumestarin, Kristian Pontanuksen.”

Heikki Myyryläinen ”Juuret syvällä, siivet korkealla – Otavan opisto 110 vuotta” (2002), josta lainaus sivulta 11: ”Kansanopistoajatus on peräisin Tanskasta, eikä se ole juurikaan levinnyt Pohjoismaiden ulkopuolelle. Kansanopistojen isänä pidetään tanskalaista runoilijaa ja pappia Nikolai Fredrik Severin Grundtvigia (1781-1872), joka kirjoitti 1830-luvulla ensimmäiset koulua koskevat kirjoituksensa… Grundtvig vastusti kaikkea koulupakkoa ja oppivelvollisuutta. Hänen mielestään vapaudella oli ratkaiseva merkitys yhteiskunnan menestymiselle.”

Turun akatemia

Väinö Ikonen ”Vanhaa Suomen Turkua” (WSOY 1936), josta lainaus sivulta 240: ” Mitään määrättyä opinnäytettä ei akatemian kansalaisoikeuksien saavuttaminen puheena olevina aikoina – eikä vielä paljon myöhemminkään – edellyttänyt, ja niissäkin kuulusteluissa, joita pantiin toimeen, läpäisivät aatelisnuorukaiset muita helpommin, jopa pääsivät ilman kuulustelujakin, sillä akatemiallehan oli suureksi kunniaksi, että maan ylimystö suvaitsi antaa toiveikkaiden vesojensa harjoittaa opintoja sen suojassa. Mentiinpä tässä ylimystön liehittelyssä niinkin pitkälle, että 1649 kirjoitettiin ylioppilaaksi Turun akatemiaan vapaaherra Ernesti Juhana Creutzin poika Ernesti vain parin kolmen vuoden ikäisenä.

Aateliset ylioppilaat olivat muutenkin monessa suhteessa aivan erikoisasemassa muihin opiskelijoihin nähden… Konstutuutioiden mukaan oli kreivien ja vapaaherrojen pojilla niin kirkossa kuin muuallakin paikkansa ennen professoreja, jotka tunsivat itsensä varsin imarrelluiksi saadessaan valita jonkun ylhäisaatelisen nuorukaisen – joskus vielä lapsen – rehtoriksi, ’rector illustris’, koko akatemian esimieheksi. Turun akatemia ei tosin onnistunut saamaan rector illustriasta ennen kuin 1704, jolloin Klaus Klaunoika Ekeblad 16-vuotiaana siksi valittiin; hän jäikin sitten ainoaksi ’ylhäiseksi rehtoriksi’.”

Ammattikoulutuksen juuret

Arvo Autio ”Helsingin kaupungin Haagan ammattioppilaitos 1967 – 1998” (Helsingin tekniikan alan oppilaitos 1999) josta lainaus sivulta 10: ”Ammattikunnat muodostuivat siten, että saman alan käsityöläiset muodostivat yhdistyksen, johon kuuluminen oli ammatin harjoittamisen ehtona. Valtiovalta sääsi ammattikuntia koskevia lakeja ja antoi muita säädöksiä, jotka ohjasivat niiden toimintaa. Ammattikunnat olivat siten juridisia yhteisöjä, joilla oli myös omat sisäiset säädöksensä. Käytännössä ammattikunnat olivat kartelleja, jotka pyrkivät pitämään yksinoikeutenaan, monopolinaan, alansa tuotantoa. Ne vaikuttivat kuluttajiin, kauppiaisiin, raaka-aineiden toimittajiin ja alalla työskenteleviin työntekijöihin. Konkreettisena pyrkimyksenä oli määrätä tuotteiden hinta ja jopa niiden määrä sekä estää vieraiden yrittäjien pääsy kotikaupungin markkinoille. Suomessa ensimmäinen ammattikunta, suutarien ammattikunta, perustettiin vuonna 1624”.

Ammattikuntalaitos Ruotsi-Suomessa: Ammattikuntien eli itsenäisten käsityömestareiden yhteisöjen synty ulottuu varhaiseen keskiaikaan saakka, jolloin niiden esikuvina olleita kiltoja ja veljeskuntia perustettiin. Ammattikuntien tarkoitus oli valvomalla työtä ja sen laatua huolehtia siitä, että ammattitaito pysyi korkeana ja kuluttajat saivat kunnon tavaraa. Ammattikuntalaitoskin tuli Suomeen Ruotsista, jonne se oli tullut saksalaisten käsityöläisten mukana. Maamme ensimmäisenä ammattikuntana pidetään Turun suutarien ammattikuntaa, jonka tiedetään saaneen perustamiskirjansa vuonna 1624. Alkuaikoina oli monessa pikkukaupungissa, kuten Helsingissä, useiden ammattialojen yhteisiä kiltoja, kunnes 1700-luvulla alettiin perustaa erillisiä ammattialojen ammattikuntia. Suomen pienet olot vaikuttivat ratkaisevasti ammattikuntalaitoksen kehittymiseen. Suomi ei tarjonnut taloudellista pohjaa laajamittaiselle tuotannolle.

Ammattikunnat olivat Helsingissä järjestäytyneet ja suutareiden ammattikunnan säännöissä (23.3.1663) oli yksityiskohtaisia ohjeita. Ammattikunnan puheenjohtaja ja johtaja oli ammatin vanhin. Ammattikunnan säännöt tuli lukea ammattikunnan jäsenille kaksi kertaa vuodessa, vuosikokouksessa vapunpäivänä ja toisen kerran Bartholomeuksen päivänä. Säännöissä sanotaan; ”Jokaisena Valpurina, kun ammattisääntö luetaan, on heidän (s.o. ammattikuntaan kuuluvien) pidettävä juominkinsa ammattivanhimman talossa…”. Tässä vuosikokouksessa tarkastettiin ammattikunnan tilaa ja toimintaa, ominaisuuden hoitoa, mestarien, kisällien ja oppipoikien taitoa jne. Esiintyviä riitoja ratkaistiin ja toimihenkilöitä valittiin. Kokouksessa noudatettiin tarkkoja järjestyssääntöjä, jos joku mestari, kisälli tai oppipoika löi nyrkillä pöytään kokousta pidettäessä, hän sai maksaa sakkoa 2 taaleria ammattikunnalle jne. Huonon työn tekijää ammattikunta rankaisi. Huonomaineisen naisen kanssa naimisissa olevaa ei otettu ammattikuntaan.

Ammattikuntajärjestys vuodelta 1669 määräsi, että jokaisella mestarilla tuli olla riittävä määrä oppipoikia. Oppipojaksi voitiin ottaa 14-vuotias nuorukainen ja oppiaika oli viisi vuotta. Kyvykkäiden oppipoikien oppiaikaa voitiin lyhentää, mikä ei kuitenkaan ollut tavallista. Oppipoikavuosien kuluessa oppilas hankki itselleen perusteellisen ammattitaidon ja kisällinäytteen suorittamisen jälkeen hänen oppiaikansa oli päättynyt. Ammattikuntasäännön mukaan kisällin tuli työskennellä kolme vuotta jonkun hyväksytyn mestarin palveluksessa ennen kuin hän sai perustaa oman työpajan. Tänä aikana kisällit saattoivat järjestää elämänsä hyvinkin eri tavoin. Osa työskenteli koko ajan kotikaupungissaan, kun taas toiset tekivät pitkiä matkoja ulkomaille saakka. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto vastaa perinteistä kuvaa kisälliajasta. Kisällin työskenneltyä kolme vuotta ja saatua kokoon sen rahasumman, joka tarvittiin mestarinäytteen valmistamiseen, pyysi hän maistraatilta tai ammattikunnalta lupaa mestarinäytteensä suorittamiseen tullakseen hyväksytyksi porvarina ja mestarina. Tämä hyväksyminen oli edellytys oman työpajan perustamiselle. Kokeen tarkoituksena oli osoittaa hänen valmiutensa ammattiinsa.

Mestarinnäytteen aiheen antoi ammattikunta. Kokelaan oli valmistettava näytteensä yksinään jonkun mestarin työpajassa kahden valvontamestarin läsnä ollessa. Jotta vältettiin kohtuuttomien vaatimusten asettaminen mestarinäytteelle, säädettiin, että ammattikunnan oli lunastettava näyte, ellei muuta ostajaa löytynyt. Mestarinäytteen tarkastuksessa oli oltava mukana yksi maistraatin jäsen puolueettomana tuomarina. Vuonna 1842 aloitti sunnuntaikoulut käsityöläisten sivistämisen. Sunnuntaikoulun antama todistus luku- kirjoitus- ja laskutaidosta ja kristinopin tuntemuksesta säädettiin kuitenkin kisällikirjan saamisen ehdoksi. Oppipojat päätyivät kisälleiksi ja kisällit aikanaan mestareiksi. Vuonna 1868 ammattikuntalaitos lakkautettiin, mikä aiheutti elinkeinotoiminnan elpymisen.

Panu Nykänen lisensiaattityö ”Käytännön ja teorian välissä – Teknillisen opetuksen alku Suomessa” (1998), josta lainaus sivulta 12: ”1700-luvulla Länsi-Euroopassa alkanut tuotantorakenteen muutos vaikutti nopeasti yhteiskunnallisiin oloihin. Perinteisten säätyjen – aateli, papisto, porvaristo ja talonpojat – lisäksi eriytyivät nopeasti kasvavat manufaktuureissa ja tehtaissa työskentelevien työläisten ja teollisuuskapitalistien ryhmät. Kapitalistit joko syntyivät vanhan aatelin piiriin tai uusi ja vanha raha löysivät toisensa. Työväestö ei löytänyt paikkaansa sääty-yhteiskunnassa, joka sai ehdottomimman muotonsa Ranskan absoluuttisessa itsevaltiudessa. Muutospaineet johtivat lukuisiin vallankumouksiin ja Napoleonin ajan suuriin sotiin… Teknillinen ja luonnontieteellinen kehitys Euroopan keskusalueilla aiheutti paineita alojen opetukselle myös kulttuuripiirien reunoilla… Kysymys koulutuksesta yhteiskunnallisena vaikuttajana nousi Länsi-Euroopassa esille valistuksen aikakaudella 1700-luvun jälkipuoliskolla. Tuolloin ongelmaan puuttuivat Jean Jacques Rousseaun lisäksi Immanuel Kant, Moses Mendelssohn ja Johann Heinrich Peastalozzi, joiden kirjoitusten seurauksena syntyi ja levisi käsitys yleissivistävän opetuksen merkityksestä yksilölle ja yhteiskunnalle. Yksilön ammattiin liittyvä käytännöllisten taitojen opettaminen oli tarkoitus järjestää erillään kansalaisoikeuksiin kuuluvasta yleissivistävästä koulutuksesta… Pohjois-Euroopassa, erityisesti Preussissa koulutuksen kehitys eteni 1700-luvun lopulla eri suuntaan kuin etelämpänä. Wilhelm von Humboltin johtamaa, vuonna 1810 perustettua Berliinin yliopistoa kehitettiin suuntaan, jossa tutkimus liitettiin olennaiseksi osaksi opetustapahtumaa… Aleksandr Sergejevits Menschikoffin tultua Suomen kenraalikuvernööriksi vuonna 1831 hallinnon suhtautuminen teknilliseen toimintaan muuttui. Hallitus ryhtyi järjestelmällisesti luomaan edellytyksiä teoreettisen opetuksen liittämiseksi tuotannollisiin ja teknillisiin ammatteihin Suomessa… Ammattikuntalaitoksen purkaminen muodostui vähitellen yhä tärkeämmäksi edellytykseksi toimivan teollisuuden kehittämiskysymyksissä… Toukokuun 20. päivänä 1835 annettiin asetus teollisuusopetuksen ja -hallinnon järjestämisestä. Sen tarkoituksena oli luoda koulutusjärjestelmä teollisuuden tarpeisiin ja laatia katto-organisaatio johtamaan teollisuuden toimintaa… Käsityöläisten ja kauppiaiden lasten peruskoulutus järjestettiin suuremmilla paikkakunnilla pidetyissä ilta- ja sunnuntaikouluissa. Ne perustettiin 19. tammikuuta 1842 samalla asetuksella, jolla lykättiin teknillisen instituutin perustaminen ja jossa määrättiin kisällien apurahoista ulkomailla tapahtuvaa opiskelua varten. Sunnuntaikoulujen perustamista voidaan pitää senaatin ensimmäisenä toteutettuna teollisuusopetusjärjestelmään liittyvänä toimenpiteenä.”

Katri Laineen kirjassa ”Helsingin käsityökoulu 1881-1931” mainitaan, Suomen Taideyhdistyksessä Topeliuksen johdolla vuonna 1870 pohditun kysymystä veistokoulun perustamisesta ja lopulta koulu 1871 avattiin Helsingissä. Valtio alkoi huomioida kotiteollisuuden elvyttämistä asettamalla 1872 kotiteollisuuskomitean, joka sai mietintönsä valmiiksi 1873. Helsingin veistokoulu joutui lopettamaan toimintansa kesken kotiteollisuuden nousukautta. Tämän vuoksi kutsuttiin kokoon 26.10.1871 kokous koulun jatkamista järjestämään. Näistä neuvotteluista oli tuloksena Suomen taideteollisuusyhdistyksen syntyminen. Yhdistys otti vanhan koulun haltuunsa ja kehitti siitä monipuolisen taideteollisuuskoulun. Kotiteollisuusharrastus kohosi huippuunsa Helsingin kotiteollisuusnäyttelyssä elokuussa 1875. Helsingin näyttelyssä esiintyneet henkilöt kutsuttiin eri puolille maata antamaan opetusta. Suomen pääkaupunki Helsinki oli tuolloin 1870-luvulla vielä pieni kaupunki, jossa asui 35 000 asukasta. Professori C. G. Estlander vuonna 1873 perusti käsityökoulun Helsinkiin. Koulun kannattajiksi ilmoittautui 43 henkilöä, joista jokainen sitoutui maksamaan koulun kannattamiseksi 10 markkaa vuodessa viiden vuoden aikana.

Pekka Eloranta ja Juha Koskela ”Polkusorvilla se alkoi – Vallilan Ammattioppilaitoksen 100- vuotishistoriikki” (Helsingin kaupunki Vallilan Ammattioppilaitos 1999) josta lainaus sivulta 14: ”Helsingissä toimi hyväntekeväisyystarkoituksessa perustettuja ja ylläpidettyjä köyhäinkouluja. Vuoden 1866 asetus velvoitti kaupungit perustamaan ja ylläpitämään kansakouluja 8-14 -vuotiaita varten. Kun kansakoulut alkoivat huolehtia alkeiden jakamista ja ammattikuntalaitos lakkautettiin v. 1868, tuli ammatillisen koulutuksen uudistaminen ajankohtaiseksi. Professori C. G. Estlander kirjoitti lentokirjasen, jossa hän selvitti, miten ammattiopetus oli ulkomailla järjestetty. Siinä hän ehdotti meille esikuvaksi Tukholmaan v. 1846 perustettua veistokoulua. Aika oli kypsä, ja tammikuussa 1871 aloitti Helsingissä toimintansa yksityisten aloitteesta aikaansaatu ja kansalaiskeräyksellä rahoitettu veistokoulu. Koulu oli yksivuotinen, ja se toimi sunnuntaisin sekä viitenä arki-iltana viikossa.”

Kirjapainoalan ammatin taitoja pystyi myös omaehtoisesti opiskelemaan, kuten tämä kertomus osoittaa: ”Kirjapainotaitureiden kertomaa” (Helsingin Faktoriklubi 1961) sivulla 274 A. Hellsten kertoo: ”Kuten jo aikaisemmin mainitsin, vieraili Helsingin kirjansitomoissa hyvin usein kuljeksivia kisällejä, joilla oli paljon kerrottavaa oloista vierailla mailla. Luonnollisesti herättivät nämä kertomukset omissa kisälleissämme halua itse kokea kuulemiaan ja samalla kartuttaa ammattitaitoaan vieraissa, alalla pitemmälle ehtineissä maissa. Olin yksi niistä, joilla oli halu oppia enemmän kuin kotikaupunkini saattoi tarjota, ja seurauksena olikin, että melkein heti kisällinkirjan saatuani lähdin kisällinvaellukselleni. Elokuussa 1903 matkustin Kööpenhaminaan, jossa sain paikan eräässä konttorikirjoja valmistavassa kirjansitomossa. Kööpenhaminassa oloni aikana selvisi minulle, että jos halusin oppia parasta ammattialaltani, niin oli hakeuduttava Saksaan, joka siihen aikaan oli pisimmällä kehittynyt maa kirjansitomo- ja painoalalla. Kööpenhaminassa sain ammattitoverini avulla haltuuni kirjan, joka oli kirjansitojamestarin kirjoittama. Lyhyesti mutta ytimekkäästi hän selosti oloja eri kirjansitomoissa Saksassa ja työnsaantimahdollisuuksia ulkomaalaiselle. Tämä kirja matkaoppaanani matkustin jo marraskuussa 1903 Saksaan. Matka kohdistui ensin Berliiniin, jossa en kuitenkaan saanut työtä, ehkä puutteellisen saksan kielen taitoni takia. Matkani jatkui kuitenkin rohkealla mielellä edelleen Leipzigiin, joka jo silloin oli huomattava graafisen teollisuuden keskus. Leipzigissä onnistuin melkein heti saamaan työtä. Se oli onneksi, sillä matkakassani oli aivan lopussa. Liike, Fikenscher-niminen, oli suuri, yli sata henkeä käsittävä laitos, joka teki minuun valtavan vaikutuksen, kun en ollut tottunut niin suuriin oloihin… Samalla kisällinvaelluksellani halusin tutustua oloihin eri tahoilla Saksaa, ja näin ollen tutustuin ja työskentelin kirjansitojana eri kaupungeissa: Dresdenissä, Chemnitzissä, Gerassa, jossa kävin 3 kk:n kurssin konekultauksessa ja hienojen yksityissiteiden valmistuksessa. Lisäksi työskentelin lyhyemmän ajan Münchenissä, Augsburgissa sekä Konstantz- ja Bielefeld-nimisissä kaupungeissa ennen kotimaahani paluuta syksyllä 1905.”

Helsingin kaupunki käynnistää kirjapainoalan koulutuksen 1919

Ammattiopetuksen tilanne oli huono, ja Helsingin kaupunginvaltuusto päätti korjata tilanteen. Se antoi 14.7.1898 insinööri Jonatan Reuterille tehtäväksi tutustua Itävallassa, Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa, Belgiassa, Tanskassa ja Ruotsissa ammatilliseen koulutukseen. Opintomatkastaan Reuter antoi tammikuussa 1899 matkakertomuksen, jossa hän selosti kohdemaiden koulutusta ja teki ehdotuksen valmistavan ammattikoulun perustamisesta Helsinkiin. Helsingin kaupungin Työväenasiainlautakunta käsitteli suunnitelmaa ja päätti ehdottaa, että kaupunki perustaisi poikien valmistavan ammattikoulun edellyttäen, että valtionavustuksella voidaan kattaa opettajien ja työmestarin palkkamenot.
Ensimmäinen kirjapainoalan ammattikoulu perustettiin Helsinkiin 1919 nimellä Helsingin kunnallinen yhdenpäivänkoulu latojia ja painajia varten. Toiminta jatkui Käpylän ammattikouluna vuodesta 1968, Käpylän ammattioppilaitoksensa ja Helsingin tekniikan alan oppilaitoksena Käpylän koulutusyksikkönä syksystä 1999 alkaen. Nykyään koulu kuuluu Stadin ammattiopistoon. Käpylän ammattikoulun osastonjohtaja Kari Tekkala kirjoittaa AOL:n graafisen jaoston julkaisussa ”Graafinen tekniikka 1986” otsikolla ”Käpylän ammattikoulun graafisen tekniikan osasto” historiasta näin: ”Helsingin kunnallisen yhden päivän koulun perustamispäätös tehtiin 19.12.1918. Koulu aloitti toimintansa toukokuussa 1919. Aluksi opetusta annettiin yhtenä päivänä viikossa 8-9 tuntia latoja- ja painaja oppilaille. Koulu toimi n. 40 neliön tiloissa Etelä-Esplanadinkatu 18:ssa. Koulun laajentuessa ahtaaksi käyneistä tiloista siirryttiin välillä Keskusosuusliike Hankkijan taloon, kunnes 1930 Kirjapainokoulu siirtyi Kansakoulukadulle valmistuneeseen uuteen ammattikoulutaloon. Tässä talossa koulu toimi 37 vuotta aina vuoteen 1967 asti. Koulutus oli aluksi oppilaskoulutusta ja 1924 oppisopimuslain voimaantultua oppisopimusoppilaiden kurssimuotoista koulutusta. Uuden koulutalon valmistuttua 1967 Käpylään Kullervonkatu 11:een aloitti toimintansa varsinainen ammattikoulu oppisopimusoppilaiden opetuksen rinnalla. Kirjapainoalan ammattikouluun perustettiin tekstinvalmistajan, kuvanvalmistajan ja painajan 2-vuotiset opintolinjat. Uudessa koulutalossa aloitti ensimmäisenä toimintansa kuvanvalmistajan opintolinja 1968. Itsenäisenä kouluna Helsingin kaupungin kirjapainokoulu toimi vuoteen 1971 saakka, jolloin se yhdistettiin Käpylän ammattikoulun yhdeksi osastoksi, kirjapaino-osastoksi. Myöhemmin osaston nimi muutettiin graafisen tekniikan osastoksi… Käpylän ammattikoulutalon lisäksi osastolla on sivutoimipiste Ammattienedistämislaitoksella Malminkartanossa, jossa toimii syksyllä aloittanut graafisen jälkikäsittelijän opintolinja. Käpylän ammattikoulutalon aikoinaan tarkoituksenmukaiset 12:n oppilaan luokille mitoitetut tilat ovat koulun laajentuessa ja luokkien oppilasmäärien suurentuessa käyneet ahtaiksi ja suurelta osalta epätarkoituksenmukaisiksi.”

Kirjapainotaito n:o 2 vuodelta 1920 on tietoa perustetusta ammattikoulutuksesta:
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/926840?page=21

Edvard Elias Happosen osallisuudesta ammattiopetuksen järjestämiseen löytyy Unto Lehtisen Faktorikoulun ensimmäisellä vuosikurssilla laatimasta esitelmästä Ammattikurssitoiminnan alkutaipaleelta. Se on julkaistu Faktorikoulun 1945-1947 julkaisussa (sivut 31-38), jossa mainitaan, että E. E. Happonen aloitti oppipoikana Iisalmella Backmanin painossa 1.2.1897 ja oppiaikana hän muutti vuonna 1899 Kuopioon, Kuopion Uuteen Kirjapainoon, josta hän muutti vuonna 1900 Helsinkiin Päivälehden kirjapainoon. Päivälehdessä Happonen pääsi opista 1.2.1902. Happonen kävi Ruotsissa tietojaan kartuttamassa ja palasi entiseen toimeensa 1905, josta 1906 siirtyi faktoriksi Valoon. Näihin aikoihin Happonen toimi Kirjatyöntekijäin Yhdistyksessä osaston toimesta pyydettynä luennoitsijana ammattimiesten ammattiharrastuksissa. Nämä tilaisuudet saivat jonkinlaisen kurssin muodon. Syksyllä 1919 H.K.Y:n Käsinlatojaosaston kokouksissa pohditaan ammattikasvatustyötä ja päätettiin valita Happonen toimikunnan puheenjohtajaksi. Happonen ryhtyi perustamaan kirjapainokoulua, joka sitten sijaitsi Korkeavuorenkatu 47:ssä. Happosen maanalaisesta toiminnasta on tiedonjyväsiä muistelmien ohella Parmanteen sortovuosia koskevasta tutkielmasta Taistelujen kirja (osa 2, sivu 729-733). 

Eino I. Parmanteen kirjassa mainitaan, että hyvin monet sortoajan salaisissa julkaisuissa vuosina 1902 – 03 painopaikaksi merkitty G. Th. Jacobin kirjapaino Berliinissä. Tällainen kirjapaino on toiminut Berliinissä, mutta julkaisut painettiin Suomessa. Sen toimeenpanevana johtajana oli Ernst von Wendt ja johtokuntaan tohtori Adolf Törngren ja Kauppapainon johtaja A. W. Nylander. Kauppapainon ylifaktori Lauri Lyytikäinen työskenteli salaisessa kirjapainossa. Emäsalossa toimiessaan muutti sinne Helsingistä rohkea ja taitava latoja Happonen, joka jo pääkaupungissa oli ollut G. Th. Jacobin palveluksessa. Aktivismi on välittömän toiminnan politiikka. Suomen historiassa edustaa tunnetuinta aktivismia se toiminta, joka ensimmäisellä sortokaudella syntyi Konni Zilliacuksen johdolla vastustamaan venäläistämistoimenpiteitä ja joka järjestäytyi 1904 Suomen aktiiviseksi vastarintapuolueeksi. Se piti laittomia ja väkivaltaisia tekoja venäläisiä vastaan välttämättöminä, minkä vuoksi sekä myöntyvyys- että perustuslaillisen linjan kannattajat tuomitsivat sen jyrkästi. Puolueen kannatus jäi vähäiseksi. Toisella sortokaudella aktivismia edusti jääkäriliike, itsenäisyyden ajalla lapuanliike. 

Happosen työtodistukset, jotka ovat säilyneet ja ne kuuluvat E. E. Happosen kokoelmaan, joka on talletettu Tekniikan museoon. Happosen perikunta lahjoitti aikoinaan Happosen jäämistön Kirjapainomuseontoimikunnalle, ja sitä myötä aineisto päätyi Tekniikan museoon. Happosen järjestötoiminnasta löytyy kiinnostavaa aineistoa (mainintoja) HKY:n ja Kirjaltajaliiton kokoelmista Työväen arkistosta.

Edvard Elias Happonen syntyi Vehmersalmella 10 Tuusniemellä 5.5.1880 ja kuoli 6.1.1956 Tampereella. Edward Elias Happonen syntyi Heikki Aatami Happosen (24.11.1850 Vehmersalmi 19, Tuusniemi, kuoli 8.1.1883 Kuopiossa) ja Henriikka Loviisa Pekantytär Happosen e, Jäntin os. Kauppinen (5.5.1850 Pilavesi ja kuoli 20.12.1937 Inkoossa) perheeseen. Puolisot ovat Alma Maria Happonen os. Ahonen, joka syntyi 17.3.1891 Tampereella ja kuoli 14.7.1961 Helsingissä. Toinen vaimo Ida Katariina Hildén syntyi 1.4.1897 Tampereella tuomiokirkkoseurakunnassa.

Vuonna 1915 Edvard Elias Happonen esitelmöi ammattikoulun tarpeellisuudesta kirjaltajille. Keskustelun jälkeen päätettiin järjestää maamme ensimmäiset suuremmat ammatilliset kurssit käsinlatojille. Helsingin Kirjatyöntekijäin Yhdistys luovutti mielihyvin huoneistonsa vapaasti käytettäväksi ja kehotti jäseniään runsaslukuisesti osallistumaan kurssille. Kurssien innokkaana ohjaajana toimi E. E. Happonen.

Edvard Elias Happonen ryhtyi perustamaan kirjapainokoulua vuonna 1919, joka sitten sijaitsi Korkeavuorenkatu 47:ssä. Kirjapainotaito No 5 vuodelta 1933 oli artikkeli otsikolla ”Pääkaupungin koulutoiminnan alkuvaiheet” ja lehdessä kysyttiin kirjanpainaja K. Malmströmiltä: ”Mitä muistatte alamme kurssi- tai koulukomiteain vaiheista?” ja vastaus: ”Tietääkseni ensi kerran otettiin kirjapaino-oppilaiden koulutusasia esille Kirjaltajayhdistyksen kuukausikokouksessa 23 p:nä joulukuuta 1888… Toisen kerran kirjapainokouluasia otettiin pohdittavaksi, ja silloin täsmällisemmässä muodossa, 16 p. heinäk. 1900 Suomen Kirjanpainajayhdistyksen perustavassa kokouksessa. Koulun opetusohjelmaa laatimaan valittiin erikoinen komitea. Koska koulu oli mahdollinen perustaa ainoastaan Helsinkiin ja asia siis lähinnä koski Helsingin kirjapaino-omistajia, valittiin komiteaan helsinkiläisiä, nim. hrat Hertzberg, Vainio, Berger, Nylander ja Westzynthius…” Ja Faktori E. E. Happoselta kysyttiin: ”Milloin ja millä tavalla järjestyivät nykyistä edeltäneet ammattikurssit Helsingissä, ja mitä aineita niillä opetettiin ja kutka olivat opettamassa. Päättyivätkö kurssit nykyisten Ateneumin kurssien alettua aikaisemmin ja milloin? – Alkoivat syksyllä 1919 siten, että H:gin Kirjatyöntekijäin Yhdistys toimitti ammattikurssit, joitten alkuunpanijaksi pyydettiin minut. Kursseilla opetettiin tekstausta, luonnostelua, värioppia, tariffioppia ja keskusteltiin esitelmien jälkeen yleensä ammattia koskevista seikoista… Kurssit päättyivät keväällä 1920 oikein ’tutkintoon’, jossa tilaisuudessa oli työt näytteillä, yleisölle esitelmä, jonka vuoksi tilaisuuteen oli pyydetty sanomalehtien edustajia ja muita ’silmäntekeviä’… Samat kurssityöt olivat sittemmin näytteillä ensimmäisillä Suomen messuilla (1920) ja saivat ammattikouluopettajien huomion osakseen. Ateneumissa alkoivat kurssit täysinoppineille kirjaltajille syksyllä 1920.” Toimitusjohtaja Lauri Lyytikäiseltä kysyttiin: ”Miten ilmaantui aloite kirjapainokoulun perustamisesta ja esiintyikö asiaa toteutettaessa suuriakin vaikeuksia?” ”Sitten kun kunnallisneuvos V. von Wright 1919 teki anomuksen Helsingin kaupungin valtuustolle päiväopetuksen järjestämisestä määrätyissä ammateissa ja valtuusto oli Graafillisen Teollisuuden Harjoittajain Liitolle lähettänyt asettamansa komitean sihteerin, lehtori J. Reuterin laatiman mietinnön, tarttuivat Graafillisen Teollisuuden Harjoittajien Liiton jäsenet asiaan tarmokkaasti ja koulu voi aloittaa toimintansa 1919… Edvard Happonen oli ensimmäinen ammattiopettaja ja kansakoulunopettaja Malmberg ensimmäinen johtaja… Koulun johtokuntaan kuuluivat mm. kunnallisneuvos V. von Wright, kouluneuvos Kaarlo Ahtiala ja opettajatar Anna Jürgens.”

Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa 31.1.2024, jonka olivat laatineet Arto Koistinen ja Seppo Lind, kerrotaan rehtori Keijo Kalevi Koistisesta, joka kuoli Keravalla 13.12.2023 ja hän oli syntynyt Leppävirralla 26.4.1934. Kuopiossa 1940-luvulla Koistinen oli käynyt ammattikoulua kirjapainolinjalla, jonka jälkeen oli jatkanut opintojaan Helsingin Taideteollisessa oppilaitoksessa graafisella linjalla, josta valmistui 1955. Kirjapainoalan ammattikoulu Helsingissä sai uudet tilat Käpylässä 1968, jossa Keijo Koistinen aloitti uransa ja vuodesta 1976 alkaen oli koulun rehtori eläkkeelle siirtymiseensä saakka.

Kirjapainoalan koulutusta muualla Suomessa

Helsingissä aloitettu kirjapainokoulu vuonna 1919 täytti kirjapainojen oppisopimusoppilaiden koulutustarpeen pääkaupunkiseudulla, mutta muualla Suomessa koulutus oli järjestämättä. Vuonna 1923 säädetyn oppisopimuslain mukaan teoreettinen opetus kuului oppisopimuksen ehtoihin. Tämän vuoksi E. E. Happonen järjesti yhdessä kollegoidensa kanssa ammattikursseja eri puolilla maata 1930-luvulta lähtien. Myös Helsingin kirjapainokoulussa järjestettiin kursseja ulkopaikkakuntalaisille. Vuonna 1923 oli E. E. Happonen jättänyt vakituisen opettajan virkansa Helsingissä ja hänen tilalleen ladonnan opettajaksi tuli Urho Salovaara. Vuonna 1915 oli pääkaupungissa ihmetelty uutisia, jonka mukaan Jyväskylässä oli järjestetty kirjaltajain kursseja ja painotöiden näyttely. Tämä johtui siitä, että E. E. Happonen oli ollut Jyväskylässä järjestämässä tämän kaiken. Seuraavana vuonna Happonen palasi Helsinkiin ja alkoi järjestää ammattikurssikoulutusta pääkaupunkiseudun kirjaltajille. Tämän jälkeen Happonen lähti opintomatkalle Saksaan ja palasi Suomeen 1917. Kansalaissota keskeytti Happosen opetustoiminnan Tampereella ja hän siirtyi Kemiin 1918, jossa hän järjesti alan koulutustoimintaa. Vuonna 1919 hän palasi Kemistä Helsinkiin perustettuun uuteen kouluun opettajaksi. Helsingin kaupungin kirjapainokoulu oli maan ainoa graafisen alan ammattiopetusta antava koulu 1940-lopulle asti. Ainoa alan jatkokouluttaja oli Taideteollisuuskoulu. Taideteollinen korkeakoulu perustettiin 1871 Veistokoulun nimellä. E. E. Happonen on toiminut opettajana Taideteollisuuskoulussa, sillä Ateneumin rehtori v. Essen kutsui E. E. Happosen esittämään koulutusohjelmansa ja ovet aukenivat hänelle Ateneumiin. Werner von Essen toimi Helsingin Taideteollisuuskeskuskoulun eli Ateneumin rehtorina vuosina 1915–1943. Vuonna 1943 Werner von Essen siirtyi eläkkeelle ja Rafael Blomstedt tuli oppilaitoksen rehtoriksi. W. von Essen on kirjoittanut kirjan ”Suomen Taideteollisuusyhdistys ja sen Keskuskoulu 1870-1925”.

Vasta 1960-luvun alussa käynnistyi graafisen alan koulutus teknillisessä oppilaitoksissa ja vähän myöhemmin korkeakouluissa. Alan täydennys- ja uudelleenkoulutusta järjesti Ammattien edistämislaitos. Vuonna 1949 Taideteollisuuskoulun toiminnan jatkajaksi perustettiin Taideteollinen oppilaitos. Oppilaitokseen kuului taideteollinen ammattikoulu ja taideteollisuusopisto. Vuonna 1973 Taideteollinen korkeakoulu ryhtyi jatkamaan Taideteollisen oppilaitoksen toimintaa. Yrjö Sotamaa on kirjoittanut kirjan ”Ateneum maskerad: taideteollisuuden muotoja ja murroksia: Taideteollinen korkeakoulu 130 vuotta” (Taideteollinen korkeakoulu 1999).

Kuopion ja Vaasan ammattioppilaitoksissa käynnistettiin 1940-luvun lopulla kirjapainolinja. Jyväskylään perustettiin Keski-Suomen keskusammattikoulu vuonna 1953. Jyväskylässä Keski-Suomen ammattikouluun perustettiin graafisen koulutuksen osasto. Kolmivuotisen ammattikoulutuksen jälkeen koulun oppilaat harjoittelivat käytännön ammattityötä kirjapainoissa ja saattoivat sen jälkeen suorittaa ammattikokeen. 1960-luvulla perustettiin Tampereelle 1968, Turkuun ja Porvooseen vuonna 1969 kirjapaino-osasto. Turun ammattioppilaitoksessa aloitti kirjapainoluokka, jossa annettiin vain teoriaopetusta. Tampereen ammattikouluun perustettiin kirjapaino-osasto, jossa opetusta annettiin vain iltaisin. Paikallisia ammattikoululuokkia syntyi 1950-luvulla Ouluun ja Poriin.

Ritva Reinboth on kirjoittanut ”Ammattitaitoa Porvoon mitalla – Itä-Uudenmaan koulutuskuntayhtymä 50 vuotta” (Julkaisija Itä-Uudenmaan koulutuskuntayhtymä 2008).Ammattitaistoisen työvoiman tarve graafisella alalla kasvoi 1960-luvulla. Tämän vuoksi myös Askolaan perustettiin Porvoon seudun ammattikoulu, jossa oli graafinen osasto. Myöhemmin Graafinen osasto muutti Askolasta Porvooseen uuteen koulurakennukseen. Jyrki Paaskoski on kirjoittanut ”Porvoon kirjatyöntekijät 1960-1996 – Porvoon Kirjatyöntekijäin Yhdistyksen 100-vuotisjulkaisu” (Julkaisija Porvoon kirjatyöntekijäin yhdistys), jossa käydään läpi Porvoon seudun alan koulutustarpeita myös.

Espoon Matinkylässä kirjapainoalan koulutus alkoi vuonna 1974, mikä päättyi vuonna 2007. Myös ruotsinkielinen ammattikouluopetus käynnistyi Haikossa Östra Nylands Yrkesskolan myötä, vaikka heillä on aika paljon yhteistyötä Porvoon ammattioppilaitoksen kanssa. Rauman kauppakamarin myötävaikutuksella Raumalle on perustettu painajien ammattikoulu vuonna 2005, minkä nimi on nykyään Winnova. Winnovassa opettajana ja osastonjohtajana on toiminut Klaus Sjöblom, joka on ollut samoissa tehtävissä myös Käpylän ammattikoulussa ja Jyväskylässä useampaan otteeseen, sekä Taitajakilpailujen tuomaristossa. Joensuuhun ja Ouluun (Jyväskylän ammattikoulun toimesta) on perustettu alan ammattikoulutusta viime vuosien aikana.

Helsinkiin Kirjatyöntekijöiden ammattiosastojen aloitteesta kirjapainokouluun perustettiin laakapaino- ja litografiaosasto 1947. Sodanjälkeinen materiaalipulan vuoksi, että opetus näillä aloilla pääsi alkamaan vasta vuonna 1953. Myöhemmin linjojen nimet muuttuivat offset- ja kuvanvalmistusosastoiksi.

Faktorikoulun kurssijulkaisu 1946

Kirjapainonjohtaja V. A. Vuorio ”Ammattikehitystyö ja Faktorikoulu”
”Graafisen alan ammattikehitystyö, sen aikoinaan alulle pano ja jatkuva kehittyminen maassamme on suurimmaksi osaksi ollut yksityisten ammattimiesten innostuksen ja yritteliäisyyden varassa. Tosin meillä in kunnan ja valtion varoilla toimivat Helsingin kaupungin kirjapainokoulu ja opin suorittaneiden lisäopetuksen jakamisesta ansiokkaasti huolehtiva Taideteollisuusyhdistyksen hoivissa toimiva Taideteollisuuskeskuskoulu, mutta siitä huolimatta on ammattiopetuksemme jäänyt eräiltä tärkeiltä osilta yksityisten ammattimiesten omakohtaisen yritteliäisyyden ja innostuksen varaan. Tarkoitan sitä, että meillä esimerkiksi ole tehty mitään opettajavoimien erikoiseksi valmentamiseksi tehtäväänsä. Lisäksi Helsingin rajojen ulkopuolella tapahtuva ammattikehitystyö ja kurssitoiminta on kokonaisuudessaan ja yksinomaan asiaan innostuneiden ammattimiesten aloitteiden ja uhrautuvan toiminnan varassa. Jos etsimme syitä tähän olotilaan, toteamme, että ammattikehitystyön perinpohjainen taloudellinen järjestely on jäänyt tekemättä. Ei ole yhtymiä ja taloudellisia mahtitekijöitä, jotka olisivat ottaneet ratkaisevan asenteen asian eteenpäin viemiseksi enempää koulutoiminta-aloitteiden tekemisessä kuin niiden taloudellisissa järjestelyissäkään. Meillä ei ole läntisten naapurimaiden tapaan rahastoja ja säätiöitä, joiden turvin ammattikehitystyö voisi jatkua ja kehittyä. Meillä on ikään kuin luonnostaan johtunut, että tästä työstä ensi ja viime kädessä vastaavat erinäiset yksilöt, jotka joutuvat tekemään uhrautuvaa työtä ja tuntemaan usein heikkoutensa ja voimattomuutensa, vieläpä joskus ennakkoluulojen pohjalta lähtevää karvasta arvosteluakin, joka oli erikoisen tyypillistä ammattikehitystyömme alkuaikoina ja vielä noin parikymmentä vuotta sitten. Näin jatkuen vaanii ammattikehitystyötämme suuri, vaara, se, että yksilöiden syystä tai toisesta herpaantuessa ja vetäytyessä syrjään saattaa koko koulu- ja kurssitoiminta lamaantua. Viime syksynä toimintansa aloittanut Faktorikoulukaan ei ole edeltäjistään poikkeus. Vaikka se saa hyvin huomattavaa sekä aatteellista että aineellistakin tukea eri järjestöiltä, huomattavimmin Graafisen Teollisuuden Liitolta, ja vaikka se sai toimintapaikakseen edellä mainitun kunniakkaan Taideteollisuuskeskuskoulun suojat, on silläkin omat suuret vaikeutensa. Faktorikoulun korkealle tähtäävä päämäärä edellyttäisi hyviä opetusvälineitä, riittäviä luokkatiloja ja pystyviä opettajavoimia. Kaikissa näissä suhteissa on kuitenkin toivomisen varaa. Vaikka Taideteollisuuskeskuskoulu on tehnyt voitavansa luokkatilojen ja välineiden suhteen, ei ajankohta ole antanut mahdollisuuksia niiden lisäämiseen…”

Työantaja- ja työntekijäliittojen sopimusten vaikutus alan koulutukseen

Kauko Jämsén ”Helsingin Graafillinen Konemestariklubi – Kerrontaa kahdeksankymmenen vuoden ajalta 1890 -1970” (Helsingin Graafillinen Konemestariklubi 1970).”Helsingin Graafillinen Konemestariklubi on maamme vanhin työnjohtajajärjestö, Helsingin Kirjatyöntekijäin Yhdistys vanhin ammattiyhdistys, Graafisen Teollisuuden Liitto vanhin työantajajärjestö. Lisäksi graafisella alalla on solmittu maamme ensimmäiset työehtosopimukset ja päästy ensimmäisenä sopimukseen vakauttamisen jatkotoimista. Nämä saavutukset velvoittavat katsomaan tulevaisuuteen. Helsingin Graafillista Konemestariklubia tarvitaan kilpajuoksussa kehityksen kanssa. Klubin historiassa tämä on selvimmin koettu kahden lamakauden aikana. Työ tekijäänsä opettaa, oli konemestareiden kokemuksen koulun tiukka ohjesääntö. Ja työtä riitti. Työpäivät olivat pitkiä, yksitoista tuntia kuutena päivänä viikossa. Vasta vuosisadan vaihteessa siirryttiin yhdeksän tunnin päiviin. Työt aloitettiin aamulla klo 8, päivällislomaa pari tuntia ja töitä jatkettiin sitten klo 7:ään illalla. Samaan aikaan kun pikapaino- ja rotaatiokoneet valtasivat Eurooppaa ja sähkömoottorit lisäsivät painamisnopeuksia. Helsingissä painettiin sanomalehtiä miesvoimalla toimivalla pikapainimella… Ammattitaidosta maksettiin ja sen vuoksi sitä ei kannattanut lahjoittaa kilpailijoille. Niinpä ulkomaille päässeet konemestarit pitivät tavallisesti tietonsa ominaan ja välttivät keskustelua tärkeistä ammattikysymyksistä. Mutta oli toisenlaisiakin konemestareita, joilla oli vastuuntuntoa ja pitkänäköisyyttä. Näiden mielestä tällainen olotila oli vaaraksi ammattikunnalle, koska se jarrutti kehitystä. Tarvittiin yhteistyötä, mutta millä tavalla se onnistuisi parhaiten? Ulkomailla oppiaan täydentäneet painajat kertoivat venäläisten, ruotsalaisten ja saksalaisten painonfaktoreiden omista klubeista, jotka olivat myös viihtyisiä vapaa-ajanviettopaikkoja. Myös ammattikirjallisuudesta löytyi tietoja tällaisista klubeista. Jo vuonna 1880 helsinkiläiset konemestarit olivat keskustelleet oman klubin perustamisesta, mutta silloin ei löytynyt aloitteentekijää. Todennäköisesti ei myöskään oltu aivan varmoja klubin menestymisestä. Ehkäpä joku näki tällaisessa yhteistyössä myös uhan arvostetulle ammattiasemalleen. Uusien käänteentekevien painomenetelmien ja niiden synnyttämien ongelmien tiedettiin kuitenkin olevan tulossa meillekin. Vuonna 1890 muutosprosessi oli jo vakiintumassa Helsingissä, ja ’painokoneita pyöritettäessä oli käytössä 35 hevosvoimaa oikeata hevosvoimaa ja arvattavasti näiden lisäksi vielä jokin määrä kaartilais- ja palokuntalaisvoimaa’ kuten rehtori Armas Pajatti sanoi konemestariklubin 70-vuotisjuhlassa. Hänen mielestään tuolloin oli syntynyt suoranainen pakote tai ainakin kiihoke ammattiklubin perustamiselle… Aloitteentekijä löytyi yhteistyö pääsi alkuun ylikonemestari J. O. Lindbohmin palattua vuonna 1889 Helsinkiin Pietarista, missä hän oli useita vuosia työskennellyt Hoppet’in kirjapainon paino-osaston faktorina. Pietarissa Lindbohm oli ollut paljon tekemisissä saksalaisten kanssa, jotka silloin soittivat ensiviulua ammattikunnan keskuudessa. Heiltä hän sai kuulla huvin ja hyödyn yhdistävien ammattiklubien toiminnasta. Ja niin syntyi uusi yhdistys, Helsingin Graafillinen Konemestariklubi.”

Ensimmäisen maailmasodan jälkimainingeissa Suomen Suurruhtinaskunnan ollessa osa Venäjää, niin Venäjän tsaari Nikolai II luopui vallasta, jota seurasi lokakuun vallankumous vuonna 1917, mikä heijastui myös tänne itsenäistyvään Suomeen kansalaissotana jakaen jopa perheitä punaisiin ja valkoisiin vuonna 1918. Suomen kirjapainoteollisuudella oli vahvat siteet Saksaan, joka oli sodassa Venäjän kanssa, mikä hankaloitti Suomessa toimivaa kirjapainoalaa, myös Venäjän sortopolitiikka oli sensuurin kautta vaikeuttanut kirjapainoalan toimintaa silloisessa Suomen suurruhtinaskunnassa. Suomen itsenäistyessä joulukuun 12 päivä vuonna 1917 moni tunnettu kirjapaino osoitti elinkelpoisuutensa kansalaissodasta huolimatta ja monet toimivat edelleen.

Helsingin kaupungin Kirjapainokoulun vuosikertomusten kertomaa

Vuosikertomus lukuvuodelta 1919-1920 Helsingin kunnallinen yhdenpäivänkoulu latojille ja painajille
Vuosikertomuksessa kerrotaan mm.: ”Eri aineissa on suoritettu seuraavat kurssit ja työt: Latomisessa: Latomisopetus sekä latoja- että painajaoppilaille on latomisvälineiden puutteessa ollut tietopuolista. Latomissäännöt -oppikirjan avulla on opetettu kirjatyön perussäännöt ja osalta taulutyön alkuperusteita. Kokeissa on käytetty edellisen perusteella muodostettuja kirjallisia kysymyksiä oppilaiden vastattavaksi perusteellisin selvityksin. Painamisessa: Kun opetusvälineiden puutteen tähden ei ole voitu suorittaa käytännöllisiä harjoituksia on opetus ollut tietopuolista ja opetussuunnitelmaa on voitu seurata ainoastaan osittain. Aineessa ovat saaneet opetusta sekä latojat että painajat rinnastetusti seuraavasti: kehisteen tarkoitus, sivujen asemoittaminen eri kehilöihin piirrettyjen kaavojen mukaan, sulkemislaitteiden erilaiset nimitykset ja niiden käyttäminen, kehilöjen mittaaminen sekä näiden tarkistaminen. Kirjapainotaidon historiassa on selvitetty kirjaimiston synty ja kehitys, painopaperin kehitys selluloosan käyttämiseen saakka nykyaikaisessa paperinvalmistusteollisuudessa. Äidinkielessä: Luettu valittuja kertomuksia Kekkosen toimittamasta Ammatillinen lukukirja. Luetun kappaleen johdosta tehtyjen kyselyjen avulla on lukukappaleen sisällön käsittäminen koetettu tehdä täydellisemmäksi. Kirjallisissa harjoituksissa on täytetty lomakkeet 1-26… Koulu on työskennellyt talossa E. Esplanadink. 18 vuokratussa huoneistossa, joka kevättalvella 1919 Kirjapainokonttorin toimesta ja kustannuksella korjattiin tarkoituksen mukaiseen kuntoon. Se käsittää 4 huonetta ja keittiön, joka viimemainittu kuitenkin on myöhemmin järjestetty oppilaiden päällysvaatteiden säilytyshuoneeksi. Huoneista on yksi käytetty luokkahuoneena, toinen oppilastyöpajana, kolmas johtokunnan ja opettajiston kokoushuoneena ja neljäs opettajainhuoneena. Milloin latojat ja painajat samaan aikaan ovat työskennelleet erillään eri opettajien johdolla, on täytynyt siirtää latojia varten tarvittavat pulpetit luokkahuoneesta vieressä olevaan n. s. johtokunnan huoneeseen. Koska tästä johtuva hankaluus on aivan ilmeinen, käynee lähimmässä tulevaisuudessa välttämättömäksi varustaa johtokunnan huone tarpeellisella määrällä oppilaspöytiä. Muuten on huoneisto tarkoitukseen tyydyttävä… Suomen Graafillisen Teollisuuden Harjoittajain Liiton Helsingin osasto on sitoutunut lainaksi hankkimaan koululle opetuksessa tarvittavat koneet ja työvälineet. Sikäli kuin niitä on tämän lukuvuoden kuluessa ollut koululla, ovat ne olleet sekä vähäiset että vaillinaiset, mutta tähän tarkoitukseen ovat koulun kannattajat jo ajoissa tilanneet ulkomailta sekä kirjasimia että koneita, joista ainoastaan kirjasimet ovat saapuneet lukuvuoden lopussa. Tämä viivytys on ollut seurauksena epävakaista oloista, jotka yhä vielä jatkuvat maailmansodan jälkimaininkeina ympäri maailmaa. Toivottavasti ovat ensi lukuvuotta aloitettaessa koneetkin koululla ja tämä puute, joka niin kovin tuntuvasti on haitannut käytännöllisiä harjoituksia, saatu poistetuksi… Johtaja Gösta Malmgréniltä on koulu saanut hyvin arvokkaan, 29 nidettä sisältävän kirjalahjan sekä useilta eri henkilöiltä koulun työtä ja opetusta valaisevia julkaisuja, joista kaikista koulu pyytää lausua vilpittömän kiitoksensa lahjoittajille ja sen työtä ja menestystä edistäville ystäville.”

Kirjallisuutta: A.E. Norrman ”Ammattien edistäminen – opintomatkaan perustuva tutkimus” (Helsinki 1921)

Vuosikertomus lukuvuodelta 1922-1923 Helsingin kunnallinen yhdenpäivänkoulu latojille ja painajille Lainaus sivulta 9: ”Koulu on toiminut edelleenkin Etelä-Esplanadinkatu 18:ssä. Tämän talon kellarikerroksessa on sillä ollut vuokrattuna 4 huonetta, joista kahta on käytetty luokkahuoneena, yhtä sekä latomona että painosalina ja pienintä huonetta kansliana ja opettajain huoneena. Tässä huoneistossa ei koulu enää kauempaa saa asustaa. Lähestyvän kesäkuun 1 pnä muuttaa se Salomonink. 1:ssä, Hankkijan talon 2:ssa kerroksessa olevaan huoneistoon. Vuokra kohoaa nyt huikeasti, 7,500 mk:sta (ilman lämpöä) 40,000 mk:n (lämpöineen). Mutta siirtyypä koulukin ’pimeydestä valkeuteen’, n. 200 neliön laajaan, ilmavaan, aurinkoiseen huoneistoon. Lisätköön tämä miellyttävä huoneisto työiloamme siinä määrin, että yhteiskunta saisi kerran moninkertaisena takaisin sen, mitä se nyt tämän nuorison hyväksi uhraa.

V. Von Wright

70 vuotta täytti kunnallisneuvos V. Von Wright elokuun 5:ntenä päivänä 1926. Kunnallisneuvos V. Von Wrght’in työ ja toiminta kunnallisessa elämässä on siksi tunnettua, ettei sen selostaminen tämän vaatimattoman vuosikertomuksen puitteissa ole tarpeellista.  Tarkoitus onkin vain lyhykäisesti tehdä selkoa hänen suhteestaan koulun syntyyn ja sen toimintaan. Kunnallisneuvos V. Von Wriht’iä, käsityö- ja teollisuusammattien oppilasolojen innokasta ja sitkeätä uranuurtajaa, saa Kirjapainokoulukin kiittää olemassaolostaan. Ollen itse nuoruudestaan asti innokas käytännöllisen työn tekijä ja sen harras ystävä hän tuli jo aikaisin huomaamaan ne suuret puutteellisuudet, jotka vallitsivat käsityö- ja teollisuusammateissa olevien oppilaiden opetuksessa. Samoin oli hänelle myöskin selviö, etteivät käsityöläiskoulut, joissa opetus tapahtuu iltaisin varsinaisen työajan päätyttyä, pysty antamaan oppilaille sanottavampaa ammattitaidon lisäystä eivätkä herättämään suurempaa innostusta itse ammattiin. Laajoilla ulkomaanmatkoillaan oli hän tullut huomaamaan päiväopetuksen ja siihen liittyvän käytännöllisen harjoittelun suuren tärkeyden ja sen tuottamat edut. Kunnallisneuvos V. Von Wright’in esityksestä asettikin kaupunginvaltuusto sittemmin erikoisen komitean valmistamaan käsityöläiskoulupäiväopetuksen käytäntöönottamista.  Tämän komitean ehdotuksesta päätti kaupunginvaltuusto joulukuun 10 p. 1918 perustaa koetteeksi kunnallisen yhdenpäivän koulun latojia ja painajia varten, samalla valiten kunnallisneuvos V. Von Wright’in koulun johtokunnan puheenjohtajaksi. Tätä tointa hoiti hän ammatin ja oppilasten kehitystä silmälläpitäen mitä suurimmalla menestyksellä aina siihen saakka, kunnes koulu 1,1,1924 alistettiin Ammattiopetuslaitosten yhteisen johtokunnan alaiseksi, jonka puheenjohtajaksi hänet oli valittu. Tällä tavoin joutui hän yhä edelleenkin olemaan läheisessä kosketuksessa koulun kanssa, seuraamaan ja ohjaamaan sen vastaistakin kehitystä. Kiitollisena suuriarvoisesta koulun hyväksi suoritetusta työstä omistaa koulu tämän vuosikertomuksensa 70 vuotiaalle kunnallisneuvos V. Von Wright’ille, toivoen, että koulu vielä kauan saisi kehittyä ja laajeta hänen johtonsa ja suojeluksensa alaisena.”
Lainaus sivulla 11: ”päätti kaupunginvaltuusto joulukuun 10 p. 1918 perustaa koetteeksi kunnallisen yhdenpäivän koulun latojia ja painajia varten, samalla valiten kunnallisneuvos V. von Wright’in koulun johtokunnan puheenjohtajaksi.”

Yksityisiä graafisen alan ammattioppilaitoksia HelsingissäAmmattiväen puute kannusti joitakin suuria teollisuuslaitoksia perustamaan omia ammattikouluja. Omista kouluistaan teollisuus sai ammattiväkeä, joka oli perehtynyt yritykseen jo kouluaikana. Ensimmäisen teollisuuden ammattikoulun perusti Kymin Osakeyhtiö vuonna 1914. Helsingissä Wärtsiläyhtymän Kone ja Sillan ammattikoulu aloitti toimintansa 1919 Kone- ja Siltarakennus OY:n Oppilaskoulun nimellä. Teollisuuden ammattikouluja perustettiin 1970-luvun lopulle saakka.

Sanoma Osakeyhtiön ammattikoulu

Kun ammattitaitoisen työvoiman saanti graafisella alalla vaikeutui merkittävästi 1960-luvulla, monet isot kirjapainot perustivat omia opinahjoja työvoiman kouluttamiseen. Merkittävin ja toiminnaltaan pitkäikäisin näistä oli Sanoma Osakeyhtiön ammattikoulu. Se oli ensimmäinen teollisuuden omistama graafisen alan erikoisammattioppilaitos. Koulun toiminta käynnistyi tammikuussa 1968. Tuolloin yhteensä 69 oppilasta aloitti kaksivuotisen opiskelun kuvanvalmistus-, tekstinvalmistus- ja painamislinjoilla. Oppiaikaan sisältyi alan käytännön mukainen kahden vuoden oppisopimusjakso, eli koulutuksen kokonaispituus oli neljä vuotta. Oppilashaku oli samanlainen kuin yleisissä ammattikouluissa. Ammattikoulu toimi yhtiön toimitiloissa Pitäjänmäellä ja sen ensimmäinen rehtori oli Seppo Vuorio. Vuonna 1967 perustettu Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoulu liitettiin osaksi yhtiön ammattikoulua vuonna 1969. Sen jälkeen toimittajakoulu toimi itsenäisenä osana Sanoma Osakeyhtiön ammattikoulua. Alan tekninen kehitys pakotti koulutuksen uudistamiseen1970-luvulla. Metalliladonnan ja kohopainamisen ammattilaiset oli koulutettava uusiin tehtäviin, tarvittiin elektroniikan osaajia ja tietotekniikan taitajia. Sanoma Osakeyhtiön ammattikoulun varsinainen koulumuotoinen ammattiopetus muuttui uudelleen- ja täydennyskoulutuskursseiksi. Ammattikoulu selvisi hyvin koulutuksen haasteista, ja yhtiö kykeni kouluttamaan henkilökuntansa uusiin tehtäviin hallitusti. Sanoma Osakeyhtiön ammattikoulu on vuodesta 2006 toiminut nimellä Sanoman Akatemia. Sanoman Akatemiaan kuuluvat Sanoman johtamiskoulutus, Sanoman toimittajakoulu ja yleinen koulutustarjonta sekä mediamyynnin trainee- ja viestinnän monitaitaja -ohjelmat. Lisäksi Akatemia tarjoaa liiketoimintaryhmien tarpeiden mukaisesti muuta koulutusta.

Sanoma Osakeyhtiö Toimintakertomus vuodelta 1975

”Ammattikoulu Sanoma Osakeyhtiön ammattikoulun kurssiosaston toiminta käsitti graafisen, toimittaja- ja toimihenkilökoulutuksen sekä yleiskurssit ja esimieskoulutuksen.Graafisen alan koulutussektorilla järjestettiin toimintavuonna yhteensä 28 koulutustilaisuutta, joihin osallistui yhteensä 291 henkilöä. Toimittajakoulutuksen peruskoulutus alkoi toukokuussa toimittajien peruskoulutuksen 7. kurssilla. Toimituksellisen alan jatkokoulutuskursseja järjestettiin vuonna 1975 yhteensä 26. Niihin osallistui 276 henkilöä. Toimihenkilökoulutuksen sektorilla toteutettiin vuonna 1975 yhteensä 36 koulutustilaisuutta. Osallistujamäärä oli yhteensä 580. Yleiskursseja eli kaikille yhtiön palveluksessa oleville soveltuvia kursseja järjestettiin toimintavuonna yhteensä 22. Osallistujamäärä yleiskursseilla oli yhteensä 433. Esimieskoulutusta oli yhtiön keskijohdolle yhteensä 21 tilaisuutta, joihin osallistui yhteensä 340 henkilöä. Koulutuksen sisältösuunnittelussa olivat mukana kolme koulutustoimikuntaa, graafisen alan, toimittajien sekä toimihenkilöiden koulutustoimikunnat sekä näiden asettamat työryhmät. Sanomaopiston henkilökunta oli 33 henkilöä, joista 7 toimihenkilöä ja 26 toimittajaoppilasta.”

Oy Turun Sanomain Ammattioppilaitos

Turun Sanomain Ammattioppilaitos oli graafisen alan ammatteihin valmistava teollisuuden erityisoppilaitos. Sen graafisella osastolla koulutetaan painopinnanvalmistajia, jälkikäsittelykoneenhoitajia ja offsetpainajia. Oppilaaksi pääsivät yleisen ammattikoulun graafisen tekniikan peruslinjan suorittaneet.

Kansaopistojen antama media-alan koulutus

Kansanopistotoiminnan alkuunpanija oli tanskalainen piispa, kirjailija ja tiedemies Nikolai Frederik Severin Grundtvig (1783-1872). Grundtvigilaisen ajattelun mukaan kansanopistotyön puhtaana päämääränä on sivistys ja valistus, nuorten maailmankuvan avartaminen. Alkuaikojen kansanopistojen tärkeimmät oppiaineet olivat äidinkieli ja historia. Puoluepolitiikka ei kuulunut gruntvigilaisiin kansanopistoihin, ei myöskään uskonnon opetus, vaikka kansanopistot olivatkin luonteeltaan yleiskristillisiä. Nykyisin ns. sitoutumattomat kansanopistot vetoavat grundtvigilaiseen perintöön, johon kuuluu moniarvoisuus. Kansanopistoliike levisi eritoten Pohjoismaissa ja myös Saksassa ja Itävallassa.Puhtaasti gruntvigilaisten kansanopistojen rinnalle syntyi tiettyyn yhteiskunnalliseen tai uskonnolliseen aatesuuntaukseen sitoutuneita ja näiden taustayhteisöjen ylläpitämiä opistoja. Kansanopistojen toiminnasta vastaavat erilaiset, pääosin yksityiset kannatusyhdistykset, säätiöt ja järjestöt, myös kunnat.

Laajasalon opisto tunnetaan parhaiten viestinnän koulutuksestaan. Monet media-alan vaikuttajista ovat aloittaneet uransa juuri Laajasalon toimittajakoulutuksessa, joka käynnistyi jo 1970-luvulla.2000-luvulla viestinnän koulutuksen tarjontaa on laajennettu vastaamaan digitalisoitumiseen ja mediamaailman murrokseen.Nykyään opiston nimi on virallisesti Laajasalon opisto, ja sen omistaa Helsingin Kristillisen Opiston Säätiö. Tämän päivän kristillisyys opiston toiminnassa on yleiskristillisyyttä, joka näkyy opiston arvoissa. Opiskelemaan tullaan kristillisyyden takia tai siitä huolimatta.Helsingin Evankelinen Opisto eli HEO on kansanopisto Helsingin Kalliossa, joka on perustettu 1949. Se tarjoaa media- ja kulttuurialan opintoja sekä yliopiston perusopintoja.  Opiskelu painottaa käytännön tekemistä ja keskittyy ilmaisutaitoon ja esiintymiseen, elokuva- ja TV-ilmaisuun, käsikirjoittamiseen, musiikkiin ja lauluntekoon ja teatteriohjaamiseen. HEO Media on erikoistunut viestintään. Sen opetusmetodina on tarkoin ohjattu käytännön tekeminen, jossa tutustutaan toimittajuuteen käytännön harjoitusten kautta. Opiston medialinjoihin kuuluu mm. graafinen suunnittelu, urheilutoimittaja, pelisuunnittelu sekä radio- ja TV-journalismi.

Opettajien kertomuksia työstään

Stiluksessa, joka on Faktorikoulun neljännen kurssin julkaisu 1958-1960, jossa on Reino Karppisen kirjoitus Karl Fredrik Malmström, ammattimies ja opettaja kirjoituksesta joitakin lainauksia: ”Kirjanpainaja Karl Fredrik Malmström syntyi Helsingissä helmikuun 15. päivänä 1867 perheen vanhimpana poikana… Niin joutui Karl Fredrik 14 vuotiaana ajan tavan mukaisesti, taloudellisista syistä, lähtemään kodistaan maailmalle onneaan etsimään. Hän joutui enonsa hoitoon Lopelle. Siellä hän ei kuitenkaan viihtynyt kauan, vaan palasi takaisin Helsinkiin ja pääsi 15 vuotiaana, kesäkuun 1. päivänä 1882, latojan oppiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainoon. Saatuaan alkeellisen opetuksen hän joutui latomaan ’Morgonbladet’ia’. Lehden silloisena toimittajana oli Aug. Hagman. Weilin & Göösin kirjapainon siirryttyä v. 1883 Helsinkiin Läntinen Heikinkatu 20:een, siirtyi Malmström vuoden syyskuussa jatkamaan latojanoppiaan tähän kirjapainoon, jossa hänet syyskuun 15. päivänä 1887 julistettiin asianmukaisin seremonioin opinsuorittaneeksi taituriksi. Jo silloin herätti hänen ammatinharrastuksensa huomiota, ja niinpä hänet valittiinkin seuraavana vuonna alifaktoriksi samaan kirjapainoon. Tässä toimessa hän oli tammikuun 20. päivään 1891, jolloin muutti Kuopioon O. W. Backman’in kirjapainon faktoriksi ja johtajaksi. Tämän kirjapainon Malmström osti 1.11.1900 ja muutti sen nimeksi K. Malmströmin kirjapaino. Backman toimi vielä lyhyen ajan hänellä faktorina. Kuopiossa ollessaan Malmström avioitui 10.7.1895 Kuopion kappalaisen, sotarovasti August Fredrik Granit’in ja hänen vaimonsa Johanna Elisabeth’in (os. Sundman) tyttären Milma Charlotta Granit’in kanssa. Hän oli syntynyt Kuopiossa 16.9.1872 ja kuoli Helsingissä 31.7.1956. Avioliitossa syntyi kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Kirjapainotyön lisäksi Malmström toimi Kuopiossa lehtien toimittajana ja perusti mm. v. 1903 ’Kuopion Uutiset’-nimisen lehden (nyk. Pohjois-Savon Sanomat). Hänelle oli uskottu myös huomattavia kunnallisia luottamustoimia. Hän kuului kunnallisiin johto- ja valiokuntiin… Malmström oli myös v. 1900 mukana Helsingissä perustamassa Suomen Kirjapainajain Yhdistystä, oli sen ensimmäinen johtokunnan jäsenenä ja toimi sen yleisen kokousten sihteerinä. Vuonna 1908 hänen oli pakko myydä omistamansa kirjapaino. Malmström palasi takaisin Helsinkiin ja asettui asumaan taloon Säästöpankinranta 4. Hän alkoi harjoittaa asioimisliikettä edustaen ulkomaisia kirjapainokoneita ja tarpeita. Vuoden 1910 alusta valittiin Malmström ’Kirjapainotaito’-lehden päätoimittajaksi, jota tointa hän hoiti hyvin vaikeissa olosuhteissa vuoden 1912 loppuun. Lopetettuaan päätoimittajan tehtävät hän antautui koneiden ja metallialan tarvikkeiden myyjäksi ja oli ajoittain alan liikkeiden, Mangnet’in ja Agroksen, palveluksessa. Laajan tietoalansa takia luultiin häntä tässä toimessa joskus insinööriksi. V. 1912 hänellä oli tarkoitus perustaa kirjapainotarvikkeiden tuontiyhtiö ja ryhtyä myös näiden tarvikkeiden kotimaiseen valmistukseen. Oma ammatti veti kuitenkin puoleensa ja v. 1923 ilmestyi hänen kirjoittamansa ’Kirjapainotaidon oppikirja, latomisosa’. ’Painamisosan’ käsikirjoituskin oli valmistumisasteella, mutta se jäi julkaisematta. Täyttäessään vuonna 1927 60 vuotta hän toimi erään sanomalehden oikolukijana. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1929, onnistuttiin Malmström kiinnittämään Helsingin kirjapainokoulun ammattiopettajaksi, missä toimessa hän työskenteli kuolemaansa saakka. Malmström toimi myös useita vuosia työnantajien valitsemana Helsingin kaupungin Ammattioppilaslautakunnan graafisen alan ammattikypsyystyönäytteiden arvostelijana… Koulu toimi siihen aikaan Hankkijan talossa Salomoninkatu 1. Huoneisto oli käynyt entistä ahtaammaksi oppilasmäärän lisääntyessä vuosi vuodelta. Pidentämällä päivittäistä opetustuntien määrää ja järjestämällä opetus lomittaiseksi vältyttiin teoreettista opetusta johonkin toiseen kouluun. Koulu alkoi aamuisin jopa klo 7 ja kesti useampana päivänä klo 19-19 asti. Koulussa toimi sekä suomen- että ruotsinkielinen osasto, kummassakin 3 luokkaa. Luokat oli jaettu kahteen ammattilajiin, latojiin ja painajiin… Seuraavan lukuvuoden alusta tapahtui opetuksessa huomattava edistysaskel, sillä koulu aloitti tällöin toimintansa uudessa huoneistossa Kansakoulukatu 3:ssa. Malmströmin opetustehtäviin kuului nyt latomisen opetuksen lisäksi ammattilaskento molemmilla osastoilla. Lukuvuodelle 1931-32 suunniteltiin saksankielenkin opetusta III luokille. Koska Malmström oli saksan kielen taitoinen, olisi hän varmasti pystynyt antamaan opetusta tässäkin kielessä. Jostain syystä ei ko. opetusta kuitenkaan aloitettu… Samoin seuraavana kesänä Malmström oli opettajana maaseutuoppilaiden kesäkurssilla, ja seuraava lukuvuosi 1935-36 jäikin hänen viimeiseksi opetusvuodekseen… Kirjapainotaidon kohottaminen oli hänen päämääränsä ja arvokkaimman työn hän varmaankin suoritti julkaisemalla Kirjapainotaidon oppikirjan, ainoan laatuaan meidän pienissä oloissamme.”

Ammattikoulutus Saksassa

Kirjapainoalan ammatillisten opettajien jaoston opintomatka 5 – 9.5.2004 painoviestinnän tutustumiskohteisiin ja messuille Düsseldorffiin onnistui hyvin. Albert-Dürer-Schule koulu on saanut nimensä samannimisestä merkittävästä käsityöläisestä ja taiteilijasta, joka asui Saksassa 1400-luvun lopulla. Tässä koulussa ei pelkästään opiskella tekniikkaa, vaan myös uskontoa jne., mikä tuo elämisen arvot tietoisuuteen, toisin kuin Suomessa. Opiskelua oli kehitetty projektityöopetuksen suuntaan, josta opiskelijat pitivät. Koulussa opetetaan painoviestinnän opintojen lisäksi hyvin monia muidenkin alojen opintoja.Saksassa on kolme mahdollisuutta valmistua ammattiin, joita ovat kädentyön-, virkamies- ja hallinnon ammatit ja yliopistossa tutkijaksi tähtäävät ammatit.

Kädentyön ammattiin voi valmistua oppisopimusjärjestelmän ns. dual systeemin kautta, jossa työnantaja valitsee opiskelijan cv:n ja koulutodistusten pohjalta. Saksassa on noin 500 000 oppisopimuskoulutukseen oikeutettua yritystä. Yritykset jotka eivät ole mukana oppisopimuskoulutuksessa, maksavat ylimääräistä veroa. Työnantaja maksaa opiskelijalle 400-700 euroa palkkaa kuukaudessa. Opiskelija käy työssä työpaikalla 3-4 päivää ja koulussa 1-2 päivää viikossa. Iso yritykset toteuttavat työharjoittelun omissa harjoittelupaikoissaan, pienemmät yritykset tekevät yhteistyötä muiden yrityksien kanssa työkeskuksia muodostamalla.

Tähän koulujärjestelmään on valmistava koulutus, johon osallistuu kaikista opiskelijoista noin 10-15 % ennen varsinaisia opintojaan aloittavat opiskelijat (maahanmuuttajat jne.). Nykyään 80 % lukion käyneistä siirtyy dual-systeemiin valmistuakseen ammattiin esim. AV-opiskelijoista. Opetussuunnitelma on maanlaajuinen ja yritykset saavat oman väljemmän opetussuunnitelman. Oppilaitoksen tilat maksaa tavallisesti kaupunki ja maakunta maksaa opettajien palkat. Saksassa on 18 kirjapainoalan oppilaitosta, joissa kussakin opiskelee n. 1400 opiskelijaa. Opiskelijat saavat kaksi opintotodistusta, joista toinen tulee koululta ja toinen, arvostetumpi IHG, kauppakamarilta. Seuraavana päivänä kävimme Graphic Collegessa Kölnissä, Kartäuserwall 30.

Heidelbergin Print Media Akademia 2006

Käpylän painoviestinnän opettajien opinto- ja koulutusmatka toteutui onnistuneesti Heidelbergin Print Media Academyyn vihdoin useamman yrityksen jälkeen, kiitos jaoksen vastuuhenkilöille Ari Halmeelle ja Jouko Niemiselle, sekä Anita Eteläaholle ja Unto Komulaiselle Heidelberg Finlandista. Meille kirjapainoalan opettajille tuli ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua Heidelbergin kirjapainoalan koulutuskeskukseen 6-9.6.2006.Vuonna 2000 Heidelbergin painokonetehdas perusti koulutuslaitoksen alan osaamisen lisäämiseksi, jotta painokoneiden kaikki mahdollisuudet tulisivat hyödynnettyä ja painokoneita tilanneet yritykset voisivat menestyä alalla. Heidelbergin Print Media on Heidelberg-painokoneita hankkivien yritysten painajien koulutuspaikka. Se järjestää Suomen AEL:n tapaan eri aihealueista maksullisia kursseja. Vanha painokonetehdas Heidelbergistä on jo purettu, mutta hallinto ja Print media Academy sijaitsevat vielä Heidelbergissä.

Print Media -akatemiassa käy vuosittain 35 000 vierailijaa ja uusin Print Media akatemia on avattu Afganistaniin Kapuliin. Print Media Academyn toimipisteitä on myös Venäjällä Moskovassa, USA:ssa Atlantassa, Egyptissä Kairossa, Brasiliassa Sao Paulossa, Malesiassa Kuala Lumpurissa, Australiassa Sydneyssä ja Kiinan Shenzhenissä.Maanantaina 5.6.2006 saavuttiin helluntaita viettävään pilviseen Heidelbergin kaupunkiin, jossa ihmiset viettivät pyhäpäivää. Ohjelmassamme oli laivaristeily Neckar-joella. Neckarsteinachissa kävimme kääntymässä ja palasimme kauniita maisemia ihaillen takaisin Heidelbergin kaupunkiin ja samalla nähtävyyksiä kuvaten.

Tiistaina 6.6.2006 menimme Ludwigsburgiin Heidelbergin Potspress osastolle. Isäntänämme toimi Head of Print Media Relations Detlev Dierkes ja Senior Product Specialist Folding Machines Gerald Manhart. Sthalin tehtaat on perustettu vuonna 1939 herra Sthalin toimesta. Heidelberg osti Sthalin taittokonetehtaan vuonna 1997, mutta säilytti Heidelberg Sthalfolder nimen konemalleissa. Ludwigsburgin tehtailla valmistetaan T- mallin (taskutaitto) ja K- mallin (tasku- ja veitsitaitto) taittolaitteita. Opettajat jaettiin kahteen ryhmään ja lähtivät tehdaskierrokselle, jossa he esittivät paljon kysymyksiä taittokoneiden toiminnasta ja rakenteesta. Taittokoneiden näyttelytilassa Frank Grüneberg ja Christina Nelde esittelivät Sthalfolderin mallistoa, mahdollisuuksia taittaa ja ominaisuuksia. Taittokoneiden imuhihna esiteltiin jo Drupassa vuonna 2004.

Keskiviikkona 7.6.2006 Detlev Dierkes luennoi ja esitteli Heidelbergin yrityksenä ja alan trendeistä.  Heidelberg on luopunut kokonaan digitaalisesta painamisesta myymällä osuutensa Nexpressin osuuden takaisin Kodakille ja lopettamalla DI-painokoneiden tuotannon. Rainapainokoneet on myyty Gossille. Painokoneiden myynti on laskenut Keski-Euroopassa ja siirtynyt Itä-Eurooppaan, koska tuotanto on myös siirtynyt sinne halvan työvoiman seurauksena. Saksassa on 6.000 painotaloa lopettanut tuotantonsa viimeisen 5 vuoden aikana. St. Gallenissa Sveitsissä Heidelbergillä on Gallus fleksopainokoneiden tuotantoa. Kiinassa Heidelberg tekee Kiinan markkinoille pieniformaattisia paino- taittokoneita, jossa työntekijöitä on vain 200. Print Media Academyn olemassaolo Afkanistanin Kabulissa on yksinomaan humanitaaristen syiden varassa, sillä maassa ei ole juurikaan koulutusta tarjolla. Security painaminen tulee kasvamaan. Painajan ammattinimike on muuttumassa elektroniikan ja ohjelmistojen painokoneisiin tulon myötä operaattoriksi. Uutena trendinä painokoneisiin, kuten Speedmaster SM 52 Anicoloriin (anilox) väritelastotekniikalla toimiva väritelasto edellyttää värinhallinnan toimivuutta ulkoasuntoteutuksessa. Tuotantoon nämä koneet ovat tulossa aikaisintaan vuonna 2007. Anilox-tekniikalla toimivilla painokoneilla ei ole väriruuvisäätöjä käytössä. Tämän vuoksi kuvat täytyy käsitellä ulkoasuntoteutuksessa painokoneen väriannostelulle sopivaksi. Speedmaster CD 102 / CD 74 koneissa käytetään Galluksen kylmäfoliointilaitteita, jossa kohdeliima levitettävän ennen puristus tapahtumaa. Foliorullaan mahtuu 8.000 arkin foliointimateriaali. Painokoneiden laadunmittausasemilla, jossa on inline spectrofotometri mittarit, niin arkkeja ei tarvitse ottaa pois luovutuspinosta, vaan arkit mitataan arkilta sen kulkiessa painokoneen läpi.

Tämän jälkeen meillä oli Prinect experience tour Print Media Centerissä, jossa meille demottiin havainnollisesti kuinka asiakas kirjataan järjestelmään ja asiakkaan tekemä työtilaus alusta loppuun arkkiasemointeineen. Kyse tässä työnkulkuohjelmistoissa, joiden tehtävänä on yhdistää painopinnanvalmistuksen tuotantoprosessi yhdeksi helposti hallittavaksi kokonaisuudeksi. Työnkulkuohjelmistoja on mm. Heidelbergin Prinect Printready System. Työnkulkuohjelmiston työvaiheita voi olla tiedostojen tarkistus (preflight), arkkiasemointi, vedostus ja painotuotteen toteuttaminen. Työnkulkuohjelmistolla luodaan työputkia ja jonot luodaan työvaiheista. Työvaiheita ovat sisäänsyöttö, pdf:n luonti ja sen tarkistus, tulostus ja arkistointi. Työputket voivat haarautua vedostukseksi ja tulostukseksi arkkiasemoinnin jälkeen. Sisäänsyötössä asiakkaan pdf-tiedosto voidaan hyödyntää suoraan laittamalla se hotfolderiin työputken alkuun. Sisäänsyötön voi automatisoida siten, että tiedosto syötetään ftp- tai www-palvelimelta suoraan. Valmiit pdf-tiedostot tarkastetaan mahdollisten virheiden varalta ennalta määritetyn tarkistuslistan tai profiilin mukaan. Työnkulkuohjelmistoissa on mahdollista hyödyntää Enfocuksen PitStop preflightia, sillä tiedostot voivat sisältää seuraavia puutteita mm. fontit puuttuvat, kuvien resoluutiot, pdf voi sisältää koodivirheitä. Vialliset tiedostot siirretään syrjään ja muut jatkavat prosessissa normaalisti.
Työnkulkuohjelmistoissa on mahdollista suorittaa värin muuntoa CMYK-väreiksi ja tässä muunnoksessa voidaan hyödyntää profiileja. Spot-värejä (PMS) on myös mahdollista muuntaa tai korvata ne CMYK prosessiväreillä. Digitaalikoneen RIP tekee CMYK muunnoksen automaattisesti riittävän hyvin. Työjonoihin voidaan luoda arkkiasemointi. Varsinaiset asemointiohjelmat eli painoarkit luodaan valmiiksi arkkiasemointiohjelmalla esim. Heidelbergin Signastationilla. Työnkulussa on mahdollista luoda työnkulku tai polku siten, että arkkiasemoinnit vedostetaan automaattisesti ja tulostus painolevyille ja painaminen odottaa vedosten hyväksyntää. Vedoksen hyväksynnän jälkeen työ vapautetaan tulostukseen, jonka jälkeen lähtee CIP3-tiedosto painokoneelle.
Työnkulkuohjelmisto tuottaa myös hallinnollista tietoa, kuten kuka työtä on tehnyt, missä vaiheessa työ on menossa, läpimenoaika. Nämä tiedot perustuvat JDF-standardiin.

Heidelbergin Prinect Digital Manageria voi hyödyntää digitaalipainokoneet (Xerox, HP Indigo), että offsetpainokoneet, sillä Prinect kommunikoi näiden valmistajien JDF- ja JMF-yhteensopivien työnkulkukomponenttien kanssa. Töitä voidaan tarvittaessa vaihdella nopeasti offset- ja digitaaliprosessin välillä.

Tämän jälkeen meillä oli kiertokäynti demopaino-osastolle, josta palasimme luentotiloihin. Käsittelimme painokoneiden lakkaus ja UV-kuivausmahdollisuuksia. Die cutting / scoring yksikössä voidaan painamisen yhteydessä leikata ja nuutata ja imeä roskat pois. Die cutting leikkaustyökalu vaatii toimiakseen vastasylinterille vastakappaleen.Torstaina 8.6.2006 lähdimme Heidelbergin Wieslochin tehtaille. Vierailumme alkoi Halli 12:sta. Painoyksikkötuotanto päivätasolla 68 ja vuositasolla on 15 000 ja yritys toimii 2,5 vuorossa. Amstettenistä tulevat hammaspyörä aihiot työstetään Hallissa 12. Halli on täynnä erilaisia metallityöstökoneita. Painokoneen hammaspyörille oli oma valmistushalli. Valmistushalleissa vihivaunut olivat käytössä. Hammaspyörien valmistuskeskuksessa on automaattisia työstökoneita ja työstöpistettä 400, joissa kussakin työskentelee 3-4 henkilöä. Työ on raaka-aineiden valmistelua työstöä varten ja valmiiden tuotteiden merkitsemistä ja pakkaamista. Kaikki hammaspyörät tarkistetaan ja mittaustulokset säilytetään 10 vuotta. Ympäristönsuojelu on käytössä, sillä raaka-aineet kierrätetään, jottei synny luontoa kuormittavaa jätettä. Maailmassa on vain kaksi yritystä jotka kykenevät valmistamaan silikonipinnoitteisia naukkareita. Laadun varmistus tehdään mittausasemilla tutkimalla ovatko osat sallituissa toleransseissa. Lopullinen testaus tehdään 3D mittauslaitteilla.
Pistäydyimme tehtaan tulevien työntekijöiden ammattikoulussa, jossa opiskellaan tekemään painokoneen osia. Menossa oli vanhojen käytöstä poistettujen painokoneiden entisöintiä museoihin jne.
B- Hallissa on varaosavarasto. Tehtaan varaosakeskuksessa on 13 000 varaosaa palvelemassa maailmanlaajuista varaosatarvetta. Vanhempiin painokoneisiin tehdään tilauksesta konepajassa tarvittavat varaosat. Varaosakeskuksen varasto on automatisoitu, jotta varaosa voidaan toimittaa vuorokauden sisällä sitä tarvitsevalle asiakkaalle. Varaosakeskuksessa tapahtuu noin 4 000 lähetystä päivittäin eri puolille maailmaa. Painokoneiden mukana seuraa varaosakirja, jossa olevien painokone- ja varaosanumeroiden mukaan tilaus toimitetaan perille.Halli 10:ssä on kokoonpanohalli, jossa kootaan ensin painoyksikkö ja valmis painokone kootaan myöhemmin tilauksen mukaan yksiköistä. Painokoneiden sylinterit tulevat Amstettenistä, joihin kasataan naukkarit ym. tarvittava käsityönä. Kaikissa kokoonpanohalliin toimitetuissa osissa on koodi kenen tilaamaan painokoneeseen ne kuuluvat. Painokonerunkoon kiinnitetään ensin toiselle runkolevylle sylinterit ja runkopalkit sen ollessa kyljellään lattialla ja laittamalla sitten toinen runkolevy sitten niiden päälle. Painokoneen rislantelat saadaan aikaan, kun telaputkeen liitetään akseli kitkahitsauksella ja päälle sulatetaan muovi, joka hiotaan lopuksi. Kaikki painokoneet koepainetaan ennen toimitusta asiakkaalle.

Halli 6:ssa valmistetaan XL 102 ja SM 102 painokoneet. XL painokoneessa painotuotantonopeus on 18.000 arkkia tunnissa. Painokoneen temperointi on järjestetty veden kierrolla, sillä vesi kiertää väritukin ja kolmen hierintelan läpi ja termostaatti pitää veden lämpötilan paikalla. Aamulla painokoneen telastoa lämmitetään ja telaston lämmetessä sitä ruvetaan jäähdyttämään jotta paino-olosuhteet pysyisivät vakiona. Painovärin viskositeetti muuttuu yli 30 asteen lämpötilassa ja saa aikaan ongelmia. Perinteisesti vesitelastossa on käytetty alkoholia jäähdyttämään telastoa, mutta nykyään alkoholin määrää kostutusvedessä on vähennetty. 60 %:iin uusista painokoneista tulee lakkayksiköt ja tarvittavat kuivauslaitteet, mitkä pidentävät painokoneen pituutta. Lakkayksiköillä saadaan painotuotteisiin uutta ilmettä.  Heidelbergillä on myös oma elektroniikan ja piirikorttien valmistushalli.  Palasimme takaisin Heidelbergiin koulutuskeskukseen, jossa ryhmämme jaettiin kahteen osaan ja tutustuimme Heidelberg Stichmaster ST 400:n, joissa on samanlainen käyttöliittymä kuin painokoneissa. Nitomakoneen tarvitsemat esiasettelutiedot siirtyvät Prinectistä painokoneelle ja jälkäsittelykoneille. Tässä laitteessa on syöttöasemien automaattinen synkronointi ja 16 syöttöyksikköä on mahdollista liittää. Stiftatun tuotteen maksimipaksuus on 20 mm. Eurobind 500, eli käsialisteinen (puoliautomaattinen) liimasidontalinja. Tämän jälkeen menimme Andre Rösen ja Matthias Kocherin Heidelberg Speedmaster 52 demoesitykseen. Lakkayksiköitä ei myydä pelkästään tehosteiden aikaansaamiseksi, vaan myös painotyön suojaamiseksi, joka voidaan heti jälkikäsitellä painamisen jälkeen tämän ansiosta.
Palasimme jälleen luokkatilaan, jossa Detlev Dierkes kertoi CtP työnkulusta ja CtP- laitteiden historiasta. Hänen esittämästä PowerPoint materiaalista opettajat saavat oman kopionsa syksyllä. Heidelberg esittelee seuraavassa Drupa 2008 prosessi- ja kemiavapaan CtP –laitteen.

Opintojen päätteeksi opettajat saivat arvokkaan Heidelbergin kustantaman oppikirjan Handbook of Print Media, jonka kirjoitti professori Helmut Kipphan, vuodelta 2000, on jo käännetty venäjäksi. Tässä kirjassa on kirjapainoalan asiat selvitetty laajasti ja yksityiskohtaisesti piirroksin ja kuvin havainnollistamalla. Tätä 1200-sivuista käsikirjaa on saatavilla Heidelbergin omassa myymälässä myös englanniksi. Heidelberg painokonetehtaan historiasta on tehty seuraavat vihkoset ja kirjat:

• In Honor of Ottmar Mergenthaler’s 150 th Birthday, 100 Years of Offsetprinting (Innovations – Markets – Technology)
• 150 Years of Heidelberg Druckmaschinen Aktiengesellschaft.

Detelev Dierkes puhui kurssin aikana pitämissään luennoissa myös Heidelbergin painokonetehtaan 150-vuotisesta historiasta, josta on tehty myös kirja 150 Years Heidelberg Druckmaschinen Aktiengesellschaft. Heidelbergin painokonetehtaan syntymähetkeksi määritellään 11.3.1850, silloin yrityksen nimi oli Hemmer, Hamm und Compagnie. Andres Hamm johti kirkonkellojen valutehdasta Frankenthalissa, jonka sivutuotantolinja oli kohopainokoneiden tuotantolinja, jossa valmistettiin ”Pro Patria” sylinteripainokonetta, joka maksoi silloin 1.350 Saksan markkaa. Hamm myi näitä painokoneita yli 500 kappaletta. Vuonna 1873 Andreas Albert lopetti kymmenvuotisen yhteistyön Anders Hammin kanssa. Ja heistä tuli kovia kilpailijoita keskenään painokoneiden valmistamisessa.Carl Hamm myi isänsä painokonetehtaan 19.8.1894 Wilhelm Müllerille ja Wilhel Molitorille ja tuotanto siirtyi Heidelbergin kaupunkiin. Vuonna 1899 A. Hamm OHG:sta tuli osakeyhtiö. Painokonetehtaan yhtiökokouksessa 1905 Julius Lutz lyhensi tehtaan nimen muotoon Schnellpressenfabrik Aktiengesellschaft Heidelberg (Heidelberg Letterset Press Factory Inc.) Ensimmäinen kuuluisa Heidelberg tiikelipainokone esiteltiin 1914 Burgan näyttelyssä Leizpigissä. Tätä painokonetta valmistettiin kymmeniä vuosia ja siihen saa nykyäänkin varaosia. Painokonetehtaan omistajalla Richard Kahnilla oli myös moottoripyörätehdas Stock Motorpflug AG Berliinissä. Tämä tuotanto siirrettiin Heidelbergiin 1931 ja sen toiminta sulautettiin painokonetehtaan muuhun tuotantoon. Ensimmäinen automaattinen sylinteripainokone esiteltiin 1935.
Perjantaina 9.6.2006 oli vierailu Gutenberg-Museum Liebfrauenplatz 5 Mainziin. Museo on Mainzin tuomiokirkon ja torin vieressä. Johannes Gutenberg (Mainz n. 1397 – 3.2.1468) oli saksalainen kirjapainaja, irtokirjakkeilla painamisen (kohopainon) keksijä, jota tämän saavutuksensa ansiosta pidetään ylipäätään kirjapainotaidon keksijänä. Latinankielistä Raamattua (Biblia latina vulgata), joka valmistui 1455 uuden kirjapainotaidon ensimmäisenä suursaavutuksena. Sen tekemiseen tarvittiin kuudelta latojalta yli kahden vuoden työ. Valmiina tämä 42-rivinen Raamattu käsitti 1282 kaksipalstaista sivua; painos oli n. 180 kappaletta, joista 47 on säilynyt. Yhteensä painotyössä tarvittiin 290 erilaista merkkiä, jotta käsinkirjoitetun tekstin kaikki erikoismuodot saatiin ilmaistuksi. Gutenbergin keksinnön olennainen uutuus oli yksittäisten merkkien valmistus metallista näistä merkeistä tehdyn valumatriisin avulla. Kun matriisi asetettiin Gutenbergin kehittämään käsivalukoneeseen, yksittäisiä kirjaimia voitiin valaa haluttu määrä. Valamisessa käytetty metalliseos oli myös Gutenbergin kehittämä ja koostui tinasta, lyijystä ja antimonista sekä vähäisestä määrästä vismuttia.Ensimmäiset painotuotteensa Gutenberg julkaisi Mainzissa, minne hänen tiedetään siirtyneen Strasbourgista viimeistään 1448. Vuoden 1450 tienoilla Gutenberg sai liikekumppanikseen rikkaan Johann Fustin. Gutenberg ja Fust kuitenkin riitaantuivat. Seuranneen oikeudenkäynnin Gutenberg hävisi menettäen Fustille kirjapainonsa. Perustamassaan uudessa kirjapainossa Gutenberg painoi vielä lukuisia pieniä julkaisuja. Museon arvokkaimmassa näyttelyhuoneessa on vuonna 1978 New Yorkin huutokaupasta hankittu täydellinen Gutenbergin painama Raamattu, joka maksoi 3,6 miljoonaa D- markkaa. Tämä Print Media Akatemia on merkittävä saavutus maailmanlaajuisesti. Matkamme laajensi meidän kuvaamme painoalan tämän hetken uusista virtauksista maailmalla. Matkamme oli hyödyllinen, sillä eri paikkakuntien opettajat saivat tilaisuuden verkottua ja luoda pysyviä ystävyyssuhteita, sillä me emme kilpaile keskenämme.

Ammattikoulutus Tanskassa

Vierailin 27.4.2007 Tanskassa Aalborg tekniske skolenissa, jossa koulun koordinaattori Ivan Marquartsen. Hän vei meidät koululle Øster Uttrup Vej 1, jossa tapasimme projektin opettajan Paul Archard Heiden.  Kim Westberg CEU Koldingin koululta.

Meille esiteltiin koulun tiloja, jossa opiskelijat opiskelevat. Ensin tutustuimme avariin kirjapainoalan ulkoasuntoteutuksen luokkiin. Tämän jälkeen kävimme katsastamassa isot painosalit, jossa oli Xeroxin 8000 digitaalinen painokone jälkikäsittelyllä ja kolmisyrjäleikkurilla. Painosalista löytyi yksivärisiä Heidelberg Kord ja tiikeli painokoneita, kaksivärinen Polly jne. Myös leveitä mustesuihkutulostimia ja tarraleikkuri. Jälkikäsittelysalissa oli joitakin jälkikäsittelykoneita. Meille kerrottiin, että Tanskassa ammattikoululaiset opiskelevat  25 ov:n perusopinnot koulussa josta saavat palkkaa valtiolta. Pitkissä työssäoppimisen jaksoissa työpaikka maksaa sen mukaan palkkaa kuinka monennella luokalla he ovat opiskelemassa n. 9 –14 Tanskan kruunua tunnille. Meille esiteltiin koulun asuntolat ja huoneita. Kysyessämme mitä kustannuksia syntyy vaihto-opiskelijalle, niin he kertoivat, että opiskelijan majoitus ja ruokailu yli 18 vuoden ikäiseltä maksaa 435 Tanskan kruunua viikkoa kohti. Jos opiskelija haluaa mennä n. 5 km etäisyydellä olevaan kaupunkiin, niin hän maksaa matkat itse. He varoittivat tulevia opiskelijoita Tanskalaisten vapaasta alkoholin käytöstä

Oma kokemus opettajana olosta

Minut valittiin 1990 Porvoon ammattioppilaitokseen painoviestinnän opettajaksi ainoana hakijana, kun olin hakenut tätä paikkaa lehti-ilmoituksen perusteella, eikä opettajaa jolla olisi ollut tutkinto löytynyt. Ammattiopettajan pätevyyden hankin Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulusta 1993-1994. Jatkoin lehtorin virassa vuoteen 1998 Porvoossa, josta siirryin Helsingin ammattioppilaitokseen. Nykyisin se tunnetaan Stadin ammattiopistona. Opettajan uralle ajauduin kolmekymppisenä. Jätin hakemuksen kouluun, niin jonkun ajan kuluttua minut pyydettiin Porvooseen työpaikkahaastatteluun. Olin hämmästynyt koska minut valittiin opettajaksi enkä ollut koskaan ketään opettanut, vaikka olin koulutukseltani kirjapainoalan teknikko. Opettajan urani alkoi karusti, sillä minut ohjattiin luokkaan, jossa tiedonnälkäiset opiskelijat minua odottelivat ja minulle annettiin fysiikan oppikirja kouraan ja ovi sulkeutui jäljessäni. Opiskelijat tosin ihmettelivät epävarmuuttani ja hapuilua opetustehtävässäni. Selvisin työssäni pari vuotta ennen kuin pääsin Jyväskylän ammattikorkeakouluun saamaan opettajan tehtävääni pätevyyttä. Tarve ammatilliseen opettajakorkeakouluopintoihin oli syynä saada opettajan pätevyys voidakseni saada viran ja varmuuden työpaikasta vuotta pidemmäksi aikaa.

Ja syvällä sisimmässäni tunsin, että opettajan ammatti oli piirtynyt minun sisimpääni, sillä muistan kuinka kansakoulun kolmannella tai neljännellä luokalla luokanvalvoja kysyi meiltä, mitä meistä tulee isona. Muistan vastanneeni, kun en muutakaan keksinyt, että opettaja, johon Pauli Eerikäinen niminen opettaja vastasi: ”Pentti, sinulla on huono äidinkielen numero ja opettajat tarvitsevat hyvää äidinkielen taitoa.” Mieti uudelleen, enkä miettimisenkään jälkeen keksinyt muuta.

Hakiessani opettajakoulutukseen Jyväskylään mietin kovasti kuinkahan tulen selvittämään nämä pääsykokeet, mutta olin jo edistynyt tällä kirjallisella osaamisen alueella. Pääsykokeisiin luin paljon kasvatustieteen kirjoja ja pyrin oppimaan kirjoittamaan kieliopillisesti oikein. Opiskelupaikan varmistuttua Jyväskylästä minun piti etsiä opiskeluasunto Jyväskylästä. Aloittaessani opintoja Jyväskylässä niin huomasin että ryhmääni kuului paljon sellaisia opettajia graafisen alan kouluista joita olin jo oppinut tuntemaan opettajakunnan kokoavissa alan tilaisuuksissa. Näitä tuttuja, mutta ilman opettajan pätevyyttä olevia opettajia oli Matti Pajunen, Kari Kortealho, Alpo Ahonen, Paavo Ilvonen. Opiskelut alkoivat Jyväskylässä juhlallisesti, sillä ensimmäisenä päivänä pidettiin paljon juhlallisia puheita, joiden avulla kiinnitettiin opiskelijoiden katseet tuleviin opintoihin ja joissa käytettiin sivistysanoja, joiden merkitystä en tiennyt, mutta puheissa vakuutettiin, että me opiskelijat tulemme nämä puheet ymmärtämään opiskeluiden edistyessä. Opiskelu poikkesi kaikesta aiemmasta opiskelusta siinä, ettei oppiminen ollut luokassa istumista, vaan annettiin tehtäviä joihin tuli löytää vastauksia, kuten referaattien tekemistä kasvatustieteilijöiden tekemistä kirjoista. Opiskelu oli itsenäistä kuten, kun teimme ammattianalyysiä ammatista (syväpainosta) jota aioimme tulevaisuudessa opettaa.

Opettajaksi valmistumisessani on ollut hyvin tärkeää, että oli ohjausta Jyväskylän ammattioppilaitoksen graafisen linjan kokeneilta opettajilta kuten Matti Närhi, joka on myöhemmin paljastunut vaimoni sukuun kuuluvaksi henkilöksi. Seurattuamme näitä vanhojen konkareiden pitämiä oppitunteja kuultuamme teorialuentoja kasvatustieteestä ja didaktiikasta, niin tuli meidän vuoromme näyttää mitä olimme oppineet ja saada palautetta ja korjausehdotuksia luokkatyöskentelyyn. Laadimme etukäteen tuntisuunnitelmia oppitunnin kulusta ja siitä miten opettamamme asiat vaikuttavat opiskelijaan ja mitä he ovat oppineet oppitunnin jälkeen. Muistan että kävin myös seuraamassa myös muiden opettajaksi valmistuvien kokelaiden tunteja. Erityisesti tulee mieleen kun Pekka Räikkönen valmistutti näytetunnilla raekarkkeja ja Sanna opetti kuinka pullaa valmistetaan, niin että ne näyttävät myös herkullisilta. Eikka Iivosen, joka oli Kuopion konservatoriossa opettanut äidinkieltä, niin hänen näytetunneillan kävin myös. Olin myös auttamassa videoinnissa Markku Kokkosen ja Marjatan maahanmuuttajaopiskelijoille pidettyä näytetuntia. Kävimme myös tutustumiskäynnillä mm. Valiolla juustoihin tutustumassa, jossa ihmeteltiin kuinka juustot liittyy kirjapainoalan opiskelijoihin. Ehkä tässä oli jokin väärinkäsitys. Viikonlopuksi monet opettajakorkeakoulussa opiskelevista opiskelijoista menivät kotiseudulleen viettämään viikonloppua, niin kuin mekin pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat opiskelijat. Näiden automatkojen aikana tutustuimme toisiimme ja keskustelimme opiskeluumme liittyvistä tehtävistä niin uppoutuneesti, että ihmettelimme joko tämäkin matka tuli tehtyä. Kaikkein suuritöisin työ oli seminaarityö, jonka tein painoviestintäalan laatu käsitteestä. Opettajakorkeakoulun opettajien taholta erinomainen idea pitää purkutilaisuus Keuruulla Keurusselän lomakeskuksessa varhaiskeväällä.

Nyt olen saanut selville tehdessäni sukututkimusta isäni suvusta, että Jaakko vaarini Tyrnävältä on ollut kansakoulun ensimmäisten luokkien puutöiden opettajana ja toiminut tässä tehtävässä joitakin vuosia 1930-luvulla, sillä silloin sivistystä oli saada käden taidot. Opintojemme jälkeen me kirjapainoalan opettajat näemme toisiamme säännöllisesti erilaisissa opettajien kokouksissa ja kehittämishankkeissa. Viime keväänä (2002) me opettajakorkeakoulun opiskelijat teimme luokkaretken Tallinnaan ja muistelimme menneitä aikoja. Meitä lähti mukaan Kari Kortealho, Alpo Ahonen, Pekka Räikkönen, Paavo Ilvonen ja minä Pentti Mattila. Mikä tästä Tallinnan matkasta jäi päällimmäisenä mieleen, on tyytyväisyys siihen että saimme opiskella Jyväskylässä asiantuntevien opettajiemme johdolla. Miksi me helsinkiläiset opiskelimme Jyväskylässä, johtuu siitä, että silloin ainoa paikka graafisen alan ammatilliselle opettajakoulutukselle oli Jyväskylässä.

Koulutuksemme Jyväskylässä on ollut suuri apu, kun olemme jatkaneet eteenpäin työssämme. Olen ollut valmistamassa oppikirjoja Matti Pajusen ja Kyösti Kalskeen kanssa ja uusin kirjahanke oli Eero Lehtosen kanssa digitaalisesta painamisesta. Olen saanut olla myös mukana tekemässä valtakunnallista opetussuunnitelmaa Opetushallituksen johdolla. Olen ollut Pietarissa Venäjällä seuraamassa alamme opetusta paikallisessa ammattikoulussa. Venäjä on tullut muutenkin tutuksi, sillä minulla on äitini puolelta kaukaisia sukulaisia Venäjän Karjalan Lahdenpohjassa, joita olen käynyt katsomassa.

Opinnäytetöitä:

Marica Hannus ”Oppisopimuskoulutus ja henkilökohtaistaminen” (Tampereen ammattikorkeakoulu, opinnäytetyö 2013)

Leni Willman ”Työttömyydestä ammattiin – Vaihtoehtoinen ammattikoulu koulutuksellisen syrjäytymisen ehkäisijänä” (humak, opinnäytetyö 2012)

Kirjallisuus:

K. Grue-Sørensen ”Kasvatuksen historia – Muinaisuudesta valistukseen” (WSOY 1961)
Antti Kukkonen ”Ekonomi koulutus Suomessa: Suomalaisen kauppatieteellisen koulutuksen historia” (Suomen ekonomiliitto 1995)
Kirsi Keravuori ”Arlasta ammattiin: näkövammaisten ammatillisen koulutuksen historia” (Arlainstituutti 1992)
Jussi Hanska, Kirsi Vainio-Korhonen ”Huoneentaulun maailma: Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle” (SKS 2010)
Matti Peltonen ”Lotilan ammattikoulu 35-vuotias (1964)
Jorma Kirjavainen ”Yhtyneet paperitehtaat Oy:n Lotilan ammattikoulu 1929-1979” (!979)
J. W. Walden ”Minua sanotaan Juusoksi” (Weilin+Göös 1971)
Jari Nurmi, Harri Kanala ”Suomen vanhin kristillinen kansanopisto 100 vuotta 1907-2007 – Historiikki ja matrikkeli” (Helsingin Kristillinen opisto 200)
Asko Parviala ”Jaarli Jauhiainen – puhelinalan näkijä ja tekijä” (SIL-Säätiö 2000)

Lähdeaineistoja:

Helsingin kaupungin kouluista voi etsiä tietoa https://koulurekisteri.hel.fi
Helsingin kaupunginarkiston digitoidut aineistot löytyvät osoitteesta www.Sinettiarkisto.fi myös KASKO:lla, eli entisellä Opetusvirastolla on oma arkistonsa.

Koulukavereita voi etsiä https://koulukaverit.com/
Kansallisarkisto https://www.arkisto.fi/
Kansalliskirjasto https://www.kansalliskirjasto.fi/
Tekniikan museo http://tekniikanmuseo.fi/
Museovirasto https://www.museovirasto.fi/fi/
Työväen arkisto http://www.tyark.fi/
Helsingin Yliopiston kirjasto https://helka.finna.fi/
Eduskunnan kirjasto https://www.eduskunta.fi/FI/Sivut/default.aspx

Digiarkistosta löytyy Helsingin kirjansitojien digitoidut asiakirjat:

http://digi.narc.fi/digi/dosearch.ka?sartun=289474.KA

Jussi Nuortevan, Päivi Happosen kirjasta ”Suomen arkistolaitos 200 vuotta – Arkivverket i Finland 200 år”(Kansallisarkisto 2016).
Jussi Kuusanmäki ja Juhani Piilonen ”Helsingin kaupunginvaltuuston historia 1875-1918” (Helsingin kaupungin julkaisuja no 37, julkaistu 1987).
Tuula Okkonen ”Yhdysvaltojen näkemykset, suunnitelmat ja toimenpiteet Japanin koulujärjestelmän uudistamiseksi 1942-1947” (Historian laitos, Oulun yliopisto).
http://jultika.oulu.fi/files/isbn9514267648.pdf
Jussi Hanska, Kirsi Vainio-Korhonen ”Huoneentaulun maailma: Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle” (SKS 2010)
Jari Nurmi ”Suomen vanhin kristillinen kansanopisto 1907-1997” (Laajasalon Kristillinen opisto 1998)
A.E. Norrman ”Ammattien edistäminen – opintomatkaan perustuva tutkimus” (Helsinki 1921)

Kuvagalleria: